The Project Gutenberg eBook ofMarianne: kertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Marianne: kertomusAuthor: Vilhelm KragTranslator: Oskar LiljeforsRelease date: August 2, 2022 [eBook #68668]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1926Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIANNE: KERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Marianne: kertomusAuthor: Vilhelm KragTranslator: Oskar LiljeforsRelease date: August 2, 2022 [eBook #68668]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Otava, 1926Credits: Tuula Temonen
Title: Marianne: kertomus
Author: Vilhelm KragTranslator: Oskar Liljefors
Author: Vilhelm Krag
Translator: Oskar Liljefors
Release date: August 2, 2022 [eBook #68668]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Otava, 1926
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIANNE: KERTOMUS ***
Kirj.
Vilhelm Krag
Suomennos Oskar Liljefors Helsingin Kaiulle
Helsingissä, Emil Vainio, 1905.
Konsuli Ebbesen, rikkain ja enin arvossa pidetty, enin pelätty ja enin vihattu mies koko kaupungissa, nousi vitkalleen kirjoituspöytänsä äärestä. Mutta noustuaan jäi hän seisomaan eteenpäin kumartuneena. Hän veti kellon liivinsä taskusta, napautti auki sen kannen, painoi sen jälleen kiinni ja pani kellon taskuunsa, siihen vilkaisemattakaan.
Ovelle koputettiin. Hän sävähti ja katsoi oveen säikähtyneen näköisenä.
— Astukaa sisään! huusi hän sitten ja ojensi selkänsä.
Se oli ainoastaan eräs konttoristeista, joka toi konseptia.
— Pankaa se tuohon! Ja muistakaa, ettei kukaan pääse luokseni tänä aamupäivänä,ei kukaan! Oletteko ymmärtänyt?
Kaljupää konttoristi hiipi ulos ovesta, jonka hän aukasi juuri niin paljon, että pääsi siitä pujahtamaan. Ja sitten sulki hän sen varovaisesti.
— Tst! — kuiskasi hän toisille ulkokonttorissa. — Tänään ei ole hyvä olla ukon kanssa tekemisissä. Varokaa päästämästä ketään hänen luokseen tänään, muuten menee paikat nurin.
Jäätyään yksin, konsuli Ebbesen otti hän konttoristin konseptin, vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja heitti sen pöydälle jälleen.
Sitten hän meni nurkassa olevan sohvan luo ja istuutui raskaasti. Ja mitä kauemmin hän istui, sitä enemmän hän lyyhistyi kokoon. Hänen tunnettu jäntevyytensä oli kuin pois puhallettu, ja jos joku muukalainen olisi hänet sillä hetkellä nähnyt ensimäisen kerran, olisi hän häntä pitänyt vanhana, murtuneena miehenä.
Siihen asti ei konsuli Ebbesen ollut tuntenut kumpaakaan. Mutta kahden viimeisen vuoden kuluessa oli huono onni häntä lakkaamatta seurannut ja selittämättömimmät onnettomuudet ja vastoinkäymiset olivat häntä kohdanneet, kenenkään ulkopuolella olevan saamatta vihiäkään niistä.
Niin, onni, joka yli sata vuotta oli johdattanut Hans Ebbesenin liikettä, oli nyt äkkiä kokonaan kääntänyt sille selkänsä sen perustajan pojanpojan pojan aikana. Varmiinmat ja varovaisimmin tehdyt suunnittelut menivät myttyyn, samalla kun tyhmeliinit ansaitsivat pääomia mitä uhkarohkeimmilla keinotteluilla. Alussa hymyili hän sille kaikelle ja ajatteli usein sitä kertaa, jolloin oli Monte Carlossa pelaamassa. Alussa hän oli voittanut, vaan voittanut, kuinka ikinä olisikaan käyttäytynyt. Niin, hän oli lopuksi huvitteleinnut panemalla kultakolikoita umpimähkään kierimään viheriällä pöydällä ja antamalla niitten jäädä siihen, mihin pysähtyivät, ja joka kerta hän voitti.
Mutta sitten kääntyi onni äkkiä. Hän pelasi varovaisemmin, koetti suunnitella laskuja, teki muistiinpanoja ja luuli huomaavansa, että onnenpelissäkin oli jonkinlainen laki vallitsemassa.
Mutta mikään ei auttanut. Joka kerta kun hän pani rahansa jollekin numerolle tai värille noukkasi sen siitä krupierin (pankkipelaajan) koukku. Niin jatkui siksi kunnes muuan vanha, oudonnäköinen mies, joka koko ajan oli seissyt hänen vieressään ja tarkastanut peliä ottamatta siihen osaa, sanoi hänelle:
— Teidän ei pitäisi pelata tänään. Tehän näette, ettei se hyödytä.Teillä ei enää olela chance(menestystä).
Niin, hän oli viime aikoina usein muistellut sitä vanhusta, omituista ukkorahjusta, josta hän sittemmin sai kuulla, että hän oli ollut rikas mies, mutta kadottanut omaisuutensa viheriän pöydän ääressä ja eli nyt pienellä eläkkeellä, jonka pelipankki kaikessa ystävyydessä hänelle suoritti sen vuoksi, ettei mies rukka olisi pannut toimeen skandaalia ampumalla luodin otsaansa.
— Teillä ei enää olela chance.
Ensiksi hän oli ajatellut sitä tapahtumaa puoleksi hymyillen, mutta vaikka hän oli kaikkea muuta paitse taikauskoinen, vaikka tuon tuostakin toisti itselleen, että kaikki liikkeen vastoinkäymiset johtuivat jostakin väärästä suunnitelmasta, niin sattui kuitenkin tapahtumia, joita ei kukaan ollut voinut aavistaa ja jotka rikkoivat hänen laskelmansa niin johdonmukaisesti, kuin olisi tapahtumien takana piillyt paha kohtalo, joka huvittelihe ehdoin tahdoin häiritsemällä hänen toimiansa.
Täällä näyttää todellakin vallitsevan samat säännöt kuin siellä pelihelvetissäkin: ne jotka sokeasti antavat kultansa kieriä mitä päättömimmissä yrityksissä, saavat suuria voittoja, jotavastoin hän, joka oli tutkinut alaansa kuin tiedettä, lakkaamatta näki kullan virtaavan luotaan.
Ja tälle kohtalolle, joka tuli hänen tielleen milloin tulipalona, milloin haaksirikkona, milloin petollisena palvelijana — tälle kohtalolle hän ei mahtanut mitään.
Kun nyt muutamat hänen vastoinkäymisistään vihiä saaneet vihamiehet koettivat hänelle erittäin epäsuotuisalla ajalla salakavalasti hänet kukistaa lunastamalla joukon vaikeasti maksettavia saatavia, silloin vaadittiin koko hänen aivojensa selvyys ja tasapaino estämään häntä tulemasta epätoivoon ja siten joutumasta kilpailussa alakynteen.
Mutta hän suoristi selkänsä ja sanoi itselleen, että sellaisten vastoinkäymisten on kerran poistuttava tieltä. Kaikentäytyiolla ainoastaan ajan kysymys. Ja olisihan liian hävytöntä, että nuo nousukkaat niin kömpelöllä tavalla tekisivät lopun hänen ylväästä nimestään, joka sukupolvien kuluessa oli ollut ylhäisin ja mahtavin.
Hänen vihamiehensä olivat varmaan luulleet tekevänsä hänelle pientä harmia, mutta he eivät olleet aavistaneet, ettei heidän temppunsa merkinnyt enempää ja vähempää kuin koko loistavan liikkeen perikatoa.
Konsuli Ebbesen ei ollut se mies, joka olisi väistynyt tieltä ja pyytänyt vihamiehiltään armoa. Mitä tahansa, mutta ei sitä! Tulkoon vararikko, menköön perikatoon vanha liikenimi, mutta niin kehnolla keinolla se ei saanut maailmasta kadota!
Jos se kerran on tekevä kuperikeikan, entäs sitten, niin saisi hän ainakin itse määrätä ajan. Mutta ei ikinä maailmassa sellainen typerä torikauppiaan temppu ole antava sille viimeistä iskua.
Tällaisessa toivottomassa kuumetilassa kirjoitti konsuli Hans Ebbesen erään nimen, jota hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa. Ja sitten maksoi hän persoonallisesti jok'ikiselle virkamiehelleen kaikki heidän saatavansa. Häntä huvitti nähdessään heidän ymmälle joutuvia, pitkiä naamojaan.
Tämä temppu ehkäisi siten jo syntymässä pienen esiinpistävän epäilyn liikettä kohtaan. Ja etenkin lähinnä seuraavana aikana tunnettiin miltei mystillistä kunnioitusta tuota miestä kohtaan, joka leikkivällä keveydellä oli suoriutunut kaikista tappioista ja selvittänyt kaikki kujeet. Tuntemattomia mahtoivat hänen rikkautensa olla, koska hän niin lyhyessä ajassa oli sellaisia summia maasta polkaissut.
Aika kului, mutta vastoinkäymiset seurasivat yhä Hans Ebbeseniä. Sillä hetkellä, jolloin hän teki tuon toivottoman ja epärehellisen teon, oli hän huomannut järkkymättömäksi kohtalokseen, että se se olikin päämaali. Sitä tarkoitti kaikki se mitä tapahtui. Niin pitkälle hänen juuri piti joutua, mutta sitten, herran nimessä, pitäisi onnen jo kääntyä! Hänet valtasi omituinen sairaalloinen levottomuus. Ja sitä seuraavana aikana, jolloin yhä näyttäytyi mahdottomaksi lunastaa turmiota tuottava paperi, valtasi hänet sama hermoväristys, jota hän Monte Carlossa hävitessään oli tuntenut, sillä eroituksella vain, että se tällä kertaa oli tuhat kertaa voimakkaampi. Silloin oli ollut kysymys ainoastaan muutamista vähäpätöisistä kultarahoista, tällä kertaa oli panos koko omaisuus, vanhan nimen kunnia, niin, itse elämä.
Muutamia pitkiä kuukausia kului. Vielä oli hänellä luotto kaikkialla, vielä ei aavistanut kukaan mitään, vielä voitiin kaikki pelastaa.
Siksi, kunnes tänään — se oli muuan kevätpäivä — pyydettiin pankissa miettimisaikaa, vaikka oli kysymys ainoastaan pienemmästä summasta.
Ja heti säikähtyi tuskaantunut mies! Olivatko he sen keksineet?
Hän kulki huoneessaan edes takaisin, jännityksestä vavisten. Jok'ikisen sähkösanoman aukaisi hän hermostuneesti vapisevilla käsillä, ja heti kun joku koputti, sävähti hänen ruumiinsa äkkiä.
Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kuin olisi hän ollut laivan hylyllä, jonka näki vähitellen allaan hajoavan.
Tänään se oli siis päätettävä. Toivottomuuden valtaamana hän oli sähköttänyt vanhalle ystävälleen pääkaupunkiin, ja odotti nyt vastausta. Se laina auttaisi häntä ainakin selvittämään rikoksen, sitten sai käydä kuinka tahansa.
Hän istuutui ja kyyristyi sohvan kulmaan. Katse harhaili avutonna ympäri konttorihuonetta, tuota vanhaa suojaa, jonka seiniltä hänen kolme edeltäjäänsä häntä ankarasti tähystivät. Heidän katseensa näyttivät tänään tavallista vihaisemmilta. Kiihtyneessä tilassaan tuntui hänestä, kuin heidän kasvojensa ilmeet kokonaan olisivat muuttuneet, ja välistä näyttivät ne ikäänkuin saavan eloa ja vetäytyvän uhkaavaan virnistykseen.
Hän kiiruhti ulkokonttoriin, jossa henkilökunta kunnioittaen nousi seisomaan ja kumarsi hänelle.
Vilkaisematta sivulleen aukasi hän etehiseen vievän oven, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:
— Onko tullut mitään sähkösanomaa?
— On, nyt juuri tuli yksi — vastasi kassanhoitaja miltei säikähtyneellä äänellä.
Konsuli Ebbesen otti paperin ja pani sen näennäisesti välinpitämättömänä taskuunsa.
Sitten hän jälleen poistui ja tempasi oven kiinni mennessään.
— Jumala ties, miten hänen laitansa lie — Sanoi kassanhoitaja ja katseli hänen jälkeensä. — Ei varmaan mahtane jotakin olla pois paikoiltaan konsuli Ebbesenissä? Sehän olisi mahdotonta.
— Mahdotonta! — toisti hän itsekseen, haukotellen tyyntyneenä ja ryhtyi työhönsä jälleen.
Mutta pieni epäilyksen kauna kutkutti kuitenkin hänen aivoissaan ja häiritsi hänen työtään, ja kun hän äkkiä huomasi tehneensä yhteenlaskuvirheitä vuosineljännestileissä, pani hän kynänsä syrjään ja alkoi katsella pihalla olevaa miestä, joka sahasi puita. — Oli sitä paitse niin kuuma…
— Mutta semmoistahan on tapahtunut ennenkin. Ja niinkuin se konsuli käyttäytyi tänään! — Hm!
Pihalle päästyään pysähtyi konsuli Ebbesen. Sähkösanoman piti hän edelleenkin puristettuna käsissään. Samassa hetkessä, kun hän sen oli saanut, oli hän omituisesti vakuutettuna tuntenut sen sisältävän kieltävän vastauksen.
Nyt silitti hän sen suoraksi, aukaisi sen ja alkoi sitä vitkalleen lukea, nyökäytti sitten päätään ja puri huulensa yhteen.
Sitten hän rykäsi pari kertaa, suori kaulaliinansa ja poistui kadulle, missä päivä helteisenä heloitti.
Kaikki ihmiset tervehtivät konsuli Ebbeseniä, rikkainta, arvossa pidetyintä, enin peljättyä ja enin vihattua miestä koko kaupungissa.
Nuori, valkoisiin puettu nainen astui äkkiä esiin huoneen varjosta kirkkaaseen päiväseen, pysähtyi ja katseli hetkisen tarkkaavaisesti kadun alapäähän päin.
Sitten kulki hän jälleen kiivaasti eteenpäin. Kuului silkin kahinaa ja pari kiiltonahkaisia kenkiä välkkyi hameen helmojen alta. Hän viittasi kädellään ja hymyili nähdessään jonkun vastaantulijan hänelle hymyilevän.
Hän oli vielä nuori palannut hiljakkoin kotiin, oleskeltuaan vuoden saksalaisessa pensionaatissa ja toisen ranskalaisessa luostarikoulussa.
Ja konsuli Ebbesen tunsi sydämensä lyövän kiivaammin, nähdessään solakan naisen, jonka koko olemusta peitti synnynnäinen hienous.
Juuri sellaiseksi hän oli kuvitellut tyttärensä kehittyvän. Maailmannaiseksi, joka tyynenä ja arvokkaana säilyttäisi vanhan nimensä ja rikkauden. Kylmäksi ja hillityksi muukalaiselle, mutta sydän täynnä hellyyttä ja hyvyyttä. — Niin, kaikki tuon ankaran liikemiehen jäykän pinnan alla piilevät paremmat tunteet oli konsuli Ebbesen tuhlannut ainoaan tyttäreensä, jonka äiti oli kuollut tytön vielä pienenä ollessa.
Mutta hän oli heti tytön syntyessä itsekseen päättänyt, että kun luonnon järjestyksen mukaan joku toinen kerran on saava etusijan tytön sydämessä, hän ei vähimmälläkään vaikuttaisi hänen valintaansa. Konsuli Ebbesen tiesi vallan hyvin, että tyttärensä, kaunis, ymmärtäväinen, rikas, oli taivuttava monen miehen jalkojensa juureen, mutta hän luotti myöskin siihen, että tyttärensä maku siihen ehdittäissä oli kehittyvä niin hienoksi ja varmaksi, ettei valinta tuottaisi kumpaisellekaan suruja ja murheita.
Mutta kun konsuli Ebbesen tänään näki Mariannen niin somana ja sirona, niin ymmärtäväisenä ja ystävällisenä, kuin hän konsanaan oli saattanut kuvitella, kouristi epätoivo hänen sydäntään.
Sillä kun se onnettomuus, joka hetki hetkeltä heitä lähestyi, kun se nyt oli räjähtävä heidän päänsä päällä, miten käy silloin Mariannen?
Hän, jota lapsuudesta asti oli kasvatettu rikkaan miehen tyttärenä, kestääkö hän, kun onnettomuuden päivät pian koittavat? Sanotaan, että hyvien päivien pitämiseen tarvitaan leveä selkä. Voi niin olla! Mutta pahoja päiviä kestämään tarvitaan vieläkin leveämpi. Kaikkialla hän huomasi, että köyhyys teki kelpo ihmisetkin kelvottomiksi, ylpeän pelkuriksi, jalon pikkumaiseksi ja epäileväksi.
Ei, saarnatkoon liikatunteelliset yhteiskunnan parantajat rikkautta vastaan kuinka kiihkeästi tahansa; se on sittenkin edellytyksenä ihmisen useimmille jaloille ominaisuuksille.
Mutta köyhyys, se on se suuri synti ja kaikkien inhoittavien paheitten juuri.
Ja tämä köyhyys uhkasi sitä nuoria naista, joka tuli häntä vastaan! Tuonko olennon, joka oli niin notkea, niin puhdas ja niin viehättävä. hänetkö tekisi ankara työ koukkuiseksi ja rumaksi, ja nuo kirkkaat lapsen silmätkö tulisivat koviksi ja himmeiksi leipähuolista ja köyhyydestä!
Marianne rukka!
— No mutta, täälläkö sinä käyskentelet keskellä kirkasta aamupäivää, isä? — huudahti hän reippaasti ja pisti kätensä hänen käsivarteensa. — Mahtaa tuntua suloiselta, kun on niin hyvää aikaa. Mutta usko pois, minulla on sen sijaan kiire! Ensinnäkin on minun käytävä koettamassa hameitani, sitten minä kylvön ja sitten on minun mentävä kotiin pitämään huolta päivällisestä ynnä muusta. Me saamme jotain perin harvinaista päivälliseksi, mutta minä en sano mitä se on. Älä vain tule liian myöhään, sitä sinulta pyydän, sillä sitä ei käy viivyttäminen. Hyvästi siksi!
Ja tuossa tuokiossa hän oli kadonnut.
Konsuli Ebbesen jäi seisomaan hymy huulillaan ja katseli tytärtään, joka kulki katua alaspäin kumarrellen oikealle ja vasemmalle.
Tuossa hän kohtasi Haldor Björnin. Kah, kuinka kohteliaasti se kumarsi, senkin rötkäle! Tyttö sanoi hänelle jotain ohimennessään, se mahtoi olla jotain sukkelaa, sillä herra Björn jäi kuin naulittu seisomaan paikalleen ja töllistelemään hänen jälestään.
Ja muutama askel edempänä kohtasi hän nuoren Kristian Fredrik Trollen, joka kääntyi ympäri ja lyöttäytyi Mariannen seuraan.
Kelpo poika, tuo Kristian Fredrik. Vakava, tyyni ja itseensä sulkeunut niin kuin rotuihminen konsanansa. Ei ollut hän turhanpäiten konsuli Ebbesenin vanhan ystävän, maaherran, poika, pulskimman miehen, minkä saattaa nähdä.
Mutta kaunis ulkomuotonsa ja erinomainen rakastettavuutensa olivat samalla hänen onnettomuutensa, sillä hän oli aina mukana, aina seuroissa, aina kemuissa ja kekkereissä. Ja kuollessaan verrattain nuorena huomattiin hänen jättäneen vaimolleen ja lapsilleen ainoastaan melkoisen summan velkoja! No, näitten maksamisesta pitänevät huolta hyvät ystävät, ja lapset ovat saaneet verrattain edullisia toimia. Kristian Fredrik on Ebbesenin omassa konttorissa. Mutta isän ajattelemattomuuden varjot lepäävät vielä raskaana varjona perheen yli; ja kun hän oli ollut hilpeä ja kevytmielinen, niin olivat lapset sitä hiljaisempia ja vakavampia.
— Kelpo poika muuten — ajatteli Ebbesen ja katseli heidän jälkeensä, kahden nuoren, jotka valkoisissa puvuissa ja hohtavina kulkivat katua poispäin kesäisen auringon heloittaessa. He ikäänkuin somistivat toinen toistaan.
Niin, niin, siellä, siellä se kulki Marianne säteillen nuoruutta ja iloa. Pian oli kuitenkin oleva toisin. Taivaan Jumala, kuinka oli Mariannen silloin käypä?
Marianne, Marianne rukka!
— Hyvää päivää. Kristian Fredrik!
— Hyvää päivää, neiti!
Marianne hieman säpsähti kuullessaan vanhan leikkitoverinsa, Kristian Fredrikin, nimittävän häntä neidiksi. He eivät olleet toisiaan nähneet sen jälestä, kun hän oli matkustanut ulkomaille, ja hän oli ajatellut heidän entiseen tapaan seurustelevan toistensa kanssa jälleen tavatessaan.
Hänen täytyi oikein Fredrikiä tarkastaa. Niin, hän oli todellakin paljon muuttunut niinä kahtena vuonna. Hän oli varttunut ja käynyt, niin vakavaksi. Hänen kasvonsa olivat tulleet suuriksi ja saaneet surullisen ilmeen. Kristian Fredrik rukka, eivät olleet hänenkään päivänsä hauskoja olleet! Isä oli kuollut ja he olivat kaikki jääneet köyhiksi. Ja sitten oli hänen täytynyt lakkauttaa opintonsa antautuakseen liikealalle.
Multa nyt viihtyi hän vannaan paremmin hänen isänsä konttorissa. Tai tekikö juuri se seikka hänet niin jäykäksi ja omituiseksi Mariannea kohtaan?
Niin ollen päätti Marianne tulla kaksin kerroin ystävällisemmäksi hänelle, oikein hänelle osottaakseen, että hän nyt oli yhtä hyvä ystävä kuin ennenkin, jopa parempikin, sentähden että Fredrikin asema nyt oli tukalampi.
Ja hän alkoi tarinoida ja kertoa, kuinka hupaista hänen olonsa ulkomailla oli ollut, mitä hän oli nähnyt ja mitä ihmisiä hän oli kohdannut ja kuinka hän lopultakin oli ikävöinyt kotiin…
Silloin keskeytti Fredrik hänet äkkiä:
— Mutta kuinka saatoitte ikävöidä kotiin, kun teillä siellä oli niin hauska?
— Ettekö sitä ymmärrä? — vastasi hän hymyillen. — Onhan luonnollista, että minun oli ikävä isää, kotia, kaikkia.
— Niinkö tarkoititte?
— Niin tietysti. Ja kaikkia ystäviä, tuttavia j.n.e. Tuntuuko se teistä ihmeelliseltä?
— Niin, ajattelin vain, että kaikki täällä kotona olijat olisivat unohtuneet kohdatessanne kaikki ne tuntemattomat ihmiset.
Mutta mikä ihme häntä oikein vaivaa? Miksi kulki hän noin allapäin ja katseli sivulleen?
— Ei huoli olla huonolla tuulella, Kristian Fredrik — sanoi hän. — Niin, ei ensinkään hyödytä, että kieltäydytte. Te olette ihan surkean näköinen. Minun täytyy todellakin torua teitä. Onko nyt säällistä murjottaa tuolla lailla, sen sijaan kuin pitäisitte olla iloinen minut jälleen nähdessänne, samoin kuin minäkin olin nähdessäni teidät?
Hän punastui ja sanoi pää vielä enemmän kumarassa kuin ennen:
— Oi, sitä tuskin olitte!
— Ihan varmaan olin — sanoi hän reippaasti. — Ja nyt tuntuu minusta, että meidän pitäisi olla yhtä hyviä ystäviä kuin ennen, eli kuinka, Kristian Fredrik? — Lähdemmekö purjehdusmatkalle iltapäivällä? Aivan niinkuin ennen muinoin, ennenkuin matkustin — saareen keittämään kahvia? Ja sitten otamme muutamia hauskoja tovereita mukaan.
— Ei, en voi.
— Ettekö voi? Miksi ette?
— Ei, sillä meillä ei enää ole purjevenettä, senjälkeen kun isä kuoli. Ja sitäpaitsi on minulla työtä konttorissa iltapäivällä. Mutta — lisäsi hän ja katsoi häntä silmiin ensi kerran sen jälkeen kun toisensa tapasivat — mutta luulen ensi sunnuntaiksi saavani lainaksi veneen. Ja silloin tulen mielelläni.
— No, se on sovittu — sanoi Marianne ei vielä tänä sunnuntaina, mutta siitä viikon perästä. — Tapaamme kyllä vielä sitä ennen. Hyvästi Kristian Fredrik. Minun täytyy poiketa tähän. Oli hauska tavata teitä jälleen.
— Uskokaa, minun oli vielä hauskempi tavata teidät ja kuulla, että olette vielä niinkuin olitte ennen. Olen siitä sanomattoman iloinen siitä saatte olla varma. Hyvästi, tapaamme siis pian toisemme.
Fredrik jatkoi rivakasti matkaansa. Veri kolkutti raskaasti hänen ohimoissaan. Hän katseli järvelle, jonka pinta auringonpaisteessa hymyili ja kimalteli. Hänen ympärillään oli kaikki yhtäkkiä muuttunut niin kauniiksi, sillä hänen povessaankin heräsi jotain kaunista, joka ikäänkuin asettui sinne lepäämään. Se oli muuan nimi, joka hyräili ja hymyili ja säteili hänen sydämessään.
Kun konsuli Ebbesen aamiaisen jälkeen tuli takaisin konttoriinsa, ilmoitti kassanhoitaja, että pankinjohtaja Torkildsen odotti häntä kaikkein pyhimmässä.
— No — puhkesi konsuli sanomaan — se ei toki ollut liian aikaisin.
Hän avasi äkisti yksityishuoneensa oven.
— Nyt en tahtoisi olla Torkildsenin housuissa — ajatteli kassanhoitaja.
Pankinjohtaja Torkildsen oli pieni talonpoikaisen näköinen äijän kekkuli. Hän oli silmiinpistävästi köyryselkäinen ja tavattoman kohtelias ja hänen huulillaan oli aina makea, kaino hymy, kuin olisi hän lakkaamatta käynyt ihmisiltä jotain anteeksi pyytämässä.
Ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan harvinaisen kelpomiehen, joka vähäpätöisestä virkamiehestä Ebbesenin konttorissa oli kohonnut siihen asemaan, mikä hänellä nyt oli. Niin, Ebbesenit olivat auttaneet hänet jaloilleen, siitä oltiin yleensä yksimielisiä. Sekä hänelle, että hänen isälleen olivat Ebbesenit olleet erittäin ystävällisiä. Ehkä vielä enemmän isälle. Siitä oli vielä olemassa hämäriä, puoleksi unohdettuja huhuja, mutta kukaan ei niistä enää puhunut, konsuli itse kaikkein vähimmin.
Ebbesen heitti pankinjohtajaan pikaisen silmäyksen. Ei, hänen asennossaan ja ilmeessään ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Hän oli sama talonpoikaistyyppi kuin ennenkin. Hän seisoi ja käänteli käsissään leveälieristä huopahattuaan ja oli onnettoman näköinen.
— Istukaa, kunnioitettava — sanoi konsuli tuimasti, vastaamatta toisen kohteliaaseen tervehdykseen. — Otaksun, että olette tullut selittämään lievimmin sanoen omituista käytöstänne. Ehkä nyt olette tullut sitä lähemmin miettineeksi vai kuinka?
— Konsuli ei pahastu — vastasi Torkildsen pitkäveteisellä, hieman laulavalla äänellä — olisin tullut tänne jo eilen illalla, mutta jumala on todistajani, konsuli, etten voinut.
— Mutta mitä tämä kaikki on hyödyttänyt? ärjäsi konsuli äkäisellä äänellä. — Jos on ollut tarkoitus herättää epäilystä liikettäni kohtaan, niin vakuutan, että se ei ole onnistuva. Ja mitään muuta syytä en todellakaan voi keksiä.
Pankinjohtaja yskäsi pari kertaa ja katsoi karsastellen konsulia pienillä, samalla kertaa pelokkailla ja viisailla silmillään.
— Eipä suinkaan — hän sanoi — kuinka saatatte luulla jotain sellaista, herra konsuli? Ei millään muotoa.
— No, sitten annamme asian unohtua. Te siis myönnätte epäilyksenne olevan perusteettoman. Minä siis lähetän heti palvelijani pankkiin nostamaan summan.
— Anteeksi, herra konsuli — vastasi Torkildsen ja nousi seisomaan, ja nyt ilmestyi hänen pieniin, viisaisiin silmiinsä ankara, urkkiva katse — ei käy sentään vielä lähettäminen. Minulla olisi sitä ennen teille jotain puhuttavaa, herra konsuli.
— Todellakin? — vastasi Ebbesen kylmästi ja hieman ivallisesti — Teillä on siis sittenkin jotain sanomista?
— Te ette saa puhua minulle tuolla ivallisella äänellä — vastasi pankinjohtaja tyynesti: — Tehtäväni on hyvin vastenmielinen. Antaisin monta vuotta elämästäni päästäkseni tästä hetkestä. Mutta nyt en enää voi vaieta. En voi, herra konsuli, omantuntoni takia. Ja minä olen nyt kerran kaikkiaan ottanut elämäni tehtäväksi täyttää velvollisuuteni. Kerran sanoi isävainajanne, ja niitä sanoja en unohda, vaikka eläisin sata vuotta: «Tehkää velvollisuutenne, vaikka kysymyksessä olisi oman isänne onni», sanoi hän.
Viimeiset sanat lausui hän miltei kuiskaamalla, ja hänen suupielensä vavahtivat mainitessaan Ebbesenin isästä.
Konsuli Ebbesen vaikeni. Hän vain odotti sitä, jota oli mahdoton välttää — sitä kauheata, iskua.
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Torkildsen samalla hiljaisella, kummallisella, äänellään.
— Teillä on monta paperia pankissamme tällä haavaa, herra konsuli.
— Liianko monta? Niinkö teistä tuntuu?
— Sitä en voi sanoa, se jää teidän tehtäväksenne, vaikka luulen, että olisi parempi kummallekin, jos niitä olisi hieman vähemmän. Mutta sehän on, kuten sanottu, teidän asianne — ja nyt hiljensi hän vielä äänensä, niin että se kuului miltei kuiskaamiselta — mutta siellä on eräs paperi, yksi ainoa, erikoinen paperi, jonka pyydän teitä lunastamaan.
— Mitä paperia tarkoitatte?
— Sen tiedätte itse parhaiten, herra konsuli. Ja minä pyydän teitä miltei rukoillen, herra konsuli Ebbesen, lunastamaan sen niin pian kuin mahdollista.
— No, saanen sanoa — virkkoi konsuli ratketen pitkään, käheään nauruun — että teette todellakin kauniin viittauksen, te, herra Torkildsen! Minusta tuntuu kuitenkin kuin pitäisi teissä oleman jonkinlainen, jos niin saan sanoa, kiitollisuuden tunne Ebbesenin liikettä kohtaan. No niin, siltä ei kuitenkaan näytä, tosiaankaan, siltä ei näytä.
Mutta silloin käänsi pankinjohtaja Torkildsea ryppyiset kasvonsa kokonaan konsuliin päin.
— Kiitollisuutta? toisti hän. — Tiedätte paremmin kuin hyvin, ettei koko maailmassa ole ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin syvää ja pohjatonta kiitollisuutta kuin teidän kunnioitettavaa isävainajaanne ja teitä, hänen poikaansa kohtaan. Tiedän varsin hyvin enkä suinkaan sitä unohda, että teidän isänne pelasti minun isäni häpeästä ja perikadosta, kun viimeksi mainittu oli väärin käyttänyt toisen miehen nimeä. Muistan sen joka päivä ja minä muistan myös, että minun on isäänne kiittäminen koko olemassa olostani ja kaikesta mitä minulla on; kaikesta, kaikesta on minun häntä kiittäminen. Ja nyt seison teidän edessänne ja sanon teille, että ainoastaan isänne muisto on saattanut minut unohtamaan velvollisuuteni ja ne sanat, jotka isänne minulle kerran opetti. Tahdon siis odottaa vielä kolme päivää, herra konsuli! Teillä on siis niin paljon aikaa selvittääksenne koko asian. Mutta enempää en uskalla — omantuntoni takia. Herra konsuli, ette saa katsoa minuun tuolla tavalla. Herramme, joka tietää kaikki ja näkee kaikkien sydämeen, hän tietää myöskin, että tämä on elämäni raskain hetki. Ja ennenkuin lähden, tahdon vielä mainita erään asian, jotta tulisitte vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Minulla on pieni summa rahaa, herra konsuli, ja luulen saavani lainaksi jonkun verran lisää. Kaiken asetan teidän käytettäväksenne. Paljon se ei ole, mutta ainakin puolet siitä summasta, joka tarvitaan tuon kirotun paperin poistamiseen tästä maailmasta. Herra konsuli, ottakaa vastaan tarjoukseni, minä pyydän. Katsoisin sen hyvitykseksi siitä, mitä isäni kerran on rikkonut, ja voisin katsoa maailmaa suoremmin silmiin, jos te sen minulle suvaitsette.
— Kiitoksia — vastasi konsuli — mutta Ebbesenin liike ei tarvitse teidän säästöjänne. Ja minä vakuutan teille, että kolmen päivän kuluttua ei pankissanne ole yhtään ainoata paperia minun nimelläni. Oletteko ymmärtänyt?
Köyryselkä äijän kekkuli seisoi vielä silmänräpäyksen ja katseli konsuliin rukoilevin katsein.
Mutta konsuli Ebbesen seisoi suorana selin häntä kohti, ja pankinjohtaja hiipi hiljaa konttorista.
Kun ovi sulkeutui pankinjohtajan poistuttua, jäi konsuli Ebbesen liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Lämmin suhina alkoi yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin pyöriä hänen päässään, seinät alkoivat keinua, ja yhtäkkiä notkahti hänen ruumiinsa eteenpäin, hän kopeloi käsillään ja vaipui nojatuoliin.
Silmänräpäykseksi kadotti hän kaikki. Mutta sitten toipui hän vähitellen tajuihinsa. Hän pyyhkäsi tukkaansa, kaatoi tutisevin käsin vettä lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
Kolme päivää! — Lauantai! — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä oli Ebbesenin liike tekevä vararikon. Hän katsoi vanhoihin muotokuviin ja imuroi lyhyttä, luonnotonta naurua. — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä! — Sitten oli kaikki ikipäiviksi mennyttä.
No niin, se oli kait niin määrätty. Sen piti niin käymän.
Ja kun ne, poliisit, sitten tulevat ja telkevät hänet putkaan — ha, ha! Hans Ebbesen putkaan! — niin löytävät he hänet toimestaan. Siitä pöydän äärestä he hänet löytävät, tyynesti taaksepäin nojautuneena tuolissaan, ehken vähän liian paljon taaksepäin, ja ehken ovat hänen kasvonsa hieman kalpeat. Ja pöydällä pienoinen käärö poltettuja muotokuvia ja kädessä pieni pullo. — Ha, ha! kuinka raivonneekaan kostonhaluinen poliisimestari, kun ei saa iskeä kynsiään tähän ylhäiseen rikoksentekijään elävässä elämässä!
Suuri hämminki koko kaupungissa! Ja mitä puheita ja mikä kauhistus! Ja kaikkien heidän joukossa on oleva vanha, höllämielinen provasti — kasvoillaan osanottava lempeä hymy; hän tulee vahvistamaan ja lohduttamaan perhettä.
Hän säikähti. Hurja pelko täytti hänet.
Marianne! …
Hän ei rohjennut jatkaa mielikuvitustaan kauemmin. Oi Jumala! oiJumala! Marianne!
Hän sävähti seisoalleen, kiiti mielettömänä toiseen päähän huonetta ja pysähtyi sinne, puristaen kätensä lujasti ohimoilleen. — Ah! mitä piti hänen tekemän?
Ei, se eisaatapahtua! Pikemmin sitten ottaa vastaan Torkildsenin vaikeasti kootut rahat ja sitten kulkea kautta kaupungin kerjäämässä kokoon loput. Sillä se eisaatapahtua.
Ajatuksissaan muisteli hän useata perhettä, mutta niitten luottoa oli joko jo varemmin käytetty tai olivat ne niin köyhiä, etteivät voineet olla miksikään hyödyksi.
Sitten muisti hän äkkiä erään nimen.
Björn!
Björnien täytyy auttaa! Se perhe, jota Ebbesenit aina olivat väheksyneet ja halveksineet ja joka oli ollut heidän vastakohtansa kaikissa suhteissa, sen oli nyt vuoro eikä kenenkään muun.
Hän ajatteli Björnien matalaa, pimeätä puotia kaukana laitakaupungilla, jossa talonpojat miespolvia olivat tiskin syrjällä retkottaneet ja tinkineet tavaroita. Siellä olivat ne niin hyvin viihtyneet. Ilma oli paksua, kalan ja öljyn hajusta, ja illoin, kun puoti oli täpösen täynnä talonpoikia, leijaili katossa savun ja suutupakan katkuja, niin että savuiset lamput miltei olivat sammumaisillaan.
Siinä ilmapiirissä olivat Björnit eläneet kaksi, kolme miespolvea, viihtyneet siinä hyvin ja ahkeraan kokoilleet talonpoikain rasvaisia kuparikolikoita. Kukaan ei varmaan ollut voinut aavistaa, että nämä ihmiset vähitellen tulisivat satojen tuhansien omistajiksi.
He seisoivat tiskinsä takana vakavina ja turvallisina. Jos joku puotipalvelija koetti perustaa kilvottelevan liikkeen kadun toiselle puolelle hankkimalla sekä peilit että kaasuvalon puotiinsa, niin ottivat Björnit koko asian mitä järkkymättömimmällä tyyneydellä. He tiesivät, että talonpojat lopultakin palaisivat takaisin sinne, missä olivat kuin kotonaan, jossa Björn kurotti leveän kämmenensä yli tiskin, tarjosi suutupakkaa ja kyseli kotiseudun uutisia heidän omalla pitkäveteisellä murteellaan.
Vasta aivan viime aikoina oli siellä tapahtunut muutos. Björn oli nyt tullut vanhaksi mieheksi ja oli varustanut itselleen kaksi konttorihuonetta puodin taakse, joka ei kuitenkaan estänyt häntä tuon tuostakin pistäymästä puodissa puhuttelemassa vanhoja ostajiaan.
Ja poika, Haldor Björn, oli ahkera vieras kaupungin klubissa ja otti osaa seuraelämäänkin. Mutta hänellä oli isänsä vahvat nyrkit, ja hänen huvittelunsa eivät suinkaan aina olleet hienoimmanlaatuisia. Hänen lempijuomansa oli saksalainen musta olut, ja hänen suosikkejansa olivat palvelijattaret.
Vastakohtana näille kömpelöille maakauppiaille olivat Ebbesenit aina olleet kaupungin hienoimpia seuramiehiä, jotka pitivät siroudesta ja hienoudesta, jotka olivat tehneet laajoja matkustuksia kauniissa maailmassa ja katsoivat sen vuoksi Björnejä kuuluviksi alempaan, tyhmempään rotuun, jotka tallustelivat epämieluisassa puodissaan, vaikkakin he viime aikoina olivat rikkauteen nähden tulleet Ebbesenien vertaisiksi.
Näihin ihmisiin piti Ebbesenin nyt turvautua, heidän rahojansa oli hän nyt pakotettu kerjäämään.
Niin, Jumalan nimessä! Hän nousi äkkiä seisomaan, otti hattunsa ja lähti. Hän suostuu kerjäämään, ryömimään, nöyrtymään, hän suostuu mihin tahansa! Sillä se eisaatapahtua. Lapsen vuoksi, noitten silmäin vuoksi, jotka katsoivat suoraan hänen omaantuntoonsa. Ne ovat hänet pelastavat, ne tulevat antamaan hänelle epätoivon voiman, jolla hän voittaa kaikki, kaikki. Ja jos on välttämätöntä, saisivat ne taivuttaa hänen jäykän niskansa, taivuttaa sen nöyräksi, niin että herra Björn saattaisi astua sille täysin turvallisena talonpoikaisilla saappaillaan.
Pian oli hän jo liikkeen konttorin ulkopuolella.
Nyt oli vain pysyteltävä järkevänä. Hän mainitsi puoliääneensä Mariannen nimen, koputti ovelle ja astui sisään. Konttoristit kääntyivät kirjoitustuoleillaan ja hämmästys kuvastui heidän kasvoillaan.
Jotakin alkoi uudelleen kiehua ja kuhista syvällä Hans Ebbesenin itsetunnossa. — Marianne — kuiskasi hän taasen itsekseen ja kysyi tyynesti, oliko liikkeen johtaja tavattavissa.
Konsuli osotettiin erääseen konttorin takana olevaan huoneeseen.
Pitkä, leveäharteinen mies astui kohteliaasti häntä vastaan.
Konsuli Ebbesen tunsi hänet. Se oli nuori Haldor Björn, joka hiljakkoin oli kauppakumppanina yhtynyt liikkeeseen.
— Isäni ei ole tällä hetkellä täällä saapuvilla — sanoi nuori mies sulkiessaan oven ulkokonttoriin. — Hän on viime aikoina ollut hieman kivulias ja saapuu sen vuoksi verrattain säännöttömästi konttoriin.
— Luonnollisesti — ajatteli Ebbesen. Ja tuntui kuin hänen pirteytensä olisi äkkiä katkennut. Kuumeinen tila, jonka valtaamana hän oli tänne saapunut, oli todellisuudessa niin luonnoton, että tarvittiin ainoastaan tämä pieni vastoinkäyminen saattamaan hänet äskeiseen avuttomuuteensa jälleen.
Hän istuutui uupuneena tuolille. Mitä oli hänen tehtävä? Oi Jumala.Marianne, kuinka oli tämä kaikki loppuva?
Koneentapaisesti lausui hän muutamia sanoja, joihin nuori Björn kohteliaasti vastasi, ja kun hän oli istunut niin kauan kuin välttämätön kohteliaisuus vaati, nousi hän seisomaan sanoakseen hyvästi.
Mutta nyt tapahtui se merkillisyys, että Haldor Björn pyysi Ebbeseniä istumaan jälleen. Hän tahtoi jostain mielellään hänen kanssaan keskustella. Mitä ihmettä se mahtoi olla, josta tuo kurja piikasankari tahtoi puhua, ihmetteli Ebbesen.
Hän istuutui kuitenkin jälleen ja katsoi hämmästyneenä Björniin, joka silminnähtävästi hermostuneena ja onnettomana seisoi ikkunan ääressä.
— Niin, antanette anteeksi, että pidätän teitä, herra konsuli Ebbesen — alkoi Haldor Björn — mutta kun näin teidän astuvan konttoriimme tänään, niin teki se minut iloiseksi, sillä minusta tuntui, kuin olisi se näyttänyt siltä — niin, niinkuin se olisi merkinnyt, että teillä… ei, tuota noin, olisi mitään sitä vastaan… että alkaisitte suhteihin liikkeemme kanssa… te ymmärrätte? On monena vuonna… ikäänkuin ollut… peräti vähän yhteyttä… te ymmärrätte? Ja minusta tuntuu omituiselta, että me, jotka ikäänkuin olemme ensimäisiä tällä paikkakunnalla, olemme, jos niin saan sanoa, erillä toisistamme.
— Onko mies mielipuoli? ajatteli Ebbesen. — Mitä tarkoittaa hän kaikella tuolla lörpöttelyllä? Tahtoneeko hän ehken, että rupeaisimme kauppakumppaneiksi? Tai mitä hän tarkoittanee?
Mutta hän hillitsi ihmettelynsä ja vastasi ainoastaan, että hän oli yhtä mieltä Haldorin kanssa siitä asiasta ja että ajatus häntä miellytti, mutta että hra Björnin tulisi hieman tarkemmin selittää tuumansa.
— Se on oleva minulle todellinen ilo — puuttui Haldor jälleen puheeseen — ja minusta olette erittäin ystävällinen otteessanne asian jo heti alussa siltä kannalta. Ja kun te pyydätte minua lähemmin selittämään aikeeni, niin on minun heti paikalla huomautettava, että ehdotukseni ehken ei ole sellainen, joksi te sen otaksutte. Mutta tahdon myöskin sanoa, että luulen sen parhaiten käyvän sillä lailla kuin minä sen olen ajatellut.
Nyt ei Ebbesen enää jaksanut seurata nuoren miehen ajatusten kulkua, vaan pyysi häntä ilmaisemaan sanottavansa suoraan ja peittelemättä. Konsuli Ebbesen vakuutti häntä kuulevansa suurimmalla mielihyvällä ja tarkkaavaisuudella. (Tosiaankin, millä tarkkaavaisuudella! mietti hän mielessään.)
Haldor rykäsi ja astui askeleen lähemmäksi.
— Koska te olette niin ystävällinen, herra konsuli — sanoi hän — niin sanon sen teille suoraan. Aijoin teiltä kysyä, olisiko teillä mitään Mariannen ja minun liittoutumista vastaan.
Konsuli Ebbesen nousi jähmettyneenä tuoliltaan. Hänen kasvonsa tulivat miltei tuhkanharmaiksi.
— En tiedä olenko ymmärtänyt teitä oikein — sanoi hän omituisella äänellä. — Korkeasti … kunnioitettava herra Björn… onko todellakin tarkoituksenne… minusta tuntuu kuin pyytäisitte tyttäreni kättä?
Kun Haldor näki, minkä vaikutuksen hän oli vanhaan herraan tehnyt, tuli hän tulipunaiseksi ja pyysi änkyttävällä äänellä anteeksi.
— Minähän olen tavannut tyttärenne seuroissa — sanoi hän, ja minä en luullut… että… että se olisi niin… niin kokonaan mahdotonta… ettei hän ehken… joka tapauksessa ajan mittaan alkaisi… alkaisi vastata tunteihini.
Konsuli Ebbesen pyyhkäsi kasvojaan. Sitten vastasi hän väkinäisellä, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Älkää minua ymmärtäkö väärin. Minulla … ei ole… mitään sitä vastaan. Minä vakuutan teille, herra Björn, se päin vastoin ilahuttaisi minua. Anteeksi, että olen hieman hermostunut. Se tuli… niin… niin odottamatta. Ja hän on minun ainoa lapseni, herra Björn, minun ainoa lapseni.
Hän vaikeni äkkiä, ja jälleen näkyi hänen piirteissään jotain, joka todisti sisäistä taistelua. Hän otti hattunsa, ojensi kätensä Haldorille, mutta käänsi katseensa sivulle sanoessaan:
Menen heti puhumaan Mariannen kanssa, ja jos meillä on jotain sanottavaa, niin tulemme me molemmat takaisin neljän ajoissa. Hyvästi, herra Björn. Onnellista toiste tapaamista meille kaikille!
Herra konsuli Ebbesen kulki suorana ja pää pystyssä katua poispäin. Missä hän kulki, siellä tervehtivät häntä kaikki — ystävät ja vihamiehet. Mutta tänään hän ei vastannut kehenkään tervehdykseen. Hän kulki kuin unessa. Moni kääntyi ympäri ja katsoi hänen jälkeensä. Mikä ihme vaivasi konsulia?
Mutta kun hän tuli konttoriinsa, sulki hän liikkeen kaikki ovet, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, painoi päänsä käsiensä varaan ja itki katkerasti.
Kun Marianne kuuli isänsä puhuvan Haldor Björnin kosinnasta, punastui hän ja hymyili.
— Ei, mutta tämä ei toki lie totta, isä — sanoi hän.
Ja konsulin täytyi suorastaan häntä torua ja hänelle vakuuttaa, että hän todella tarkoitti mitä sanoi ja että Mariannen tulisi miettiä, mitä aikoo tehdä.
— Haldor Björn! — sanoi Marianne. Minusta tuntuu omituiselta, että juuri hän minua kosii. Minä en ymmärrä… minä olen niin vähän ollut hänen kanssaan tekemisissä… minähän tuskin häntä tunnen.
Konsuli veti hänet luokseen.
— Sano minulle, rakas Marianne, pidätkö mahdollisesti jostain toisesta enemmän. Oletko mahdollisesti rakastunut johonkin?
Mariannen lapsensilmiin ilmestyi miettivä katse. Hän ajatteli hetkisen Kristian Fredrikiä. Mitä sanoisi hän saadessaan kuulla, että Marianne on kihloissa? Hänen teki mieli sitä kysyä, sillä hehän olivat vanhoja, hyviä ystäviä, sen hän tunsi. Mutta että hän hänestä pitäisi, ei, sitä hän ei luullut. Ja sitten otti hän isää kaulasta, silitteli häntä ja sanoi:
— Minä en pidä kenestäkään muusta maailmassa kuin sinusta, isä.
Ja konsuli silitteli tytärtään takaisin, ja hänen äänensä vapisi sanoessaan:
— Rakas, pikku Marianneni!
Hetken perästä jatkoi hän, mutta toisella äänenpainolla:
— Katso, rakas lapsi, minä en enää ole niin vahva kuin sinä ehken luulet minun olevan, ja kukaan ei tiedä, minä hetkenä loppuni lähestyy. Ja minä voisin käydä kuolemaan levollisesti, jos tietäisin, että sinulla olisi joku, johonka voisit turvautua, ettet jäisi jälkeeni yksinäisenä ja avuttomana. Ja Haldor Björn on hyvä ja kelpo mies. Sain hänestä hyvän käsityksen tänään hänen kanssaan keskustellessani. Tuntisin itseni turvalliseksi, jos tietäisin, että te kaksi omaisitte toisenne. Sinä ehket ajattele sitä, että minä silloin tällöin olen laskenut leikkiä kunnon Björnistä ja ihmettelet, että nyt kuitenkin olen näin taipuvainen tähän liittoon. Mutta minä sanon sinulle, rakas tyttäreni, että leikki sijansa saakoon ja että tosi on vallan toinen asia. Ja puhuakseni vakavasti: elämä on niin epävakaista, että on pantava suurempi paino kunniaan ja kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen kuin siroon ja miellyttävään ulkomuotoon. Ulkonainen asu on aina ollut meidän Ebbesenien heikko puolemme. Se on ja on kaikkina aikoina ollut suuri vikamme. Ja nyt, kun edessäsi on tämä tärkeä askel, niin tuntuu minusta joka tapauksessa tarpeelliselta siitä mainita ja siitä sinulle huomauttaa.
— Niin… en tiedä, mutta minä en ymmärrä kaikkea tätä — vastasiMarianne — on varmaan oikein kaikki, mitä nyt sanot, mutta se tuleeniin omituisen odottamatta. Emmekö voisi siitä keskustella tuonempana?Ainoastaan sen verran, että minä ehtisin sitä hieman ajatella.Ainoastaan pari kuukautta.
— Emme voi odottaa. Marianne. Sinun täytyy päättää tänään. Olen luvannut antaa vastauksen Björnille jo iltapäivällä.
Hän nousi, meni tyttärensä luo, ja niin vakavana ei Marianne isäänsä milloinkaan ollut nähnyt.
— Tekisit isällesi suuren ilon — puuttui hän jälleen puheeseen, ja hänen äänensä värisi liikutuksesta jos antaisit myöntävän vastauksen. Suuren ilon, suuren ilon — niin suuren, ettet sitä aavistakaan, Marianne. — Ja nyt sai hänen äänensä niin surullisen, rukoilevan sävyn, että se ihan karmi Mariannen sydäntä. Hänen kävi sääliksi, että isä oli niin murheellinen. Ja hän tahtoi tehdä hänet iloiseksi jälleen, niin sanomattoman iloiseksi. Hän tekisi mitä tahansa saattaakseen hänet iloiseksi. Hän meni isänsä luo ja pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
— Rakas isä — sanoi hän — etkö tiedä, että jos sinä niin tahdot, niin olen valmis mihin tahansa. Voisit pyytää minulta mitä ikinä maailmassa ja minä en voisi vastata kieltävästi. Sillä minä tiedän, että jos sinä jotain pyydät, niin on se oikein, ja kaikki käy hyvin, rakas, rakas, isä.
He jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi ja katsoivat toisiinsa, ja lopulta oli Marianne huomaavinaan, että hänen isänsä silmät alkoivat loistaa ja että suuret kyyneleet vierivät silmäkulmilta poskille.
Hänet valtasi sanomaton tuskantunne. Mikä vaivasi hänen isäänsä, mikä? Hän, hänen oma isänsä itki, ja Marianne heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.
Konsuli Ebbesen puristi hellästi tytärtään, istuutui sohvalle ja nyökytti surumielisesti yläruumistaan. Marianne itki koko ajan, niin että sydän oli pakahtua.
Konsulin mieleen muistui nyt vastenmielisen selvästi muuan kuva, jonka hän kerran oli nähnyt.
Se esitti Molokkia — se oli rautainen ja kivinen jättiläispatsas. joka tuijotti omituisesti säälimättömillä eläimensilmillään. Ja nuori neitoinen asetettiin uhriksi sen eteenpäin kurotetuille käsivarsille.
Hän kiikutti Mariannea polvillaan. Hän ei saattanut sanoa mitään eikä lohdututtaa häntä millään. Mutta hänen sisässään soi lakkaamatta — tahdissa:
— Molok! Molok! Molok!
Kun Marianne Ebbesen ja Haldor Björn samana iltapäivänä kulkivat käsi kädessä kaupungin pääkadulla, herätti se suurta melua kaupungin hyvien asujanten keskuudessa. Puolessa tunnissa tiesivät kaikki kertoa tapahtumasta. Vieläpä vanhat vähäkuuloiset iso-isät ja isoäidit, jotka nyykyttäen istuivat suurissa nojatuoleissaan, olivat monien huutojen ja väärinkäsityksien jälkeen saaneet veltostuneitten aivojensa tajuamaan totuuden.
Ja nyt seurasi kihlautuneille ankara koettelemuksen aika. He joutuivat kaikkialla yleisen keskustelun esineeksi. Heidän ruumiillisista ja sielullisista ominaisuuksistaan kiisteltiin tulisella innolla, samoin heidän tunteistaan ja heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan.
Yhdestä asiasta olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä, kun ensi kiihotus vähän oli ehtinyt laantua, siitä nimittäin, että Marianne jo aikoja sitten oli ajatellut Haldoria, ja kaikki olivat tietysti jo kauan aikaa nähneet, että kihlautumiseen se lopulta oli päättyvä.
Moni katkera sana pääsi sinä iltana kateellisten äitien sydämistä: siinähän meni kaupungin parhain nuori mies heidän naimaijässä olevien tyttäriensä nenän ohitse.
Multa ne isät, jotka olivat liikemiehiä, päästivät kaikki helpotuksen huokauksen: Nyt ei ollut enää vaarallista! Nyt pysyi Ebbesenin liike kyllä pystyssä! Jos se olisi tehnyt vararikon, olisi se vienyt heidät ja monen muun mukaansa.
Mutta jumalankiitos! nyt ei ollut enää vaarallista, sillä vaikka Ebbesen nyt oli joutunutkin hetkelliseen ahdinkotilaan, niin olivat he kaikki yhtenä miehenä valmiit häntä auttamaan, koska hän nyt oli joutunut suhteisiin miehen kanssa, jonka asema oli niin järkkymätön kuin Björnin.
Koko illan keskusteltiin päivän tapahtuman vaikutuksesta kaupungin tulevaisuuteen. Sillä Marianne oli Ebbesenin ainoa perillinen, ja kun kaupungin kaksi suurinta liikettä nyt yhdistettiin Haldorin johdettaviksi, niin oli se varmaan aikaansaava monta mullistusta oloissa.
Ja kun Haldor oli ravakka mies, jonka kaikki tunsivat ja jonka kanssa kaikki olivat veljiä, niin kantoi moni mielessään suuria tuumia. Oli niin muodoin parhainta pysytellä hyvissä väleissä sekä Haldorin että Ebbesenin kanssa. Milteipä nekin, jotka eniten pelkäsivät konsuli Ebbesenin vararikkoa, päättivät aukaista hänelle kukkaronsa suun, jos hän kääntyisi heidän puoleensa.
Ja lähinnä seuraavina päivinä toteutuikin tässä suhteessa useamman kuin yhden toiveet, mutta kaikkialta sai Ebbesen vastaukseksi:
— Kaikin mokomin, herra konsuli, erittäin kernaasti, kuinka paljon vain haluatte.
Lauantai-iltapäivänä istui Hans Ebbesen konttorinsa yksityishuoneessa kädessään tuo kauhea paperi.
Hän katseli sitä kauan aikaa, tarkasteli väärää nimikirjoitusta ja repi lopulta verkalleen koko paperin pieniksi palasiksi. Sitten sytytti hän tulitikun ja poltti palaset yksitellen, nousi seisomaan ja laastuaan tuhkan pieneen rasiaan, meni hän ikkunan luo, aukasi sen ja heitti onnettoman paperin viimeisetkin jäännökset tuuleen.
Sitten päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen ja istuutui nojatuoliin. Hänet valtasi äkkiä raukea väsymys, jonkinlainen surumielinen hellyyden tunne. Ja kun ovelle koputettiin, niin hän ei noussut tuoliltaan, vaan jäi istumaan entiseen asentoonsa. Nähdessään että sisääntulija oli nuori Trolle, ojensi hän hänelle kätensä ja sanoi ystävällisellä luottamuksella:
— Päivää, nuori ystäväni. Tulkaa tänne ja istukaa viereeni. Tänäänhän on lauantai. Kertokaa minulle kuinka nykyjään voitte, rakas Trolle.
Kristian Fredrik mutisi muutaman sanan vastaukseksi ja istuutui hämmästyneenä tuolille kirjoituspöydän ääreen.
— Kas niin, rakas ystävä! Mitä on sydämellänne? Näytätte hieman kalpealta. Tahtoisitte ehken virkavapautta vai kuinka?
— Noo — alkoi konsuli jälleen, kun Trolle ei vastannut — sanokaa vain suoraan, tahtoisitteko jotain. Huomatkaa, että isänne oli minun parhain ystäväni ja että minä mielelläni teen kaikki mitä voin hänen poikansa puolesta.
— Olisin vain pyytänyt kysyä — vastasi nuori mies hiljaisella äänellä — sallisiko konsuli minun matkustaa?
— Matkustaa? Mitä ihmeitä — mietittäkö matkustaa? Mitä tarkoitatte?Minnekä aijotte? Ja kuinka kauaksi aikaa?
— Olen aikonut matkustaa ulkomaille ja päästä siellä johonkin liikkeeseen.
— Vai niin. Mutta siitä ette tähän asti ole sanallakaan maininnut. — No miksi ei? Sitähän sietää ajatella. Nuorelle miehelle ei ole milloinkaan haitaksi nähdä maailmaa vähän laajemmaltikin.
— Sitä paitsi on minulla vielä yksi pyyntö konsulille, ja se on ehken hieman rohkea. Niinpä pyydänkin jo etukäteen anteeksi.
— Mitä tyhjiä — keskeytti konsuli — sanokaa vain mistä on kysymys, niin kyllä siitä suoriudumme. Tarvitsetteko mahdollisesti matkarahoja? Tai suosituksia?
En kumpaakaan, herra konsuli — vastasi Trolle. — Tahtoisin vain kysyä, saisinko tästä päivästä aikain katsoa olevani vapaa toimestani konttorissanne?
— Mitä tyhmyyksiä? — huudahti konsuli hieman äkäisesti. — Onko matkanne niin kiireellistä laatua?
— Tahtoisin mielelläni päästä matkalle jo ensi viikon kuluessa. Ja sitä ennen tarvitsen moniaita päiviä valmistuakseni matkakuntoon.
— Miks'ei, miks'ei, kuten tahdotte, vaikka olisinkin kernaimmin nähnyt teidän osottavan minulle tässä asiassa suurempaa luottamusta. No, mutta se sikseen. Teillä on vapautenne. Mutta ehken saisin kuulla jotain suunnitelmistanne. Minnekä aijotte matkustaa?
— Ensiksi olen ajatellut Hampuriin. Siellä on minulla muuan ystävä. Hän on jo kauan aikaa sitten kysellyt, enkö tahtoisi tulla sinne. Siellä olisi yhtä ja toista oppimista.
— Ja sieltä?
— Sieltä olen aikonut matkustaa Lontooseen ja Pariisiin.
— Tuumanne tuntuvat erinomaisilta. Mutta suokaa anteeksi, että puhuu teille suoraan ja peittelemättä. Oletteko ajatellut, että matkat maksavat rahaa ja että vielä enemmän maksaa elää vieraassa kaupungissa. Sillä ei tosiaan ole mikään leikin asia saada edes joltistakaan tointa sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri. Oletteko ajatellut sitä?
— Olen, herra konsuli. Siksi olen säästänyt palkastani, jonka palveluksessanne olen ansainnut.
— Vai niin, sehän on perin kiitettävää. Mutta kuulkaa nyt, rakas Trolle, suvaitkaa minun isänne vanhana ystävä olla teille pieneksi avuksi. Ette voi lähteä sellaiselle matkalle, ellei teillä ole vähintäin parituhatta markkaa taskussa. Kuinka paljon siitä laskisimme minun osalleni?
— Tuhannen kiitosta, herra konsuli, mutta enhän enää voi ottaa lahjoja vastaan. Olen jo siinä ijässä, jolloin pitää tulla omin voimin aikaan. Ja onhan kotini sitä paitsi jo saanut liiaksikin nauttia konsulin ystävällisyydestä.
— Hyvä, hyvä! Kutsukaamme sitä siis lainaksi, kunnioitettava ystäväni — vastasi konsuli hymähtäen — lainaksi, jonka voitte maksaa takaisin milloin teille sopii, ja silloin vaikka korkoa korolta lukien.
Nuori mies nousi tuoliltaan. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Hän käänteli hermostuneesti hattua käsissään ja katsoi alaspäin.
— Anteeksi, herra konsuli — vastasi hän — mutta en voi ottaa vastaan lainaakaan….
— Mitä hullutuksia? — keskeytti konsuli todella närkästyneenä. — Miksi ette ottaisi, jos saan luvan kysyä?
— Olen asettanut päämääräkseni tulla toimeen ilman velkoja. Luulen, että siten on paras elää. Kun ei kuten minulla ole varmoja edellytyksiä maksaa takaisin, niin tuntuu oikeammalta koettaa tulla omin neuvoin toimeen.
— Olette todellakin merkillisin ihminen, minkä milloinkaan olen nähnyt. Mutta jos tahtoisin antaa teille palkkion, niin voitteko kieltää, ettei minulla ole siihen oikeutta? Voitteko kieltää minun antamasta palkkiota apulaisilleni, jotka eroavat palveluksestani?
Kristian Fredrik ravisti päätään ja vastasi omituisen lyhyesti ja varmasti:
— Tiedän itse parhaiten, etten ole mitään palkkiota ansainnut. Tulin liikkeesenne kokonaan aloittelevana, mutta sain heti yhtä suuren palkan kuin perehtynyt konttoristi. Ja senkin jälestä, kun jotain olen oppinut, on minussa aina ollut tunne, etten ole tehnyt tarpeeksi palkkaani nähden, vaan että te olette minulle maksanut runsaasti ainoastaan sen vuoksi, että olen isäni poika. Sen tähden pidän kohtuuttomana, että kaikesta huolimatta tahdotte antaa minulle palkkion, jota en millään muodolla ole ansainnut. Sitä paitse arastelen konsulin hyväntahtoisuutta senkin vuoksi, etten voi sitä millään palkita.
Konsuli viskasi kynän kädestään.
— Te olette hullu — ärjäsi hän äkäisesti, nousi seisomaan ja alkoi pitkin askelin kulkea edes takaisin permannolla. Hän pysähtyi hetkiseksi ikkunan ääreen, kääntyi äkkiä ympäri ja katseli nuorta, kaunista, jäykkäpiirteistä miestä, joka pää kumarassa seisoi oven suussa.
Lopulta meni hän hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
— Minua miellyttää teidän päättäväisyytenne. Olette totta tosiaan oikeassa, kun ette tahdo apua, niin, ette tahdo, vaikkakin sen saisitte mieheltä, joka on ollut isänne ystävä. — En tahdo vaivata teitä enempää. Matkustakaa vaan, poikani, ja pysykää yhtä suoraselkäisenä kuin nyt olette, niin teistä jotakin tulee. Mutta jos teitä haluttaa, niin voitte aina muistaa, että jos joudutte ahdinkoon, niin voitte huoleti kääntyä puoleeni. Ei enää sen vuoksi, että olette isänne poika, ymmärrättekö, vaan sen vuoksi, että olette oma itsenne, sen vuoksi, että mielelläni soisin teidän katsovan minua ystäväksenne. Tahdotteko säilyttää mielessänne tämän, rakas ystävä?
Samalla kuului askelia viereisestä huoneesta, ovi auastiin ja Marianne seisoi heidän edessään hengästyneenä ja hymyilevänä.
Kristian Fredrik kumarsi jäykästi ja kohteliaasti ja tuli entistään kalpeammaksi. Marianne katseli häntä ja muuttui äkkiä vakavaksi.
— Hyvää päivää, isä! hyvää päivää Kristian Fredrik!
— Vai niin, tuletko sinä aikaansaamaan täällä hämmennystä jälleen — sanoi konsuli veitikkamaisesti.
Marianne ei vastannut vaan meni miettiväisen näköisenä pari askelta lähemmäksi Kristian Fredrikkiä.
Kuinka on purjehdusmatkan laita? — kysyi hän. Oletteko saanut veneen sunnuntaiksi?
— Pyydän anteeksi — vastasi hän — mutta purjehdusmatka jäänee sikseen.
— Miksi niin?
— Matkustan jo ensi viikon alussa.
— Matkustatte! — Minnekkä?
— Ulkomaille — Hampuriin.
— Ja kuinka kauaksi aijotte sinne jäädä?
— En tiedä, mutta tuskin uskon, että enää tänne saavun.
Marianne katsoi häntä vakavasti ja tutkien.
— Vai niin — sanoi hän hiljaa — vai niin, te matkustatte.
Konsuli Ebbesen kuuli, että nuorten keskustelu vähitellen sai oudon sävyn, ja heti heräsi hänessä epäilys. Hän ymmärsi äkkiä kaikki.
— Niin — sanoi hän edelleen iloisesti — Trolle matkustaa avaraan maailmaan tullakseen mieheksi, ja siinä hän on varsin oikeassa. Niin, rakas ystävä, teette varmaan, niinkuin olemme sopineet? Mutta minä toivon, että pistäydytte vielä konttoriin, ennenkuin lähdette, niin saamme sanoa oikeat hyvästit.
— Sen teen — vastasi Kristian Fredrik.
Hyvästi, herra konsuli, ja sydämellinen kiitos ystävällisyydestänne. Hyvästi, neiti — sanoi hän sitten, kumartaen Mariannelle. Ja lisäsi vitkaan ja teeskennellyn iloisesti: — Pyydän saada toivottaa teille kaikkea hyvää — nyt ja aina.
Sitten lähestyi hän ovea, kumarsi vielä kerran kylmästi ja kohteliaasti ja poistui.