Ja saman kylmän, raskaan mielialan tunsi Mariannekin itsessään.
Koko tällä ajalla ei hän ollut muuta tuntenut kuin mielipuolen pelkoa, kun tapaisi Paulin, häpeätä, kun täytyisi katsoa häntä silmiin. Nyt oli se mennyttä, kestettyä. Vaan oliko hän iloisempi sentähden.
Hän tunsi pettyneensä, kuin pitkän unen nähtyään. Poissa olivat kaikki unelmat, jotka usvana olivat kaikkea ympäröinneet, ja jälellä oli ainoastaan säälimätön todellisuus. Tällaiselta, näin alastomalta, näin kaikesta runollisuudesta paljaalta ei ollut elämä koskaan näyttänyt. Hän tunsi olevansa erämaassa yksin Börjen kanssa; toisen kerran hän tunsi jo samaa, vaan ennen hän ei ollut voinut mitata sen laajuutta. Nyt tuntui se hitaasti levitteleivän hänen silmiensä eteen, — harmaana, kylmänä aamunkoittona, — ja toinen esine toisensa perästä, jokapäiväisenä, tavallisena, ilman mitään mielikuvituksen salaperäisyyttä.
Hän ei enää ollut Marianne, romaanien Marianne, unelmien ihastuttava olento, naisarvoitus, poikkeusihminen; hän, joka oli luotu ainoastaan rakastamaan ja rakastettuna olemaan. Hän oli aivan yksinkertaisesti vaimo, jonka piti tuleman äidiksi, kuten muutkin sadattuhannet vaimot. Vaan hän oli vaimo, joka oli kavaltanut lapsensa, ennenkuin se oli syntynytkään, ruokkinut sitä elämällään armastellessaan vierasta miestä silmäyksillään.
Se tuntui niin luonnottomalta, niin vastenmieliseltä, että hän tunsi inhoa itseänsä kohtaan, kuin olisi hän herännyt riettaissa mässingeissä vietetyn yön perästä.
Katumusta hän kyllä oli tuntenut ennenkin, tai hän oli luullut ainakin sitä tuntevansa, ja silloin oli se häntä joko varmasti nuhdellut huikentelevaisuudesta tai sydämettömyydestä, tai saattanut hänelle, kuin kalvava epäluulo, selittämättömän tyhjyyden tunteen tai epämääräisen tuskan. Silloin oli se tullut hyökäten ja kiivaasti, vaan omin voimin oli hän saanut sen vaikenemaan tai sysätyksi syrjälle, kun hän ponnisti tahtoansa. Ja sillä oli aina mukana jotain hyväilevää, kaihokasta; se oli tuskaa, johon mielihyvä oli yhdistetty.
Vaan tämä oli toista.
Hänestä tuntui kuin olisi raaka käsi ravistanut häntä olkapäistä ja kuin hän olisi herännyt ainoastaan nähdäkseen häpeätä ympärillään. Ja nyt seisoi hän tuossa tuijotellen itseänsä tuntien mielessään kaikkea sitä kammoa, jolla hän ennen oli katsellut sitä, mikä oli alhaista ja likaista. Siinä, josta hän nuhteli itseänsä, ei ollut edes mitään voimakasta eikä suurenmoista, siinä oli ainoastaan jonnin joutavaa, rumaa — epämääräistä kuin eläinten menettelyä.
Nainen hänen asemassaan, ja alentuu sillä tavalla katselemaan vierasta miestä! Se ei ollut rikos; ei vuotava haava eikä sovitusta kaipaava, erehdys. Se ei ollut mitään muuta kuin mädännyt pilkku hänen elämässään, mädännyt pilkku, jota eivät muut saaneet nähdä, vaan jota hän alati kuljetti mukanaan.
Ei kukaan häntä syyttäisi, ei kukaan vaatisi hänelle rangaistusta sen johdosta. Tämä oli vaan hänen oma asiansa. Se oli hänen pieni arka salaisuutensa. Se oli vaan äänetön oikeuden palvelija, joka suu pilkallisessa hymyssä asetti hänet maahan tuolta pyhimyksen istuimelta, jolla hän luuli istuvansa.
Nyt voi hän puhua hyveestä ja sydämen puhtaudesta!
Ja kun lapsi syntyisi, silloin saisi hän katsella taaksensa tätä pientä liehakoimista, joka asettuisi hänen ja sen väliin kuin irvistelevän eläimen kasvot. Hän ei voisi koskaan ajatella sitä aikaa muistamatta, että… Oh! Se oli niin inhottavaa, niin tunnotonta kuin itsensä vihaaminen.
Äidin pyhä kutsumus! Ha, ha! Voiko sitä sanoa pyhäksi? Niin. Ja lisäksi tämmöiset silmäniskut, nuo pöyristyttävät kädenannot toiselle? Ahmia tällä tavalla hänen katseitaan! Tuo muisku, joka oli tuntunut jokaisessa hänen olentonsa sopukassa, nämä tuumitut miellyttämistemput, nämät salaiset toivomukset…
Hän oli tulemaisillaan hulluksi. Mitä olisi hän tahtonut tehdäkään, voidakseen pestä pois tämän itsestään. Ja kaikki tuo oli mahdotonta. Tuo saastainen tunne-elämä oli laskeutunut kuin auer hänen ympärilleen ja muuttunut kuolleeksi, raskaaksi vastenmielisyydeksi Börjeä kohtaan. Minkätähden? Niin, sitä hän tuskin tiesi. Hän tunsi sisällisen, lahjomattoman velvollisuuden pakottavan häntä Börjeä nyt rakastamaan, heidän lapsensa tähden. Oli sangen luonnotonta olla sitä tekemättä, ja sentähden kammoi hän Börjeä.
Hän nousi, avasi ruokasalin oven; siellä ei ollut nyt ketään, joten hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, sillä häntä ahdisti sisällinen kylmyys, joka lyijyn kaltaisena ytimenä täytti hänen jokaisen jäsenensä. Sohvalla makaamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, vaikka hänestä olisikin hellää huolta pidetty, tuo kuristava tuntuminen kurkun ympärillä olisi siitä tullut vaan pahemmaksi.
Hänen kasvonsa eivät enää olleet niin lienteän vaaleat kuin ennen, niihin oli ilmautunut harmaahtava väri, joka vielä selvemmin osoitti, kuinka hän oli laihtunut, ja kireä juova oli ilmautunut hänen suunsa ympärille. Entinen maikailevaisuus oli hänen tunteestaan nyt kadonnut, sijaan oli tullut itsensä tutkisteleminen, joka vivahti vähä kukistuneen kauppamiehen tulokatsaukseen. Se katsaus tähtäsi eteenpäin, sillä takana ei ollut mitään tarkastamista ansaitsevaa.
Hän tunsi ensikerran selvästi, että hänen itsensä oli vastaaminen omista töistänsä. Koska tämä vastuunalaisuus oli taantumisena aina pyhitykseksi kehittyneestä tunteellisuudesta, oli se heittäymäisillään toiseen yksipuolisuuteen. Hänestä näytti ainoalta pelastuskeinolta karaistu sydämensä jokaista hellempää tunnetta vastaan. Tässä hänen hengellisesti lailliseksi tulemisessaan ei löytynyt vähääkään iloa, ei vapaata hengenvetoa, ei ainoaakaan toivon sädettä; lohduttamattominta kurjuutta oli vaan odotettavissa. Hän oli elänyt lainalla, — kirjoista saadulla lainalla, lainaamalla toisten elämänkäsityksestä, toisten arveluista hänestä, toisten erhetyksistä, toisten heikkouksista. Mitä hänellä oli, jota voi sanoa omakseen, jota varten hän olisi elänyt.
Vihamielinen katkeruus valtasi hänen mielensä, sentähden että hän tässä taistelussa oli jätetty näin ypö yksinään. Hän kärsi, ja ensimmäisen kerran voimatta valittaa.
Minkätähden ei jo lapsuudessa opita, että mitättömimmänkin teon seuraukset voivat lyöttäytyä kuin vitsakset meidän omien jäsentemme ympärille? Ettei kukaan voi punnita toisen tunteita, määrätäkseen mikä on oikea? Että henkielämässä löytyy salainen oikeus, jolla on käytettävänä kaikki kidutuskoneet? Minkätähden katumusta sanotaan jonkinlaiseksi puhdistuksen välikappaleeksi, johon milloin tahansa saattaa turvautua, — minkätähden ei koskaan uskalleta asettaa esiin peruuttamatonta, kun kaikki sen saattama katumus on näin täydellisesti voimatonta? Minkätähden niin ei tehdä? Mahdottoman mahdotonta on poistaa pienintä lausuttua sanaa, luotua katsetta, tehtyä mitättömyyttä! Minkätähden ei meille opeteta, että me seisomme niin aseettomina tyhjyyttä vastaan, kuin mennyttäkin, kuin tapahtunutta seuraavaa tuomiota vastaan.
No — niin. Ehkä semmoisesta oli hänelle puhuttu. Vaan tyhjin sanoin … tyhjin sanoin! Elämä opettaa meitä toisella tavalla.
Käveleminen tuntui hyvältä; ruumiillinen väsymys näytti tuovan helpotusta. Edestakaisin hän käveli, edestakaisin.
Kaikissa vastoinkäymisissään oli hän tottunut turvautumaan toisiin: isään, äitiin, veljiin ja täteihin, kaikki olivat olleet valmiita sovittamaan Mariannen puolesta, kun hän oli jollain tavalla pahoin menetellyt. Silloin tarvitsi vaan asianhaarojen mukaan käyttää sopivia keinoja: kyyneleitä ja hymyilyjä, rukouksia, hyväilyjä.
Tässä ne eivät mitään auttaneet. Ei kukaan voinut häntä auttaa. Ei kukaan voinut pyyhkiä pois tuota mädännyttä pientä pilkkua eikä tehdä sitä terveeksi jälleen.
Ulkonaiset seikat olivat pelastaneet hänet joutumasta siksi, mitä maailma kutsuu avioliiton rikkojaksi… Ulkonaisetko? — Siinä juuri oli nöyryytys. — Ulkonaiset seikat, eli toisin sanoin sattumus. Ei mikään hänen tahdossaan, vaan ainoastaan sattumus oli saanut päättää, että lapsen piti saada hänen miehensä piirteet.
Vaan hänessä oli jotakin, joka ei tuominnut ulkonaisten olojen, eikä sattuman mukaan. Ja tästä tuomiosta ei hän voinut vedota kehenkään. Niin, hänen sisällinen ihmisensä härnäsi häntä vielä silläkin tiedolla, että hänen kärsittävänsä tuskat olivat toisten mielestä paljasta joutavaa, niin, naurettavaakin. Eihän hän ollut mitään rikkonut.
Eikö mitään?
Miksi te naiset sanotte sellaista sielun riettautta? oli Pauli sanonut. Mariamme ei sitä tietänyt. Sellaisesta ei kukaan nainen ollut hänelle puhunut. Hän ei myöskään voinut uskoa sitä kellekään.
Vaan Mariannesta oli se täyttä totta. Hän tunsi olevansa pulassa, josta täytyi omin voimin koettaa päästä. Minkätähden, mitä tarkoitusta varten, siitä hän ei ollut selvillä, hänellä ei ollut valtaa sitä tiedustella, se oli hänen käsityksensä ulkopuolella.
Hän tunsi olevansa selvillä ainoastaan siitä, että se vapaus vastuunalaisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, oli nyt lopussa. Sillä eihän hänelle ollut miksikään hyödyksi pitää sitä Paulin yksityisenä asiana, kuinka pitkälle tämä tahtoisikin matkustaa, ja itseänsä asian ulkopuolella, kuin olisi hän joku tahdoton esine. Ensimmäisen kerran arvosteli hän itseänsä perin pohjin toimivana, tahtovana ihmisenä, sillä ensimmäisen kerran kärsi hän tuskaa semmoisen teon tähden, jota hän ei koskaan voinut peruuttaa.
Tämän huomatessaan joutui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä hänen nyt oli tehtävä; hän tiesi itsellänsä olevan velvollisuuksia, joiden täyttämisestä ei lähtenyt vähääkään iloa, että hänen tuli puhua ja toimia samalla jokapäiväisellä tavalla kuin sadattuhannet vaimot ennen häntä hänen tilassaan.
Börje ei vielä tietänyt mitään. Jos asia olisi tullut ennemmin kysymykseen, olisi Marianne ujostellut puhua hänen kanssaan semmoisesta, vaan nyt oli se hänestä yhden tekevää.
He tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä; syönti ei sujunut iloisesti. Börje näytti kaipaavan Paulia, ja sitäpaitse oli häntä loukannut se umpimielisyys, jota Marianne oli häntä kohtaan osoittanut viime aikoina. Hän oli kuitenkin ehkä huolissaan isänsä asioista! Börje ei tahtonut tunkeutua hänen luottamukseensa eikä tehdä hänelle mieliksi rahoja lainaamalla.
Aterian loputtua astui Marianne akkunan luokse ja rupesi siitä ulos katselemaan. Juuri kun Börje aikoi mennä hänen sivuitsensa, kääntyi hän.
"Börje."
Puhuteltu katsahti häneen. Mariannen kasvoissa kuvastui ikäänkuin arvokas vakavuus.
"Tahdoitko sinä mitään?" Börje meni hänen luokseen.
Silmiään ylös luomatta sanoi Marianne matalalla, yksitoikkoisella äänellä sanottavansa.
Börje katseli häntä hartaasti.
"Onko niin … onko niin todellakin laitasi?" sanoi hän.
"On."
Kun Börje pudisti hänen kättään ikäänkuin kiittääkseen, koetti Marianne hymyillä sekä vilkasi ylös miestänsä silmiin, jonka jälestä hänen katseensa kuitenkin heti kääntyi arasti sivulle päin. Börjen ilo oli outoa Mariannesta, ja vaikutti, että Marianne tunsi itsensä sanomattoman köyhäksi. Hänen mielestään ei löytynyt mitään muuta kuin kuollut tunteettomuus.
Mariannen välinpitämättömyys koski Börjeen, joka päästi hänen kätensä ja lähti huoneesta. Hän pani pahakseen, että Marianne saattoi olla tästä nyreissään. Tässä oli nyt muka luonnollinen selitys hänen mielialansa raskauteen. Hän ajatteli siis vaan ikävän ajan olevan hänelle tulossa!Sitäköhän nyt saattoi ajatella! Oh, noin lapsellista itsekkäisyyttä! — Harmillinen tyytymättömyys valtasi Börjen mielen. Hän ei olisi nyt juuri sietänyt Mariannen läsnäoloa.
Marianne jäi paikoilleen akkunan ääreen Börjen mentyä. Hän oli huomannut Börjen tyytymättömyyden, ja vaisto sanoi hänelle syyn siihen. Hänen olisi pitänyt tietämän jo edeltäpäinkin, että Börje selittäisi hänen käänteensä sillä tavalla, ja hänen olisi pitänyt ehkäistä selityksen kääntymästä pahaan suuntaan. Olihan hän yksin maailmassa Börjen kanssa, oli riippuvainen hänestä, liian uhkamielistä oli joutua hänen mielipahansa esineeksi. Hän oli äkisti tullut tuntemaan Börjen aseman uudelta kannalta, sentähden että hänen oma asemansa oli tullut toiseksi. Se Börje, jonka jumaloimisen hän ennen oli vähä ylenkatseellisesti antanut itseänsä miellyttää, oli nyt hänen herransa. Heidän välillään oleva side tuntui nyt vasta oikein todellisesti kiintyneen, niin ettei yhtään turvapaikkaa löytynyt, ja hän tunsi jonkinlaista voitetun orjan vihaa. Sillä nyt oli hän Börjen. Ainaiseksi.
Hänessä ei tällä haavaa liikkunut muuta kuin halu pitää päänsä pystyssä, salata Börjeltä mielialansa ja säilyttää valtansa häneen; muuta ei ollut enää jäljellä. Hänen täytyi Börjestä haihduttaa se ikävä tunne, joka mielessä hän oli lähtenyt.
Ennen illallista tuli Börje hänen työhuoneeseensa. Vuotta oli jo niin paljo kulunut, ettei uuni lämminnyt hämärissä, vaan näin illan suussa ei käynyt heikon valon vuoksi työtäkään tekeminen. Marianne oli sentähden sysännyt syrjään virkkauksensa ja istui nyt suuressa tuolissa akkunan luona kädet helmassa ajatuksiinsa vaipuneena.
Börje nyökäytti hieman päätänsä ja asettui pienen ompelupöydän toiselle puolelle.
"Marianne," aloitti hän, "tyhmä on se, jonka on niin vaikea puhua kuin minun. Seikka on minulle ollut monta kertaa kiusaksi, vaan nyt entistä enemmän. Kuinka voi selittää ihmisille ajatuksensa ja tunteensa, jollei osaa niistä puhua? Minä olen monta kertaa sinun kanssasi ollessani huomannut sen epäkohdan, että … etten ole oppinut esittämään ajatuksiani. Minä olen kuin mykkä. Sellaiseksi tulee minua ympäröivistä oloista, ellei ole voimaa muodostaa niitä toisenlaisiksi. Ei rohkene ujoudeltaan olla muista eroavainen. Eikä lisäksi kukaan ihminen voi kuvailla mieleensä, kuinka suuresti minä inhoan omaa ääntäni, se on vieras itsellenikin, minä en tunne sen ainoatakaan värähdystä."
Marianne katseli häntä vähä kummastellen.
"Sinun sanasi soveltuvat minuun paremmin kuin luuletkaan," sanoi hän.
"Oh, kyllä sinävoisitpuhua, jos sinä tahtoisit."
Marianne tunsi nuhteen todeksi.
"Ei," sanoi hän, "minä osaan keveästi johtaa keskustelua, joka seikka johtuu minun saamastani kasvatuksesta — näetkös — ihminen tottuu puhumaan mitä muut tahtovat. Ajatuksia ei ole ollenkaan. Mistä niitä saataisiinkaan. Ei, Börje; en minä ole puhumatta nurjamielisyyden tähden."
Hänen sanoissaan oli samalla kertaa jotain teeskentelemätöntä ja suoraa, ja jotain, joka herätti Börjessä epäluuloa. Marianne ei ollut entisensä kaltainen.
"Minä olen tuuminut sinne ja tänne tänä iltapäivänä," sanoi Börje, "minä luulen, että tämmöinen päivä on suuremman arvoinen kuin koko vuosi. Tuleehan suhde meidän välillämme toiseksi kuin se ennen on ollut. Ennen oli kylläksi, kun saimme sanoa toisiamme omiksemme. Vaan nyt meidän tarvitsee jotakuta muutakin ajatella kuin itseämme, Marianne."
Mariannesta tuntui vastenmieliseltä, kuin sysättäisi hänet nyt valtaistuimelta ja toinen asetettaisiin hänen sijaansa. Börjen äänessä oli jotakin, josta hän sai sen käsityksen.
"Ennen näetkös, jos lankaan ilmautui pikkunen nyppylä, tarvittiin vaan muisku sopivalla ajalla," — Börje hymyili — "ja sitten oli kaikki taas paikallaan. Enempää ei tarvittu. Ja taitaahan se ollakin kylläksi, kun ollaan rakastuneita, vaan minä ihmettelen, jos siinä … hm …jos siinä nyt enää on kylläksi meille."
Hän kuljetti etusormeansa edestakaisin pitkän pöydän syrjää seuraten sitä tarkasti silmillään.
"Näetkös," Börje yhä pitkitti puhetta, "toiselta puolen olen minä tosin niin hupsusti rakastunut sinuun, etten tiedä, mitä tahtoisin, vaan toiselta puolen tunnen minä sinua yhtä vähä kuin sinä päivänä, jolloin ensiksi toisemme tapasimme. Niin — tiedätkös — kun minä nyt näin puhun sinulle, — tunnen minä itseni niin ujoksi, kuin puhuisin liian suoraan jollekulle vieraalle ihmiselle."
Marianne vavahti jonkinlaisesta kauhistuksen tunteesta. Mitä, jos Börje vieraantuisi hänestä!
"Sentähden päätin minä tänäpänä koettaa puhua, niin ettei meidän, joilla on niin paljon yhteistä, enää sovi olla niin vieraita toisillemme. Vaan sinun täytyy auttaa minua. Minä olen pässin pää; minä en koskaan voi kunnollisesti esittää sanottavaani."
Marianne ojensi kätensä ja puristi Börjen kättä, vaan sitten häpesi hän, kuin olisi tehnyt jonkun petoksen, ja veti kätensä pois. Börje jatkoi:
"Sinä et ole viime aikoina puhunut niinkään paljon kuin tavallisesti, ja sinä olet näyttänyt vaivaavan päätäsi jollain asialla. Minulle et ole mitään sanonut, enkä minä ole tahtonut kysyä sinulta, vaan en tiedä, onko se oikein, että menettelemme tällä tavalla."
Juuri tähän suuntaan tahtoi Marianne kääntää puheen ja lausui sentähden toimessaan:
"Niin; juuri siitä tahtoisin mielelläni puhua kanssasi. Minä kaduin suuresti, etten maininnut sinulle siitä mitään puolisen aikana."
"Sinun ei tarvitse siitä mitään puhua," sanoi Börje äänellä, jonka koetti tehdä niin vähä nyreäksi kuin mahdollista, "minä arvaan, että sinä olet ajatellut sitä suurta vastusta ja vaivaa, jota tästä saat, mutta…"
"En, en," keskeytti. Marianne, "sinä erehdyt siinä. Minä olen ollut kipeä, en muuta mitään, ja se on vaikuttanut luonteeseeni."
"Mutta sinä sanoit, että…"
"Minun pahoinvointini oli niin epämääräistä, etten luullut maksavan vaivaa siitä puhua. Mutta sitä se kuitenkin oli."
Börje katsahti epäillen häneen.
"Sentähden aioin minä sanoa sinulle, ettei sinun tietysti tarvitse olla huolissasihänentähtensä. Me hankimme imettäjän, eikä sinun ole pakko ottaa pienintäkään huolta niskoillesi lapsen tähden, kun et tahdo."
Äänessä ei ilmautunut hellyyttä; siinä oli vastenmielisyyttä, jota hän turhaan koetti salata.
"Ei!" huudahti Marianne kiivaasti. "minä en koskaan huoli imettäjästä, minä tahdon itse imettää."
Hänen mielessään oli näiden sanojen aikana herännyt uusi, tähän asti kokonaan outo tunne, voima, joka sysäsi syrjään kaikki sivuajatukset: äidin vaisto puollustaa lastansa.
"Etkö sinä tahdo?" kysyi Börje kummastellen.
"En. En koskaan!"
Mariannen posket olivat ruvenneet heloittamaan ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Mutta minä luulin…"
"Sinä et saa — Börje! Sinä et saa koskaan enää ottaa asiata puheeksi."
Hänessä herännyt, uusi tunne pyyhkäisi silmänräpäykseksi pois kaiken muun: kylmät tuumailut, rikoksen tunteen, — kaikki.
"Mutta enhän minä halua mitään enemmän," sanoi Börje melkein heltyen, "minä vaan en voinut sietää sitä ajatusta, ettei hän syystä tai toisesta olisi sinulle tervetullut."
"Jos en voi olla tasainen enkä iloinen luonteeltani, niin sinä et saa sitä selittää miltään semmoiselta kannalta," sanoi hän.
"Rakas Marianne!" sanoi Börje ainoastaan, vaan hänen äänessään oli niin paljo sydämellisyyttä, että se viilsi Mariannen mieltä, sillä hän tiesi lisänneensä viimeiset sanat ainoastaan saadakseen puheen toiselle tolalle.
"Ajatteles, että sinun tarvitsisi sanoa minulle mitään tällaista!" lisäsi Börje itseänsä nuhdellen ja asettui Mariannen viereen sekä silitti hiljaa hänen hiuksiansa. "Luulet ehkä minun olevan karkean luonnostani, joka en voi ymmärtää sinua. Mutta ei niin ole laita. Tämä johtui vaan minun suuresta ilostani, joka teki sinun alakuloisuutesi silmissäsi sitä suuremmaksi… En, en minä ymmärrä sinua väärin. En minä tahdo, että sinä pitäisit minua raakana." — Börje kumartui ja suuteli Mariannea otsaan — "ja vielä pahempaa olisi, joshänentäytyisi luulla minusta sitä. Sinun pitää sentähden kasvattaa minua, kun aikaa vielä on. Tosin on minun suhteeni paljon laiminlyöty, mutta minä tahdon olla sangen oppivainen."
Hän katseli Mariannea puoleksi surullisesti puoleksi koirankurisesti.Hänessä ilmautui nyt jotain vallan käsittämättömän miellyttävää, vaanMarianne melkein halveksi itseänsä, että hän semmoista voi hänessähuomata. Hän inhosi omaa aistiansa. Milloin toinen, milloin toinen!Eikö hän ollut sangen huikentelevainen.
Syyllisyyden tunne painoi häntä taasen kuin raskas, luonnoton taakka.
Mitä olisi hän tahtonut antaakaan, jos olisi luottamuksen tunteella voinut kallistaa päänsä Börjen rintaa vasten, vieläpä vaikkei tuntenut häntä rakastavansakaan! Vaan nythän oli tullut jotain lisää, joka liitti heitä yhteen.
Minkätähden,minkätähdenhän ei ollut huomannut jakamista mahdottomaksi!
* * * * *
Tasaisesti, yksitoikkoisesti kuluivat sitten päivät, jolloin Marianne enimmäkseen sai olla yksinään ajatuksineen.
Börjen työinto oli suurempi kuin koskaan ennen.
He puhelivat toisilleen enemmän kuin heillä oli ollut tapana, vaan siihen ponnisteltiin vähän voimia kummaltakin puolen, jonkatähden he tunsivat itsensä ujoiksi kuin kaksi vierasta henkilöä, jotka ovat jätetyt seurustelemaan toistensa kanssa kahden kesken, vakkeivät he ole ollenkaan tuttavia.
Marianne kohteli Börjeä toisin kuin ennen. Hänen keikailemisestaan ei enää näkynyt jälkiäkään, ja sijaan oli tullut melkein nöyrä arkuus. Hän pelkäsi Börjen hyväilyjä. Ne muistuttivat aina aaveentapaisesti Paulia ja saattoivat hänen ajattelemaan, että hän kylmäverisesti täydensi sen petoksen, jonka alkuna oli ollut ainoastaan ajattelemattomuus.
Tämmöinen syrjällä-pysyminen vaikutti häneen itseensä ihmeellisesti. Börjen olento voitti sen kautta alaa hänen silmissään. Käännettä seurannut vastenmielisyys häntä kohtaan oli Mariannesta kadonnut; mikä häntä nyt pidätti Börjeä lähestymästä, oli jonkinlainen kelvottomuuden tunne sekä sen ohessa jotain muuta, jonka hän nyt vasta oli huomannut oman luontonsa pohjalla, — se oli jotain saastaista, törkeätä, joka Paulia ajatellessa pisti vielä selvemmin näkyviin. Minkälainen nainen hän olikaan? Kysymys värisytti häntä. Naisromaanien jumalallinen moraali oli lakannut häneen soveltumasta. Hänessä itsessään oli toista, joka ei antanut perää:yhdenrakastaminen ja hänelle kuuluminen.
Kulunut elämä oli hänestä ollut niin hajanaista, että hän mielestään voi vasta pitkän koettelemuksen perästä tulla todelliseksi ihmiseksi. Pauli oli mielensä katkeruudessa päästänyt suustaan sanoja, jotka olivat tarttuneet Mariannen muistiin kuin terävät väkäset. Hän tunsi joka päivä peittelevänsä saalista, joka milloin tahansa saattoi pilkahtaa näkyville.
Aika meni tyyntä, tasaista menoaan. Tuli suvi, jolloin Börje ehdotteli, että Marianne kutsuisi jonkun veljistään maalle luokseen loma-ajaksi. Vaan ihmeekseen sai hän Mariannelta jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän oli ruvennut omaisiansa arastelemaan. Hänen nykyisessä tilassaan oli muka jotain hävettävää.
Hänen omaisensa huomasivat hänen vetäytyvän syrjälle heistä ja pitivät sitä kylmyytenä; kirjeet tulivat molemmin puolin aina harvinaisemmiksi ja tyhjänpäiväisemmiksi.
Börje oli tyytyväisempi maailmassaan kuin ennen koskaan, ja ainoan huolensa puki hän tavallisesti näihin sanoihin: "minä lyön vaikka pääni kallioon siitä, että meidän Herramme ainoastaan kiusalla tekee lapsesta tytön, sillä minun on kerrassaan ihan mahdotonta ajatella muuta kuin poikaa."
Hirmuisen kärsimättömyytensä uskoi hän sitä paitse Mariannellekin; tämähän kesti kokonaisen ijankaikkisuuden.
Hän houkutteli Mariannen usein mukaansa pelloille ja niityille, ja tätä rupesikin huvittamaan tuommoinen samoileminen ympäristössä, ilma ja liikunto vaikutti hyvää ja hän rupesi näyttämään terveemmältä. Vaikka hän hartaasti tahtoikin tehdä jonkinlaista katumusta ja sovittaa kulunutta pitkällä paastoomisella, tunsi hän kuitenkin itsessään terveen ja voimakkaan elämänilon rupeavan itämään, ja se kasvoi ja kehittyi vastoin hänen tahtoansakin. Välistä täytyi hänen oikein pakottaa itseänsä ajattelemaan mennyttä, niin helposti rupesi se haihtumaan mielestä. Vaan täydellistä lepoa ei menneisyyden muisto hänelle koskaan tahtonut suoda. Kun hän vähimmin oli varuillaan, saattoi joku pikkuseikka herättää kaikki vanhat syytökset häntä vastaan uuteen liekkiin, ja silloin täytyi hänen nuhdella itseänsä entistä ankarammin. Semmoisia nuhteita ei hän saattanut kärsiä. Ne koettelivat hänen voimiansa, ne kiduttivat häntä, sentähden että ne olivat erottavana muurina hänen ja Börjen välillä.
Eloton, laiskehtiva välinpitämättömyys oli poissa.
Börje oli koko suven matkustanut kaupungissa säännöllisesti kaksi kertaa viikossa. Marianne ei ollenkaan voinut ymmärtää syytä siihen. "Illalla palaan kotio," vastasi hän, Börje lähti aina ensimmäisessä aamujunassa ja tuli puolenpäivän jälestä takaisin.
Marianne ei tavallisesti noussut niin aikaisin makuulta, jonkatähden jäähyväiset lausuttiin aina illalla, vaan eräänä aamuna Elokuun lopussa, juuri kun Börje oli astumaisillaan vaunuihin, tuli Marianne valmiiksi puettuna portaille.
He nyökäyttivät päätään toisilleen, ja Marianne jäi portaille katselemaan kummastellen kuin äsken herännyt lapsi. Taivas oli selkeä ja vaaleansininen, ilma vielä viileätä ja ihmeellisen puhdasta hengittää sekä voimakasta kuin suven ravitsemaa. Marianne luuli joka hengenvedossa ahmivansa oman nuoruutensa tunnetta. Hän loi silmänsä alas. Kaikkialla valoi aurinko sädehtivää hohdettansa, jok'ainoa oksa, jok'ainoa pieni kastehelminen ruohonkorsi loisteli ja kimalteli.
"Börje," lausui hän hämillään henkeään pidätellen, "kuinka ihanalta tuntuu tänä päivänä! Nytpä vasta ilma on!"
"Tämmöistä on ollut joka aamuna tämän viikon kuluessa," vastasi Börje levollisesti kuten aina. Ja sitten katseli hän Mariannea. Hänestä oli hauskaa, kun Marianne oli noussut näin aikaisin ylös, sillä Börje ei voinut kärsiä aamu-uinailemisia.
Ja tuossa seisoessaan ja Mariannea katsellessaan luuli hän hänessä näkevänsä jotain aivan uutta, jonkinlaisen muutoksen, jota ei ennen ollut huomannut. Poskille oli tullut raittiimpi puna ja silmät niin heleän sinertäviksi kuin lapsilla.
Börje seisoi kivikäytävällä ja Marianne likellä hänen vieressään portailla. Hän tarttui Mariannen käsiin ja veti niitä luoksensa, joten tämä tuli nojautumaan hänen rintaansa vastaan.
"Marianne," kuiskasi Börje, ikäänkuin häveten omaa ihastustaan, "eikö eläminen ole suurta ja arvokasta? Me tunnemme elämän tykkivän jok'ainoassa suonessamme, näemme sen tässä ympärillämme kaikkialla luonnossa. Tahtoisin kahdeksan keuhkoa hengittääkseni, neljä paria silmiä nähdäkseni, kahdeksan kättä työtä tehdäkseni, sellaisia nimittäin kuin minulla on. Minä tahtoisin ulottua sanomattoman pitkälle ja jaksaa sanomattoman paljon… Ah, Marianne!"
Börje irroitti hänet itsestään, ja hän loi silmänsä Börjeen. Olihan hänen kasvoissaan aivan samaa mitä ilmassa ja aamussakin! Marianne ei tietänyt, mikä niissä viehätti. Aurinko päilyili hänen silmissään, suvi rehotteli parhaallaan noilla hymyilevillä, lyhyen ja kiillottoman parran ympäröimillä huulilla. Hänen rumuutensa tuli kauniiksi, kauniimmaksi kuin kauneus. Mariannea hurmasi katsella näitä kansanomaisia juonteita, joissa itse tyyneys oli asumassa, hän ihaili tuota hartevaa vartaloa ja pyöreätä selkää. Sillä tässä kaikessa ilmautui jotain kokonaista, jotain järkähtämätöntä, raskasta, jäykkää voimaa, jotain rehevää, kuten kesän luovassa kyvyssä.
Hän heittäytyi hetken tunteen valtaan, pujotti käsivartensa Börjen kaulaan ja suuteli häntä. Börje painoi häntä rintaansa vasten, kallisti hänen päätänsä sivulle ja painoi huulensa hänen korvansa taakse paljaaseen kohtaan juuri utuisten hiusten alapuolelle.
Marianne kirkaisi ja astui askeleen taaksepäin. Hän oli tullut kuolonkalpeaksi ja jäi seisomaan Börjeä tuijotellen.
Hän näytti nähneen aaveen.
"Marianne, mikä sun on?"
"Ei mikään. Minä pelästyin."
"Mitä sinä pelästyit?"
"En tiedä."
"Ethän liene kipeä? Jeesus, kuinka vaalea sinä olet! Mitä se on?" Börje astui portaalle.
"Ei, Börje, älä koske minuun!" huusi hän kiivaasti, "äläkä suutele minua koskaan siihen paikkaan, älä koskaansiihenpaikkaan!"
Marianne vavahti ja sitten pelästyi hän omia sanojansa. Tokkohan Börje saisi mitään syytä epäluuloon? — "En tiedä kuinka on laitani, ehkä kuitenkin voin huonosti," lisäsi hän tyynemmin ja pyyhkäisi kädellään otsaansa sekä horjui huoneeseen.
Börje tahtoi jäädä kotiin, jos sairauden kohtaus sattuisi tulemaan uudestaan, vaan Marianne rauhoitti hänet pian, saattoi häntä uudestaan vaunujen luo, ja Börje lähti.
Yksin jäätyään ei Marianne mennyt sisään, vaan istui portaalle ja itki kasvot käsiin peitettyinä, kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Ja kun oli itkenyt itsensä väsyksiin ja kyyneleet olivat lakanneet itsestään vuotamasta, meni hän hitaasti huoneeseensa alkamaan työtänsä.
Mitä tästä kaikesta vihdoin tulisi? Eivätkö nuo ajatusaaveet heittäisi häntä koskaan rauhaan? Eikö ollut mahdollista tulla puhtaaksi tästä, joka tuntui valheelta? Pitikö sen aina seisoman näkymättömänä muurina heidän välillään, tämän, jota hänen täytyi salata mieheltään.
Yksi keino oli: — totuus. Sanoa hänelle kaikki, seuraisi siitä sitten mitä tahansa. Mutta semmoinenhan olisi mieletöntä. Hän olisi häpeästä tukehtunut. Ja — sitäpaitse — mitä hänellä oli kerrottavaa? Eihän siinä ollut mitään puhumista.
Eikö mitään?
Ja kuitenkin pysyisi tämä aina heidän välillään. Hän halveksisi aina itseään. Hänen kaksipuolisuutensa Börjeä kohtaan… Milloin toinen milloin toinen! Mikä hän sitten itse oli? Kevytmielinen nainen, joka ensin oli uskoton miehelleen, ja sitten taas uskoton tuolle toiselle. Mitä lohdutusta siinä oli, ettei asia ollut päättynyt rikokselliseen tekoon, kun alhaisuuden tunnusmerkki oli poltettu hänen omaan olentoonsa!
Alkuperäinen itsensä inhoaminen valtasi hänet uudestaan: paha oli parantumaton. Asia ei tullut siitä paremmaksi, vaikka se vaikutti ainoastaan hänen mielikuvitukseensa, kun ei hän koskaan voinut päästä siitä vapaaksi. Minkätähden piti hänen saaman elämäänsä tämän mädänneen pilkun? Eikö hänen pitänyt silmänräpäystäkään saaman tuntea täydellistä onnea tämän ainoan pilkun tähden?
* * * * *
Kun Marianne oli saanut kestää vähä todellista sielun taistelua, oli hän oppinut panemaan arvoa työnteolle. Hän neuloi itse vaatteet piskuistansa varten, joka toimi antoikin hänelle kylliksi tekemistä.
Kun hän tarkasteli varastoja lapsenkamarissa ja äärettömän tyytyväisenä sovitteli kasaan pientä paitatusinaa, jonka hän juuri oli saanut valmiiksi, silloin hän melkein häpesi omaa lapsellista iloaan, jota tunsi kättensä töitä katsellessaan. Sentähden täytyi hänen pitää se yksinään. Ei ollut ketään, joka näki tai ihaili hänen huolellisen kärsivällisyytensä teoksia, vaan suloista oli, kun tiesi itse kaikki tehneensä; kaikki — kaikki!
Lopuksi piti kaikki tyynyt täytettämän höyhenillä, johon toimeen hänen täytyi ottaa emännöitsijä avukseen. Tämä osoitti toimessa niin suurta, vaikka ujostelevaakin harrastusta, kun sai hänkin puolestaan vetää kortensa pienokaisen vastaanotto-varustuksiin, että Marianne sai suuren halun näyttää hänelle kaikki tyyni. Hän varmaankin osaisi antaa semmoiselle arvoa.
Kun viimeinen tyyny oli valmis ja Marianne pannut taas yltänsä vanhan pumpulihameen, johon hän oli pukeutunut höyhenien tähden, sanoi hän arasti:
"Minä olen neulonut koko joukon vaatteita. Ehkä teitä haluttaa nähdä niitä?"
"Vallan sydämeni pohjasta," vastasi Tiina-neitsyt äänellä, joka värähteli liikutuksesta ja innosta.
He astuivat siis yhdessä lapsenkamariin, joka nyt oli kalustettu, ja Marianne veti esiin laatikon toisensa jälkeen ja levitteli niiden varastoja.
Neitsyt oli ihastuksissaan. Hän tutki neuloksia ja pitsejä tuntijasilmällä; kaikki oli mestarillisesti valmistettua ja ihailu nuorta emäntäänsä kohtaan valtasi hänet kokonaan.
Päästiin puheisiin. Jää suli.
"On minullakin ollut pikkunen," sanoi neitsyt ja pyyhkäisi silmiään puhtaaseen pumpuli-esiliinaansa, "vaan hän kuoli, kun oli vasta kolmen vuoden vanha."
"Vai niin!" Marianne katseli häntä säälien. Hän ei ollenkaan muistanut siinä olevan mitään erinomaista, että neitsyllä oli lapsi ollut, ja kumpikin tunsi, että heillä oli jotain yhteistä. Sangen hauskaa oli puhua kaikesta tästä naiselle, ja neitsyt, joka oli jo hyvin vanha ja kokenut näissä asioissa, antoi monta hyvää neuvoa. Äitinsä luona oli Marianne tuntenut itsensä viimeksi kaupungissa käydessään niin ujoksi, että hän suoraan ja kylmästi oli keskeyttänyt kaikki haastelut tämmöisistä asioista, vaikka äiti olisi niitä kosketellut kuinka varovasti tahansa. Neitsyn kanssa oli laita aivan toinen. Hän ymmärsi asian aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: kaikki oli kuin pitikin, eikä siinä ollut mitään, jota olisi tarvinnut hävetä, eikä mitään, jota olisi tullut kiertää varjontapaisella tarkkatuntoisuudella. Ja kuitenkin oli hänen puhelutavassaan eräänlaista alkuperäistä hienoutta, joka Mariannea kummastutti. Sydämellinen yhdysside oli syntynyt tuon vankan työmiehen ja Mariannen välille. He olivat naisia molemmat ja heidän välilleen jäi tästä lähtien jonkinlainen salainen sopimus.
Marianne tunsi saaneensa ystävän elinajakseen. — Näin pienestä hinnasta!
Tämä uusi tuttavuus teki nuoren emännän olon vilkkaammaksi ja kodikkaammaksi. Tomtön jokapäiväinen elämä näytti hänelle uuden puolensa.
Lukemattomia olivat ne pienet huolenpidot ja tarkkaavaisuudet, joita neitsyt siitä päivin rupesi osoittamaan häntä kohtaan. Hän näkyi jo kauvan odottaneen jotakuta hellyytensä esineeksi. Säästyneen sydämellisyyden ilmaläpät olivat auenneet.
Jumala sai armahtaa sitä, joka nyt veti siitä nuorasta, ettei Marianne muka mitään hyötyä talossa tehnyt, johon lauseeseen neitsytkin aina ennen oli liittänyt hartaat vahvistus-huokauksensa.
Marianne tunsi lapsen tavoin luottavansa tähän riuskaan, työteliääseen vaimoon, jolla näytti olevan horjumaton tahto kokoonkuivaneessa ruumiissaan. Hän ei näkynyt koskaan muuta maailmassa ajattelevankaan kuin työtä.
Marianne tuli nyt usein keittiöön, — hän tuli sinne tuttavallisen uteliaisuuden ajamana ja rupesi siellä ennen pitkää varsin hyvin viihtymään. Ruoanlaittamista ei hän koskaan olisi luullut niin monimutkaiseksi. Ja kuinka tarkkaa huolenpitoa tarvittiinkaan, ennenkuin Tomtön suurenmoinen maatalous kaikkine pikkutoimineen tuli hyvin hoidetuksi! Marianne ihmetteli, ettei koskaan mitään unohdettu sivupuuhista, jotka kuuluivat tämän suuren kellorakennuksen kunnolliseen käymiseen.
"Ettekö ole koskaan unohtanut ruokkia kanoja?" kysyi Marianne kerran seisoessaan neitsyn vieressä ja katsellen, kuinka tämä ravitsi koko kukon vaimolaa keittiön jäännöksillä.
"Unohtanutko?" huudahti neitsyt kummastellen suuresti kysymystä, "jestan poo, en maar, nelijalkaisia täytyy hoitaa kuten ihmisiäkin!"
Ja niin oli asiat joka taholla. Mitä hän ennen oli päivästä päivään katsellut halveksivalla välinpitämättömyydellä, rupesi nyt kerrassaan näyttämään jollain tavalla hupaiselta. Todellisuus tuhansine pikkuseikkoineen tunkeutui näkyviin: semmoiseen hänellä ei ennen ollut yhtään taipumusta. Suorastaan mitättömät asiat herättivät hänessä uusia ajatuksia ja uusia tunteita, jotka vaikuttivat aivan toisella tavalla kuin kirjojen mielenpurkaukset.
Kun ei vaan tätä olisi ollut hänen ja Börjen välillä! Tätä, josta hän ei voinut päästä.
Hänen teki monta kertaa suuresti mieli yhtyä Börjen iloiseen ääneen ja lörpötellä kaikesta eikä mistään vaan sen vuoksi, että tunsi olevansa iloinen. Vaan siihen tuli lisäksi arka ajatus, jonka hän salasi, ja sitten oli rohkeus poissa. Jos Börje voisi saada jotain aihetta epäluuloon…!
Marianne tiesi, kuinka Börjen kasvot tulivat synkiksi, kuinka sen lyhytpiirteiset juovat muuttuivat koviksi ja vihaisiksi; niihin ilmautui tuimuus, joka herätti pelkoa useammassa kuin yhdessä miehuullisessa työjätkässä. Hän tiesi, kuinka Börje kammoi kavaluutta, kuinka hän sitten olisi häntä kammonutkaan, jos olisi tietänyt…!
Jos Marianne tunsikin arkuutta Börjen seurassa, oli hänestä sitä vastoin omituista nautintoa istua akkunassa ja katsella, kuinka hän ohjasi ihmisiä ja hevosia karjarakennuksien luona, tai käveli rivakoin maamiesaskelinsa pihan poikki niin toimessaan, ettei hän joutunut Marianneen kertaakaan katsahtamaan eikä häntä muistelemaan.
Börjen mieleen ei ollut koskaan juolahtanut, että häntä voi kukaan ihailla. Ulkonaisesta asustaan piti hän tarkkaa huolta, vaan pantuaan harjat ja kamman pois kädestään, ei hän enää muotoansa ajatellut. Vaatteisiinsa sopi hän hyvästi ja näytti olevan luotu asemaansa. Hän oli toisenlainen tuolla ulkona kuin sisällä huoneessa. — Hänen jokaisessa liikkeessään oli riuskaa varmuutta, hänen äänensä kuului pitkän matkan päähän, vaan ei tuntunut koskaan huutamiselta; voimien sopusuhteellisuus astui näkyviin kaikessa mihin hän ryhtyi. Niin oli hänen käyntinsäkin laita. Se ei ollut millään tavalla kaunista, vaan hänen olisi luullut käyvän väsymättä vaikka kuinka kauvan.
Börje piti usein puhetta siitä, ettei hän kuulunut herrassäätyyn, vaan oli talonpoika. Vaan hänen käytöksessään väkeä kohtaan tai pikemmin heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotakin, jota Marianne kummasteli. Hän ei ollut sitä koskaan ennen ajatellut. Vaikkei Börje koskaan pelännyt tarttua kiinni, kun miestä tarvittiin ja vaikkei hän ketään näkynyt pitävän itseänsä huonompana, niin ei koskaan ilmestynyt toveruuden eikä tasa-arvoisuuden tapaistakaan hänen eikä työmiesten välille. Itse se seikka, että hän piti heitä arvossa, vaikutti suurempaa kunnioitusta takaisin. Se pisti silmiin jo niinkin pienessä asiassa kuin tervehtimisessä. Hän ei koskaan vastannut pään nyökkäyksellä hänestä riippuvien tervehdykseen, — vaan aina lakki kädessä, kohteliaasti, arvokkaasti, mitään alentuvaisuutta osoittamatta.
Uppiniskaisuus Börjeä kohtaan…! Se ei Mariannen mielestä voinut kenenkään mieleen edes juolahtaa. Hänen omassa huolettomuudessaan jo oli se varmuus, että tiesi itseänsä toteltavan, sokeasti toteltavan.
Tuo Börje, jonka Marianne näki tuolla ulkona, oli aivan toinen kuin se nöyrä, kömpelömäinen kosija, jonka hän oli ottanut miehekseen.
Kun hän katseli Börjeä tuolla tavoin, tuntui hänen vaatimattomuutensaMariannesta olevan melkein kuin ivallisesti mukailtu Marianne itse.
Jota enemmän hän tunsi pitävänsä Börjestä, sitä aremmaksi hän tuli häntä kohtaan: hän ei tuntenut häntä.
Marianne oli pimeän pelko, jommoinen hän oli ollut jo lapsuudestaan asti, ja kotona oli tätä heikkoutta kaikella tavalla hellitelty.
Eräänä yönä myöhään syksyllä heräsi Marianne kummalliseen huminaan, josta voi erottaa kuin heikkoja kellon kolkkauksia. Hän havahtui äkisti unestaan ja kuunteli. Muuta ei kuulunut kuin myrsky, joka kohisi etäällä, tuli lähemmäksi, vinkui alastomissa puissa tuolla ulkona, rapisteli niiden kuivia lehtiä ja lennätti erään puunliisteen akkunan ruutua vastaan. Oli niin pimeä, ettei hän nähnyt kättä edessään; ei edes akkuna-aukkoja erottanut. Tätä myrskyä! Hän ei muistanut koskaan kuulleensa mitään näin kummallista. Nyt vaikeni tuuli suhahtaen helpottavasti; kaikki tuntui pidättävän henkeänsä. Sitten raju tuulenpuuska, joka vinkuen ja vonkuen syöksyi alas savupiippuihin; ja kohisten ryntäsi sen jälestä taas suuri ja valtava myrsky tasangon yli, sulloi itsensä kokoon puiston rinteessä kuin eteenpäin kömpivä hirviö, ja ponnahti sitten akkunan ruutuja vastaan hajoten siitä joka suunnalle läähättäen raskaine huokauksinensa.
Tuska valtasi Mariannen. Hän ei voinut päästä ihmisten luokse, ellei juossut kahden huoneen läpitse, jota hän ei uskaltanut tehdä. Pimeys ammotteli hänen ympärillään ja hirsisalvokset narisivat hänen päänsä yläpuolella, kuin vahvat kourat olisivat tarttuneet taloon ravistaaksensa sen nurin. Ja mitä tuo kolina oli, jonka hän oli kuullut? Hiljaa … tuolta se kuului taasen! Kolkkaus. joka kuului taasen! Kolkkaus, joka kuului kuin äärettömän kaukaa ja joka tuntui kulkevan myrskyn mukana lähemmäksi. Oh — kello! Laivakello tuolla ulkona! Hän olisi kirkaissut, vaan pelkäsi aaveita… Tuo kello, sehän oli soittanut sielumessua kahdelle laivasta pudonneelle miehelle tämmöisenä yönä! — "Tuon kellon ääni oli viimeinen, jonka he kuulivat," kuuluivat Börjen sanat hänen muistossaan. Ja kaikki vanhat imettäjien sadut alkoivat kulkea hänen aivojensa läpi, hän luuli koko huoneen kiikkuvan kuin laineiden heittelemänä, hän luuli kasvoillensa roiskahtaneen kylmää vettä, hän kuuli laahustelevia askeleita laattialta, hänen oma pelkonsa teki hänen ihan houkkioksi, ja kun hän aamulla vihdoin vaipui uneen, oli hän kuollakseen väsynyt.
Aamiaisella näytti hän sairaalta ja Börje huomasi sen.
"Minä pelkäsin viime yönä," vastasi Marianne hänen kysymykseensä.
"Mitä sinä pelkäsit?"
"Tuo on hirmuinen kello. Minä pelkään sitä, ja se kuului yöllä."
Börje katsahti häneen.
"Semmoisen pelon täytyy sinun voittaa," sanoi hän kuivasti.
Marianne oli melkein toivonut, että hän tarjoutuisi ottamaan kellon pois paikaltaan.
"Tuommoista synnyntäpelkoa en minä luule voitettavan," sanoi Marianne.
"Synnynnäistäkö!" sanoi Börje melkein ylenkatseellisesti, "ei, teillä naisilla on tapana myöntää joka asiassa. Etkö luule löytyvän miehiä, joita tuommoinen synnynnäinen pelkuruus vaivaa? Vaan he taistelevat sitä vastaan, kunnes se häviää; ja naiset voisivat tehdä samalla tavalla."
Marianne huomasi sekä pettyneensä että nöyrtyneensä. Hän oli odottanut myötätuntoisuutta ja sääliä, vaan kävi toisin! Hän ei puhunut enää mitään syötäessä.
Börje huomasi hänen alakuloisuutensa ja noustuaan pöydästä meni hän hänen luokseen, kun hän vielä istui paikallaan. Hän veti tuolin itselleen ja istahti niin, että heidän täytyi katsella toisiansa suoraan kasvoihin.
"Näetkös, Marianne," sanoi hän, "yhtä asiaa minä en voi koskaan sietää; ja siihen kuuluvat kaikki ruikuttelemiset ja turhat luulot. Vakaatahtoinen ihminen heittää semmoiset rikkaläjään. — Minun vaimoniko on pimeän pelko! Siitä saisin minä hävetä sinun tähtesi, Marianne. Ethän sinä tahdo minua sen johdosta mitään tekemään? Sinä voitat sen luonnollisesti? Eihän sinun tarkoituksesi ollut, että minä esittelisin jonkun muutoksen sentähden? Sano!"
Marianne olisi tahtonut vajota maahan häpeästä. Tämmöistä halveksivaa ääntä ei hän ollut odottanut kuulevansa. Hänessä syntyi päätös.
Börjen ei pitänyt enää koskaan saada kuulla hänen pelkäävän pimeässä.
Sinä syksynä oli paljo myrskyisiä öitä ja kun Marianne kerran oli pelästynyt ja tullut sentähden varkuksi, niin useasti herätti hänet laivakellon kaukaa kuuluvat, aaveen tapaiset kolkkaukset. Vaan hän taisteli urhoollisesti sitä taikauskoa vastaan, joka näytti sekautuneen hänen vereensäkin, vaikka hänen ymmärryksensä oli siitä vapaa.
Vähitellen voitti hän kapinalliset hermonsa, ja tämä pieni, hiljainen voitto oli kuin ensimmäinen oras, jonka hänen luonteensa uinaileva, tyyni ja rauhallinen kestävyys oli saanut kasvamaan. Hänen siitä tuntemansa ylpeys, ettei enää pelännyt, olikin suuri. Hän taisi nyt maata ja uhkamielin tuijotella pimeätä kuin voitettua vihollista.
14.
Poika oli syntynyt kolme päivää sitten. Marianne makasi liikkumattomana tyynyillä; hän oli juuri kammattu ja untuvanhienoiset hiukset varjostivat keveästi otsaa. Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaa kohden, josta hän taisi nähdä puistoon sen pienen valoaukon kautta, jonka varjostimet jättivät vapaaksi. Oli päästy Marraskuun alkuun ja ensimmäinen lumi putoili maahan. Se leijaili suurin kitein ja laskeutui äänettömästi puihin ja pensaisiin, kattoi maan kuin ohuella höyhenpeitteellä, tasoitti kaikki syrjät, verhosi kaikki epätasaisuudet ja muodosti kaikkialle nuorteita, täyteläisiä lainejuovia. Sulosointuinen lepo oli koko luonnossa; joulun ja aamusaarnan mieliala tuntui kaikkialla.
Marianne makasi hiljaa ja katseli vaan. Hän rakasti tätä pehmeätä lunta, joka hiljaa putoellen laskeutui maahan; hän rakasti tuota puistoa ulkona jäätyneine, valkopukuisine puineen; hän rakasti kaikkea olemista, sillä hänen sydämensä täytti syvä, salainen onni.
Hän käänsi silmänsä uunia kohden, jossa eukot puuhailivat pienokaisen ympärillä.
"Hyvä rouva Landen, onko hän jo valmis?" sanoi Marianne.
"On, nyt on hän hieno kuin prinssi. Katsokaas, mamma, kuinka kaunis minä olen!"
"Hän ei saa koskaan sanoa mamma, hänen täytyy sanoaäiti," vastasiMarianne, joka ajatteli Börjeä.
"Kuinka käskette vaan, äitikulta."
Tiina-neitsyt tuli esille, juuri kun toinen oli panemaisillaan pienokaisen vuoteellensa.
"Älkää. odottakaapas! Antakaas ma nostan ensin," sanoi hän hartaasti ja täydellisesti.
Armollisin kasvoin antoi rouva lapsen hänelle.
"Mikä käärö, mikä käärö!" toisteli Tiina-neitsyt autuaassa ihastuksessa.
"Pitäähän siinä jo vähä ollakin, joka painaa kolmetoista naulaa!" vastasi rouva Landen niin huomattavalla ylpeydellä, kuin olisivat nuo kolmetoista naulaa olleet kokonaan hänen ansiostaan.
"Minunpainoi vaan yhdeksän," sanoi neitsyt ja niisti nenäänsä esiliinaansa.
"Jaa, siinä nähdään erotus," huomautti rouva Landen toimessaan. Häneen ei koskenut sanoissa ilmautuva surumielisyys.
Marianne hymyili hiljaisella tyytyväisyydellä molempien eukkojen lörpötyksille.
Poika oli hänen — hänen omansa, — eikä kukaan voinut sitä ottaa häneltä pois.
Sitten laskettiin hän pienelle vuoteellensa Mariannen viereen.
"On kaikkein parasta, rouva, jos vähäisen nukahdatte ennen puoltapäivää, nyt meidän täytyy lähteä," sanoi rouva Landen, jonka jälkeen molemmat hiipivät ulos tyytyväisyydestä loistaen. Koko talossa vallitsi juhlallinen mieliala.
"Minä en voi maata!" huusi Marianne heidän jälkeensä.
"Olkaa vaan hyvin yhdessä kohden ja pusertakaa silmänne kiinni, niin uni kyllä tulee."
Ja ovi meni lukkoon.
Marianne pani kätensä yhteen peiton päälle ja tähysteli ulos tyhjään avaruuteen, jossa lumi leijailemistaan leijaili akkunan ja tumman metsikön välillä.
Kummalliset tunteet valtasivat hänen mielensä sysien ja ympäröiden toisiansa kuin valon säteet liikkuvassa veden pinnassa. Varjoja ei tuntunut löytyvän, vaan ainoastaan kuvastuvia, hienoja välkähdyksiä, valopilkkuja — ilman pysyväisyyttä ja johdonmukaisuutta — valopilkkuja ja onnen tähtösiä.
Oli varsin ihmeellistä ajatella häntä, joka makasi tuossa pienellä vuoteellaan, häntä, joka oli hänen poikansa. Elämä tuntui saaneen toisen merkityksen, oli laajentunut, sulosointuisempi, vaan sen velvollisuudet olivat myös kasvaneet. Nyt tarvittiin voimaa ja hellyyttä, — hänelle. Ja tienviitat seisoivat vakavina.
Oi riemua, kun hän kasvaisi pieneksi lylleröiseksi poikanuijaksi, ja hän saisi puristaa häntä niin kovasti — niin kovasti käsivarsiinsa, että…!
Marianne pisti kätensä untuva-polstarilta alas tuolle pienelle vuoteelle, koskettaakseen kädellään tuohon pieneen lämpimään päähän, joka oli hento kuin linnun poikanen.
Niin hän oli onnellinen. Kokonainen ihmishenkihän tuossa uinahteli, vallan kokonainen, suuri ihmishenki. Kuinka kummallista!…
Ja hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän tunsi väsymyksessään suloisen levon tunteen ja voimien kasvavan.
Ja hän nukkui.
Kun hän sitten nukkuneena ja voimistuneena uudestaan loi silmänsä auki, näki hän nuo rauhalliset lämpimät silmät, joista hän viime aikoina oli oppinut pitämään.
Börje istui sängyn laidalla.
"Minä en koskaan tietänyt, että minun pikkueukkoni olisi näin oivallinen vaimo," sanoi hän, "rouva Landen sanoo sinun olevan vallan ihmeellisen terveen ja vahvan. Hän on vallan tyytyväinen sinuun."
Marianne hymyili. Hän tiesi sen olevan totta.
"Sinä et voi uskoa, mitä päiviä nämät viimeiset ovat olleet!" jatkoi Börje. "Minä olen kulkenut ympäri itku kurkussa ja ollut valmis nauramaan kaikille. Minä olen ruvennut oikein sairastamaan puhetautia. Näin taivaallisen iloinnen en ole ollut elämässäni koskaan. Ajatteles — että siitä sentäänkin tuli poika!… Kuules nyt, eihän liene vahingollista jos minä soitan suutani korvasi näin täyteen? Näytäthän sinä vallan terveeltä."
"Onhan sinua sangen hauska kuunnella!"
"Minä olen saanut kirjeen äidiltäni. Hän lähettää sinulle ja tuolle pojalle terveisiä. Puhuinhan minä sinulle, että lähetin hänelle sähkösanoman? Se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka hän on saanut eläissään. Ajatteles hän mahtoi tulla iloiseksi! Hänen Börjellänsä poika! Niin, sen saatte uskoa; — minä tunnen hänet. Johan sinä sait onnittelu-sähkösanoman vanhemmiltasi ja veljiltäsi? Totta kai. Olinhan minä itse niitä näyttämässä täällä. Pää menee oikein pyörälle paljaasta ilosta. Tuo kir … tuo siunattu rouva Landen ei edes vielä tahtonut antaa minun puhua; vaikkei se olisi ehkä ollut vaarallista. Sano… Kirjoitanko Paulille. Onhan minulla hänen osoitteensa. Ei sentähden, että hän käsittäisi kuinka hauskaa sillä voi olla, jolla on poika; vaan minä kirjoitan hänelle joka tapauksessa. Vanha Pauli Sandell!… Ja sitten tulee äitini tietysti ristijäisiin — luonnollisesti. Ajatteles, hän ei ole koskaan nähnyt sinua! Minä olen melkein iloinen ettette ole ennen olleet tuttavia, ja että sinä viime aikoina olet ruvennut osaa ottamaan talouden hoitoon, siitä äiti paljon pitää. Kuules — eikö sinulla ole semmoisia suuria, raitaisia esiliinoja? Minä olen semmoisia aina ihaillut. Ei — se on totta — tiedänhän, ettei sinulla ole yhtään niitä, vaan äidiltä saat semmoisia, hän kutoo niitä itse. Ne ovat vallan kauniita, kauniimpaa ei saa nähdäkään, — semmoisia tummia, pehmeitä värejä… Ei, Marianne, ethän vaan tule kipeäksi?"
"En ollenkaan; jatka sinä vaan."
"Onpa vallan, kuin kieleni olisi päässyt kantimistaan. Se on tapahtunut pojan tähden. Jeesus, kuinka minä olen iloinen! Sinä et voi koskaan uskoa, kuinka kovasti minä olen häntä ikävöinnyt! Ja sitten koetin minä puhua itsekseni, etten ottaisi mieltäni pahaksi, vaikka hänestä tulisi tyttö. Hän saa tulla, miksikä ikänä hän vaan tahtoo maailmassa, tiedätkös! Minä en pakota häntä vähääkään. Ja jos hän tahtoo lukea, niin ei tule koskaan kysymykseen, mitä se maksaa. Marianne, ajatteles vaan, kun me olemme saaneet hänen! Minä en ole koskaan uskaltanut sanoa sinulle, kuinka tyhjältä minusta on tuntunut: minä en luullut meidän koskaan saavan yhtään. Kun minä parantelin tilaa, tai istutin metsää, tai tein tulevaisuuden suunnitelmia — mitä vaan — olin minä aina vaan puoleksi iloinen; enhän tietänyt, kuka alkaisi siitä, mihin minä lopetan."
Uskollisuudesta loistava silmäpari saattoi hänen taas iloiseksi.
"Marianne, sinä olet mielestäni tullut hyvin kauniiksi. Sinun kasvoissasi on jotakin aivan uutta. Mitä se on? Enkä minä enää tunne itseäni niin vieraaksi sinun edessäsi kuin ennen välistä."
"Oh, Börje, siirry vähä. Kas niin."
Börje oli istunut vuoteen jalkopäässä, vaan siirtyi nyt ylemmäksi pitkin vuoteen laitaa, niin että he tulivat varsin lähelle toisiansa, jotta Marianne saattoi ottaa Börjeä kädestä. Marianne naurahti tyytyväisenä, ja makasi sitten alallaan katsellen vaan miestänsä.
Börje katseli ihmetellen Mariannea. Hän oli kuin toinen ihminen; siksi oli hän tullut noin vähitellen, vaan sitä ei hän ollut ennen niin selvästi huomannut, kuin nyt. Kasvojen vaaleudesta huolimatta oli entinen velttous hänestä kadonnut, muuttunut nuoruutta uhkuvaksi verevyydeksi.
Marianne tunsi olevansa levollinen ja iloinen. Hän oli nyt selvillä itsestään. Börje eikä kukaan muu! Mennyt ei voinut koskaan enää palata.Yhtähän tahtoi rakastaa ja hänelle kuulua. Hän hymyili tälle ainoalle. Riemullisen suloista oli tuntea itsensä kokonaiseksi ja jakamattomaksi. Tässä kokonaistunteessa ei ollut mitään sairautta eikä hermoja vaivaavaa, ei mitään tyhjiä ivakuvia eikä epäpuhdasta mielikuvittelua.Häntuossa oli todellisuus, käsiin tuntuva näkyväisyys, leveine, vahvoine hartioineen, joita saattoi syleillä terveen, elinvoimaisen viehätyksen valtaamana.
"Börje!"
Hän kumartui alas ja suuteli Mariannea, joka hyväillen kuin lapsi pani kätensä hänen jykevälle kaulalleen. Sitten olivat he taas entisessä asennossaan.
"Tämä on syntyä toisen kerran," sanoi Börje. "Ihanaa on eläminen tästä lähtien nyt, — näetkös, — vaimo! Mutta sanoppas, ethän pane pahaksesi, jos minä tahdon että minun eikä sinun äitisi vie lapsen kastettavaksi?"
"Sinä saat tehdä juuri kuin itse tahdot."
"Ja sitten… Mutta onpa se ihmeellistä, kuinka sinä olet muuttunut! Se ei suinkaan ole luulettelemista."
"Niin sinäkin olet, tai ehkä minä vaan niin luulen," vastasi Marianne melkein ihaillen. Ja sitten he taas olivat vaiti.
Mariannen mieleen juolahti äkkiä, ettei oikeastaan Börjen ruumiillinen voima ollut se, joka vaikutti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaan että se oli jotain aivan toista, jotain silmissä, itse kasvon piirteissä; ja hänestä olisi saanut saman käsityksen, vaikka hänellä olisi ollut Paulin siro vartalokin. Marianne tunsi yhä enemmän kiintyvänsä tähän, jota hän ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään, Börjen ominaisluonteeseen eli individualiteettiin. Ja juuri nyt, kun hän lörpötteli noin avonaisesti, melkein lapsellisesti, alkoi hän aavistaa, mitä salakäytäviä tässä näkyvästi niin yksinkertaisessa luonteessa mahtoi ollakaan, joita hänen olisi tullut tuntea. Mitä Marianne tiesi! Paljo voi asua noiden harmaiden silmien ja mustien kulmakarvojen takana. Hän oli pahoillaan, ettei koskaan ennen ollut tuntenut halua tunkeutua hänen ajatuksiinsa, että Börjen elämä olisi tullut hänenkin elämäkseen.
Tätä ei voinut sanoilla selittää. Marianne lepäsi vaan pidellen Börjen kättä omissaan: hän tunsi salaisen halun nostaa se huulilleen, vaan jätti sen tekemättä. Väärin olisi, ajatteli hän, että nainen suutelee miehen kättä.
Mariannen nopeasti katsahtaessa Börjeä kasvoihin, kun loi silmänsä ylös hänen kädestään, juolahti Börjen mieleen vaiston tapainen, kutkutteleva ilo, — ehkä tunne omasta voimastaan.
* * * * *
Kun Marianne oli ollut ylhäällä muutamia päiviä ja tunsi itsensä täydellisesti tointuneeksi, otettiin ristijäiset täydellä todella puheeksi.
Hän ja Börje istuivat Mariannen työkamarissa, Börje akkunan luona ja Marianne pienessä lepotuolissa likellä hänen vieressään, vaan peremmällä huonetta.
"Marianne," sanoi hän, "yhden asian olen minä saanut päähäni: pojan täytyy saada nimekseen Pauli."
Marianne tunsi veitsen piston rinnassaan, ja hänen kasvonsa kylmenivät.Börjen täytyi välttämättömästi huomata, kuinka hän vaaleni.
"Eiköhän olisi parasta antaa hänelle sinun isäsi nimi?" sanoi hän arasti.
"Ei. Minä en pitänyt isästäni."
Mariannella ei ollut enää rohkeutta kysyä, eikö pojalle sopisi jonkun hänen omaisensa nimi.
"Paulista olen minä aina pitänyt," lisäsi Börje, "en niin paljon semmoisena kuin hän nyt on, vaan semmoisena kuin hän oli. Siinä on elämäni kauniin muisto. Kuka tietää, mitä minusta olisi tullut, ellei minulla olisi häntä ollut! — häntä ja äitiä."
Hän oli varmaankin nähnyt Mariannen vaaleuden, sillä hän katseli häneen kummastellen.
Mariannen valtasi pelko, että Börje voisi jotain aavistaa. Rajusti taisteli hän silmänräpäyksen. Ei, nyt kestäköön tai kaatukoon, vaan rehellisyys esiin! Muuten olisi heidän välilleen ainaiseksi jäänyt valhetta ja petosta.
"Börje, se ei ole mahdollista, että hän kastetaan Pauliksi."
"Miks'ei?"
Tuo ääni ei sietänyt vastaan sanomista.
"Minun ja hänen välillään on ollut jotakin, josta sinä et tiedä."
"Ollutko?"
"Niin, Pauli ja minä…" Hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja.
Börjen katse muuttui teräväksi ja kovaksi, se tuijotti silmänräpäyksen Mariannea kasvoihin, ja sitten muuttui se tyyneksi, tylyksi, käsittämättömän tyyneksi.
"Jatka, mitä aioit sanoa," sanoi hän niin luonnottoman jäykästi, kuin olisi pelännyt huuliaan liikuttamalla ilmaisevansa sisällisen liikutuksensa, "eihän se tietysti voi millään muotoa koskea pojan nimeen. Miten Paulin laita oli?"
"Siinä oli jotakin … tai oikeammin, siinä oli tuskin mitään, vaan se ei ollut vallan oikein. Minä olisin toivonut, etten koskaan olisi nähnyt häntä, ettei hän koskaan olisi tullut tänne."
"Tuota ei kukaan ihminen voi ymmärtää. Tarkoitatko, että olit rakastunut häneen."
Ääni oli tyly, katse aivan kummallisen malttavainen, tutkisteleva.
"Meidän välillämme oli jonkinlaista salaista käsitystä."
"Molempienko? Pauli siis myös tiesi asiasta!"
"Tiesi."
"Kuinka se alkoi?"
"Kun te pelasitte shakkia."
"Me! Hän ja minä?"
"Niin."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Meillä oli tapana istua ja katsella toisiamme."
"Vai niin, eihän siitä liene mitään puhumista."
"Kyllä; me olimme oppineet ikäänkuin puhumaan sillä tavalla."
"Kun minä istuin vieressä?"
Marianne tahtoi sanoa "niin", mutta ääni tuntui sammuneen.
Börje vaan katseli häneen. Hän tunsi sen, vaan ei voinut luoda silmiään ylös.
"Ellen olisi tätä hirmuisesti katunut, en sitä olisi nyt ottanut puheeksi."
Hän pani kätensä ristiin polvelleen ja antoi päänsä painua alas. Vaikka Börjellä olisi ollut valta elämän ja kuoleman yli, ei Mariannesta olisi olo tuntunut tämmöiseltä.
"Niin, niin. jatka vaan, hyvä on."
Hän puhui kuin kysymyksessä olisi ollut pitkällinen leikkaus, jonka kestämiseen hän tarvitsi koko itsensä hillitsemisen.
"Meillä oli tapana tarttua toistemme käteen."
"Käteenkö?"
"Salaisessa tarkoituksessa tai noin… Sen ajatteleminen on kovin inhottavaa!"
"Niin, niin, lisää, lisää!"
"Ja sinä iltana, jolloin hän matkusti, suuteli hän minua."
"Silloinko, kun matkusti?"
"Niin, eteisessä, kun sinä olit sikaaria noutamassa."
"Ja sinä annoit sen tapahtua — tietysti — sinä halusit sitä."
Ei ollut, mitä vastata, syyllisyyden tunne vaan runteli hirmuisesti.
"No? Ja sitten?"
"Ja hän tuli takaisin, kun minä olin Eslövissä."
Marianneen tuijotti katse niin läpitunkevan terävä, ettei hän koko elämässään ollut unhottava sitä. Hän olisi tahtonut päästää tuskanhuudon, vaan hänen kauhistuksensa sen tukahutti.
"Kun hän tuli takaisin, tiesin minä tämän" — hän osoitti piskuiseen — "ja minä sanoin, että hänen pitää lähteä pois." Marianne puhui äänellä, jota hän ei edes itse tuntenut omakseen.
"Pauli ja sinä!… Kun Pauli ja sinä voitte tehdä semmoista … kun sinä voit istua siinä ja sanoa, että olette liehakoinneet vallan nenäni edessä, mihin voin minä luottaa —? Voiko uskoa naista, joka kertoo semmoista?"
Marianne kaappasi tuolin nojapuusta kiinni, sillä hetkeksi musteni kaikki hänen silmissään.
"Minä olen puhunut totta, ja sanonut koko totuuden," änkytti hän kuin unissaan.
"Minä kuulen mieluimmin kaikki, eikä sinun tarvitse peljätä," sanoi Börje. "minä en tee mitään vihapäässä. Sinä olisit voinut olla joko alkamatta tai sanoa kaikki."
Hän oli kääntynyt ja katseli nyt istuviltaan akkunasta ulos toinen käsi sen laudalla. Hän oli tullut keltaisen vaaleaksi päivettyneen ihonsa tähden. Marianne ei voinut nähdä hänen kasvojaan, vaan ainoastaan hänen toisen poskensa, joka oli kummallisesti vuodan värinen sekä lyhyen, mustanruskean parran ohuen varjostuksen, ja kuitenkin voi täydellisesti ajatella miltä hänen kasvonsa näyttivät, — väsyneiltä, ilottomilta, hillityiltä — niiden läpitunkemakin tylyys herätti pelkoa, joka kaivautui luihin ja ytimiin asti. Lepyttää nyt tätä mieltä, saada nyt lämpöä noihin juonteisiin. — siihen vaadittiin ihmetöitä.
"Minä olen kertonut sinulle kaikki," sanoi Marianne murtuneesti ja soinnuttomasti.
Börje oli vaiti, eikä toisella ollut mitään lisättävää. Vaikka hän olisi mitä lausunut, ei se olisi mitään vaikuttanut; sentähden istuikin Marianne jäykkänä ja liikkumattomana tajuttomassa epätoivossa.
"Minä en ymmärrä, mitä tuossa oli minulle uskomista, ellei siinä ollut enempää."
"Se oli meidän välillämme kuin valheena tai petoksena."
"Suuria sanoja!"
"Minä tahdon saada sen poistetuksi mistä hinnasta hyvänsä."
"Poisko?" Nyt naurahti Börje, lyhyesti, kuivasti, jonka jälkeen hänen kasvonsa tulivat taas entiselleen.
Tätä tunnotonta kylmyyttä oli hirmuista kestää. Se teki Mariannen rammaksi. Hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä jalkoihin, kerjätä armoa, vaan ei uskaltanut; Börje olisi häntä vielä enemmän ylönkatsonut.
"Eiköhän olisi syytä ollut olla ennemmin vaiti? Tuollainen on niin tavattoman yksityistä laatua, ettei siitä juuri ole muiden kuultavaksi."
"Minun täytyi se sanoa. En voinut sitä salata!"
"Tuntuuko nyt paremmalta sitten?"
Jos Börje olisi vetänyt Mariannen piinapenkille, ei tämä olisi tuntenut suurempia tuskia kuin nyt. Hän nousi ja horjui peremmälle huonetta; Börje ei kääntynyt; Marianne tunsi samaa tarvetta muuttaa paikkaa kuin kuoleman tautia sairastava eläin. Hän asettui silmänräpäykseksi uunin viereen nojaten käsivarrellaan sitä vastaan. Sitten kumartui hän pöytää vastaan painaen otsansa siihen. Ei ollut mitään lepoa eikä helpotusta. Ei vähääkään hyödyttänyt, jos olisi koettanut asiata lievittää! Hän nousi taas, meni takaisin entiselle paikalleen ja istui äänetönnä entiseen asemaansa.
"Minkätähden olisin sanonut mitään, ellen olisi sanonut kaikkea?" lausui hän raskaasti ja ponnettomasti.
"Harvoinpa naiset sanovat kaikkea."
"Börje, ei minulla ole ainoatakaan hengenvetoa, jota tahtoisin sinulta salata!"
Hän oli yhä vaiti ja Marianne näki yhä vaan hänen toisen poskensa.
Jospa hän edes olisi saanut katsoa häntä silmiin, nähdä tämän jäykistyneen muodon purkautuvan, vaikka millä tavalla, vaan ei tätä, ei tätä! Hän pani kätensä Börjen käsivarrelle.
"Uskotko minua, Börje?"
"Marianne — ei yhtään kujeilemisia nyt!"
Börje kääntyi yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Mariannen vapiseva käsi oli poistettava hänen käsivarreltaan. Arkana kuin rikoksellinen veti Marianne sen pois. Ja sitten istui hän hiljaa sanaakaan enää lausumatta.
Rintakehää tuntui pakottavan kokoon hänen sydämensä ympärille, tukehuttaen, kiristäen, kuolettaen. Se oli sellaista tuskaa, ettei ääni eikä valitus sitä kyennyt ilmoittamaan.