Hän nousi, astui vesikarahvin luokse ja joi lasin vettä; tuli sitten taas entiselle paikalleen.
"Minkätähden et lähtenyt Paulin kanssa? Minkätähden sinä jäit luokseni?"
Marianne olisi voinut puhua tälle poskelle ja tälle niskalle, jos olisi tahtonut, vaan hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Minkätähden hän ei lähtenyt Paulin mukana, oli Börje sanonut. Sentähden, etteivät he koskaan olleet rakastaneet toisiansa. Ja jos he eivät olisi koskaan rakastaneet toisiansa, minkätähden he sitten olivat katselleet toisiaan ja pudistelleet toistensa käsiä — tulisesti, salaisesti, vapisuttavin tuntein? Sentähden että hän sydämessään oli se, minä Börje häntä pitikin: kevytmielinen nainen.
Mutta eikö sitten ollut yhtään armoa! — hänelle, joka näin katkerasti katui.
"Börje …katsominuun, Börje!"
"En nyt."
Äänessä oli kylmää inhoa, ei vihaa. Marianne oli liian alhainen hänen harminsa esineeksi.
"Eikö tämä koskaan, koskaan voi tulla sovitetuksi?"
"Anna minulle aikaa."
Sanat lausuttiin niin jäykästi ja kylmästi ja tunteettomasti, että pienimmänkin toivon kipinän täytyi sammua ikuisiksi ajoiksi niitä kuullessa. Ja kuitenkin täytyi tätä kestää, kärsiä. Kyyneleitä ei kuulunut, kurkun ympärystää tuntui vaan kivistävän, kiristävän. Hän istui hiljaa tuolillaan ja väänteli käsiään.
Hän ei uskaltanut enää puhua. Mitä hän olisi sanonut? Hän rakasti Börjeä. Sentähden oli Börjen kädessä kuin valta, elämän ja kuoleman ylitse.
Äänettömyyttä kesti kauvan. Mariannen mielestä olisi sitä saanut kestää kuinka kauvan hyvänsä. Hän oli hengellisesti rampautunut kiveksi. Ei ajatuskykyä eikä tunteita ollut enää. Kaikki oli kokoontunut yhteen ainoaan suureen, kuolleeseen toivottomuuteen.
Koneen tapaisesti istui hän Börjeä katsellen. Jokainen ryppy tämän vaatteissa, jokainen pikkuseikka hänen olennossaan painui terävästi hänen mieleensä. Koko hänen elämänsä oli pyyhkäisty pois; muuta silmänräpäystä ei ollut kuin nykyinen. Menneisyys, tulevaisuus — kaikki oli poissa. Hän ja Börje, — mitään muuta ei löytynyt.
Hän katseli Börjen vasenta kättä, joka näytti leveältä housujen tumman värin pohjalla; hän katseli oikeata, joka sormet koossa lepäsi akkunan laudalla velttona ja levollisena. Hän katseli käsiranteen sisäpuolta, jossa suonet risteilivät ja jossa suoni tykytti nahan alla kohoten ja laskien kuin pienen vasaran naputuksesta. Tämä suoni ainoastaan näytti elävän tässä jäykistyneessä liikkumattomuudessa, siihen tuijotti Mariannenkin katse, kuten tajuton ihminen tylsästi ja yksinkertaisella ilolla katselee kaikkea liikkuvaista. Tähän kimmoavaan suoneen näkyi kaikki jälelle jäänyt lämpö kokoontuneen, kaikki muu oli kylmää ja kuollutta. Se yksin todisti tunteiden raivoa, jota vaan äänettömyys hillitsi. Vaan Marianne istui ja tuijotti siihen mitään ajattelematta. Hän tunsi kuin tulisi hän tästä mielipuoleksi, vaan ei välittänyt siitä.
Sitten nousi Börje, vaan ei kääntynyt häneen. Ja sanaakaan enää sanomatta astui hän ulos huoneesta.
Marianne nousi myös ikäänkuin mennäkseen; vaan hän seisahtui äkkiä, toinen käsi harasi tuolin selkälautaan ja toista painoi hän rintaansa, jossa tuska tuntui. Hän ei tiennyt mitään, ei ajatellut mitään, vaan hänen sielussaan syntyi vaivalloisesti jonkinlaista mykkää, muodotonta tajuntaa, joka pyrki johonkin, koetti päästä selville ja kiintyä asioiden kulkuun.
Börje? … Börje!… Hän oli saattanut itsensä hänen ylenkatseensa alaiseksi, katkaissut itseltään tien hänen sydämeensä. Hän oli toiminut houreissaan, hän eli unta.
Hän oli rikkonut sitä ainoata ihmistä vastaan maailmassa, jota hän rakasti, ja nyt ei asia voisi enää koskaan tulla hyväksi.
Kuului askeleita, — hyvin kaukaa kuin sumusta.
"Kuinka on? Olette kipeä, rouva. Vai onko jotain tapahtumaisillaan. Olkaa varuillanne, rouva; jos te saatte harmia, niin saa tuo piskuinen siitä kärsiä."
— Tuo piskuinenko? —
Marianne tuijotti rouva Landen'iin ymmärtämättömänä.
"Tahdotteko vettä? Juokaa!"
Marianne vei lasin syrjään kädellään.
— Tuo piskuinen? — Nyt ymmärsi hän. Niin, hän tahtoi mennä sen luokse. Börjen poika, Börjen ja hänen.
Kuin unissakävijä hiipi hän laattian poikki makuukamarin ovelle.Kynnyksellä kääntyi hän. Kasvot olivat tunteettomat, vähä ankarat.Häntä olisi voinut tuskin tuntea.
"Minä tahdon olla yksinäni."
Näin tyynesti ja kylmästi! Hän kääntyi taas ja pani oven kiinni perässään.
"Laupias Jumala, mikä rouvaa vaivaa?" höpisi rouva Landen ja kiiruhti keittiöön neuvottelemaan emännöitsijän kanssa.
Sen huoneen oven sisäpuolella, jossa hänen lapsensa nukkui, seisoi Marianne, nojautuen oven lukkoon ja tuijotellen eteensä mitään näkemättä.
Tämäkö siis oli rakastamista? Tämä, kärsiä näin pohjattomasti! … tämäkö?
Niin, niin, niin. Ja isku oli lyönyt. Tuska, se on elämä, — tuska, joka käy yli inhimillisten voimien… Ellei Börje antaisi koskaan anteeksi, ei unohtaisi koskaan, ei rakastaisi häntä enää koskaan!
Minkätähden — täytyy elää, minkätähden ihminen syntyy? — kun olo on näin sanomattoman katkeraa.
Horjuvin askelin kuin kuumetautinen meni hän vuoteen luoksi ja laskeutui siihen polvilleen. Hän pani kätensä ristiin ja painoi otsansa niitä vasten.
Hän makasi, hänen poikansa. Hän makasi tuossa — hän, — jonka tuli olla hänen ainoa lohdutuksensa, hän, joka oli oleva hänen koko voimansa.
Syleillen levitti hän käsivartensa lapsen pienen vuoteen ympäri, ja sydämen täytti lämmittävä aalto. Nyyhkytys puhkesi ja kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen poskiansa. Ja hän itki, itki niin hillittömästi kuin lohduton lapsi, — itki kunnes ei ollut yhtään kyyneltä enää jälellä, ja kunnes hän ei tuntenut muuta kuin hervotonta väsymystä.
Sitten hän nousi ja pesi kasvonsa.
* * * * *
Kun itse murros oli ohitse, taisi Marianne ajatella tyynesti. Vaan mahdotonta oli hänen arvata, miten Börje menettelisi tapahtuneen johdosta. Hän tunsi häntä liiaksi vähän. Hänen täytyi odottaa.
Hänen tunteihinsa vetoamisella ei olisi mitään saatu aikaan. Tyyneyttä ja kestävyyttä vaan tarvittiin.
Mariannea itseä kummastutti, ettei hän tuntenut silmänräpäystäkään katumusta puhuneensa, vaikka Börje olikin huomattavan välinpitämätön hänen rehellisyydestään. Jos Mariannen nyt onnistuisi voittaa hänet uudestaan, ei olisi mitään pelkoa tulevaisuudesta, ei mitään sala-ajatusta omassa sydämessä.
Ennen illallista tuli Börje sisään. Marianne istui makuukamarissa lamppu pienellä pöydällä ja neuloi. Hän oli vaalea ja hänen silmänsä punareunaiset, vaan hän näytti tyytyväiseltä.
"Marianne," aloitti hän ja istahti, "minä olen punninnut sanojasi."
Marianne loi silmänsä ylös työstään.
"Minä luulen, ettei sinulla ollut yhtään aavistusta siitä, mitä niiden täytyi vaikuttaa minuun. Kummallista on, ettet sitä älynnyt."
Hän vaikeni, mutta Mariannella ei ollut mitään muistuttamista.Kysymyksessä olihänentunteensa,hänenkäsityksensä, eikäMariannen.
"Minä en epäile sinua enemmästä kuin itse olen sanonut. Mutta kun sinun tunteesi minua kohtaan ovat tulleet sellaisiksi, olisi ollut paremmin tehty lopettaa."
Mariannen valtasi taas ahdistava tuska. Eihän hän voinut sanoa, etteiPauli koskaan ollut hänestä suuremman arvoinen kuin Börje.
"Nyt olemme me sidotut toisiimmehänentähtensä" — hän osoitti pientä vuodetta, — "meidän täytyy katsoa kuinka pääsemme tästä niin helposti kuin mahdollista."
Mariannen katseeseen ilmautui jonkinlaista kiitollisuutta.
"Mutta minä tunnen itseni; minä olen sitkeämielinen ja aikaa kysyy, ennenkuin tämän voitan. Sentähden pyydän sulta yhtä asiaa: — ettet kiiruhda minua."
Marianne tunsi rohkeutensa alenevan.
"Älä koita minua voittaa ystävyydellä äläkä semmoisella. Se herättäisi minussa inhoa vaan. Minä olen kun olenkin nyt semmoinen. Anna minun mennä, kunnes voin tulla itsestäni. Ja ole rehellinen minua kohtaan. Nyt olen minä varuillani. Nyt olet itse saattanut minut epäilemään, nyt en minä taas voi päästä siitä ensi hopussa. Sinä olet kokonaan toisenlainen kuin olin ajatellut. Minä olen vallan perin pohjin erehtynyt. Mutta ehkä se vielä voi muuttua hyväksi. Kun vaan annat minulle aikaa."
Hän katsahti Marianneen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sielunsa pohjaan saakka.
Tämä ymmärsi hänet. Hän ei tahtonut suvaita minkäänlaisia lähenemisiä hänen puoleltaan; hän ei tahtonut sietää minkäänlaisia hyväilykohtauksia. Sanalla sanoen: hän vaati itsensä hillitsemistä, — hän, joka oli ulkonaisesti näin täydellisen tyyni.
"Sinun ei tarvitse pelätä puhua minulle; minä en koskaan ole kiivastuva enkä sinua loukkaava, mutta ystävällinen minä en voi olla. Ja onhan sinulla hän tuossa." — Hän katsahti taas vuoteelle.
"Niin, Börje, levollinen saat olla."
"Ja sitten tahtoisin koko joukon seikkoja tietääkseni. Minä tahdon saada asian niin selville, kuin olisin nähnyt sen omin silmin."
"Sinun tarvitsee vaan kysyä."
"Sillä sinun ei tarvitse uskoa, että minä sen unohdan. Minä en unohda koskaan mitään."
"Minä tiedän sen."
"Etkä sinä saa elää siinä uskossa, että minä tulen entiseni kaltaiseksi. Siksi en koskaan enää tule. Minä olen ollut tyhmä ja herkkäuskoinen. Minä olen ollut narri, jota kuka hyvänsä on voinut vetää nenästä. Sentähden tuli kiusaus sinulle liian suureksi."
"Minä tyydyn sinuun semmoisena kuin voit olla."
"Ja sitten et voi olla varma, että sinun kärsivällisyytesi auttaa ja pitää itseäsi sentähden onnettomana, ettei niin käykään. Minuun on ilmestynyt jotakin, jota minä tuskin itse tunsin. Minä olen vallan sokeasti luottanut sinuun, — minä olen pitänythänetsanomattoman rakkaana. Tällainen jättää jäljen ihmiseen, eikä kukaan voi päättää miksikä se tulee. Minä olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja minulla on pitkä matka taas kuljettavana."
"Minä en rakenna mitään tuulentupia."
"Alusta on taasen alkaminen, Marianne, — me olemme kuin kaksi toisiimme yhdistettyä vankia."
"Asiata ei voi auttaa."
"Ja tuo pysyy meidän välillämme?"
"Ikuisesti."
15.
Börje oli puhunut totta: alusta oli uudestaan alkaminen. Molemmat olivat muuttuneet, ja siitä näkyi jälkiä koko Tomtön elämässä. Börjen äiti ei tullut ristijäisiin. Rouva Björk tuli lapsen sylikummiksi. Kaikki oli jäykän juhlallista eikä muutos Mariannessa voinut jäädä hänen omaisiltaan huomaamatta. Hän näytti tyytyväiseltä, vaan hänen koko käytökseensä oli ilmautunut vakavaa lujuutta, jota hänessä ei ennen oltu nähty.
"Semmoista rouvan arvo vaikuttaa," sanoi Waltteri.
Börje oli tyyni ja kohtelias, ehkä vähä kohteliaampi kuin ennen, vaan myöskin umpimielisempi. Hakvinia kohtaan oli hän ystävällinen, vaan hyvänluontoinen puheliaisuus oli kadonnut. Puolisojen välissä ei ollut mitään arkuutta; pikemmin jonkinlaista epäystävällistä rehellisyyttä. Börje oli kysellyt Mariannelta hänen ja Paulin väliä ristiin ja rastiin kaikella mahdollisella tavalla, ja Marianne vastasi hänelle aina jonkinlaisella säälimättömällä, tunteettomalla suoruudella.
Börje kyseli häneltä kaikkea: missä Pauli seisoi ja missä Marianne seisoi, mitä hän oli sanonut ja mitä Marianne oli siihen vastannut. Hän kysyi lyhyesti ja varmasti, tyytyi aina vastaukseen, kun se vaan oli asiallinen. Hän ei ollenkaan arkaillut liikkua aineessa, ja pian tiesi hän kaikki niin tyyni, kuin olisi hän nähnyt itse kaikki.
Hänen levoton työteliäisyytensä oli kasvanut. Hänellä ei nähtävästi ollut paljon aikaa ajatella Paulia eikä Mariannea eikä menneisyyttä. Hän tuli sisään hetkeksi joka päivä poikaa katsomaan, vaan muuten tapasi hän Mariannen ainoastaan pöydässä.
Jos hänen luokseen tuli joku, otti hän hänet vastaan omissa huoneissaan, joten Marianne jäi aivan syrjälle.
Ellei tällä nyt olisi ollut Tiina-neitsyt, olisi elämä tuntunut kaksinkerroin raskaammalta. Emännöitsijästä oli tullut Mariannen oikea käsi.
Marianne tiesi, kuinka suuressa arvossa Börje piti käytännöllistä kelvollisuutta, ja hän oli päättänyt tulla käytännölliseksi. Mariannella oli päivässä tuskin minuuttiakaan lepoaikaa, ja mitä enemmän hän tunkeutui maatalouden salaisuuksiin, sitä halukkaammaksi hän tuli. Tavallaan saattoi jo tämäkin hänen Börjeä lähemmäksi. Ennen oli Börjen aina täytynyt kääntyä emännöitsijäänsä, vaan jos nyt tarvittiin jotain ylimääräistä, neuvottelua tai muuta semmoista, saattoi hän sanoa siitä yhtä hyvin Mariannelle, jolloin hän sai olla varma asian tulevan säntilleen niin toimitetuksi kuin hän halusi, vieläpä ilman tarpeettomia kysymyksiä tai ilman tarpeetonta puuhaa. Börje tahtoi niin, ja siinä oli kylliksi.
Börje ei aavistanut tai ei ehkä piitannut mitään siitä, kuinka Marianne sydämessään riemuitsi joka kerta saatuaan jotain yhteistä Börjen kanssa toimittaa. Vaan hänen uskollisuutensa huomasi Börje ja käytti sitä, kun tarve vaati.
Ainoastaan kerran meni Marianne innossaan liian pitkälle. Oli Joulun aika ja hän oli — ajatellen Börjen sitä haluavan — jakanut runsaita ruoka- ja vaate-lahjoja muonamiehille ja heidän lapsilleen. Tämän oli hän tehnyt omin päinsä Börjen mieltä ajatellen. Vaan kun hän kertoi hänelle teostaan, pani Börje sen pahakseen.
"Ei lahjoja," sanoi hän tylysti, "matelemista ja säätyerotusta on meillä kylläksi ennestäänkin. Anna niiden tehdä työtä ja maksa heille hyvästi, niin ei heillä ole mitään kiittämistä; sillä tavalla tulette toimeen sekä sinä että he parhaiten ajan mittaan. Ohjakset kireellä, ei ollenkaan armeliaisuuden toimia, ja ankara oikeuden tunto, — siinä on minun mielestäni isännän laki."
Marianne ei vastannut mitään ja piti tarkasti varalta, ettei näyttänyt alakuloisuuttansa Börjen tyytymättömyyden johdosta. Vaan hän pani hänen sanansa muistiin.
Hänen täytyi voittaa Börje, ja hänellä oli hyvästi aikaa — niin hyvästi, että kylvö ennätti kasvaa ja kypsyä. Hänen ei tarvinnut hoputtaa.
Kerran piti hänen saapua päämääräänsä.
Ja olihan hänellä paksu pikkupoikansa, joka kasvoi jok'ainoa päivä, ja josta hän oli niin ylpeä kuin olisi hän itse veistellyt hänen pyöreät, pienet jäsenensä. Koko talon väki olisi voinut mennä tuleen, jos olisi tarvinnut todistaa, että hän oli kauniin lapsi mikä löytyi, — Börje myös, vaikka hän aina hymyili ylenkatseellisesti, kun toiset sitä sanoivat. Hän vakuutti, verrattomalla miehuudella, että jokainen talon muonamies olisi voinut näyttää omistavansa yhtä kauniita lapsia, joka olikin paljoa suurempi totuus kuin tuo hyvä Börje ikänä uskoikaan.
Poika oli hänen näköisensä, niin hänen näköisensä, että herra Börjen täytyi itsekin se huomata. Ja hän loisteli tyytyväisyydestä omaa kuvaansa katsellessaan.
Koko talon elämä oli muuttunut pikkupojan vähä vaurastuttua. Hänestä oli tullut yhdistävä piste herrasväen ja palkollisten kesken; löytyi joku, jolle sai nauraa ja leperrellä. Piiat kilvoittelivat kunniasta saada kantaa häntä. He olivat vahvoja, nuoria, kelpo naisia, jotka jaksoivat nostaa ja kiikuttaa ja heitellä poikaa varmoilla työhön tottuneilla kourillaan kuinka korkealle tahansa. He näkyivät oikein himoinneen jotain tällaista pientä olentoa, johon taisi tuhlata voimallisen hyväntahtoisuutensa. Marianne katseli kummastellen, kuinka suuresti he kaikki lapsia rakastivat. Kun hän oli tyttö, hän oikein kauhistui lapsia; ne olivat hänen mielestään ainoastaan ilkeitä pikkueläviä, joihin ei voinut koskea, jos suinkin voi niistä muuten päästä.
Kuinka varsin toisenlainen oli näiden ihmisten todellinen luonne! Marianne tunsi sen tarttuvan itseensä. Hän rupesi tarkastelemaan kaikkea ympärillään, ja siihen kiintyi hän enemmän kuin mihinkään runolliseen pilvimaailmaan.
Kun hän nyt katsahti kuvastimeen ja näki hienot, pienet kasvot nuorteine juovineen — jotka ikäänkuin olivat luodut hyväiltäviksi — silloin hän ei enää koskaan ikävällä ajatellut, että nämät kasvot vanhentuisivat. Silmiin oli tullut toinen loiste, joka — niin kauvan kuin se oli olemassa — kyllä riittäisi levittämään hohdettaan kaikkialle.
Hänen vaatetustapansakin oli muuttunut. Itsevaltainen erikoisuus vaatteissa oli vaihdettu taloudelliseen järjestykseen, ja hän käveli aina leveissä, raitaisissa esiliinoissa, joista Börje piti.
Hän tunsi itsensä kummallisen rikkaaksi nyt, kun hän ainoastaan pyrki voittamaan itsellensä takaisin, mitä oli kadottanut. Onni ei tuntunut olevan itse omistamisessa, vaan arvossapitämisen taidossa. Ja se laajeni.
Kun kevät tuli, tunsi hän kuin mehua olisi noussut hänen omaankin olentoonsa, hän tunsi halua koettelemaan voimiansa jonkin kanssa ja hän tarkasteli työtä itselleen.
Eräänä päivänä, kun hän oli mennyt puistoon nähdäkseen, eikö Börje tulisi jo pellolta kotiin, jolloin hän voisi "sattumalta" hänet tavata, oli hän mennyt etäälle talosta ja kiivennyt korkealle kiviaidalle nähdäkseen oikein laajalta kenttiä ympärillänsä. Päivä paistoi ja puolisen hetki oli juuri käsissä; hän seisoi käsi silmien yläpuolella voidakseen katsella. Seudussa oli vielä jotain vierasta hänelle. Vaan tämä kaikkihan oli Börjen maailma, hänen oikea elementtinsä, ja sentähden tahtoi Marianne siihen tutustua.
Hän tähysteli yli tasankojen, jotka tuolla höyrysivät auringon paisteen lämmittäminä. Neljällä suunnalla oli uutiskyntöjä ja näiden välissä aina vaaleanvehreitä ruis- ja nisu-peltoja: vaan kaikkialla oli rikkautta, työtä, toiveita.
Hän oli kerran kuullut Börjen sanovan, ettei hän voisi koskaan viihtyä kaukana sisämaassa, vaikka siellä olisi kuinkakin kaunista; hän ikävöitsisi aina takaisin rumille, tasaisille lakeuksillensa, lihaville syöttömailleen ja meheville niityilleen. Hän ikävöitsisi meren läheisyyteen, hän oli nähnyt merta jokaiselta kummulta kotiseudussaan. Nyt oli hän muuttanut sieltä sisemmälle, vaan tuolla, missä taivas ja maa sulivat yhteen, näköpiirin reunassa, tuolla loisteli hieno viiru, puhtaana kuin välkähtelevän veitsen terä. Siellä oli meri. Marianne taisi nähdä sen tuossa seisoessaan korkealla aidalla.
Tuuli täytti hänen keuhkonsa, vikevä, tuima kevättuuli. Hän tunsi itsensä kestäväksi ja nuoreksi; hän alkoi ymmärtää, että tätä kaikkea voi oppia rakastamaan.
Börjeä ei näkynyt, hän laskeutui sentähden alas ja lähti kotia kohden.
Yöllä oli satanut, vaan maa oli imenyt veden sisäänsä kuin kostea sieni, jalkojen alla tuntui pehmeätä puunkuorta, silloin tällöin räiskähti pieni oksa. Ilma oli penseätä puiden suojassa, ja sakea kuusien tuoksu ympäröi kuin sumu ihmistä.
Siten tuli hän Börjen uutisviljelysten reunaan. Tämän metsän oli Börje istuttanut. Kuinka se oli kasvanut! Hän ei voinut enää nähdä pienien puiden yli — kuten ensi vuotena Tomtöön tullessaan — hän näki vaan niiden latvoja. Rakennuksien punaiset sivut ja tervatut lastukatot kohosivat niiden yläpuolelle, ja pohjoissyrjällä kohosi sinitaivaalle kellon jalka.
Nyt soitettiin työstä. Kummallista, itse kello, jonka karkea ääni kaikui kauvas tasangoille, oli tullut hänelle rakkaaksi!
Kuusikymmentä ihmisolentoa saivat talosta ravintonsa. Kuusikymmentä? Siinä oli paljo. Ja kaikkia muistutti kello ajasta ja velvollisuuksista. Täytyipä tuon äänen sointua omituisesti noiden kaikkien korvissa, painua heidän muistiinsa, pujotteleida heidän muistoihinsa ja mielikuvituksiinsa? Hän ajatteli ensimmäistä päivää tässä kodissa, jolloin Börje tahtoi valmistaa juhlahetken koko talolle.
Talolleko? Alussa oli Marianne käsittänyt sillä sanalla vaan rakennuksia kivitetyn pihan ympärillä. Nyt oli se laajentunut. Nyt oli se hänen kuten Börjenkin mielestä kuudenkymmenen ymmärtäväisen olennon työkoneisto, jota johti yksi ainoa tahto — Börjen.
Hän melkein säpsähti, kun Börje seisoi erään polun kulmassa aivan hänen edessään; hän oli tullut toiselta suunnalta.
"Ah, oletko sinä siellä!" sanoi hän. "Niin, ilma oli sangen kaunis, ja minä luulin tekevän hyvää tulla vähä jaloittelemaan."
He kävelivät ääneti sillan yli suureksi aiottuun, vaan huonosti hoidettuun puutarhaan, joka näytti melkein puoleksi valmiilta puupellolta.
Börje oli sanonut, että hän, saatuansa loppuun uutisviljelyksen ryhtyisi puutarhan kimppuun; ennen hänellä ei ollut aikaa siihen.
Marianne katseli kävellessään niityn yli, joka alkoi pajurantaisen joen toiselta puolen. Kuinka kaunis puutarha tähän tulisi! Joki virtasi ihan sen keskitse.
Hän oli kulkenut pari askelta Börjen edellä, joka häntä katseli jonkinlainen vastenmielisyys silmissä. Niin oli aina laita, kun hän ei luullut kenenkään sitä näkevän. Mariannen yllä oli tumma, kotikutoinen puku raitaisine esiliinoineen ja päänsä ympärille oli hän käärinyt tummanpunaisen, ison huivin.
Hän kääntyi äkkiä ja huomasi Börjen katseen.
"Kuuleppas, etkö luule minun voivan ottaa tätä puutarhaa hoitooni?" sanoi hän.
"Siinä tarvitaan rahaa eikä minulla nyt juuri satu olemaan semmoisia puutarhan varalle."
"Onhan minulla kuusisataa säästöpankki-kirjassani."
"No niin, kuinka tahdot, — mutta —"
Hän aikoi sanoa olevansa varma siitä, että Marianne menettelisi tyhmästi semmoisessa asiassa, jota hän ei ymmärtänyt, vaan hän jätti sen sanomatta. Ehkä hänellä olisi aikaa kurkistaa sinnekin välistä, ettei aivan hullusti kävisi.
"Jahah, voinhan minä kirjoittaa jonkun vanhan puutarhurin tänne sieltä kotoa, hän saa tulla auttamaan sinua, jos tahdot."
"Kirjoita jo tänään."
"Vaan sinä väsyt pian siihen."
Mariannen teki mieli purra hammasta viimeisiä sanoja kuullessaan, niin halveksivainen oli Börjen ääni hänen tietämättäänkin, vaan Marianne ei sitä ollut huomaavinaankaan.
"Sinä kirjoitat siis?" sanoi hän.
"Kirjoitan."
Ja puutarhuri tuli. Hän oli harvapuheinen vanha ukko Börjen kotiseudusta.
Marianne ja ukko työskentelivät nyt yhdessä, tai oikeammin sanottu edellinen tuli jälkimmäisen oppilaaksi. Ja ukko sai kunniata Mariannesta.
Puutarhurille tuli kunnianasiaksi osoittaa Börjelle, kuinka tämä oli erehtynyt pitäessään Mariannea niin perin kelvottomana tähän työhön.
Joka päivä meni Marianne puutarhaan tuon tylyn näköisen ukon kanssa kokonainen joukko muonaeukkoja muassa, jotka Börje oli antanut hänelle avuksi nähtyään asiasta tulevan täyttä totta. Ukko Per Persson ei voinut olla pitämättä pienestä innokkaasta rouvasta, joka niin halusta kuunteli kaikkea hänen viisauttaan, ja vähitellen tutustuivat he toisiinsa.
"Mitä pidätte, rouva, anoppimuoristanne?" sanoi hän eräänä päivänä, kunMarianne hänen vieressään istutteli neilikoita kukkasarkaan.
Mariannen koko kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: "minä en ole koskaan nähnyt häntä."
"Oletteko…"
Ukko nielasi hämmästyksensä ja huudahduksensa. Hän huomasi, että tässä täytyi olla jotakin. Ja sitten syntyi pitkä äänettömyys.
Nuo viattomat sanat jäivät okaiden tavalla Mariannen mieleen. Kuinka pitkältä vielä oli, ennenkuin Börje oli voitettu! Tuo näköjään hyvä yhteiselämä, joka oli heidän välillään, ei häntä lohduttanut. Se oli kuin tyhjä kuori, jonka alla piileskeli vielä Börjen pitkämielinen katkeruus; ja jos hän hyväilikin Mariannea, niin tapahtui se ilman sydämellisyyttä.
Hän oli hänen vaimonsa, sentähden oli hän sidottu häneen. Siinä kaikki!Börjen mielestä olisi hän yhtä hyvin voinut olla vieras nainen.
* * * * *
Kun suvityöt olivat loppuneet, matkusti Börje kaupungissa kolme kertaa kahden sijasta. Nämät "toimet" herättivät Mariannessa kuumeen tapaisen uteliaisuuden. Mitä hänellä mahtoi olla mielessä? Marianne ei voinut häneltä tiedustella, koska hän osaksi olisi saanut erehtymättä samoja vastauksia ja osaksi koska ei Börjeä mikään enemmän suututtanut kuin yksinäisyys.
Marianne oli huomannut, ettei Börje koskaan ollut hyvillään, kun hän tuli hänen työhuoneeseensa. Marianne ehkä juuri sentähden halusi sinne sitä hartaammin. Kun Börje oli poissa, oli hänellä tapana hiipiä sinne. Hän tutkisteli hänen papereitaan ja selaili hänen kirjojaan. Vaan Börjellä oli harmittava tapa panna lukon taakse kaikki ja ottaa avaimet suulta pois: Marianne ei löytänyt koskaan mitään, josta olisi saanut tietoja. Ja hän tunsi ainoastaan sitä selvemmin, kuinka täydellisesti hän oli vailla kaikkia hänen elämänsä haluja koskevia tietoja.
Eräänä päivänä avattuaan turhan päiten kirjan, sai hän silmiinsä selityksen muurahaisten elintavasta ja se huvitti häntä; hän ei voinut lopettaa. Se jännitti mieltä paljoa enemmän kuin joku romaani. Ja hän istui kyynäspäät kirjoituspöydällä ja sormet niin leveällään päälaella kuin mahdollista. Hän luki, kuinka muurahaiset ikäänkuin lypsävät lehtisyöpäläisiä ja kuinka heillä on varsinaisia orjia ja kaikkea semmoista. Varmaankin oli Börje jo kauvan tuon tietänyt, vaan ei koskaan ollut mitään siitä hänelle maininnut. Börje tiesi kuitenkin sangen paljo. Oh, kuinka opettavaista se oli! Semmoista tahtoi hänkin oppia noiden ilkeiden romaanien sijaan, ja kun Torsten tulisi niin isoksi, että hän ymmärtäisi asioita, niin kertoisi hän hänelle…
Ja sitten luki hän taasen. Hän oli niin kiintynyt kirjaansa, ettei tietänyt, ennenkuin ovi aukeni, ja hän oli niin innoissaan, ettei edes joutunut hämilleen.
"Börje, — kuinka tämä on hupaista!" huudahti hän tulevalle.
Puhuteltu ei enää näyttänyt tyytyväiseltä.
"Mitä sinä luet?" sanoi hän tullen katsomaan, "vai Darwinia! Kuinka olet saanut sen käsiisi?"
"Hyllyltäsi."
"Saat viedä sen mukaasi, jos se sinua huvittaa."
"Kiitos."
Marianne nousi haluttomasti ja häpeillään; Börje tahtoi nähtävästi päästä hänestä. Kirjan otti hän mukaansa, vaan se oli kadottanut suurimman osan miellyttävyydestään.
Kukin tällainen pieni epäystävällisyys sai Mariannen alakuloiseksi sillä kertaa, vaan kiihotti häntä sittemmin kaksinkertaisiin ponnistuksiin! Vaikka hän käyttäisi siihen kaksikymmentä vuotta, täytyi hänen kuitenkin onnistua; Börjen piti nähdä, ettei Marianne ollut ollenkaan semmoinen kuin hän luuli.
Kun puutarhassa istutukset kasvoivat ja kostuivat, ja kun suvi toi pitkät päivänsä, hankki Marianne itselleen uutta tehtävää.Hänenei todellakaan tarvinnut pelätä, että joku vakoili häntä! Vasta syksymmällä Börje eräänä päivänä työtuvan ohitse mennessään, jossa kangaspuut olivat, luuli äkkiarvaamatta nähneensä Mariannen niissä istumassa. Tuopa oli kummallinen näköhairaus, ajatteli hän, ja astui askeleen taaksepäin, ettei näkyisi, ja kurkisti sitten sisään. Niin, siellä oli Marianne! Näin suuresti ei Börje Olsson ollut koskaan elämässään ällistynyt. Mariannen sukkula suhahteli, polkuset nousivat ja laskivat ja luha mätkähteli niin varmasti, että se täytti isännän sydämen oikein hupsun tapaisella ihastuksella. Vaikka äiti itse olisi tuossa ollut, ei kutominen olisi voinut käydä tahdikkaammin. Kuinka sitkeästi hän oli mahtanut työskennellä! Ensin tuli Börje sangen iloiseksi, vaan sitten tulivat taas kaikki vanhat harmilliset ajatukset. Hän oli oppinut kutomaan juuri kuin häntä miellyttääkseen! Pyh! Päähän pisto. Hän halusi jotain vaihetusta. Eikä nyt ollut muuta tarjona.
Hän ei millään muotoa tahtonut Mariannelle näyttää tällä kertaa itseään ja hiipi sentähden pois samaa tietä kuin oli tullutkin. Vaan hän ei kuitenkaan voinut olla olematta vähä utelias. Kuka oli hänelle tätä opettanut? Kuinka voi olla hänellä näin paljon kärsivällisyyttä. Ja kun hän käyskenteli pitkin peltojaan, sattui välistä, että hän luuli näkevänsä Mariannen kuten silloinkin salaa posket heleän punaisina ponnistuksesta, voimakkaana, hiukset vähä epäjärjestyksessä ja katse niin jäykästi kiintyneenä työhön käsissään, kuin olisi maailman onni riippunut työn hyväksi tulemisesta.
Hän ihmetteli, mitä äitinsä olisi ajatellut, jos olisi nähnyt Mariannen tuossa tilaisuudessa. Siitä juuri olisi äiti pitänyt. Huomaamattaan tuli hänen käytöksensä vähä leppeämmäksi. Marianne huomasi pienen muutoksen, vaan ei ollut siitä millänsäkään olevinaan. "Kaikki tulee aikanaan," sanoi puutarhuri Per Persson, ja Marianne oli ottanut viisaudensanan häneltä perinnöksi. Asia kyllä muuttuisi, kun hän vaan panisi aikaa odotukseen.
Eräänä päivänä, jolloin Börje oli näyttänyt olevan tavattoman hyvällä tuulella, tuli Marianne hänen huoneeseensa tuomaan Darwinin teosta takaisin hyllylle.
Börje istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki kirjettä, jonka oli äsken avannut.
"Tämä on äidiltä," sanoi hän.
"Kuinka hän jaksaa?" Marianne tuli hänen luokseen, pani kätensä hänen niskansa ympärille ja kumartui eteenpäin.
Börje kääräisi kirjeen kokoon.
"Enhän minä olisi lukenut," sanoi Marianne vetäytyen loukattuna pois.
"Äiti kirjoittaa huonosti.Minulleon se yhdentekevä, mutta…"
Marianne astui ovesta ulos ja sulki sen mennessään. Ah, tällä tavalla rangaistiin häntä tuhansilla, tuhansilla pienillä pistoilla. Hän oli muka siksi huono, että kun kysymyksessä oli ilo saada oppia tuntemaan hänen äitiänsä, ei hän olisi muuta kuin tutkinut oikokirjoitusta.
Börjen äiti, niin, Börjen äiti! Tässä oli pahin pulma. Siinä huomasi Marianne itsellänsä olevan kilpailijan. Tämä äiti, jonka silmäin eteen hän ei ollut kelvollinen astumaan! Tekihän Börje kaikki, pitääksensä heitä erillään toisistaan. Börje kävi usein katsomassa vanhaa kotiaan, kuinka usein, sitä ei Marianne voinut tietää; hänhän matkusteli niin paljo ja kirjoitti sitä paitsi joka viikko. Mistä? Minkälainen oli tämä vaimo? Mistä johtui hänen valtansa pojan yli? Missä kohden oli Marianne niin huono hänen rinnallaan?
Sattuma auttoi Mariannea. Vihdoinkin eräänä päivänä, kun Börjen aivan odottamatta täytyi matkustaa eräälle asialle, löysi hän aletun kirjeen äidille; se oli pistetty Börjen imupaperilehtien väliin. Marianne ei hetkeäkään arvellut, hän luki. Alussa tehtiin selvää kaikesta talossa tehdystä työstä; Marianne sai kuulla, kuinka hyvästi äidille oli kaikki selitetty, Börje kertoi niin vähäpätöistä kuin: yksi lehmä oli kantanut, niin ja niin paljon saatiin viimeisestä koelypsystä ja niin poispäin. Vaan sitten tuli lause, joka täytti Mariannen melkein kauhistuksella: Minun täytyy ajatella, mistä saisin kelvollisen voudin ensi vuodeksi. Ensimmäinen renki on kyllä hyvä, kun itse voin olla perään katsomassa, vaan hän ei voi hankkia tarpeellista arvossapitoa itselleen väen silmissä, vaikka onkin rehellinen kuin kulta. Ei millään tavalla sopisi jättää hänelle koko hoitoa, kun itse lähden ulkomaille. Jos te, äiti, siis tiedätte jonkun, joka —
Kirje oli katkaistu tähän.
"Kun minä lähden ulkomaille —." Börje … ulkomaille! Minkätähden? Koska? Ja siitä hän ei ollut koskaan puhunut! Pää tahtoi mennä pyörälle. Mitä tarkoitettiin?
Marianne pelkäsi Börjen tulevan, pani sentähden kirjeen paikalleen ja hiipi huoneesta pois.
Börje ulkomaille! Kuinka salaperäistä ja käsittämätöntä!
Marianne ei voinut kysyä häneltä. Silloin ilmaisisi hän vakoilemisensa ja tämä olisi liian paljo uskallettua. Ei, ainoa keino nyt kuten ennenkin oli: voittaa hänet. Vaan kuinka pimeältä näytti! Oh Börje, Börje! Mitä kauvemmaksi hän erkaantui Mariannesta, sitä rakkaammaksi hän tuli tälle. Vaikka rohkeus kuinka horjuisi, ei hän luopuisi taistelusta. Hän pakottaisi Börjen itseänsä kunnioittamaan, hänelle mielensä lausumaan, häneen luottamaan. Hänestä täytyi tulla sellainen vaimo, että voi asettua hänen äitinsä rinnalle, jolla nyt näytti olevan kaikki, kaikki.
Hänen täytyi voittaa Börjen luottamus. Kuinka? Tuhansilla pikku keinoilla. Börjen täytyi viimein huomata, että hänen vaimonsa ansaitsi hänen luottamuksensa.
Juuri kun Marianne oli makuukamarissa pikkupoikansa luona tällaisiin ajatuksiin vaipuneena, avasi Börje oven.
"Marianne, saanko puhua kanssasi?"
Marianne astui työhuoneeseensa.
Börje näytti melkein alakuloiselta.
"Kuuleppas," aloitti hän äänellä, jossa oli vähä entistä ystävällisyyttä, "lautamies Antti Trulsson on luonani tuolla; meidän täytyy tarkastaa eräitä papereita. Minä pyydän häntä illalliselle. Minä en halusta vaivaisi sinua vieraillani, — sinä olet hyvin vähä tottunut meidän seuraamme … hm … maan-ihmisiin, mutta — näetkös — minä en voi tätä kestää, ei ole hyvä, että he aina tapaavat vaan minut. Se näyttää heistä kummalliselta. Ja toiseksi osaa vaimo levittää ympärilleen semmoista vallan toista hauskuutta … tehdä kaikki pyöreäksi, näetkös, ymmärräthän sinä? Sanalla sanoen: minä olisin sinulle kiitollinen, jos auttaisit minua tässä… Tottuisit täkäläisiin ihmisiin ja meidän elämäämme."
Marianne tuli niin iloiseksi, että sydän lennähti kurkkuun.
"Rakas Börje, eihän siihen tarvita mitään erityisiä etuliverryksiä!Käske sinä vaan."
"Niin näetkös, sitten tahtoisin sanoa sinulle — hm —" hän näytti yhä noin alakuloiselta — "ettet luulisi voitavan tämmöistä ukkoa kohdella millään alentuvaisuudella tai huolimattomasti, hän on yhtä tottunut kohteliaisuuksiin kuin joku herroista … niin, ymmärräthän, olisin hyvilläni, jos hän lähtisi täältä hyvät ajatukset sinusta mukana. Mutta ole vaan luonnollinen, aivan luonnollinen. Minä pidän sitä miestä suuressa arvossa."
"Minä olen iloissani tästä. Ja jätä sinäkin tuo väärä tarkkatuntoisuus, että muka minua tulee pitää kaikesta erillä, ikäänkuin ei se minua huvittaisi."
Börje ei ollut huomaavinaan viimeisiä sanoja.
"Ei, kun kerran miehellä on koti, niin…" Lauseen jäännöstä ei kuulunut ja Börje palasi vieraansa luokse.
Vasta illallispöydässä tapasivat he taas toisiansa. Marianne tutustui pian talonpoikaisukon kanssa ja hän rupesi pitämään hänestä. Hän oli suora ja hyväntahtoinen, kuten useimmat hänen säädyssään, ja levollinen leikillisyys piileskeli hänen joka sanassaan.
Börje oli hänen suuri lemmikkinsä.
"Teillä, rouva, on mies, niin teillä onmies—" ukko löi kädellään ilmaa voimatta löytää sopivaa sanaa kaikille niille oivallisuuksille, joita hän tarkoitti.
"Niin, eipä hän ole hullumpia," vastasi Marianne nauraen.
"Minun täytyy vaan yhdessä asiassa olla eri mieltä hänen kanssaan — häntä nähkääs ei saa kulauttamaan ryyppyä!" nauroi ukko.
"Ei yhdellä voi olla kaikkia täydellisyyksiä," vastasi Marianne.
Hän ei katsonut Börjeen, vaan taisi kuitenkin huomata, että sanat olivat hänelle kiusaksi. Hän muisti jotakin Paulin sanoneen tätä koskevaa Börjen menneisyydestä.
Oh, kuinka hän piti hänestä! Jospa olisi voinut kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa sen hänelle.
Ei, levollinen — levollinen vaan.
Lautamiehen mentyä tuli Börje taas Mariannen luokse.
"Kiitoksia, Marianne," sanoi hän, "sinä olit oivallinen; ukko vallan hurmautui sinuun. Etkä sinä voi koskaan uskoa kuinka kunnon mies hän on ja niin perehtynyt kaikille aloille! Hänestä saa paljon oppia, hän on sangen ymmärtäväinen kaikessa, mikä koskee kunnallisia asioita ja semmoista. Ja onhan se hauskaa, kun kaikki, jotka käyvät täällä, voivat kotonaan kertoa, kuinka hyvä vaimo minulla on, vaikka hän onkin kaupungin lapsia."
Marianne laski kätensä Börjen käsivarrelle, he seisoivat akkunan vieressä hämärässä.
"Minä vaan haluaisin, että sinä panisit mun useammin koetukselle," sanoi Marianne ujosti.
Börje oli hetken vaiti, sitten sanoi hän äkkiä: "Kuinka sinä olet voinut opetella kutomaan kangasta?"
Marianne oli vastaamaisillaan sen olevan hauskaa, vaan hän malttoi mielensä ja lausui suoran totuuden.
"Minä luulin sinun tulevan hyvillesi, jos osaisin kutoa."
Börje oli muutamia minuutteja vaiti.
"Minä en olisi sitä sinusta koskaan uskonut. Etkä sinä ole siitä puhunut mitään."
Nyt oli Mariannen vuoro olla ääneti, vaan molemmat tunsivat tulleensa toisiansa vähä lähemmäksi. Marianne vaivasi päätään tuolla ulkomaanmatkalla, vaan sitä hän ei ollenkaan voinut puheeksi ottaa.
* * * * *
Seuraavana päivänä sai Börje kirjeen Mariannen isältä. Asioita oli mahdoton enää pitää pystyssä. Ensi sunnuntaina piti kokoonnuttaman yhteiseen neuvotteluun.
Börje tahtoi näyttää kirjeen Mariannelle, joka oli työtavassa, josta hän hänet löysi. Mariannen posket punoittivat työn lämmöstä ja hän tuli vielä punaisemmaksi, kun Börje tuli.
Tämä istahti erään penkin päähän Mariannen lukiessa kirjettä vielä istuen kangaspuissa.
"Me tietysti menemme?" sanoi Börje.
"Vaan älä nyt koeta minuun vaikuttaa."
"Ole siitä huoleti. Ymmärräthän sinä asiat paremmin kuin minä."
Syntyi äänettömyys — Börje istui ja mietti.
"Börje," sanoi Marianne äkkiä ja hypisteli syöstävällään loimia, "sinulla on jokapäiväiset vaatteet äitisi kutomaa. Etkö kerran tahtoisi…?"
Hän lopetti lauseensa katsoen vaan rukoillen Börjeen.
Börje katseli kangasta ja sitten taas Mariannea. Tuo mahtoi kysyä paljon työtä tuolta hienolta kaupunkilaisnaiselta. — Ja herra Jumala kuinka hän näytti sievältä posket hienossa punassa ja hiukset epäjärjestyksessä!
"Neitsyt sanoo minun saavan tästä kunniaa, sinä voit hyvästi näyttää sitä äidillesi."
Eihän tuota voinut vastustaa. Siinä hyväiltiin samalla kertaa ylpeyttä ja vallantunnetta.
"Niin, Marianne, minä käytän sitä."
Börje veti Mariannen luoksensa, tämä pujotteli ujosti kätensä hänen kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.
Voitto läheni.
"Sunnuntaina ensimmäisessä junassa, siis?"
"Minä olen valmis."
Börje meni.
Mariannen veljet olivat tulleet kotiin Lundista, ja suuressa vastaanotto-salissa muodostui oikein säännöllinen perheneuvottelu.
Börje ei tahtonut mitään tehdä. Marianneen luotiin puoltelevia katseita.
"Börjen on mahdotonta; hän puuhaa uutisviljelyä eikä hänellä ole joutilaita rahoja."
Börje voi töin tuskin pidättää nauruansa. Tämä lisäys tuntui niin hullunkuriselta.
Mutta mitä Börje sitten tahtoisi tehtäväksi.
"Panna pesä pantiksi ja tarjota sopimusta," vastasi Börje.
Mutta sehän oli pettämistä! Noh, jos muita maksukeinoja oli, niin sai niitä hyvästi käyttää hänen puolestaan.
Isän oli parasta tehdä, kuten Börje tahtoi, arveli Marianne; hän muka ymmärsi asian paremmin kuin joku muu.
Vanhus nielasi pienen, tyttärelle aiotun kirouksen; mitä hän sekoitti itseänsä asioihin, joita hän ei ymmärtänyt.
Lopuksi ajoi Börje kuitenkin tahtonsa perille.
Hän tarttui asioihin tavallisella innollansa, todisti, selitti, määräili. Hän ja appi poistuivat perheen piiristä eivätkä tulleet ennenkuin puoliselle.
Kahvin jälkeen, kun perheen velkojat olivat menneet, kokoonnuttiin taas saliin ja otettiin puheeksi poikien tulevaisuus.
"Minun täytyy lopettaa lukuni," sanoi Hakvin, "minä en tahdo isää rasittaa huolilla minun tähteni."
Isä seisoi nurkassa. Hän veti henkeä kuuluvasti nenänsä kautta. Hän tunsi itsensä kuin murtuneeksi; tuo vävypoika oli masentanut hänet. Hän ei tuntenut olevansa isäntä omassa huoneessaan. Hän oli onneton, ahdinkoon joutunut vanhus.
Börje oli kävellyt edestakasin laattialla. Hän seisahtui kuullessaanHakvinin sanat:
"Sinäkö lopettaisit lukusi?Sinä, jolla on noin hyvä pää ja halu! Minä olen pitänyt sinusta huolta, sen saat uskoa. — Ei, sinä saat lukea, vaikka minun täytyisi suorittaa siitä jok'ainoan äyrin. Minä tiedän, mitä se tahtoo sanoa, että…"
Ääni katkesi. Hän kääntyi harmistuneena kantapäällään ja rykäisi tuiman näköisenä. Eihän kukaan saanut luulla hänen itkeä tillittävän.
"Hakvin saa lukea, jos tahtoo," lisäsi hän lujalla varmuudella, "minä otan siitä vastatakseni."
Hän sai joka taholta kiitoslauseita, jotka hän karisti ympäriltään, kuin koira veden turkistaan.
"Waltterilla ei ole nyt mitään hätää," sanoi hän päästäkseen aineesta, "onhan hän saanut niin hyvän toimen."
"Niin, ja hän on niin käytännöllinen," liitti isä katsellen ihaillen poikaansa. Oli hänellä toki jotain iloa elämästä!
"Jaminäolen aikonut ruveta maanviljelijäksi," sanoi Kaarle salaisen painavasti, kuin olisi hän tuossa istunut arvaamattomat aarteet taskussa, joista ei kellään ollut aavistustakaan.
"Sinä!" huudahti Börje. "Siihen tarvitaan rahaa ja kelvollisuutta."
"Sen minä tiedän."
"Mutta Kaarle…" Isä aikoi panna vastalauseensa.
"Minä … hm — minä —" Kaarle ojensi kookkaan ruumiinsa — "minä aion mennä naimaan."
Hän oli nähtävästi koko ajan pitänyt mielessään tätä salaisuutta odottaen ainoastaan parasta tilaisuutta antaakseen sen räjähtää kuin pommin keskelle kokousta, jotta se tekisi parhaimman vaikutuksen. Suuri hälinä syntyikin huudahduksista ja kysymyksistä. Kun oli vähä tyynnytty, jatkoi Kaarle jotenkin levollisena.
"Me tulemme kaksinkerroin sukulaisiksi, Börje; hän on sinun veljesi vaimon sisar."
Börje oli vähällä ruveta kohti kulkkuansa nauramaan, vaan hän hillitsi itseänsä ja katsoi Marianneen.
"Kolmenkymmenen vuotias ja pitkä kuin korpikuusi," sanoi hän puoleksi hiljaa.
"Mutta, Kaarle sinä! Älä tee niin?" huudahti Marianne pelästyneenä.
"Minäkö en tekisi!" äyhkäsi Kaarle. Voitiinko häntä pitää niin tyhmänä, että seisoisi oman onnensa tiellä!
"No niin, sopiipa se ehkä hyvästikin," sanoi Börje matalalla äänellä, "hän osaa laittaa hyvää ruokaa; se avu on koko suvulla."
"Rakas Kaarle, älä tee niin!" rukoili Marianne.
"Sieluni kautta, minä teen sen, nyt olen sen kuullut!" Kaarle oli veripunainen, sillä hän häpesi morsiamensa ikää eikä kuitenkaan voinut luopua tämän rahoista.
"Ole huoleti, Marianne. Elleivät nuo kaksi ole luodut toisilleen, niin en minä tahdo olla yhden nuuskahyppysellisen arvoinen," lohdutti Börje.
"Mutta sinähän olet hupsu. Tuommoinen poika! — Kaksikolmatta vuotta!"
"Minä olen ainakin laillisessa iässä, niin ettei kukaan voi estää minua." — Hän katseli uhkamielin ympärilleen.
"Niinpä nauti sinä laillisuudestasi niin kauvan kuin se sinulla on," sanoi Börje. "Mutta jos tahdotte, isä, niin mennään nyt kaupunkiin selvittämään tuota, josta aamupäivällä puhuimme."
"Mennään vaan," sanoi isä valmiina. "Ja sinä, Kaarle, voit hyvästi asiata ajatella, ennenkuin levität purjeen."
"Hm," sanoi Kaarle tylysti.
Börje ja isä lähtivät. Illemmalla tuli jälkimmäinen yksin kotiin. Börjellä oli asioita toimitettavana kaupungissa. Perhe kokoontui suuren pöydän ympärille, jolle oli asetettu malja hedelmiä täynnä. Kun kaikista oli jotakuinkin tultu päätökseen, tuli Björkin perheluonne esiin, iloinen haastelo pääsi alkuun.
"Voisitpa todellakin avata jonkun viinipullon, äiti," sanoi perheen isäntä sulavimmalla äänellään; hän oli alkanut tointua Börjen saattamista vastuksista, "jos velkojat saavat tuon pullon tai eivät, niin pysyvät he jokseenkin yhtä lihavina."
Mariannesta oli omituista istua taas tämän perheen keskuudessa, jossa hän niin kauvan oli elänyt ja joka nyt tuntui hänestä sangen vieraalta, vaikka kaikki oli entisellään. Pojat vaan olivat tulleet vähä miehekkäämmiksi ja isä enemmän harmaisiinsa.
Kaikki tunsivat helpotusta, kun Börje oli ottanut käsiinsä sekavat asiat; hänessä oli kyllä miestä niitä selvittämään.
Kaarlen naimapuuhat pantiin pöydälle toistaiseksi ja puheltiin huolettomina jokapäiväisistä asioista, iloittiin yhdessäolosta ja levollisesta turvallisuudesta.
Vaan rouva Björk tarttui kaiken kesken Mariannen toiseen käteen ja katseli sitä.
"Mutta lapsi, mitä sinä toimitat?"
"Uh, vallanhan te minun säikäytitte, äiti!" sanoi Marianne nauraen. "Minun kätenikö vaan olikin kysymyksessä! Kyllähän ne on aurinko polttanut, vaan ne ovat kauniit joka tapauksessa."
Hän asetti ne pöydälle levittäen sormensa kaikkien nähtäväksi.
"Tuommoista itserakkautta!" huomautti Waltteri, "ja kuinka sieviltä ne tahansa näyttävätkin, nuo pienet käpälät, niin kyllä niiden sietäisi olla vähä valkoisemmat."
Marianne hymyili yksipäisellä ilolla: hän oli varma, että Börje piti enemmän tämmöisistä käsistä.
"Minä olen puutarhuri," sanoi hän ylpeästi vetäen kätensä pois, "ja kun on kiire, niin ei viitsi ottaa hansikkaita ylleen."
Kaarle istui lukien jotain sanomalehteä.
"Kuuleppas, Marianne, tuo herra Sandell, joka viime vuonna oli talvea teillä, — mikä hänen ristinimensä oli?"
"Pauli."
"Lue tuosta." — Hän antoi hänelle sanoman osoittaen pientä uutista.
Marianne luki.
"Tänään saapuneen sähkösanoman mukaan on muuan Skoonesta tänne asettunut Pauli Sandell viime yönä kuollut häkään. Mitään syytä ei ole ajatella itsemurhan tapahtuneen."
Marianne antoi sanoman takaisin luettuaan vielä kerran uutisen. Hän istui aivan hiljaa.
Pauli kuollut. Sangen kummallista! Vaan suuresti se ei häneen vaikuttanut. Hän ei tuntenut mitään surua, tuskin hän kummastelikaan. Hänen mielestään oli Pauli kuollut jo kaksikymmentä vuotta sitten. Vaan mitä Börje tästä arveleisi?
Kun tämä tuli kotiin vei Marianne hänet syrjälle.
"Oletko lukenut sanomalehtiä tänään?"
"En, ei ole ollut aikaa."
Marianne tarttui hänen toiseen käteensä.
"Pauli on kuollut," sanoi hän hyvin matalasti.
Molemmat olivat vaiti. Börje pusersi niin kovasti Mariannen kättä, että tämä oli huutamaisillaan. Tällä syrjällä huonetta oli hämärä, joten hän ei voinut nähdä Börjen kasvoja.
"Parasta oli se", lausui hän pitkän äänettömyyden jälkeen. Ja sitten katseli hän terävästi Mariannea.
Muuta lausumatta palasivat he toisten luokse.
"Luulenpa tehneeni hyvän päivätyön tänään, joten te, isä, voitte antaa mulle lasin viiniä," sanoi Börje.
Kun hän ja Marianne olivat sanoneet hyvää yötä toisilleen, jäi Waltteri hetkeksi toisten luokse.
"En tiedä, miten Mariannen laita lienee," sanoi äiti, "hänessä on nyt jotain epähienoa. Häntä tuskin tunteekaan enää. Ajatteles vaan asettua ilman muuta miehensä kanssa isää vastaan. Sitä en olisi koskaan odottanut. Tuo on niin syvää talonpoikamaisuutta, tuo tuommoinen, että mies ja vaimo vetävät aina yhtä köyttä oikeassa ja väärässä asiassa."
Rouva Björk unohti, että hänessä itsessään oli samaa talonpoikamaisuutta.
"Niin, hän tulee aina enemmän Börjen kaltaiseksi. Tämä on nyt oikeata avioliitto-mielipidettä. Vaan eihän häntä sovi moittia: semmoinen tarttuu."
Sitten lausui hänkin suudellen äidille hyvää yötä ja poistui.
16.
Kun Börje ja Marianne seuraavana päivänä olivat tulleet kotiin ja Marianne, käytyään katsomassa pientä poikaansa, seisoi etukamarissa järjestäen hieman tukkaansa peilin edessä, tuli Börje sisään avaamaton kirje kädessään. Hän pyrki näyttämään rauhalliselta, mutta kasvot olivat kovin vääristyneet mielenliikutuksesta.
— Tuo juttu Paulista oli vain erehdys tai sanomalehtiankka; tässä on kirje häneltä.
Hän antoi Mariannelle kirjeen. Siinä oli todellakin Paulin käsialaa ja päällekirjoitus hänelle. Börje oli jo menossa huoneesensa.
— Börje!
— Mitä tahdot?
— Tätä kirjettä en avaa minä itse.
— Roskaa! Hän nauroi ja liukui ulos ovesta.
Marianne kiiruhti Börjen jälkeen tämän huoneeseen. Hänen sydämensä hakkasi rajusti. Ilme Börjen kasvoilla oli saanut hänet täysin pois tasapainosta. Voisiko hän nyt hetkeksikään epäillä menettää kaiken, mitä hän oli onnistunut voittamaan itselleen?
Marianne oli kalpea ja tarttui Börjeä käsivarresta kiinni, puhuen vaimealla, kiihkeällä äänellä.
— Ei, Börje, tätä et saa tehdä! Sellaisesta menettelystä tulee loukkaus. Enkö ole halunnut kaikessa osoittaa olevani avoin? Nyt et voi työntää pois sitä avoimuutta, et voi käyttäytyä ikäänkuin minä haluaisin kätkeä jotain omaan laskuuni. Koko elämäni halusin laskea eteesi, jos vain voin. Sinä et saa työntää pois luottamustani — Börje! Et sysätä minua syrjään kerta toisensa jälkeen. Lue kirje. Mitä ikinä se sisältääkin, se ei ole mitään, jota haluan salata sinulta.
— Mutta älä sitten ota asiaa niin juhlavasti!
Marianne käveli ikkunan ääreen, hän yritti rauhoittua. Hän tunsi kiihkeää halua saada häneltä juuri nyt edes yhden ystävällisen sanan. Mutta hän odottaisi. Kuinka kauan, ah, kuinka kauan!
Börje seisoi vielä hetken päättämättömänä kirje kädessään, sitten hän meni kirjoituspöydän ääreen, otti veitsen ja leikkasi sen auki.
Hän istuutui ja luki kirjeen lausumatta sanaakaan. Marianne seisoi hiljaa ikkunan vieressä tuijottaen suoraan eteensä. Hän ei välittänyt rahtuakaan siitä, mitä Pauli saattaisi kirjoittaa. Luultavasti vain selityksen väärän lehti-ilmoituksen syntyyn.
— Lue, sanoi Börje hyvin hiljaa. Hän oli noussut ylös ja meni sisempään huoneeseensa, jonka oven hän sulki jäljessään.
Marianne käveli pöydän luo ja istuutui sille paikalle, jonka Börje oli jättänyt.
"Rouva Marianne!
En kirjoita teille yksin, kirjoitan teille molemmille, mutta halusin kuulla sen vanhan nimen vielä kerran — muinaisen nimen! — Toistin sen hiljaa samalla kun kirjoitin.
Se ei voi vahingoittaa teitä, ei teitä eikä Börjeä. Kun nämä sanat saavuttavat teidät, ei Pauli Sandellia enää ole.
En kuole onnettomasta rakkaudesta, en myöskään toista tuota nimeä unohdetun erotiikan vuoksi. Se hyväilee vain korvaani; se on kuin puoliksi unohdettu laulu, joka tulee mieleen, kun silmät suljetaan ja tulee nukkua.
Olen väsynyt. Käyn maata enkä enää koskaan nouse ylös. En kaipaa ketään. Eikä kukaan tule suremaan minua. En lopeta erhettynyttä elämää, vaan tyhjää.
En ollut koskaan kokonainen, en koskaan välitön, minulla oli aina työtä koota lisää voimia. Olen nauttinut, kykenin nauttimaan. Minä nautin vielä nytkin — ihmeellinen rauhan tunne. En ole epätoivoinen; olen surullisen iloinen. Mitään en kadu, mitään en valita; olen olosuhteiden tuote, niiden antama käyttövoima on loppu. Olen soittorasia, josta veto loppuu ja joka vaikenee kesken kappalettaan viipyvin, kuolevin sävelin. Mikähän ohjasi soittorasiaa niin, että se sai kyynelehtiviä kappaleita!
Olen hauras, olen heikko. Minun olisi pitänyt olla nainen. Ehkä silloin olisin voinut rakastaa ja tulla onnelliseksi…
Halusin laskea pääni jollekin polvelle, halusin tuntea hyväilevän käden tukassani, halusin, että kasvot kumartuisivat alas ja että rakastava ääni voisi kuiskata: nuku, lapsi raukka! Juuri siksi kirjoitan. Kirjoitan kuin raukka, suuria kyyneleitä silmissäni, niin että tuskin näen kirjaintakaan.
Börje, olen aina ollut lapsi. Hemmoteltu, turhamainen lapsi, lapsen vaihtelevaisella luonteella, sen hellyyden tarpeella, ehkä myös sen sydämettömyydellä. Mutta jos olen pitänyt jostain ihmisestä, niin olen pitänyt sinusta. Et saa nyt olla suuttunut minuun. Kerran sinä voit ymmärtää minua, ja silloin tulet sinä ainoastaan ajattelemaan: Pauli parka! Ei mitään muuta. Sillä sinä olet terve ja voimakas, sinä tulet elämään. Taidat ottaa itsellesi osan koottua, todellisuuspohjaista onnea, joka ei leiki sateenkaaren väreissä, mutta joka ei myöskään säry. Minä olen elänyt sitä elämää, joka soveltui minulle ja luonnolleni. En haluaisi vaihtaa, jos voisin sen nyt tehdä. Mutta iloitsen sinun puolestasi, toivon sinulle hyvää. Toivon sinulle kaikkea mikä on onnea, ja sinä voit sen saavuttaa.
Vanha Börje! Eroamme nyt. Vanha toveri! Se on niin ihmeellistä. Tuntuu aivan siltä, kuin en voisi pakottaa itseäni lopettamaan. On kuin takertuisin kiinni elämään, kuin lapsi äitinsä hameeseen; puristaudun sitä vasten. On kuin pelkäisin pimeyttä. Sitä en saa tehdä, sillä ilman pimeyttä ei rauhaa eikä myöskään lepoa.
Olen väsynyt, Börje. — Oi, toivon että kaikki olisi jo ohi!
Kenenkään ei tule epäillä mitään. Minun piti tarjota suurehkot päivälliset huomenna. Kaikki on tilattu, maksettu etukäteen. Miten sen kanssa tehdään? Heidän pitäisi tulla vieraiksi joka tapauksessa, kilistää laseja ja juoda kunniakseni, mutta siihen ei heillä ole rohkeutta.
Tuossa on morfiinijauhe ja valkea räiskyy uunissa — laulaa minulle viimeisen laulun. Miksi en lopeta? Kynä liukuu paperin yli, ikäänkuin tahtoisi se varastaa sekunnin sekunnin jälkeen suurelta, hiljaiselta odottavalta: — kuolemalta. Rauhallinen ystäväni. Viimeiseni. Myöskin paras — kun rakastaa häntä.
Ei, nyt soitan. Palvelijahenki vie kirjeen kirjelaatikkoon, ja minä jään yksin suuren synkän — vaikenijan — kanssa.
Olen ajatellut tätä kauan, ah, et tiedäkään, kuinka kauan!
Olen ollut kelvoton elämään: samalla kertaa liian epäileväinen ja tunteellinen.
Nyt haluan nukkua.
Teidän viimeiseen asti
Pauli Sandell."
Hän ajatteli Börjeä, ei Paulia. Pauli oli kuollut. Paulia ei ollut hänelle. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin Börje.
Hän meni ovelle ja avasi sen. Börje istui sängynreunalla kädet yöpöydällä kasvot painettuna sitä vasten. Hän itki. Börje itki.
Hänen sydämensä täyttyi tuskalla, tarpeella lohduttaa, kaikesta siitä olla hyvä, mitä nainen voi tuntea. Börje oli surullinen — Börje!
Hän kumartui alas, kohosi polvilleen, hän pujotti hiljaa kätensä Börjen kämmenten yli.
— Börje? — Ääni kuulosti niin aralta ja lempeältä, se oli niin rukoilevan nöyrä.
— Lapsi, anna minun olla rauhassa.
Siinä kaikki. Hän lähtisi pois. Börje itki, ja tämä ajoi kuitenkin hänet pois!
Nenäliina painettuna kasvojaan vasten jätti hän huoneen. Börjen suru oli liian pyhä. Kaikki mihin Marianne koski tuli maalliseksi. Hänen täytyi purra nenäliinaa mennessään ulomman huoneen läpi voidakseen tukahduttaa nyyhkytyksiään.
Kirje jäi Börjen pöydälle.
Hän piti Börjestä kaikesta huolimatta. Piti hänestä tuolla sitkeällä, uskollisella sydämellä; tuolla pitkämielisellä, leppymättömällä…
Oi Börje, Börje!
17.
Aika kului, — tasoitteli, suostutteli, muodosti uudestaan.
Börjen suru sai olla rauhassa, kuten hän itse tahtoi: se laskettiin hautaan, katosi. Ja kaikki palasi vanhalle uralleen. — Ei kukaan muistellut enää kuollutta.
Vaan vaikka Marianne joutui tappiolle yhdeksänyhdeksättä kertaa, oli hän valmis koettamaan sadannen. Jokainen häviö saattoi hänet vaan varmemmaksi asiassaan. Hänen lujuuteensa ilmestyi terästä ja hän oppi ajattelemaan.
Suora tie ei näyttänyt parhaalta: hän muutti sotatapaa.
Börje oli — Marianne ei tiennyt mistä syystä — ruvennut entistä ahkerammin seurustelemaan naapuriensa kanssa. Hän ei ollut enää niin jäykkä, ei umpimielinen, hän oli oppinut jokseenkin keveästi lausumaan sanottavansa.
Marianne käytti hänen muutostaan hyväkseen. Hän ei ryhtynyt häneen itseensä, vaan hänen ystäviinsä. Rakastettavampaa emäntää ei voitu löytää. Vanhat talonpoikaisukot ja hyväntahtoiset maanpatruunat, — kaikki pitivät he tuosta riuskasta, ystävällisestä rouva Olssonista. Ja Börje sai kuulla kiitosta hänestä kaikilla mahdollisilla rinta- ja kurkku-äänillä.
Ne ennakkoluulot, joita oli pidetty tuota kaupunkilaisnaista kohtaan, katosivat kuin sumu. Hän taisi lausua sanasen sekä maataloudesta että puutarhan hoidosta, hän oli tarkkaavainen ja opinhaluinen, puhtaaksi huvikseen selitti hänelle jotakin; ja ruokalaitoksistaan alkoi hän jo tulla vallan kuuluisaksi. Hänen tiedettiin olevan kaikessa osallisena.
Börje Olsson oli ollut viisaampi kuin oli luultukaan. Hän oli hankkinut noin kelpo vaimon itselleen. Kuka olisi tuota vaimoa luullut sellaiseksi!
Tämä kiihotti Mariannea. Hän sai jonkinlaisen vallan Börjen yli, ja hän huomasi Börjen häntä ihailevan.
Hän täytti hänen toiveensa jo ennakolta — ja Börje rupesi hänen rinnallaan itse näyttämään melkein huolimattomalta.
Kun Börje tuli hänen luokseen, oli hän iloinen ja leikillinen, kohteli häntä hyväntahtoisella huolimattomuudella ja osoitti olevansa niin täydellisesti toimiinsa kiintynyt kuin hänkin omiinsa, ja että hän oli alallaan täydellisesti yhtä kelvollinen kuin hänkin alallaan. Ei yhtään ruikutuksia! Mariannesta ei ollut tullut mikään vähäinen pilkkakirves.
Hänen sinipohjaisissa lapsensilmissään taisi välkähtää vallaton koirankurisuus, ja hänen nauruunsa oli tullut sointu, jota siinä ei koskaan oltu kuultu.
Poikansa kanssa oli hän vallan huimapäinen. Tämä osasi nyt kävellä papertaa ympäri pyöreillä säärillään pienessä lyhyessä koltissaan ja oli paksu kuin pölkyn pää. Marianne leikki hänen kanssaan niin, ettei sillä ollut mitään rajaa. Ja he hyväilivät, nauroivat ja kirkuivat, tukka pörrössä, posket punaisina ja hiki hatussa! Poika oli vahva kuin karhu.
"Minä tulen mustasukkaiseksi tuon nuijan tähden," sanoi Börje.
"Se on sulle oikein; minä olen näin kauvan jo ollut kateissani sinun ukkojesi tähden."
"Sinä! — Sinä vedät ne puolellesi toisen toisensa perästä. Tomtö … Tomtö on herttaisin paikka mikä löytyy. Sellainen järjestys, niin kodikas hauskuus, sellainen vaimo! — Niin nyt soitetaan."
"Ei ihminen viitsi aina olla kaikkeen osaa ottamatta." — Marianne veti suutaan ivalliseen nauruun ja osoitti pienellä liikkeellä hänen nenäänsä.
"Ei, silläihminenon ruvennut niin hirmuisesti puuhaamaan viime aikoina," kiusoitti hän.
"Puuhaamaanko? Kas vaan, sanoppas se kerran vielä, jos uskallat!" —Marianne oli saanut kiinni hänen molemmista korvalehdistään.
"Päästä sinä pikkupeto!"
"Armosta, mutta ei ollenkaan pakosta. Minä keitän keisarisoppaa sinun herrojesi päivälliseksi sunnuntaiksi, sentähden täytyy minun mennä." Hän pani ilvehtien parin purpuranpunaisia huulia törrölleen, irroitti kätensä ja juoksi keittiöön.
Sellaista oli jokapäiväinen ruoka. Marianne kosti näin Börjelle, kun tämä ei puhunut mitään ulkomaan matkastaan, jonka tähden Mariannen uteliaisuus oli koetuksella.
Pelko oli vallan kadonnut. Pilkkakirves oli kurkistanut Börjen kortteihin. Hänen ei koskaan olisi tarvinnut luulla, että Marianne vähääkään arasteli käydä hänen kamarissaan. Jos hänellä oli jotakin sanottavaa, astui hän rohkeasti sisään. Jos Börje siitä tuli nyreäksi, nauroi Marianne koirankurisilla silmillään, kuin olisi hän sanonut: "vanha jöröjukka!" Ja sitten Börje häpesi.
Mariannella ei ollut yhtään häveliäisyyttä.
"Mitä, luetko sinä Englannin kieltä?" huudahti Marianne eräänä päivänä vallan huolimattomasti löydettyäänProgress and Poverty'nmiehensä pöydältä, ennenkuin tämä oli ennättänyt pistää sen piiloon.
Börje lensi niin tulipunaiseksi, että kuka hyvänsä olisi häntä säälinyt, vaan ei Marianne.
"No kuinkas käy?" kysyi Marianne yhtä huolimattomasti.
"Hyvin."
Enempää ei toinen saanut tietää. Vaan hän oli kyllä hankkiva siitä selvän; vaikka hän kaivaisi asian pihdeillä ilmoille!