Kun Börje oli tullut sisään pitivät he kumpikin seuraa hänelle, ja vaihtoivat tuskin sanaakaan toisilleen; siinä ilmaantui jonkinlaista vapaata välinpitämättömyyttä. Marianne oli melkein ujo, ja se kaunisti häntä. Pauli piti istuessaan häntä mielellään silmällä, vaan otti shakkipeliin tavallista tarkemmin osaa.
Noustiin; oli jo aika sanoa hyvää yötä. Börje meni uunin eteen sytyttämään sammunutta sikaariansa.
Pauli ojensi kätensä Mariannelle, kuten hän teki joka ilta, ja tämä laski kätensä siihen — lämpimän, pehmeän — kuin olisi sen mukana seurannut tykyttävä sydän. Pauli katseli häntä omituisesti hymyillen, sillä hänen kätensä, jota hän piti omassaan, tuntui pidättelevän henkeä ja odottavan. Marianne katsahti taas Paulin silmiin, jotka taas laajenivat, suurina tummanruskeina, sillä aikaa kuin hänen kätensä tulisesti ja hyväillen ikäänkuin pujottelihe Mariannen käden ympäri; kovempaan, aina kovempaan. Katse vajosi katseesen, ja vaikkeivät he liikuttaneet jäsentänsäkään, tuntui kuin olisi Pauli sulkenut Mariannen syliinsä ja hitaasti, hurmauksesta vavahdellen vienyt huulensa hänen huulilleen, antaaksensa niiden olla siinä kauvan — kauvan.
Marianne poistui horjuvin askelin ja sekavin tuntein.
* * * * *
Siitä päivästä lähtien oli joku salainen suhde heidän välillään olemassa. He tosin eivät tehneet itseänsä syypäiksi mihinkään tekoihin, jollei semmoisiksi lueta äänettömiä käden puristuksia eikä puhuvia silmäniskuja, jotka toimittivat sähkösanoman tehtävää. Ei koskaan puhuttu heidän kesken sanaakaan rakkaudesta. Äänettömällä kielellään osasivat he puhua kaikki, mitä tahtoivat. Ja he olivat toisiensa hirmuhaltijoita. Pauli vaani aina jotain salaisuutta, jota hän luuli Mariannen häneltä peittelevän. Ei se ollut mustasukkaisuutta eikä epäluuloa, hän olisi muka tullut vaan äärettömän iloiseksi, jos olisi voinut hämmästyttää häntä pienellä ennen tapahtuneella rakkausjutulla. Hänellä oli tapana mennä asemalle postia hoitamaan ja hänen suurin ilonsa oli lukea Mariannen kirjeet ennenkuin tämä itse sai niitä avata; tässä menetteli hän uhkarohkealla itsekkäisyydellä aina Mariannen läsnäollessa ja lupaa kysymättä.
Mariannea huvitti hänen häveliäisyytensä puute, jota hän koetteli kostaa puolestaan.
Kun Paulia oli kutsuttu vieraisiin — joka muuten tapahtui usein — esitteli hän välistä, ettei hän menisi. Hän katseli hartaasti Paulia intohimoisesti ja vedet silmissä, jotka pyysivät ja rukoilivat, hyväilivät kuin kaksi pehmeätä käsivartta; ja Pauli taisi valehdella, sepittää pitkiä historioita, joutua väen kanssa tekemisiin — mitä tahansa — saadakseen jäädä kotiin, kun Marianne sitä vaan tahtoi.
Tämä kaikki oli niin mukiin menevää, niin vähäpätöistä, ettei Marianne ollenkaan tuntenut tunnon vaivoja siitä, ja Börjeä kohtaan oli hän ystävällisempi kuin ennen koskaan ikäänkuin ollakseen herättämättä hänessä mitään epäluuloja. Sydämessään kiitti hän Börjeä. kun sai olla vapaana kaikista epäluuloista ja pitikin hänestä sen vuoksi. Hänen suhteensa Pauliin ei ollut hänessä herättänyt pienintäkään vastenmielisyyttä eikä inhoa Börjeä kohtaan, pikemmin päinvastoin, sillä hänen tunne-elämänsä oli luonnottomasti kiihtynyt.
Börjelle oli siis tuskin mahdollista huomata mitä noiden kahden välillä oli olemassa, varsinkin kun he olivat arkoja kuin peltopyyt. Ainoastaan silloin, kun oltiin turvassa, hiipivät heidän silmäyksensä esiin kuin sovittuun kohtaukseen.
Ensiaikoina oli Marianne ujo ja hiljainen, joka seikka teki koko hänen olentonsa nuorekkaaksi, melkein lapselliseksi. Osaksi pelkäsi hän saattavansa Paulille mielipahaa olemalla liiaksi miellyttävä, osaksi pelkäsi hän lapsellisesti Börjeä. Vaan jälkimmäiseen nähden rauhoittui hän pian, opittuansa huomaamaan, kuinka lujasti hän voi luottaa Paulin valppaaseen varovaisuuteen. Hän oli ehkä epäillyt vähän tämän vaitioloa, vaan se epäilys haihtui pian, sillä tuhansissa pikkuseikoissa havaitsi hän, kuinka lujasti Pauliin voi luottaa. Pauli Sandell oli liiaksi kokenut tällaisissa asioissa, ettei olisi tietänyt mikä kaikkivaltias taikasauva on vaiti oleminen, kun kysytään naisen suosiota. Hän oli nähnyt jo useamman kuin yhden linnoituksen antautuvan tämän yksinkertaisen muurinsärkijän edessä.
Jos Marianne oli astumaisillaan liiaksi pitkälle, oli aina Pauli se, joka häntä pidätti.
Kun Marianne jälestä päin oli tullut vakaumukseen kaikilta puolin, rupesi hän noudattamaan — jos niin voisi sanoa — hyökkäysjärjestelmää; hän harjoitti menestyksellä eräänlaista naamioittua keikailemista, aina niin kavalassa muodossa, ettei Börje olisi vaan mitään huomannut.
Hänellä oli tyhjentymätön keksimiskyky.
Välistä sattui, että Börjenkin täytyi mennä Paulin mukana herrojen kekkereihin, ja silloin istui Marianne aina ylhäällä odotellen, vaikka he olisivat tulleet kuinka myöhään kotia. Ja molemmat herrat, jotka halusivat istua hetkisen ennen maata menoa, astuivat silloin hänen työhuoneeseensa. Nämä yökeskustelut tulivat sitten aina omituisen viehättäviksi, kaikesta teeskentelystä vapaiksi. Ne olivat Mariannen hurmaushetkiä.
Muutos Mariannessa ei voinut pysyä salassa Börjeltä. Marianne ei ollut enää niin taipuvainen lihomaan kuin ennen, vartalo oli sirompi, käynti reippaampi, liikkeet keveitä. Iho oli tullut värikkäämmäksi ja silmät suurine terineen tummemmiksi. Kaikki tämä ilahutti häntä.
"Enkö tietänyt, että viihtyisit maalla, kun vaan tottuisit ensiksi!" huudahti Börje ylpeästi, "ja kun sinä opit harrastamaan kaikkea, niin saat nähdä!"
Myöskin Mariannen shakkipeliin osoittama tarkkuus oli hänestä hyvä merkki.
"Odotappas vaan," sanoi hän ja nyhkäisi häntä salavihkaa kylkeen, "kyllä halu tulee pian. Sinä et siitä tiedäkkään ennenkuin se tulee."
Marianne nauroi näille ennustuksille. Hän osasi nauraa kaikelle. Mitä hän huoli tulevaisuudesta! — kun vaan ei Pauli tahtonut lähteä matkalle. Hänen elämänsä suuri romaani saisi kestää vielä kauvan. Kuinka kauvan — sitä hän ei tahtonut ajatella. Mutta mitä muistoja kokosi hän siitä itselleen! Kukkasia, joita Pauli oli hänelle antanut; paperin lappuja, jotka Pauli oli täyteen raapustellut hienolla, komealla käsialallaan; nenäliinan, josta hän oli reväissyt kaistaleen Paulin loukkaantuneeseen sormeen — kaikkea mahdollista. Siitä tulisi muka kokonainen kokoelma.
Hän toivoi noin epämääräisesti, ettei Pauli olisi ollut niin vallan varovainen eikä tarkkatuntoinen; hän olisi tahtonut hänen lausumaan muistoon pantavan sanan, josta olisi todellakin voinut kiinni pitää, kun kaikki muu oli muuttunut ja savun tavalla haihtunut tuuleen.
Paulin mielestä oli tämä ainoastaan pieni novelli, tuollainen herkullinen ranskalainen. Hän ei nähnyt tässä suurta elämän kuvaa. Hänen käsityksensä mukaan naisluonteesta piti Mariannen pudota kuin tuleentuneen omenan puusta hänen käsivarrelleen — aikanaan. Vaan hänen oma asiansa oli ottaa vastaan tai väistyä alta pois.
Toistaiseksi oli hän ainoastaan utelias. Olihan aina jotain huomioon otettavaa. Erotus Mariannen ja toisten naisten välillä oli sama kuin erotus sen ja sen romaanin välillä, jommoisia olivat esim.SaphojaUne page d'amour,Cruelle énigmejaMadame Bovary.
Hän olisi ollut tyytyväinen, jos Mariannen luonne olisi ollut alkuperäisempi, mutta täytyihän nyt tyytyä ihmisiin semmoisina kuin ne olivat.
Hänestä oli hupaista ajan viettoa kävellä ja punnita mielessään Mariannen häneen tekemiä vaikutuksia, kuinka hän toisena päivänä saattoi tuntea kiusausta vetämään Mariannen luoksensa, jossa tapauksessa hän muka puolustaisi itseänsä sillä, että kukin saa vastata teoistansa ja ettei hän, vaan Marianne oli kietoutunut pauloihin, sekä kuinka hänet toisena päivänä valtasi semmoinen jalomielisyys, että hän melkein järkähtämättömästi oli päättänyt lähteä Tomtöstä, estääkseen näytelmää pitemmälle jatkumasta. Mutta pohjalta oli hänen luonteensa yhtä kevytmielinen kuin Mariannenkin, ja kun hänen kiihkonsa jonkun kerran riehahti, laimistui se pian. Hänestä oli mukavinta liukua päätä pahkain eteenpäin ja antaa sitte keikahtaa mille puolelle hyvänsä.
Sattuipa eräänä iltana, että Börje ja hän kahdentoista aikaan tulivat kotiin jostain peliseurasta. Koko talo oli vaipunut unen helmoihin, kaikkialla oli pimeä paitsi Mariannen työhuoneessa, josta tuli pilkoitteli varjostimien välistä.
"Lapsi-rukka, kun on istunut odottamassa meitä näin kauvan", sanoiBörje.
Marianne oli kuullut heidän tulevan ja avasi etehisen oven, ennenkuin he ennättivät kolkuttaakaan. Hänen puvustaan päättäen oli hän jo maannut ja nukkunut, sillä hän oli tuskin puoleksi vaatteissaan. Hänen toisessa kädessään oli lamppu ja toisella piteli hän koossa mustaa suurta huivia, jonka hän oli käärinyt päänsä ja hartioittensa ympärille ja joka viljavin poimuin laskeutui hänen alushameellensa.
"Mahtaa olla myöhäinen", muistutti hän väsyneellä ja tyytymättömällä äänellä.
Tuuli puuskahti sisään ja oli sammuttamaisillaan lampun, jonka liekki venähti kuin pitkä kieleke koko lasin läpi. Börje sulki oven kiireesti, sillä Marianne näytti olevan ohuissa vaatteissa. Tuo musta hame laskeutui veltosti ja syvin laskoksin nilkkojen ja jalkojen ympäri, kuin ei olisi hänellä ollut muuta alusvaatetta. Tämän tähden näytti hän pitkältä ja huojuvalta, sekä ruumiin piirteistä sai hämärän aavistuksen.
Kun herrat riisuivat päällysvaatteitansa, seisoi Marianne ja piteli lamppua, Hänen käsivartensa oli paljas, sillä huivin alla oli hänellä ainoastaan yöryijy, jonka puolipitkät hihat olivat vetäytyneet ylöspäin, jonkatähden hän niin tarkasti pitelikin vaatetta ympärillänsä vapaalla kädellään.
Pauli katsahti häneen. Ei mistään voinut päättää tämän olevan keikailemista. Marianne oli totinen, melkein kylmän näköinen. Hän muistutti vähän kreikkalaista veistokuvaa.
Vai niin, sitäkö hän tahtoi! Paulin täytyi purra huuleensa voidakseen olla nauramatta, hänestä oli Marianne samalla kertaa tunnottoman kavala ja auttamattoman lapsellinen.
Sisään mentäissä sai Pauli kuiskatuksi hänen korvaansa:
"Vai niin, tämä esittelee kaiketi Pygmalionia[9] ja Galatheaa! Minä tahdon hengenkin kuvapatsaaseeni. Rukoilenko jumalia?"
Marianne katsahti totisesti häneen mitään vastaamatta. Hänen paljas kätensä ja alaston ranteensa näyttivät sanomattoman pyöreiltä ja valkeilta tuon tumman kashimiirin pohjalla, jonka viljavia poimuja hän piteli koossa rinnallaan. Ja nyt taisi Pauli myöntää hänen olevan oikeassa: tähän käsivarteen voi hurmaantua.
Oli niin myöhä, että Pauli saattoi viivähtää ainoastaan sangen vähän aikaa. Marianne oli istahtanut uunin varjoon syrjälle; herrat kävelivät edestakaisin laattialla haastellen.
Kun Pauli sanoi hyvää yötä ja tarttui Mariannen käteen, kuljetti hän nopeasti kättänsä ranteen yläpuolelle silmänräpäykseksi tarttuakseen polttavan tulisesti tähän viileään, pehmeään naiskäsivarteen.
Marianne katsahti häneen ainoastaan kummastellen ja välinpitämättömästi,niinvälinpitämättömästi, että Pauli luuli pettyneensä silmänräpäykseksi.
* * * * *
Seuraavana aamuna näkyi Paulin vallanneen joku levottomuus. Hän oli aamulla saanut kirjeen, jonka johdosta hänen täytyi lähteä matkalle joksikin ajaksi asioitansa valvomaan. Marianne oli vaalennut sen kuultuaan. Pauli oli siitä aivan varma.
Täksikin illaksi olivat miehet kutsutut peliseuraan, vaan kun Börjellä oli puuhaa väen kanssa, pääsivät he vasta myöhempään lähtemään. Pauli pukeutui aikaisin saadakseen viettää tavallisen hämyhetken Mariannen luona. Hän ei istahtanut, vaan käveli edestakaisin laattialla.
"Marianne", sanoi hän äkkiä ja seisahtui hänen eteensä, "kun nyt lähden matkalle, täytyy minun ajatella kuinka vietän kesäni ja tulevan vuoden."
Marianne istui lämpiävän uunin edessä tavallisella paikallaan. Hän ei vastannut. Vaan Pauli näki hänen painavan päätänsä rinnoilleen alakuloisena.
"Sano mulle kuinka tahdot," pitkitti hän, "minä tahdon, että sinä itse määräisit."
"En!" sanoi Marianne hätäisesti; Paulin äänessä oli ollut jotain pelottavaa.
"Sen täytyy sinun kuitenkin tehdä ennemmin tai myöhemmin."
"Minä en voi. Tee kuten tahdot." Hän kuiskasi vastauksen niin arasti, ettei se ollut teeskentelyä. Hän ei uskaltanut ottaa vastuuta niskoillensa.
Pauli istahti häntä vastapäätä ja kumartui vähä eteenpäin.
"Sinä olit sangen kaunis eilen illalla," sanoi hän.
Mariannen sydän tykytti, että hän oli tukehtumaisillaan.
"Ehkä muka et siitä tietänyt?" sanoi hän ja aikoi nauraa.
Tuo loukkasi Mariannea, joka kavahti pystyyn poistuakseen.
"Ei, odotappas!" sanoi Pauli ja tarttui hänen käsiinsä. "Varmaankin valvot tänä iltana? Tee niin. Minä tahdon sinulta itseltäsi tietää, jäänkö tänne vai en. Aprikoi asiata ja anna mulle vastaus, ennenkuin eroamme."
Hän irroitti hänen kätensä ja läheni ovea, sillä hän kuuli Börjen tulevan.
Kun he illalla myöhään tulivat kotiin, paloi lamppu kuten tavallista vierashuoneessa, vaan etehisen ovi oli kiinni ja aukeni vasta monen kolkutuksen perästä; muuan piika oli tullut avaamaan.
"Rouva oli hyvin uninen," sanoi hän.
"Onko hän pannut maata?" kysäsi Börje.
"En tiedä. Hän pyysi vaan minua pitämään varalta, jos itse sattuisi nukkumaan."
"Me astumme kuitenkin hetkeksi hänen työhuoneesensa, sillä minä näen lampun siellä palavan," sanoi Börje.
Piika sanoi hyvää yötä ja poistui. Herrat riisuutuivat ja astuivat sisään.
Huoneessa ei näkynyt ketään. Olisikohan Marianne todellakin mennyt makuulle?… Ei, se ei ollut mahdollista. Olihan Pauli pyytänyt. — Ensiksi äkkäsi Börje hänet; hän nykäsi Paulia käsivarresta ja näytti leikillisesti sormellaan sohvalle. Jalat pallilla ja kasvot tyynyjen väliin kätkettyinä makasi Marianne ja nukkui.
Börje hiipi hänen luokseen, Pauli perässä.
"Lapsukainen! Nyt olemme taas luonasi."
Marianne nousi istumaan, tuijotti valoon ja työnsi vallattomat hiukset jälleen korvansa taakse — veltosti, vapaasti — kuin olisi hän luullut olevansa yksin huoneessa. Sitten katsahti hän toisiin tajuttomasti, tiedottomasti, yhä vaan tuijotellen valkeaan pienillä vaaleanvärisillä silmillään. Hän ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Häntä olisi tehnyt mieli suudella kymmenen, kakskymmentä kertaa, ennenkuin hän olisi päässyt hereille; hän hurmasi auttamattomasti.
"Oh,tekösiinä olettekin!" puhkesi hän päästen viimein selville, "kuka päästi teidät sisään?"
"Karna."
"Ha, ha, ha! Minäpä vasta olen mies valvomaan! Sen kyllä arvasin … vaan kaksi yötä perätysten, kyllä se on liiaksi mieletöntä. Tänä iltana en todellakaan voi lörpötellä teidän kanssanne."
"Minä lähden ensimmäisessä aamujunassa, joten täytyy nyt heittää hyvästi," sanoi Pauli ja ojensi kätensä hänelle.
Marianne oli ehdottomasti välinpitämätön.
"Minä seuraan teitä aina portaille asti, koska nyt on niin juhlallinen hetki," sanoi hän ja asetti lampun niin, että se valaisi etehiseen, kun ovi avattiin.
"Nyt muistan — Börje — minulta on loppunut sikaarit, etkö lainaisi mulle muutamia, kunnes tulen takaisin kotia taas?" sanoi Pauli seisoessaan etuhuoneessa ja pannen päällysnuttuaan ylleen.
"Halusta vallan," vastasi Börje ja meni kamariinsa. Hän jätti oven raolleen, ja toiset voivat nähdä hänen sytyttävän kynttilän ja astuvan sitten makuusuojaansa.
Marianne seisoi ihan Paulin takana. Tämän käsivarsi kiertyi pehmeästi hänen vyötäisilleen. He seisoivat täydellisessä varjossa oven aukosta huoneuksen puolella.
"Marianne", kuiskasi Pauli vetäen häntä hellästi itseensä lujasti kiinni, "tulenko tänne takaisin ja jäänkö sitte tänne?"
Marianne oli niin kuumeentapaisesti onnellinen ja arka, ettei voinut saada sanaa suustaan. Vaan hän ei voinut vastustaa haluansa painaa poskensa tuota olkapäätä vastaan tuohon rauhalliseen soppeen päällystakin sisäpuolelle, joka oli vetäytynyt taaksepäin. Kerrankin sai sivellä tätä hienoa, pehmeätä kangasta!
"Meillä on aikaa yksi ainoa silmänräpäys," kuiskasi Pauli tähystellen tuota kapeata valojuovaa Börjen ovesta.
"Minätahtoisinsanoa, ettet enää tulisi," vastasi Marianne.
"Vaan sinä et voi!"
"Jumala, minä kuolen pelosta," kuiskahti Marianne vapisevalla ja puoleksi tukehtuneella äänellä. Tämä oli samalla kertaa jännittävää ja häpeällistä, suloista ja inhottavaa.
"Rauhoitu," sanoi Pauli, "minulla on pantterin korvat eikä sinun tarvitse pelätä mitään vaaraa. Haa, jumalat! Nuori ei ole kuin kerran elämässään."
Hän kumartui ja suuteli Mariannea juuri korvan taakse hiusten rajaan kaulalle. Hänen lämmin hengähdyksensä tuntui kuin vavahdus koko Mariannen ruumiissa jalkoihin saakka.
"Ah, —prenez garde, chérie!"[10] Hän sysäsi hänet rivakasti syrjään, jotta hän tuli seisomaan huoneen avoimessa ovessa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Börje sikaarit muassa. Molemmat ystävät ravistivat toisensa kättä ja Pauli pujahti ulos. Marianne asettui Börjen viereen, joka piti ovea vielä auki, hän laski kätensä tämän olkapäälle ja katseli menevää.
Kuu oli täysinäinen ja valaisi kirkkaasti kuusien yläpuolella. Hän näki tuon hoikan, notkean olennon astelevan nopein askelin pihaa alaspäin pitkän, mustan varjonsa seuraamana. Jäätyneeseen maahan valeli kuu kylmää, sinertävää hohdettansa — siinä oli jotakin typi tyhjää, autiota, sydämetöntä.
Hän vavahti ja astui sisään.
12.
Huhtikuun loppu oli kulumassa ja Pauli oli ollut poissa kuusi viikkoa.
Marianne istui akkunan ääressä työhuoneessaan ja neuloi.
Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Huulet olivat vetäytyneet kireämmälle ja juonteisiin oli ilmautunut lujuutta.
Silloin tällöin katsahti hän kartanolle, yli tuon äsken siivotun istutuksen, jonka mustasta maasta kukan taimet pilkistelivät esiin. Akkunan edustalla oli varjo, vaan kauvemmaksi paistoi vielä iltapäivän aurinko lehdettömissä pensaissa, joiden kaikki risuiset oksat kimaltelivat keltaisen ja vihreän vaiheella, ja joista toiset olivat suorat, ja toisia oli punaiset ja kiilloitetut vavat kannattamassa auringon valossa.
Hän katsahti siihen välinpitämättömästi, kylmän totisena ja näkyi kuuntelevan.
Kartanolla oli niin hiljaa, kuin kaikki ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, kahlekoira vaan helisteli rautojansa. Kaikki kiire ja elämä oli vetäytynyt pellolle ja pysyi siellä iltaan saakka.
Hän oli kuullut oikein; vaunut olivat todellakin kolisseet. Olikohan siellä Börje, joka nyt jo tuli takaisin viiden junassa? Ei; hän tietysti tulisi asemalta jalkaisin. Kaikki hevoset olivat kiireessä työssä.
Ah — siellä tuli Pauli!
Niin. Nyt näki Marianne hänet. Hän tuli hollikyydillä ja ajoi suoraan huoneidensa edustalle. Marianne näki hänen iloisen, vakoilevan katseensa kääntyvän akkunaan, vaan hän oli noussut ja vetäytynyt sen varjostimen taakse, ettei häntä Pauli olisi huomannut.
Tämä oli poissa ollessaan useasti kirjoittanut Börjelle, ja Marianne tiesi hänen tulevan, vaan hän ei ollut viimeisessä kirjeessään voinut määrätä tulo-päiväänsä eikä millä junalla tulisi.
Hän näki kyytimiehen kantavan matkakapineita huoneeseen ja ajavan sitten pois. Heti sen jälkeen asteli Pauli itse pihan poikki iloisesti, odottavin kasvoin. Hän näytti terveemmältä kuin lähteissään.
Marianne vetäytyi jälleen seinään kiinni pidellen varjostinta salaa vähän sivulla ja seuraten jännitetyin katsein hänen liikkeitänsä. Hänen silmissään oli jotain pelkoa ja vihaa.
Pauli astui portaita ylös. Marianne kuuli hänen käyntinsä etehisestä. Siellä kuului ovi käyvän huoneeseen, tuolta kuuluivat hänen askeleensa etuhuoneesta; ne olivat pikaisia ja keveitä kuin nuoren tytön.
Marianne seisoi paikallaan akkunan vieressä nojaten kädellään pientä pöytää vasten. Heidän katseensa sattuivat yhteen.
Kuinka nuo ruskeat silmät laajenivat ja välkähtivät!
"Marianne!"
Pauli seisahtui oven aukkoon, ja hänen hoikka vartalonsa näkyi seisovan ikäänkuin kehyksissä. Mariannen sydäntä kouristi kuullessaan tuon sointuvan puheen. Hän oli unohtanut tuon kummallisen äänen soinnun; monta vuotta tuntui jo kuluneen, sittenkuin hän oli sen viimeksi kuullut.
Ja sitten tuli Pauli häntä kohden ojentaen käsiään sydämellisen ystävällisesti. Hän oli pitkä ja hoikka, vähän siron vavan kaltainen: ja hänen ihonsa oli niin tasainen, hänen tukkansa niin musta ja hänen silmänsä niin hellät, että…
"Marianne!"
Paulin täytyi herättää hänet tästä jäykistyneestä kummastuksesta, hyväillä hänet uudestaan elämään juuri äänensä säveleillä.
Hymyillen ja varpaillaan hiipi hän kaksi viimeistä askelta.
"Voitko uskoa — Marianne — minä olen ollut ikävissäni."
Pauli näytti uskovan hänelle jotain riemua herättävää, ihanaa. Ja olihan siinä sitäkin — tämä — että häntaisivielä ikävöidä.
Sitten teki hän nopean kysyvän liikkeen muihin huoneisiin päin. Tokko siellä oli ketään!
"Ei, ei siellä ketään ole." vastasi Marianne.
Ääni oli vieras, soinnuton. Pauli ei ollut sitä koskaan kuullut.
Kiivaasti astahti Pauli pari askelta takaisin ja katseli häntä. Kerrassaan huomasi hän hänen laihtuneen, iho ei enää ollut niin terve, ja että hän näytti vanhemmalta. Paulin kasvot selkenivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
"Luulitko, etten tulisi enää?… Oi lapsi! — oletko ollut levoton tähteni?"
Paulin tunteellinen ääni värisi yht'aikaa ilosta ja hellyydestä.
Marianne ei olisi saanut sanaa suustaan, vaikka hänen henkensä olisi ollut kysymyksessä; hänen kurkkunsa kuristui kokoon.
"Vaan nyt saat olla levollinen ja iloinen. Minä viivyn täällä kauvan, kaavan."
Hän tarttui Mariannen käsiin, eikä Marianne ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Muodollisesti ei hän ollut kaunis eikä vahva, vaan hän oli soma, kuin siro matelijaeläin auringon paisteessa. Hänen kirkkaat silmänsä tuikahtelivat, hänen ohuet huulensa olivat kuin kaksi pitkää siveltimen jälkeä ja hänen leukaansa varjosti kähärät parranhaituvat.
"Rakastettu, miten on laitasi? Olen ehkä pelottanut sinun!"
Hän laski kätensä Mariannen olkapäiden ympärille ja katsahti tuskallisesti häntä kasvoihin, joissa väri vaihtui.
Marianne irroitti hänen käsivartensa ja lykkäsi sen pois luotaan. Hän koetti puhua, vaan ei voinut; nojautui vaan raskaasti pöytää vasten.
"Sinä olet kipeä… Ah, Marianne, miten on laitasi?"
"En, en minä kipeä ole, älkää te siitä huoliko?"
"Te?!"
Kummastusta ja harmia ilmautui yht'aikaa hänen äänessään.
"Mitä tämä tahtoo sanoa?" Hänen kasvonsa olivat kylmät, pieni terävä poimu näkyi kulmakarvojen välistä.
"Minä olen leikkinyt vaarallista, sopimatonta leikkiä. Sen täytyy olla lopussa."
"Hoo — Marianne minäluulensen olleen enemmän kuin leikkiä."
Pauli seisoi aivan hiljaa nojautuen kädellään erään hyllyn reunaa vastaan ja katseli tutkivin, käskevin silmin Mariannea.
"Joka tapauksessa täytyy sen olla lopussa." — Sanat tuntuivat enemmän huokaukselta kuin yksityisten kirjainten lausumiselta.
"Minkätähden?"
Hänen matala äänensä oli terävä ja hänen tunteelliset sieramensa reunat liikkuivat suonenvedon tapaisesti.
"Se oli väärin, —- rikollista."
"Loruja!" Pauli keikautti päätään taaksepäin kuin olisi hän sillä liikkeellä tahtonut tehdä tyhjäksi toisen väitteen.
"Minä en sano, että vika oli teissä; se oli ehkä minussa itsessäni," sanoi Marianne heikosti, luoden silmänsä Paulin kasvoista pöytään, jonka vieressä hän seisoi.
Pauli ei vastannut mitään, hän katseli lakkaamatta Mariannea harmin ja inhon hänen mielessään kasvaessa.
"Ja sitten tahdon pyytää teitä lähtemään pois täältä," lisäsi tämä nostamatta silmiään.
"Lähtemäänkö?"
"Niin, — sekä ettette koskaan palaisi takaisin." — Ääni oli alentunut melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi, niin suuresti hän pelkäsi lausua näitä sanoja. Ja nyt täytyi hänen yhden ainoan kerran arasti katsahtaa ylös.
Paulin sieraimet suurenivat; hän oli vaalea, hänen ruskeat silmänsä tuijottivat Mariannen kasvoihin ja hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti.
"Mitä sinä sanot!"
Marianne seisoi kuin kuolemaan tuomittu. Hän tunsi hänen raivonsa, vaan ei uskaltanut enää sitä katsella.
"Puhu! Mitä tarkoitat?"
Hänen vihaansa sekaantui niin paljo turvatonta tuskaa, että se tuntui kaksinkerroin ahdistavalta.
"Antakaa mulle anteeksi," sanoi Marianne nöyrästi ja hänen huulensa vapisivat kuin kyyneleiden lähetessä; "minä en voi asiata auttaa."
"Mutta voithan sanoa minkätähden…"
"Sentähden, etten koskaan voi sitä puolustaa. Ole armollinen ja lähde!"
Paulin silmät tulivat reunoista punaisiksi, joten ne rupesivat näyttämään vielä suuremmilta. Hänen huulensa aukenivat puoleksi, vaan hän ainoastaan katseli Mariannea.
Tuska rupesi tätä ahdistamaan. Hän huomasi selvästi Paulin sanomattoman mielenliikutuksen, jota hän oli haavoittanut niin säälimättä.
"Jumalan tähden sanokaa, että lähdette ja annatte minulle anteeksi!" — Ajattelematta mitä teki ojensi hän kätensä Paulia kohden, — hartaasti rukoillen, vaan tämä ei tarttunut siihen.
"Anteeksiko? Anteeksiko?" huudahti hän ja oli nauramaisillaan; vaan samassa vääntyivät hänen kasvonsa, niin että hän näytti alkavan itkeä.
Marianne pani kätensä ristiin ja painoi niitä silmilleen. Ah, tämä oli hirmuista — hirmuista!
"Nyt tiedän!" sanoi Pauli päästäen helpottavan hengähdyksen, "Börje on ruvennut epäilemään jotakin?"
"Ei ole."
"Mutta, Marianne!"
"Teidäntäytyylähteä. Minä saatan tahtoni perille. Maksakoon mitä tahtonsa, vaan sentäytyytapahtua. Se on häpeällistä! Se on kunniatonta! — Minä olen toisen vaimo."
Nyt naurahti Pauli, kimakasti, tahdottomasti, kuin suuttunut nainen:
"Ja siitä ette ole ennen tietänyt kuin nyt?"
"Niin, pilkatkaa minua, pilkatkaa minua niin paljo kuin tahdotte. Se ei vaikuta mitään, kun vaan lähdette."
Pelkuruus Mariannen kasvoista oli kadonnut. Hän oli liikutettu, vaan myöskin päättäväinen.
"Kyllämar, antakaa kuulua vaan! Mitä Börje on sanonut? Minä tapasin hänet Eslövissä, vaan ei hänessä näkynyt mitään erinomaista."
"Mitä hänessä sitten piti näkymän?" Vaisto varjella itseänsä pakottiMariannen panemaan ääneensä vähän ylpeyttä.
Paulin silmäterät näkyivät laajenevan. Ne tuntuivat polttavan silmälautoja ja sen kautta tekevän näiden reunat punaisiksi, ja hänen suunsa sopissa värähti noiden neulahienojen juovien ympärillä ilkeä myhä.
"Vai niin, nyt ajatellaan puhua hienompaan torveen! Vaan muistakaa — rouva Olsson — että niinkuin metsään huhuillaan niin se vastaa, ja jos te rupeatte käyttämään loukkauksia, niin minä vastaan myös semmoisilla. Olkaa siitä varma!"
Marianne tunsi leviävän kylmyyden poskillaan ja hän vapisi kuin vilusta. Tämä samalla kertaa siivo ja hillitön raivo pelästytti häntä.
"Minä en tahdo teitä loukata," sanoi hän niin vakavasti kuin voi, "minä tahdon vaan sanoa teille, että viimeisen illan tapauksen perästä on meille molemmille parasta, ettemme enää näe toisiamme."
Pauli tunsi sokeata himoa loukata häntä, antaa hänelle kuolettavan iskun. Hän taisteli yhtä aikaa sekä tuskaa että nöyryytystä vastaan.
"Viimeisen illan!" toisti hän. "Minkä tapauksen? Minkä? Minkä? Minkä?"
"Te unohditte itsenne, ja sentähden on parasta, että me eroamme."
"Minäkö unohdin itseni? Oh, Eeva, sinäpä olet hyvä! Minä otin omenan, jota tarjosit minulle … ja nyt kuullaan että minä olen unohtanut itseni! Entäs sinä itse?"
"Sanokaamme ettämeunohdimme itsemme. Se ei ollenkaan muuta asiaa."
"Hohhoo, minä ymmärrän. Te vedätte hunnun ylitse. Te pesette kätenne. Te lakaisette ovenne edustan.Minämuka olin — raaka, miesluonne — joka olin varomaton. Niinhän sen pitääkin olla? Ja heittämällä minut ovesta, pääsette itse vapaaksi? Te asetutte pyhimysjalustalle. Te kunnioitatte itseänne… Vaan minulla on teille ensin jotain sanottavaa."
Marianne painui akkunaa vastaan taaksepäin käsi akkunalaudalla. Paulin kasvoissa oli jotakin, joka pani hänet menehtymään häpeästä.
"Te ymmärrätte minua väärin," änkytti hän, "enhän minä teitä ollenkaan soimaa. Minä vaan pyydän että lähdette huomenna matkalle, ja että sanotte tämän Börjelle, heti kun hän tulee."
"Niin kai. Ja onko sellainen muutto päistikkaa minun mieleiseni tai ei, siitä te tietysti ette huoli. Tarpeellista on ainoastaan, ettei teidän tarvitse olla levoton. Luonnollisesti!… Ja minä suostun. — Kunnioitusta naisille!"
"Ettekö voi nähdä kuinka kauhea on tuskani? Mitä hyötyä teillä on tästä kidutuksesta?"
"Ei ole vaarallista. Naisten pikkusyntien katumus ei tule pitkäksi koskaan. Omantunnon tuska ajetaan vaan johonkuhun syntisäkkiin, joka sitten potkitaan jaloista pois ja itse ollaan Jumalan puhtaimpia enkeliä… Minä olen varma teistä. Te näytte tietävän, kuinka sen pitää tapahtua."
Jota enemmän hän yllytti itseänsä, sitä vaaleammaksi hän tuli ja sitä matalammiksi tulivat hänen sanansa ja hän puhui nopeasti jonkinlaisella hienonnetulla vihan vimmalla.
"Minä olen ollut sokea," mutisi Marianne puoleksi tukahutetulla äänellä, "mitä muuta minun kärsimykseni on kuin seuraus tästä turmiollisesta leikistä, jota eisaaleikkiä!… Mitä antaisinkaan jos saisin sen tekemättömäksi!… Taivaan Jumala, kuinka se on hirmuista! Minkätähden tahdotte tehdä sitä pahemmaksi?"
"Te pidätte oivallisesti puolenne," sanoi Pauli hymyillen ilkeän ivallisesti, "vaan minä tiedän mistä kenkä puristaa. Te pelkäätte vaan, että minä puhuisin Börjelle jotakin tai jollekulle muulle. Ainoa mikä naisia pidättää on: —pelko. Vaan se on sangen hyvä tukipuu."
Marianne oli painanut nenäliinan huulilleen, vaan hän ei itkenyt.
"Vaikka kuinka minua häpäisisitte, niin minä sittenkin pakotan teidät lähtemään."
"Te pelkäätte enemmän kuin moni muu. Vahinko vaan, että teette sen myöhänlaiseen! Poislähdöstä voimme puhua sitten, vaan ensin on minulla teille jotain sanottavaa, jonka voitte kuulla sukupuolenne puolesta. Sillä me olemme saaneet kuulla puhuttavan varsin liian kauvan naisten siveellisestä paremmuudesta, ja lienee hetken vaatimaa, heittää pieni tutkisteleva silmäys tuohon paremmuuteen."
Hän oli hillinnyt kiivautensa; hän seisoi nyt asettaen jalkansa eteenpäin ja nojaten molemmat kätensä taaksensa hyllyyn vartalon yläpuoli vähä eteenpäin kumarassa. Hänen äänensä muuttui huolimattomaksi seuraääneksi ja hän katseli Mariannea silmät puoleksi auki; niiden pilkallinen loiste välkähteli esiin, kuin kahden tumman tushipiirteen välistä ja ne näyttivät vielä vähä punertavilta.
"Missä siis nämä hyvetäydellisyydet ovat olemassa, joille te näin kovin laillisen patentin olette hankkinut, ja joihin meidän miesten tulisi luoda silmämme pyhällä ihastuksella? — Muistakaa sanojani, Marianne-rouva, sillä totuutta saa harvoin kuulla ja sietää se tulla varteen otetuksi. Se on siinä, ettäsopivaisuuson pannut teidän puolustuslaitoksenne kuntoon, ja että hyvettä on pelotettu ruumiiseenne mestauskoneilla. Pelkurimaisuus — kas siinä on koko teidän siveellisyytenne!… Muttatevalehtelette, jamevalehtelemme, ja me kaikki olemme uskovanamme teidän oivallisuutenne — ja me kaikki olemme kerran kyllä uskoneetkin sitä olevan olemassa. Vaan minä en enää. Minä en!… Vai etteköhän te tee kaikkea mitä voitte herättääksenne meissä kaikkea, mistä te itse olette kulkevinanne putisten puhtaina? Te naiset kutkutatte meitä suuhun ruohon korrella ja huudatte meidän raakuuttamme, jos meidän suumme sopet liikahtelevat. Vai mitä on keikaileminen? Mitä ovat tanssipuvut? Mitä ovat tilapäiset yövaatetukset alastomin käsivarsin ja mustin päällystyksin?"
Hän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja katseli Mariannea ilkeästi hymyillen. Tämä vetäytyi taaksepäin, kuin olisi hän polttanut häntä. Mariannen silmiin oli ilmestynyt hurja pelästys, joka kiihotti Paulia jatkamaan.
"Noh, kuinka sitten oli laita tuon siveellisen paremmuuden kanssa? Jollei se olisi ainoastaan päällysmaalia, niin minkätähden tarvitsisi äitien vahtia tyttäriänsä? Eikö koko tarkastusjärjestelmä osoita, ettei edes tuomion pelko ole kylläksi; sillä vaikkei tyttömukula ole suurempi kuin minun keppini, tietää hän mitä hänellä on odotettavana, jos tavataan harhateiltä."
"Lähdettekö pois?" — Marianne ei näkynyt muuta voivan ajatella kuin tätä ainoata.
"Mikä tuska! Ja kuitenkin olisitte te tahtonut jatkaa, jos olisitte uskaltanut." Paulin kiiltävät silmät välkähtelivät ruokottomasti.
"Te olette raukka!" huusi Marianne.
"Ai, ai; älkää olko liian rohkea. Älkää unohtako, että se voisi olla vaarallista. Sillä meidän välillämme on sentään löytynyt jotakin? Ei juuri teoissa eikä sanoissa — Jumala varjelkoon! — vaan sittenkin … Marianne-rouva? Paljon voidaan puhua ilman sanoja. Enkä minä suinkaan saa koskaan kellekään puhua, kuinka kauniit silmät teillä on?"
Kiivas mielenliikutus ajoi veren Mariannen poskille, joihin ilmaantui juovia ja punaisia kohtia, kuin ruoskimisen jälkeen.
"Ja te" — pääsi hänen huuliltaan — "oletteko koskaan menetellyt huonommin kuin tässä? Ja onko kukaan kohdellut teitä sen tähden niin, kuin te nyt kohtelette minua!"
"Huonomminko? Siitä voi olla eri mieliä. Naiset liikkuvat varovasti, rajoitetuissa lauseissa. Ja te muiden perässä. Sillä te olette liian kylmäverinen… Olenko menetellyt pahemmin kuin te? Haa! Taidatteko sanoa minulle, kuinka voi mitata ja punnita sitä, mitä antaa omasta tunne-elämästään? — Huonomminko?… Jos te olisitte rakastanut minua kädet kaulassani ja huulet huulillani, silloin olisi seteistäollut pahempaa, sentähden että se oli vaarallisempaa, muttaminäolisin pitänyt sitä parempana, sillä se olisi ollut luonnollisempaa. Tämä tapa oli meitä lähempänä, sentähden että me molemmat keinottelemme. Siltä kuuluu totuus. Mutta teeskennellä, valehdella, viekastella, minulle, miehellenne, niin — omassa sydämessänne… No niin! Ja kun sitten ylpeilette hyveistänne ja sanotte, ettäminäolen tehnyt pahemmin … ha, ha, ha; niin, te saatte antaa anteeksi, mutta kaikkein vähimmässä tapauksessa on se naurettavaa. Miksi te naiset sitä sanotte? Teillä on teidän oma sanakirjanne, miksikä sanotaan siellä sellaista sielun riettautta? Sanokaa!… Oh, te fariseukset! Minä tahtoisin naulata teidät kaakinpuuhun!"
Hän puristi hienon, laihan kätensä nyrkkiin ja ravisti sitä purren hampaitansa. Se ei ollut voiman vihaa, vaan heikkouden jännitettyä intohimoa, joka kuohui reunojensa yli.
"Joste olisitte parempia kuin me!Joste olisitte parempia!" Uhkamielin kohotti hän tätä laihaa kättä, joka sitten hervottomana putosi hänen sivulleen.
Marianne oli heittäytynyt suureen nojatuoliin akkunan viereen. Kaikki, mikä oli häntä pitänyt pystyssä, oli pettänyt ja rauennut tyhjiin Paulin syytöksistä. Ei sanaakaan enää löytynyt vastaukseksi. Marianne ei enää huolinut salata eikä estää liikutustaan: kyyneleet syöksyivät hänen poskilleen. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus: jos olisi voinut kuolla kaikesta tästä häpeästä.
Pauli säpsähti ja katseli häntä. Hänessä liikkui uusia tunteita. Tässä itkussa oli jotain niin toivottomasti ylenannettua, niin vastustamattomasti murrettua, että se häneen vaikutti.
Hän kumartui eteenpäin ja katseli häntä, tarkkaavaisesti, hartaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi saanut valtaansa jonkun avuttoman, joka tuossa makasi verissään ja masennettuna.
Hän astui pienen akkunapöydän ympäri, katsellen aina yhtä levottomastiMariannea.
"Marianne?" sanoi hän kuin kahdella päällä ja laski toisen kätensä hänen kätensä päälle, joka rentona lepäsi hänen polvellaan.
Marianne ei katsahtanut häneen, pusersi vaan nenäliinaa kädessään ja painoi sitä huulilleen, jotka värisivät.
Kääntämättä silmiään Mariannen kasvoista vaipui Pauli eräälle jakkaralle, joka oli Mariannen jalkojen edessä. Hän tuntui kerrassaan saaneen toiset kasvot, niin täydellisesti kuvastui niissä osanotto ja sääliväisyys.
"Marianne, minkä tähden piti sinun pakottaman minua sellaiseen mielen purkaukseen?" sanoi hän pitkään, "minä en voi olla häveliäs kun minua loukataan. Sinä et tiedä mitä kärsin. Jos sinä olisit lausunut yhden ainoan ystävällisen sanan, olisin minä ollut aseeton. Ja kuinka voimme nyt tätä unohtaa, — sinä ja minä? Älä itke noin — rakastettu — sydän tahtoo haljeta."
Marianne teki liikkeen pois päin, vaan ei saanut nyyhkytyksiltään mitään puhutuksi.
"Ei, anna minun puhua, anna minun sovittaa. Se ainoastaan voi tehdä meille hyvää… Ei, älä keskeytä minua! Anna minun puhua! Saat nähdä, että ymmärrän sinua, vaikka nyt et sitä usko. — Jos sinä vaan voisit käsittää semmoista luonnetta kuin minun! Kuinka minä voin laahata maassa, mitä minulle on rakkainta maailmassa. Jospa tietäisit, mikä onneton raukka minä olen!… Oh ei — Marianne. — Nyt tahdon ainoastaan puhua. Älä kiellä sitä minulta. Sitä ainoastaan minä pyydän sinulta."
Hän puhui hyväilevän lapsen äänellä, niin lepertelevän pehmeästi, niin avonaisen luottavasti. Ei ollut mitään muuta tehtävää kuin sulkea silmänsä ja kuunnella.
"Matkalla tänne olin niin iloinen, niin vallan toisella mielellä, etten pitkään aikaan ole semmoista tuntenut. Minä olin tuntenut itsessäni jonkunlaisen virkistyksen koko ajan kuin olin poissa. Ja mitä tahansa näin, ajattelin aina mielessäni: tästä minä puhun Mariannelle. Ja näetkös, mikä minua enimmin kaikista ilahutti — minä ikävöin tänne takaisin. En ainoastaan väsymyksestä sitä tehnyt, vaan kuin täällä jokin olisi antanut minulle terveyttä ja voimia taas; minä ikävöin rauhallista elämää, Börjeä, meidän pitkiä hämypuheitamme, shakkipeliä, — kaikkea! Ja lisäksi olin kuvitellut mieleeni sinun iloasi, kun saisit nähdä minut taasen. Minä iloitsin siitä kulkiessani. Oh, Marianne, mitä lähemmäksi tulin Tomtöa, sitä selvemmin huomasin kuinka suurenarvoinen tämä koti on minulle. Kuinka minä olin kiintynyt sinuun ja Börjeen."
Hän oli vaiti silmänräpäyksen.
"Ja sitten kohtelit sinä minua jäykästi, kylmästi. Ei iloa missään kasvon juonteessa, ei sanaakaan tervetulleiksi. Ja sitten tämä vihattavate, joka viilsi minun mieltäni käsittämättömän katkerasti. Voithan ajatella — Marianne, — voithan ajatella kuinka minä kiivastuin. Ja sitten sain minä tämän mielettömän halun kostaa, kuten välistä käy, sekä tuoda ilmoille kaikki kärsimiseni. Minä en ajatellut sinua, minä ajattelin ainoastaan itseäni. Ja lisäksi olin minä väärässä ja sokea. Ja minä ammuin sinuun myrkyllisiä nuolia, joista nyt antaisin paljon, jos en koskaan olisi niitä lausunut… Nyt olen malttanut mieleni. Nyt voin ajatella tyyneesti. Vaan minä tuskin muistan, mitä lausuin. Minä tein niin kiivaudessa. Unohda se — rakastettu — unohda se! — Ajattele vaan, että minä ymmärrän sinua, että minä nyt näen sinun ajatusjuoksusi, kuin se olisi levitetty eteeni hienona ja puhtaana. Ja minä pidän sinua kaksinkertaisessa arvossa — tuhatkertaisessa — tämän sävyisyytesi tähden, jota minä ainoastaan käsitin väärin. Minä voin seurata sinun ajatuksiasi poissaoloni aikana. Minä tiedän, kuinka semmoiselle hellätunteisuudelle kuin sinulla on, tuntuu vastenmieliseltä — jotenkin rumalta ja karkealta, että meidän kesken on ollut semmoista puhetta. Ja ehkä olet pelännyt minun palaamistani. Sinä olet luullut minun vetoavan oikeuksiin pakottaakseni sinun ottamaan minua vastaan. Ja sinä olet ehkä tuntenut nuhtelua Börjeä ajatellessasi; pitänyt petoksena häntä kohtaan tätä silmänräpäyksen malttamattomuutta. Ja sitten ymmärsin minä sinua niin hirmuisen väärin! Sitten hyökkäsin päällesi haukkumasanoilla! Sitten näytin sinulle yhden semmoisista poroporvariluonteista, joiden tähden sieluelämän kaikkein hienoimmat sievistykset ovat kadotetut! — Vaan älä tuomitse minua. Älä vielä minua tuomitse! Minä ymmärrän nämät kaikki okaan hienoiset liikutukset, eikä sinun mielessäsi löydy ainoatakaan tunteen vilahdusta, jota minä tahtoisin loukaten kohdella. Ei, sinä olet vapaa, Marianne! Näetkös sitä! — minä en pidätä sinua sormellanikaan, minä en tahdo hiuksen vertaa houkutella sinua poikkeamaan tieltäsi, minä en tahdo tunkeutua teidän välillenne. Älkäämme puhuko sanaakaan. Ei puheilla eikä katseilla. Olkaamme ainoastaan lähellä toisiamme. Oh, Marianne — vaatimaton, hiljainen Marianneni — nyt ymmärrän sinua, eikö totta? Minä en ennen koskaan ole osoittanut oikeutta sinua kohtaan ennenkuin nyt. Siitä oli jo sangen kauvan, kun minä viimeksi näin totuutta, ettei minussa ollut mitään muuta kuin epäilystä jälellä… Et voi ajatella, kuinka nöyrästi minä polvistun sinun kyyneleesi nähdessäni, kuinka ne polttavat minun sieluani pohjaa myöten, et myöskään, kuinka kiitollinen minä olen niiden tähden. Ne ovat päästäneet minut jonkinlaisesta lumouksesta. Minä näen sinut ja minä näen itseni. Minä olen saanut kuin valoa ympärilleni."
Marianne nyyhkytti rajusti, vetotaudin tapaisesti. Tämä hellyys sai hänen kyyneleensä virtaamaan viljavammin, kuin mitkään katkerimmatkaan syytökset.
"Älkää puhuko niin… Jumalan tähden älkää puhuko."
"Puhun, Marianne, nyt täytyy minun puhua. Eikä sitten enää ollenkaan."
"Se oli väärin … se oli väärin … se oli…"
Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.
Pauli kiinnitti katseensa häneen tuskallisesti kummastellen. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään ihmisen noin itkevän. Tuo ei ollut heikkohermoisuutta, vaan se oli niin sydäntä raatelevaa tuskaa, kuin olisi se tullut hänen olentonsa juurista.
"Minkätähden et ollenkaan anna lohduttaa itseäsi?" aloitti Pauli houkutellen, "mitä pahaa olemme tehneet? — Onko tämä todellista katumusta ja itseäsi kiusaamista?"
"On, on, on!"
Hän värisi kylmästä lausuessaan:
"Sinun mielenliikutuksesi on liiallinen. Olemme olleet suoramielisempiä keskenämme, kuin sinä monta kertaa olet ollut veljiesi kanssa? Ja ehkä tämäsinä, jota käytän, ei ole paikallaan; vaan onhan Börje itse meitä siihen kehottanut. Voinhan sen jättääkin. Eihän ole vähintäkään, josta meidän tarvitsisi nuhdella itseämme… Kas niin, pyhkikää silmänne Marianne-rouva. Ajatelkaamme että nämät olivat pahoja unelmia, te ja minä, olkoon kaikki mennyttä."
"Mutta Börjelle valehteleminen!"
"Emmehän me ole hänelle valehdelleet, vielä vähemmin teemme sitä tästä lähtien."
"Minun mielestäni on jokainen hänelle lausumani sana valhetta."
"Se tulee mielikuvituksen sairaudesta."
"Ei! Ja teidän täytyy lähteä pois."
Sanat lausuttiin voimallisesti, päättävästi, kuin olisi hän äkkiä muistanut jotakin unohtunutta asiaa.
Pauli nousi. Nuhteleva suru kasvoissa katseli hän Mariannea. Mitä hänen piti sanoa? Tämä ei näyttänyt kiihtyneeltä intohimolta, jota olisi käynyt hyväilyillä tyynnyttäminen. Päinvastoin; siinä oli jotain lujuutta.
Hän ei tahtonut vastata. Hän tiesi kuinka Marianne sen käsittäisi.
Tämän nyyhkytykset hiljenivät, ja hän kuivasi silmänsä, jotka olivat pöhöttyneet sekä itkeentyneet.
Hän katsahti Pauliin.
"Tämä ei ole oikku", sanoi hän, "minä olen kauvan, kauvan ollut siitä selvillä, että minun piti sanoa se teille heti tultuanne."
Pauli tunsi piston sydämessään. Jättää Tomtö! Heittäytyä taasen maailmaan, hän ei tiennyt minne! Häntä värisytti ajatellessaan vieraita ihmisiä. Vaan hän ei uskaltanut sitä vielä lausua pelosta, että sanoillaan jouduttaisi päätöstä.
Mariannekaan ei lausunut mitään. Hän kieritteli huolellisesti nenäliinastansa pienen pallin ja pyyhkäisi sillä vielä viimeisen kerran kasvojansa. Mielen purkaus näytti tehneen hänelle hyvää. Tässä oli siis jotakin, joka jo kauvan oli kaivellut hänen mieltänsä.
Pauli mietti silmänräpäyksen.
Sitten ilmautui äkkiä toivottomuus hänen kasvoihinsa, ja hän heittäytyi velttona tyhjään tuoliin toiselle puolen akkunapöytää.
"Onko se todellista totta, että ajatte minut pois?"
Marianne ei vastannut mitään. Vaan hän näytti nyt tyyneltä.
"Minä huomaan, että teille taitaa olla parasta, että minä lähden pois," jatkoi Pauli, "mutta ettekö te sitten ole ajatellutminuayhtään?"
Ei vieläkään vastausta. Ja Marianne karttoi hänen silmäystään kuin olisi pelännyt rupeavansa horjumaan.
Pauli nojasi molemmat käsivartensa pöytään, ja pehmeästi, kuten hän taisi, nojautui hän eteenpäin Mariannea kohden. Hänen äänensä oli niin matala, että hän kuului ainoastaan hengittävän sanansa esiin tarvitsematta puhua niitä.
"Minä olin vallan väsymyksestä toivoton Tomtöön tullessani. Eli ehkä se ei ollut väsymystä, se oli ehkä kyllästystä, tai tyhjyyttä, en tiedä. Minä olin saanut jotain joko liian paljon tai liian vähän. Minä en tuntenut olevani toisten ihmisten kaltainen. Koko maailma oli sanomattoman sairas, kurja. Jospa kaikki olisi tahtonut kuolla, vajota näkymättömiin kuin sumu — minäkin — ikuiseen unhotukseen, uneen, lepoon! Siinä oli ainoa toivoni. Minua iletti nähdä, kuinka ihmiset voivat kestää elämistä… Elämistä, — joka oli kulunut ihan inhottavaksi!… Mutta täällä oli jotakin, tässä terveellisessä yksitoikkoisuudessa, josta hitaasti sain uusia voimia, sain elämisen mahdollisuuden. Tuntui, kuin päivä päivältä olisin alkanut saada takaisin näkövoimaa, jonka olin kadottanut, tuntui, kuin huomaamattani olisin hengittänyt itseeni elämisen halua, jota en ollut tuntenut pitkiin vuosiin. Minä tunsin levon tunnetta, jonka luulinminultajo kauvan aikaa sitten kuolleen. Minä en käsittänyt tätä kaikkea, ennenkuin täältä poissa ollessani ja tänne takaisin ikävöidessäni. Ah — Marianne-rouva — eihän tämä ole mikään hotelli, jossa täytyy lukea matkalaukkunsa; tämä on koti. Tiedättekö, mitä se tahtoo sanoa? Täällä ikäänkuin rauha lepää jokaisen huonekalun patjalla, siihen voi ikäänkuin nojata päänsä ja levätä, — vaan levätä. Oi, Marianne-rouva, te ette tahdo sysätä minua luotanne! Te tahdotte antaa minun elää. Tahdottehan antaa minun hiipiä täällä ympäri kuin varjon, täällä, teidän kodissanne. Minä en pyydä mitään muuta. Minä väistyn tieltänne kuin koira, teidän tarvitsee vaan viitata, ja se poistuu. Mutta olkaa ystävällinen, kuten olette ollutkin; hiljainen kuin ensi aikoinakin, laupias, kuin minä olisin sairas-raukka. Ettehän aja minua pois, Marianne-rouva?"
Mariannen rinta aaltoili äänettömistä hengenvedoista. Tuntui, kuin olisi Pauli kerjännyt sydäntä rinnasta. Hätäisinä, hartaina tulivat sanat:
"Minä en ole koskaan ennen rukoillut. En tiedä, kuinka sen nyt voin tehdä. Minä rukoilen kuin äiti lapsensa edestä: tässä ei ole mitään nöyryytystä, ei mitään ylpeyttä, ainoastaan tämä, joka ei saa kuolla… Minussa on jotakin, jonka edestä minä rukoilen. Marianne-rouva, nyt ette aja minua pois!"
Tuo ääni olisi sulattanut jäätä, saanut mahdottoman mahdolliseksi. Ja hän katseli Mariannea ihmeellisen vakavin silmin, jotka olivat hienot kuin sametti.
"Ja sittenkin täytyy sen tapahtua."
Pauli katsoi häneen, ihmetellen, tutkistellen. Sitten vaipui hän takaisin syvemmälle tuoliin ja rupesi tuumimaan. Tässä kaikessa mahtoi piillä salainen perussyy, jota hän ei vielä älynnyt.
Hän katsahti äkisti ylös.
"Pidättekö sitä välttämättömänä?" kysyi hän suurella painolla.
Mariannen poskille levisi puna hitaasti, kun hän pakotti itsensä rohkeasti katsomaan Paulin silmiin.
"Pidän, minä pidän sen välttämättömänä."
Marianne huokasi helpottavasti. Nyt oli myrsky ohitse. Nyt oli asia päätetty. Nyt sai hän jäädä yksinään.
"Käsittäkää minua oikein," lisäsi hän heti, "minä en valita eroa. Se on ainoastaan muistoa tuosta … tuosta … jota ei voi saada muuttumaan. Minä olisin toivonut saada näyttää teille, että … etten ehkä ole niin huono kuin luulette. Olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut tuntea tätä —"
Hän ei voinut jatkaa. Hänen huulensa alkoivat vapista, ja hän väänteli hermosairaan tavalla nenäliinaansa.
Pauli ei huolinut hänen viimeisistä sanoistaan.
"Minulle se on raskasta," sanoi hän, "vaan minä ymmärrän, ettei se teistä voi siltä tuntua. Teille on oleminen sangen rikasta.Kuinkarikasta, en ehkä edes voi käsittää. — Mutta päätetty on: minä lähden huomenna matkalle… Minä olen kai ainoa pilkku … minä tarkoitan, ainoa pilven pilkku… Ah, Marianne-rouva, niin kauvan kuin maa seisoo, täytyy löytyä niitä, jotka ovat tuomitut köyhyyteen.Minäolen kerjäläinen… Raha, mitä se on?" — Hän nosti käsiään kuin olisi hän punninnut kultaansa niissä. Ja sitten teki hän liikkeen, kuin olisi viskannut ne luotaan.
Ne olivat hänestä liian keveitä.
"Antakaa minulle anteeksi," sanoi hän lempeästi, "jos ei minua olisi ollut, kuinkahan onnelliseksi te nyt tuntisitte itsenne! Minä ymmärrän sangen hyvästi, että se, — etten minä voi lähteä viemättä mukanani aavistusta siitä, joka nyt tekee elämän teille vielä tärkeämmäksi — on oleva ikäänkuin saastuttavana tuskana. Minä tiedän, että itse minun olemiseni täytyy tuntua kiusalliselta — nyt. Jos voisitte, pyyhkäisisitte minut pois, jäljettömästi kuin olemattoman: koko minun olentoni, vaikutukseni, minun itseni. — Jos voisitte. Minä ymmärrän tämän. Se on sangen inhimillistä. Mutta minä olin ainoastaan varjo, joka nyt vetäytyy pois. Sentähden voitte ojentaa minulle kätenne."
Hän puhui teeskentelemättä, kuten tavallisesti heitetään hyvästi koko elinajaksi.
Marianne ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä, vaikka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
"Asian laita on nyt kuten aina ennenkin: minä en älyä, minkä arvoinen joku on ollut minulle, ennenkuin on liian myöhäistä," sanoi hän. — "Minun ei tarvitse pyytää teitä unohtamaan minua; te teette sen niin pian kuin mahdollista."
Hän kumarsi. Hänen kasvoillaan väreili ehkä viimeisen kerran tyhjänpäiväisen turhuuden ja elämään väsyneen ivan kajastus.
Ja sitten astui hän huoneesta.
* * * * *
Kun Börje illalla tuli kotiin, ei hän vähää kummastellut, kuultuaan Paulin aikovan lähteä pois jo seuraavana päivänä, ja aivan täyttä totta puuhailevan matkavarustuksissa.
"Ethän siitä mitään puhunut, kun Eslövissä tapasimme toisemme," sanoi hän.
"Ei siinä ollut mielestäni mitään puhumista, ennenkuin olimme päässeet kotiin," vastasi Pauli huoletonna.
"Täisinhän toki arvata, että kun taas pääsit ulos hiukan, niin sinun muuttolinnun-luonteesi heräisi uudelleen. Vaan muuten näytit hyvästi täällä viihtyvän."
Börje oli illallisen jälkeen seurannut Paulia pihan poikki tämän huoneisiin, puhuakseen niitä näitä matkavarustuksia tehtäissä. Pitihän heidän näin pian erooman. Börjen näytti olevan ikävä.
"Kenen nyt saan shakkitoverikseni?" sanoi hän.
"Ei hätää; rouvasi voi siihen pian oppia."
Tavallisella toimeliaisuudellaan auttoi Börje, missä vaan taisi.
"Otatko nuokin mukaasi?" sanoi hän osoittaen vaatteita, jotka olivat mätetyt kasaan laattialle.
"Kyllä ne viedään; en tiedä, missä nekin sijansa saavat," sanoi Pauli läähättäen ja heittäytyi nihki väsyksissä tuolille istumaan.
"Kyllähän näille paikka saadaan; mutta mihin tämä kaikki muu pannaan?" kysyi Börje katsellen ympäri huonetta.
"Minä annan tapiseerajan panna ne kaikki kokoon ja lähettää perässäniTukholmaan."
Börje seisoi kumartuneena kirstun ylitse ja sulloi sinne vaatekappaleen toisensa perästä, hitaasti ja hyvään järjestykseen kasvot punaisina työstä aina hiusten rajaan saakka.
"Jospa voisin käsittää mikä Marianneen on tullut," sanoi hän äkkiä oikaisten itsensä ja asettaen jalkansa yhteen.
"Kuinka niin?"
"Niin näetkös. Minä ajattelin sinun lähteissäsi: nyt tulee Mariannen ikävä. Vaan sitä ei näkynyt. Hän oli niin iloinen, etten koskaan ole nähnyt häntä iloisempana. Hän leperteli ja naureskeli ja katseli kukkiansa ja puuhaili päivät puhki, ja hämärissä tulin minä sisään tavallista aikaisemmin, sillä minusta oli syntiä antaa hänen istua yksinään. Ja sitten hän soitteli minulle… Nyt minä olen Pauli ja sinä olet minä, sanoi hän. — Sillä hän soitteli sinun pätkiäsi. — Suloista oli, tiedätkös, nähdä hänet viihtyvän aivan yksinään. Ennen hänen ei koskaan ollut yksin hauska olla. Se oli vallan mahdotonta. — Nyt pidät kuitenkin Tomtöstä, eikö niin! sanoin minä — niin nyt minä pidän siitä, sanoi hän. Ja sitten osasi hän olla niin hyvä… Hm. Et voi uskoa minkälainen hän voi olla, kun hän vaan tahtoo. Ei oikein tahdo tietää, mitä tekee, kun hän oikein kiltiksi rupeaa… Mutta onhan muuten vaan jonnin joutavaa siitä puhua. Sellaisen huomaa parhaiten kokemuksesta… Ja ajatteleppas! Se kävi juuri kuin olisin kääntänyt kättä. Hän näytti niin syvämietteiseltä, kuin olisi hän tutkinut kaikkea aina maan keskipistettä myöten. Minä kysyin häneltä syytä siihen. Ei se ollut mitään, sanoi hän. Minä luulin hänen saaneen ikäviä kirjeitä kotoansa. Vaan hän väitti, ettei ollut saanut. Minä ajattelin: ehkä se on huonoa tuulta, joka pian menee matkoihinsa. Vaan se tuli pahemmaksi eikä paremmaksi. Minä näin hänen silmistään, että hän itkeskeli päivillä; vaan älä luule, että minä voin urkkia häneltä syytä siihen! Eikä hän tullut iloisemmaksi, vaikka sai tietää sinunkin tulevan kotiin, joten se ei suinkaan ollut ikävyyttä. Minä kehoitin häntä menemään kaupunkiin huvitteleimaan. Mutta äläs vielä, siihen hän ei suostunut."
Hän katsoi kysellen Pauliin.
"Kun on kivulloinen, niin saattaa tulla noin huonolle tuulelle," vastasi tämä.
"Niin, mutta hän sanoo, ettei hän ole kipeä, ja nyt en minä voi muuta ajatella, kuin että minä olen tehnyt hänelle jotakin pahaa. Enkä minä todellakaan tiedä yhtään mitään."
"Kyllä se haihtuu taasen."
"Niin, kyllä kai. Ja semmoisiahan ne naiset kai ovatkin. Mutta ei sitä vaan ole helppo ymmärtää."
Hän alkoi katsella ympärilleen, oliko huoneessa vielä jotain kokoonpantavaa.
Pauli nousi ja alkoi astella ympäri huonetta. Muassa menevät esineet olivat jo järjestyksessä, ja huone oli taas erinomaisen sievä ja soma kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Börje," sanoi Pauli ja laski kätensä lapsuutensa ystävän olkapäälle, "lopeta nyt jo puuhasi. Jos mitään unohtuu, saan ne jälestäpäin… Vaan katsoppas ympärillesi… Katso! … eikö täällä ole kaunista?"
Kattolampun hämärä valo heijastui hänen kapeihin kasvoihinsa, joiden posket olivat vaaleat ja ohuet silmät ikäänkuin nälästä suurentuneet.
Hänessä oli jotain vallan hervotonta ja loppuun kulunutta nyt, kun ei mikään mielenliikutus luonut eloa juonteisiin. Ja hänen silmiensä alla oli paksu, tumma, sinertävä juova.
Vaan sitten hän hymyili ja ikäänkuin hohde levisi hänen tunteellisten kasvojensa yli. Hän ojensi kättään, kuin olisi hän hyväillen tahtonut vetää luoksensa kaiken ympärillään olevan kauneuden. Ja hänen silmänsä loistivat katsellessaan näitä pehmeitä silkkivärejä, näitä hienoja, viehättäviä vesimaalauksia, näitä raskaspoimuisia verhoja.
"Enpä osaa selittää tämmöisenä hetkenä minussa vallitsevaa tunnetta," sanoi hän. "Minä tahtoisin voida nostaa käteni ja lausua elinsuonilleni, kaatuvalle sululle, kuluvalle paloaineelle, huomispäivälle: seis!… Kaiken pitäisi yhdellä ainoalla taikalyönnillä pysähtyä, tulla vuosisadaksi muuttumattomaksi: — jokaisen hienoimmankin varjon, jok'ainoan luikahtelevan väreen. Nyt on kauneutta ainoastaan ääretön kaiho. Sen nimi on katoovaisuus!"
"Mutta katoovaisuus on myöskin elämää, sillä kaikki tulee uudestaan luoduksi, ja kaikki kaipaa uudistusta. Mitä maailmassa pitäisi tehdäkään, jos kaikki pysyisi paikallaan. Eihän silloin olisi mitään tehtävää; silloin ei maksaisi vaivaa elääkään."
"Ha, ha, ha! Eikö maksaisi! Luuletko nyt sitten maksavan?"
"Hölön tölön!"
Pauli hymyili silmänräpäyksen — hän kuuli taas tuon vanhan äänen, juuri saman vanhan äänen! — Hän asteli taas huoneen kertaalleen ja katseli kaikkea, kuin sanoisi hän jäähyväiset pitkäksi aikaa.
"Ei, raskastaon, niin kummallisen raskasta!" huudahti hän ja seisahtui äkkiä.
Börje katseli häneen. Hän tunsi halua hyvitellen silittää noita mustia hiuksia, kuten hän välistä teki Fokkikoiralleen. Mutta sehän näyttäisi liian takaperoiselta. Hänhän oli mies! Hänen täytyi kaiketi pitää ymmärrystänsä aisoissa.
"Minkätähden sinä sitten lähdet matkalle?" sanoi hän kuivasti.
"En minäsitätarkoittanut! Mutta koko maailma tuntuu tyhjältä, minä itse olen mielestäni tyhjä, kaikki tyyni on kuin paljasta kurjuutta." — Hän heittäytyi tuolille nojaten käsivartensa ja päänsä pöytään.
"Börje," sanoi hän sen jälkeen ja loi epätoivoiset silmänsä ylös häneen, "tämä on kauheata — tämä — olla vallan ehdottomasti ilman halua, ilman pyrintöjä. Minä haluan välistä, että varsinainen onnettomuus kohtaisi minua, vaan mistäpähän semmoinen tulisi? Kaikki on tyhjää. Maailmassa ei löydy yhtään mitään, josta minä huolisin. Kun olin köyhä, himoitsin vaan päästä rikkaaksi, jolloin luulin voivani tulla onnelliseksi. Vaan nyt en huoli siitäkään. Kaikkialla on sama lakeus. Minun pääni on niin tyhjä, että sen voisi rutistaa näin kokoon löytämättä sieltä mitään." — Hän oikaisi laihan kätensä ja teki liikkeen ilmassa, kuin olisi hän hitaasti rutistanut rikki jotakin.
"Sinun pitäisi naida," sanoi Börje.
"Olenhan sitäkin koettanut."
"Sinulla pitäisi olla lapsia."
"Ettäkö näkisin niiden tulevan itseni kaltaisiksi? Luuletkominunlapsieni voivan iloita elämästä!"
"Onko tuo pessimismiä tai pahimman uskomista?" sanoi Börje aivan vakavasti, vaan johonkin määrin uteliaana.
"On, se on pessimismiä," vastasi Pauli sävyisesti ja alakuloisesti.
"Niin, minä olen kyllä siitä lukenut, vaan en ole sitä oikeastaan koskaan nähnyt" — Hän nähtävästi piti keskustelua sangen opettavaisena. — "Minä olen melkein luullut sen johdosta pidettävän liian paljo melua, vaan ehkä sitä kuitenkin löytyy."
Viimeisen lauseensa aikana oli Börje uudestaan katsellut ympärilleen laattialle ja huomasi todellakin sukkaparin, joka oli pudonnut kirstun taakse.
"Kyllä, Börje, löytyyhän sitä kaikenlaista," sanoi Pauli, "vaansinustaei luullakseni tule pessimistiä."
"Enpä taida siitä välittää."
"Eivätkä sinun lapsesikaan."
Börjelle tulivat vedet silmiin ja hän punehtui suuresti.
"Jos minulla edes olisi muutama!" sanoi hän matalasti ja kumartui pistämään sukkia kirstun kannen alle, "mutta niitä en taida saada koskaan."
Hän yski hyvin kuultavasti, käännähti sitten ja alkoi tarkastella erästä taulua.
Pauli katseli jotenkin liikutettuna tätä leveätä selkää.
"Oikeastaan on kummallista ajatella kuinka sinusta ja minusta on voinut tulla ystävät," sanoi hän.
"Minä olen aina tarvinnut jonkun, josta pidän," vastasi Börje ja hänen täytyi vielä ryäistä pari kertaa saadakseen äänensä oikein selväksi.
* * * * *
Aamiainen syötiin seuraavana päivänä kiireesti, pakollisesti ja alakuloisin mielin, kuten useimmiten on laita, kun ruoka, aikataulu ja jonkun lämpimämmät tunteet yhtä suuressa määrässä tahtovat vaatia jonkun henkilön huomiota.
Eron hetki oli myöskin, kuten semmoiset tavallisesti; käsiä ravisteltiin ystävällisesti ja salaa pelättiin myöhästyttävän tai unohdettavan jotakin, jota tarvittiin käsillä.
Aamu oli kylmä ja rankka. Pauli tunsi itsensä haluttomaksi ja heikkohermoiseksi.
"Hyvästi; Marianne-rouva," sanoi hän viimeisen kerran portailla, "ja kiitoksia…"
Hän kääntyi äkkiä ja kiirehti vaunuihin. Piiska mäjähti, hattu kohosi ja kahlekoira haukahti unisesti. Vaunut kääntyivät pihatieltä, ja jälelle jääneet näkivät ainoastaan harmaan sumun, joka ympäröi kaikkea. He kääntyivät ääneti ja menivät kukin toimilleen.
Romaani oli loppunut, sen sankari kadonnut.
13.
Börje meni väen luokse ja Marianne palasi yksin sisään. Ruokasalissa oli piika pöytää korjaamassa. Marianne meni omaan huoneeseensa ja sulki oven mennessään.
Nyt sai hän levossa ajatella.
Niin kauvan kuin hän vielä oli epätietoinen siitä, täyttäisikö Pauli hänen vaatimuksensa ja matkustaisi pois, oli hän ollut niin kiihkeässä ja levottomassa tilassa, ettei voinut mitään muuta ajatella. Hänet oli vallannut yksi ainoa päähän pistänyt ajatus: Paulin täytyi matkustaa pois.
Ja nyt oli hän matkustanut.
Marianne astui akkunan luokse, heittäytyi tuolille ja katseli koneellisesti kartanolle, jäykkänä ja mistään välittämättä.
Sumu oli hajonnut, vaan kevätpäivä oli niin pilvinen, ettei auringon säteiltä ollut toivoakaan päästä tuon harmaan kerroksen läpi tunkeutumaan. Raskaana kaareili taivas, ja kuollut hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Silloin tällöin ainoastaan kävi pieni tuulen puuska alastomien pensaiden läpi, ravistain niitä, jotta ne näyttivät värisevän vilusta.