Sovittiin että kumppanini Sophie otettaisiin joukkoomme suuren hartautensa tähden. Colette otti toimekseen puhutella muutamia hyväsydämisiä isompia tyttöjä.
Kahdessa päivässä oli kaikki järjestetty.
Coletten tuli paastota ja tehdä parannusta nuo yhdeksän päivää. Kymmenentenä, joka sattui sunnuntaiksi, kävisi hän Herran ehtoollisella kuten ainakin, nojaten keppiinsä ja jonkun meikäläisen käsivarteen. Sitte hän, ehtoollisleipä sydämessään, tekisi pyhän lupauksen kasvattaa lapsensa Pyhän Neitsyeen rakkaudessa. Lopuksi hän ojentautuisi ihan suoraksi ja kaijuttaisi mahtavalla äänelläänTe Deum'in, johon me kuorona yhtyisimme.
Nuo yhdeksän päivää minä rukoilin niin palavasti, ett'en ollut koskaan ennen sillä tavalla rukoillut. Tavalliset rukouksemme tuntuivat minusta sisällyksettömiltä. Minä lausuilin Jumal'äidin litanioita, etsiskelin kaikkein kauneimmat ylistysvirret ja hoin herkeämättä:
"Idän tähti, paranna Colette."
Ensi kerralla olin niin kauvan aikaa polvillani, että sisar Marie-Aimée tuli minua torumaan.
Kukaan ei huomannut niitä pikku merkkejä, joita me vaihdoimme keskenämme, ja yhdeksänpäiväinen hartaudenharjotus päättyi tarkoin säilytettynä salaisuutena.
* * * * *
Colette oli aivan valju messuun tullessaan; poskipäät olivat vielä entistä terävämmät. Hän piti katseensa maahan luotuna, ja hänen silmäluomensa sinersivät.
Ajattelin että nyt oli hänen marttyyrikautensa loppumassa, ja rintaani paisutti syvä riemu.
Ihan lähelläni valkokauhtanainen Pyhä Neitsyt hymyili minulle, ja kaiken uskoni innolla huokasin hänelle anomukseni:
"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"
Ja ohimoitani pusertaen, pakottaakseni ajatukseni pysymään koossa, minä kertoilin:
"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"
Nyt astui Colette Herran ehtoolliselle. Hänen keppinsä kolahteli hiljaa lattialaakoihin.
Kun hän oli polvistunut, palasi hänen saattajatoverinsa, tuoden kepin mukanaan; niin varma oli hän, että se oli tuleva tarpeettomaksi.
Se oli surkeata.
Colette pyrki jaloilleen ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hänen kätensä hapuili keppiä, ja kun hän ei sitä löytänyt, yritti hän uudestaan nousta ylös.
Hän tarttui alttaripöytään ja ripustausi vieressään ehtoollista nauttivan sisaren käsivarteen. Sitte hänen hartiansa huojuivat, ja hän lysähti lattialle, tempaisten sisaren mukanaan.
Meistä kiirehti kaksi esille ja laahasi Colette poloisen hänen penkkiinsä asti.
Kuitenkin toivoin yhä vielä ja odotin messun loppuun astiTe Deum'ia.
Menin Coletten luo niin pian kuin pääsin.
Isommat tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja koettivat häntä lohduttaa, neuvoen häntä ainiaaksi antautumaan Jumalalle. Hän itki hiljaa, nyyhkimättä, pää hiukan kumarassa; kyyneleet putoilivat hänen käsilleen, joita hän piti ristiin puristettuina.
Minä polvistuin hänen eteensä, ja kun hän katsahti minuun, sanoin:
"Kenties voipi mennä naimisiin, vaikka on viallinenkin."
Coletten tapaus tuli pian tunnetuksi koko laitoksessa. Se sai kaikki alakuloisiksi, jonkavuoksi leikitkään eivät olleet meluisia. Ismérie luuli minulle ilmottavansa ihmeellisen uutisen, kertoessaan tapauksen.
Sophie-kumppanini sanoi minulle, että oli alistuttava Pyhän Neitsyeen tahtoon, koska hän tiesi paremmin kuin me, mikä Coletten onnelle oli parhainta.
* * * * *
Olisin mielelläni tahtonut tietää, oliko sisar Marie-Aiméelle kerrottu asiasta. Näin hänet vasta ehtoopäivällä, kävelytunnilla. Hän ei näyttänyt surulliselta; pikemmin olisi häntä voinut sanoa tyytyväiseksi. Hän ei ollut minusta vielä koskaan näyttänyt niin kauniilta. Hänen kasvonsa ihan säteilivät.
Kävelymatkalla huomasin hänen kulkevan niin joustavasti, kuin olisi jotakin ylentävää liikkunut hänen mielessään. En muistanut milloinkaan nähneeni häntä noin eloisana. Huntu liehahteli hiukan hartioilla, ja valkea hilkka ei kokonaan peittänyt kaulaa.
Hän ei ollenkaan ottanut meitä huomatakseen, ei katsellut mitään, ja kuitenkin tuntui, kuin olisi hän jotakin nähnyt. Tuolloin tällöin hän hymyili kuin sisäisen äänen puhuttelemana.
Illallisen jälkeen huomasin hänet istumassa eräällä vanhalla penkillä ison lehmuksen suojassa. Hra pastori istui hänen vieressään, selkä puunrunkoa vasten.
He näyttivät vakavilta.
Minä kuulin heidän puhelevan Colettesta, ja pysähdyin muutaman askeleen päähän heistä.
Sisar Marie-Aimée virkkoi, kuin kysymykseen vastaten:
"Niin, viidentoista vuoden ijässä."
Herra pastori huomautti:
"Viidentoista vuoden ijässä ei ole vielä kutsumusta."
En erottanut sisar Marie-Aiméen vastausta, mutta hra pastori pitkitti:
"Viidentoista vuoden ijässä on kutsumuksia joka taholle: yksi ystävällinen tahi välinpitämätön sana riittää silloin kannustamaan meidät uralle tai toiselle, tahi siltä käännyttämään."
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi hiljemmin:
"Vanhempanne menettelivät kovin väärin."
Sisar Marie-Aimée vastasi:
"En kadu mitään."
He olivat kauvan ääneti; sitte sisar Marie-Aimée kohotti sormeaan ikäänkuin kehotukseksi ja sanoi:
"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."
Hra pastori ojensi kätensä nauraen ja sanoi hänkin:
"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."
Kello alkoi kajahdella makuullemenon hetkeä, ja hra pastori katosi lehmuskujiin.
Vielä kauvan jälkeenpäin kertailin kuulemiani sanoja itsekseni, mutta en koskaan oikein kyennyt sovittamaan niitä Coletten juttuun.
* * * * *
Colette ei enää odottanut mitään ihmettä, voidakseen lähteä pois, mutta ei kuitenkaan voinut alistua siihen ajatukseen, että jäisi laitokseemme.
Nähdessään ikätoveriensa muuttavan pois, toisen toisensa jälkeen, alkoi hän kapinoida. Hän ei enää tahtonut käydä itseänsä ripittämässä eikä Herran ehtoollisella; messuun hän vain meni, kun kerran lauloi siellä ja rakasti soittoa.
Jäin usein häntä lohduttelemaan.
Hän selitti minulle, että avioliitto oli rakkautta.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée, joka oli jonkun aikaa ollut kivulloinen, kääntyi kerrassaan sairaaksi.
Madeleine hoiteli häntä uhrautuvaisesti ja kohteli meitä niin ja näin. Minuun hän oli erikoisesti silmänsä iskenyt, ja aina kun näki minun kyllästyvän ompelemiseen, sanoi hän ylpeätä ilmettä tavotellen:
"Koska neitiä ei ompeleminen miellytä, niin sopiipa ottaa luuta käteensä."
Eräänä sunnuntaina hän keksi panna minut messun aikana siistimään portaita. Oli tammikuu; kostea kylmänhenki puhalteli käytävissä, huokui ylös portaita ja tunki läpi vaatteitteni.
Lämpimikseni lakaisin minkä jaksoin.
Urkuharmoonin säveleet kuuluivat kappelista portaille asti. Toisinaan erotin Madeleinen kimeän ja vihlovan äänen ja hra pastorin nytkähtelevän veisuun.
Seurasin messua virsien mukaan. Silloin kajahti äkkiä Coletten ääni voimakkaana ja puhtaana. Se laajeni, häivytti urkuharmoonin säveleet, kuului yli kaiken, lenti sitte ulos yli lehmusten latvojen, rakennusten kellotorninkin yläpuolelle kohoten.
Minua värisytti kuunnellessani sitä, ja kun ääni hiljalleen vavahtelevana vaipui, ikäänkuin palaten kirkkoon, tukahtuaksensa urkuharmoonin sointuihin, puhkesin minä nyyhkyttämään kuin pikku lapsi. Silloin kimahti taaskin Madeleinen terävä ääni, ja minä lakaisin pitkin vedoin, kuin olisi minun luudallani pitänyt pyyhkiä pois tuo minulle vastenmielinen äänikin.
* * * * *
Samana päivänä kutsutti sisar Marie-Aimée minut luoksensa. Runsaasti kahteen kuukauteen ei hän ollut askeltakaan liikkunut huoneestaan. Hän oli nyt paranemaan päin, mutta minä huomasin, ett'ei hänen silmissään ollut enää ollenkaan kiiltoa. Minusta ne muistuttivat melkein hälvennyttä sateenkaarta.
Hän antoi minun kertoa kaikkia sill'aikaa sattuneita hupaisia pikku tapauksia. Hän tahtoi kuunnellessaan hymyillä, mutta ainoastaan toinen suupieli kohosi. Hän kysyi minulta myös, olinko kuullut hänen huutavan.
Oi, kyllä, olinhan kuullut, hänen sairautensa aikana. Keskellä yötä oli hän silloin päästellyt niin hirveitä parahduksia, että niihin koko makuusuoja heräsi. Madeleine silloin touhusi edes takaisin. Me kuulimme hänen kantavan vesiä; ja kysyessäni häneltä, mikä sisar Marie-Aiméeta vaivasi, vastasi hän yksikantaan:
"Kivut."
Minun oli paikalla täytynyt ajatella että hoitajatar Justinellakin oli kipuja, mutta milloinkaan ei hän ollut huutanut samalla tavalla. Siksipä kuvittelinkin sisar Marie-Aiméen sääret kolmin verroin turvonneemmiksi kuin hoitajatar Justinen.
Kirkaukset olivat käyneet yhä kovemmiksi. Yksi oli niin kauhea, että se tuntui ihan hänen sisälmyksistään purkautuvan. Jälkeenpäin kuului vain muutamia valituksia. Sitten ei enää mitään.
Tovin kuluttua oli Madeleine tullut puhuttelemaan Marie Renaudia. Tämä pukeutui paikalla ja minä kuulin hänen laskeutuvan alas portaita.
Hetken perästä hän palasi hra pastorin kanssa. Pastori meni nopeasti sisar Marie-Aiméen huoneeseen, ja Madeleine sulki joutuin oven hänen jälkeensä.
Kauvan ei hän siellä viipynyt, mutta palatessaan hän käveli paljoa hitaammin kuin oli tullessaan kävellyt. Hän astui pää kumarassa, ja oikealla kädellään hän piteli kaapunsa kulmaa vasemmalla käsivarrella, kuin jotakin kallis-arvoista esinettä suojellen.
Minä ajattelin hänen kantavan pyhää sakramenttia enkä rohjennut häneltä kysyä, oliko sisar Marie-Aimée kuollut.
En ollut nimittäin vielä unohtanut nyrkin iskua, jonka olin saanut Madeleinelta tarttuessani häntä hameen liepeeseen. Hän oli töykännyt minua ja sanonut hiljaa ja nopeasti:
"Hän on parempi."
Sisar Marie-Aiméen tultua jälleen terveeksi Madeleine heitti korskean sävynsä ja kaikki palasi ennalleen.
* * * * *
Minulla oli yhä ainainen vastenmielisyyteni ompelutyötä kohtaan, ja sisar Marie-Aimée alkoi käydä levottomaksi.
Hän puhui siitä minun kuulteni hra pastorin sisarelle. Tämä oli pitkäkasvoinen vanha neiti, jolla oli isot himmentyneet silmät. Häntä nimitettiin neiti Maximilienneksi.
Sisar Marie-Aimée kertoi, kuinka huolissaan hän oli minun tulevaisuudestani; hän oli havainnut minut erinomaisen nopeaksi oppimaan, mutta tuiki haluttomaksi kaikkiin käsitöihin.
Hän oli jo kauvan sitte huomannut, että minä pidin lueskelemisesta. Sen johdosta oli hän tiedustellut, eikö minulla ollut elossa kaukaisempiakaan sukulaisia, jotka olisivat voineet ottaa minut huomaansa, mutta minulla oli vain muuan ijäkäs sukulainen, joka oli jo ottanut sisareni kasvatikseen ja kieltäysi minuun puuttumasta.
Neiti Maximilienne tarjoutui ottamaan minut muotiliikkeeseensä. Hra pastori piti sitä oivallisena keksintönä. Hän lisäsi mielihyvällä itse käyvänsä sitte pari kertaa viikossa minulle hiukan opetustakin antamassa. Sisar Marie-Aimée näytti todella onnelliselta; hän ei tiennyt miten ilmaista kiitollisuuttansa.
Päätettiin siis, että minä siirtyisin neiti Maximiliennen palvelukseenheti kun hra pastori palaisi matkalta, joka hänen piti tehdä Roomaan.Sisar Marie-Aimée otti pitääkseen huolta vaatevaroistani, ja neitiMaximiliennen tuli mennä hankkimaan lupa luostarinjohtajattarelta.
Minulle oli kerrassaan epämieluinen se ajatus, että luostarinjohtajatar joutuisi minusta päättämään. En voinut olla ajattelematta niitä vihaisia katseita, joita hän loi meihin päin, kulkiessaan sen vanhan penkin ohitse, jolla hra pastorin oli tapana istua.
Niinpä odotinkin kärsimättömästi, minkä vastauksen hän neitiMaximiliennelle antaisi.
Hra pastori oli ollut matkallaan viikon, ja sisar Marie-Aimée pakinoi kanssani joka päivä uudesta asemastani. Hän puheli, miten hauskaa hänen olisi nähdä minua sunnuntaisin. Hän antoi minulle tuhansia kehotuksia ja hyviä neuvoja terveyteni hoitamiseksi.
* * * * *
Eräänä aamuna käskettiin minut luostarinjohtajattaren luo.
Sisälle astuessani näin hänen istuvan leveässä punaisessa nojatuolissa. Mieleeni johtui hänestä kuulemiani kummitusjuttuja, ja nähdessäni hänet siinä kokonaan mustiin puettuna punaisessa ympäristössä vertasin häntä jättiläismäiseen valmuun, joka oli siirretty hämärään kellariin.
Hän laski ja nosti silmäluomiansa useaan kertaan. Hänen hymyilynsä teki ikäänkuin loukkaavan vaikutuksen. Tunsin sävähtäväni tulipunaiseksi enkä silti voinut kääntää hänestä katsettani.
Hän virnisti ja sanoi:
"Tiedättekö, minkätähden olen teidät kutsuttanut?"
Vastasin, että luulin hänen puhuvan minulle neiti Maximiliennesta.
Hänen huulensa irvistivät taaskin.
"Niin oikein, neiti Maximiliennesta! No niin, heittäkää harhakuvitelmat. Me olemme päättäneet sijottaa teidät eräälle maatilalle Sologneen."
Hän ummisti puoleksi silmänsä ja jatkoi:
"Teistä tulee paimen, neitiseni."
Ja sanojansa painostaen lisäsi hän:
"Te joudutte kaitsemaan lampaita."
Minä vastasin yksinkertaisesti:
"Hyvä, äiti."
Hän kohosi lepotuolinsa hyllyvästä syvyydestä ja kysyi:
"Tiedättekö mitä merkitsee lampaiden paimentaminen?"
Minä vastasin nähneeni lampaanpaimenia maalla.
Hän lähenti laihoja kasvojaan minua kohti ja jatkoi:
"Teidän täytyy siivota navettaa. Se löyhkää pahalta, ja paimentytöt ovatkin likaista väkeä. Sitten auttelette kaikissa talon askareissa, teitä opetetaan lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja."
Hän puhui hyvin äänekkäästi, niinkuin peljäten, ett'en häntä ymmärtäisi.
Minä vastasin kuten äskenkin:
"Hyvä, äiti."
Hän kohottausi lepotuolinsa käsinojain varassa, tähysteli minua kiiluvilla silmillään ja kysyi vielä:
"Ettekö sitten olekaan ylpeä?"
Minä hymyilin välinpitämättömästi:
"En, äiti."
Hän näytti kovasti hämmästyneeltä; mutta kun hymyilyni pysyi muuttumattomana, oli hänen äänensä jonkun verran lauhtunut, kun hän sanoi:
"Todellako, lapseni? Minä olen aina luullut teitä pöyhkeileväksi."
Hän painui takaisin lepotuoliinsa, laski silmäluomensa alas ja alkoi puhua yksitoikkoisella äänellä, kuin olisi lukenut rukouksia. Hän muistutti, että tulee olla isäntäväellensä alamainen ja aina täyttää uskonnolliset velvollisuutensa, ja sanoi että lampuodin vaimo aikoi noutaa minut juhannusaattona.
Minä poistuin hänen luotansa tuntein, joita en olisi osannut ilmaista.Mutta vallitsevana oli minussa pelko, että tuotan surua sisarMarie-Aiméelle. Miten kertoa hänelle asia?
Minulla tuskin oli aikaa miettiäkseni. Hän odotteli minua käytävämme päässä; hän tarttui minua olkapäistä kiinni ja kysyi, kumartuen puoleeni:
"No?"
Hänen katseensa oli huolestunut ja vastausta vaativa. Minä sanoin siekailematta:
"Hän ei suostu, ja minusta tulee paimentyttö."
Hän ei käsittänyt. Hän rypisti kulmiansa.
"Mitä? Paimentyttö?"
Hyvin nopeasti selitin minä:
"Hän on hankkinut minulle paikan eräältä maatilalta, ja siellä minä lypsän lehmiä ja ruokin sikoja."
Sisar Marie-Aimée työnsi minut luotansa niin kiivaasti, että minä lensin seinää vasten.
Hän syöksähti ovelle. Luulin hänen suoraa päätä juoksevan Juostarinjohtajattaren puheille, mutta hän viipyi ulkona vain hetkisen, palasi taas ja alkoi pitkin askelin kävellä edes takaisin käytävässä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja polki jalkaa, kiepahti ympäri ja huohotti raskaasti. Sitte hän nojautui seinää vasten, antoi käsivarsien vaipua alas kuin menehtyneenä ja sanoi äänellä, joka tuntui tulevan kaukaa:
"Hän kostaa, sepä se — hän kostaa!"
Hän tuli jälleen luokseni, otti hellästi käsistäni kiinni ja kysyi:
"Etkö sinä sitten sanonut hänelle, että sinä et tahdo? Etkö sinä rukoillut saada mennä neiti Maximiliennen palvelukseen?"
Minä vain pudistin päätäni merkiksi, että en. Kerroin sitte järjestään kaikki ja samoilla sanoilla, mitä luostarinjohtajatar oli käyttänyt.
Hän kuunteli minua keskeyttämättä. Lopuksi pyysi hän minua olemaan asiasta puhumatta toverieni parissa. Hän ajatteli kai että asia järjestyisi, kunhan vain hra pastori palaisi matkaltansa.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina, asettuessamme riveihin messuun mennäksemme, syöksähti Madeleine saliin kuin järkensä menettäneenä. Hän huusi kädet koholla:
"Hra pastori on kuollut."
Ja hän heittäysi poikittain yli pöydän, joka oli hänen lähellään.
Kaikki hälinä taukosi, juostiin Madeleinen luo, joka päästi vihlovia kirahduksia. Tahdottiin kuulla kaikki. Mutta hän vain kiemurtelihe pöydällä ja voihki epätoivoisena:
"Hän on kuollut, hän on kuollut."
Minä en mitään ajatellut; en edes tiennyt, koskiko viesti minuun, ja koko messun ajan kuulin vain Madeleinen äänen soivan korvissani kuin kellon.
Sinä päivänä ei kävelytuntia käynyt ajatteleminenkaan. Pienimmätkin olivat vaiteliaita. Minä läksin etsimään sisar Marie-Aiméeta. Hän ei ollut saapunut jumalanpalvelukseen, vaikka Marie Renaud oli minulle sanonut, ett'ei hän ollut sairaana.
Tapasin hänet ruokasuojassa. Hän istui lavallaan, pää pöydänlaitaan painuneena, käsivarret riipuksissa.
Minä istuuduin jokseenkin etäälle hänestä, ja kuullessani hänen tuskallisen voihkinansa aloin minäkin nyyhkyttää, peittäen kasvot käsiini. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; tunsin pian, ettei minua ensinkään surettanut. Ihan yrittämällä koetin itkeä, mutta minun oli mahdoton heruttaa enää ainoatakaan kyyneltä. Minua hiukan hävetti, koska ajattelin velvollisuudekseni itkeä silloin kun joku oli kuollut; enkä minä uskaltanut paljastaa kasvojani, peljäten sisar Marie-Aiméen pitävän minua kovasydämisenä.
Nyt kuuntelin hänen itkuansa. Hänen pitkälliset voihkauksensa muistuttivat talvisen tuulen kohinaa rautauunissa. Ne nousivat ja laskivat ikäänkuin jonkinlaista laulua tapaillen; sitte soinnut sekosivat, katkeilivat nikahduksiin ja päättyivät matalaan värisevään hyrinään.
Vähän ennen päivällistuntia tuli Madeleine ruokasuojaan. Hän vei pois sisar Marie-Aiméen, tukien häntä hellävaroen.
Iltasella hän kertoi meille, että hra pastori oli kuollut Roomassa, ja että ruumis tuotaisiin tänne sukuholviin kätkettäväksi.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée ryhtyi seuraavana päivänä meidän kanssamme toimiin tavallisuuden mukaan. Hän ei enää itkenyt, mutta ei kärsinyt kenenkään puhuttelua, hän käveli katse maahan luotuna ja näytti ihan unohtaneen minut.
Tällöin oli minulla enää yksi päivä oltavaa laitoksessa. Luostarinjohtajattaren sanojen mukaan saapui lampuodin vaimo huomenna minut noutamaan, sillä ylihuomenna oli Juhannuspäivä.
Illalla rukousten lopulla sisar Marie-Aimée, lausuttuansa sanat: "Herra, armahda maanpakolaisia ja ole vangittujen turvana", lisäsi korkealla äänellä:
"Nyt lausumme rukouksen erään toverinne edestä, joka astuu ulos maailmaan."
Ymmärsin heti, että oli minusta kysymys, ja tunsin itseni yhtä säälittäväksi kuin maanpakolaiset ja vangitutkin olivat.
Sinä iltana oli minun mahdoton nukkua. Tiesin huomenna joutuvani pois, mutta en tiennyt, mikä se Sologne oikein olikaan. Kuvittelin hyvin etäistä seutua, jonka tasangot loistelivat kukkaniittyinä. Näin itseni kauniiden valkeain lammasten kaitsijattarena; minulla oli vierelläni kaksi koiraa, jotka pelkästä viittauksesta ajoivat lauman koolle. Enhän olisi uskaltanut sitä sisar Marie-Aiméelle sanoa, mutta sinä hetkenä pidin mieluisempana ruveta paimentytöksi kuin myymäläneidiksi.
Ismérie, joka kuorsata jyristeli vieressäni, johti ajatukseni takaisin tovereihini.
Yö oli niin kuulakka, että näin selvästi kaikki vuoteet. Katseeni solui toisesta toiseen, hetkeksi pysähtyen niihin, joissa rakkaimmat toverini lepäsivät. Melkein vastapäätä näin Sophien uhkean tukan; se oli hajallaan päänalusella ja kirkasti vuoteen vielä valoisammaksi. Hieman loitompana olivat Chemineau Ylpeän ja hänen kaksoissisarensa Chemineau Tyhmän vuoteet. Chemineau Ylpeällä oli korkea, valkea ja sileä otsa sekä isot lempeät silmät. Hän ei milloinkaan puolustautunut, kun häntä syytettiin jostakin virheestä; hän kohautti vain olkapäitänsä ja katseli halveksivasti ympärilleen.
Sisar Marie-Aimée sanoi, että hänen omatuntonsa oli yhtä valkea kuin otsansakin.
Chemineau Tyhmä oli päätänsä pitempi kuin sisarensa; hänen karkeat hiuksensa ulottuivat tuskin yli silmäkulmien; olkapäät olivat kulmikkaat ja lanteet leveät. Me nimittelimme häntä sisarensa vahtikoiraksi.
Ja ihan makuusuojan toisessa päässä, siellä oli Colette.
Hän yhä luuli, että minä menen neiti Maximiliennelle. Hän oli vakuutettu siitä, että minä joutuisin hyvin nuorena naimisiin, ja minun oli täytynyt luvata noutaa hänet heti naimisiin mentyäni kotiini.
Kauvan pysyi Colette ajatuksissani. Sitte katsahdin ikkunaan: lehmusten varjot heittyivät minuun asti. Minä kuvittelin niiden tulevan jäähyväisille, ja minä hymyilin niille.
Lehmusten tuolla puolen häämötti sairaalarakennus. Se näytti tahtovan piilottautua, ja sen pienet ikkunat saivat minut ajattelemaan kipeitä silmiä.
Siihenkin pysähtyi katseeni, sisar Agathen vuoksi. Hän oli niin iloinen ja herttainen, että pikku tyttöset aina nauroivat, kun hän torui heitä.
Hän se siteli kääreet paikoilleen.
Kun tuli hänen apuansa pyytämään loukkautuneelle sormelle, otti hän vastaan hupaisella rupattelulla. Ja sen mukaan oliko potilas herkkusuu tai keikaileva lupasi hän kakunpalan tai nauhanpalasen, minkä hän antoi tiedoksi epämääräisellä pään liikahduksella.
Sill'aikaa kun sairas etsi silmillään kakkua tai nauhaa, oli ajos jo puhkaistu, pesty ja sidelty.
Mieleeni johtui paleltuma, joka oli märkinyt jalkani, ja joka ei ottanut parantuakseen. Eräänä aamuna sanoi minulle sitte kerran sisar Agathe totisena:
"Kuulepas nyt, minä sivelen siihen jumalallista ainetta, ja ellei jalkasi ole kolmen päivän kuluttua terve, niin se täytyy sahata pois."
Ja kolmeen päivään minä en ollenkaan kävellyt, jott'ei jumalallinen laastari olisi luiskahtanut pois. Ajattelin hänen käyttäneen palasta Kristuksen ristinpuusta tai Pyhän Neitsyeen hunnun rihmaa.
Kolmantena päivänä oli jalkani ihan terve, ja ihmelääkkeen nimeä kysyessäni vastasi sisar Agathe veitikkamaisesti nauraen:
"Sinä tyhmyri, se oli 'Arthur Hurskaan ihovoidetta'."
Vasta myöhään yöllä vaivuin uneen, ja aikaisesta aamusta asti odotin lampuodin vaimoa. Toivoilin hänen tuloansa ja pelkäilin sitä kuitenkin.
Sisar Marie-Aimée kohautti äkisti päätänsä joka kerta kun ovi aukesi.
Olimme juuri päivällistämme lopettamassa, kun portinvartijatar tuli kysymään, olinko valmis lähtöön.
Sisar Marie-Aimée toimitti hänet pois, sanoen minun olevan tuossa tuokiossa valmis.
Hän nousi, viitaten minua seuraamaan. Hän auttoi minua pukeutuessani, ojensi minulle mytyllisen liinavaatteita ja sanoi äkkiä:
"Huomenna tuodaan hänet tänne, etkä sinä silloin enää ole täällä."
Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi:
"Vanno minulle, että joka ilta lausut hänen edestään yhden kerranDeProfundis."
Minä vannoin.
Sitte hän kiihkeästi puristi minut rintaansa vasten ja pakeni kamariinsa.
Siellä kuulin hänen vielä voihkaisevan:
"Oi, tämä on liikaa, — Jumalani, tämä on liikaa!"
* * * * *
Minä kuljin pihan yli ihan yksinäni, ja lampuodin vaimo, joka minua odotti, vei minut heti mukanaan.
Pian olin istumassa tyhjien vasujen keskellä purjekuomuisissa vankkureissa, ja silloin kun hevonen itsestään pysähtyi maatalon pihaan, oli jo yö pitkälle kulunut.
Vuokratilan isäntä tuli talosta, ja hänen käsivarrellaan heilui lyhty, joka ei valaissut muuta kuin hänen puukenkiensä kärkiä. Hän lähestyi meitä, auttoi minut alas vankkureista, nosti sitte lyhtynsä kasvojeni tasalle ja sanoa tokaisi peräytyen:
"Ompa se pilan pieni piika."
Lampuodin vaimo opasti minut kamariin, jossa oli kaksi vuodetta. Hän osotti minulle oman makuusijani ja sanoi minun jäävän huomispäiväksi yksikseni lehmipaimenen kanssa, koska kaikki muut aikoivat Juhannus-juhlille.
Aamulla heti herättyäni vei minut lehmipaimen omettaan, jossa minun piti häntä auttaa elukkain ruokkimisessa. Hän näytti minulle lammasnavetan ja kertoi minun tulleen karitsain kaitsijaksi vanhan Bibichen sijalle. Vuosittain erotettiin nimittäin karitsat emoistansa ja niitä kaitsemaan tarvittiin toinen paimen. Maatila oli nimeltään Villevieille (Vanhakaupunki), eikä kenelläkään, kertoi hän minulle vielä, ollut täällä mitään valittamisen syytä, sillä isäntä Sylvain ja emäntä Pauline olivat kelpo ihmisiä.
Kun karja oli tullut vaalituksi, laittoi lehmipaimen minut kastanjakujaan rinnalleen istumaan. Sieltä näkyi polvitteleva tie ja koko maatilan alue. Rakennukset muodostivat nelikulmion, ja keskellä olevasta suunnattomasta lantaläjästä nousi lämmin lemu, joka voitti puolikuivien heinien tuoksun.
Syvä hiljaisuus vallitsi talon ympäristössä, ja joka taholla näkyi vain kuusia ja viljavainioita. Minusta tuntui kuin olisin joutunut autioon erämaahan ja kuin jäisin nyt ainiaaksi viettämään yksinäistä elämää lehmipaimenen ja nautojen parissa, joiden kuulin ometassa ammuvan. Oli paahtavan kuuma, ja minua herpaisi raskas unteluus; mutta uuden ympäristöni pelko pidätti minua antautumasta uneen. Kaiken värisiä kärpäsiä pörräsi ympärilläni kierrellen. Lehmipaimen punoi niinivasua, ja koirat uinailivat rauhallisina.
Auringon laskiessa ilmestyivät vuokratilan väen vankkurit tien käänteeseen. Niissä oli viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista. Emäntä hymyili minut sivuuttaessaan ja toiset kurottausivat katsomaan. Vähän myöhemmin tuli talo eloisaksi, ja kun oli liian myöhäinen illallisen valmistamiselle, niin kaikki tyytyivät leivänpalaan ja maitokulholliseen.
* * * * *
Heti työpäiväni alkaessa antoi emäntä minulle paksun palttinakauhtanan, ja minä läksin vanhan Bibichen matkaan oppimaan karitsain paimentamista.
Vanha Bibiche ja hänen narttunsa Castille olivat niin toistensa kaltaisia, että aina ajattelin heidän olevan samaa sukua. Molemmat näyttivät saman ikäisiltä, ja himmeissä silmissä oli sama väri kumpaisellakin. Karitsain poiketessa tieltä äänteli Bibiche: "Hauku, Castille, hauku!" Hän kertaili lausettansa niin sukkelaan, että se kuulosti yhdeltä sanalta, ja silloinkin kun Castille ei käskyä noudattanut, keräysivät harhailijat taas tolalleen, niin suuresti vanhuksen ääni muistutti hänen koiransa ääntä.
Elonleikkuun alkaessa tunsin joutuvani salaperäiseen maailmaan. Miehet menivät pellolle ja kaatelivat viljaa tahdikkain, pontevin leikkauksin maahan, ja toiset kokosivat sitä lyhteiksi, joita pystyttelivät toinen toisensa nojaan… Leikkuumiesten huudot kuulostivat usein tulevan ylhäältä päin, enkä voinut olla kohottamatta päätäni, nähdäkseni muka elovaunujen vilistävän ilmassa ylitseni.
Illallisen aikana keräysi koolle kaikki väki. Kukin asettui pitkän pöydän ääreen mihin kohti sattui, ja emäntä täytteli lautaset reunojansa myöten. Nuoret iskivät hampaansa rivakasti lepäänsä, mutta vanhat leikkasivat visusti jokaisen suupalansa erikseen. Kaikki söivät ääneti, ja harmaanruskea leipä näytti heidän mustuneissa kourissaan milt'ei valkealta.
Aterian loputtua vanhemmat miehet pakisivat vuodentulon toiveista isännän kanssa, nuorten lörpötellessä keskenään ja laskiessa leikkiä Martinen, pääpaimenettaren kanssa. Hän se tavallisesti jakeli leipää ja kaatoi viiniä. Nauraen vastaili hän jokaiseen pilapuheeseen, mutta kun muuan nuorukainen tapaili häntä kädellään, pujahti hän vikkelästi erilleen eikä koskaan antautunut kiinni. Kukaan ei ottanut huomatakseen minua, joka istuin loitommalla halkojen päällä katsellen ympärilläni olevia kasvoja. Isäntä Sylvainilla oli isot mustat silmät, jotka katselivat jokaista rauhallisina. Hän puheli ääntänsä korottamatta, nojaten kämmenillään pöytään. Emännän vakavat kasvot olivat aina hiukan huolestuneet; olisi voinut sanoa hänen alituiseen aavistavan jotakin onnettomuutta, ja tuskin hän hymyilikään silloin kun muut remahtivat täyttä kurkkua nauramaan.
Vanha Bibiche aina luuli minun uupuvan uneen. Hän tuli minua nykäisemään hihasta, saadakseen minut mukaansa makuulle. Hänen vuoteensa oli minun makuusijani vieressä; riisuutuessaan hän höpötti rukouksensa ja sammutti sitte lampun, pitämättä minusta sen enempää väliä.
* * * * *
Heti elonkorjuun jälkeen jätti hän minut paimentamaan yksikseni narttunsa avulla. Castille oli minun seurassani ikävissään; se heitti minut oman onneni nojaan ehtimiseen, vilistäen takaisin taloon vanhan emäntänsä luokse.
Sain paljon ponnistella kerätäkseni koolle karitsani, jotka juoksentelivat joka haaralle. Vertasin itseäni sisar Marie-Aiméehen, joka hänkin sanoi vaikeaksi johtaa pikku laumaansa; ja kuitenkin sai hän meidät kokoontumaan kellon kilistyksellä, tai vaikenemaan vain hiukan ääntänsä korottamalla. Mutta minä sain korottaa ääntäni tai läiskytellä ruoskaani, kuinka paljon hyvänsä, — karitsat eivät siitä mitään ymmärtäneet, ja minun oli pakko koiran tavoin juoksennella lauman ympärillä.
Eräänä iltana huomattiin että minulta kaksi puuttui. Joka ilta oli minulla tapana asettua oven eteen, päästääkseni sisälle vain yhden kerrallaan; siten oli ne helppo lukea.
Menin lammasnavettaan ja yritin lukea uudestaan. Sepä ei ollut helppoa, ja minun täytyi heittää se sikseen, kun sain aina enemmän kuin piti ollakaan.
Lohdutin itseäni sillä, että olin ensimäisellä kerralla laskenut väärin, enkä hiiskunut asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä luin ne navetasta lähtiessään: niistä puuttui sittenkin kaksi.
Olin kovin rauhaton. Koko päivän haeskelin niitä kedoilta, ja illalla, varmistuttuani siitä, että karitsat yhä olivat kadoksissa, ilmotin asian emännälle. Niitä etsittiin useina päivinä, mutta teille tietymättömille ne jäivät. Silloin miehet rupesivat puhuttelemaan minua yksitellen. Minun piti mukamas tunnustaa, että jotkut miehet olivat käyneet sieppaamassa karitsat, ja he takasivat, ett'en saisi nuhteita, jos ilmaisisin totuuden. Vakuutinpa kuinka lujasti tahansa, ett'en tiennyt minne karitsat olivat joutuneet, huomasin kyllä ettei sanojani uskottu.
Nyt minua alkoi pelottaa laidunmailla, kun tiesin varkaita piileksivän siellä lampaita vaanimassa. Olin aina näkevinäni jonkun liikkuvan pensikossa.
Minä opin jokseenkin pian lukemaan laumaa silmämäärältä; ja olivatpa eläimet hajallaan tai likekkäin, tiesin minä muutamassa minuutissa, olivatko kaikki tallessa.
* * * * *
Tuli syksy, ja ikäväni kasvoi. Kaipasin sisar Marie-Aiméen hellyyttä. Niin kiihkeästi halusin häntä nähdä, että monasti ummistin silmäni ja kuvittelin hänen olevan tien käänteessä tulossa, ja kuulinpa hänen askeleensakin ja hänen hameensa liepeen kahinan ruohikossa. Sitte kun tunsin hänen jo olevan ihan lähellä, avasin silmäni, ja kaikki häipyi heti.
Kauvan aioskelin kirjottaa hänelle, mutta en rohjennut pyytää kirjotusneuvoja. Emäntä ei ollut kirjotustaitoinen, eikä talossa kukaan milloinkaan saanut kirjeitä.
Rohkaisin viimein mieleni ja pyysin isäntä Sylvainia hyväntahtoisesti ottamaan minut mukanaan kaupunkiin jonakin päivänä. Hän ei vastannut heti, vaan tähysteli minua isoilla rauhallisilla silmillään ja sanoi sitten, ett'ei lammaspaimenen sopinut koskaan jättää laumaansa. Mielellään lupasi hän viedä minut tuolloin tällöin kylään jumalanpalvelusta kuulemaan, mutta minun ei tarvinnut ajatellakaan pääseväni kaupunkiin.
Minä olin menettää malttini. Oli kuin olisi minua kohdannut suuri onnettomuus, ja joka kerta kun sitä ajattelin, oli sisar Marie-Aimée minun silmissäni kuin joku hyvin suuri-arvoinen kalleus, jonka lampuoti oli varomattomuudessaan särkenyt.
Seuraavana lauvantaina näin talonväen taas lähtevän matkalle tapansa mukaan. Mutta sen sijaan että olisivat viipyneet iltaan asti, palasivat he jo ehtoopäivällä ja toivat mukanansa kauppiaan, joka aikoi ostaa osan karitsalaumasta.
Ei ollut juolahtanut mieleenikään, että kaupungissa voisi niin vähäisessä ajassa käväistä. Sain päähäni sellaisen aatoksen, että jätän lampaani kerran päiväksi laitumelle ja riennän syleilemään sisar Marie-Aiméeta. Pian kuitenkin huomasin sen mahdottomaksi ja päätin mennä yöllä. Toivoin, ett'en tarvitsisi kävelyyni paljoakaan enempää aikaa kuin lampuodin hevonen, ja että puoleltayöltä taipaleelle lähtien ehtisin ajoissa takaisin viemään karitsoitani laitumelle.
Sinä iltana menin vaatepäällä makuulle, ja kun iso kello oli lyönyt puoli-yön hetken, otin kengät käteeni ja menin hiljaa ulos. Kopeloimalla solmesin kengät jalkaani, nojaten tyhjiin kärryihin, ja riensin yön pimeyteen.
Heti maatilan rakennukset sivuutettuani huomasin, ett'ei yö kovin musta ollutkaan. Tuuli puhalteli raivoisasti ja paksuja pilviä kulki kuun ohitse. Maantie oli etäällä; jos mieli päästä sinne, oli kuljettava rappeutuneen puusillan yli; pikku joki oli äskeisistä sateista paisunut, ja vesi kohisi siltalankkujen yli.
Pelko valtasi minut, sillä vesi ja tuuli synnyttivät kohinan, jommoista en ollut eläissäni kuullut. Mutta minä ponnistelin pelkoa vastaan, ja vikkelästi juoksin liukkaiden lankkujen poikki.
Saavuin viertotielle pikemmin kuin odotinkaan, ja käännyin vasemmalle, niinkuin olin nähnyt isännänkin tekevän lähtiessään kaupunkiin markkinoille. Mutta hiukan etäämpänä haarautuikin tie. En tiennyt kumman tien valitsisin. Poikkesin milloin toisaanne, milloin toisaanne. Vasemmanpuoleinen houkutteli minua enemmän; valitsin lopulta sen, ja kävelin hyvin rivakasti, saadakseni takaisin hukkaan menneen ajan.
Loitompana häämötti silmääni joku musta röykkiö, joka salpasi koko maiseman. Se tuntui verkalleen lähenevän minua, ja hetken jo teki mieleni pyörtää takaisin. Koiran haukunta, joka silloin alkoi kuulua, rohkaisi minua vähän, ja melkein samalla huomasinkin, että musta röykkiö oli metsä, jonka halki tie tästä oli kulkeva. Siihen saapuessani tuntui tuuli puhaltavan entistäänkin kovemmin, vinhoina puuskina, jotka armottomasti taivuttelivat huojuvia ja voihkivia puita. Ympärilläni vinkui viima, rungot nauskuivat ja oksat ritkahtelivat. Sitte kuulin askeleita takanani ja tunsin jonkun koskettavan hartioitani. Käännyin nopeasti, mutta en nähnyt ketään. Ja kuitenkin olin varma siitä, että joku oli koskenut minuun sormellaan; askeleitakin kuului yhä, kuin olisi näkymätön olento minua kaarrellut. Silloin lähdin juoksemaan niin vikkelästi, ett'en enää tuntenut, koskivatko jalkani maahankaan. Somero sinkoili kenkieni alta ja pirisi niinkuin raesade taakseni. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä metsästä pois.
Pian saavuin suurelle aukealle. Täysikuu valaisi sitä kirkkaasti, ja tuuli pöyryytti riehuen lehtikasoja maasta, pyöritellen niitä ilmassa joka suunnalle.
Mieleni teki seisahtua tuokioksi hengähtämään; mutta isot puut huojuivat huumaavalla ryskeellä. Niiden varjot heittyivät äkkiä isojen mustien petojen näköisinä tien yli ja hävisivät sitte jälleen puiden taakse väijymään. Muutamat noista varjoista olivat muodoltaan minulle tuttuja. Mutta useimmat liikehtivät ja hyppelehtivät edessäni ikäänkuin tahtoen ehkäistä etenemistäni. Jotkut olivat niin kammottavia, että tarvitsin kaikki voimani hyppiäkseni niiden ylitse; minä pelkäsin niin kovasti koskettavani niihin jaloillani.
Tuuli tyyntyi ja alkoi sataa ropsahdella isoja pisaroita. Aukio loppui, ja eräälle metsään johtavalle tielle tullessani olin näkevinäni valkean seinän häämöttävän edessäni. Hiukan lähemmäksi päästyäni näin, että se oli kapea ja korkea pikku talo. Sen enempää ajattelematta kolkutin ovelle; tahdoin pyytää suojaa kunnes taukoisi satamasta. Kolkutin toistamiseen, ja silloin kuulin heti liikettä sisältä. Luulin, että joku tuli ovea avaamaan, mutta alikerran akkuna vaan aukesikin. Myssypää mies ilmestyi akkunaan ja kysyi:
"Kuka siellä?"
Minä vastasin:
"Pieni tyttö."
Hämmästyneellä äänellä kertasi mies: "Pieni tyttö!" ja tiedusti sitte, mistä tulin, minne olin menossa ja mitä tahdoin.
En ollut valmistautunut näihin kaikkiin kysymyksiin, ja mainitsin vain maatilan nimen, josta olin tulossa; mutta valehtelin lisäksi, kun sanoin olevani menossa sairasta äitiäni tapaamaan. Pyysin häntä hyväntahtoisesti laskemaan minut sisälle sateen ajaksi.
Hän käski minun odottaa, ja minä kuulin hänen puhelevan toisen henkilön kanssa. Sitte hän palasi ikkunaan ja kysyi, olinko minä yksin. Hän tahtoi myöskin tietää ikäni, ja kuultuansa että olin kolmentoista vanha arveli hän, ett'en ainakaan ollut arkalasta, koskapa olin öiseen aikaan kulkenut metsän läpi.
Hän jäi vähäksi aikaa kurkistelemaan ikäänkuin koettaen nähdä kasvojani, jotka pidin häneen päin kohotettuina. Sitte hän käänteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, tunkeakseen katseensa metsän pimentoon. Lopuksi hän neuvoi minua kävelemään vielä kappaleen matkaa, vakuuttaen että metsän tuonpuoleisessa laidassa oli kylä. Siellä kyllä tapaisin jonkun talon, missä voisin vaatteitani kuivata.
Minä lähdin taas yön selkään. Kuu oli kokonaan piiloutunut ja nyt sataa tihuutti herkeämätöntä vihmaa. Sain taivaltaa vielä kauvan, ennen kuin saavuin kylään. Talot olivat kaikki suljetut, ja vaivoin niitä hämärässä erottikaan. Ei ollut enää valveilla muita kuin seppä. Hänen talonsa kohdalle tultuani nousin sen kahdet portaat, aikoen päästä sinne levähtämään. Hän oli juuri työntämässä isoa rautakankea hehkuvien hiilten ahjoon; ja kun hän kohotti käsivarttansa, paljetta painaltaakseen, näytti hän minusta niin suurelta kuin sadun jättiläinen.
Jokaisella palkeen puhalluksella leimahti lieska ja kipunat räiskyivät; hohde valaisi seinät, joille oli ripustettu viikatteita, sahoja ja kaikenlaisia rautakaluja. Miehellä oli otsa rypyssä ja katse tiukasti tuleen tähdättynä.
Tunsin ett'en millään tavalla rohkenisi häntä puhutella, ja poistuin niin hiljaa kuin pääsin.
Kun päivä täydellisesti valkeni, huomasin ett'en enää ollut kaukanakaan kaupungista. Tunsin samoja seutujakin, joissa sisar Marie-Aimée oli meitä kävelytunneillamme kuljettanut. Kävelin nyt aivan verkalleen, laahaten jalkojani, jotka tekivät minulle kovin kipeätä. Olin niin näännyksissäni, että ainoastaan suurilla ponnistuksilla maltoin olla istumatta kiviläjiin tien viereen.
Täyttä vauhtia lähenevien vaunujen kolina pakotti minut katsomaan taakseni. Jäin liikkumattomana siihen paikkaan, ja sydämeni löi rajusti: olin tuntenut meidän talon punaisen tamman ja isäntäni mustan parran. Hän seisahdutti hevosen ihan viereeni ja hiukan kumartuen tarttui minua yhdellä kädellä pukuni vyötäröistä. Hän asetti minut rinnalleen istuimelle ja käänsi hevosen, ja niin lähdettiin täyttä juoksua takaisin.
Kun pääsimme metsään, antoi isäntä Sylvain hevosen kävellä. Hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi:
"Olipa sinun onnesi, että tavotin sinut. Muutoin sinut olisi tuotu kahden santarmin välissä."
Kun minä en vastannut, jatkoi hän:
"Et taida tietääkään, että on santarmeja, jotka tuovat karanneita pikku tyttöjä takaisin?"
Minä vastasin:
"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."
Hän kysyi:
"Oletko siis meidän luonamme onneton?"
Minä vastasin taaskin:
"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."
Hän ei nähtävästi ymmärtänyt, vaan pitkitti kysymyksiänsä, mainiten nimeltään jok'ainoan talon asujan, saadakseen tietää, kuka oli minulle antanut valittamisen aihetta. Mutta joka kerralla oli vastaukseni sama.
Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kohottausi suoremmaksi ja sanoi:
"Kuinka itsepäinen!"
Minä katsoin häneen ja vakuutin jälleenkin karkaavani, ellei hän veisi minua sisar Marie-Aiméen luokse. Vastausta odottaessani en hellittänyt hänestä katsettani, ja huomasin selvästi, että hän tuli hämilleen. Hän mietiskeli pitkän aikaa ja sanoi sitte, laskien kätensä polvelleni:
"Kuulehan nyt, tyttöseni, ja koeta ymmärtää, mitä sinulle sanon."
Ja nyt minä sain tietää, että hän oli sitoutunut holhoomaan minua kahdeksantoistavuotiaaksi asti ja olemaan ottamatta minua milloinkaan mukanansa kaupunkiin. Sain kuulla vielä, että luostarinjohtajattarella oli kaikki oikeudet minuun, ja jos vielä yrittäisin karkuteille, niin hän varmastikin panettaisi minut kiinni sillä verukkeella, että minä muka juoksentelin yksinäni metsissä öisin. Hän sanoi lopuksi toivovansa, että unohtaisin luostarin ja kiintyisin häneen ja hänen vaimoonsa, jotka tahtoivat vain katsoa parastani.
Olin kovin kiihdyksissäni ja hillitsin vaivoin kyyneleeni.
"No niin", virkkoi isäntä ojentaen minulle kätensä, "olkaamme hyviä ystäviä, eikö ollakin?"
Minä annoin hänelle käteni ja hänen puristaessaan sitä jokseenkin lujasti vastasin minä:
"Ollaan!"
Hän läiskäytti ruoskaansa, ja pian olimme päässeet metsästä.
Sataa tihuutti yhäkin hienoa usmavettä, ja pellot avautuivat eteemme entistään mustempina.
Muutamaa tiepuoleen ulottuvaa sarkaa pitkin asteli meitä kohti mies, tehden kädellään kiivaita liikkeitä. Ensi näkemällä luulin hänen uhkaavasti heristelevän minulle nyrkkiänsä, mutta kun hän tuli lähemmäksi, näin hänen pitelevän jotakin esinettä vasemmassa kainalossaan, oikean käsivarren heiluessa pään tasalla kuin niittomiehellä. Tulin niin uteliaaksi, että katsoin kysyvästi isäntä Sylvainiin. Samassa hän virkahti ikäänkuin vastaukseksi:
"Gaboret siinä tekee kylvöä!"
Pian saavuimmekin jo maatilalle.
Emäntä odotti meitä kynnyksellä. Nähdessään minut hän avasi suunsa kuin olisi jo kauvan pidätellyt hengitystään, ja hänen vakavilta kasvoiltaan hälveni hetkeksi huolestunut ilme. Minä menin hänen ohitseen noutamaan kauhtanaani ja sitte suoraa päätä lammasnavettaan.
Lampaat menivät ulos hyppelehtien ja tungeskellen. Niiden olisi jo aikaa sitte pitänyt olla laitumella.
* * * * *
Kaiken päivää ajattelin isännän kertomia asioita. En voinut käsittää, miksi luostarinjohtajatar tahtoi estää minut tapaamasta sisar Marie-Aiméeta. Mutta sen käsitin, ett'ei sisar Marie-Aimée enää voinut mitään tehdä hyväkseni, ja minä alistuin siihen ajatellen sen päivän kerran tulevan, jolloin ei kukaan voisi estää minua hänen seurastaan.
Makuulle mennessäni tuli emäntä mukaani, pannakseen yhden peitteen lisää vuoteelleni. Toivotettuaan minulle hyvää yötä, kielsi hän minua puhuttelemasta häntä rouvaksi: minun piti vain ilman muuta sanoa häntä Paulineksi. Hän poistui vakuutettuansa minulle vielä, että minua pidettäisiin talossa kuin omaa lasta ja että hän tahtoi tehdä kaikkensa, saadakseen minut totutetuksi talon oloihin.
Seuraavana päivänä isäntä Sylvain pani minut pöydässä istumaan veljensä viereen. Nauraen kielsi hän tätä antamasta minun paastota, koska minun oli vielä kelpo lailla kasvettava.
Isännän veljen nimi oli Eugène. Hän puhui hyvin vähän, mutta katsoi aina niihin jotka puhuivat; ja hänen pienissä silmissään oli useasti ilvehtivä ilme. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, mutta näöltään ei paljoakaan yli kahdenkymmenen vanha. Hänellä oli aina vastaus valmiina, mitä tahansa häneltä kysyttiin, ja hänen kanssaan minä en ollenkaan oudostellut.
Hän painautui seinään, tehdäkseen minulle väljempää tilaa, ja vastasi isännälle vain:
"Ole huoletta."
Nyt, kun kaikki pellot oli kynnetty, vei Martine hoidokkinsa hyvin kaukaisille laitumille, joita hän sanoi "yhteismaiksi". Lehmipaimen ja minä sitä vastoin käyttelimme laumojamme pientareilla ja kanervikoissa. Minua paleli kovasti, vaikka minulla olikin iso kantapäihin asti ulottuva villainen kauhtanani. Lehmipaimen teki usein nuotion ja jakoi kanssani perunat ja kastanjat, joita hän hiilillä paisteli. Hän opetti minua tuntemaan tuulensuunnat, jotta saatoin käyttää hyväkseni pienintäkin suojaa kylmältä; ja lämmittelemässä ollessamme hän yhtämittaa hyräili laulua "vedestä ja viinistä".
Siinä oli ainakin kaksikymmentä säkeistöä. Vesi ja viini syyttelivät toinen toistansa ihmiskunnan onnettomuudentuottajaksi, ylistellen itseänsä pilviin asti. Minusta tuntui vesi olevan oikeassa, mutta lehmipaimenen mielestä ei viinikään ollut väärässä.
Tuntikausia vietimme siten yhdessä. Hän kertoili minulle kotiseudustaan, joka oli hyvin kaukana Solognesta. Lehmiä paimentamassa oli hän ollut pienestä pitäen, ja hänen ollessaan vielä lapsi oli vihainen härkä puskenut hänet maahan ja ruhjonut pahanpäiväisesti. Kauvan oli hän ollut kipeä, ja kärsinyt tuskia, jotka pakottivat huutamaan; vähitellen olivat kivut lakanneet, mutta hän oli jäänyt sellaiseksi rujoksi jommoisena nyt hänet edessäni näin. Hän muisti nimeltään kaikki maatalot, joissa oli ollut paimenessa. Ihmiset olivat olleet joko hyviä tai häijyjä, mutta milloinkaan ei hän ollut niin hyvää isäntäväkeä tavannut kuin Vanhassakaupungissa. Myöskin oli hän pannut merkille, että isäntä Sylvainin lehmät eivät olleet saman näköisiä kuin hänen kotiseutunsa pienikasvuinen karja, jolla oli terävät kierteiset sarvet. Tämän talon lehmät olivat vantteria ja voimakkaita, sarvet särmikkäitä ja tylppiä. Hän rakasti niitä ja puhutteli niitä nimeltään. Hänen lemmikkinsä oli kaunis valkea lehmä, jonka isäntä Sylvain oli keväällä ostanut. Tuon tuostakin se nosti päänsä ja katseli kauas, ja lähti sitte yht'äkkiä kaula ojossa juoksuun.
Lehmipaimen huusi täyttä kurkkua:
"Seis, Valko, seis!"
Useimmiten se pysähtyi itsestään, mutta täytyipä väliin lähettää koira sitä palauttamaan. Silloin se joskus yltyi taistelemaan vastaan, saadakseen mennä omaa tietänsä, ja yhtyi laumaan vasta kun koira oli puraissut sitä turpaan.
Lehmipaimen säälitteli sitä puhellen:
"Sitä ei tiedä mitä se ikävöipi."
* * * * *
Joulukuusta alkaen saivat lehmät kokonaan jäädä navettaan. Ajattelin että lampaille käy samoin. Mutta isännän veli selitti minulle, että Sologne oli kovin karua seutua ja ett'eivät sen asukkaat saaneet riittävästi rehuvaroja kaikkien elukkainsa ruokkimiseen.
Niinpä jouduin minä yksikseni kuljeksimaan niityillä ja metsissä. Kaikki linnut olivat muuttaneet pois. Sumu laskeusi kyntömäille, ja metsissä oli haudan hiljaisuus. Toisin ajoin tunsin itseni niin ypö-yksinäiseksi, että koko maa tuntui vajonneen tyhjyyteen ympäriltäni, ja kun korppi lensi huutaen ohitseni harmaalla taivaalla, tuntui minusta kuin olisi sen voimakas käheä ääni julistanut minulle mailman suruja.
Lampaatkaan eivät enää hypelleet. Kauppias oli vienyt mukanaan kaikki pässit, ja pikku karitsat eivät osanneet leikkiä keskenänsä. Ne astua tepsuttelivat kylki kyljessä, ja syömästäkin herjetessään pitivät päätään riipuksissa.
Muutamat niistä muistuttivat minusta pikku tyttöjä, jotka olin tuntenut. Minä silittelin niitä ja koetin kohottaa niiden päätä. Mutta silmät pysyivät maahan luotuina, ja niiden terät olivat elottomat kuin himmennetty lasi.
Eräänä päivänä yllätti minut niin sakea sumu, että minun oli mahdoton tuntea tietäni. Olin yht'äkkiä aivan oudon metsän laidassa. Puiden latvat häipyivät kokonaan sumun verhoon, ja kanervat näyttivät villaan käärityiltä. Valkeita hahmoja laskeusi puista ja leijaili kanervien yli pitkinä, läpinäkyvinä huntuina. Minä ajoin nyt lampaita viereiselle niitylle päin, mutta ne sullousivat vain yhteen, eivätkä taipuneet menemään eteenpäin. Läksin edelle katsomaan, mikä niillä oli esteenä, ja silloin huomasinkin sen pikku joen, joka kierti kukkulan juurta. Vettä tuskin erottikaan; se tuntui uinailevan paksun, valkean villapeitteen alla. Kauvan seisoin sitä katsellen, ennen kuin läksin viemään laumaani metsänreunaa pitkin. Yritellessäni arvailla, millä suunnalla talo oli, risteilivät lampaat pitkin metsää ja joutuivat pian pensas-aitojen saartamalle tielle. Sumu yhä tiheni, ja minusta näytti kuin olisin kulkenut kahden korkean muurin välissä. Seurasin lampaita tietämättä, minne ne minut veisivät. Äkkiä poikkesivat ne tieltä oikealle, mutta samassa minä ne pysähdytin; olin nimittäin nähnyt kirkon sisäänkäytävän. Ovet olivat selällään, ja molemmin puolin hohti punainen valo, joka kirkasti harmaata holvikattoa. Jättiläismäisiä pilareja kohosi suorina riveinä taustalle asti, jonka perällä pieniruutuiset ikkunat laskivat heikkoa valonkajastusta lävitsensä. Suurella vaivalla sain ehkäistyksi lampaat tunkeutumasta lähemmäksi kirkkoa, ja siinä estellessäni huomasin niiden olevan ylt'yleensä koristeltuja pienillä valkeilla helmillä. Samassa ne ravistelivat itseään, ja silloin helmet ikäänkuin kilahtelivat hiljaa. En tiennyt mitä tästä kaikesta ajatella; sitte kävin kovin rauhattomaksi muistellessani, että isäntä Sylvain tietenkin kärsimättömästi odotteli minua. Uskottelin itselleni, että omia askeleitani takaisin seuraten löytäisin helposti talon. Mahdollisimman hiljaa häätelin siis laumaani tielle, jolta olin vast'ikään poikennut. Mutta juuri tielle tullessani kuului läheltäni miehen ääni. Se sanoi:
"Annahan niiden toki mennä sisälle, elukkaparkojen."
Ja samassa mies käännytti lauman kirkkoa kohti. Tunsin heti Eugènen, isännän veljen. Hän pyyhkäisi kädellään yhden lampaan turkkia ja sanoi:
"Sieviltä ne näyttävät huurrehelmissä, mutta ei se ole niille terveellistä."
En ollenkaan hämmästynyt kohdatessani hänet täällä. Viittasin kirkkoa kohti ja kysyin, mikä se oli.
"Tein sen sinua varten", vastasi hän. "Pelkäsin, ettet löydäkään kastanjakujaa, ja siksi ripustin kummallekin puolelle lyhdyn."
Ajatukseni hämmentyivät, ja vasta tuokion kuluttua älysin, että mustuneet ja ajan syömät jättiläispilarit aivan yksinkertaisesti olivat kastanjapuiden runkoja. Samassa myöskin tunsin ison tupamme pienet ikkunaruudut, joita rautauunin hohde valaisi.
Eugène luki lampaat itse ja auttoi minua lämpimän olkialusen levittämisessä niille. Kun olin lähtemäisilläni navetasta, hän pidätti minut ja kysyi, enkö todellakaan tiennyt, mihin nuo kaksi kadonnutta karitsaa olivat joutuneet. Minua hävetti kovasti ajatus, että hän saattoi uskoa minun valehdelleen, enkä voinut pidättää kyyneleitäni, vakuuttaessani hänelle karitsain kadonneen minun huomaamattani. Silloin hän ilmotti löytäneensä ne eräästä lammikosta hukkuneina.
Minä luulin että nyt hän toruu minua huolimattomuudestani. Mutta hän sanoi leppeästi:
"Mene joutuin lämmittelemään. Sinulla on kaikki Solognen kuura hiuksissasi."
Päätin seuraavana aamuna mennä katsomaan lammikkoa. Mutta yöllä pyrytti niin sakeasti, ett'ei ollut ajattelemistakaan lähteä ulos. Auttelin vanhaa Bibicheä liinavaatteiden paikkaamisessa, ja Martine pani rukkinsa pyörimään ja alkoi laulella säestykseksi.
* * * * *
Illallisen aikana haukkuivat koirat raivokkaasti ja herkeämättä. Martine näytti rauhattomalta. Hän kuunteli koiria ja sanoi sitte isännän puoleen kääntyen:
"Pelkäänpä, että tämä ilma tuopi meille susia."
Isäntä nousi katsastamaan koiria ja läksi lyhty kädessä kierrokselle navettoihin.
Kahdeksanpäiväisen pyry-ilman kestäessä tuli talon maille satoja korppeja. Ne olivat niin nälissään, ett'ei mikään saanut niitä pelotelluksi. Ne tunkeusivat talleihin ja jyväaittaan, ja hävittivät vilja-aumoja. Isäntä tappoi niitä paljon. Muutamia valmistettiin ruuaksi ihralla ja kaalilla höystettynä. Kaikki pitivät keittoa maukkaana; koirat vain eivät koskaan suostuneet maistamaankaan.
* * * * *
Ensimäisenä päivänä, jona laumojen oli taas lähdettävä ulos, olivat kuuset vielä kokonaan lumen peittämät. Kukkulakin oli ihan valkoisenaan; se näytti siirtyneen paljon lähemmäksi taloa. Kaikkialla hohtava valkeus huikaisi silmiäni; en enää löytänyt mitään entisiltä paikoiltaan ja pelkäsin aina kadottavani näkyvistäni sinisen savun, joka nousi talon kattojen yli.
Lampaat eivät löytäneet mitään syödäkseen; ne juoksentelivat joka suunnalle. Minä en antanut niiden poikkeilla kauvas; ne olivat itsekin lumen näköisiä, ja minun täytyi olla hyvin varuillani, jott'eivät ne päässeet silmiltäni välttymään. Minun onnistui koota ne niittypalaselle ison metsän reunaan. Kaikki puut olivat parhaillaan vapautumassa raskaista lumikantamuksistansa, isot oksat viskasivat pois taakkansa yhdellä tempaisulla, heikommat taasen keinuivat hiljaa, saadakseen sen vähitellen solumaan maahan.
En ollut milloinkaan käynyt tässä metsässä. Tiesin vain, että se ulottui hyvin laajalle, ja että Martine usein vei laumansa sinne. Kuuset olivat siellä hyvin korkeita ja kanerva oli versonut pensaiksi.
Olin katsellut hetken ajan erästä isoa kanervamätästä. Olin ollut näkevinäni sen liikahtavan; samassa oli kuulunut sellainen rasahdus kuin olisi joku polkaissut kuivaa närettä.
Minut valtasi oitis rauhattomuus. Ajattelin: "Siellä on joku." Sama risahdus toistui paljon lähempänä, mutta mikään ei liikkunut. Koetin tyynnyttää mieltäni uskottelemalla, että jänis taikka joku muu pieni metsän elävä oli siellä ravintoansa etsimässä. Mutta kaikista ajattelemistani pätevistä syistä huolimatta jäin kuitenkin vakuutetuksi, että siellä oli joku.
Minun tuli niin tukala olla, että päätin lähestyä taloa. Siirryin pari askelta lampaitani kohden, mutta samassa ne äkkiä sulloutuivat pelokkaasti yhteen, etääntyen metsästä yhä kauemmaksi.
Koetin nopeasti saada selville, mikä ne oli sillä tavoin säikähdyttänyt, ja kahden askeleen päässä itsestäni, keskellä laumaa, huomasin keltaisen koiran, joka laahasi lammasta hampaissaan. Ensin ajattelin, että Castille oli tullut raivoon, mutta samassapa Castille surkeasti ulisten heittäysikin luokseni ja kätki päänsä hameitteni suojaan. Huomasin nyt heti, että susi oli hyökännyt laumaani. Se kantoi lammasta keskeltä ruumista kita ammollaan. Keveästi kapusi se viemärin partaalle, ja kun se loikkasi tämän leveän ojan yli metsän reunaan, suhahtivat sen takajalat ilmassa kuin siivet. Sillä hetkellä en olisi pitänyt ihmeellisenä, jos se olisi lähtenyt lentämään puiden yli.
Seisoin kotvan, tuijotellen tyhmistyneenä, tietämättä pelkäsinkö vai en. Sitte tunsin, ett'en voinut enää kääntää katsettani viemäri-ojasta. Silmäluomeni olivat niin kangistuneet, että minusta tuntui kuin en enää koskaan voisi niitä ummistaa. Tahdoin huutaa talosta apua, mutta ääni tukahtui kurkkuuni. Olisin juossutkin, mutta polveni hetkuivat niin hervottomina, että minun täytyi istua märkään maahan.
Castille ulisi yhä kuin olisi sitä pieksetty, ja lampaat seisoivat yhdessä rykelmässä. Saatuani ne vihdoinkin ajetuksi pihalle juoksin isäntä Sylvainea noutamaan. Nähdessään minut hän oitis arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän huusi veljeänsä ja kävi noutamassa kaksi muskettia, ja minä koetin kuvata paikkaa, mihin susi oli kadonnut He palasivat vasta yön suussa, tavoteltuansa turhaan sutta.
Koko ehtoopäivänä ei muusta puhuttu. Eugène tahtoi tietää, minkä näköinen se susi oli ollut, ja vanhaa Bibicheä närkästytti kun minä kerroin, että se oli ollut pitkä- ja keltavillainen niinkuin Castille, mutta paljon kauniimpi.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Martinen vuoro. Hän oli juuri laskenut ulos laumansa eikä ollut vielä päässyt kastanjakujan päähän, kun kuultiin hänen tukahtuneet huutonsa.
Kaikki juoksivat paikalle. Minä ennätin ensimäisenä Martinen luo. Hän seisoi kumarassa, kaikin voimin pitäen karitsaa, jota susi oli iskenyt kurkkuun ja koetti laahata mukaansa. Se piti sitä kaulasta kiinni ja veti puolestaan yhtä lujasti kuin paimen omalta taholtaan.
Martinen koira puri sutta äkäisesti reisiin, mutta se ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään, ja vasta kun isäntä Sylvain ampui siihen hyvin tähdätyn luodin, tuiskahti se nurin, hampaissaan yhä kappale karitsan kaulaa.
Martinen silmät olivat auenneet suuriksi ja huulet vaalenneet. Hilkka oli solunut niskaan, ja tukan jakaus näytti minusta leveältä tieltä, jolla saattoi huoletta kävellä. Hänen kasvojensa luja ilme oli vaihtunut tuskalliseksi, ja kädet avautuivat ja puristuivat nyrkkiin koneellisella säännöllisyydellä. Hän lähti kastanjapuun luota, jonka runkoon hän oli nojautunut, ja läheni Eugènea, nähdäkseen sutta. Jonkun aikaa seisoi hän sitä katsellen ja huudahti sitte:
"Eläin parka, täytyipä sillä olla kova nälkä!"
Isäntä viskasi suden ja karitsan samoille työntökärryille, viedäkseen ne taloon. Koirat seurasivat pelokkaasti luskuttaen. Useina päivinä peräkkäin metsästi isäntä veljensä kanssa ympäristössä. Minut sivuuttaessaan Eugène aina seisahtui ja sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja. Hän vakuutti minulle, että musketinlaukaukset pelottivat susia loitommalle, ja että niitä harvoin näkikään näillä main. En kuitenkaan enää uskaltanut palata ison metsän lähettyville. Mieluummin nousin kunnaalle, joka kasvoi pelkkää hiirenhernettä ja kanervaa.
* * * * *
Alkukeväästä opetti emäntä minua lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja. Hän sanoi tahtovansa tehdä minusta kelpo talon-emännän. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi luostarinjohtajatarta, joka oli minulle niin halveksivasti sanonut:
"Te saatte lypsää lehmiä ja hoitaa sikoja!"
Näillä sanoilla oli hän näyttänyt tahtovan rangaista minua, mutta nyt minusta oli aivan mieluista puuhailla elukkain parissa. Enemmän voimaa saadakseni painoin otsani lehmän kupeeseen, ja pian täyttyi raintani. Maidon päällä poreili vaahto monivärisenä, ja kun päivä siihen paistoi, näytti se niin ihmeen kauniilta, ett'en väsynyt sitä ihailemaan.
Sikojen ruokkiminen ei minua laisinkaan inhottanut. Niille syötettiin keitettyjä perunoita ja piimää. Minä työnsin käteni sankoon, hämmentääkseni seoksen hyvin, ja hauskaa oli katsella, kuinka ne odottelivat osuuttansa. Niiden kimeä vinkuminen ja elävät kärsäin liikkeet huvittivat minua aina.
* * * * *
Toukokuussa isäntä Sylvain lisäsi minun laumaani vuohen. Hän oli sen ostanut, jotta hänen vaimolleen kävisi helpommaksi ravita pikku lasta, joka oli ilmestynyt maailmaan heidän kymmenen vuotta naimisissa oltuansa.
Tämä vuohi oli työläämpi paimentaa kuin koko muu lauma. Sen syytä se oli, että lampaani tunkeusivat kaurahalmeeseen, joka jo aaltoili jokseenkin korkeana.
Lampuoti huomasi tämän ja torui minua. Hän syytti, että minä torkuin jossakin sopessa, sill'aikaa kun lauma tärveli hänen viljojansa.
Minun täytyi joka päivä kulkea nuoren kuusimetsikön ohi. Kolmella hyppäyksellä oli vuohi keskellä metsikköä, ja sill'aikaa kun minä olin sitä etsimässä ahmivat karitsani kauraa.
Ensimäisellä kerralla odotin kauvan aikaa, että se palaisi itsestään. Houkutellen huhuilin sitä takaisin. Lopulta päätin lähteä sitä noutamaan. Mutta kuusikko oli niin tiheä, ett'en tiennyt miten päästä pujottautumaan sen läpi.
En kuitenkaan voinut poistua ennenkuin tiesin, mihin vuohi oli joutunut. Luulin tuntevani sen kohdan, josta se oli tiheikköön kadonnut, ja minä pujottausin sisälle, molemmin käsin suojellen kasvojani neulasilta. Melkein heti huomasinkin vuohen sormieni lomitse; se oli ihan lähellä. Ojensin käteni tarttuakseni sen sarveen, mutta se livahti läpi oksien, jotka takaisin ponnahtaessaan iskevät kipeästi vasten kasvojani. Viimein onnistui minun saada se kiinni ja viedä takaisin laumaan.
Joka päivä oli sama juttu. Minä ajoin lampaani mahdollisimman loitolle kaurahalmeesta ja riensin ajamaan karkulaista takaa.
Vuohi oli kokonaan valkea, ja minä olin huomannut heti, että se muistutti Madeleinea. Molemmilla oli silmät hyvin etäällä toisistaan. Kun minä pakotin sen peräytymään kuusikosta, tuijotti se minua kauvan silmiänsä räväyttämättä.
Eräänä päivänä, tultuani kuusikosta hiukset ihan hajallaan, heilautin minä ne päätäni puistamalla kasvoilleni. Paikalla hypähti vuohi syrjään ja määkäisi pelosta. Se kävi kimppuuni sarvet kyrmyssä, mutta minäkin painoin päätäni alas ja ravistin hiuksiani, jotka venyivät maassa. Silloin se lähti pakoon, tehden kerrassaan hullunkurisia hyppyjä. Joka kerta kun se sitte livahti kuusikkoon, kostin minä sille säikyttelemällä sitä hiuksillani.
Isäntä Sylvain yllätti minut eräänä aamuna, juuri hätyyttäessäni sitä tuolla tavoin. Hän puhkesi hillittömään nauruun, joka saattoi minut ihan hämilleni. Seisahduin heti kohta, koettaen järjestää tukkaani.
Vuohi oli jälleen lähestynyt minua. Se katseli minua kaulaansa venytellen ja koivet hullunkurisesti käpertyneinä, valmiina livistämään käpälämäkeen pienimmästäkin liikkeestäni. Isäntä nauroi nauramasta päästyänsäkin; hän hytkyi kaksin kerroin koukistuneena ja purskahti yhä uudestaan hohottamaan. Näki vain hänen mekkonsa, partansa ja ison hattunsa. Hänen äänekäs iloisuutensa herätti minussa halun itkeä, sillä minusta tuntui että hän jää siihen ainiaaksi käppyrässä höröttämään.
Vihdoinkin tyynnyttyänsä hän ystävällisesti uteli minulta välejäni vuohen kanssa. Kerroin hänelle elukan kujeista. Silloin hän uhkasi sitä sormellaan ja alkoi taas nauraa.
Martine sai vuohen mukaansa seuraavana aamuna. Mutta jo toisena päivänä selitti hän, että mieluummin hän muuttaa pois paikastaan kuin kauvemmin paimentaa mokomaa paholaisen riivaamaa elukkaa.