"Semmoisella hienot ihmiset huvittelevat, kun ovat liian hienoja työtä tehdäkseen. Silläei olemitään arvoa!"
"Sampanjan vaahdolla ei myöskään ole mitään arvoa, eikä sitä kuitenkaan juoda sen ollessa väljähtynyttä ja kuollutta. Elämä myös tarvitsee helmiä ja vaahtoa."
"Kyllä niin, hienoja ihmisiä varten." — Börjen ääni tuntui vihalta ja pisteliäältä.
"Ohoh. Monta sopimatonta avioliittoa solmitaan, vaan sentähden ettei tiedetä, että flirtatsiooni on seurahuvitus aivan kuin krokettipeli ja panttileikit. Niin lempo soikoon! Täällä kotona pannaan kaiken nimeksi tuo suuri sanarakkausja mennään sen vuoksi naimisiin. Tyhmyyksiä!"
"Minkä p—run tähden sitä sitten pitäisi naiman?" Nyt oli Börje suuttunut.
Pauli kohautti olkapäitänsä kuin pariisilainen: ellet voi pysyä tyynenä, niin en tahdo puhua sinun kanssasi.
Börjen harmi taisteli hetken sävyisyyden kanssa.
"Niin, sinulle mahtaa se sopia vallan hemmetin hyvästi," sanoi hän nauraen, "sen kyllä käsitän."
Paulin silmistä loisti koirankurisuus.
"Luonnollista on, että minä sentähden sodinkin sen puolesta."
Marianne olisi tahtonut luoda silmänsä ylös, näyttääkseen Paulia ymmärtäneensä. Hän oli iloissaan kuin olisi Pauli löytänyt yhden hänen omista ajatuksistaan ja antanut sille muodon. Vaan hän ei rohjennut: — hän katseli noin kylmästi, kuin olisi hän sanonut hyvin tietävänsä, että Marianne oli tahtonut ihastuttaa kahdella valkealla käsivarrellaan, vaan istui nyt toiveissaan pettyneenä.
"Mutta se tekee jokaisen hengellisesti köyhäksi," sanoi Börje.
"Ei suinkaan. Kukin saa vaihdossa kymmenkertaisesti, kakskymmenkertaisesti enemmän kuin muuten. Flirtatsiooniin tottumalla tulevat keskinkertaisimmatkin naiset johonkin määrin miellyttäviksi. Niin kiihottavaisesti vaikuttaa se sieluelämään. Sinä et voi uskoa, kuinka valppaaksi tulee näistä pienistä paraati- ja hyökkäystempuista…"
"Minä en siitä huolikkaan! Sinä rupeat aina leikkiä laskemaan, kun minä puhun täyttä totta."
"Ei se ollut leikkiä. Annappas nyt kuulua mitä sinulla on vastaan sanomista!"
"Niin, minä tahdoin vaan sanoa, että kyllä minä ymmärrän, että nuoret ihmiset maailmaan päästyänsä ovat kuin varsat laitumella: he luulevat koko elämän olevan leikkiä. Silloin tietysti rakastutaan vähä oikealle vähä vasemmalle. Tuo on aivan kuin olla pitääkin, sillä ei kellään ole semmoista onnea, että kaappaisi oikean paikalla, eikä siellä ole ymmärrystä valita. Jos silloin menee ja tekee sitoumuksen koko elämän ajaksi, — olisi se kai tyhmyyttä. Senhän kautta me toki kaikki olemme kulkeneet, eikä siinä ole mitään hävettävää." — Hän hymyili ja silmäili Mariannea. — "Mutta kun sitten tapaa jonkun, josta voi oikein pitää, niin silloin pitää käydä kiinni, eikä houria mitään flirtatsioonia ja mitä kaikkea sinä siinä olet istunut puhumassa. Sillä jollei niin tee, menettelee samalla tavalla kuin olisi päästänyt käsistään solmun jossakin köydessä, sitten soljuu se eteenpäin niin hirmuisen nopeasti, ettei voi pitää varalta kuinka pitkältä sitä vetää. Ja sitten voi sattua, ettei sellaista solmua enää tulekkaan, josta voisi pitää kiinni."
"Entäs sitten?"
"Niin, sitten kun on jaellut itsensä tuhansiin pieniin palasiin, ei voi koskaan enää tulla kokonaiseksi, ja sitten eivoipitää kenestäkään oikein, vaikka kuinka mielellään tahtoisi, vaan haluaa aina vaan uutta ja uutta. Ja joka kerta kun jotain uutta saa, tulee se aina enemmän entisen kaltaiseksi, ja lopuksi on kaikki tyyni vanhaa. Eikä siitä huolita, vaikka se heitettäisiin kintuille perässä. Ja sitten ollaan yksin, ja sitten muka on tuo kaikki kuluttanut ihmisen, joka vaan ajelehtii sinne tänne kuin ohjaamaton pursi. — Niin, enhän tiedä, kuinka tuon lentävän hollantilaisen laita on, vaan minun mielestäni vivahtaa hän vähä samaan sorttiin. Varo itseäsi vaan, Pauli."
Börje nauroi sangen pilkallisesti ja toinenkin tuli suutansa vetäneeksi hymyyn katsoessaan noihin vaaleihin, iloisiin silmiin, jotka näyttivät olevan tyytyväisiä koko maailmaan.
"Niin — rouva Olsson — tämmöisiä me olemme: kiistelemme päivästä päivään ja tulemme siitä aina vaan paremmiksi ystäviksi. — Mutta älä luule, että olet todistuksillasi kumonnut mielipiteeni."
Aika oli jo käydä illalliselle.
Marianne, päästyään päärakennukseen, kiirehti huoneeseensa vaihtamaan tuota vihattua hametta jokapäiväiseen pukuunsa. Hän tunsi erehdyksensä kautta alentuneensa niin paljo Paulin silmissä, että asian parantamiseksi tarvittiin pitkiä ponnistuksia, ja niin ankaran kolauksen sai hänen itseluottamuksensa, että hän melkein mielikuvituksessaan luuli näkevänsä, kuinka hän vanhentui. Mutta sama se, Pauli saisi joka tapauksessa katsella häntä toiselta kannalta, kuin huono-onnisena keikailijana. Sen päätti hän saada aikaan. Pauli saisi nähdä, ettei vielä tuntenut Marianne Björkiä, joka vielä olisi hänen pakottava pyytämään mielessään anteeksi tämän illan tähden.
Näitä ajatellessaan oli hän muuttanut pukua. Hän sitoi vyötäisilleen pienen esiliinan, joka mustan hameen päällä näytti sangen yksinkertaiselta ja vaatimattomalta. Pauli saisi nähdä koko asian olleen vaan leikkiä, — ettei Marianne ollut tahtonut saattaa häntä hämilleen, ei tavoitellut hänen ihailuaan.
Hän järjesteli hienot hiuksensa, jotka keveinä kuin utu laskeutuivat hänen otsalleen ja kaulaansa; sitte katsahti hän vielä kerran kuvastimeen vakautuakseen, että hän sieltä näki nuoret kasvot lapsellisine juovineen.
Hän saisi nähdä — tämä kaikkeen kyllästynyt herrasmies! — ettei Mariannen tarvinnut virittää ansoja häntä varten sekä ettei Marianne tietänyt missään pettyneensä.
Sinä iltana oli hän ystävällisempi Börjeä kohtaan, kuin hän oli ollut moneen aikaan, ja kun Börje myöhemmällä sanoi hänelle hyvää yötä, pidätti Marianne häntä saadakseen jutella Paulista. Börje tunsi ehkä paremmin hänet kuin Marianne, vaikkeivät olleet nähneet toisiansa pitkään aikaan. Ja joka tapauksessa ei hän voinut jättää asiata silleen: hänen täytyi saada puhua Paulista.
Niin suuresti oli Paulin kummallinen käytös vaikuttanut Marianneen.
"Kuules, Börje, minkälainen hän oikeastaan on? — Marianne kysyi tätä niin huolettomasti, kuin vaan saadakseen jostakin puheen ainetta.
"Niin, sen sanon sinulle: hän teeskentelee naisten tähden; ne ovat aina olleet hupsuja hänestä pitämään, ja siten on hän tullut tuommoiseksi. Hän ei ole tyytyväinen kauvemmin kuin häntä katsellaan. Mutta se kyllä menee ohitse, kun hän on tottunut sinuun. Alussa hän luonnollisesti ei voi pitää aisoissa vanhaa ilveilemistänsä, vaan älä ole siitä milläsikään, kyllä se haihtuu sitten."
10.
Mariannelta oli puuttunut kaikki halu taloudellisiin toimiin. Hän istui pöytään, kun se oli katettu, vaan ei huolinut sen kattamisesta enemmän kuin ruoan laittamisestakaan. Häiritsemätön lepo oli korkeinta, mitä hän tavotteli, ja hänen ensimmäinen nälkänsä loistoa haalimaan oli ohitse.
Vaan Paulin huoneessa vietetyn illan perästä alkoi alituinen muutos. Hänen oman arvonsa tunto oli tullut sangen helläksi kaikkea kohtaan, joka olisi voinut synnyttää Paulissa huonompaa ajatusta hänestä, ja hän huomasi olevansa alituisen ja äänettömän arvostelijan läheisyydessä. Jos hän sentähden huomasi Paulin vaikka kuinkakin salaa pöydässä pyyhkivän käsiliinallaan jotakin pilkkua lasistaan, tai jos ei pöytäliina ollut hyväksi mankeloittu, tai lautaset hyvässä järjestyksessä, koski se häneen kuin olisi hän saanut nuhteen, sillä hän tiesi, että Pauli semmoisista häntä syyttäisi.
Mariannella oli, kun hän tahtoi olla jollekulle mieliksi, vallan vastustamaton kyky päästä toisten ihmisten tottumuksien ja tapojen perille, ja kun hän nyt kiihkeästi halusi päästä arvoon Paulin silmissä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin hän oli vakoillut tietoonsa hänen pienimmänkin heikon puolensa.
Marianne tuli tarkkaavaiseksi ja täsmälliseksi, hänen silmänsä rupesi huomaamaan, mikä voi enentää hauskuutta, eikä mikään hänen kokeistaan sitä edistääkseen jäänyt palkitsematta, sillä vaikkei Pauli kiittänyt koskaan sanallakaan, tunsi hän hyvityksen yhtä selvästi, kuin olisi Pauli kiittänyt häntä jokaisesta pienestä tarkkaavaisuudesta.
Pitkät hetket näki hän Paulin istuvan jonkun isolehtisen kasvin varjossa tai tähystelevän syksyisen kukkavihkon meheviä värejä, kuin olisi hän niistä ahminut ravintoa kirkkaisiin puoliavoimiin silmiinsä.
Hänen sieramensa suurenivat herkullisen päivällis-pöydän lähellä, eikä hänestä ollut yhdentekevää minkälaisesta kupista hän ryypiskeli kahvinsa tai mistä lasista hän otti kulauksen vettä. Varomaton kolina pöydässä voi saattaa hänet huonolle tuulelle, jopa ärsyttää hänen hermojansakin, niin että hän väänteli jäseniänsä, ja kaunis valaistus Mariannen pienessä huoneessa voi muuttaa niin tykkänään hänen mielialansa, kuin olisi hän ollut toinen ihminen. Hän oli tunteellinen kuin kaasuliekki ja hänen hienoksi muodostunut taipumuksensa ulkonaiseen hyvinvointiin näkyi pienessä ja suuressa. Sentähden tunsi hän lepoa Mariannen hiljaisessa huolenpidossa; tämä täytti ennakolta kaikki hänen toiveensa ja poisti kaiken, mikä olisi herättänyt vastenmielisyyttä. Pauli oli tästä kiitollinen, ja välistä hänen käytöksensä Mariannea kohtaan muistutti sairaan lapsen ärtyisätä mieltä.
Naisromaanit olivat joutuneet vallan epäsuosioon, lieneekö se sitten ollut seurauksena Paulin säälimättömästä arvostelusta, tai ettei hän niitä enää tarvinnut. Jos hän joskus luki, oli hänellä aina ranskalaisia kirjoja, joita hän lainasi Paulilta, niinkuin Bourget, Baudelaire, Maupassant ja Flaubert. Pauli oli ottanut kehittääksensä hänen kirjallista aistiansa, jonka hän huomasi olevan kaiken arvostelun alapuolella. Mariannen luonteen taipuvaisuus näkyi tässäkin, eikä Pauli olisi koskaan voinut ajatella etevämpää oppilasta.
Kun Börjellä oli paljon ulkotoimia, saivat Pauli ja Marianne useimmiten olla kahden kesken toinen toisensa seurassa, ja kun ensimmäinen kylmyys, joka oli Mariannen mielessä ollut Paulin huoneen vihkimyspäivän illasta saakka, oli taasen haihtunut, tuli heidän välinsä tyyneksi ja avomieliseksi. Heidän mielialoissaan ja tunteittensa elämässä oli paljo yhtäläisyyttä; Paulin oli vaan aina enemmän kehittynyt kuin Mariannen. Heistä oli sentähden hupaista istua ja vertailla ajatuksiaan, irroittaa niitä omasta itsestään, lausua niitä kuultavaksi ja punnita niitä keskenään. Mariannesta, joka asioiden miettimisessä ei vetänyt Paulille vertoja, oli tämmöinen ajatuksien irroitteleminen ja toisen tutkittavaksi antaminen, oikein kiihdyttävää mielityötä.
Börjen mieleen ei koskaan juolahtanut olla mustasukkainen, eikä hänellä siihen ollutkaan mitään syytä, sillä Marianne liittyi häntä lähemmäksi kuin koskaan ennen. Hänen hellyyden tarpeensa näytti tulleen kaksinkertaiseksi, vaan hänen luonteensa samalla kertaa raittiimmaksi. Börjen mielestä oli tämä seurauksena siitä, ettei Marianne enää oleskellut niin yksikseen. ja hän oli iloissaan Paulin tulosta. Se arkuus, joka Mariannea oli vaivannut veljiensä läsnäollessa tunteitaan osoittaessaan, oli kadonnut jäljettömästi Paulin seurassa, sillä tämä ei ainoastaan pitänyt Börjeä arvossa, vaan sen ohessa häntä jollain tavalla ihaili; — se ilmautui lapsellisessa kummastelemisessa, joka loppui hartauteen ja jolle hän itse oli valmis nauramaan. Hän tunsi oikeata ylpeyttä ystävänsä puolesta, melkein kuin hänellä olisi ollut osaa hänestä, ja hänen suuri ilonsa oli näyttää Mariannelle, kuinka helposti Börje jaksoi nostaa suurimpiakin painoja; eikä Börjekään ollut vallan tunnoton tälle mairittelevalle tarkkaavaisuudelle, sillä hän ei ollut aivan vähäisen olevinaan ruumiinsa voimien puolesta, joilla hänen oli tapana innostuttaa työmiehiänsä. Sitä paitse ihaili nyt Marianne, koska Paulikin niin teki, montaa seikkaa, jotka hänestä ennen olivat näyttäneet kömpelyyksiltä. Sekä hän että Börje tunsivat huojennusta, kun heidän yhteiselämäänsä oli tullut liikkuvampaa ainesta, ja Paulista tuli heille tuo hyvää vaikuttava johtaja, jonka toimi tavallisesti lapsilla on kodissa, jotka pienellä ajattelemattomuudellaan ja vaihtelevan mielensä avulla poistavat puutumuksen kodista. Börje tunsikin, ettei Pauli voinut poistua jättämättä tyhjää aukkoa jälkeensä, joka seikka vieläkin lisäsi hänen mielihyväänsä.
Mariannen pieni työkamari oli tullut heidän lempipaikakseen varsinkin Börjen ollessa ulkotoimillaan, sillä hän taas viihtyi parhaiten suuressa vierashuoneessa noiden jäykkien huonekalujen keskellä.
Pauli ja Marianne olivat muuttaneet kaikki huonekalut toiseen asentoon jälkimmäisen kamarissa; Pauli oli sinne lahjoittanut joukon taide-esineitä kaunistukseksi, ja Marianne oli antanut muuttaa piaanonsa sinne. Pauli sanoi huoneen kokonaisuudessaan näyttävän jalokivisen rintaneulan samettikotelolta, vaan Börje kutsui sitä tapernaakeliksi.
Täällä istuivat Pauli ja Marianne tuntikausia, keskustellen matalilla äänillään Mariannella koruompelus käsissä. Juuri näillä hetkillä oli Paulin päähän pistänyt kutsua puhetoveriaanMarianne-rouvaksi. Börje oli kerran ehdotellut, että he joisivat sinänmaljan, vaan siitä ei ollut tullut mitään.
Sinävoi kukin olla koko maailman kanssa, vaanMarianne-rouva— — niin lausui ainoastaan yksi: se oli erityinen etuoikeus. Kun Pauli sitä lausui pehmeällä äänellään, olisi sanan voinut luulla olevan toista kauniimpaa kieltä. Mariannella oli oikea nautinto sen kuuleminen.
Kun talvi tuli lumineen ja pakkasineen, liittyi tuo pieni perhe likemmin toisiinsa, vaikka Börjellä oli luonnollisesti välistä ulkotoimiakin. Hämärässä teki hän kiertokulkunsa tallien ja ylisten kautta eikä tullut sisään koskaan, ennenkuin lamppu oli sytytetty.
Paulin ja Mariannen häntä odottaessaan harjoittivat he tulenpalvelemistaan, joksi Börje kutsui sitä, s.o. he istuivat uunin ääressä valkeata vartioitsemassa Mariannen huoneessa.
Molemmat olivat viluisia ja molemmat tahtoivat lämmintä. Sitä paitse oli sanomattoman rauhallista ja miellyttävää istua ja haastella puoli pimeässä.
Kun valkea oli palanut loppuun, sai Pauli polttaa parin turkkilaisia sikaariansa, sillä Marianne ei voinut koskaan väsyä katselemaan tuota pientä tulipilkkua, joka eli ja hengitti tuossa pimeässä niin herkän taiteellisesti kuin sensitiiva,[6] luoden välistä punakeltaisen hohteen noille hienoille, vaaleille kasvoille.
Pauli istahti usein piaanon ääreen. Hän osasi pikkukappaleita koko joukon ulkoa. Useimmat oli hän harjoitellut ainoastaan korvansa mukaan, ja nämät säveleet olivat kuin pujoteltuina hänen muistelmiinsa. Eli pikemmin tulivat ne hänen kertomuksiensa piirroksiksi. Hän soitteli kaikenlaista: italialaisia kansanlauluja; kaduilla ja maanteillä rallateltuja rekilauluja; mustalaistansseja käsirummun ja kilkuttimien hälinällä höystettyinä; saksalaisia kansanlauluja tai surisevia säkkipillin säveleitä.
Marianne istui silloin aina pienessä sohvassa lähellä häntä, ja kun Pauli oli lopettanut kertomuksensa — jonka hän aina teki tapansa mukaan vilkkaaksi ja vaihtelevaksi — tuntui Mariannesta kuin hämy olisi ollut ainoastaan viitta, jonka Pauli oli heittänyt hänen ympärilleen kuljettaessaan häntä pitkin huumaavia, pimeitä käytäviä, kunnes hän äkkiä veti peitteen pois ja Marianne näki tämän kirjavan elämän edessään muutamia minuutteja, — sillä tavalla eli hän Paulin menneisyyttä. Se tuntui aivan salaperäiseltä, kummalliselta.
Näissä hämykeskusteluissa ilmautui Paulin luonne alkuperäisessä yksinkertaisuudessaan, johon ei sekautunut mitään kyllästyneen ivaa, jolla hän muutoin sonnusti itsensä, joka kerta kun luuli jonkun tulevan häntä liian lähelle. Ja kun hän tällä tavalla avasi oman umpimielisyytensä, sai hän ihmeteltävän voiman vetää kuulijan mukaansa. Vaikutus ei suinkaan ollut sanoissa, vaan äänen sävyssä ja hänen koko olentonsa hienoudessa. Mitä hän siten kertoi, sai muodon ja kauneuden kuin näkisi sen kirkkaassa auringon valossa ja kuin se tarttuisi muistiin ainiaaksi.
Marianne istui aina hiljaa kuunnellen. Jos hän joskus teki kysymyksen, tapahtui se vaan siitä pelosta, kun luuli Paulin muuten lopettavan.
Mitä he siten puhuivat hämärässä, kun kasvojen juonteita ei erottanut ja äänikin värähteli toisenlaisesti, — siitä ei koskaan puhuttu päivällä mitään. Korkeintaan voitiin siihen koskea noin sivumennen, viitata hienosti johonkin kohtaan hämykeskustelussa, joka nyt oli muuttunut jonkinlaiseksi yhteiseksi omaisuudeksi heille, vaan silloin ei tarvittu muuta kuin joku sananen tai leikillinen silmäys, jolloin heti toinen ymmärsi toisensa.
Pauli, joka soveliaalla päällä ollessaan osasi uskomattoman keveästi johtaa keskustelua kokonaan kehenkään koskematta, puhui näinä hämyn hetkinä melkein yksinomaa itsestään. Mariannen käytös houkutteli siihen. Selittämättömän myötätuntoisesti vaikutti Pauliin nähdä hänet tuossa istuvan ja kuuntelevan — tyynenä, miettiväisenä, näyttäen kuin olisi hänellä äärettömän paljon sanottavaa, vaan että kuuntelemisen halu oli niin suuri, ettei hän sanallakaan tahtonut kertomusta häiritä. Sellaisen keskustelun loputtua tunsi aina tulleensa ymmärretyksi. Täten tuli tavaksi Paulille ja Mariannelle, että edellinen alituisesti oli keskustelun johtavana puolena. Vaan kun Pauli katseli Mariannen tarkkaavaisiin silmiin, tuntui hänestä aina kuin tämäkin puhuisi vaikka oli ääneti ja kuin hän tietäisi kaikki, mitä Mariannella oli sanomista.
"Marianne-rouva," sanoi Pauli eräänä iltana kun he tapansa mukaan istuivat tulen loisteessa, "minusta on äärettömän paljoa helpompi puhua naisen kuin miehen kanssa. Naisilla on sielun notkeutta, jonka avulla he aivan toisella tavalla kuin miehet voivat seurata jonkun ajatuksen juoksua. Heidän pehmeän, oikullisen sieluelämänsä voi vetää niin lähelle itseänsä kuin haluaa, ilman ponnistusta, tuntematta ahdistusta, naisen ajatus pujahtaa niin nopeasti ja helposti toisen mielentiloihin, ettei koskaan tarvitse nähdä vaivaa sen mukana pysymisestä. Yksinäisyyden koko viehättäväisyys suurenee, kun todellisuudessaei olekkaanyksinään. Naisissa ei ole sitä arvostelun kuivakiskoisuutta, jota minä kammon; sentähden minä rakastan niitä."
"Onpa ihme, jos tämä kuivuuden puute on muuta kuin laiskuutta," vastasi Marianne naurusuin, "ainakin onminunmielestäni mukavampaa olla muassa kuin arvostella."
"Ei hätää! Se on suloista joka tapauksessa. Mutta" — hän kumartui lähemmäksi — "oletteko huomannut, ettei koskaan puhuta vapaasti sen kanssa, joka on ulkonaisesti lähellä jotakin toista? Estettä siinä kuitenkin on, että he rajoittamalla jonkun liikkeitä, tekevät mahdottomaksi sekä lähestymisen että poistumisen. Niin, ja sitä paitse: — tunnin vilpittömänä oleminen, silmänräpäyksen, kuukauden, sen kyllä voi silla edellytyksellä, että paluumatka on tiedossa, mutta ainaiseksi? Ei. Sillä kaiken vilpittömyyden pohjalla on salainen tunne siitä, että minun pyrintöni tänä päivänä voi olla ristiriidassa huomispäivän pyrintöjen kanssa, —- muisto siitä, että se joka eilen oli uutta ja tuoretta, on tänään vanhaa ja turmeltunutta… Ei. ei, minä vakuutan teille, ettei se ole ollenkaan niin loukkaavaa kuin voisi luulla, se on päinvastoin jotakin, josta meillä kaikilla on aavistusta. Mutta sangen harvat rohkenevat katsoa ihmisluonteen nurjalle puolen ja ottaa selvän, mitä siellä on, sentähden ei puhuta semmoisesta. Ja mistä taas ei ole totuttu puhumaan, se tuntuu kammottavalta. Jos te nyt, Marianne-rouva, olette pimeänpelko, niin lopetan."
Hän puhui hyväilevimmällä äänellään, valittaen kuin hellitelty lapsi, ja kuitenkin vähä ivallisesti.
"En. jatkakaa," lausui Marianne.
"Tahtoisin, että tulisitte näkemäänminkätähdenollaan enimmin umpimielisiä niitä kohtaan, jotka ovat meitä lähinnä. Että asian laita niin on, sen olette huomannut monta kertaa ja tiedätte sen siis olevan tosiasian. Minä etsin vaan syitä. Jos ummistatte silmänne sitä katselemasta, ette sillä voi tehdä olevaista olemattomaksi; se pysyy, jos tahdotte, eli ette. Mutta muistakaa, että minä puhun ainoastaansiteistä— ulkonaisista siteistä — ja siitä omituisesta asian laidasta, että niille annetaan enimmin, joihin ei olla sidottuja… Niin, näettekös, aatteellisuuden kannattajat uskokoot mitä tahtovat sielujen yhteellisyydestä ja sen semmoisesta, vaan totuus kuitenkin on, ettei koskaan päästä niin lähelle toista ihmistä, ei koskaan tulla niinyhdeksihänen kanssansa, että edes hämärin, muodostumaton ajatus kieltää kaiken mahdollisuuden vastaiseen teeskentelyyn. Ja siinä se on! Sille, joka aina seuraa toista, paljastaa tämä toinen vastahakoisimmin itsensä, sillä hän tietää tapahtuvan asioita, joita tahtoo salata, tai olosuhteita, joiden johdosta hän mielellään lakaisee menneisyyden jäljet umpeen. Se, jolle kerran on antanut täyden luottamuksensa, voi semmoisissa tapauksissa tulla säälimättömäksi kurissa-pitäjäksi, ei ainoastaan toisen tekoihin, vaan jopa hänen salaisimpiin periaatteisiinsakin nähden; hänelle on annettu ase kaivaa se ulos toisen sydämestä, mitä toinen tahtoo salata itseänsä varten. Ne, jotka ovat minuun persoonallisessa suhteessa — minä tarkoitan ulkonaisessa — ne ovat ainoastaan pidettävät minun vastapelaajinani. Jos minulla on halu näyttää korttini jollekulle, niin —, en suinkaan siksi valitse ketään heistä! Ei, siihen valitaan asiaan kuulumaton henkilö. Ja luottamus-asiat uskotaan vieraalle. Erotaan — ja sanottu on kuin tuulelle kuiskattu. Silloin ollaan vapaita, kuin ei mitään olisi koskaan sanottu, ja kun kääntyy toiselle puolelle, on yhtä tuntematon kuin ennenkin. Tämän tuntee vaisto. Ja vaisto on hyvän joukon viisaampi kuin ymmärryksemme."
"Oh, te olette epäilijä, te ette usko mitään."
"Kyllä, Marianne-rouva, minä uskon sitä, mikä on minun silmieni edessä tai käsissäni. Minulla on usko, että voi siirtää vuoria, — vaan se onsilmänräpäyksenuskoa. Sillä ei ole mitään tulevaisuutta eikä mitään ijankaikkisuuttakaan… Marianne-rouva, voisinko minä tämmöisenä asettaa koko elämäni teidän eteenne, ellei minulla olisi hyvää uskoa? Vaan kukaan ihminen ei toivo näkevänsä entisiä omia ajatuksiansa tai muinaista minuuttansa. Se juuri vaikuttaa tonttupelkoa… Ja minä pelkään hirmuisesti tonttuja."
Hänen lauseessaan oli jotain, mikä vaivasi Mariannea, eikä hän siis vastannut.
"Kuten nyt minun vaimonikin," jatkoi toinen, "minä olisinvoinutuskoa hänelle kaikki: minä tiesin, ettei hän koskaan olisi minua väärin ymmärtänyt, minä olin varma hänen vaitiolevaisuudestaan ja hän oli vallan liiaksi hienotunteinen urkkiakseen koskaan mitään — ja sentäänkin! Minä en sanonut hänelle koskaan mitään itsestäni, vaikkapa tiesinkin, kuinka suuresti hän sitä halusi, ja että hän olisi antanut elämänsä semmoisesta luottamuksesta, jommoisen minä voin osoittaa vieraalle!"
Viimeiset sanat oikein kiduttivat Mariannea. Hän oli aina karttanut, ettei mainitsisi hänen vaimoansa. Hän tiesi Paulin myöneen itsensä rahoista, ja se oli hänen mielestään häpeäpilkku, jonka olemassa olosta hän ei tahtonut muistuttaa häntä eikä itseänsä. Sentähden poistui hän joka kerta kun Pauli lähestyi sitä ainetta. Niin oli hän tehnyt monta kertaa; Pauli oli sen huomannut ja tämä hellätuntoisuus loukkasi häntä kuin itsepäinen välinpitämättömyys. Hänen täytyi siitä päästä. Se vaivasi hänen hermojansa, kuin aina täytyi kiertää tätä kohtaa kuin lumouskehää.
"Marianne-rouva, olisin toivonut, että olisitte ollut vaimoni tuttava," sanoi hän ja seisahtui puheessaan tahallaan niin pitkäksi ajaksi, että toisen olisi pitänyt vastata. Vaan Marianne oli vielä ääneti.
Pauli suuttui.
"Enpä tiedä, minkälaisia kummallisia ajatuksia teillä on minun avioliitostani!" huudahti Pauli kiihkoissaan, "minkätähden ette uskalla puhua siitä?"
Mariannelle tuli polttavan kuuma, vaan hämärä oli jo siksi pimentynyt, että se peitti hänen punehtumisensa.
"Minä en tiennyt teillä olevan siitä mitään puhumista," sanoi hän matalasti, "enhän minä ole teitä estänyt."
Pauli oli vaiti silmänräpäyksen.
"Minulle on kiusaksi," sanoi hän arasti, "tämä:tähän asti saat mennä, vaan et etemmäksi. Luuletteko siinä olleen mitään häpäisevää minulle." Marianne istui matalalla tuolilla uunin edessä ja Pauli hänen vieressään nojaten kasvojaan hänen käsiinsä ja ruumis veltosti vaipuneena nojatuolin selkälautaa vastaan. Joka kerta kun Marianne katsahti sivulle päin, näki hän piirteet Paulin olkapäästä ja tumman eteenpäin kumarassa olevan pään. Pauli istui ääneti, kuin ei hänellä olisi enää mitään sanottavaa, ja liikahtamatta jäsentänsäkään. Marianne nojautui taaksepäin ja katseli häntä kauvan hänen siitä huolimatta. Joka ainoa tämän olennon piirre oli niin hieno ja siro, vallan erinlainen, mitä Marianne oli nähnyt ennen; ei löytynyt ainoatakaan kohtaa tässä ruumiissa, joka ei olisi tehnyt häneen kummallisesti houkuttelevaa, salaperäistä vaikutusta, johon samalla sekautui tyhjyyttä ja ikävää, tuskaa, josta hän ei tahtonut päästä vapaaksi. Itse Paulin välinpitämättömyys vaikutti tämän kaiken. Joka ainoassa liikkeessä oli jotakin, joka sanoi, ettei hänen tarvinnut ajatella, miltä se näyttäisi, sekä ettei sen kauneus tehnyt hänelle mitään iloa.
Vaikka Marianne olisi kuinka vähä kumartunut sivulle, olisi hän voinut pyyhkäistä poskeansa Paulin takin hihaan. Hän luuli jo tuntevansa sen hienon, pehmeän kankaan koskettavan hiuksiansa. Vaan hän ainoastaan luuli niin paljaan läheisyyden takia, jota lisäsi hieno papyrossin tuoksu, joka vielä tuntui vaikka valkea jo oli sammunut. — Oi, jospa Marianne olisi voinut tarttua tähän käsivarteen, painaa kasvonsa siihen ja nyyhkyttää niin sydäntä särkevällä äänellä, kuin häntä halutti! Sillä häpeällistäoli, että Pauli oli myynyt itsensä, häpeällistäolielää avioliittoa vanhan, ruman naisen kanssa … kärsiä hänen hyväilyjänsä. Se oli niin liikuttavan luonnotonta, että Marianne oli huutamaisillaan tuskasta sitä ajatellessaan. Se oli niin kunniatonta, alentavaista, että hän olisi itkenyt verikyyneleltä, jos niillä olisi voinut pestä Paulin puhtaaksi. — Ah, jospa hän olisi saanut päästää valittavan tuskanhuutonsa ilmoille niin raivoisana kuin tahtoi, painaen kasvojansa lujasti tuon miehen olkapäähän, tunnustaen pimeässä kuinka häpesi — häpesi, että Pauli oli voinut elää yhdessä semmoisen naisen kanssa!
Hän kääntyi poispäin pannen kätensä ristiin polvensa ympärille, väkivoimalla estääkseen aikomuksensa tapahtumista.
"Te olisitte pitänyt hänestä minun tähteni, ellette hänen itsensäkään vuoksi," sanoi Pauli taas; "hän oli niin hyvä."
Marianne kiristi hampaitansa, ettei olisi huutanut: — "mutta hän oli ruma ja vanha!"
Hän vihasi Paulia. Hän vihasi tätä naista; sillä hän kärsi tuskaa heidän kumpaisenkin tähden, ja se oli sanomattoman katkerata. Minkä tähden Pauli otti näitä puheeksi, vaikkeihäntahtonut niitä ajatella!
Tuntui kuin Pauli itse äänettömyydestä olisi arvannut hänen ajatuksensa.
"Jos siinä olisi ollut jotain häpeällistä minulle, luuletteko, että silloin olisin pyytänyt teiltä saada tästä puhua?"
Hänen äänensä oli matala, ja sen sävyssä ei ilmaantunut ainoastaan hillittyä kärsimättömyyttä, vaan jotain muutakin: sovitusta siihen, mitä Marianne oli saanut kärsiä tuona iltana hänen huoneessaan.
"Kertokaa," sanoi hän tukahutetulla, yksitoikkoisella äänellä. Hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen mielensä liikutuksen. Ja tulihan hämärän perästä aina kirkas päivä.
Pauli muutti asentoansa, otti kätensä kasvoiltaan ja antoi sen vaipua polvelleen.
"Nyt, kun häntä ei ole, nyt on hänellä aivan toinen merkitys minun silmissäni," aloitti hän, "nyt tuntuu kuin koko hänen elämänsä olisi levitettynä eteeni, tuon kummallisen läpihohtavan loisteen valaisemana, jolla aurinko laskiessaan valaa maiseman. Te tiedätte, kuinka tulimme tuttaviksi. Hän oli vuokralla samassa perheessä kuin minäkin ja me tapasimme joka päivä toisemme. Toinen sai — siitä huolimattaankin — tietoa toisen oloista, kuten aina käy taloudessa, jossa monilukuiset jäsenet ovat kaikki hyviä kielikelloja ja toiset uteliaita. Minä olin köyhä ylioppilas, vaivainen, joka nautin almuja, kuten herrasmies semmoisia nauttii, tunnustellen toisella kädellään tyhjää kukkaroansa ja toisellaan arastelevaa arvokkaisuuttansa ja punniten niitä keskenään. Jos köyhänä olemisellaan tarkoittaa välttämättömän sietämistä, niin en minä ole koskaan nähnyt köyhyyttä oikeassa karvassaan. Mutta jos sillä tarkoitetaan sitä, että välttämättömän hinnaksi pitää pantata jokaisen säikeen nuoruudestaan, kiduttaa kuoliaaksi jokaisen mahdollisuuden aivoissaan; jos sillä tarkoitetaan hyvien töiden vastaan ottamista, jotka maksettiin liehakoivalla kiitollisuudella, — siinä tapauksessa olin köyhä; ja jos siliä tarkoitetaan sitä, että sallii satojen nöyryytyksien haavoittaa ristiin rastiin sydämensä mitään tuskia näyttämättä kasvoillaan, siinä olin köyhä ja olen semmoinen ollut niin kauvan kuin muistaa voin. Minä olin sekasikiö, suvuton, jolla ei maailmassa ollut mitään jalansijaa. Minä kuuluin syntymäni kautta yhteiskunnan alimpaan luokkaan — jonka paljas olemassaolokin on häpeällistä — lahjojeni kautta olin määrätty sivistyksen aatelistoon. Ellei äitini olisi niin kovasti työtä tehnyt, olisi lapsuuteni koti ollut köyhäinhuoneessa ja kunta olisi saanut pitää huolen toimeentulostani. Tiedättekö, mitä on, Marianne-rouva, tulla huutokaupassa myödyksi vähimmän 'vaativalle'?… Mutta kuitenkin! Jos minä olin niitä, jotka tyytyvät taistelemaan leipäpalasensa edestä ja ovat kärsivällisiä sen saatuaan. Minulla ei ollut voimia siihen. Minä vaadin enemmän, enemmän! Lapsuudestani saakka himoitsin minä kaunista. Oh, Marianne-rouva, kuinka kummallista on katsella kulunutta elämäänsä, katsella sitä, kuin seisoisi jollain korkealla paikalla, jonka reunalta on laaja näköala silmien edessä yliympäri — kauvas, kauvas … kaiken taakse, niin ettei näy aukkoja syyn ja vaikutuksen välillä, vaan kaikki on selvää ja luonnollista, johdonmukaista, korkeimman viisauden yhteen sommittelemaa: — tapausten järkähtämätöntä ajatusoppia! Kuinka kummallista on liikkua oman itsensä ulkopuolella, näyttää sormellaan noita kaikkia katkelmia, sovittaa niitä yhteen ja sanoa: minä olen tämä. Oletteko koskaan ajatellut, kuinka ihmeellistä onkäsittääsitä? Eläminen on sitten melkein tarpeetonta."
"Kuinka niin voitte sanoa!"
"Nähkäas, siitä pääsette selville etempänä. Alkakaamme siitä, mitä syntyessäni sain! Selvästi näen, että sen täytyi kasvaa, kuten siitä on tullutkin oma hauras lajinsa, totellen siemenessä asuvaa lakia, sillä itulehdistäkin voidaan sanoa mihin sukuun kasvi kuuluu. Mikä isäni oli? Päänsä piloille lukenut kirjatoukka, joka ei ruumiinsa voimia mihinkään käyttänyt. Hänestä olisi tullut professori, sanottiin — jos olisi elänyt. Ha, ha, ha! Niin, mutta hän eivoinutelää… Jumalalliseksi päästään tällä:olisi tullut."
Hän luuli Mariannen liikkeessä huomanneensa vastenmielisyyttä.
"Ei, älkää nyt tästä loukkaantuko," sanoi hän innokkaasti, "täytyyhän minun kerran puhua tästä, sillä teidän täytyy tuntea minut, täytyy tietää minkätähden olen tämmöinen, enkä voi toiseksi tulla. Katselkaapas nyt, kuin paloittelisin tutkittavan kasvin teidän silmäinne eteen, ja te saatte nähdä, että minun välttämättömästi täytyi tulla juuri siksi, mikä olen. Puhutaan vapaudesta, vastuunalaisuudesta. Hoh, lasten moraalia!… Isäni sitten. Hän oli köyhän komministerin poika ja oli tullut kotiopettajaksi tuohon rikkaaseen aatelisperheeseen. Köyhyydessä kasvoi hän, monien sisaruksiensa kerällä. Hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin työtä ja elatuksen murhetta. Muuta ei tietysti maailmassa löytynytkään. Lukea ja kieltäytyä, kieltäytyä ja lukea — siinä koko hänen elämänsä, ja lopuksi hän olisi kai saanut jonkun toimen, kun ei ennen helpottanut. Sitten hän pääsi maailmaan. — Kuinka ylellisyys mahtoi loistaa hänen silmiinsä, kutkuttaa hänen aistiansa, tunkea hänen joka huokosensa läpi. Palkollisen muodossa — hännystakkia ja kumarruksia joka päivällispöydässä, vaatimaton paikka alimmassa päässä pöytää, huomaamatta kadehtia, huomaamatta ihailla, aina varuillaan. Ajatelkaa tämän herrastalon kutkuttelevaa komeutta, tätä ylimyselämää mies-palvelijoineen ja käskyläisineen. ja tämän rinnalla alastonta puutetta, johon hän oli tuomittu palaamaan. Ajatelkaa hänen ikäväänsä, hänen tyytymättömyyttänsä. Kuinka raatelevia ääniä täytyi sekaantua hänen jokaiseen mielialaansa. Ja tähän kaikkeen oli hänellä läksyjen märehtijän terveys ja komministeritalon ruoalla elätetty ruumis. Mitä piti minun saaman perinnöksi? Kolmenkolmatta vanhana hän kuoli. — Talossa oli nuori tytär, sen tiedän, minä olen nähnyt hänen vanhempana ja naimisissa, ja hän oli kaunis vieläkin. Minua kummastuttaisi, ellei isäni olisi rakastunut häneen; pitihän kaiken häntä siihen yllyttämän… Ken tietää. Hengellisesti olen minä hänen poikansa — ken tiesi, — ruumiillisesti tuli äidikseni piikaneiti."
Marianne ei voinut pimeän tähden nähdä hänen kasvojansa, vaan äänestä tuntui, että hän hymyili.
"Ja kun nyt ajattelette tätä kaikkea tapahtuneena, niin tiedätte mistä olen perinyt tämän himokkaan rakkauden hienouteen, tämän mielipuolen nälän kauneuteen, joka ei koskaan sammu. Isältä perittyä — ei muuta mitään!… Tahdon voimaa sen varsinaisessa merkityksessä ei minulla ole ollut koskaan, sitä tahdon voimaa nimittäin, joka tunkee vuoren läpi ja kumoaa esteet. Vaan minun luonteeni oli kohtaloni. Se himoitsi, mitä minun koko olentoni ponnisti vastaan, himoitsi jokaisella tuntohermolla, jokaisella huokosella — samaa eri muodossa, vaan aina samaa: — hienoutta. Minussa oli jo vaisto, ennenkuin tiesin, mitä hienous onkaan, vieläpä ennen kuin olin nähnytkään mitään sinne päin. Minulla oli pieni musta samettimekko, jota koko koulu näytti sormellaan, vaan minä vavahdin onnesta, kun poskeni kosketti tuota hienoa kangasta; minä suutelin sitä salaa… Tuntuu aivan kummalliselta puhua siitä nyt. Onpa aivan kuin koko tuo vanha tunnemaailma eläisi minussa vielä entisine pikku-katkeruuksineen; ja kuitenkin on siitä niin kauvan jo kulunut; minun ei pitäisi sitä enää muistamankaan. —Teette koskaan ollut niin perin köyhä, Marianne-rouva; te ette myöskään tiedä mitä ulkopuolella seisominen tahtoo sanoa. Te ette koskaan seisonut yksinänne kylmällä, pimeällä kadulla ja katsellut valaistuja ikkunoita nähdäksenne varjoja liikkuvan edestakaisin. Te ette koskaan ollut niiden onnettomien joukossa, jotka oman halunsa kiihottamana seisovat tyhjin käsin tieteen portaalla, ulkopuolella sitä maailmaa, jonne tietävät kuuluvansa — seisovat siinä hyljättyinä ja voivat äänettömyydessään ulvoa rajusti ja kamalasti kuin nälkiintynyt susi. Ah, Marianne-rouva, semmoinen kuluttaa elinvoimia, eikä kukaan tiedä, mitä sellaiset ihmiset saavat maksaa kasvojensa sileinä ja tyytyväisinä pitämisestä! — Vaan minä en ainoastaan himonnut ulkonaista loistoa, mutta sisällistäkin: sivistystä, aistikkaisuutta, nerollista, — kaikkea, mikä voi kohottaa jonkun rahvasta ylemmäksi. Minä ihailin taiteilijoita, tiedemiehiä, kirjailijoita, kunnioitin heitä kuin jumalia, mutta en hiljaisessa hartaudessa, vaan mielettömimmässä himossa päästä heidän vertaisiksensa. Millä keinoin? Siitä en ollut selvillä. En muuten mitenkään, kuin etten tahtonut olla rahvaan kaltainen, joka seisoo edustalla ja töllistelee. Minulla ei ollut keskusta. Minulla oli halua kaikkeen, vaan voimani olivat hajallaan kaikkialla. Minulla ei ollut hyvää päätä, älkää sitä koskaan uskoko, vaan minä olin aina etevä toverieni joukossa, sillä minä ahmin kirjanoppia hillittömällä himolla, mitä suinkin sain käsiini, kun vaan siten tiesin enempi vähän kuin muut, ja juuri tällä keinolla — kirjaviisaudella — piti minun saavuttaman tarkoitukseni. Minä olin yksikolmatta täyttänyt ja olin suorittamaisillani kandidaattitutkintoni.
"Silloin tapasin tämän naisen.
"Kaikki ihmiset puhuivat perinnöstä. Siitä kulki kertomuksia kaikissa sanomalehdissä. Ihmeteltiin, kuinka hän voisi kestää tätä ääretöntä onnea. Kahden henkilön aivan odottamaton kuolema oli saattanut hänet erään puolihupsun sukulaisvanhuksen ainoaksi perilliseksi, ja tämä vanhus oli elänyt jo niin kauvan, että häntä pidettiin kuolemattomana. Hän oli aina ollut holhottina, ei koskaan voinut mitään hävittää, eikä koskaan tehdä mitään testamenttia.
"Tämän naisen piti saada kaikki tyyni.
"Ihmeellinen oli se luonnon oikku, joka tekihänestärikkaan! Hänen näytti luonto määränneen varta vasten tyynesti kestämään köyhyyttä ja kieltäymyksiä. Minä en ole koskaan nähnyt mitään niin vaatimatonta ja hiljaista. Jo seitsemästätoista vuodestaan oli hän kiertänyt kotiopettajattarena vieraissa perheissä. Ja ajatella häntä sitten suuren rikkauden omistajana! Minusta tuntui kuin ei hän itsekään uskaltaisi pitää sitä totena tai kuin se pelottaisi häntä. Me olimme kaikin uteliaita kun häntä odotettiin taloon. Vaan hän oli ujo, sävyisä, sanomattoman kohtelias kaikkia, — erittäinkin palkollisia kohtaan. Hänellä näytti aina olevan mielessä auttaa jotakuta tai säästää jotakuta. Hänellä oli kosijoita joka sormella — tietysti. Luulen hänen antaneen rukkaset jokaiselle niin nöyränä kuin syntiänsä katuva. Hän ei voinut ollenkaan sietää hyväilyjä; ne kiusasivat häntä. Koko hänen nuoruutensa oli ollut kaikkea muuta kuin hyväilyjä.
"Minuun, joka ulkonaisesti olin kuumaverinen ja kiihkoisa, teki hänen tyyni, ystävällinen käytöksensä sanomattoman hyvän vaikutuksen. Hänen paljaassa läsnä-olossaan oli jotain mielen lepoa, ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen ystävyys. Pian huomasin tulleeni hänelle välttämättömäksi, ja että minun tarvitsi vaan ojentaa kättäni ottaakseni tuon omaisuuden, jonka arvoa hän ei näkynyt käsittävän. Jospa tietäisitte, minkälaisessa kuumeessa olin!… Ajatelkaa vaan, — että minun tarvitsisi ainoastaan ojentaa käteni, kaapatakseni kaikki, mitä olin himoinnut. Vapaana! — vapaana näistä leipämurheista, näistä alentavaisista leipämurheista! — vapaana heittäytymään elämän kaikkiin nautinnoihin, vapaana valitsemaan tiet, keinot ja tarkoitusperät. Oh, Marianne-rouva, te ette tiedä, mitä riemu on. Te ette ole ollut koskaan niin kiduttavassa onnettomuudessa kuin minä. Ettekä te myöskään ole juonut itseänne janoiseksi kuin minä, — joka ahmin silloin täysin, virkistävin kulauksin!"
Hän oli puhunut pontevammin kuin muutoin, hänen äänensä tuli täysinäiseksi ja vartalo suoristui. Sitten vaipui hän takaisin tuoliin vetäen pitkään, huoahtaen henkeänsä ja sanoen:
"Minä olen elänyt, Marianne-rouva, enkä kadu eläneeni."
Syntyi semmoinen haudan hiljaisuus, että hiipuessaan kokoon luhistuvan hiilustan rapina kuului pesästä.
"Vaan isältä saatua voimaani en voinut käyttää vekseleihin," aloitti hän taasen tavallisella, välinpitämättömällä äänellään, "ja nuo vaivalla hankitut opinnot… Niihin! Sillä ponnistaminen ja opinnot, — siinä oli kokoisänihistoria ja minun on vaan jatkoa siihen.
"Ehkä kummastelette, kun en perinyt mitään äidiltäni?… Hoh, eihän hänen terveytensä voinut ravita isäpuolen ytimetöntä heikkoutta. Tunne-elämää oli kaikessa ja ruumiillista vastustusvoimaa ei missään. Ei; vaan te voitte nähdä äitiäni siinä, että rakastan — en, minä ihailen — kaikkea, mikä on kestävää ja elinvoimaista. Minun kunnioitukseni Börjeä kohtaan — siinä on minun äitini!… Ja ajatelkaa sitten mikä veti hänen voimakasta luonnettansa sen vastakohtaan: isääni. Hänen rakkautensa hienouteen, tietysti, — siihen, joka oli häntä ylempänä, sivistykseen. Me ihmiset olemme ainoastaan itikoita; ja henkinen kehitys on se liekki, joka korventaa meidän siipemme."
Hän vaikeni ja näytti unohtaneen, mitä tahtoi lausua.
"Vaan teidän vaimonne?" muistutti Marianne. Edellisen kuultuaan ei hän enää pelännyt. Ehkei hän ollutkaan vanha eikä ruma.
"Niin, aivan oikein!" huudahti Pauli vilkkaasti, "sen olin unohtanut. Hän oli yhdeksänkolmatta vanha, kun tutustuimme. Minä en ole koskaan pitänyt häntä kauniina, vaan ei hän rumakaan ollut. Hänen kasvonsa olivat noita pulmallisia välimuotoja, jotka eivät ole vanhoja eivätkä nuoria, eivät vaalean- eivätkä tumman-verisiä. Niiden, jotka ainoastaan hät'hätää olivat hänet tavanneet, mahtoi olla mahdoton tuntea häntä toisella kerralla. Hänessä ei ollut mitään muistettavaa, ei mitään mieleen tarttuvaa, josta häntä olisi voinut heti tuntea. Ei mitään muuta, kuin pari kirkkaita, viattomia lapsensilmiä. Hän oli ehkä yksinkertainen, vaan se oli tuota hyväsydämistä yksinkertaisuutta, joka samalla kertaa liikuttaa ja naurattaa. Jos sille nauroi, niin voi sitä tuskin tehdä kyyneleettömin silmin, eikä hän suuttunut siitä koskaan. Hän vaati perin vähäisen ja saadustaan oli hän äärettömän kiitollinen. Minussa oli kaikki, kaikki hänen mielestään. Hän jumaloitsi minua. Minkätähden, sitä en tiedä. Vaan kaiken sen lajitellun varaston hellyyttä, kaiken sen aran rakkauden, jonka hän kulkiessaan oli pannut säästöön nuoruudessaan, sen tuhlasi hän minuun, ei koskaan kiihkeästi, ei koskaan tyrkyttäen, vaan aina sävyisästi, kuin olisi hän aina pelännyt minun suuttuvan — kun hän oli niin hyvä."
Vielä kerran pidätti hän hymyilyänsä; Marianne taisi kuulla sen äänestä.
"Ihmiset, jotka näkivät meidän yhdessä, luulivat häntä aivan minun vanhemmaksi sisarekseni, eikä hän huolinut oikaista heidän erehdystänsä. Hän kärsi, vaan hän oli ihmeteltävän pitkämielinen ja pelkäsi saattavansa minulle vastenmielisyyttä… Ah, Marianne-rouva, nyt — jälestäpäin — tunnen minä kalvavaa soimausta siitä, kuinka minä inhosin tätä hyvyyttä, tätä kärsivällisyyttä. Kuinka kipeästi se koski minuun, kuinka minä olisin tahtonut potkaista häntä kuin koiraa, saadakseni häntä vaan suuttumaan, päästäkseni tästä alamaisuudesta. Marianne-rouva, — minä vihasin tätä naista niin, kuin koskaan olen vihannut ketään ihmistä maan päällä. Minä olisin ravistanut häntä olkapäistä ja huutanut: nouse vastustamaan minua! Vaan hän ei olisi niin tehnyt… Ja kuitenkin hän välistä vähä miellytti minua. Me kulttuuri-ihmiset olemme kummallisen huikentelevaisia. Me, jotka olemme oppineet ajattelemaan sääntöjen mukaan, me sekoitamme oleellisuuden ulkopuolella olevaan, tuhannet ristiriitaiset mielialat ajelevat meitä, ja mitä enemmän me opimme niitä selittämään, sitä enemmän ne meitä hallitsevat. Hän — Matilda — tiesi sen, hän tiesi minkä silmänräpäyksen minä olin täydellinen orja. Niin tyhmää naista ei löydy, ettei rakkaus tekisi häntä viekkaaksi, kymmentä miestä viekkaammaksi, kun hän kerran on saanut avaimen meidän luonteemme epäjohdonmukaisuuksien kamariin. Matilda tiesi minun vihaavan häntä, hänen täytyi se huomata lukemattomista seikoista. Hän tiesi minun mielipuolen mustasukkaisuudella salaavan häneltä kaikki ajatukseni ja taipumukseni, tuumani ja toiveeni. Vaan hän oli kuin käärme: hän vakoili tietoonsa minun tarkoitukseni, luki kirjojani, voitti puolelleen ystäväni ja varasti itselleen minun katsantokantani. Ja mitä enemmän minä huomasin hänen tahtovan hiipiä minun sydämeeni, sitä enemmän minä vihasin. Kun kohteliaasti, kuten aina, ja ystävällisesti keskustelimme, oli meillä alituinen riita. Vaan hän löysi minun hellän kohtani: tuon määrättömän himon kauneuteen, ei luonnon, vaan hienouden kauneuteen. Hänessä itsessään ei ollut ollenkaan taipumusta ylellisyyteen, vaan hänellä oli taiteilijan silmä. Minä en ole koskaan kellään ihmisellä nähnyt semmoista väriaistia kuin hänellä. Hän osasi koota niitä ympärilleen lapsellisen yksinkertaisesti, vaan koskaan erehtymättä. Eikä ainoastaan sitä, vaan hänen ohuissa läpinäkyvissä käsissään luuli olevan ylenluonnollisen tunteellisuuden. Kaikesta, mitä hänen käsiinsä tuli, osasi hän valita juuri sen, mikä minua miellytti. Hän osasi omituisesti järjestää kukkasia! … sijoittaa kalut ympäri huonetta … ympäröidä niitä sametilla ja villavaatteilla, sijoittaa tyynyjä ja mattoja tarpeellisen huolimattomasti … oh, hän osasi lahjoa minun silmäni, saattaa aistini horjumaan, hän eli ainoastaan kiusatakseen minua kaikella, mitä minä jumaloin ja hän teeskenteli rakastavansa! — Jospa hän olisi voinut voittaa nöyryytensä, olisin minä rakastanut häntä kuin hullu, niin pitkälle oli hän päässyt!
"Ja lisäksi oli hän heikko, hän oli niin heikko, että elämä oli hänessä ainoastaan pieni lekotteleva liekki, vaan hän ei hellittänyt. Hän ei ajatellut kuolemaa, ei tuskia, — ei muuta mitään kuin minua. Ja hän tiesi kuolevansa; luuletteko sen mitään häneen vaikuttaneen? Hän ei olisi sittenkään hellittänyt minusta. Oh, minä muistan kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin hän sanoi minulle jäähyväiset. Hän oli kärsinyt hirmuisimpia tuskia yöllä, vaan aamulla lepäsi hän taas sohvallaan. Minä olin erään huvimatkailija-seuran kanssa päättänyt retkeillä vuorille kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi, ja hän oli minua innokkaasti siihen kehottanut. Oltiin Montreuxissa, Sen aamun minä aina muistan. Minä astuin sisään balkongilta, joka antoi laaksoon päin; ovet olivat auki, auringonpaiste ja kesätuuli hyväilivät ihmistä joka puolelta, — oh, Marianne-rouva, kevät oli, sinertävätä heijasteli kaikkialla, kukat olivat juuri puhjenneet, ne täyttivät ilman tuoksuillaan, tuntui kuin olisi maannut koko elämänsä ja nyt vasta avannut silmänsä. Minä seisoin selkä oveenpäin sisäpuolella oven suussa. Auringon valoa virtaili huoneeseen, jonkinlainen loiste näkyi olevan noilla vaaleilla kasvoilla päähän vaipuneine, läpitunkevine silmineen, tässä näyssä oli kirkkautta, vaan myöskin sitä sielun terävyyttä, jota kärsimykset synnyttävät. Tuo hento olento lepäsi tuossa rehevien värien keskellä, tai pikemmin: se makasi niiden päällä kuin tyhjä, voimaton vaatekappale, — ja tästä kaikesta pisti silmiin nuo viisaat, tarkkaavaiset kasvot. Tuntui perin toisenlaiselta kuin muutoin. Oli tyyni. Inhimilliset intohimot näyttivät puhdistaneen yksinkertaisuuden ja sitte poistuneen. Olinko minä koskaan tuntenut tätä vaimoa? Minä en tietänyt mitä tahdoin; liikutus valtasi minut. Silloin nosti hän hentoa, kuolonkarvaista kättänsä, minä värisen vieläkin muistellessani tätä hiljaista väsynyttä liikettä. Hän tiesi pian kuolevansa! 'Ei lähemmäksi,' sanoi hän ja hymyili minulle niin etten ole koskaan kenenkään ihmisen nähnyt niin hymyilevän. Hän makasi hiljaa ja katseli pitkään minua, kuin olisi hänhengittänytkeuhkoihinsa minun olentoani suurien silmiensä kautta, — ainaiseksi sulkenut sen näihin syviin, suuriin silmäteriinsä. Ahdistavia kyyneleitä kokoontui kurkkuuni — oh, Marianne-rouva, minä tahdoin heittäytyä polvilleni tämän vuoteen viereen ja huutaa mielipuolisia sanoja! Mutta silloin hymyili hän vaan noin hiljaa, armollisesti, kuin olisin minä ollut hullunkurinen lapsi. 'Pauli, seurasi odottaa, en minä eikä tohtori tarvitse sinua.'
"Ja minä horjuin ulos, en tiennyt mitä tein. Ja — voitteko uskoa? — tunnin perästä olin tuon kaikki tyyni unohtanut ja luulin löytäväni hänet entisellään takaisin tullessani. Minä ajattelin tuon olleen vaan hänen tavallisia oikkujansa. Kun minä tulin takaisin, oli kaikki ohitse. Kirstu ja kaikki oli hankittu. Hän oli kuollut seuraavana päivänä.
"'Älä katso minua, älä lähesty minua,' oli hän kirjoittanut paperilapulle. Siinä oli kaikki tyyni. Tuossa seisoessani tuo köyhä lappu kädessäni, huoneessa, jossa olin nähnyt hänen … oh, hän tiesi, mitä teki! … silloin valtasi minut menehdyttävä, kamala tyhjyys kuin olisi hän ollut kaikki minulle. Ja tämä sieluton huone, tyhjä, silmäontelo, painui minun mieleeni kuvaksi, joka seuraa minua aina, aina. Hän tiesi sen! Hän tiesi pakottavansa minua; — että minänytkaikella omallani olisin tahtonut ostaa takaisin mitä olin hyljännyt, — että minänytsitä halusin, sentähden että nyt oli liian myöhäistä!"… Pauli vaikeni hetkeksi, kuin olisi hän nihkiväsyksissä.
"Minä olen kokenut rakkautta kaikissa muodoissa," lausui hän melkein vasten tahtoansa, "minä olen ryöstänyt sydämen rinnasta ja mennyt menoani, vaan en koskaan ole tuntenut tätä toivotonta tyhjyyttä… Oh, Marianne-rouva, minä rakastin häntä!"
Hän heittäytyi taaksepäin pannen kätensä tuolin selkä-laudalle ja kätkien kasvonsa niihin, ja Marianne luuli kuulevansa puoleksi tukahutetuita, valittavia nyyhkytyksiä.
Sitte nousi Pauli hiljaa ylös; Marianne kuuli hänen käyvän huoneen läpitse ja oven pantavan kiinni; eteisen oven avain helähti vähäsen, ja sitten oli kaikki hiljaa, — hiljaa ja pimeätä.
Sinä iltana ei Börjellä ollut shakkitoveria.
11.
Kun Pauli ja Marianne seuraavana päivänä tapasivat toisensa, arastelivat he toisiansa ja toisen silmät kääntyivät aina munalle, kun toinen sattui häneen katsahtamaan.
Ensi iltana sanoi Pauli kirjoittavansa kirjeitä ja olevansa sentähden pakotettu istumaan huoneessaan, kunnes Börje oli sisällä ja lamppu pantu palamaan, vaan vähitellen rupesi kaikki käymään vanhaa rataansa ja nuo pitkät hämykeskustelut alkoivat uudestaan. Alussa oli Paulin käytöksessä jonkinlaista kankeutta, kuin olisi hän tahtonut supistaa omaa avomielisyyttänsä, vaan kun Marianne sen huomasi ja antoi haastelon kulkea vähäpätöisissä seikoissa, haihtui se itsestään.
Paulia kummastutti suuresti, ettei Marianne ollenkaan tuntenut Börjen menneitä vaiheita eikä hänen perhesuhteitansa. Kerran sanoi hän tätä ihmettelevänsä, ja varsinkin että Marianne oli niin tuiki tuntematon anopistaan.
"Minä luulen, ettei Börjekään koskaan ajattele äitiänsä," vastasiMarianne huolettomasti.
Paulin silmät suurenivat.
"Hän kirjoittaa äidilleen joka viikko."
"Se ei ole mahdollista!"
"Niin on hän aina tehnyt heti sen perästä kun erosivat."
"Kuinka voi semmoista käsittää? Mistäpä he kirjoittaisivat? Minä kirjoitan kotiini joka neljästoista päivä, ja olen halkaisemaisillani otsani, kun tuumin mistä kirjoittaisin. Ei täällä tapahdu koskaan mitään."
"Kun kaksi ihmistä ovat niin sydämellisessä yhteydessä toistensa kanssa, kuin Börje ja hänen äitinsä, on heillä aina puhumista."
"Mutta onhan hän tavallinen talonpoikaisvaimo!"
"Tavallinenko? Sitä en tiedä. Mutta hän on sangen kelpo ihminen. Börje on äitinsä ihka elävänä."
Oltiin hetki vaiti; aine ei miellyttänyt Mariannea.
"Te ette taida sitäkään tietää, että isä joi?" sanoi Pauli äkkiä.
"En."
"Näettekös, hän joi, ja hän oli hirmuisen raaka ja törkeä. Hänen juomahimonsa eneni vuosi vuodelta. Viime aikoina oli äiti melkein yksinomaisesti johtamassa väkeä ja taloa ja lapsia — kaikkea! Mies käveli kuin puolihullu. Ja hän oli ennen ollut ahkera, kelpo mies… Tiedättekö mitä, Börje inhoaa luullakseni väkeviä juomia niin paljon isänsä tähden, hän pelkää perineensä halun niihin."
Marianne säpsähti.
"Uskotteko sitä?"
Sangen hämmästyttävää oli siinä ajatuksessa, että tuolla tyynellä Börjellä olisi mitään sisällisiä riitoja taisteltavana; sellaista mahdollisuutta ei Marianne ollut koskaan ajatellut.
"Minä olen varma siitä. Minä olen huomannut sen monta kertaa. Hän vihaa sitä niin sydämestään, sentähden että hänen himonsa on niin raju. Sitäpaitse ei hänellä ole kiusaukseksi ainoastaan se, että maisteleminen on nautintoa; vaan hän saa siitä muutakin. Tiedättehän kuinka vaikea hänen on ilmaista ajatuksiansa? — Niin. Vaan kun hän on saanut muutamia lasia, sitte saisitte kuulla! Hän ei tule päihinsä — hänenlaisensa mies sietäisi äärettömästi — vaan hänen luonteensa muuttuu, hän tulee iloiseksi ja avomieliseksi. Hän saa sujuvan kielen, joka häneen katsoen on aivan merkillistä. Kuinka hauskaa mahtaa hänestä itsestään olla tämmöinen vapaa mieliala ja hyvillään olo! Ja siinä juuri on kiusaus.
"Mutta siinä tapauksessa minä en ymmärrä…"
"No minä selitän: siinä on jotakin tahdotonta, aprikoimatonta, ja Börje tahtoo tietää, mitä tekee… Minä olen nähnyt hänet sellaisen illan jälkeisenä päivänä — äänettömänä, umpimielisenä, melkein synkkänä. Minä olen nähnyt, kuinka harmi paisutteli hänen suoniansa, kuinka hän häpesi olleensa toisenlainen kuin tavallisesti. Hän luuli kaikkien ihmisten ajattelevan, että oli ollut liiaksi iloissaan, ettei Börje vallan tarkkaan ollut selvillä sanoistaan. Kuinka tarkasti hän näytti kaikki muistavansa! Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen tarvitsevan semmoista oman vastuunalaisuutensa tuntemista. Lisäksi vielä — hän on tietoisuutensa kautta omien taipumuksiensa määrääjä, ja sitä juuri minä ihailen hänessä."
Marianne katseli häntä vähän kummastellen. Hänestä tuntui hulluudelta, että Pauli olisi voinut ihailla Börjeä.
"Herranen aika — luuletteko vaan hänen ruumiillisen voimansa niin vaikuttavan minuun! Me miehet emme ollenkaan ole siihen niin taipuvaisia kuin te, naiset. Vai luuletteko hänen tyyneytensä olevan perittyä? Ei suinkaan. Börje ei ole perinyt ainoastaan äitinsä ymmärrystä, vaan myöskin suuren joukon isänsä raakuutta. Osata hallita sitä niinkuin hän tekee — siinä ilmautuu hengen aatelisuus. Vai luuletteko hänen saaneen hienotunteisuutensa vallan lahjaksi? Pyh. suututtakaapas hänet, niin saatte nähdä, kuinka hänen täytyy taistella sisunsa kanssa, ettei suorastaan iskisi nyrkillään. Totta on, että hän harvoin suuttuu, sillä hänessä on jonkinlaista raskautta, hitautta, joka häntä pidättää, vaankunhän vihdoin suuttuu, kyllä hän sen muistaa. Hänen vihansa on yhtä sitkeä ja yksipuinen, kuin hänen uskollisuutensa on valmis antamaan anteeksi. Minä pidän sellaisista luonteista. Ne vaikuttavat kunnollisuudellaan omituisen miellyttävästi… Mitä ette esimerkiksi luulisi hänen minulle antavan anteeksi? Oh, hän on pohjaltaan tuommoinen suuri, hyvä, kunniallinen lapsi! — Minä saisin tehdä armosta syntiä kauvan — kauvan."
Hän vaikeni ja hymyili hiljaa itsekseen.
"Omituista on joka tapauksessa kuinka vähä te tunnette häntä. Minä olen huomannut sen lukemattomista sivuseikoista. Te ette ollenkaan tiedä, mihin hän kelpaa. Te pidätte aivan yksinkertaisesti hänet mitättömyytenä."
"Mutta, hyvä herra Sandell, mitäpä hän sitten muuta on!"
Pauli tuprahutti savupilven suustaan.
"Mutta semmoinen hän ei ollenkaan ole!" huudahti hän kiivaasti kuin sairas, "oikeastaan on hänellä parempi pää kuin minulla. Ja ajatelkaapas tätä kestävyyttä! Te ette ehkä usko hänen olevan kunnianhimoisen? Ehkä ette. Vaan hän on vallan toisella tavalla kunnianhimoinen kuin minä. Hän ei tahdo erota rahvaasta. Päinvastoin; hänen paikkansa on tuon paljouden keskellä. Hän on yksi niitä väkipyöriä, joiden tärkeyttä me toiset hyvin halusta ylönkatsomme, sentähden, ettei niitä näy tuon yleensä tyynen pinnan alta. Minä luulen, ettei hän itsekään ole sitä huomannut. Hän aivan tietämättään ja sisällisestä harrastuksesta pyrkii eteenpäin. Mutta odottakaas, niin saatte nähdä, mikä mies hänestä tulee paikkakunnalleen! Minä olen maalla kasvanut ja osaan pitää silmällä semmoista. Sellaiset luonteet kuin hänen voivat kuvastua koko seudussa. Ettekö jo nyt huomaa, kuinka häntä etsitään?"
"Kuinka te liioittelette hirmuisesti!… Vaikka täällä juoksee vaan muutamia talonpoikaisukkoja häntä kyselemässä! — Ha, ha, ha!"
"Ei maar, Marianne-rouva, tässä kohden en liioittele. Minä en tahdo sanoa, että Börje kohottaa itsensä mihinkään valtiolliseen merkitykseen, vaan että hänestä tulee yksi niitäitsenäisiä miehiä, joiden sana painaa paljo vaakalaudalla joka kerta kun kysytään rahvaan myötätuntoisuutta, siitä voitte olla varma. Eikä meidän ruokarikkaassa maassamme viljellä viidensadan tynnyrin alaista maata Börjen tavalla, ellei ole varmoja, toimekkaita suunnitelmia johtamassa. Ajatelkaas näitä kaikkia ihmisiä, jotka hänestä riippuvat! Ja kaikkihan menee tasaisesti kuin kellossa. Jos minä olisin nainen, pitäisin kunnianani seisoa sellaisen miehen rinnalla ja seurata hänen kehittymistänsä."
Marianne näytti neuvottomalta. Hän ei koskaan ollut hyvillään, kun Pauli kiitti Börjeä noin liiallisesti. Se tuntui hänestä nuhtelemiselta. Pauli sen kyllä huomasi, vaan ei ollut millänsäkään; hänestä oli hauskaa puhua.
"Börje ei juuri ole ystävällinen," jatkoi hän heittäytyen taas tuoliinsa selkänojolleen, "en voi olla nauramatta ajatellessani… Nähkääs, siihen aikaan kuin hänellä oli rahaa eikä mulla ollut yhtään, sattui välistä että hän joskus auttoi minua, vaan kun minä sitten tahdoin kiittää häntä, niin hän omalla tavallaan käänsi minulle kylkipuolensa ja lopetti kaikki kiitosvirret sanoen niin äreästi hm, ettei kukaan sitä voinut osoitella.Old fellow,[7] minä muistan sen kuin eilisen tapauksen!"
Tätä kuullessaan oli Marianne tulemaisillaan oikein mustasukkaiseksi, hänen mielestään piti Pauli enemmän Börjestä kuin hänestä.
Illallisen jälkeiset hetket kuluivat melkein aina molempien ystävien shakkitaisteluissa. Marianne ei ottanut puheeksi, kuinka typerältä se näytti eikä hän myöskään jättänyt heitä yksikseen. Päinvastoin istui hän aina sohvassa Börjen vieressä katsellen halukkain silmin sotaonnen vaihetuksia.
"Tuo pikku hirviö tahtoo istua oppimassa, kunnes hänkin osaa tehdä matin minusta," sanoi Börje, "mutta älähän huoli."
Enimmäkseen ei hän ajatellut Mariannea eikä muuta päästyään pelin alkuun. Kädet tuuheaan tukkaan pistettyinä ja shakkilautaan tuijottaen voi hän istua kokonaisen neljännestunnin ja tuumia tehtävää siirtoa punniten sen kaikkia seurauksia. Vaan hän oli liiaksi tottunut vanhan apteekkarin yksinkertaiseen menetystapaan, ja uuden vastapelaajan monipuolisuus piti hänen ponnistuksiansa pilkkanansa.
Pauli Sandell ei ollut mikään intohimoinen pelaaja; hän oli siitä saanut kyllänsä, — hän älysi aseman yhdellä silmäyksellä, oli heti valmis siirtämään eikä hänen koskaan tarvinnut olla levoton pelitoverinsa suunnitelmista, jotka hän näki päivän selvinä edessään. Vaan hän ei koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä, kun Börje aprikoi.
"Sinä takerrut omiin laskuihisi, niin että unohdat minun," sanoi hän vaan sääliväisesti hymyillen, kun Börje varovaisuudestaan huolimatta siirsi hullusti:
"Mutta minäteensinusta matin, hitto minut vieköön, jollen minä tee sinusta mattia!" lupasi Börje järkähtämättömimmällä sitkeydellänsä.
Ja sitten istui Pauli taas yhtä kärsivällisenä selkänojollaan tuolissaan, seuraten silmillään Mariannen käsiä tämän valmistaissa jotain koruompelusta tai muuta.
Olipa ilta hiukka jälkeen joulun. Börje istui sohvassa kyynäspäät pöytää vasten, pää käsien välissä ja katse shakkilaudassa; hänen vieressään istui Marianne hypistellen työtänsä ja häntä vastapäätä Pauli nojaten huolimattomasti sivulle päin tuolissaan toinen käsi sen selkälaudalla toinen hänen otsallaan; päätään taivutti hän taakse päin, niin että valo ei sopinut hänen silmiinsä. Kattolamppu valaisi kirkkaasti ja heleästi koko seuraa. Kukaan ei puhunut mitään. Börje istui ja ajatteli.
Pauli poltteli turkkilaista papyrossiansa, pitkään ja nauttien sen täysinäisiä savupilviä. Silloin tällöin nosti hän kättänsä, otti papyrossin sormiensa väliin ja puhalsi savun mehupunaisten, puoleksi avoimien huuliensa välistä ulos sangen hienona, sinertävänä sumusäteenä. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin katsella Mariannea.
Marianne oli tottunut katsomaan häntä silmiin; se ei ollut hänelle enää vaikeata. Välistä suhahti papyrossin tuoksu hänen sivuitsensa keveästi kuin hengähdys. Hänestä oli se suloista. Sen kautta tuli Paulin läheisyys sangen sopusointuiseksi sen ilman kanssa, jota Marianne hengitti, saattoi sen aivan käteen tuntuvaksi, kietoi hänet kaikki käsittävään, huumaavaan onneen.
Kerran loi hän silmänsä ylös, nopeasti kuin salavihkaa, kun Pauli teki siirtonsa. Hän tarkasti hänen kätensä liikettä, — tuon hienon musiikki-käden, joka oli siro ja jäntevä kaikessa laihuudessaankin. Kasvoihin uskalsi hän harvoin katsoa, — vaan kädet — niitä hän oikein jumaloitsi.
Sitten nojautui hän sohvan päätyä vastaan taas työ polvillaan ja silmät alaspäin luotuna. Mitään miettimättä istui hän leikitellen sormustimellaan, johon hän työnsi sormensa ja vetäisi taas pois, jotta napsahdus kuului joka kerta. Ja hänen kasvoilleen heijastui hänen sisällinen mielialansa. Nyt saattoi aika pysyä paikallaan. Nyt ei ollut mitään toivottavaa, ei mitään puuttunut, halu ei mihinkään pyrkinyt. Nyt ei ollut mitään tulevaisuutta, ei menneisyyttä, — ei mitään muuta kuin tämä ainoa, joka hävitti kaiken muun, kaiken muun. Olisi ollut pyhyyden loukkaus ajatella nyt muuta aikaa kuin tätä. Ei muuta ollut kuin tämä nyt. Silmänräpäys! Hän ymmärsi nyt Paulia paremmin kuin koskaan ennen. Ja mitä oli koko maailma sen rinnalla, että Pauli istui tuossa häntä vastapäätä, — että hän voi nähdä hänet huomenna, ylihuomenna, joka päivä! Siinä oli kylläksi, enemmän kuin kylläksi!
Äänettömyydessä … sanojen häiritsemättä… Oi, juuri tämän tähden piti hän Paulista; tämän tähden, joka vaikutti Pauliin naisen sävyisyyden, tämännoli me tangere![8] Marianne tunsi aina, kuin vetäytyisi Pauli säikähdyksestä takaisin, jos hän häntä olisi koskenut. Kun Pauli tarttui hänen käteensä, teki hän sen hieman vastenmielisesti, pehmeästi, keveästi — hyväillen, että tuskin tunsi hänen kättänsä omassaan. Siinä ilmautui sellaista epävarmuutta, tunteellisuutta, kuin olisi yksi ainoa sieluelämän värähdys voinut saada matkaan sähkötärähdyksen.
"Sitä sanotaan rakkaudeksi ja sen johdosta mennään naimisiin," kaikui hänen korvissaan Paulin kerran lausumat sanat… Rakkaudestako? Oh, tuo sana oli liian kömpelö ja karkea. Tälleei löytynytmitään nimeä.
Hän loi hitaasti ylös silmänsä, jotka hän koetti pitää tyyneinä. Vaan sitä tehdessään kohtasi hän tiellä toisen silmäyksen, joka siinä jo oli ollut kauvan; hän näki vangitsevan, kahlehtivan katseen ruskeista, pitkäripsisistä silmistä, joissa päivän terä uiskenteli kuin kahden tushiviivan välissä, — hän näki puoliavoimet silmät, jotka suurenivat ja ahmaisivat hänen katseensa, kuten elohopea-murunen ahmaisee toisen.
Tuo oli tapahtunut ilman pienintäkään liikettä, ilman mitään vaihetusta kasvojen juonteissa. Hän tunsi tukehuttavan, hurmaavan pelästyksen, kuin olisi hän kävellyt salaista rikollista tietä, tunnustanut mitään sanomatta, lahjoittanut mitään antamatta. Olisipa hän kääntänyt silmänsäkin muualle, vaan ei voinut, Pauli piteli niitä paikoillaan väkisin, pakotti koko hänen olentonsa ajautumaan niihin nähtäviksi. Marianne tunsi vastustusvoiman katoovan silmistään, kuinka ne syvenivät, rupesivat hehkumaan, tulivat intohimoisiksi kuten Paulinkin.
Siinä sekä menehtyi että menehdytti; ei ollut aikaa eikä paikkaa.
Kun Paulin piti tehdä taas siirron ja sentähden irroitti silmänsä Mariannesta, kääntyi tämän katse pois horjuen, kuin pitkästä syleilystä huumautuneena.
Marianne istui liikkumatta samassa asemassa ja katseli joutilasta työtä polvillaan. Tuntiessaan taas Paulin katseen kiintyvän häneen, tunkeutui veri hitaasti hänen poskilleen ja levisi kuin tykyttävä lämpö ihon alle, — se oli häpeän polttava, tulipunainen väri.
Mitä hän oli tehnyt! Ajatus teki hänet rammaksi, voimattomaksi. Mitä hän oli tehnyt? Mitä pitäisi Paulin luulla?
Hän ei kertaakaan sinä iltana uskaltanut katsahtaa Pauliin, ei edes kun antoi hänelle kättä sanoakseen hyvää yötä.
* * * * *
Seuraavana päivänä esiytyi Pauli kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään. Hän oli aivan entisensä kaltainen, istui lämpiävän uunin edessä Mariannen luona, puhui kuten tavallisesti, ei innokkaammin eikä kylmemmin. Vaan Marianne oli muuttunut: hän oli äänetön, hämillään, eikä uskaltanut nostaa silmiään. Hänen äänensäkin oli tullut vallan ihmeellisen araksi ja hävyttömäksi.
Shakkipelin aikana istui hän tapansa mukaan Börjen vieressä, vaan ei katsonut ylös, ja neuloi kiivaasti. Häntä ei tuntunut olevankaan.
Pauli huomasi hänen silmäluomensa olevan punareunaisia kuin kyyneleiden ahdistaessa.
Kului vieläkin päivä eikä asian laita muuttunut. Marianne pysyi alakuloisesti syrjällä: Börjelle sanoi hän sen olevan vaan päänsärkyä. Pauli koetti häntä hauskuuttaa, vaan hän ei siitä huolinut. Mitä piti Paulin ajatteleman? Marianne ajatteli ainoastaan tätä; — hän tunsi naisellisuuden kuolettavaa häpyä, kun oli paljastanut itsensä. Hänen täytyi tavalla tai toisella näyttää Paulille hänen erehdyksensä, ettei hänen katseensa ollut niin mitään merkinnyt…
"Marianne!"
Tämä ei ollut luullut hänen tulevan, oli jo niin myöhä, että valkea oli pääsemäisillään.
"Marianne, minkä tähden kartatte minua?"
Pauli oli tullut aivan odottamatta, kuulumatta. Ääni oli kiireellinen, hengästyksissä, kuin kiivaan käynnin perästä. Marianne pelästyi niin hänen suoraa kysymystään ja äkillistä tuloansa, ettei tahtonut saada henkeänsä kulkemaan. Sydän tykytti niin lujaa, että hän vasta muutaman sekunnin päästä voi vastata.
"En minä teitä karta."
"Älkäämme riidelkö sanasta. En minä tarkoita, että te menette pois minun tieltäni. Vaan tiedättehän, että vältätte minua."
Hän heittäytyi tuolille katsellen Mariannea, kuin olisi hän odottanut häneltä anteeksi pyyntöä. Vaan tämä ei vastannut, katseli vaan alas istuessaan.
"Onko teillä oikeus kohdella minua tällä tavalla?" jatkoi Pauli kiivaasti. "Olenko koskaan pahoittanut mielenne, olenko pelottanut teitä raakuudellani? Onko teillä pienintäkään syytä olla minulle vihoissanne?"
Hän oli epäilemättä loukattu, joka vaati hyvitystä.
"Sanokaa, Marianne, olenko näistä mitään tehnyt." — Hänen äänensä oli kireä, nuhtelevan katkera.
"Saatte ajatella sitä sitten, kun minä en enää ole täällä; minä en tahdo olla teille vaivaksi."
Hän nousi kiivaasti.
Marianne säpsähti; mitään ajattelematta kaappasi hän hänen kätensä seisahduttaakseen hänet.
"Antakaa anteeksi, Pauli, älkää olko vihoissanne! Ah — antakaa anteeksi mulle!" Ja tietämättä mitä teki, pudisti hän otsaansa Paulin kättä vastaan.
Pauli istahti ja tarttui hänen käsiinsä, tyynesti kuin hyväntahtoinen ystävä.
"Kiitoksia niistä sanoista, Marianne, ja annetaan nyt kaikki olla entisellään. Älkää pelätkö minua."
Hän puhui ystävällisesti hyväillen, kuin olisi hän ollut joku hirmuinen herra ja toinen pieni lapsi.
Marianne oli sangen iloinen ja liikutettu; säteilevin silmin katsahti hän Pauliin.
"Minä en teitä pelkää, minä olen…"
"Vaiti; ei sanaakaan!" Hän hillitsi Mariannea pelottaen leikillisesti häntä ja laski hänen kätensä irti.
Marianne punehtui, puraisi huultansa ja hymyili alakuloisesti.
"On asioita, joista ei koskaan puhuta, Marianne … Marianne-rouva."
Hänen äänestään soi nuoruuden ailahteleva ilo, matalasti, pehmeästi. Nuo kiiltävät sisiliskon silmät sädehtivät ja loistivat kuin lämpimimmässä auringonpaisteessa.
Marianne oli kokonaan onnellinen. Tokkohan maailmassa mitään muuta löytyikään kuin tämä, jota ei kumpikaan saanut lausua ja jonka he molemmat tunsivat paremmin kuin puhuttuansa siitä kuinka paljon tahansa!
Hän istahti kädet ristissä ja kasvot tulen loisteessa hehkuen. Pauli kumartui eteenpäin ja katsahti häneen; hän vaan hymyili kääntämättä silmiään valkeasta.
Omituista kuitenkin oli, kuinka kaksi viimeistä päivää oli häneen vaikuttanut! Kasvoihin oli ilmautunut kokonaan toisenlainen sielun elämä, juonteisiin oli tullut enemmän elävyyttä. Ja nyt älysi Pauli, kuinka kummallisesti tämä hento olento voi viehättää. Siinä ilmautui pehmeyttä, lämpöä, jotakin, johon voi kätkeytyä, nojautua, jopa vajotakin. — Oh, naisilla on tämmöinen kyky, joka kehittyy — kautta.
Pauli alkoi haastella puoliääneen vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli entisellään, kumpikin vaan hengitti nopeammin ja puhui hiljemmin.