The Project Gutenberg eBook ofMarie-Claire: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Marie-Claire: RomaaniAuthor: Marguerite AudouxTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: May 1, 2021 [eBook #65217]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIE-CLAIRE: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Marie-Claire: RomaaniAuthor: Marguerite AudouxTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: May 1, 2021 [eBook #65217]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Marie-Claire: Romaani
Author: Marguerite AudouxTranslator: Väinö Hämeen-Anttila
Author: Marguerite Audoux
Translator: Väinö Hämeen-Anttila
Release date: May 1, 2021 [eBook #65217]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIE-CLAIRE: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Ranskasta suom.
V. Hämeen-Anttila
Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa, 1911.
Esipuhe.
Francis Jourdain uskoi minulle muutamana iltana erään naisen surullisen elämäntarinan, ollen tämän naisen läheinen ystävä.
Nainen oli nimeltään Marguerite Audoux, — ompelijatar, alituisesti kivulloinen, hyvin köyhä, joskus leivätönkin. Kun tuskallinen silmätauti oli tehnyt hänet kykenemättömäksi työskentelemään ammatissaan, ja lukemaankin, alkoi hän kaiken arkuutensakin uhalla kirjotella.
Ei hän toivonut saavansa teoksiaan julkisuuteen, vaan hän kirjotteli päästäkseen liiaksi hautomasta kurjaa tilaansa, saadakseen iloa yksinäisyyteensä, ikäänkuin seuraa hankkiakseen, ja kaiketi myöskin syystä että kirjallinen työ häntä miellytti.
Jourdain mainitsi minulle erään hänen teoksensa, Marie-Clairen, joka oli hänestä tuntunut hyvin kauniilta. Hän pyysi minua lukemaan sen. Minä pidän Jourdainin kirjallisesta mausta ja annan sille suuren arvon. Hänen henkensä joustavuus, hänen tunneherkkyytensä miellyttää minua tavattomasti… Käsikirjotuksen minulle lähettäessään hän vielä lisäsi:
"Philippe-ystävämme ihaili sitä kovin… Hän olisi mielellään nähnyt kirjan tulevan julkisuuteen. Mutta mitäpä hän pystyi muiden hyväksi tekemään, joka ei kyennyt itseänsäkään auttamaan?…"
* * * * *
Olen vakuutettu siitä, että hyvillä kirjoilla on oma häviämätön voimansa… Tulkootpa kuinkakin kaukaa, olkootpa miten kätkettyinä työläisasumuksen tuntemattomiin kärsimyksiin, aina ne aikanaan joutuvat päivän valoon… Tietenkin katsellaan niitä karsain silmin… Niiltä kielletään kaikki arvo tai niistä tehdään pilkkaa… Vaan mitä siitä. Ne ovat voimakkaampia kuin kaikki ja koko maailma.
Ja tästä on todistuksena se, että Marie-Claire tänään ilmestyy kirjan muodossa, Fasquellen kustannuksella.
* * * * *
Ilomielin puhun tästä ihailtavasta teoksesta, ja tahtoisinpa sydämeni vakaumuksella herättää sitä kohtaan harrastusta kaikissa niissä, joilla vielä on halua lukemiseen. Heille, kuten minullekin, se varmaan tuottaa harvinaista iloa, ja herättää heissä voimakkaita tunteita.
Marie-Claire on hienon aistin tuote. Sen koruttomuus, todellisuus, hieno henkevyys, sen syvyys ja uutukaisuus tehoavat välittömästi mieleen. Kaikki on siinä kohdallansa — esineet, maisemat, ihmiset. Niillä on oma leimansa kaikilla ja ne ovat yhdellä piirteellä hahmoiltuja, sellaisella joka saa ne eläviksi ja unohtumattomiksi. Yhtään kohtaa ei tule toivoneeksi toisenlaiseksi, niin on kaikki täsmällistä, viehättävää, värikästä, ladullaan pysyvää. Ja ennen kaikkea hämmästyttää lukijaa tässä teoksessa, hänen mielensä tenhoten, sisäisen toiminnan voima sekä se lämmin, lempeä valo, joka säteilee sen lehdiltä kuin aurinko kauniina aamuna. Ja useastipa tapaamme sellaisia lauseita, jotka ovat suurten kirjailijain: sointuja, jollaisia emme enää kuule tahi ani harvoin saamme kuulla, ja jotka herättävät hämmästystä sielussamme.
Ja tässäpä on ihme itse:
Marguerite Audoux ei ollut mikään yhteiskunnallisesta luokastaan vajonnut sivistyneen säädyn jäsen; hän oli todellakin pikku ompelijatar, joka milloin kävi porvariskodeissa neulomassa kolmen frangin päiväpalkasta, milloin ahersi omassa kamarissaan, niin pienessä, että ompelukoneen ääreen päästäkseen täytyi siirtää pukujen koettelemista varten hankittu nukke tieltä pois.
Hän on kertonut, että hänelle avasi tarujen maailman muuan vanha teos, jonka hän löysi aitasta, ollessaan nuoruudessaan eräällä solognelaisella maatilalla lammaspaimenena. Siitä päivästä alkaen hän yhä yltyvällä kiihkolla luki kaikki mitä käsiinsä sai: sanomalehti-novelleja, vanhoja kalentereita j.m.s. Ja hänet valtasi arka, epämääräinen halu kirjottaa joskus itsekin kertomuksia. Ja se halu toteutui silloin kun Hôtel-Dieun sairaalan lääkäri kielsi häneltä ompelemisen, ilmottaen hänen muutoin tulevan sokeaksi.
Sanomalehtien kertojat ovat kuvitelleet, että Marguerite Audoux oli silloin huudahtanut: "Koska en voi enää puseroita ommella, niin minä teen jonkun kirjan." Tämä tarina, joka on omiaan tyydyttämään porvarillista mieltymystä eriskummallisuuteen ja kuvaa kirjallisuuden halveksumista sillä taholla, on väärä ja järjetön.
Marie-Clairen tekijättäressä ei kirjallinen harrastus ole erotettavissa eräänlaisesta ylevästä elämänuteliaisuudesta. Häntä huvitti ilman muuta piirrellä muistiin jokapäiväisen elämän näytelmää, ja vielä enemmän hän iloitsi tapaamiensa ihmisten kuvitelluista ja arvaamalla muodostetuista elämänkohtaloista. Ja hänen sielullinen näkemyksensä olikin yhtä tarkka kuin hänen havaintokykynsä… Hän ei koskaan ilmaissut kenellekään tätä sepittämiskiihkoansa, ja hän poltti kaikki paperiliuskat siinä käsityksessä, etteivät ne voisi syrjäisessä mitään mielenkiintoa herättää.
Sattuma johdatti hänet muutamien nuorten taiteilijain piiriin, jossa hänelle vasta selvisi, kuinka suuresti hänen kertojalahjansa tenhosi ja viehätti kuulijoita. Etenkin Charles-Louis Philippe rohkaisi häntä, kuitenkaan antamatta milloinkaan hänelle neuvoja. Philippe tunsi yhtä hyödyttömäksi kuin vaaralliseksikin tyrkyttää neuvoja naiselle joka jo oli niin herkistynyt, jonka tahto oli niin keskittynyt ja luonne niin valmispiirteinen.
Nykyisin kaikki sivistyneet ihmiset, ja ne jotka luulevat olevansa sivistyneitä, huolehtivat kovasti perintötapoihin palaamisesta ja puhuvat ankaran itsekurin välttämättömyydestä… Eikö ole hupaista, että juuri työläisnainen, jonka oikokirjotuskaan ei ole virheetöntä, löytää jälleen — tahi oikeammin itse keksii — kaikki nuo suuret ominaisuudet: kohtuullisuuden, hyvän aistin, elävyyden, joita pelkkä kokemus ja tahto ei milloinkaan kykene saavuttamaan?
Tahtoakaan ei puutu Marguerite Audouxilta, ja kokemusta hänellä taasen vastaa synnynnäinen kielitaju. Hän ei kirjota unessakävijän tavoin, vaan rakentelee lauseensa, asettaa ne tasapainoon, yksinkertaistuttaa ne omituisen poljennon mukaan, jonka lakeja hän ei ole opetellut tuntemaan, mutta joista hänellä on erehtymättömän neron ihmeellinen ja salaperäinen tietoisuus.
Hänellä on mielikuvitusta, eikä tavallista, vaan — se huomattakoon — ylevää, hehkuvaa ja suurenmoista mielikuvitusta, joka ei ole nuorten naisten tavallista unelmoimista eikä harkitsevien romaanikirjailijain kekseliäisyyttä. Hän ei ole elämän syrjästäkatsoja eikä hän ole sen yläpuolella; hän näyttää vain jatkavan tekemiänsä havaintoja ja selventävän niitä. Jos olisin arvostelija tahi, Jumala varjelkoon, sielutieteilijä, niin nimittäisin tällaista mielikuvitusta deduktiiviseksi. Mutta tälle vaaralliselle alueelle en uskalla astua.
Lukekaa Marie-Claire… Ja luettuanne te, tahtomatta ketään loukata, kysytte itseltänne, kuka meidän kirjailijoistamme — ja minä ajattelen heistä kuuluisimpia — olisi kyennyt kirjottamaan sellaista kirjaa, niin nuhteettoman hillitysti, niin säteilevän puhtaasti ja ylevästi.
Eräänä päivänä kävi meillä paljon ihmisiä. Miehet astuivat sisälle kuin kirkkoon, ja vaimoväki teki poistuessaan ristinmerkin.
Minä hiivin vanhempieni huoneeseen, ja kovin kummastutti minua nähdä äidilläni iso vahakynttilä vuoteensa vieressä palamassa. Isä kumartui vuoteen jalkopään yli katsomaan äitiä, joka nukkui kädet rinnalla ristissä.
Naapurimme, muori Colas, piti meitä koko päivän luonansa. Kaikille meiltä tuleville naisille hän hoki:
"Aatelkaas, hän ei tahtonut syleillä lapsukaisiansa."
Naiset niistivät nenäänsä, katsoen meihin, ja muori Colas lisäsi:
"Tuollaiset taudit tekevät ärtyiseksi."
Seuraavina päivinä oli meillä isoruutuiset valkean ja mustan kirjavat puvut yllämme.
Muori Colas antoi meille ruokaa ja lähetti meidät kedolle leikkimään. Sisareni, joka oli jo iso, murtautui pensas-aitojen läpi, kiipeili puihin ja tepasteli vesilätäköissä, palaten illalla taskut täynnä kaikenlaisia pikku elukoita, jotka saivat minut pelosta huutamaan ja muori Colasin vimmastumaan.
Erittäinkin kammosin minä kastematoja. Tuo punertava ja venyvä olento täytti minut sanomattomalla kauhulla, ja jos huomaamattani polkaisin sellaista luikertajaa, niin minua puistatti ja ellotti vielä kauvan jälkeenpäin. Niinä päivinä, jolloin minulla tuntui pistoksia kyljessä, kielsi muori Colas sisartani lähtemästä minnekään. Mutta sisarelle tuli ikävä ja hän tahtoi kaikin mokomin saada minut matkaansa. Hän keräsi kastematoja ja suljutteli niitä sormiensa välissä, kohottaen kätensä lähelle kasvojani. Paikalla vakuutin minä, etten ollut enää kipeä, ja annoin hänen laahata itseni kedolle.
Kerran hän viskasi hameelleni koko kimpullisen matoja. Minä kavahdin niin äkkiä taaksepäin, että kaaduin kuumaan vesikattilaan. Muori Colas voivotteli minua riisuessaan. Minulle ei tullut suurtakaan vauriota; muori lupasi sisarelleni kelpo löylytyksen, ja kun nuohoojia parhaillaan kulki ohitse, huusi hän heitä viemään sisareni mukanaan.
Kaikki kolme tulivat sisälle säkkeineen ja köysineen: sisarelta pääsi huuto ja hän pyysi anteeksi, ja minua kovin hävetti, kun olin aivan alasti.
* * * * *
Isäni otti meidät usein mukaansa erääseen paikkaan, missä miehet joivat viiniä. Hän nosti minut pöydälle lasien väliin, jotta laulaisin "Brabantin Genovevan valitusta". Miehet nauroivat, syleilivät minua ja koettivat saada minut juomaan viiniä.
Kun me palasimme kotiin, oli aina yö. Isä astui pitkään ja horjui; hän oli monasti kaatua; toisinaan hän rupesi ääneensä itkemään, väittäen että hänen talonsa oli muutettu toisaanne. Silloin alkoi sisareni huutaa, ja vaikka oli pimeä, niin hän se kuitenkin aina lopulta kotimme löysi.
Eräänä aamuna sydäntyi muori Colas torumaan meitä kovasti, sanoen meitä kovan onnen lapsiksi, joita hän ei enää ruokkimaan rupeaisi. Me saisimme vain laputtaa hakemaan isäämme, joka oli ties minne hävinnyt. Kiukkunsa purettuansa hän antoi meille ruokaa niinkuin ennenkin; mutta jonkun aikaa sen jälkeen hän käski meidän nousta ukko Chiconin vankkureihin. Vankkureissa oli täysi kuorma olkilyhteitä ja jyväsäkkejä. Minut sijotettiin takapäähän jonkinlaiseen syvennykseen säkkien rakoon; kärryt keikkuivat takapäin, ja jokainen nytkähdys solautti minut oljille.
Koko taipaleen pelkäsin minä kamalasti; luisuessani luulin aina putoavani tielle tai pelkäsin säkkien vyöryvän päälleni.
Pysähdyttiin majatalon edustalle. Joku vaimo auttoi meidät alas, pudisteli pehkut vaatteistamme ja antoi meille maitoa juodaksemme. Meitä hyväillessään hän virkkoi ukko Chiconille:
"Arvelette siis, että isänsä ottaa heidät hoteisiinsa?"
Ukko Chicon puisti päätään, kopistellen piippuansa pöydän laitaan; hän veti isot huulensa kieroon ja vastasi:
"Hän on kukaties mennyt vielä etemmäs. Girardin poika sanoi minulle kohdanneensa hänet Parisin tiellä."
Vanhus vei meidät sitten erääseen kauniiseen rakennukseen, jonka portaissa oli paljon pykäliä.
Hän puheli pitkään erään herran kanssa, joka viittilöi vilkkaasti ja mainitsi jotakin kiertelemisestä ympäri Ranskaa. Tämä herra laski kätensä pääni päälle ja toisti moneen kertaan:
"Hän ei sanonut minulle, että hänellä on lapsia."
Minä käsitin hänen puhuvan isästäni ja pyysin saada nähdä häntä. Herra katseli minua mitään vastaamatta, kysyen sitten ukko Chiconilta:
"Minkä ikäinen tämä on?"
"Siinä viiden vuoden vaiheilla", vastasi vanhus.
Sill'aikaa sisareni leikki portailla pienen kissan kanssa.
Meidät kyydittiin vankkureissa takaisin muori Colasin luokse, joka vastaanotti meidät toraten ja töykkien. Joitakuita päiviä myöhemmin hän toimitti meidät junaan ja saman päivän iltana me olimme isossa rakennuksessa, jossa oli paljon pieniä tyttöjä.
Sisar Gabrielle erotti meidät oitis. Hän sanoi, että sisareni on kyllin iso menemään keskiluokkaan, ja että minä jäisin pienokaisten joukkoon.
Sisar Gabrielle oli hyvin pieni, vanha, laiha ja köyryinen; hänellä oli hoidossaan makuu- ja ruokasuojat. Makuusuojassa hän työnsi kuivan ja kovan käsivartensa paitamme ja lakanan väliin, päästäkseen selville siisteydestämme, ja määrähetkellä hän suomi kaikkia niitä vitsoilla, joiden hurstit olivat olleet kosteita.
Ruokasuojassa hän valmisti salaatin jättiläismäisessä keltaisessa kulhossa.
Hihat olkapäihin asti kierrettyinä hän yhä uudestaan upotti mustat ja kyhmyiset käsivartensa kasviksiin, joiden seoksesta hän nosti ne taas kiiltävinä ja tiukkuvina. Ne muistuttivat minusta kuivia puunoksia sateisina päivinä.
Minä sain heti ystävättären.
Näin hänen tulla vaappuvan minua kohti, julkean näköisenä.
Hän oli tuskin korkeampi kuin lavitsa, jolla minä istuin. Siekailematta nojasi hän kyynäspäänsä minuun ja sanoi:
"Miks'et sinä leiki?"
Vastasin, että kylkeeni pistää.
"Niin oikein", arveli hän; "äitisi oli rintatautinen, ja sisarGabrielle on sanonut, että sinä kuolet ennen pitkää."
Hän kapusi lavitsalle ja istuutui taivuttaen pienet säärensä alleen. Sitte hän kysyi nimeäni ja ikääni, kertoi nimensä olevan Ismérie, olevansa minua vanhempi ja lääkärin sanoneen, ettei hän enää milloinkaan kasvaisi. Lisäksi ilmotti hän, että meidän luokkamme opettajatar oli nimeltään sisar Marie-Aimée, että hän oli hyvin häijy ja rankaisi lörpöttelijöitä ankarasti.
Äkkiä hän ponnahti jaloilleen ja huusi:
"Augustine!"
Hänen äänensä oli kuin puolikasvuisen pojan, ja sääret olivat hiukan koukistuneet.
Leikkiloman lopulla huomasin hänet Augustinen seljässä. Tämä kiikutteli häntä olalta toiselle ikäänkuin uhkaillen heittää hänet maahan. Minut sivuuttaessaan hän huusi minulle käreällä äänellään:
"Kannathan sinäkin minua, niinhän?"
Pian tutustuin sitte Augustineenkin.
* * * * *
Silmätauti, joka minua vaivasi, paheni. Öisin takertuivat silmäluomeni niin lujasti kiinni, että olin ihan sokea, kunnes niitä oli haudeltu. Augustine sai toimekseen viedä minut sairaalaosastoon. Joka aamu tuli hän noutamaan minua pikku makuusuojasta. Ovelta asti jo kuulin hänen askeleensa. Hän ei suotta siekaillut: hän otti minua kädestä ja riepotti minut samalla vauhdilla mukanaan, välittämättä siitä, kolahtelinko minä vuodepatsaisiin.
Me kiidimme kuin tuuli käytäväin läpi ja syöksyimme kuin lumivyöry kaksi kerrosta alaspäin; joskus koskettivat jalkani jotakuta porrasta, muulloin tuntui minusta kuin olisin ollut putoamassa tyhjyyteen. Augustinella oli tukeva käsi, ja se piteli minua lujasti.
Sairaalaosastoon päästäksemme täytyi meidän kiertää kappeli ja sitten eräs aivan valkoinen pikku rakennus; sen kohdalla hän lisäsi vauhtinsa kaksinkertaiseksi.
Eräänä päivänä, kun minä en enää jaksanut pysyä mukana, vaan lankesin polvilleni, hän nosti minut jaloilleni, samalla kopauttaen minua päähän, ja sanoi:
"Jouduhan toki! Olemme ruumishuoneen edessä."
Siitä asti hän joka päivä, jott'en vain olisi kaatunut, julisti minulle, milloin olimme ruumishuoneen kohdalla.
Minä pelkäsin etenkin Augustinen pelkoa. Koska hän noin nopeasti juoksi, niin totta oli vaara tarjona. Saavuin sairaalaosastoon hiestyneenä ja hengästyneenä; joku nakkasi minut pienelle tuolille, ja kylkeäni oli jo aikaa herjennyt pistämästä, kun tultiin silmiäni hautomaan.
Augustine se minut myöskin vei sisar Marie-Aiméen luokkaan. Hän muutti äänensä arkailevaksi ja sanoi:
"Sisar, tässä on se uusi tulokas."
Minä odotin jotakin tylyä huomautusta, mutta sisar Marie-Aimée hymyili minulle, suuteli minua monta kertaa ja sanoi:
"Liian olet sinä pieni penkillä istujaksi. Minä asetan sinut tänne."
Ja hän sijotti minut jakkaralle pulpettinsa syvennykseen.
Siinä pulpettikomerossa oli niin hyvä olla! Ja niin suloisesti hyväili lämmin villamekko ruumistani, jonka puiset ja kiviset portaat olivat kolhineet!
Useasti asettui kaksi jalkaa pikku jakkarani molemmin puolin, ja minä jouduin puserrukseen kahden suonikkaan, lämpimän säären väliin. Hapuileva käsi painoi pääni villamekkoa vasten polvien lomaan, ja siihen minä nukuin pehmeän käden suojaamana lämpimälle päänaluselle.
Herätessäni muuttui päänalus pöydäksi. Sama käsi asetteli siihen leivoksenjäännöksiä, pikku sokeripaloja ja namusia.
Ympärilläni kuulin muun maailman hälinän.
Joku ääni itki:
"Ei, Sisar, en se minä ollut."
Toisia, kirkuvia ääniä kuului vastaukseksi:
"Olipahan, Sisar, hän se oli!"
Pääni yläpuolelta käski täyteläinen, lämmin ääni kaikkien olla hiljaa, säestäen käskyänsä viivottimen lyönneillä pulpettiin; ne kaikuivat minun komerossani tavattomalla kolinalla.
Toisinaan tapahtui suuri mullistus. Jalat soluivat alas pikku jakkaraltani, polvet lähenivät toisiansa, tuoli huojui, ja minä näin valkean nunnahilkan kumartuvan pesääni päin, sitte hienon leuan, kapeat ja terävät hampaat ja lopuksi parin lempeitä silmiä, jotka herättivät minussa luottamusta.
Heti kun silmätautini parani, tuli namusien lisäksi aapinen. Se oli pieni kirja, jossa sanain rinnalla oli kuvia. Minä usein tarkastelin isoa mansikkaa, jota kuvittelin vähintään sämpylän kokoiseksi.
Sitte kun luokkahuoneessa ei enää ollut kylmä, asetti sisar Marie-Aimée minut eräälle penkille Ismérien ja Marie Renaudin väliin, jotka olivat vuodenaapureitani. Tuon tuostakin antoi hän minun kuitenkin palata rakkaaseen komerooni, missä tapasin satukirjoja, jotka saivat minut unohtamaan ympäristöni.
Eräänä aamuna veti Ismérie minut hyvin salaperäisenä syrjään ilmottaakseen, että sisar Marie-Aimée luopuu luokan opettajattaren toimesta ja tulee sisar Gabriellen sijalle makuu- ja ruokasuojain puolelle. Hän ei minulle sanonut, mistä oli saanut tämän tietoonsa, mutta kovin suruissaan hän siitä oli.
Hän piti paljon sisar Gabriellesta, joka aina kohteli häntä kuin pikku lasta; mutta hän ei rakastanut "tätä sisar Aiméeta", kuten hän halveksivin ilmein nimitti opettajatartansa milloin tiesi ainoastaan meidän olevan kuulemassa.
Hän arveli myös, ett'ei sisar Marie-Aimée sallisi hänen kiivetä meidän selkäämme, ja ett'ei hänestä voisi tehdä pilaa kuten sisar Gabriellesta, joka niin hullunkurisesti nousi portaita ylös.
Iltarukousten jälkeen ilmotti meille sisar Gabrielle lähtevänsä pois. Hän syleili meitä kaikkia, pienimmistä alottaen. Suuressa sekamelskassa nousimme makuusuojaan: isommat supattivat ja jo ennakolta napisivat "tätä sisar Aiméeta" vastaan, pienokaiset itkeä pillittivät kuin vaaran lähetessä.
Ismérie, jota minä kannoin seljässäni, itki suurella äänellä; hänen pienet sormensa kiristivät vähän kurkkuani ja kyyneleet tippuivat kaulalleni.
Kenenkään mieleen ei juolahtanut nauraa sisar Gabriellea, joka vaivaloisesti kiivetessään portaita lakkaamatta kielteli: "tst! tst!" melun silti heikkenemättä. Pienen makuusuojan hoitajatar itki myöskin; hän ravisti minua hiukkasen, riisuessaan vaatteitani, ja sanoi:
"Olenpa varma, että sinä kyllä olet tyytyväinen, kun saat sisarMarie-Aiméesi tänne."
Me nimitimme häntä hoitajatar Estheriksi.
Kolmesta hoitajattarestamme oli hän minulle mieluisin. Hän oli kyllä vähän ärtyinen, mutta piti meistä paljon.
Öisin hän herätti ne lapset, joilla oli pahoja tapoja, säästääkseen heitä seuraavan aamun piiskoilta. Silloin kun minua yskitti hän nousi makuultaan ja kopeloiden pisti suuhuni kostutetun sokeripalan. Monet kerrat hän myöskin oli kantanut minut vuoteeltani, jossa makasin jähmettyneenä, ja ottanut viereensä lämpenemään.
* * * * *
Seuraavana aamuna astuimme aivan hiljaa ruokasuojaan. Hoitajattaret käskivät meidän jäädä seisomaan. Jotkut isommat pitivät ryhtinsä hyvin suorana ja olivat ylpeän näköisiä. Hoitajatar Justine seisoi nöyränä ja surumielisenä pöydän alapäässä, mutta hoitajatar Néron, joka oli näköjään kuin santarmi, asteli edes takaisin pitkin permantoa.
Hän vilkaisi useasti seinäkelloon, kohautellen pilkallisesti hartioitansa.
Sisar Marie-Aimée astui sisälle, jättäen oven auki taaksensa; hän näytti minusta valkeine esiliinoinensa ja valkeine hihoinensa kookkaammalta. Hän käveli verkalleen, tähystellen jokaista; sivulla riippuva rukousnauha kalisi hiukan, ja mekon lieve heilahteli keveästi. Hän nousi lavansa kolme astuinta ylös ja kätensä liikkeellä käski meidät istumaan.
Ehtoopäivällä hän vei meidät ulos kedolle.
Oli hyvin kuuma. Minä istuuduin eräälle kummulle hänen lähelleen; hän lueskeli kirjaa, luoden kaitsevia silmäyksiä pikku tyttöihin, jotka kisailivat niityllä alapuolellamme. Kauvan katseli hän laskevaa aurinkoa ja huudahteli:
"Kuinka kaunista! kuinka kaunista!…"
Samana iltana katosivat vitsat pikku makuusuojasta, ja ruokasuojassa hämmennettiin salaati pitkillä kauhoilla. Muita muutoksia ei tehty. Kello yhdeksästä kahteentoista asti istuimme me luokkahuoneessa, ja ehtoopäivällä kuorimme pähkinöitä jollekulle öljykauppiaalle.
Isommat tytöt särkivät niitä vasaralla ja pienemmät irrottelivat sydämiä. Oli ankarasti kielletty syömästä niitä, eikä se todella helppoa ollutkaan; aina oli joku antamassa ilmi, herkuttelun herättämästä kateudesta.
Hoitajatar Esther tarkasteli meidän suitamme. Toisinaan hän otti jonkun parantumattoman ahmatin kiinni. Silloin hän levitti silmänsä suuriksi, lyödä läpsäytti syyllistä ja sanoi:
"Minä pidän sinua kyllä silmällä."
Muutamiin meistä hän suuresti luotti. Hän kiepautti meitä pari kertaa ympäri, ollen meitä tarkastavinansa, ja sanoi sitte nauraen:
"Suus kiinni!"
Minun teki usein mieleni maistella, mutta minä muistin silloin aina hoitajatar Estherin hyvät silmät ja minä punastuin ajatellessani pettäväni hänen luottamuksensa.
Mutta ajan mittaan yltyi haluni niin voimakkaaksi, etten enää mitään muuta ajatellut. Päivät pitkät etsiskelin tilaisuutta maistaa pähkinöitä joutumatta kiinni. Yritin pistää muutamia hihoihinikin, mutta olin niin kömpelö, että heti pudotin ne. Ja sitten taas halusin syödä niitä paljon, paljon. Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä kokonaisen säkillisen.
Vihdoinkin tuli eräänä päivänä suotuisa hetki. Meitä makuusuojaan viedessään luiskahti hoitajatar pähkinään ja pudotti lyhtynsä; se sammui. Minä kun juuri olin ison, kuorituilla pähkinöillä täytetyn kattilan vieressä, sieppasin runsaan kourallisen ja pistin taskuuni.
Heti kun kaikki olivat makuulla minä hain pähkinät hameeni taskusta ja panin niitä suuni täyteen, pitäen päätäni hupussa peitteen alla. Mutta samassa tuntui minusta kuin kuulisi koko makuusuoja leukojeni rouskeen. Niin hiljaa ja hitaasti kuin pureskelinkin, kuulosti se minun korvissani niinkuin olisi vasaralla hakattu. Hoitajatar Esther nousi vuoteeltaan: hän sytytti lampun ja lyyhistyi kurkistelemaan vuoteiden alle.
Kauhuissani katselin häntä, kun hän tuli minun lähelleni. Hyvin hiljaa sanoi hän:
"Etkö sinä nukukaan?"
Sitte hän pitkitti etsiskelyänsä. Hän meni makuusuojan päähän asti, avasi ja sulki oven. Mutta tuskin oli hän jälleen käynyt levolle ja sammuttanut lampun, kun säppi loksahti kuin olisi ovea avattu.
Hoitajatar Esther sytytti uudestaan lampun ja sanoi:
"Tämäpä vasta kovin merkillistä on. Eihän toki kissa yksinänsä ovea avanne."
Minusta hän näytti olevan peloissaan: kuulin hänen kääntelehtivän vuoteellaan, ja yht'äkkiä hän alkoi huudahdella:
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"
Ismérie kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi, että joku käsi oli avannut kissalle oven, ja että hän oli juuri tuntenut voimakkaan hengähdyksen kasvoillansa.
Hämyssä näkyi ovi puoleksi avoinna. Minä olin hirveästi säikähtynyt. Luulin pahanhengen tulleen minua hakemaan. Pitkään aikaan emme kuulleet enää mitään. Hoitajatar Esther kysyi, eikö joku meistä tahtoisi nousta sammuttamaan lamppua, vaikk'ei se ollut kovinkaan kaukana hänen vuoteestaan. Kukaan ei vastannut. Silloin hän huusi minua. Minä nousin, ja hän sanoi:
"Sinulle kelpo tytölle eivät kummitukset mitään voi."
Hän vaikeni heti kun minä puhalsin lampun sammuksiin. Mutta minä näin tuhansia hehkuvia pisteitä ja tunsin jäätävän kylmyyden poskillani. Vuoteiden alta väijyivät minua, siltä minusta tuntui, tulikitaiset vihreät lohikäärmeet. Niiden kynnet nipistelivät jalkojani, ja tulisia kieluja hyppi joka puolella pääni ympärillä. Olin lyyhistyä siihen paikkaan, ja vuoteelleni saapuessani uskoin lujasti, että olin menettänyt molemmat jalkani. Vihdoinkin uskaltaessani tarkemmin tutkia asiaa huomasin, että ne kyllä olivat jokseenkin kylmät, ja lopulta vaivuin uneen, pidellen niitä käsieni välissä.
Aamulla hoitajatar Esther tapasi kissan eräältä vuoteelta oven läheltä.
Se oli yön aikaan saanut pienokaisia.
Juttu kerrottiin sisar Marie-Aiméelle. Hän arveli, että kissa se varmasti oli säppiä vääntänyt ja avannut oven. Mutta asia ei koskaan oikein selvinnyt, ja pienokaiset supisivat siitä vielä kauvan.
* * * * *
Seuraavalla viikolla kaikki kahdeksan vuotta täyttäneet siirtyivät alas isoon makuusuojaan.
Minä sain vuoteeni ikkunan ääreen, ihan lähelle sisar Marie-Aiméen kamaria.
Marie Renaud ja Ismérie pysyivät naapureinani. Meidän maatessamme sisar Marie-Aimée usein tuli ikkunani ääreen istumaan. Hän otti minua kädestä, silitteli sitä, kaiken aikaa tähystellen ulos. Eräänä yönä oli naapuristossa iso tulipalo. Se valaisi kirkkaasti koko makuusuojan. Sisar Marie-Aimée avasi ikkunan selko seljälleen, ravisteli sitte minua ja sanoi:
"Nouse, tule katsomaan tulipaloa!"
Hän otti minut käsivarrelleen. Hän hiveli kädellään kasvojani, saadakseen minut valveutumaan, ja kertasi yhä:
"Tule tulipaloa katsomaan. Katsohan, kuinka se on kaunis!"
Mutta minä olin niin uninen, että pääni yhä retkahti hänen olalleen. Silloin hän antoi minulle hyvän korvapuustin, sanoen minua pieneksi elukaksi. Tällä kertaa valpastuin toden teolla ja pillahdin itkuun. Hän otti minut taas syliinsä, istuutui ja tuuditteli minua, puristaen minut lujasti rintaansa vasten.
Hän käänsi päänsä ikkunaa kohden. Kasvonsa olivat kuin läpikuultavat, ja silmät hohtivat.
Ismérie olisi mielellään suonut, ett'ei sisar Marie-Aimée olisi koskaan tullut ikkunaimme luo. Se esti häntä loruilemasta, ja hänellähän aina oli jotakin sanottavaa. Hänen äänensä oli niin kova, että kuului makuusuojan toiseen päähän. Sisar Marie-Aimée tapasi sanoa:
"Kas vaan, sisar Marie-Aimée taas morajaa."
Moinen röyhkeys hävetti minua. Olin vakuutettu siitä, että sisarMarie-Aimée vain tekeytyi kuulemattomaksi.
Mutta eräänä päivänä hän sanoi Ismérielle:
"Minä kiellän sinua vastaamasta, senkin kääpiö."
Ismérie huudahti:
"Nokka nokka!"
Sellaista sanaa me keskenämme käytimme merkitsemässä: "Katso nenästäni, kuuntelenko sinua", s.o. mitäpä minä mokoman puheista.
Sisar Marie-Aimée tapaili vitsaa. Minä vapisin Ismérien pikku ruumiin puolesta, mutta hän heittäysi vatsalleen, sätki ja rimpuili hurjasti parkuen. Inhoten työnsi sisar Marie-Aimée hänet jalallaan luotansa ja huudahti heittäen loitolle vitsan:
"Sitä kauheaa pikku elukkaa!"
Siitä asti hän ei ollut huomaavinaankaan Ismérietä eikä ottanut tämän hävyttömyyksiä kuuleviin korviinsa. Joka tapauksessa hän ankarasti kielsi meitä kanniskelemasta häntä seljässämme. Se ei kuitenkaan estänyt Ismérietâ kiipeämästä minun kimppuuni kuin apina. Minä en rohjennut irrottaa häntä, ja hiukan köyristyen annoin hänen asettua hartioilleni.
Niin kävi etenkin makuusuojaan noustessamme. Hänelle oli kovin vaikeata nousta ylös portaita; hän nauroi sitä itse, ja sanoi kiipeävänsä niinkuin kana.
Kun sisar Marie-Aimée aina kulki edellä, koetin minä pysytellä viimeisten joukossa. Joskus sattui hän äkkiä kääntymään, katsoakseen taakseen; silloin Ismérie ihmeteltävän nopeasti ja näppärästi solahti selkääni pitkin alas.
Sisar Marie-Aiméen katse aina hämmennytti minua hieman, eikä Ismérie kertaakaan ollut pitittelemättä:
"Näetkös, mikä pässinpää olet: taaskin olet joutunut kiinni."
Hänen ei ollut milloinkaan onnistunut kavuta Marie Renaudin selkään. Tämä torjui hänet aina luotansa, sanoen Ismérien kuluttavan ja tahrivan toiselta vaatteet.
* * * * *
Jos Ismérie oli suulas, niin eipä Marie Renaud puhunut nimeksikään.
Joka aamu hän auttoi minua vuoteeni tekemisessä; huolellisesti silitteli hän hursteja, tasottaakseen kaikki poimut. Hän epäsi itsepintaisesti minun apuni oman vuoteensa laittamisessa sillä verukkeella, että minä vain läjäisin hurstit ties miten. Minua aina hämmästytti nähdä, että hänen vuoteessansa ei aamuisin ylös noustaessa ollut pienintäkään epäjärjestystä.
Lopulta hän ilmaisi minulle kiinnittävänsä lakanat ja peitteet nuppineuloilla patjaan. Hänellä oli kaikenlaisia pikku kätköjä, joihin hän keräili jos jonkinlaisia kapineita. Aterialla hän aina söi pikku palan edellisenpäiväistä jälkiruokaa, korjaten taskuunsa tämänpäiväisen. Sitä hän sitte myötäänsä hypisteli ja nakerteli palan kerrallaan. Usein yllätin hänet jossakin loukossa nuppineulalla nopostelemassa pitsiä.
Hänen suurin ilonsa oli harjata, laskostaa ja siistitä; hänenpä ansiostaan olivatkin kenkäni aina moitteettomasti kiillotetut ja pyhävaatteeni huolellisesti poimutetut laskoksille.
Tätä kesti aina siihen asti kunnes meille tuli uusi hoitajatar nimeltä Madeleine. Hän huomasi piankin, ettei minulla ollut mitään osuutta asuni hyvään kuntoon, ja nosti siitä aika toran, nimitellen minua korunukeksi ja veltoksi laiskuriksi, joka palvelutin itseäni kuin mitäkin neitiä, ja häpeällisesti panin puolestani työtä tekemään tämän Marie Renaud paran, jossa tuskin oli henkeä kahden pennin edestä. Hoitajatar Néron lyöttäysi häntä säestämään, sanoen minua pöyhkyriksi, joka luulottelin olevani kaikkien muiden yläpuolella ja tahdoin aina olla toisin kuin muut; hoitajattareni eivät muka ikinä olleet nähneet minunlaistani tyttöä, ja selvästi oli minulla päässä vikaa.
He huusivat molemmat yht'aikaa, kumartuen minun ylitseni.
En voinut olla ajattelematta kahta kiukkuista haltijatarta, mustaa ja valkeaa: pitkää ja mustaa hoitajatar Néronia ja vaaleanverevää, kukoistavaa Madeleinea, jolla oli paksut, avoimet huulet, leveärakoiset hampaat ja leveä, paksu kieli, joka oli aina liikkeessä ja kokosi sylkeä suupieleen.
Hoitajatar Néron kohotti kätensä minua kohti ja sanoi:
"Luotko siitä silmäsi alas!"
Poistuessaan hän lisäsi:
"Ihan se hävettää, kun se tuolla tavoin tuijottelee."
Jo kauvan olin tiennyt, että hoitajatar Néron muistutti härkää, mutta mahdoton oli minun keksiä elukkaa, johon Madeleinea verrata. Päiväkausia pohdin tätä pulmaa, johtaen muistiini kaikkien luontokappaleiden nimet mitä tunsin, ja lopultakin täytyi minun luopua yrityksestä.
Hän oli pyylevä ja käveli lonkkiansa heilutellen; ääni oli vihlova ja kuului kaiken muun ylitse.
Hän pyysi saada laulaa kappelissa, mutta kun hän ei tuntenut hengellisiä lauluja, niin sisar Marie-Aimée antoi minun toimekseni ohjata häntä niissä. Niinpä pääsi Marie Renaud taas harjailemaan ja laskostamaan vaatteitani kenenkään sitä näköjään huomaamatta. Hän oli siitä niin mielissään, että lahjotti minulle varmuusneulan, kiinnittääkseen sillä nenäliinani, jonka yhtämittaa hukkasin. Kaksi päivää sen jälkeen olin hukannut sekä nenäliinan että neulan.
Voi sitä nenäliinaa, millainen pelottava painajainen se minulle olikaan! Vielä nytkin sitä ajatellessani ahdistaa mieltäni. Vuodet läpeensä minä säännöllisesti hukkasin nenäliinan joka viikko.
Sisar Marie-Aiméella oli tapana antaa meille puhdas nenäliina likaisen sijalle, jonka me heitimme hänen eteensä maahan. Aina täytyi minun ajatella yksinomaan tätä hetkeä; silloin käänsin kaikki taskuni nurin, juoksin kuin hullu pitkin makuusuojia ja käytäviä alikertaa myöten, etsiskelin kaikkialta. Hyvä Jumala, jospa vain löytäisin nenäliinani!
Pyhän Neitsyeen kuvan sivuuttaessani minä liitin käteni hartaasti ristiin: "Ihmeitätekevä Äiti, suo minun löytää nenäliinani!"
Mutta minä en löytänyt. Punehtuneena, hengästyksissäni, hätääntyneenä palasin alakertaan, uskaltamatta ottaa sitä puhdastakaan nenäliinaa, jota minulle sisar Marie-Aimée ojensi.
Ansaitut nuhteet kaikuivat korvissani jo ennakolta. Milloin ei soimauksia kuulunut, silloin näin rypistyneen otsan ja suuttuneet silmät, jotka herkeämättä seurasivat minua kauvan aikaa jälkeenpäin. Olin niin häpeän musertama, että tuskin kykenin jalkojani nostamaan. Kävelin kuin puukuva, ruumistani liikuttamatta; ja kaikesta huolimatta hukkasin nenäliinani yhä uudestaan.
Madeleine silmäili minua teeskennellyllä säälillä eikä voinut olla sanomatta minulle joka kerta, että minun sietäisi saada kelpo kuritus.
Hän näytti olevan hyvin kiintynyt sisar Marie-Aiméehen, palveli häntä huomaavaisesti ja puhkesi pienimmästäkin moitteesta kyyneliin.
Hänellä oli oikeita itkunpurkauksia, joita sisar Marie-Aimée tyynnytteli taputtelemalla häntä poskelle. Silloin hän yhtähaavaa nauroi ja itki. Omituinen hartiain liike paljasti silloin hänen valkean kaulansa, ja siitä johtui hoitajatar Néron huomauttamaan, että hän muistutti kissaa.
* * * * *
Eräänä päivänä aamiaispöydässä sattuneen kiivaan kohtauksen jälkeen hoitajatar Néron meni matkoihinsa, syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän huudahti yht'äkkiä:
"Kyllä, voin minä mennäkin, ja menen minä!"
Kun sisar Marie-Aimée tuijotti häneen hämmästyneenä, kääntyi hän päin, kumarassa, puistaen päätään ja pukaten sitä edellään, ja kirkui vielä kovemmin, ettei hän voinut enää kauvemmin sietää minkään väkänokan, niin juuri, väkänokan, itseänsä komentelevan.
Hän oli selkä edellä lähentynyt ovea; hän avasi sen, pudisti raivokkaasti päätänsä ja kadotessaan heristi pitkää käsivarttaan sisar Marie-Aiméelle, sanoen syvästi halveksivalla äänellä:
"Ei ole vielä viidenkolmattakaan vanha, mokomakin!"
Muutamat pikku tytöt värisivät kauhusta; toiset purskahtivat nauramaan. Madeleine sai täydellisen hermopuuskan: hän heittäysi sisar Marie-Aiméen jalkoihin, syleili hänen polviansa, suuteli hänen lievettänsä ja sieppasi hänen kätensä paksuille ja kosteille huulilleen, kaiken aikaa hurjasti kirahdellen, kuin olisi hirvittävä onnettomuus tapahtunut.
Sisar Marie-Aimée ei mitenkään päässyt irtautumaan; lopulta hän suuttui. Silloin Madeleine taintui ja kaatui seljälleen.
Avatessaan hänen vaatteitaan sisar Marie-Aimée teki minuun päin merkin. Luulin hänen tarvitsevan minun apuani ja juoksin hänen luokseen. Mutta hän lähetti minut pois:
"Ei, ei sinua, — Marie Renaudia."
Hän ojensi tälle avainkimppunsa, ja vaikk'ei Marie Renaud ollut milloinkaan käynyt sisar Marie-Aiméen kamarissa, löysi hän tarvittavan pullon kuitenkin heti.
* * * * *
Madeleine toipui nopeasti, ja ottaessaan hoitajatar Néronin sijan hän otti ylivallan käsiinsä. Sisar Marie-Aiméen edessä hän pysyi arkana ja nöyränä, mutta piti sen sijaan sitä lujemmalla meitä, yhtämittaa toraten, että hänet oli pantu meitä paimentamaan eikä palvelemaan.
Sinä päivänä, jona hän oli pyörtynyt, olin nähnyt hänen povensa, ja se oli minusta näyttänyt niin kauniilta, ett'en olisi osannut kuvitella mitään sen vertaista.
Mutta minä havaitsin hänet tyhmäksi enkä ollut millänikään hänen kehotuksistansa. Tämä kiukutti häntä; hän syyti minulle karkeita sanoja, ja lopuksi aina päätyi kohtelemaan minua jonkunlaisena prinsessana.
Hän ei voinut sietää sisar Marie-Aiméen mieltymystä minuun, ja nähdessään tämän syleilevän minua punastui hän kiukusta.
Minä aloin varttua ja olin nyt jokseenkin hyvissä voimissa. Sisar Marie-Aimée sanoi olevansa ylpeä minusta. Syleillessään hän puristi minua niin lujasti, että minulle teki kipeätä. Sitte sanoi hän, laskien hellästi sormensa otsalleni:
"Pikku tyttöni! Pieni lapsoseni!"
Leikkilomien ajaksi minä usein jäin hänen luokseen. Minä kuuntelin, kun hän luki ääneensä. Hän luki soinnukkaasti ja terävästi korostaen, mutta kun henkilöt olivat hänelle aivan liiaksi vastenmielisiä, silloin hän kiivaasti paiskasi kirjan kiinni ja yhtyi kanssamme leikkimään.
Hän ei olisi suonut minulla olevan mitään vikoja. Usein toisti hän:
"Minä tahdon saada sinusta täydellisen, kuuletko, täydellisen."
Eräänä päivänä hän luuli minun valehdelleen.
Meillä oli kolme lehmää. Monasti ne saivat laitumekseen erään niityn, jonka keskessä kasvoi jättiläismäinen kastanjapuu. Valkea lehmä oli vihainen, ja me pelkäsimme sitä, se kun jo oli ruhjonut erään pikku tytön.
Mainittuna päivänä näin molemmat punikit, ja ihan kastanjapuun alla kauniin mustan lehmän. Minä sanoin Ismérielle:
"Kas, valkea lehmä onkin vaihdettu pois, varmaankin siksi että se oli vihainen."
Ismérie oli huonolla tuulella ja alkoi torata, että minä aina tein pilaa muista, koettaen heille uskotella kaikenlaista hölynpölyä.
Minä osotin hänelle lehmää; hän intti sitä valkeaksi lehmäksemme, minä taasen väitin kiven kovaan, että lehmä oli musta.
Sisar Marie-Aimée sattui kuulemaan. Hän näytti kovin kiusautuneelta, sanoessaan:
"Kuinka voitkaan väittää, että tuo lehmä on musta?"
Samassa lehmä hiukan siirrähti. Nyt se näytti mustan ja valkean kirjavalta, ja minä käsitin, että kastanjapuun varjo oli vienyt minut harhaan. Tyhmistyin niin kerrassaan, ett'en tiennyt mitä vastata, miten selittää erehdykseni. Sisar Marie-Aimée ravisti minua rajusti.
"Minkätähden valehtelit? No, vastaa — minkätähden valehtelit?"
Minä sopersin, ett'en tiennyt.
Rangaistukseksi lähetti hän minut vajaan, vakuuttaen, ett'en saisi mitään muuta ravintoa kuin leipää ja vettä.
Koska en ollut valehdellut, oli rangaistus minusta aivan yhdentekevä.
Vajassa ei ollut muuta kuin vanhoja kaappeja ja puutarhakapineita. Minä kiipeilin ympäri vajaa ja pian olin kaikkein korkeimman kaapin päällä istumassa.
Olin kymmenen vuoden vanha ja ensi kertaa aivan yksinäni. Minä tunsin siitä jonkunlaista tyytyväisyyttä. Siinä jalkojani huojutellessani loihdin eteeni uuden, näkymättömän maailman. Eräästä vanhasta kaapista, jonka helat olivat ruosteessa, sukeusi upean linnan portti. Minä olin vuorelle hyljätty pieni tyttönen; muuan haltijattaren tavoin puettu kaunis nainen oli havainnut minut ja tuli minua noutamaan. Ihmeellisiä koiria hyppelehti hänen edellään. Ne olivat jo melkein jaloissani, kun huomasin rautahelaisen kaapin edessä sisar Marie-Aiméen tähyilemässä joka suunnalle.
Minä en muistanut, että istuin kaapin päällä; luulin yhä olevani vuorenhuipulla ja olin vain nyreissäni siitä, että sisar Marie-Aiméen tulo oli häivyttänyt linnan ja sen kaikki asukkaat.
Säärieni heiluminen saattoi minut ilmi, ja samassa kuin Marie-Aimée älysin minäkin olevani kaapin päällä.
Hän jäi tuokioksi seisomaan katse minuun kohotettuna; sitte hän otti esiliinansa taskusta leipäpalan, makkaranpätkän ja pikku pullollisen viiniä, näytti minulle kutakin erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä:
"Tämä kaikki oli sinulle; mutta saitkos vainkaan!"
Hän pisti kaikki tavarat taskuunsa ja läksi.
Vähän myöhemmin toi minulle Madeleine leipää ja vettä, ja minä sain iltaan asti jäädä vajaan.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée oli jonkin aikaa ollut surumielinen. Hän ei enää leikkinyt meidän kanssamme, unohtipa usein päivällistuntimmekin. Madeleine silloin lähetti minut hakemaan häntä kappelista, missä tapasin hänet polvillaan, kasvot käsiin kätkettyinä.
Minun täytyi nykiä häntä hameesta, saadakseni hänet kuulemaan. Monasti näytti hän minusta itkeneeltäkin; mutta minä en rohjennut katsella häntä, peljäten vihoittavani häntä. Hän tuntui olevan aivan muissa ajatuksissaan, ja puhuteltaessa hän kuivakiskoisesti joko myönsi tahi kielsi yhdellä sanalla.
Kuitenkin otti hän innokkaasti osaa jokavuotisen pikku pääsiäisjuhlamme valmisteluihin. Hän kannatti esille kakut, jotka järjestettiin pöydälle ja verhottiin valkealla pöytäliinalla, jott'eivät herkkusuut olisi joutuneet liian kovaan kiusaukseen.
Päivällisen aikana oli ollut suunnaton hälinä, sillä meillä oli juhlapäivinä lupa jutella pöydässä. Sisar Marie-Aimée oli asettanut eteemme ruuat, ja omistanut itsekullekin herttaisen hymyilyn ja ystävällisen sanan. Hän valmistautui juuri leivoksia jakamaan, käyttäen Madeleinea apunansa nostaessaan pois liinan, joka oli niiden peitteenä.
Silloin hyppäsi liinan alta lattialle kissa, ja livisti pakoon.Sisar Marie-Aimée ja Madeleine kiljaisivat yht'aikaa, ja sitte huusiMadeleine:
"Se ilkeä röykäle on haukkonut kaikkia kakkuja!"
Sisar Marie-Aimée ei pitänyt kissasta. Hän seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte juoksi hän noutamaan kepin ja hyökkäsi ajamaan elukkaa takaa.
Siitä tuli hirveä hämminki: hätäytynyt kissa hyppi joka taholle, väistellen keppiä, joka sattui vain penkkeihin ja seiniin. Kaikki pikku tytöt pyrähtivät peljästyneinä ovelle. Sisar Marie-Aimée pysähdytti heidät jyrkästi:
"Ei yksikään ulos!"
En ollut enää tunteakaan hänen kasvojaan: yhteen puristetut huulet, posket yhtä valkeat kuin hänen nunnahilkkansa ja salamoivat silmät tuntuivat minusta niin pelottavilta, että peitin kasvoni käsivarrellani.
Mutta väkisinkin täytyi minun katsella uudestaan. Takaa-ajo jatkui: sisar Marie-Aimée juoksenteli äänettömänä, keppi koholla; hänen huulensa olivat auki ja pienet terävät hampaat välähtelivät. Hän juoksenteli ristiin ja rastiin, hyppeli penkeille, kiipesi pöydille, nopeasti kietaisten liepeensä kokoon. Juuri kun hän oli saamaisillaan kissan kiinni, ponnahti se huimalla loikkauksella ikkunaverhoihin ja kapusi niitä myöten ikkunan yläpieleen asti.
Madeleine oli seurannut sisar Marie-Aiméen kaikkia liikkeitä kömpelönlaisen koiranpenikan tavoin ja aikoi nyt lähteä hakemaan pitempää keppiä, mutta sisar Marie-Aimée pysähdytti hänet kätensä liikkeellä, sanoen:
"Hyvä että piti puolensa!"
Marie-Claire
Hoitajatar Justine, joka seisoi minun vieressäni, voihkasi silmänsä peittäen:
"Voi sitä häpeätä, sitä häpeätä!"
Minustakin tuntui kohtaus hävettävältä: mielessäni ajattelin jotakin sisar Marie-Aiméelle alentavaa, minä joka olin aina pitänyt häntä virheettömänä. Vertasin tätä näytelmää erääseen toiseen, joka oli sattunut kerran ankaralla raju-ilmalla. Kuinka paljon muita korkeammalla olikaan minusta sinä päivänä Marie-Aimée tuntunut olevan! Näin hänet nyt taas semmoisena kuin hän silloin seisoi penkillä: levollisena oli hän sulkenut korkeat ikkunat, kurkottaen kauniit käsivartensa niin että väljät hihat soluivat olkapäihin asti, ja vaikka me olimme aivan säikähtyneet salamoista ja vinhoista tuulenpuuskista, sanoi hän rauhallisella äänellä:
"Mutta… ihanhan se on hirmumyrsky!"
Sisar Marie-Aimée käski nyt pikku tyttöjen vetäytyä suojan perälle. Hän avasi oven selkosen seljälleen, ja kissa pakeni kolmella hyppäyksellä.
* * * * *
Ehtoopäivällä minä olin ihmeissäni, kun iltamessua ei toimittanutkaan vanha pastorimme.
Uusi oli kookas ja vahva mies. Hän veisasi lujalla ja tempoilevalla äänellä. Kaiken iltaa puheltiin vain hänestä. Madeleinen mielestä hän oli kaunis mies, ja sisar Marie-Aimée kiitti hänen nuorekasta ääntänsä, vaikka sanat hän lausui niinkuin vanha ukko. Hän lisäsi vielä, että uusi pastori käveli joustavasti ja kauniisti.
Pari kolme päivää jälkeenpäin tuli hän meille käymään. Silloin huomasin, että hänellä oli valkeat hiukset, jotka soluivat kaulalle asti, ja että hänen silmänsä ja kulmakarvansa olivat hyvin mustat.
Hän pyysi saada nähdä niitä tyttöjä, jotka valmistausivat rippikouluun, ja tahtoi tietää kunkin nimen. Sisar Marie-Aimée vastasi minun puolestani. Hän pani kätensä pääni päälle ja sanoi:
"Tämä on sitte meidän Marie-Claire."
Ismérie läheni vuorostaan. Pastori silmäili häntä hyvin uteliaasti, käänsi hänet selin ja antoi hänen astua jonkun askeleen edessään. Hänestä oli Ismérie kolmivuotiaan lapsen kokoinen, ja kun hän kysyi sisar Marie-Aiméelta, oliko pienokainen älykäs, pyörähti Ismérie päin ja sanoi että hän on vähemmän tyhmä kuin toiset.
Pastori purskahti nauruun, ja minä huomasin, että hänen hampaansa olivat hyvin valkeat. Puhuessaan hän nytkähteli eteenpäin kuin tahtoen ottaa kiinni sanansa, jotka näyttivät kuin vahingossa pääsevän hänen huuliltaan.
Sisar Marie-Aimée saattoi häntä suuren pihan portille asti. Muita vieraita oli hänen tapa saatella vain suojan ovelle.
Hän palasi takaisin lavalleen, ja tuokion kuluttua virkahti, kenenkään katsahtamatta:
"Hän on tosiaankin hyvin harvinainen mies."
Uusi pastorimme asui pienessä talosessa ihan kappelin vieressä. Iltasin hän käyskenteli pitkin lehmuskujia. Hän kulki silloin aivan läheltä sitä nurmikkoa, jolla me kisailimme, ja tervehti, hyvin syvään kumartaen, sisar Marie-Aiméeta.
Torstaisin hän tuli aina iltapäivällä käymään meillä. Hän istui nojaten taaksepäin tuolin selkämystään, ja pantuaan jalkansa ristiin päällekkäin rupesi kertomaan meille juttuja. Hän oli hyvin hilpeä, ja sisar Marie-Aimée sanoi että hän nauroi niin sydämellisesti.
Joskus oli sisar Marie-Aimée sairaloinen; silloin pastori nousi hänen kamariinsa tervehdykselle.
Madeleinen näimme menevän ohitse kantaen tarjottimella teekannua ja kaksia kuppeja; hän oli punakka ja puuhassa.
Kun kesä oli mennyt, hra pastori tuli katsomaan meitä aina illallisen jälkeen; hän vietti illan meidän seurassamme.
Kellon lyödessä yhdeksää hän täsmällisesti läksi pois, ja sisar Marie-Aimée saattoi häntä joka kerta pitkin käytävää aina pääportille asti.
* * * * *
Hän oli ollut meillä jo vuoden, enkä minä vieläkään ollut saanut tottuneeksi ripittämään itseäni hänelle. Useinkin hän katseli minua nauraen sillä tavalla kuin olisi hän muistanut minun pienet rikkomukseni, niin minusta tuntui.
Me kävimme ripittämässä itsemme määräpäivinä, kukin vuoronsa jälkeen; kun oli enää yksi tahi kaksi menemättä ennen minua, aloin minä vapista.
Sydämeni löi haljetakseen, ja vatsassani kouristi niin että hengitykseni oli salpautua.
Sitten kun vuoroni vihdoin tuli, minä nousin notkuvin polvin, humisevin korvin ja posket kylminä. Lysähdin polvilleni rippituoliin, mutta samassa rohkaisi minua jo hra pastorin hyväntahtoinen, ikäänkuin etäältä hymisevä ääni. Kuitenkin täytyi hänen joka kerta auttaa minua rikkomusteni luettelemisessa, muutoin olisin puolet unohtanut.
Ripityksen lopulla hän aina kysyi nimeäni. Olisin mielelläni sanonut hänelle toisen, mutta vielä sitä miettiessäni pääsi jo oikea nimi huuliltani.
Ensimäisen ehtoollisella käynnin päivä läheni; ripille laskemisen piti tapahtua toukokuun keskivaiheilla, ja ryhdyttiin jo valmisteluihin.
Sisar Marie-Aimée sepitti uusia virsiä; hän oli myöskin runoillut jonkinlaisen hra pastorille omistetun ylistyshymnin.
Kahta viikkoa ennen pyhää toimitusta meidät erotettiin toisista. Me vietimme kaiken aikamme rukouksissa.
Minun kumppanini nimi oli Sophie.
Hän oli hiljainen, ja me kartoimme kaikkia riitaisuuksia. Puhelimme vakavista asioista. Minä tunnustin hänelle vastahakoisuuteni ripityksellä käyntiin, ja kuinka suuresti sydäntäni painosti pelko, että pyhälle ehtoolliselle mennessäni en olisi oikeassa mielentilassa.
Hän oli hyvin harrasmielinen eikä voinut ollenkaan käsittää arveluitani. Hän huomasi minussa hartauden puutetta, olipa nähnyt minun rukouksissa nukahtavankin.
Hän puolestaan ilmaisi minulle kovasti pelkäävänsä kuolemaa; hän puhuikin siitä arasti ja äänensä alentaen.
Hänellä oli melkein vihreät silmät ja niin kauniit hiukset, ett'ei sisar Marie-Aimée ollut koskaan hennonnut niitä leikata kuten muiden pikku tyttöjen.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä.
Yleinen rippini ei ollut sentään kovin tukala: se vaikutti minuun melkein samalla tavalla kuin hyvä kylpy. Tunsin itseni sangen puhtaaksi.
Silti vapisin ehtoollisleipää tarittaessa niin kovasti, että osa siitä tarttui hampaisiini. Minä tulin pahoinvoivaksi, ja tuntui ikäänkuin musta esirippu laskeutuvan eteeni. Olin kuitenkin tuntevinani sisar Marie-Aiméen äänen, joka kysyi:
"Oletko sairas?"
Hämärästi tajusin hänen saattavan minua rukousjakkaralleni asti, painavan kynttiläni minun käteeni ja sanovan:
"Pidä lujasti sitä."
Kurkkuani ahdisti niin, että minun oli mahdoton niellä, ja minä tunsin jotakin nestettä valuvan suustani.
Silloin syntyi minussa mieletön pelko, sillä Madeleine oli meitä varottanut, että jos me sattuisimme puraisemaan öylättiä, niin Jeesuksen veri rupeaisi juoksemaan suustamme, eikä mikään voisi saada sitä pysähtymään.
Sisar Marie-Aimée pyyhki kasvojani ja kuiskasi:
"Kas niin, kuulehan nyt, oletko sinä sairas?"
Kurkkuni väljeni ja minä nielasin nopeasti öylätin ja melkoisen määrän sylkeä.
Nyt uskalsin tarkastaa vaatteilleni valunutta verta, mutta huomasin vain pikku täplän, jollainen vesipisarasta saattaa syntyä.
Nostin nenäliinan huulilleni ja pyyhkäisin kieltäni: verta ei näkynyt nenäliinassakaan.
Aivan varma en vieläkään ollut, mutta kun meitä nyt käskettiin laulamaan seisaaltamme, niin minäkin koetin laulaa muiden mukana.
Kun hra pastori tuli päivemmällä katsomaan meitä, sanoi Marie-Aimée hänelle, että minä olin ehtoollisella ollut pyörtyä. Hän kohotti päätäni, katsoi minua syvälle silmiin, rupesi sitte nauramaan ja sanoi, että minä olin hyvin herkkätunteinen pikku tyttö.
* * * * *
Ripille laskemisen jälkeen me emme enää käyneet luokkahuoneessa. Hoitajatar Justine opetti meille liinavaatteiden ompelua. Me teimme talonpoikaisnaisille hilkkoja. Työ ei ollut kovinkaan vaikeata, ja kun sillä oli uutuuden viehätystä, niin ahersin innokkaasti.
Hoitajatar Justine vakuutti, että minusta tulee varsin hyvä liinavaatteiden ompelija. Sisar Marie-Aimée sanoi minua syleillen:
"Jospa vain kykenisit velttoutesi voittamaan!"
Mutta moniaita hilkkoja valmistettuani, ja kun minun täytyi aina taas alottaa alusta, pääsi velttouteni jälleen pian voitolle. Minua kyllästytti, enkä enää saanut ryhdytyksi työhön.
Olisin voinut istuskella tuntikausia tekemättä mitään, muiden puuhaa katsellen.
Marie Renaud ompeli äänettömänä. Hän teki pistokset niin pieniä ja tiheitä, että tarvittiin tarkat silmät niitä näkemään.
Ismérie hyräili työskennellessään, nuhteista piittaamatta.
Toiset neuloivat selkä köyryssä, otsa rypyssä ja kostein sormin, joissa silmäneulat tahtoivat luisua; toiset ompelivat hitaasti, huolellisesti, väsymättä, ikävystymättä, hiljaisella äänellä laskien pistoksia.
Olisinpa minä tahtonut olla niinkuin nuo! Minä soimasin itseäni ankarasti ja tein työtä taas jonkun minuutin kuten hekin.
Mutta pieninkin ääni sai minut tasapainostani ja minä jäin kuuntelemaan tahi katselemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Madeleine sanoi, että minulla on aina nenä taivasta kohti.
Kaiken aikaa minä haaveksin, minkälaista olisi, jos olisi neuloja, jotka ompelisivat itsestään.
Kauvan minä toivoin, että joku kiltti pikku eukko, joka näkyisi ainoastaan minulle, astuisi esille isosta rautauunista, ja päättäisi minun ompelukseni yks kaks.
Lopulta kokonaan paaduin moitteille. Sisar Marie-Aimée ei enää tiennyt mitä tehdä minua rohkaistakseen tahi rangaistakseen.
Kerran hän päätti luetuttaa minulla ääneen kahdesti päivässä. Se oli minulle suuri ilo; tuskin jaksoin odottaa lukutuntiani, ja pahoilla mielin aina painoin kirjan kiinni.
* * * * *
Esilukemisen loputtua laulatti sisar Marie-Aimée raajarikkoa Colettea.
Hän lauloi aina samoja lauluja, mutta ääni oli hänellä niin kaunis, ett'ei sitä väsynyt kuulemaan. Hän lauloi koruttomasti, työstään taukoamatta, vain huojuttaen päätänsä hiukan.
Hoitajatar Justine, joka tiesi kaikkien asiat, kertoi Coletten olleen vielä ihan pieni, kun hänet oli tuotu tänne molemmat jalat murskaantuneina.
Nyt oli hän kahdenkymmenen vanha: vaivalloisesti liikkui hän kahden kepin varassa eikä tahtonut käyttää kainalosauvoja, jott'ei olisi näyttänyt vanhalta akalta.
Lomahetkinä näin hänen aina istuvan eräällä penkillä yksinänsä. Hän venyttelihe lakkaamatta, taivuttaen vartaloansa taaksepäin. Hänen mustissa silmissään oli niin isot terät, että valkuaista tuskin näkyikään.
Minä tunsin suurta kiintymystä häneen; olisin halusta ollut hänen ystävättärensä. Hän näytti hyvin ylpeältä, ja jonkun pikku palveluksen hänelle tehdessäni oli hänellä tapa sanoa minulle: "kiitoksia, lapseni", niin että heti muistin olevani vasta kaksitoistavuotias.
Madeleine otti hyvin salaperäisen muodon, huomauttaakseen minulle, että oli jyrkästi kiellettyä puhella Coletten kanssa kahden kesken, ja kun tahdoin tietää miksi, sotkeusi hän pitkään ja mutkikkaaseen juttuun, josta en tullut sen viisaammaksi.
Minä vetosin hoitajatar Justineen, mutta hänkin selitteli kierrellen, että Colettesta puhuttiin paljon pahaa ja että minun laiseni pikku tytön ei sopinut häntä lähennellä.
Minä en voinut mitenkään käsittää, minkätähden. Pitäessäni häntä silmällä huomasin, että aina kun joku isompi tarjosi hänelle käsivartensa, häntä hiukan kävelyttääkseen, yhtyi heihin heti kolme tai neljä muuta juttelemaan ja naureskelemaan hänen kanssaan.
Minä ajattelin ett'ei hänellä ollut yhtään ystävätärtä. Hänen minussa herättämää kiintymystä vahvisti syvä säälin tunne, ja eräänä päivänä kun isommat olivat jo ottaneet hänet yksikseen, tarjosin minä hänelle käsivarteni, viedäkseni hänet nurmikolle kävelemään.
Seisoin hänen edessään hieman arkaillen. Tunsin ett'ei hän kieltäytyisi.
Hän silmäili minua pitkään ja sanoi sitte:
"Tiedäthän että se on kielletty?"
Minä nyökkäsin.
Hän käännähytti päätänsä, tähystelläkseen minua vielä tarkemmin.
"Etkä pelkää rangaistusta?"
Minä pudistin päätäni.
Minua itketti niin että kurkkuani kouristi. Autoin häntä nousemaan istualtaan. Hän nojasi toista kättään keppiinsä, mutta tuki itseään kuitenkin minuun koko painollaan.
Käsitin kuinka työlästä liikkumisen täytyi hänelle olla. Koko kävelymme aikana hän ei puhunut minulle sanaakaan; vietyäni hänet takaisin penkilleen hän virkahti minua katsellen:
"Kiitos, Marie-Claire."
Nähdessään minut Coletten kumppanina hoitajatar Justine kohotti kätensä kohti taivasta ja teki ristinmerkin.
Nurmikon tuonpuoleiselta laidalta huusi Madeleine minulle ja heristi nyrkkiään.
Illalla huomasin kyllä, että sisar Marie-Aimée tiesi, mitä olin tehnyt, mutta hän ei minua sanallakaan nuhdellut.
Seuraavana lomahetkenä hän veti minut jalkajakkarallensa, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui ylitseni. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen katseensa ihan tunkeutui sieluuni: hänen silmänsä tuntuivat ikäänkuin käärivän minut suojaansa. Minun tuli lämmin ja rauhallinen olla. Hän suuteli minua pitkään otsalle, hymyili sitte ja virkkoi:
"Mene; olethan minun kaunis valkoliljani."
Minusta hän oli monin värivivahduksin säteilevine silmineen niin kaunis, että sanoin hänelle:
"Tekin, Äiti, te olette kaunis kukka."
Hän vastasi keveästi:
"Niin, mutta minä en enää kuulu liljoihin."
Sitte hän äkkiä kysäisi:
"Etkö sinä enää pidä Ismériestä?"
"Kyllä, Äiti."
"Niinkö! — Entäs Colettesta?"
"Kyllä minä pidän hänestäkin."
Hän työnsi minut luotansa:
"Sinua! Koko maailmaahan sinä rakastat."
* * * * *
Melkein joka päivä tarjosin käsivarteni Colettelle.
Hän puhui minulle ainoastaan muutamia sanoja asiasta tahi toisesta.
Kun istuin hänen viereensä, katseli hän minua uteliaasti: hänestä olivat minun kasvoni hullunkuriset.
Eräänä päivänä hän kysyi minulta, pidinkö häntä sievänä. Samassa johtui mieleeni, että sisar Marie-Aimée oli sanonut häntä mustaksi kuin myyrä.
Näin kuitenkin, että hänellä oli laaja otsa, isot silmät ja muuten hienot kasvonpiirteet. Häntä katsellessani tulin ajatelleeksi, en tiedä mitenkä, syvää ja mustaa kaivoa, joka muka oli kuumaa vettä täynnä.
Ei, sievänä en voinut häntä pitää! Mutta sitä minä en uskaltanut hänelle sanoa, hän kun oli niin kivulloinen, ja vastasinkin vain, että hän olisi vielä paljoa sievempi, jos hänellä olisi valkea iho.
Vähitellen minusta tuli hänen ystävättärensä.
Hän ilmaisi minulle salaisuutenaan, että hän toivoi pääsevänsä naimisiin, kuten iso Nina, joka kävi luonamme sunnuntaisin lapsensa kanssa.
Hän taputti minua käsivarrelle ja sanoi:
"Katsos, minun — minun täytyy mennä naimisiin!"
Hän venyttelihe pitkään, ojentaen koko ruumiinsa eteenpäin.
Joinakuina päivinä itkeä nyyhkytti hän niin hirveän surullisesti, ett'en osannut hänelle mitään sanoa.
Hän katseli pahasti koukistuneita sääriään ja voihkasi:
"Tarvittaisiin ihme, jotta minä voisin täältä lähteä."
Mieleeni välähti aatos, että Pyhä Neitsyt voisi tuon ihmeen tehdä.
Colettesta tuntui asia varsin yksinkertaiselta.
Hän oli ihan ihmeissään, kun ei ollut sitä jo ennemmin ajatellut: olihan vain oikeus ja kohtuus, että hänellä olisi suorat jalat kuten muillakin!
Hän tahtoi heti käydä käsiksi asiaan.
Hän selitti minulle, että tarvittiin useampia nuoria tyttöjä yhdeksänpäiväiseen hartaudenharjotukseen. Meidän tuli puhdistautua käymällä Herran ehtoollisella ja yhdeksän päivää herkeämättä rukoilla, tullaksemme armosta osallisiksi.
Tämän kaiken piti tapahtua mitä salaisimmin.