Haldor Björn rakastui päivä päivältä yhä enemmän nuoreen morsiameensa. ja Mariannesta tuntui yleensä, että kaikki kävi jokseenkin onnellisesti, paljon onnellisemmin kuin hän alunpitäin oli saattanut otaksuakaan. Ei sen vuoksi että hän erikoisesti olisi tulevasta puolisostaan välittänyt, mutta Haldorin rajaton ihailu ei miellyttänyt häntä niinkään vähän. Haldor ei kyllin usein saattanut vakuuttaa, että hänen kohtalonsa oli Mariannen käsissä, ja nuoresta tytöstä on aina miellyttävää tuntea oman arvonsa ja vaikutusvaltansa suuriin täyskasvuisiin miehiin.
Joskus saattoi tosin surumielinen ajatus pujahtaa hänen sieluunsa, muistellessaan Kristian Fredrikiä, mutta hän oli itse asiassa liian tyytyväinen olemassaoloonsa siitä suuriakaan välittääkseen.
Hänhän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja sen lisäksi kaikkien ihmisten hellimä ja ihailema. Kaikki vakuuttivat hänen olevan kauneimman tytön koko kaupungissa. Hän oli isänsä ilo, hänen sulhasensa ihaili ja rakasti häntä rajattomasti ja hänellä puolestaan ei ollut mitään häntä vastaan, päin vastoin. Haldor oli hänelle läpeensä hyvä ja täytti uskollisesti kaikki hänen toivomuksensa.
Mitä sortavaa hänellä siis oikeastaan saattaisi olla?
Konsuli Ebbesen alkoi hänkin toivoa, että kaikki vielä oli päättyvä hyvin — joskaan hän ei voinut vapautua muutamista hämäristä aavistuksista. — Mutta, hyvä Jumala, lohdutteli hän itseään, useimmat ihmisethän menevät avioliittoon ilman monia mutkia ja suuria tunteita. Ja vaikka nuori tyttö avioliittonsa alkuaikoina tuntisikin itsensä joskus jossain määrin pettyneeksi, niin haihtuvat sellaiset tunteet tavallisesti heti ensimäisen lapsen synnyttyä. Ja miksei Marianne siinä suhteessa suoriutuisi yhtä hyvin kuin muutkin porvaristytöt? Tosin oli hänen suonissaan sukunsa rauhaton veri, mutta sen ohella oli hänellä siksi paljon järkeä ja malttia, että hän saattoi pelastua pahemmastakin pulmasta.
Näin ajatellessaan konsuli tunsi itsensä tyynemmäksi ja työskenteli uutteraan vähitellen lakkauttaakseen liikkeensä. Hän myi metsänsä, tehtaansa ja laivansa. Itselleen säilytti hän ainoastaan vanhan talon ja piti ainoana onnenaan saada siinä velattomana kuolla.
* * * * *
Kun nuoret olivat olleet kihloissa puolen vuoden ajan, alkoi Haldor puhua häistä, ja kun Mariannen mielestä ei se asia ollut ensinkään kiireellistä laatua, tuli Haldor entistään hellemmäksi ja vakuutti, ettei ollut syytä lykätä sitä tuonnemmaksi.
Vähitellen alkoi Mariannestakin tuntua niin. Ja hänestä oli sitä paitse samantekevä, koska Haldor niin tahtoi, niin…
Nyt tuottivat pukujen ja uuden kodin hankkiminen paljon puuhaa, ja se oli Mariannesta huvittavaa ja hauskaa.
Ei ollut vielä monta vuotta siitä, kun hän oli leikkinyt nukeilla, pukenut ne hienoihin pukuihin ja sisustanut niitten huoneet, ja kaikki ne muistuttivat elävästi hänen nykyisiä tehtäviään, vaikka viimeksi mainitut tietysti olivat äärettömän paljon huvittavammat.
Sitten pidettiin häät sellaisella loistolla ja komeudella, ettei moista ennen oltu nähty, ja vanhan konsulin puhe vaikutti kaikissa läsnäolijoissa syvää mielenliikutusta.
Konsuli itse oli niin haltioissaan, että tuskin sai sanaa sanotuksi.
Ja häitten jälkeen kuluivat päivät jokseenkin samaan tapaan kuin ennenkin. Marianne ei näyttänyt tosin niin ääriään myöden onnelliselta, mutta onni ehken tuli vasta sitten, kun ehti mukautua uusiin oloihin.
Kun aika tuli, synnytti Marianne lapsen.
Ja nyt tapahtui hänessä muutos — muutos, joka tuli vähitellen ja äänettömästi, mutta jonka tarkkaavammat ihmetyksellä huomasivat.
Sillä kun toiset nuoret rouvat ensimäisen lapsen synnytettyään tulevat tyynemmiksi ja arvokkaammiksi, niin tuntui Mariannassa juuri nyt heräävän jotain rauhatonta ja tyytymätöntä. Se ilmeni monissa pikkuseikoissa.
Hän ei ollut enää niin ystävällinen kuin ennen eikä myöskään niin iloinen.
Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä häntä vaivasi. Harmaa, kolkko suru tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen kuin usva: mistä ja minkätähden, sitä hän ei tiennyt, mutta se valtasi hänet ja synnytti hänessä raskaan, painostavan surun.
Tällaiset kohtaukset vaiensivat häntä usein ja tulivat joka kerta uudistuttuaan yhä vahvemmiksi ja muodostuivat lopulta alati vakaavaksi raskasmielisyydeksi. Ja hänen silmänsä tuntuivat vähitellen aukenevan ikäänkuin hän ensi kerran olisi nähnyt kenen kanssa hän eli.
Aikaisin eräänä kevätaamuna heräsi Marianne siihen, että jokin koputti hänen ikkunalleen. Alussa sekoittuivat äänet puolihämäriin aamu-uniin. Se oli kait isä, joka siellä koputti. Ja nyt täytyi hänen nousta suloiselta, pehmeällä vuoteeltaan ottamaan vastaan ankaria läksytyksiä ikuisesta laiskuudestaan.
Mutta koputukset jatkuivat, ja Marianne havahtui lopulta kokonaan.
Mitä se oikeastaan oli? Ensin hän aikoi huutaa miestään, mutta malttui sitten. Päättäväisesti hypähti hän sängystään, juoksi pehmeästi yli lattiamaton ikkunan luo ja siirsi varovaisesti uutimet syrjään.
Ei mutta! sehän oli vain lintu, joka istui ikkunan ulkopuolella olevalla puunhaarukolla. Muuan oksa, joka oli kasvanut ikkunata liian lähellä oli hiljattain sahattu poikki, katettu ymppäysvahalla ja peitetty pumpuleilla.
Tätä pumpulia kiskoi lintu irti ja kopahutti innoissaan tuon tuostakin nokallaan lasin ruutuun.
Se katseli Marianneen pyöreillä, keltaisilla silmillään eikä näyttänyt vähääkään häntä pelkäävän.
Aamun hiljaisuudessa sitä paitse oli jotain outoa. Elämä nukkui vielä. Ainoastaan he kaksi, lintu ja Marianne, olivat valveilla. Ei tarvinnut mitään pelätä. Aamu oli niin rauhallinen ja viaton.
Omituinen tunne valtasi Mariannan. Hän ei muistanut koskaan olleensa ylhäällä siihen vuorokauden aikaan. Missään tapauksessa hän ei ollut nähnyt luontoa koskaan niin omituisena.
Hän hiipi hiljaa makuuhuoneestaan saliin. Kaikki kaihtimet riippuivat alhaalla, mutta valo paistoi läpi punaisen kankaan ja hehkui kuin veri. Ainoastaan ikkunapuitteet piirsivät mustat, uhkaavat ristinsä punaiseen ilmaan.
Marianne vetäsi kaihtanen ylös. Lämmin, punainen valo katosi ja huoneeseen virtasi vilpoinen, hopeainen valo. Hän ei ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista aamua kuin se oli.
Hän avasi ikkunan, ja samassa säikähtyi lintu sänkykamarin ikkunan alta, polvehti ilmassa rauhattomasti ja päästi mennessään lyhyitä parahduksia.
Aamuilma virtasi ikkunasta ja toi puutarhasta tullessaan nuorien kukannuppujen kostean hajun. Puutarhan ulkopuolella oli katu, harmaana ja tyhjänä, sen takana laituri venheilleen.
Siellä oli hänenkin venheensä, pieni, valkoinen vene, kyljellään telakan vieressä, ja aamuruskon hohto taittui sen reunoja vastaan.
Meri oli tyyni ja hiljainen. Hän kuuli sen hiljaa porisevan se noustessa ja laskiessa laiturin paaluja vastaan.
Eriskummainen, puoleksi surunvoittoinen ilo valtasi Mariannen. Hänen sydämensä ikäänkuin puhdistui, puhdistui neitseelliseksi ja viattomaksi sinä ihanana aamuna. Hän ei enää olisi tahtonut pimeään, kuumaan sänkykamariin, ei, hän olisi halunnut hiipiä huoneesta kestoisille puutarhan poluille venheensä luo, joka paistoi ja odotti siellä rannassa.
Ja sitten antaisi hän veneen ajelehtia, keinua hiljakseen merelle, joka kohosi ja laski tahdissa hänen sydämensä kanssa. Muutama hetki sen jälkeen hän oli rannassa. Pari aironvetoa ja kevyt venonen kiiti aaltoa, niin että vaahto perässä kiehui.
Saarien takana hohti taivas aamun koiton punaa. Ja kaukana taivaanrannalla, missä meri avartui, näkyi tummansininen viiru. Se oli aamutuulahdus, joka siellä alkoi ensimäiset liikkeensä. Marianne laski airot höllälleen ja antoi veneen lipua aalloilla.
Sellainen oli siis valoisa kevätyö! Herra Jumala, kuinka usein hän oli siitä kirjoissa lukenut, sen vähintäkään liikuttamatta häntä! Mutta nyt hän alkoi ymmärtää.
Valoiset yöt — nuori lempi! Minkälaista se mahtaisi olla? Myöhäset kohtaukset, kun tiet ovat autioita ja hiljaisia, kun on alkanut hämärtää ja yöorvokit tuoksuvat viehkeästi. Myöhäiset kohtaukset, lämpimät sanat ja syleilyt? Ja varhaiset, iloiset aamut, kun ensimäinen auringonsäde hiipii huoneeseen viheriän kaihtimen lävitse? Lintu laulaa puutarhassa puun oksalla ja päivä vaikenee vaikenemistaan?
Eiköhän se niin olisi?
Hän nojasi kyynärspäänsä veneen laitaa vastaan ja katseli veteen.
Oi kuinka oli ihana istua sillä lailla! Sitäkö runoilijat kutsuvat uneksimiseksi? Todellisuus ei enää ollut olemassa. Hän itse oli nuori tyttö — rakastunut, ja illalla kohtaa hän rakastettunsa. Kenenkä hän kohtaisi? — Kristian Fredrikin? — Niin — hän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias, ja hän oli rakastunut häneen ja kohtaa hänet illalla. He tapaavat toisensa veräjällä, vanhalla tiellä. He kulkevat merenlahdelle päin, kapeata polkua, jonka kumpaisellakin puolella kasvaa tuomia. Kauniisti loistavat tuomen kukat puolipimeässä, ja kuinka ne tuoksuvat! Ah, olla nuori ja rakastettu! — Annan sinulle kaikki, rakastettuni! — Kaikki, kaikki! — Sitten alkaa valjeta puitten runkojen lomissa, ensin heikosti, mutta pian häämöittää lehvien lävitse rusopilvet, ja kun he tulevat meren rannalle, hohtaa auringonvalo jo puitten latvoissa vuorilla.
* * * * *
Voimakas, viileä tuulenpuuska puhalsi yli meren lahden, jättäen jälkeensä tummansiniset virilaineet. Aurinko paistoi jo korkealla yli kaupungin ja valoi hohtoansa kirkontorniin. Tiirat lensivät tirskuen lähellä vedenpintaa. Kalastajavene lähti laiturista ja levitti ruskeat purjeensa.
Kaikki oli hetkessä muuttunut, rauha oli poissa, päivä oli tullut.
Alakuloinen katkeruus täytti Mariannen mielen Hän tarttui airoihin ja sousi pitkin, äkäisin vedoin maalle päin.
Lemmenkohtauksia! Hän, perheenäiti, jolla on talous, mies ja lapsia, hän antautui »uneksimaan» kuin nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö! Eikö hän sitten koskaan muista, että sellainen ei ole milloinkaan sattunut hänen osalleen eikä milloinkaan sattuisikaan. — Hänen nuoruutensa? — Hänellä ei ollut koskaan nuoruutta ollutkaan — ei koskaan rakkautta, ei koskaan innostusta!
Hän sousi nyt hiljempaa kevätauringon luodessa hurmaavan valonsa yli köyhän maan. Mutta katkeruus hänen sydämessään kasvoi kasvamistaan, se ajoi takaa hänen ajatuksiaan — kaikki kahleet katkesivat ja kiivaita syytöksiä kuului hänen sydämensä kaikilta kolkilta.
Ensimäisen kerran syttyi hänessä kauan aikaa tuhan alla kytenyt epäluulo isäänsä kohtaan ilmi liekkiin. — Miksi isä sellaisella kuumeella oli kiiruhtanut hänen ja Haldorin avioliittoa? Miksi? Kuinka saattoi hän, viisas ja ymmärtäväinen mies, neuvoa häntä, silloin vielä kokematonta lasta, niin aikaisin ottamaan tämän kovanonnen askeleen? — Tai oliko se ollut hänelle yksinkertaisesti vain kauppatoimi? Jumala ties, mistä sellainen ajatus hänen päähänsä pälkähti, mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi se selittänyt kaikki. Kehno kauppa olisi se ollut. Isä on liikemies. Miksi hän ei olisi voinut sitä tehdä? Kunhan vain maksettiin hyvin! — Maksettiin! — Maksettiin!
Niin lipuivat hänen ajatuksensa, tylyt, kylmät häijyt ajatukset, jotka ilkkuivat kaikelle hänen syvälle lapsirakkaudelleen.
Sellaiset ajatukset herättivät hänessä sarjan uusia ajatuksia. Koko hänen mielensä joutui kuohuksiin. Moni ristiriitainen ääni taisteli hänessä. Muutamat syyttivät, muutamat vaativat, muutamat ilkkuivat, mutta sydämen syvimmästä kolkasta kuului toivotonta itkua sen johdosta, mikä ikipäiviksi oli kadotettu.
Hän laski veneen laiturin kylkeen ja meni kotiinsa. Mutta nukkumaan hän ei enää saattanut mennä sänkykamarin tukehduttavaan ilmaan. Jossahännukkui…
Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hän vei kätensä otsalleen, hänen ruumiinsa värisi kiireestä kantapäähän. Miksi olikaan kaikki tämä häntä kohdannut! Hän oli kauan aikaa tuntenut, että jotain kuohui hänen sielussaan, etenkin tänä kevännä, mutta vasta nyt, aamun hiljaisuudessa oli kaikki elävästi hänelle selvinnyt.
Mitä oli hänellä tehtävää siinä talossa? Hän katseli ympärilleen. Jumala! — Ja siinä hän oli emäntä! Hän oli naimisissa hänelle kokonaan vieraan miehen kanssa, josta hän ei vähääkään välittänyt — sidottu häneen ikipäiviksi!
Mutta lapsi! Hän juoksi lapsikamariin, jossa hänen pieni poikansa nukkui tyynenä ja rauhallisena.
Ei — ei edes sekään side ollut olemassa! Ah! kuinka he olivat hänelle valehdelleet sanoessaan, että äidinrakkaus oli suurinta maailmassa! Hänen oma isänsäkin häntä sillä oli lohduttanut, kun hän oli ollut toivoton. Ja kuinka hän puolestaan silloin oli iloinnut, että tuo pikku olento oli syntyvä. Jumalan enkeli, joka vuodattaisi taivaanvaltakunnan rauhan hänen ylitsensä.
Ja nyt! Mitä tunsi hän poikaansa kohtaan?
Sääliä, vastuunalaisuutta, kaikkea sellaista, mutta ei äidinrakkautta, joka olisi ollut kauniimpaa ja voimakkaampaa kuin kaikki muu.
Hänen sielunsa läpi lensi äkkiä ajatus: mutta jos olisit synnyttänyt poikasi jonkun toisen miehen kanssa, jota rakastat?… Hän jäi seisomaan ja tuijotti eteensä suurilla, surumielisillä silmillä. Sitten ravisti hän toivottomana päätään ja nojautui yli kehdon.
— Pieni lapsi rukka! — kuiskasi hän ja suuteli sitä varovaisesti poskille.
Hän meni takaisin saliin. Aurinko alkoi paistaa ikkunasta, ja pari kärpästä leikki ikkunanpuitteilla.
Ei, hän ei voinut jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Hän lähti jälleen ulos, kiiruhti läpi kaupungin pitkin vanhaa viertotietä ja veräjällä hän kääntyi metsäpolulle. Niinkuin hän oli ajatellutkin, siellä tuomet kukkivat.
»Nyt metsä vihannoiJa tuomi tuoksuna,»
lauloi hänen sydämessään.
Tyyni ilma oli helteistä ja pihkaista puitten siimeksessä. Hänen ajatuksensa tulivat raukeiksi, ja kun hän meni takaisin kaupunkiin, niin tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt kaikki usvan läpi.
Saavuttuaan kotiinsa sanoi palvelija hänelle, että herra jo oli mennyt konttoriin.
Jumalan kiitos, ajatteli Marianne.
Sitten heittäytyi hän sänkyyn ja vaipui lyijynraskaaseen uupumuksen tilaan.
Aamiaiseksi hän havahtui, pukeutui ja meni ruokasaliin.
Haldor oli jo siellä. Marianne huomasi, ettei hän ollut hyvällä mielellä. Hyvää huomenta sanomatta istui hän pöytään ja alkoi syödä.
— No, missä sinä olet tänä aamuna ollut? hän kysyi.
— Ulkona kävelemässä, vastasi Marianne tylysti.
— Vai niin! Sinullapa on omituinen kävelyaika!
— Niinkö sinusta tuntuu?
— Niin. Ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta kun teet sellaisia hullutuksia minulle siitä etukäteen ilmoittamatta. Sehän näyttää niin peräti omituiselta, rakas ystävä — sanoi hän leppeämmin.
Mariannan katse oli jääkylmä sanoessaan:
— Minä luulen, että saan tehdä mitä haluan.
Haldor katsoi häneen hämmästyneenä eikä tiennyt mitä vastata.
Lopulta puhkesi hän tyynempänä sanomaan:
— En sinua ymmärrä. En totta tosiaan, Marianne.
Marianne kohautti olkapäitään ja hymyili ivallisesti, ja sitten ei sanottu enää sanaakaan sinä aamiais-aikana.
Tänä valoisana kesäkautena valkeni elämä ensi kerran Mariannelle ja uudet kaihon ja ikäväntunteet tähystelivät maailmaa uteliain katsein. Samaan aikaan muuttui hänen ulkomuotonsakin. Hän, joka huolimatta kahdestakymmenestä ikävuodestaan ja lapsestaan oli siihen asti säilyttänyt tyttövartalonsa, kehittyi tällä aikaa kypsäksi, täyskasvuiseksi naiseksi.
Hän tuli hieman täyteläisemmäksi, rinta levisi ja vahvistui, kasvojen piirteet kehittyivät puhtaammiksi ja jyrkemmiksi ja katse omituisen valppaaksi.
Huulet, jotka niin helposti aukenivat hänen uneksivasti ja hajamielisesti hymyillessään, olivat nyt päättävästi kokoonpuristetut. Niin, itse pään asento oli toisenlainen, ja se se ehken saattoi ihmiset huomaamaan muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ennen hän oli kulkenut pää kumarassa ja hänen kasvoissaan oli ollut sellainen ilme, kuin olisi hän kuullut kaukaista musiikkia. Nyt piti hän päätään pystyssä, ja tuntui kuin olisi hän vapautunut epämääräisestä ja ikävöivästä haaveilemisesta.
Ihmiset kysyivät toisiltaan:
— Mitä lienee tapahtunut? Mikä nyt on tielle sattunut?
Niin, Haldorin lähimmät klubiystävät nyyhkäsivät häntä ja tekivät leikillisiä huomautuksiakin siihen suuntaan, että jälleen saisivat, kunnian nähdä hänet seurassaan.
Ainoastaan hänen parhaimmat tuttavansa uskalsivat tehdä hänelle näin lähenteleviä huomautuksia. Mutta vaikkeivät hänen entiset klubituttavansa olleetkaan erikoisen hienotunteista väkeä, olivat he kuitenkin läpeensä hyväsydämisiä, ja he olisivat varmaan tunteneet itsensä hyvin onnettomiksi, jos olisivat tietäneet, kuinka syvästi he loukkasivat Haldoria.
Säälittävä mies konsuli Björn todellakin oli, sillä hän rakasti edelleenkin Mariannea koko onnettomalla sydämellään.
Hän tahtoi, että Marianne aina olisi ollut iloinen ja että hänellä olisi ollut kaikki mitä haluaa. Silmää räpäyttämättä hän oli kieltänyt yksinkertaisen Björnien luonteensa ja varustanut vaimonsa, kotinsa, milteipä oman persoonansakin aito Ebbesenilaisella loistolla. Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut melkoisitta sisäisittä taisteluitta. Pahinta kaikista oli ollut, kun hänen oli täytynyt ajaa muhkea partansa ja säästää ainoastaan poskiparta, kammata tukkansa sileäksi ja jakaukselle, joka ulottui aina niskaan asti ja kaiken päälliseksi vaihtaa mukava, alaskäännetty kaulus korkeaan, nykyaikaiseen kaulukseen, jossa hän tuskin saattoi hengittää.
Mutta kaikkiin niihin muutoksiin hän oli suurella vaivalla vähitellen tottunut. Mariannahan oli aina lapsuudestaan asti oppinut toisiin tapoihin kuin hän. Hän oli kasvatettu noudattamaan maun vaatimuksia ja sitä paitsi hän oli oleskellut ulkomailla.
Mutta nyt hän ei Mariannea enää ymmärtänyt. Hän ei käsittänyt tuota äkkinäistä kylmäkiskoisuuden puuskausta, tuota synkkää äänettömyyttä, johonka Marianne viime aikoina oli vaipunut, tuota uhkaavaa, tylyä ilmettä hänen katseessaan. — Mitä hän sitten oli rikkonut? Hän koitti löytää muististaan edes jonkun synnin, jonka olisi tehnyt, mutta turhaan.
Eräänä iltana, jolloin hän kaikilla keinoin oli koettanut saada Mariannen hymyilemään, mutta jolloin vastaukset olivat ainoastaan harvoja, töykeitä sanoja, joutui hän kokonaan suunniltaan, ja niinkuin suuri, nöyryytetty eläin heittäytyi hän polvilleen ja kuroitti kokoonpuristetut kätensä Mariannea kohti.
— Marianne — sanoi hän — en enää tätä kestä. Etkö siis voi ilmaista, millä sinua olen loukannut. Jumalan tähden, Marianne, sano se. Nuhtele minua, että välimme jälleen tulisi entiselleen.
Pää kumarassa hän sitten odotti puolisonsa toruja. Mutta Marianne vaikeni. Ei ainoallakaan sanalla, ei edes kädenliikkeellä vastannut miehensä pyyntöön.
Omituinen tuska valtasi Haldorin, aavistuksen sekainen tunne siitä, että ikipäiviksi oli menettänyt puolisonsa, ja tämä tuska musersi hänet tuhaksi.
— Huomaan että olen jollakin tavoin tehnyt pahoin — kuiskasi Haldor edelleen. — Älä enää ole toivoton, Marianne. Anna minulle anteeksi!
Hän oli pannut kätensä Mariannen polville. Ja nyt hän tunsi, kuinka Marianne nousi. Tuskan tukahuttama kun oli antoi hän vastuksetta työntää itsensä syrjään, ja Marianne poistui.
Haldor vaipui kasvoilleen maahan. Hän tunsi olevansa häpeissään, nöyrtynyt, kykenemätön kaikkeen. Hän aavisti, että he nyt erosivat, ja silloin muuttui maailmassa kaikki hänelle arvottomaksi.
Marianne meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan, käsivarret ristissä. Tuon tuostakin katsoi hän Haldoriin, joka lojui lattialla entisessä asennossaan. Se kiukustutti häntä. Mitä hyödytti sellainen tyhmä ja naurettava narripeli? Minkätähden makaa hän tuolla lailla? Eikö hän ymmärrä, että hän siten vielä enemmän alentaa itsensä Mariannen silmissä?
— Sinä erehdyt täydellisesti, Haldor — sanoi hän vihdoin kuivalla, pakotetun jokapäiväisellä äänellä — sinä et ole loukannut minua pienemmälläkään. Millä lailla sen olisit tehnyt? Minä en sitä paitse ole ensinkään toivoton. Mitä syytä minulla siihen olisi?
Musta möhkäle lojui edelleen liikkumattomana lattialla ja sai lopulta Mariannen kokonaan raivoon. Häntä inhotti tuo hänen sääliinsä vetoaminen. Hän polki jalkaansa ja sanoi töykeällä, ivallisella äänellä:
— Ei, nyt sinun todellakin täytyy nousta. Miksi turhia temppuja? Ajattele, että joku sattuisi tulemaan ja näkisi sinut tuolla lailla nelin ryömivän!
Yhdellä hyppäyksellä oli Haldor hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjat, suu värähteli, hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, ja Marianne näki, kuinka hänen hampaansa puristautuivat hänen alahuultaan vastaan.
— Varo!
Se kuului pikemmin ähkymiseltä kuin uhkaukselta, mutta surumielisissä eläimensilmissä paloi hehku, joka kauhistutti Mariannea.
Sitten kääntyi Haldor ympäri ja meni kiirein askelin huoneesta. Hänen päänsä oli painunut rintaa vastaan ja olkapäät kohonneet ylöspäin. Itkikö hän?
Marianne naputteli ikkunaa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen itseensä, mutta kun hän ajatteli mitä oli tapahtunut, niin hän ei löytänyt syytä tyytymättömyyteen. Sillä oliko hänen velvollisuutensa olla hyväntahtoinen? Eikö häntä oltu vedetty harhaan? Eivätkö he olleet hävittäneet koko hänen elämänsä? Hänen nuoruutensa, hänen viattomuutensa, hänen kykynsä rakastaa — kaikki he olivat raiskanneet. Miksikä he hänet olivat tehneet? Mitä hänen elämänsä nyt oli? Suuri ikävyyden erämaa! Ja pitäisikö hänen kaiken tämän jälkeen olla hyvä niille, jotka niin säälimättömästi olivat riistäneet hänen nuoruutensa? Jotka olivat tehneet hänet siksi kovaksi ja kylmäksi naiseksi, mikä hän nyt oli? Eivätkö he ehken tienneet, että hänessä tylyyden takana oli neitsyt, joka itki ja kuroitti kätensä ikipäiviksi kadotettua elämää kohti?
Ei, he eivät sitä tienneet, eivätkä koskaan saisikaan sitä tietää. Mutta tyytymättömyyden tunne kalvoi häntä edelleen. Hän ei saattanut nukkua, vaan heittelehti sängyssään, kuunteli jokaista ulkoapäin tulevaa ääntä, ajatteli pitkät ajat hävitettyä elämää ja koetti itkeä, mutta ei voinut.
Haldor tuli kotiin vasta aamupuoleen. Oli jo jokseenkin valoisata. Hän törmi tuoleja ja pöytiä ja roiski vaatteensa mihin sattui. Oli helppo huomata, että hän oli juopunut.
Siihen vastenmielisyyden tunteeseen, jota Marianne häntä kohtaan tunsi nähdessään hänet sellaisena, sekoittui samalla jotain huojentavaa, keventävää. Sillä nyt katosi hänen äskeinen käsittämätön tyytymättömyytensä.
Ja sitten hän itki itsensä uneen.
Kaksi vanhaa, viisasta silmää seurasi siihen aikaan lakkaamattaMariannea. Ne olivat hänen isänsä.
Hän huomasi selvemmin kuin kukaan muu Mariannessa tapahtuneen muutoksen, ja hän yksin tiesi syyn siihen.
Jo Mariannen avioliiton alusta asti hän oli pelännyt tätä hetkeä. Hän oli aina ymmärtänyt, että tyttärensä oli ihminen, jolla oli paljonkin persoonallisia elämänvaatimuksia, ja ne olivat ennemmin tai myöhemmin murtautuvat esiin ja vaativat oikeuksiaan.
Hän oli viimeiseen saakka toivonut, että lapsi olisi Mariannen tyynnyttänyt ja antanut hänen elämälleen sisältöä.
Mutta kun tämä toivo petti ja kun hän näki Mariannen syvän pettymyksen, silloin hän ymmärsi, että ankara sisäinen taistelu oli puhkeava esiin Mariannessa. Ja se taistelu oli päättyvä joko väsyneeseen malttumukseen tai ankaraan sisäiseen mullistukseen.
Ja nyt oli taistelu alkanut.
Hän kävi Mariannen luona joka päivä, kuten hän muuten oli tehnyt aina siitä saakka, kun Marianne oli mennyt naimisiin. Ulkonaisesti oli Mariannessa kaikki entisellään. Ja kuitenkin oli hänen silmissään uusi ilme, sellainen valpas ilme, jonka usein näkee vanhoilla lääkäreillä. Konsulikin oli sitä paitsi varovaisempi kuin ennen Mariannen kanssa keskustellessaan eikä neuvonut häntä milloinkaan, ei edes leikillään. Sillä hän näki vallankumouksen kaikissa hänen tunteissaan, joten hän pienimmälläkin varomattomasti lausutulla sanalla olisi voinut päästää hänen katkeruutensa valloilleen. Hän tunsi, että hänen olisi ollut mahdoton kestää Mariannen soimauksia. Sitä paitsi olisi se voinut tehdä kylmäksi heidän välinsä, joka enää tuskin koskaan olisi voinut sulaa.
Hän valitsi sanansa miehen kaikella hienotunteisuudella, hän vainusi vaaran jo kaukaa ja koetti aina kääntää keskustelun keveään leikkiin. Hän puhui siitä mikä oli ollut onnellisinta ja valoisinta Mariannen lapsuudessa, muisteli hiljaisia, rauhallisia päiviä vanhassa kodissa, koetti vahvistaa sitä mitä Mariannen luonteessa oli tyyntä ja tasapuolista, että Mariannella, myrskyn tullen, olisi ollut tarpeellinen painolasti.
* * * * *
Myöhään eräänä iltapäivänä, kun konsuli Ebbesen tuli juomaan kahvia Björnin luokse, oli Marianne tavattoman alakuloinen. Konsuli koetti nytkin tekeytyä kuin hän ei sitä ensinkään olisi huomannut ja kertoi pari iloista kaskua häntä huvittaakseen.
Mutta tänään oli Marianne aivan mahdoton. Hän istui hiljaa ja kumarassa ja tuijotti eteensä suurilla toivottomilla silmillä.
Lopulta ei Ebbesen löytänyt enää mitään sanottavaa. Raskas vaitiolo valtasi vanhan miehen. Hän katseli kauan aikaa Marianneen, ravisti huolestuneen näköisenä päätään ja huokasi.
Marianne kuuli sen ja kiinnitti häneen synkästi palavan katseensa. Pitkän aikaa istuivat, he sitten samassa asennossaan ilmettä muuttamatta.
Mariannen silmäys sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Ei hyödyttänyt enää kuljeskella äänettömänä. Nyt olivat heidän sydämensä ajatukset paljastuneet toisilleen ja nyt täytyi heidän puhua.
Konsuli nousi ylös ja meni suoraa päätä Mariannen luo, ja silitti hänen tukkaansa monta kertaa. Ah, kuinka Mariannen täytyi kärsiä!
Hänen suurissa silmissään paloi edelleen uhkaava hehku, niitten lakkaamatta tuijottaessa konsuliin. Niissä oli ilkeä, keltainen loiste, jommoista konsuli ei koskaan ennen niissä ollut nähnyt.
— Lapsi rukkani — sanoi vanha mies — rakas pieni ystäväni, joka saat kärsiä niin paljon!
Ja siellä on jotain, joka huutaa. Elämässä on niinkuin sadussa: on olemassa korkea onnellisuuden vuori, jonka huipulta voi nähdä koko maailman ihanuudet. Ja kaikki pyrkivät sinne. Sen tiedät itse. — Mutta vanhat ja viisaat, jotka siellä ovat olleet ja sieltä palanneet laakson tyyneen rauhaan takaisin, ne vakuuttavat nyt niinkuin ennenkin nuorille: Älkää kiihtykö! pysykää vakavina niinkuin mekin! — Mutta se ei auta, ei auta. Sillä meidän oikeutemme, meidän nuorten oikeus on päästä tuolle korkealle vuorelle. — Kuuletko, se on meidän oikeutemme, oikeutemme, oikeutemme!
Marianne seisoi konsulin edessä suorana ja innostuneena ja hänen kiihkonsa paloi ja loisti hänen sanoissaan niin syvästi ja voimakkaasti, ettei sitä enää näyttänyt voivan sammuttaa.
Syntyi pitkä äänettömyys.
Konsuli Ebbesen ei enää löytänyt sanoja ja ajatuskin tuntui pysähtyvän. Hän tunsi itsensä vanhaksi tuon uhmailevan nuoruuden edessä, väsyneeksi ja vieraaksi.
Ulkoa häämöitti kesäyön syvänsininen taivas. Tuon tuostakin tuoksahti ikkunasta sisään sireenin tuoksu.
Konsuli Ebbesen nousi, päästäen syvän huokauksen. Hän meni Mariannen luo, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja sanoi:
— Niin, niin, minä ymmärrän sinua, lapsi. Nuorilla on aina oikein. Mutta lopulta näkyy kuitenkin, että vanhat ovat nähneet pitemmälle. Niin ihmeellinen on elämä. Päivä on koittava, — muista mitä nyt sinulle sanon — päivä on koittava, jolloin olet näkevä, että on onnellisempaa uhrata kuin vaatia. Elämä tekee ihmisen nöyräksi ja väsyneeksi. Ei. tänä iltana en enää voi puhua. Hyvästi. Marianne! Kiitos, että olet puhunut minulle suoraan!
Kun konsuli Ebbesen sinä iltana tuli kotiinsa kulki hän kauan aikaa edes ja takaisin huoneessaan. Lopulta pistäysi hän puutarhaan ja kuljeskeli vitkaan ja mietiskeleväisenä vanhojen jasmiinipensaitten reunustamia polkuja.
Pitkä keskustelu oli saattanut hauet suunniltaan, ja hän tunsi, ettei Se suinkaan ollut lähentänyt häntä Marianneen — päin vastoin. Hetkisen tunsi hän halua palkita Mariannen avomielisyyden kertomalla hänelle rehellisesti ja vilpittömästi siitä onnettomasta hetkestä, josta Mariannella jo näytti olevan aavistus. Mutta hänet valtasi heikkous. Ja sitäpaitse — mitä se olisi hyödyttänyt? Nykyisessä mielentilassaan ei Marianne sitä kuitenkaan olisi ymmärtänyt. Hänessä vain olisi vakiintunut käsitys, että se sittenkin oli ollut »kauppa». — Ei, paras oli niinkuin oli. Piti siis yhä edelleenkin kaartaa hänen kysymyksensä. Nuoriso on niin sydämetön. Se on sen suuri etuoikeus. Ja vanhuuden velvollisuus on mahtua ja antaa anteeksi.
Kaikki jäi entiselleen. Ei ollut enää aika miettiä sitä, jota ei voinut muuttaa — oli toimittava.
Sillä semmoisella päällä, kuin Marianne nyt oli, saattoi hän tehdä mitä tahansa. Mikään ei enää sitonut häntä siihen, johon kohtalo oli hänet johtanut, ja mikään ei niin saattanut häntä kiihtymään kuin sana »velvollisuus».
Jos hän kauemmin aikaa saisi olla sillä olollaan ja katkeruus ja tylyys juurtuisi hänen sieluunsa, niin saattaisi hänen päähänsä pälkähtää mikä tyhmyys tahansa. Jumala ties mihin hän ryhtyisi. Hän saattaisi karata ensimäisen parhaan seikkailijan kanssa minkä kohtaa — ei sen vuoksi, että intohimo hänet siihen johtaisi, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi, että saisi antaa potkun tuolle inhottavalle velvollisuudelle.
Ei, hänen täytyi päästä pois. Hänen täytyi päästä toiseen ympäristöön, nähdä toisia ihmisiä, huvitteleida, nauttia nuoruudestaan, unohtaa tuumailunsa, siksi kunnes hän väsyisi kaikkeen, siksi kunnes hänen unelmiensa kultaus kuluisi pois ja hän alkaisi ikävöidä rauhaa ja hiljaisuutta.
Mutta sellainen tuuma ei ollut yhtä helposti toteutettu kuin ajateltu. Saattaa Haldor se ensin käsittämään — Jumala ties, millä lailla se kävisi päinsä, sillä sellainen oli kokonaan Haldorin ajatuspiirin ulkopuolella — ja toiseksi ilmoittaa se sopivalla tavalla Mariannelle? Kuka tietää mitä uusia epäluuloja koko tuuma hänessä herättäisi. Hän oli viimeaikoina käynyt niin omituiseksi eikä luottanut enää kehenkään.
Vaikeinta kaikista oli pysyttää häntä sopivien rajojen sisällä, jos hänen päähänsä äkkiä pälkähtäisi riuhtaista itsensä irti inhoomistaan velvollisuuksista ja hautaantua ilojen ja huvittelujen hautaan.
Niin, vaarallinen koe hänen tuumansa joka tapauksessa oli, ehken liian vaarallinen. Mutta toiselta puolen oli jotain tehtävä Mariannen pelastamiseksi siitä katkeruudesta, mikä kyti hänen mielessään — ja eikö hän ollut velvollinenkin sitä tekemään? Eikö Mariannella sitä paitsi ollut oikeus moittia häntä, että hän oli hänet kasvattanut elämään vapaudessa ja sopusointuisessa onnessa, mutta sitten sitonut hänet ilottomaan avioliittoon? Mariannen suonissa virtasi sukunsa veri, sen tiesi konsuli itsekin, ja se vaati huvituksia ja juhlia.
Ei, muutos oli saatava aikaan, mitä pikemmin sitä parempi. — Ehkä hänen oli jo tänä iltana puheltava Haldorin kanssa, oli taottava, niin kauan kuin rauta oli kuuma, ja konsuli tunsi itsensä tällä kertaa niin innostuneeksi ja voimakkaaksi, että hän voisi asiasta puhua tarpeellisella voimalla ja lämmöllä.
Hän katsoi kelloansa — se oli vasta puoli yksitoista. — Oli siis aikaa vielä, niin, ehken juuri nyt oli paras aika, sillä sellainen valoisa kesäyö tekee mielen aina tuttavalliseksi ja sovinnolliseksi.
Hän tiesi kyllä missä Haldorin tapaisi. Kaupunkihan oli siksi pieni ja ihmisten laverteliaisuus siksi suuri, että hän jo aikoja sitten oli saanut tietää Haldorin joka ilta istuvan klubin puistossa entisellä paikallaan.
Klubi oli vanha laitos. Sen matala, vanhanaikainen huoneusto oli jo monta sukupolvea ollut kaupungin nuorten miesten kokouspaikka. Siellä he olivat vuosikymmeniä pelanneet biljardia, siellä oli kaupungin nuoriso tanssinut suuressa juhlasalissa, jonka seiniä koristi aikojen kuluessa klubin johtajina olleitten, kunnianarvoisien miesten muotokuvat.
Houkuttelevammaksi teki klubin kuitenkin sen suuri, muhkea puisto, joka ulottui aina rantaan asti ja johon oli rakennettu pieniä, siroja, huvihuoneita.
Kaunein niistä sijaitsi pienellä kummulla lähellä rantaa. Valoisina kesäöinä, jolloin meri oli peilikirkas silmän siintämän asti, istui siellä, »skanssissa», kuten sitä kutsuttiin, aina joku seurue, ja vakuutettiin siellä olevan niin kaunista, ettei sieltä voinut poistua ennen auringon nousua.
Ennen oli Haldor ollut siellä jokapäiväinen, eli oikeammin, jokaöinen vieras, ja nyt nähtiin hänet sinne jälleen kulkevan joka ilta.
Kaupunkiin oli tullut nuori kaunis-ääninen luutnantti, ja kun hän lauloi Hellmania tai juomalauluja hämärinä, omituisen surumielisinä kesäöinä, niin valtasi runollinen tunnelma nuo puolivanhat vanhatpojat, joita ei jokapäiväisessä merkityksessä suinkaan saattanut sentimentaalisiksi kutsua.
Haldor Björn oli luutnantin kiitollisimpia kuulijoita. Hän piti etenkin niistä haikeamielisistä lauluista, jotka saivat hänen sielunsa tyyneen, surunvoittoiseen vireeseen. Sellainen mieliala häntä erikoisesti viehätti.
Luutnantti lauloi parhaillaan vanhaa espanjalaista laulua, kun eräs kuulijoista näki jonkun tulevan käytävää myöten »skanssiin» päin. Hän katseli uteliaasti tulijaa, mutta tämä pysähtyi niin pitkän matkan päähän, ettei hän saattanut häntä tuntea.
Kun luutnantti oli laulanut laulunsa loppuun, tuli mies lähemmäksi. Uteliaisuus valtasi koko seuran, ja kaikki kääntyivät ympäri nähdäkseen kuka tulija oli.
Hämmästys oli kokonaan yllättävä, kun huomattiin, että se oli — itse konsuli Ebbesen.
Miia ihmettä hänellä oli siellä tehtävää? Tuliko hän tarkastamaan jotain? Tai ehken noutamaan vävyänsä, jo puoli humaltunutta Haldoria?
— Anteeksi, herrat — sanoi konsuli, astuessaan huvihuoneeseen ja tervehtiessään seuruetta. — Älkää antako häiritä itseänne. Olin puutarhassa kävelyllä ja satuin kuulemaan kaunista lauluanne. En voinut vastustaa houkutusta. Minun täytyi pistäytyä tänne kiittääkseni laulajaa erinomaisesta esityksestä.
Luutnantti esitettiin hänelle. Konsuli lausui muutamia kohteliaita sanoja, jotka ylenmäärin mairittelivat hänen vävyänsä. Niin, ne tuntuivat hyvältä itse kustakin läsnäolijasta, sillä luutnantti oli yksi heistä. Niinhän hänellä oli tapana laulaa joka ilta. Nyt saattoivat ihmiset nähdä, kuinka heidän seurassaan elettiin. Ei ollut kysymyksessä yksinomaan juominen, sillä sellaisessakin miehessä kuin konsuli Ebbesenissä, jolla oli niin paljon makua, saattoi heidän seuransa ihastusta herättää.
— Täällähän teillä on kerrassaan miellyttävää — sanoi konsuli. — Niin, niin, muistan tämän paikan vielä nuoruudestani. Täällä istuin monena iltana — niin kuin te nyt istutte. Ah! Tämä näköala on suorastaan suurenmoinen — huudahti hän innostuneesti ja osotti merelle päin, jonka takaa suuri, punainen täysikuu parastaikaa teki nousuansa — ja tällainen yöilma! Suvaitsetteko, herrani, että istun hetkiseksi nuorten seuraan?
Pyyntöön tietysti suostuttiin vilpittömällä ilolla — joka päivä ei tarjoutunut tilaisuus sysätä ihmisten nenän eteen sellaista valttia, että oli istunut »ryyppäämässä» konsuli Ebbesenin kanssa yöllä. Seuran vanhin — jota nimitettiin magister, bibendi, juomataidon maisteriksi kysyi saisiko konsulille tarjota lasin sampanjaa.
— Ei, kiitoksia — ei sampanjaa. Mutta jos minä sen sijaan saisin tarjota seuralle lasin madeiraa, jota minulla on täällä ollut säästössä isäni ajoilta asti, niin tekisivät herrat minulle suuren ilon ja kunnian.
Ebbesenin madeira oli kuuluisata. Siitä jalosta juomasta kerrottiin oikeita taruja. Sitä tarjottiin ainoastaan huomattavissa tilaisuuksissa, joitten välillä joskus saattoi kulua vuosikausia. Ymmärtää niin ollen, että herrat tunsivat itsensä Ebbesenin ehdotuksen johdosta suloisesti liikutetuiksi, miltei juhlallisiksi.
Konsuli istui nuorten seurassa noin neljännestunnin. Hän otti vilkkaasti osaa keskusteluun ja kertoi entisestä klubi-elämästä monta kaskua, joita mielenkiinnolla kuultiin, ja lausui vielä kerran ilonsa siitä, että sai nyt niin hupaisessa seurassa vanhoja muistojansa uudistaa.
Kun luutnantti vielä oli laulanut erään parhaimmista numeroistaan ja kun konsuli oli häntä sen johdosta kiittänyt, nousi Ebbesen ja sanoi itsekullekin ystävälliset hyvästit.
Hehkuvin sanoin ehdotti magister bibendi konsulin maljan ja muuan puolihumalainen tukkukauppias aikoi huutaa hurraata, mutta häntä tölmästiin heti sekä mahaan että selkään, niin että ääni heti kurkkuun katkesi.
Sitten poistui konsuli seurasta. Haldor, jonka piti päästää kunniavieras suljetusta portista, lähti hänen mukaansa.
Seura jäi edelleen istumaan ja alkoi yhä ylistävämmin puhua Ebbesenin persoonallisuuden hienoudesta ja elämän tottumuksesta. Tiesipä muuan väittää, että hänelle kerran olisi tarjottu kamariherran toimi, mutta sitä uskalsivat kuitenkin useimmat epäillä. Mutta myönsivät lopulta, että se hänestä olisi pitänyt tulla.
Ja sitten täytyi luutnantin laulaa jälleen.
Kun Ebbesen ja Haldor kulkivat yhdessä puiston käytävää portille päin, otti vanhus sydämellisesti vävyänsä käsivarresta ja hyräili säkeen eräästä luutnantin laulusta.
Haldor olikin sinä iltana peräti ihastunut appeensa sen tavan johdosta, jolla vanhus oli kohdellut hänen tovereitaan. Sillä se, että konsuli oli istunut heidän seurassaan, riittää varmaan sitomaan suun kaikilta panettelijoilta. Nyt he näkivät, että hän ja hänen appensa olivat parhaimpia ystäviä maailmassa. Mikään ei enää estä häntä viettämästä muutamia hetkiä vanhojen ystävien seurassa.
Niin, ukkokin oli mitä parhaimmalla tuulella, puheli niin innokkaasti, että oli oikein hauska häntä kuunnella, ja kun he olivat saapuneet portille, huomautti hän hymähtäen:
— Kuules nyt, rakas Haldor, minähän olen joutunut oikein »viftille» tänä iltana. Ehkei ollut oikein viisasta antautua niin nuorekkaaseen seuraan. Tiedätkö mitähän jos mentäisiin minun luokseni istumaan? Aukaisen pullon kaikkein parhainta madeiraani. Mitä sanot siitä? Ja sikaarilaatikon, josta voin myöskin mennä takuuseen. Mitä? Sillä tavalla voimme vielä viettää hetkisen, ennenkuin menemme levolle.
Haldor tunsi itsensä oikein ylpeäksi mennessään sanomaan tovereilleen hyvästiä. Tämä oli vasta ensimäinen kerta, jolloin hänen appensa julkisesti osotti antavansa hänelle arvoa.
Ebbesenin luo tultuaan sytytti konsuli lampun, tarjosi Haldorille nahkapäällyksisen nojatuolin ja hienon sikaarin — lyhyesti osotti aivan harvinaisia ystävällisyyttä.
Haldor alkoi aavistaa, että konsulin kohteliaisuuden aiheutti jokin ehdotus, jonka hän tyttärensä puolesta aikoi tehdä. Niin, kuka tietää? Tuo vanha ja viisas ukko ei suinkaan ole voinut olla huomaamatta sitä muutosta, mikä Mariannessa viime aikoina on tapahtunut, ja nyt oli konsuli varmaan Haldorin puolella siinä asiassa.
Kun konsuli sitten varovaisesti alkoi johtaa puheen Marianneen, niin ei Haldorilla ollut mitään sitä vastaan — päinvastoin — Haldor ei muuta halunnutkaan kuin saada aukaista huolestuneen sydämensä.
Ja hän alkoi heti kertoa Mariannen muutoksesta.
— En voi ensinkään käsittää, mistä se aiheutuu — valitteli mies rukka.— Minä koetan tehdä kaikki huvittaakseni häntä. Mutta turhaan.
— Rakas Haldor — vastasi konsuli Ebbesen — sinun ei pidä ottaa asiaa noin vakavalta kannalta. Saat nähdä, että kaikki pian menee ohi. Katsos, Marianne käy tällä hetkellä sisäistä taistelua, joka tapahtuu jokaisessa hänen kaltaisessaan nuoressa naisessa. Sellainen taistelu tekee asianomaisen sairaaksi, ja häntä on siis sellaisena kohdeltava.
Haldor kuunteli tarkkaavaisena eikä ymmärtänyt rahtuakaan. — Sisäinen taistelu — ei, sellaisesta hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan. Sen hän nyt vielä saattoi käsittää, että nuoret tytöt eräässä ijässä saattavat olla hermostuneita ja oikukkaita, mutta että nuori rouva, joka on hyvissä naimisissa, jolla on kunnon mies, kaunis koti, terve lapsi — että sellainen rouva yhtäkkiä joutuu viettelyksiin, se oli yläpuolella hänen ymmärrystään.
Mutta koska konsuli Ebbesen niin sanoi, niin mahtoi siinä olla perää. Hän ymmärsi paremmin naisia, ja Haldor tunsi, että hän hyvin saattoi appeensa luottaa. Siksi hän nyt kysyi häneltä neuvoa, valmiina suostumaan mihin tahansa.
— Niin, — vastasi konsuli — ei ole tosiaankaan niinkään helppoa tehdä käännöstä. Siihen tarvitaan pitempi aika. Mutta ensiksi täytyy hänen päästä pois kaupungista.
Haldor tuijotti häneen. — Mitä tarkoitti konsuli?
— Mutta ei ole odotettavissakaan — jatkoi konsuli avomielisesti — että hän muitta mutkitta siihen suostuisi. Sen vuoksi olen ajatellut pientä kepposta. Menen huomenna hänen luokseen, ilmoitan hänelle, että lääkärini on määrännyt minut kylpymatkalle, mutta että olen niin vanha, etten mielelläni matkustaisi yksin. Siksi täytyy hänen matkustaa kanssani kylpylaitokseen. Luonnollisesti on se sinulle hieman vastenmielistä, Haldor. Mutta sinun täytyy etukäteen luvata, että annat siihen suostumuksesi. Meidän kumpaistenkin täytyy välttämättömästi toimia yksissä, muuten emme pääse tarkoitustamme perille.
Ilta päättyi kummankinpuoleiseen mieltymykseen ja tyydytykseen. Konsuli oli aikeissaan onnistunut, ja Haldor tyyntyi vaimoonsa nähden.
Konsuli oli melkolailla liioitellut sitä ikävää, jota Haldor muka tulisi tuntemaan saadessaan viettää yksin kesäkuukaudet kaupungissa. Itseasiassa oli asianlaita päinvastoin. Sillä Haldorin mielikuvituksessa kytivät jo kuvittelut hupaisista nuorenmiehen illallisista, virkistävistä purjehdusmatkoista viinoineen, ruokineen ja naikkosineen ja pitkistä, kauniista kesäilloista »skanssissa», lauluista ja sarkkojin kilinästä.
Ei, konsulin ehdotus ei ollut ensinkään hullumpi. Ja päällepäätteeksi tulevat ihmiset hänestä sanomaan, että »hän hoitaa kotana liikettä sillä aikaa, kun vaimonsa oleskelee kylpylaitoksessa». ja sehän tuntuu sekä uhrautuvaiselta että kauniilta.
Alussa näytti siltä, kuin olisi konsuli Ebbesenin suunnitelmat onnistuneet, sillä pian kerääntyi Marianne rouvan ympärille vilisemällä ihailijoita, ja ensimäisinä päivinä joutui hän kerrassaan huumeeseen kaikesta siitä hälinästä, juhlimisesta ja imartelusta. Mutta hän oli onnellinen ainoastaan pinnalta, ja opittuaan lähemmin tuntemaan uutta seurapiiriänsä muuttui se ikävystyttäväksi ja lopulta sietämättömäksikin. Kun samat huvitukset yhä uusiutuivat, niin menettivät nekin vetovoimansa, ja hän alkoi niitä karttaa.
Hänen vakavan ja suruvoittoisen sydämensä syvyydestä pulpahtivat taaskin etsivät ja vastausta vaativat ajatukset esiin. Se toi hänen silmiinsä synkän, tutkivan ilmeen. Hänen katseensa kiintyi pitkäksi aikaa jokaiseen uuteen ihmiseen, jonka hän tiellänsä tapasi, ja lopulta siinä kuvastui jotakin niin tuskallista, mikä näytti rukoilevan apua.
Saattoipa tapahtua, että hänet keskellä keinujen hälinää ja iloisuutta valtasi kamala tunne. Hymyilevät kasvot hänen ympärillään muuttuivat hänestä irvistäviksi naamareiksi, kohteliaat herrat ja kauniisti puetut naiset näyttivät hänestä valepukuisilta eläimiltä, joiden naamiopuku oli vain heidän inhottavien intohimojensa, heidän itsekkäisyytensä, pahuutensa ja kostonhimonsa verhona.
Suuri tyhjyys ympäröi hänet. O Jumala, kenties oli koko elämä sellaista karnevaalia. Ypö yksin täytyi ihmisten kantaa kohtalonsa, jokainen sielu oli sävel, joka helähtäisi ilman tarkoitusta avaruudessa. Eikä koskaan soinnahtaisi toinen sävel, joka sulaisi sen kanssa siksi suureksi sopusoinnuksi, minkä hän tunsi syvällä rinnassansa elämän pyhänä päämääränä.
Hän hypähti ylös kuin unesta, milloin joku puhutteli häntä ja yht'äkkiä herätti hänet näistä raskaista ajatuksista.
* * * * *
Ei kestänyt kauan ennenkuin konsuli Ebbesen huomasi, että Mariannen sairaus oli syöpynyt liian syvälle veriin, jotta se voitaisiin parantaa vain kuukauden kestävällä kylpymatkalla. Hän tiesi vallan hyvin että Marianne oli kuumeentapaisessa tilassa joka kerta kun hän oli iloinen, sillä hänen ilonsa ei ollut sitä pysyvää ja tervettä laatua, jonka juuret tunkevat syvälle temperamenttiin ja joka levittää koko olemukseen kirkastavan hymyn. Ei, hänen ilonsa oli puuskapäistä niinkuin rajumyrsky. Se oli iloa, joka painosti muita ja teki heidät mykiksi, ja hänen naurunsa oli niin hurjaa, että usein saattoi pelätä sen tuossa tuokiossa päättyvän hillittömään itkuun.
Semmoisina hetkinä levisi tumma, synkkä kauneus Marianneen, ja vanha konsuli katsahti surullisesti häneen. Ah, missä oli hänen pikku Mariannensa, jonka silmät olivat kirkkaat ja piirteet pehmoiset? Hänestä oli tullut kookas, vieras nainen, nainen, jonka suruun hän kenties oli syypää, mutta jonka kohtaloa hän ei enää voinut muuttaa.
Niin, vanhalla konsulilla oli monta surunhetkeä, erittäinkin silloin kun hän istui yksinään ja, niinkuin vanhoilla usein on tapana, ajatteli menneisyyttä jota ei enää voitu muuttaa tai mietti mitä sitten tulisi tapahtumaan, kun hänen silmänsä nyt pian ummistaisivat kaikelle.
Tuon merkillisen illan jälkeen hän ei ollut kertaakaan puhunut Mariannen kanssa siitä arasta asiasta. Ei maksanut vaivaa. Marianne sai taistella taistelunsa yksin. Kerran hän kuitenkin joka tapauksessa saavuttaisi sisäisen rauhan, kerranhan hänen silmänsä avautuisivat näkemään että se mitä hän oli uneksinut oli vain pelkkä harhakuva.
Niin niin, kerranhan hänen pikku Mariannensa vanhenisi ja vakaantuisi — kerran hänkin alkaisi kaivata elämän suurta, viileätä iltarauhaa.
Oli tämä matka sittenkin vaikuttanut Marianneen: hänet oli vallannut ainainen levottomuus. Hän ei voinut enää istua toimettomana hiljaa huoneissaan, niinkuin hän oli tehnyt usein ennen. Nyt hän kulki lakkaamatta ulos ja sisään, edes ja takaisin.
Kaupunki näytti hänestä vielä pienemmältä kuin ennen, ja tunturit vuonon ympärillä seisoivat kuin muuri vankilan ympärillä. Hän halusi kiihkeästi pois, kauas pois sinne missä elämä hehkui. Suuret kaupungit houkuttelivat häntä. Niiden loisto lohduttaisi, niiden elämä ja pauhina huumaisi.
Ja hyväsydäminen Haldor oli heti suostuvainen. Eräänä kauniina syyskuun päivänä matkustivat he molemmat etelään.
Laivarantaan jäi vanha konsuli Ebbesen yksin seisomaan ja heiluttamaan jäähyväisiksi. Ja kun laiva pääsi vauhtiin ja katosi saaren taakse, läksi hän hitaasti takaisin kotiin. Oli niin autiota ja tyhjää suurissa, korkeissa huoneissa, oli niin hiljaista sisällä ja ulkona. Lehdet loistivat auringonpaisteessa punaselta ja kultaselta — tuntui syksyistä tuoksua syksyisessä ilmassa.
Vanhus istui tuoliinsa ja katseli ulos kellertyvään syksyyn.
Hän huokasi syvään ja nojasi päänsä kätensä varaan.
Kuinka häntä väsytti! — Hän sulki hiljaa silmänsä ja kuunteli lehtien hiljaista rapinaa, kun ne putoilivat nurmikolle.
Useimpien ihmisten elämässä on aika, jolloin tuntuu että nyt — juuri nyt on korkein huippu saavutettu. Ja ellei nyt tapahdu ihmettä, niin päivät alkavat taas painua mailleen päin, eikä sitten enää kohoa toista kukkulaa elämässä.
Semmoinen tunne syntyi Mariannessa heti ensimäisenä iltana, jonka hän vietti Parisissa. Kävellessään bulevardeilla tuuheiden puiden alla oli hän tuntevinaan väristykset! kulkevan pitkin selkäänsä, hän hengitti ulos pitkissä siemauksissa, niinkuin se joka on kauan hakenut ja vihdoin löytänyt, ja hänen sydämessään kuului ääni, joka sanoi:
— Täällä! Nyt!
Ja jokaikisenä aamuna, joka senjälkeen koitti, heräsi hän vavisten odotuksesta, ja katsellessaan yli korkeiden kattojen, joita kohoili sekavana vilinänä aina äärettömyyteen asti, ajatteli hän:
— Jossakin täällä — kenties ihan lähellä tai kenties hyvin kaukana jonkun syrjäkadun etäisimmässä sokkelossa — mutta jossakin täällä seisoo suuri aavistamaton ja odottaa sinua, ja kenties juuri tänään tapaat hänet.
Mutta joka ilta hän palasi kotiinsa pettyneenä, äärettömän huolissaan.Taaskin oli kulunut hukkaan kallis päivä.
Oli kerran aamu — varhainen, usvainen aamu. Aurinko ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Puiden lehdet kiilsivät yöllisestä kasteesta.
He menivät kahvilaan syömään suurusta. Marianne oli nälissään, unisen ärtyinen ja huonolla tuulella.
Silloin hän säpsähti yhtäkkiä, hän pelästyi ikäänkuin olisi nähnyt jotakin hirveätä. Salamana välähti hänen aivoissaan ajatus, kaikki veri pusertui hänen sydämeensä.
Tuossa! — Vihdoinkin!
Nuori herra, parraton ja jotenkin laiha kasvoiltaan, joista kaksi ihmeellistä silmää tuijotti häneen. Samassa kun hän kohtasi tämän katseen, oli hän tuntevinaan sen oudon tunteen, jota hän oli odottanut. Marianne tunsi hänet.
Hänhän oli Kristian — Kristian Fredrik Trolle — sama mies, joka oli silloin tällöin kummitellut hänen mielessään kaikkina kuluneina vuosina.
Ja kuitenkin hän oli vieras. Sillä sensijaan että Marianne oli ennen ajatellut häntä vain uneksiessaan valveilla, oli hänelle nyt heti selvillä että hän oli kerrassaan Trollen vallassa.
Puoleksi hajamielisesti kuuli Marianne miehensä — ihastuksissaan tutun tapaamisesta — tervehtivän häntä ja kuuli Trollen vastaavan tervehdykseen. Marianne haki vaistomaisesti hänen katsettansa, ja hänestä tuntui kuin olisi Trolle tehnyt samoin. Se vaikutti että heti ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen syntyi heidän välilleen jonkunlainen salaisuus.
He söivät yhdessä aamiaisensa, mutta Marianne tuskin virkkoi sanaakaan. Häntä huumasi omituisesti. Joka kerta kun hän rohkeni katsahtaa Trolleen, vavahdutti häntä sydänjuuria myöten riemuitseva ilo. Mutta lopulta hän ei enää uskaltanut. Hurja vapautumisen tunne valahti yli koko hänen olemuksensa. Jos hän olisi katsonut Trolleen kauemmin, olisi hänen ollut pakko heittäytyä maahan ja itkeä kaipauksensa ilmi.
He kävelivät yhdessä pitkin katuja. Trolle kulki hänen vieressään ja puheli hänelle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt auringon paistavan jossakin äärettömän etäällä ja ihmisten kulkevan ohitsensa, ja ikäänkuin hän olisi kuullut katuliikkeen kohinan tulevan jostakin hyvin, hyvin kaukaa.
Hän tunsi itsensä niin vapaaksi, onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tuntui kuin olisi hän liidellyt kauas kohti kultaista merta.
Ei pieninkään katkeruuden rahtu enää ahdistanut hänen sieluansa; kaikki hänen ajatuksensa muuttuivat lempeiksi ja hyviksi, ja hän tuli muistaneeksi vanhaa isäänsä. Oi, kuinka mielellään hän olisi suonut hänen olevan nyt luonansa täällä! Hän olisi tarttunut häntä kaulaan ja silittänyt hänen poskeansa ja pyytänyt häntä unohtamaan kaiken sen häijyyden, jolla hän oli häntä kiusannut joka ilta.
Ja hän olisi pyytänyt isänsä katsomaan häntä syvälle silmiin, jotta hän tulisi vakuutetuksi ettei niissä nyt enää ollut mitään pahaa — vaan pelkkää hyvyyttä ja lempeyttä.
Mitä enemmän hän ajatteli isäänsä, sitä kiihkeämmin hän tunsi kaipaavansa häntä. Jospa hän nyt olisi täällä ja näkisi kuinka kaunista kaikki oli, niin hän nauraisi ja telmisi hänen kanssaan, kunnes isäänkin tarttuisi hänen raikas riemunsa.
Vihdoin hän ei voinut hillitä itseään, vaan meni erääseen kahvilaan kirjoittamaan kirjettä isälleen.
Siitä tuli hypähtelevän iloinen kirje, ilman tarkkaa ajatusten yhteyttä, mutta sanat tanssivat riemusta. Luettuaan sen läpi, täytyi hänen itsensäkin sille nauraa, ja varmuuden vuoksi lisäsi hän siihen seuraavan jälkikirjoituksen:
»Tämä kirje tuntunee hyvin kummalliselta sinusta raukasta, joka istut kotona, ja kenties sanot itseksi, että se on kirjoitettu vankkojen samppanjapäivällisten perästä, ja senvuoksi on ehkä parasta sanoa, että kello on vasta kaksi ja että minä olen aivan täydessä tajussani. Mutta tahdoin vain ilmoittaa sinulle, rakas isä, että nyt minä olen terve taas ja etten minä tästä puoleen enää koskaan ole häijy, vaan olen sinun entinen, iloinen ja onnellinen
Mariannasi.»
Hän jäi istumaan ja katsomaan eteensä. Hän muisti kaiken sen pahan, mitä hän oli tehnyt ja ajatellut näinä vuosina. Tällä hetkellä hän ei voinut ymmärtää, miten se oli voinut tapahtua. Hänet valtasi suuri nöyryyden tunne. Hän pyysi anteeksi koko maailmalta, istuessaan siinä ja katsellessaan ulos päivänpaisteeseen — kaikelta maailmalta — samassa kun kyynel tunkeutui esiin silmänurkasta.
Mutta sitten hän ponnahti pystyyn, tarttui Haldorin käsivarteen ja tanssien moni ulos hänen kanssaan. Häntäkin kohtaan hän tahtoi olla hyvä ja koettaa sovittaa kaiken sen surun, jonka hän oli hänelle tuottanut.
Koko sen päivää hän kulki onnesta juopuneena. Silloin tällöin yritti joku synkkä ajatus nostaa päätänsä esiin ja kuiskata hänen korvaansa ilkeän kysymyksen, mutta hän karkoitti luotansa kaikki mustat mietteet. Hän tahtoi olla onnellinen ja riemuita, riemuita, tuntematta katumusta, tuntematta tuskaa.
Herra Jumala! Olihan se ensi kertaa hänen elämässään.
Ja saattoahan tapahtua, että se olisi ollut samalla viimeinen.
Pari kummallista päivää liukui hänen ohitsensa kuin unessa. Poislähtö yhä läheni, mutta hän ei ajatellut sitä, hän ei tahtonut ajatella sitä.
Silloin ehdotti Haldor eräänä iltana, että Kristian Fredrik ja Marianne söisivät seuraavana päivänä päivällisen kahdenkesken. Hänen itsensä täytyisi näet mennä kotoa pois muutamien liiketuttaviensa kanssa katsomaan elämää, eivätkä he mielellään ottaneet naisia mukaansa.
— Minä jätän senvuoksi sinun tehtäväksesi — lopetti Haldor taputtaen Kristian Fredrikiä ystävällisesti olalle — pitää huolta siitä, että vaimollani on hauskaa viimeisenä iltana, minkä hän viettää Parisissa.
Kristian Fredrik ei vastannut heti. Pieni hermostunut ryppy ilmestyi hänen otsallensa kulmakarvojen yläpuolelle, mutta muuten hänen kasvonsa eivät vähintäkään värähtäneet.
— No — sanoi Marianne — näyttää siltä kuin ette olisi erittäin ihastunut jäämään minun kanssani koko illaksi.
— Niin, se on hyvin harmillista — vastasi Trolle, hakien sanoja ja nähtävästi koettaen hillitä itseänsä — mutta huomenna se on sen pahempi kerrassaan mahdotonta. Minulla ei ole silloin aikaa.
Hän katsoi toisaalle tätä sanoessaan ja pieni ryppy otsalla vavahteli koko ajan tuskin huomattavasti.
— Saisitpa ihan hävetä — sanoi Haldor moittivasti. — Onko nyt kohtuullista vastata, ettet voi siirtää muutamia joutavia toimiasi toiseen kertaan, kun sinulle tarjotaan tilaisuus viettää iltaa yhdessä vanhan ystävättäresi kanssa — kenties viimeisen kerran moneen vuoteen.
Kristian Fredrik murahti vastaukseksi jotakin sentapaista, että paha kyllä se ei käy päinsä. Hän toisti sanansa uudelleen, ikäänkuin hakien parempaa anteeksipyyntöä, mutta vaikeni sitten aivan yhtäkkiä.
— Mutta entäpä jos minäpyydänteitä, Kristian Fredrik? — Marianne ojensi hänelle kätensä. — Voitteko sitten todellakin kieltäytyä? — lisäsi hän hellästi ja hartaasti.
Silloin vilkasi Trolle häneen nopeasti.
— No kun te kerran pyydätte minua, rouva Marianne!
— Tuletteko siis?
— Tulen.
No, sepä hyvä — riemuitsi Haldor ja tarjosi heille molemmille käsivartensa. — Mennään nyt Mülleriin Richelieukadun varrelle syömään krapuja ja oliiveja.
* * * * *
Marianne kulki kuumeentapaisessa jännityksessä koko seuraavan aamupäivän. Oli yhtä ja toista järjestettävää lähtöä varten. Viimeiset ostokset oli tehtävät, matka-arkut pakattavat, uutta pukua koeteltava, ja keskellä kaikkia näitä puuhia eli hänessä yksi ainoa ajatus hohtaen ja houkuttaen. Minä tapaan hänet! Minä tapaan hänet kahden kesken! soi hänen sydämessään ja suonet tykyttivät saman tahtiin.
Ja kun enää oli vain yksi tunti aikaa heidän kohtaamiseensa, silloin johtui hänen mieleensä ajatus pukeutua juhlapukuun. Oo, hän olisi kaunis, hän ihan säteilisi tavatessaan Trollen, ja sitten he eläisivät tänä iltana koko elämänsä kauniimman ja ihmeellisimmän hetken.
Ja sitten — huomenna? — Ei, ei ajatustakaan huomisesta! Tänään! Tänään! Vielä oli muutamia tunteja tätä päivää, ja nämä tunnit olivat ihanimmat kaikista. Mutta miksi ne olisivat ihanimmat? Mitä sitten tapahtuisi? — Ei, ei, ei ajatella mitä tapahtuu! Antaa vain johtaa itseänsä sokeasti eteenpäin, minne tahansa, minne tahansa! Hän vain hymyilisi ja olisi onnellinen, vieköön Trolle hänet sitten mihin tahansa.
Kun hän oli pukeutunut, katsoi hän vielä kauan kuvaistansa suurista peileistä. — Niin, nyt hän oli kaunis. Tokkohan Trolle vain huomaisi hiilien koristautuneen häntä varten? Ja hän katsoi taaskin kuvaansa peilistä. Kyllä Trollen täytyy huomata se!
Hän ei ollut koskaan ollut niin säteilevän kaunis.
Ja ojentaen vartalonsa suoraksi tietäessään olevansa nuori ja kaunis, hän laskeutui alas portaita ja kulki läpi hotellin eteisen. Silkkihameen liepeet kahisivat hänen käydessään. Muuan vanha herra seisahtui häntä katsomaan, painaen ihan huimauksissaan monokkelin silmänurkkaansa. Ha ha! Luonnollista — olihan hän nuori ja kaunis!
Hän meni hotellin seurusteluhuoneeseen.Trolleseisoi jo siellä ikkunan luona syviin mietteisiin vaipuneena. Marianne hiipi aivan hiljaa edelleen pehmeitä mattoja myöten — vain silkki hiukan kahisi hänen kulkiessaan. Trolle ei huomannut mitään, ennenkuin Marianne seisoi ihan hänen vieressään ja sanoi hänelle hyvää päivää.
Silloin hän säpsähti ja kumarsi.
Marianne seisoi hänen edessään.
— Enkö minä ole kaunis? — kysyi hänen hymynsä. — Juuri sinua varten minä olen koristautunut — säteilivät hänen silmänsä.
Trolle ei virkkanut heti mitään, vaan jäi vain katsomaan häneen, ja heikko punerrus levisi hänen ohimoillensa. Mutta hänen äänettömyytensä puhui enemmän kuin monet kohteliaisuudet, ja hänen katseensa liiteli ympäri Mariannen koko olemuksen, täynnä suurta harrasta jumaloitsemista.
Voitollinen riemu kohosi Mariannen sydämeen, ja hän laski kätensä hänen käsivarrelleen.
— Lähtekäämme liikkeelle — sanoi hän. — Minulla on nälkä, KristianFredrik.
Ulkona oli mitä ihanin ilta. Vieno, lempeä ilma, jossa vielä tuntui pian loppuunsa kallistuvan päivän lauhaa lämpöä, ja tuolloin tällöin heikko tuulahdus yöstä, joka teki tuloaan.
He kulkivat käsi kädessä katua pitkin. Ja selittämätön tunne valtasi heidät molemmat. He kulkivat hiljaa, mitään ajattelematta, nauttien vain yhdessäolostaan.
Vihdoin heräsi Trolle ikäänkuin unesta ja kysyi:
— Oletteko väsynyt? Emmekö kutsuisi vaunuja?
Marianne katsahti kummallisesti häneen ja hymähti:
— Apropos, mitä ajattelitte juuri nyt kulkiessanne?
— Minäkö? Oh, en paljon mitään. Mutta olemme kävelleet jo kauan, luulen ma.
— Se on ihanaa. Luulisin voivamme kävellä tänä iltana vaikka maailman ääriin.
— Niinkö luulette?
— Hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutta puri huultansa ja vaikeni.
He löysivät kahvilan kaukana bulevardilta, hiljaisen kahvilan vanhan, yksinäisen kadun varrella. Suuret puut kaareutuivat yli kadun ja varjostivat sen himmeäksi ja salaperäiseksi.
Kahvilassa he ottivat haltuunsa pöydän etäisimmässä nurkassa. Jokaisen vieraan edessä paloi kynttilä, jota suojasi pieni punainen varjostin.
Paitsi heitä oli huoneessa vain pari vanhaa, yksinäistä herraa, joita tarjoilijat palvelivat, liikkuen äänettömästi paksuilla matoilla.
Tämä himmeä äänettömyys hyväili sanomattoman suloisesti heidän kiihtyneitä hermojansa. Koko maailma oli heistä niin kaukana. He olivat aivan yksin yhdessä ja rauha vallitsi kaikkialla heidän ympärillään.
Marianne istui ja katseli Kristian Fredrikin kasvoja. Hetkistä aikaisemmin oli joka lihas niissä ollut jännitettynä, värähdellen eloa ja hermokkuutta, nyt oli kaikki toisin. Raskas ja kolkko rauha oli laskeutunut joka piirteeseen, ja kun hän nosti katseensa Marianneen, valtasi tämän vitkalleen suuri ja väkevä toivottomuus.
— Kristian Fredrik — sanoi Marianne hänelle — miksi olette niin omituinen tänä iltana?
Hänen äänessään oli sitä sanoessaan ääretön hellyys, ja se näytti ihankuin koskevan Trolleen, sillä hän painoi katseensa maahan ja hänen suupielissään aivan kuin olisi vavahdellut.
— Ette saa istua sillä tavoin minua katselemassa — kuiskasi hän.
Samassa tuli tarjoilija tuomaan viiniä. Kristian Fredrik kaatoi suuren lasin täpö täyteen ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella. Sitten hän hymähti hiukan kuumeellisesti ja sanoi:
— Ei, syödään nyt. Se on kuitenkin parasta maailmassa. Ja tehän mainitsitte äsken olevanne kovin nälissänne.
Hetkisen meni kaikki hyvin. He juttelivat niitä näitä, kilistivät ja hymyilivät. Mutta he olivat kuitenkin hiukan levottomia. Joka kerta kun keskustelu katkesi, ehätti Kristian Fredrik kertomaan jotakin joutavanpäiväistä.
Mutta kun he saivat syödyksi ja istuivat kahvilan edessä kadulla tuuheiden puiden alla, näytti Trolle yhtäkkiä ikäänkuin lamautuneelta. Entinen toivoton ilme tuli jälleen hänen kasvoihinsa.
Silloin laski Marianne kätensä hänen käteensä ja sanoi:
— Rakas Kristian Fredrik, ette saa olla pahoillanne taas.
Ja Trolle puristi hänen kättänsä yhtäkkiä kovasti, ja veti sitten oman kätensä pois ja vastasi surumielin:
— Ei, koetan olla kiltti.
— Kertokaa minulle, millaista teistä on ollut sittenkun viimeksi tapasimme toisiamme — jatkoi Marianne. — Siitähän on jo monta vuotta. Kristian Fredrik, niin että teillä on varmaankin paljon kerrottavaa.
— Niin, siitä on monta vuotta, rouva Marianne — vastasi hän ja kiivastui samassa. — Luulin jo ehtineeni miehistyä, ja kuitenkin istun tässä ja käyttäydyn kuin koulupoika. Ihminen uskottelee itsellensä karaisseensa luonteensa ja verensä käyneen kovaksi ja karkeaksi. Luulee kaiken sentimentaalisuuden palaneen pois ajatuksistansa, luulee tulleensa kaikelle välinpitämättömäksi maailmanmieheksi ja silloin huomaakin äkkiä olevansa aivan yhtä mieletön kuin ennenkin. Se on kiusallista, ja vähän surullista se myöskin on. Sillä nyt tietää, että on taas alettava alusta tuo naurettava taistelu, joka näyttää toivottomalta — yhtäkaikki.
Hänen äänessään värähteli kovaa katkeruutta, ja kun Marianne kuuli hänen puhuvan niin, heräsi hän ikäänkuin unestaan. Syvä tuska tunki hänen päällensä, hän oli purskahtamaisillaan itkuun — itkemään Kristian Fredrikiä, itseänsä ja koko elämää.