Marie Antoinette ojensi kätensä kamarirouviaan kohti. Hän uskalsi tuskin katsoa heihin. Kului kauan, ennenkuin hän liikutukseltaan sai lausutuksi heille sanaakaan.
"Tulkaa tänne, onnettomat naiset!" puhkesi hän viimein sanoiksi. "Tässä näette naisen, joka on vielä onnettomampi kuin te, sillä hän on syypää teidänkin onnettomuuteenne."
Kamaripalvelija Hue oli pelastanut henkensä hyppäämällä eräästä linnan ikkunasta Seineen. Ensimäisen päivän oli hän piileskellyt kaupungissa, mutta seuraavana päivänä rientänyt Feuillanttiluostariin.
Kuningatar kyseli kyselemistään häneltä, miten oli käynyt niiden, jotka olivat jääneet Tuilerioihin. Hänellä oli puolustavia sanoja niiden ystäviensä varalle, jotka olivat hyljänneet hänet, ja kiitollisia, tunnustavia sanoja niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.
"Minua lohduttaa se", sanoi hän, "että onnettomuuden kautta menettämäni ystävät eivät vastaa niitä, jotka onnettomuus on minulle lahjoittanut."
Kuninkaallisella perheellä ei ollut enää vaatteita eikä rahoja. Eräs sveitsiläinen upseeri, jolla oli melkein samallainen vartalo kuin kuninkaalla, lähetti vaatteita valtiaalleen. Englannin lähettilään rouvalla, Sutherlandin herttuattarella, oli Kaarle Ludvigin ikäinen poika, ja hän lähetti vaatteita pienelle prinssille.
Marie Antoinette oli kiitollinen, saadessaan itseään varten muutamia pukineita Grammontin herttuattarelta. Niin köyhäksi oli Maria Teresian tytär tullut, että hän otti vastaan erään kamarirouvansa hänelle tarjoamat kaksikymmentä kultarahaa.
Ludvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu kello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli tarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi edelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita langetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan elokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.
Joka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä syöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti tikariansa hänen nenänsä edessä.
"Inhottava Antoinette!" huusi hän. "Sinä toivoit itävaltalaisten saavan uida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi."
Marie Antoinette vastasi hänelle äänettömällä halveksimisella.
Lakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen perheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta arveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten vierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien katsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.
Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe vietäväksi Templeen.
Kuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota paikkaa.
"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen", sanoi hän; "tuo rakennus aiotaan muodostaa vankilaksi. — Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin kreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee varmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä tulisin kärsimään noitten muurien sisällä."
Kunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat henkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä. Ainoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä saivat luvan seurata heitä Templeen.
"Minä olen siis vanki", sanoi Ludvig XVI. "Kaarle I oli onnellisempi minua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän nousi mestauslavalle."
Hän kääntyi niiden harvojen puoleen, jotka olivat jääneet hänen luoksensa luostariin, ja käski heidän lähteä pois.
"Hyvät herrat", lausui Marie Antoinette nyyhkyttäen, "vasta tänä silmänräpäyksenä tunnemme, kuinka hirveä asemamme on. Läsnäolonne ja osanottavaisuutenne kautta teitte sen meille helpommaksi."
Ennenkuin viimeiset kuninkaan uskotuista lähtivät pois, panivat he kaikki, mitä heillä oli rahaa ja arvokaluja, eräälle pöydälle.
Kuningas näki sen, ja kädenviittauksella torjui hän tämän uskollisuuden osotuksen.
"Pitäkää lompakkonne", sanoi hän. "Toivoakseni teillä on pitemmältä elon aikaa kuin minulla."
"Elokuun 13. p:nä kello yhdeksän illalla", kertoo Marie Thérèse, "tuli kaksi miestä noutamaan meitä noin kahdeksan hengen mahduttavilla vaunuilla. He käskivät meidän astua sisään ja istuivat itse viereemme huutaen: 'Eläköön kansa!' Matkalla Templeen uhkasi meitä niin suuri vaara kiihtyneen väestön puolelta, etteivät saattajamme tohtineet hetkeksikään pysähdyttää vaunuja, ja kumminkin kesti kaksi tuntia, ennenkuin ehdimme määräpaikkaamme. Ei sääliväisyyden piirtoakaan osotettu meille tiellä. Sen sijaan oltiin siksi julmia, että koetettiin kääntää huomiotamme kaikkeen, mikä oli omiaan pahoittamaan mieltämme; varsinkin tahdottiin kaikin mokomin meidän näkevän kumoon kaadetut kuninkaanpatsaat."
Kello oli yksitoista kuninkaallisten saapuessa Templeen. Vangit kävivät pois vaunuista. Portti oli niin matala, että kuninkaan ja kuningattaren täytyi taivuttaa päänsä alas, astuessaan siitä sisälle.
5.
Elämä Templessä.
Templeen kuului kaksi tornia, suurempi ja pienempi.
Kuninkaallisen perheen täytyi aluksi asua pienemmässä tornissa.
Marie Antoinettelle osotettiin huone toisessa kerroksessa; sänky tytärtä varten asetettiin äidin huoneeseen.
Kruununprinssi ja kasvattajatar asuivat yhteisessä huoneessa. Prinsessa Lamballe nukkui pimeässä eteishuoneessa, joka oli kuningattaren huoneen vieressä. Prinsessa Elisabeth ja Pauline Tourzel nukkuivat vanhassa keittiössä.
Kuninkaalla oli huone kolmannessa kerroksessa, joka kiireen kautta oli häntä varten sisustettu.
Kuningattaren huone oli isoin, ja sitä käytettiin kokouspaikkana. Ludvig tuli niinikään sinne joka aamu ja vietti päivän yhdessä omaistensa kanssa. Mutta vangeilla ei ollut sitä lohtua, että olisivat saaneet olla yksin; vahti, jota vaihdettiin joka tunti, oleskeli lakkaamatta heidän luonaan.
Marie Antoinette sai vain viikon ajan pitää sen ystävättärensä, joka oli häntä niin suuresti rakastanut. Yöllä elokuun 19. ja 20. päiväin välillä saapuivat kommuunin lähettämät miehet Templeen viedäkseen pois ne henkilöt, jotka eivät kuuluneet kuninkaalliseen perheeseen.
Kuningatar koetti saada pitää prinsessa Lamballen luonaan. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, itki ja selitti, että prinsessa oli hänen sukulaisensa, mutta kaikki turhaan. Heidät oli erotettava väkivallalla. Maistraatin lähetit raastoivat puolitainnuksissa olevan prinsessan portaita alas ja pois siitä talosta, jonka muurien sisälle hän jätti jälkeensä kuningattarensa ja ystävättärensä.
"Pitäkää huolta prinsessasta", huusi Marie Antoinette nyyhkyttäen madame de Tourzelille ja hänen tyttärelleen, jotka samalla kertaa lähtivät pois Templestä. "Puhukaa hänen puolestaan niin usein kuin tarvitaan, ja päästäkää hänet niin paljon kuin mahdollista vastaamasta viekkaihin ja arkaluontoisiin kysymyksiin."
Sitten kun madame Lamballe oli viety pois, vaipui Marie Antoinette synkkään suruun. Ystävättären kaipuu, pelko, että nekin rakkaat olennot, jotka vielä olivat hänen luonaan, riistettäisiin häneltä pois, teki hänet joksikuksi aikaa melkein mykäksi surusta.
Prinsessa Elisabeth koki rohkaista häntä.
"Älä anna mielesi lannistua", sanoi hän. "Jumala ei lähetä meille koskaan raskaampia koettelemuksia kuin me jaksamme kantaa."
Onnettomille vangeille koitti ennen pitkää odottamaton ilo.Kamaripalvelija Hue hankki itselleen pääsyn Templeen.
"Kummoinen olikaan iloni, kun astuin Templeen!" kertoo tämä uskollinen palvelija muistelmissaan.
Elokuun 26. p:nä sai myös kamaripalvelija Clery luvan käydä vankilassa.Hän ja hänen vaimonsa olivat palvelleet kuninkaallista pariaTuilerioissa, ja hän seurasi heitä nyt vankilan yksinäisyyteen.
Cleryn sydän ei ollut vähemmin liikutettu kuin Huen, hänen nähdessään jälleen kuninkaan ja kuningattaren.
Marie Antoinette ilmaisi lämpimin sanoin ilonsa siitä, että sai pitää hänet läheisyydessään.
Hyljättynä ollessaan oli hän syvästi liikutettu ja kiitollinen tätä miestä kohtaan, joka kaikin keinoin koetti ilahuttaa hänen lapsiaan ja lieventää hänen omaa ja hänen puolisonsa kovaa kohtaloa.
Kun kuningas Ludvig salvattiin Templeen ja hän astui tähän uuteen surumuistoiseen elämänsä vaiheeseen, oli hän kahdeksanneljättä vuotias. Marie Antoinette oli noin seitsemänneljättä vuoden vanha. Prinsessa Elisabeth oli yhdeksännelläkolmatta vuodellansa. Kaarle Ludvig oli täyttänyt seitsemän vuotta maaliskuun 27. p:nä ja prinsessa Marie Thérèse oli lähes neljäntoista vuoden vanha.
Sittenkun Lamballe ja Tourzel oli erotettu kuninkaallisesta perheestä, liittyi prinsessa Elisabeth veljensä tyttären huonetoveriksi, ja kruununprinssin sänky muutettiin kuningattaren huoneeseen.
Kuningas nousi aamulla kello kuusi tahi puoliseitsemän ja vietti rukouksissa ja tutkisteluissa parisen tuntia.
Kuningatar ja kruununprinssi nousivat vieläkin aikaisemmin.
Aamutunnit olivat ainoat, jolloin kuningattaresta tuntui olo jossakin määrin vapaalta; vanginvartijat tulivat hänen huoneeseensa yhtaikaa kuin kamaripalvelija eivätkä poistuneet ennenkuin myöhään illalla.
Kuningatar käytti myöskin päivän ensi tunnin rukoukseen. Hän ei kyennyt, kuten miehensä, kantamaan päivän taisteluja katse luotuna taivaaseen. Hän ei ymmärtänyt natoaan, jonka sielu näytti olevan Jumalassa. Vaimona ja äitinä tunsi hän olevansa sidottu maahan; hän tunsi vielä rakastamisen tarvetta ja toiminnan halua. Eikä hän Templen muurienkaan sisällä saattanut olla puoleksi tuskissansa, puoleksi toivehikkaana kuuntelematta viestejä Ranskaan tulossa olevista vieraista sotajoukoista.
Mutta onnettomuuksien kautta hänen sielunsa puhdistui. Muutamien viikkojen vankinaolo opetti hänelle enemmän kuin vuodet hovissa hänen onnellisuutensa päivinä. Ja hiljaisena aamuhetkenä haki hänen sielunsa Häntä, joka antaa vallan, mutta ottaa sen myös pois.
Vartijat tapasivat hänet usein polvistuneena sänkynsä ääressä ja käsiensä välissä pidellen rukouskirjaa, joka oli hänen kyynelistään kosteana.
Kello yhdeksän söivät Marie Antoinette, prinsessa Elisabeth ja lapset aamiaista yhdessä kuninkaan kanssa. Sitten Ludvig opetti poikaansa. Hän ohjasi häntä lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänelle latinaa ja maantiedettä ja antoi hänen lausua säkeistöjä Corneillen ja Racinen teoksista. Äiti piti sillä välin huolta tyttären kasvatuksesta. Nämä opintotunnit, joita antoivat kruunuton kuningatar ja vangittu kuningas, pidettiin säännöllisesti joka aamupäivä kello kymmenen ja kahdentoista välillä.
Milloin sää oli kaunis, oli kuninkaallisilla tapana kello yksi mennä puistoon. Neljä vanginvartijaa ja yksi kansalliskaartin kapteeni kulki heidän mukanaan.
Sotamiehet ja työmiehet, jotka olivat Templessä työssä, tunkivat niin lähelle heitä kuin mahdollista ja hoilottivat vallankumouksellisia ja irstaita lauluja. Raa'at naurunhohotukset ja törkeät haukkumasanat seurailivat heitä, minne hyvänsä he menivätkin. Muurit tulivat ennen pitkää täyteen piirustuksia, jotka kuvasivat milloin giljotiinia, milloin "hirsipuuta Messalinaa ja hänen sudenpenikkojaan varten", milloin rouva Veton tanssia, milloin Antoinetten ja hänen sikojensa mestausta, ja niin aina loppumattomiin.
Mutta lasten terveyden vuoksi jatkoivat kuninkaalliset siitä huolimatta joka päivä kävelyjään, ja välistä saivat he havaita niitä näitä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyydenkin merkkejä.
Templen ympärillä olevien talojen ylimmistä kerroksista näki alas puutarhaan. Uteliaita ja sääliväisiä kasvoja näkyi ikkunoista, ja parista ullakkohuoneesta heitettiin salaa puistoon kukkia ja paperiliuskareita, joissa oli luettavana ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja.
Kello kaksi palasivat kuninkaalliset jälleen torniin.
Viimeisenä säilynnäisenä vanhoista tavoista kuningatar aluksi edelleenkin muutti vaatteita päivälliseksi. Hän vaihtoi silloin vaalean aamupäiväpukunsa ruskeaan, kukikkaaseen leninkiin, jota hän herkesi käyttämästä vasta sitten kun oli tullut leskeksi. Pukuaan muutti hän prinsessa Elisabethin huoneessa.
Mutta eräänä päivänä seurasi muuan vartijoista häntä sinne ja vaati kuningatarta pukeutumaan hänen näkyvissään. Kammoksuen moista loukkaavaa silmälläpitoa päätti kuningatar siitä lähin käyttää samaa leninkiä koko päivän.
Päivällisen jälkeen lepäsi kuningas, naiset lueksivat, ja pikku prinssi lueskeli läksyjään.
Mieltymys käsitöihin, joka onnen päivinä usein oli auttanut Marie Antoinettea helpommin kestämään seurasäännön pakonalaisuutta, auttoi häntä nytkin usein karkoittamaan synkät ajatukset luotaan. Ennen oli hän tuntenut lapsellista iloa, päättäessään jonkin hienon koruompeluksen. Nyt kulutti hän päivänsä kuten köyhä ompelijatar: hän parsi kuninkaan ja lasten liinavaatteita ja paikkaeli omia ohuiksi kuluneita hameitaan.
Eräs liinalähetys antoi vankilakomitealle taas uutta aihetta loukkaavaan menettelyyn vankeja kohtaan.
Näihin liinavaatteisiin oli kirjaeltu kruunuja, mutta nyt annettiin ruhtinattarille käsky, että kruunut oli ratkottava pois, ja Elisabeth ja Marie Antoinette ryhtyivät aivan tyynesti ratkomaan irti tuon heille niin suurta onnettomuutta tuottaneen suuruuden vertauskuvaa.
Kunnallisneuvosto oli ottanut erään Tison-nimisen miehen portinvartijaksi Templeen.
Tison oli vanha ja kärtyinen, ja hänen raakuutensa vaikutti, että kaikki hänen avunantonsa muodostui loukkaukseksi kuninkaallista paria kohtaan.
Hänen vaimolleen oli uskottu kevyempien askarten toimittaminen vankilassa, mutta itse asiassa oli hänen vakoiltava kaikkia kuninkaallisen parin tekoja ja puheita.
Hän oli nuorempi ja paremmin altis hellemmille tunteille kuin miehensä, ja hänessä vaihtelivat ehtimiseen liikutus kuninkaallisen perheen onnettomuuksien johdosta ja pelko, että sääliväisyys luettaisiin hänelle ja hänen miehelleen viaksi. Hänen ajatusjuoksunsa joutui kokonaan sekaisin siitä, että hän näki Ranskan kuningattaren olevan riippuvainen hänen armostaan, ja hän oli milloin hyvänsuopa, milloin petollinen heitä kohtaan, milloin vuodatti hän kyyneliä Marie Antoinetten jalkain juuressa, milloin taas teki vääriä syytöksiä häntä vastaan.
Suutari Simon, joka Ludvig XVII:nnen kasvattajana sittemmin tuli niin surkean kuuluisaksi, valvoi korjaustöitä Templessä.
Häntä huvitti kohdella entistä kuningasta vertaisenaan, ja hän käski työmiehiä pitämään hatut päässään, heidän ollessaan samassa huoneessa kuninkaallisen perheen kanssa.
Vartijain käytös kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. He mursivat leivät kahtia nähdäkseen oliko kirjeitä kätketty niiden sisään, he leikkasivat hedelmät kappaleiksi ja rikkoivat viskunain sydämet sillä tekosyyllä, että tiedonantoja saattoi olla niihin kätketty.
Joka aterian perästä ottivat he varovaisuuden vuoksi pois veitset ja kahvelit ja mittasivat naisten silmäneulat ilmoittaen syyksi, että niitä muka saatettiin käyttää itsemurha-aseina.
Kuninkaan oli vaikea luopua tavanomaisesta hyvänlaatuisuudestaan, mutta hänen suora olentonsa ei tehonnut vähääkään vartijoihin; se herätti vain heissä naurua, ja pilkkasanoja ja muistutuksia sateli lakkaamatta häntä vastaan.
Paljoa harvemmin takerruttiin kuningattareen, sillä hänen tyyni vaatimattomuutensa piti miehet loitolla.
Eräänä aamuna, kun Ludvig oli nousemaisillaan makuulta, astui pari vartijaa sisään tarkastaakseen kaikki hänen taskunsa. He lyöttäysivät tuoleille istumaan, mutta pakottivat entisen kuninkaan seisomaan ja ottivat häneltä pois useita pikkukapineita, muun muassa pienen kultaveitsen, jota hän käytti hammaspuikkona.
Elokuun 24. p:nä kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä töytäsivät taaskin vartijat hänen huoneeseensa; tällä kertaa riistivät he häneltä hänen miekkansa. Eräänä kertana toivat he muassaan sanomalehden ja näyttivät kuninkaalle muuatta siinä olevaa hyvin hauskaa kirjoitusta. Kuningas luki kirjoituksen, jossa puhuttiin eräästä tykkimiehestä, joka pyysi kuninkaan päätä luodiksi kanuunaansa.
Hiljaisella äänellä lausuttua sanaa pidettiin valmiiksi suunniteltuna salaliittona. Salaa vuodatetun kyyneleen katsottiin tietävän vihaa kansaa kohtaan, Kädenliike oli samaa kuin uhkaus, hymyily samaa kuin kehotus kavallukseen. Äänettömyys käsitettiin pöyhkeydeksi, kohteliaisuus merkittiin lahjomisyritykseksi. Kuninkaallisen parin täytyi tukahuttaa kaikki sekä ilon- että surunilmauksensa.
Ludvigin kristillinen mieli antoi hänelle voimaa ja kärsivällisyyttä.
Hän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja epävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä vielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen vihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.
Hänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut tympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi lempeydeksi.
Mahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää ystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän rakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki miehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että valtansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään osottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.
Ludvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä itseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan sitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan, siihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.
Eräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa kuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi katkaista rihma hampaillaan.
"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!" sanoi hän. "Kauniissa talossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään."
"Oi veljeni", vastasi Elisabeth, "saatanko kaivata mitään jakaessani onnettomuuksia sinun kanssasi?"
Kerran hän taas näki kuningattaren lakaisevan lattiata.
"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!" lausui hän. "Mitähän sanoisivat Wienissä, jos tietäisivät tämän? — Kuka olisi aavistanut, että minä, yhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään alennustilaan?"
"Etkö sitten pidä minäkään kunniana olla paraimman ja enimmin vainotun miehen vaimona?" kysyi Marie Antoinette. "Ja eikö onnettomuudella, sellaisella kuin meidän, ole myös ylevää majesteettisuuttaan?"
Kuningas otti häntä kädestä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.
Kuninkaalliset istuivat pitkinä iltoina yksissä pyöreän pöydän ympärillä. Kuningatar ja prinsessa Elisabeth lukivat ääneen, tahi sitten juteltiin ja ommeltiin.
Lapset leikittelivät useasti eteishuoneessa. Clery pysyttelihe silloin aina kruununprinssin läheisyydessä, ja toisinaan pistäytyi prinsessa Elisabeth katsomaan lasten leikkiä.
Prinsessa ja kamaripalvelija istuivat kumpikin kirja kädessä, ja käyttäen vartijain huoneesta kuuluvaa melua hyväkseen tekivät he huomaamatta ja matalalla äänellä niitä näitä huomautteluja toisilleen.
Marie Antoinette riisui itse poikansa joka ilta. Kun poikanen oli päässyt sänkyyn, suuteli Marie Antoinette häntä, ja hiljaisesti, jotteivät vartijat olisi kuulleet, luki lapsi iltarukouksensa.
Sen oli kuningatar itse sepittänyt, ja hänen tyttärensä on sen jälkimaailman tiedoksi säilyttänyt. Se kuului näin:
"Kaikkivaltias Jumala! Sinä joka olet luonut ja lunastanut minut — minä rakastan sinua. Suojele isäni ja perheeni henkeä. Varjele meitä vihollisiltamme. Anna äidilleni, sisarelleni ja tädilleni sitä voimaa, jota he niin kovin tarvitsevat kestääkseen kärsimyksiään."
6.
Prinsessa Lamballe murhataan.
Kaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen sotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä puolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.
Elokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään Longwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui, ja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.
Tieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat luulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian odotettavissa.
Yksi heistä riensi kuninkaan luo ja huusi:
"Jos saksalaiset tulevat, niin minä surmaan sinut."
Ludvig loi häneen hämmästyksen ja säälin sekaisen katseen.
Kruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta. Hänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä tulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.
"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi", on hänen sisarensa kertonut; "mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme murhattuna."
Tällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä anteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä unhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt erehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka vallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.
Vihollisen ylivoima ei itse asiassa ollut niin suuri kuin Pariisissa luultiin.
Syyskuun 29. p:nä näki Preussin kuningas olevansa pakotettu kutsumaan sotajoukkonsa takaisin tyhjin toimin, ja molemmat linnoitukset joutuivat jälleen ranskalaisten haltuun.
Elokuun 16. p:nä oli Robespierre pakottanut kansalliskokouksen perustamaan erityisen tuomioistuimen, jonka tuli tuomita kaikki kavaltajat. Ja Longwyn kukistumisen johdosta selitti Danton saman kuun 28. p:nä, että nykyisissä vaarallisissa oloissa oli kaikki epäluulonalaiset vangittava.
Kokous ilmoitti myöntyvänsä siihen. Pariisi oli sen kautta jätetty hirmuvallan oikuille alttiiksi.
Elokuun 29. p:nä alkoivat aseestetut joukot samoella pitkin kaupunkia. He sulkivat kadut ja etsivät läpikotaisin talot; vähintään kolme tuhatta ihmistä vedettiin vankiloihin. Osa vangituista päästettiin tosin jälleen vapaaksi, mutta jälelle jääneille valmistettiin kauhistava kuolema.
Jälkeen puolen päivän syyskuun 2. p:nä alkoi teurastus. Vallankumoukselliset vallanpitäjät olivat väestön hylkyjoukosta palkanneet kaksisataa murhaajaa, jotka jaettuina eri ryhmiin samoilivat vankiloissa ja petomaisella julmuudella panivat toimeen kansantuomioistuimen langettamat kuolemantuomiot.
Prinsessa Lamballe sekä madame de Tourzel ja hänen tyttärensä oliTemplestä viety "La Forceen", jossa heitä pidettiin teljettyinä.Kuningattaren innokkaisiin ja ehtimiseen uudistettuihin kysymyksiin olivastattu, ettei hänen ystävättärensä tarvinnut peljätä mitään pahaa.
"Mistäpä häntä voitaisiinkaan syyttää?" puheli kuningatar, tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. "Hänen syykseen ei voida lukea muuta kuin että hän on rakastanut minua." Siitä huolimatta ei hän voinut ilman levottomuutta ajatella prinsessaa.
Madame Lamballe oli säästynyt verilöylyltä ensimäisenä päivänä. Häneltä oli syyskuun 2. ja 3. päiväin välinen yö kulunut kouristus- ja pyörtymyskohtauksissa. Yläkerroksen huoneustosta, jossa hän istui teljettynä, kuuli hän kuolevain vaikerrusta.
Huudot ulkopuolella saattoivat hänet tuskasta melkein tainnoksiin. Vaikka olikin kuolemaan valmistunut, kauhistui hän kuitenkin, tuntiessaan sen lähestyvän. Hänen hermonsa pettivät hänet hänen ajatellessaan, että hän kenties joutuisi raivostuneen väkijoukon elävältä revittäväksi.
Väliin heittäytyi hän alas sängystä ja polvistui alastomana kovalla lattialla, rukoillen kuolontuskassa Jumalalta armoa, väliin koki hän lohduttaa ja vahvistaa itseään ajattelemalla kuningatarta, jonka puolesta hän oli uhrannut rauhansa ja onnensa.
Sanoen tahtovansa siirtää hänet l'Abbaye-nimiseen vankilaan, tulivat vanginvartijat, joiden tuli viedä hänet tuomioistuimen eteen.
"Vankila kuin vankila", vastasi prinsessa. "Minä jään mieluummin 'LaForceen'. Täällä on yhtä hyvä kuin missään muuallakin."
Hänelle vastattiin, että hänen oli pakko totella.
Hän puki silloin ylleen, ja nojautuen vartijan käsivarteen, astua laahusti rappusille.
Viinin, veren ja tupakansavun löyhkä hengähti häntä vastaan, ja pidätettyjen vaikerrusten ja kuolinkorahdusten ääni tunki hänen korviinsa. Hän kesti tuskin seisaallaan ja näytti kokonaan kadottavan tajuntansa siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.
Melkein kuolevana vietiin hän oikeuden eteen, pöydän ääreen, joka oli täynnään sapeleja ja pistooleja, papereja, pulloja ja viinilaseja.
"Kuka te olette?" kysyi tuomari.
Nyt vasta näytti hän heräävän tajuntaan.
"Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignanilainen, Lamballen prinsessa", vastasi hän.
"Mikä asema teillä oli hovissa? Tiedättekö mitään linnassa tehdyistä salaliitoista?"
"En ole koskaan kuullut puhuttavan mistään salaliitosta."
"Vannokaa rakastavanne vapautta. Vannokaa vihaavanne kuningasta, kuningatarta ja kuningasvaltaa."
"Ensinmainitun valan kyllä vannon. Mutta toista en voi vannoa, sillä sielussani ei ole yhtään vihaa."
"Vannokaa kuitenkin", sanoi tuomari, joka tahtoi pelastaa hänet. "Jos ette tahdo vannoa, täytyy teidän kuolla."
Prinsessa painoi alas päänsä, puristi yhteen huulensa ja vaikeni.
"Menkää sitten", virkkoi tuomari, "ja kun tulette ulos täältä, niin huutakaa: 'Eläköön kansa'."
Penthièvren herttua, joka eleli rauhassa maatiloillaan, kansan rakkauden suojelemana, tiesi kyllä mitkä vaarat uhkasivat hänen miniäänsä. Hän oli lähettänyt uskotuimmat palvelijansa Pariisiin varustettuina suunnattomilla rahasummilla, joilla heidän piti ostaa prinsessan henki.
Hänen puuhansa näyttivät alkavan onnistua. Monenmonituiset tiedonannot kertovat yhtäpitävästi siinä suhteessa, että prinsessaa ei oltu aiottu murhata. Sekä pyövelien että tuomarien joukossa oli useita, jotka toivoivat hänen pelastuvan. Madame de Tourzel ja hänen tyttärensä pelastuivat onnellisesti samana päivänä.
Kaksi sotamiestä tarttui prinsessaa kainaloihin ja kuljetti hänet ulos oikeussalista.
Nähtyään verilöylyn ja ruumiit ulkopuolella, pyörtyi prinsessa uudestaan.
Miehet laahasivat häntä edelleen ruumiskasojen yli.
Silloin pisti muuan juopunut mies keihäänsä hänen hiuspukineensa läpi. Hän tempasi myssyn prinsessan päästä miekallaan, ja eräs kuningattaren kirjoittama kirje, jonka prinsessa oli kätkenyt hiuksiinsa, putosi maahan.
Mies oli haavoittanut prinsessaa otsaan, ja veri virtasi hänen poskiaan pitkin.
Vielä seisoi prinsessa pystyssä. Nuo kaksi sotamiestä, jotka silminnähtävästi halusivat pelastaa hänet, raahasivat häntä väsymättä edelleen.
Mutta roistojoukko oli nähnyt verta ja hyökkäsi prinsessan kimppuun. Hänet lävistettiin miekoilla ja peitsillä, tartuttiin hänen hiuksiinsa ja leikattiin hänen päänsä poikki teurastajaveitsellä. Vaatteet raastettiin ruumiin päältä, joka sitten häväistiin ja silvottiin.
Prinsessan pää pistettiin keihään nenään, ja joukko juopuneita miehiä ja naisia kantoi sitä edellään, vieden sen erääseen ravintolaan. Pää pantiin tarjoilupöydälle puoleksi juotujen pullojen keskelle ja läsnäolijat pakotettiin juomaan malja kuolemalle.
Murhajoukko kulki sitten edelleen yhä kasvavan ihmisjoukon saattamana. Seisahduttiin Bastiljipaikalla. Täällä vietiin pää eräälle kähertäjälle, joka kähersi ja puuteroi tukan.
"Hurraa!" huusi kansa, kun pää jälleen tuotiin näkyviin. "Nyt seAntoinette taaskin tuntee ystävättärensä!"
Pää kannettiin Templen portille ja tahdottiin säikähdyttää kuningatarta. Väkijoukko tunkeusi linnanpihalle ja keräytyi kuninkaallisen parin ikkunoiden kohdalle.
Miehet, naiset ja lapset hoilasivat vallankumouksellisia lauluja, huusivat ja kiljuivat. Voitiin erottaa sanat: "Itävallatar! Lamballe!", joita lakkaamatta toistettiin ja jotka kuuluivat muita huutoja kovemmin.
Työmiehet tornissa liittyivät ihmisjoukkoon; kaikki olivat kärkkäitä näkemään kuninkaallisen perheen surun.
"Jollei itävallatar näyttäydy, menemme sisään hänen luoksensa ja pakotamme hänet suutelemaan Lamballen päätä", huusivat muutamat.
Prinsessan pitkät, vaaleat kiharat liehuivat kuolleen, verisen pään ympärillä. Mies, joka kantoi päätä, kapusi muurille, saadakseen pään niin lähelle Marie Antoinetten ikkunaa kuin mahdollista.
Kuolleen paita, joka oli liattu ja kastettu veressä, pujotettiin toisen keihään nenään, ja prinsessan verta valuva sydän pistettiin miekan kärkeen. Mies, joka kantoi viimeksi mainittua, meni kokin luokse Templeen ja kehotti häntä keittämään ja paistamaan sydämen, mutta vasta sen jälkeen kuin hän olisi näyttänyt sen Marie Antoinettelle ja saanut ilokseen katsella tämän surua näkemänsä johdosta.
Kuninkaallinen perhe oli vast'ikään noussut ruualta. Kamaripalvelija Clery oli mennyt Tison-puolisoiden luo syödäkseen tavallisuuden mukaan päivällistä heidän kanssaan.
Yhtäkkiä madame Tison kirkaisi ja pyörtyi: hän oli istuinsijaltaan nähnyt poikkihakatun pään.
Clery nousi ylös ja riensi kuninkaallisen perheen luo; hän näytti lopen säikähtyneeltä.
"Miksi ette mene syömään päivällistä?" kysyi kuningatar.
"Madame, minä en voi oikein hyvin", vastasi hän.
Useita maistraatin jäseniä töytäsi huoneeseen, ja palveluksessa oleva vartija sulki oven. Tultuaan ikkunan läheisyyteen, veti hän kaihtimen eteen.
"Mitä tämä hirveä melu tietää?" kysyi kuningas.
Muuan kansalliskaartilainen vastasi hurjamaisesti:
"Koska olette utelias tietämään, niin tahtoo kansa, että näette prinsessa Lamballen pään. Kehottaisin teitä näyttäytymään, ellette tahdo kansan tunkeutuvan tänne sisään."
Marie Antoinette vaipui pyörtyneenä lattialle. Hänen tyttärensä on kertonut, että se oli ainoa kerta kuningattaren koko vankeusaikana, jolloin hänen mielenlujuutensa petti hänet.
Toivuttuaan pyörtymyksestään, heittäytyi hän polvilleen, ja hän vaikeroi ja rukoili Jumalaa koko yön.
7.
Kuninkaallinen perhe siirretään suureen torniin. — Ludvig XVI asetetaan konventin eteen.
Syyskuun 21. p:nä 1792 julistettiin Ranska tasavallaksi.
Vangit vastaanottivat tiedon tästä mitä täydellisimmällä mielentyyneydellä.
"Minä soisin", sanoi Ludvig, "että ranskalaiset tämän hallitusmuodon kautta tulisivat nauttimaan sitä onnea, jonka minä toivoin voivani valmistaa heille."
Kuusi maistraatin virkamiestä tuli muutamia päiviä sen jälkeen hänen luokseen ja lukivat julki käskyn, että Ludvigin tuli erota perheestään ja siirtyä suureen torniin.
Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset syleilivät häntä mitä syvimmästi liikutettuina. He suutelivat ja kostuttivat kyynelillään hänen käsiään ja pyysivät, vaikka turhaan, saada kärsiä yhdessä hänen kanssaan.
Virkamiehetkin valtasi sääli, mutta he eivät uskaltaneet olla ankaraa käskyä noudattamatta.
Kuningas vietiin suureen torniin; sänky, pöytä ja pari yksinkertaista tuolia olivat ainoat huonekalut, joita siellä löytyi.
Seuraavana aamuna pyysi kuningas vartijaa tiedustelemaan hänen vaimonsa ja lastensa vointia. Vartija, joka oli lauhkeampi luonnoltaan kuin toiset, neuvotteli virkaveljiensä kanssa ja sai heidät lähtemään mukaan kuningattaren luo.
Marie Antoinette oli viettänyt yön itkien ja vaikeroiden. Hänen kalpeat huulensa, hänen itkettyneet silmänsä ja se yksipäisyys, jolla hän oli kieltäytynyt maistamasta aamiaistaan, vannoen tahtovansa kuolla nälkään, jos hänet erotettaisiin kuninkaasta, kaikki tuo liikutti ja hämmästytti vartijoita.
"Olkoon menneeksi", sanoi lopulta yksi heistä, "saakoot he syödä tänään yhdessä. Huomenna antakoon kunnallisneuvosto tarkemmat menettelyohjeet."
Kuningattaren epätoivo muuttui mitä hilpeimmäksi iloksi; hän syleili lapsiaan ja kehotti heitä osottautumaan kiitollisiksi vartijoille ja kiittämään Jumalaa, koska heille suotaisiin tilaisuus nähdä isää.
Vieläpä Simonkin, joka kohtauksessa oli läsnä, tuli liikutetuksi.
"Nämä naiset saavat minut narratuksi melkein itkemään", jupisi hän.
Mutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi tuimalla äänellä:
"Te ette itkenyt elokuun 10. p:nä."
"Kansa erehtyy suuresti tunteistamme", vastasi Marie Antoinette.
Päivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli puristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa tornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita laitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa puuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla ja riemulla.
Kolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat jaKaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.
He olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen yhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan kunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie
Antoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen synnyinmaataan vastaan.
Se huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika palkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan puolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle lohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä viimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää ilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.
Aluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi kuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian kuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät hänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään lähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.
Suuri torni oli vielä pimeämpi ja kovempi vankila kuin pieni oli ollut.
Portaiden alipäässä oli kaksinkertaiset ovet, toinen tammesta, toinen raudasta. Odotushuone, jossa vartijat oleskelivat päivin ja öin, oli porraskäytävän vieressä. Asunnon muutto ei muuten aikaansaanut mainittavia muutoksia jokapäiväisessä elämässä. Aterialla oltiin kuninkaan huoneessa, ja vaikka poika asui isänsä luona, saivat kuningatar ja prinsessa kumminkin olla yksissä hänen kanssaan sekä ateriain aikana että oltaessa kävelyillä puistossa.
Loukkaukset ja solvaukset, joille vangit olivat olleet alttiina pienessä tornissa, eivät silti lakanneet, vaikka heidät oli muutettu suureen torniin. Kaikki riippui vartijain mielivallasta.
Vartijat esiintyivät aika-ajoin mitä eriskummallisimmilla vaatimuksilla. Muuan heistä säretti kalanluut ja makaroonit, koska luuli kirjallisia tiedonantoja olevan niihin kätkettynä.
Joku toinen vaati kamaripalvelija Cleryä juomaan siitä saippuavedestä, jota hän käytti ajaessaan kuninkaan partaa, koska veteen, kuten hän sanoi, saattoi olla sekotettu myrkkyä.
Eräänä päivänä läheni muuan vartija kuningatarta ja prinsessaa.
"Hyvät naiset", sanoi hän, "minä tuon hyviä uutisia; useat uskottomista emigranteista on otettu kiinni ja surmattu. Jos te rakastatte isänmaata, niin tämän tietenkin täytyy ilahduttaa teitä."
Marie Antoinette ei vastannut eikä vähimmälläkään tavalla osottanut, että hän oli kuullut mitä lausuttiin.
Kuninkaallisen perheen jäsenet sairastuivat kosteuden johdosta ja joutuivat järjestänsä vuoteen omiksi.
Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset toipuivat pian jälleen, mutta kuninkaan sairaus kääntyi pitkälliseksi ja herätti jo huolia.
Vallankumouksen johtomiehet alkoivat peljätä, että kuolema olisi nopeampi heitä ja riistäisi heiltä saaliin, johon he olivat iskeneet silmänsä. He lähettivät senvuoksi noutamaan kuninkaan entisen henkilääkärin, Le Monnierin, ja käskivät hänen tutkia kuninkaan tilaa.
Lääkäri puhkesi itkuun, nähdessään entisen valtiaansa. Hän kieltäytyi Templen vangin edessä esiintymästä toisin kuin hän oli Versaillesissa kuninkaan edessä esiintynyt, ja vartijat syyttivät häntä sen johdosta "ilettäväksi ylimykseksi ja joutavaksi imartelijaksi".
Marie Antoinette vaali puolisoaan uupumattomalla hellyydellä, ja niin kuningas vähitellen toipui taudistaan.
Vähän myöhemmin sairastui Clerykin. Kuningatar ja prinsessat kävivät joka päivä hänen luonaan, ja Ludvig hoiti uskollista palvelijaansa.
Sitten kun kunnallisneuvosto joksikuksi aikaa näytti unohtaneen kuninkaallisen perheen, päätti se marraskuun 1. p:nä lähettää muutamia miehiä ottamaan selvää vankien tilasta.
Drouet, tuo ennen mainittu postimestarin poika, jonka syy oli, että kuninkaallisen perheen pako oli tullut ehkäistyksi, oli tämän lähetystön johtajana.
Marie Antoinette tunsi silmänräpäyksessä hänet jälleen.
Drouet kumarsi hämillään ja kysyi, oliko kuningattarella valitettavana jotakin tai jotakuta vastaan.
Kuningatar vaikeni.
Drouet uudisti kysymyksensä, mutta kuningatar ei pitänyt häntä vastauksen arvoisena.
Drouetin lähdettyä istui kuningatar kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen tyttärensä suuteli hänen käsiään ja koki karkoittaa synkkiä aavistuksia, jotka täyttivät Marie Antoinetten sielun, mutta hän ei onnistunut saamaan äitiä tyynnytetyksi.
"Miksi tuli Varennesin mies taaskin luoksemme?" kysyi Kaarle Ludvig."Senköhän tähden ehkä, että huomenna on vainajain muistopäivä?"
2. p. marraskuuta — vainajain muistojuhla — oli myöskin kuningattaren syntymäpäivä.
Marraskuun 30. p:nä selitti Robespierre, että kuninkaan kuolemantuomio oli ainoa keino, jolla yleinen rauhallisuus saataisiin palautetuksi Ranskaan.
Clery, jonka oli onnistunut ylläpitää yhteyttä ulkomaailman kanssa, katsoi aivan varmaksi, että hänen herransa tulisi täydellisesti erotetuksi perheestään ja että oikeudenkäynti pantaisiin vireille häntä vastaan. Hän ilmaisi varomisensa kuninkaalle, joka taas valmisti kuningatarta siihen.
Pétionin ehdotuksesta päätettiin joulukuun 3. p:nä, että Ludvig jätettäisiin konventin tutkittavaksi. Kolme päivää sen jälkeen valittiin kaksikymmentäyksi-henkinen komitea, jonka tuli laatia syytöskirja kuningasta vastaan.
Joulukuun 11. p:nä oli määrä asettaa hänet tutkittavaksi.
Päivä alkoi hurjalla temmellyksellä. Rummunpärinää kuului, ja useita rykmenttejä oli menossa Templen ulkopuolella olevalle kentälle.
Kuninkaallinen perhe oli äsken syönyt aamiaista. Vartijain epäluuloisuus esti Ludvigia ja Marie Antoinettea muutoin kuin merkein ja katsein ilmaisemasta sitä levottomuutta, joka täytti heidän sielunsa. Peloissaan melun johdosta, joka tunki heidän kuuluvilleen, tahtoivat he vartijoilleen kumminkin näyttää ikäänkuin he eivät laisinkaan olisi aavistaneet syytä siihen.
Naiset lähtivät jälleen kuningattaren huoneeseen; Ludvig istuutui lukemaan.
Kaksi vartijaa astui kohta sen jälkeen sisään viedäkseen kruununprinssin kuningattaren luo.
Ludvig sulki pojan syliinsä; ajatus, että hän tulisi menettämään poikansa, täytti hänen sydämensä haikealla surulla.
Kaarle Ludvig ei käsittänyt isänsä mielenliikutusta eikä ottanut osaa hänen suruunsa. Hän rakasti äitiään enemmän kuin muita, ja tieto siitä, ettei hänen tästä puolin tarvitsisi olla erillään äidistään, täytti hänen rintansa ilolla.
Kaksi tuntia sen jälkeen kuninkaan huomio kiintyi askeleihin, jotka kuuluivat portailta. Chambon — Pariisin silloinen pormestari — sekä Santerre, Chaumette ja Colombeau tulivat noutamaan häntä konventtiin. Ludvig kuunteli tyynesti, kun heidän muassaan oleva asiapaperi hänelle luettiin. Mitään virkkamatta nousi hän vaunuihin.
Sade piiskoi vaununikkunoita, ja kaduilla laulettiin:
"Tyrannin verta jo nähdään kerta."
Kuninkaan tultua oikeussaliin, luettiin syytöskirja julki. Ludvig oli istuutunut puheenjohtajan eteen, samalle paikalle, jossa hän muutamia vuosia ennen oli vannonut uskollisuutta valtakunnan uudelle hallitusmuodolle.
Tyynesti vastasi hän kaikkiin kysymyksiin. Hän anoi asianajajaa, ja tähän pyyntöön suostuttiin.
Kello seitsemän iltapäivällä palasi hän Templeen. Ajatus perheestään valtasi hänet kokonaan. Hän pyysi saada tavata kuningatarta, mutta hänen pyyntönsä evättiin.
8.
Kuningas tuomitaan kuolemaan.
Kuningatar ja prinsessat olivat kaiken päivää olleet mitä suurimman tuskan vallassa. Saatuaan tiedon siitä, että kuningas oli lähtenyt pois, oli hänen puolisonsa heittäytynyt polvilleen ja tuntikausia tuskanalaisessa ahdistuksessa rukoillut Jumalaa.
Vihdoin nousi hän ylös ja alkoi käsiään väännellen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän meni milloin yhden, milloin toisen luo, puheli vahtien kanssa, suuteli natoansa ja lapsiansa.
Tultuaan varmuuteen siitä, että kuningas oli palannut konventista, anoi hän saada tavata tätä. Mutta hänelle ei edes vastattukaan.
Surusta ja tuskasta uupuneena ei onneton kuningatar enää jaksanut itkeä. Hän pani kruununprinssin omaan sänkyynsä ja käveli koko yön edestakaisin sanomattomassa epätoivossa.
Seuraavana päivänä uudisti hän anomuksensa. Hän pyysi jälleen saada puhutella miestään. Myöskin pyysi hän saada luettavaksensa ne sanomalehdet, joissa kerrottiin jutun käsittelystä oikeudessa. Ja vihdoin pyysi hän, että lapset saisivat tavata isäänsä.
Tähän viimeiseen pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, että Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse erotettaisiin äidistään. Mutta kuningas ei tahtonut vastaanottaa tätä uhria vaimoltaan.
Kuusi pitkää viikkoa oli hän erotettuna perheestään. Vain yksi asuinkerros erotti hänet niistä, joita hän niin sanomattomasti rakasti, ja he kärsivät kauheita tuskia hänen tähtensä, mutta heidän ei ollut suotu ojentaa hänelle auttavaa kättä hädän hetkenä.
Kuitenkin saivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth tuontuostakin tietoja kuninkaalta, saaden siitä kiittää Cleryn harrasta uskollisuutta. Yksi ikkuna prinsessa Elisabethin makuuhuoneessa antoi eräälle käytävälle päin, joka oli yhteydessä kamaripalvelijan huoneen kanssa. Clery käytti hyväkseen niitä hetkiä, jolloin vartijat olivat innostuneet korttipeliinsä, ja kiinnitti hienoja lankoja tuohon ikkunaan. Lisäksi kätki hän pieniä paperiliuskareita villatukkoihin, jotka hän sitoi rihmoihin ja jotka prinsessa Elisabeth sitten veti ylös.
Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että asianajajat Target ja Tronchet ottaisivat häntä puolustaakseen.
Target kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa, mutta Tronchet noudatti kuninkaan kutsua. Ja iäkäs Malesherbes kiiruhti konventtiin pyytämään itselleen kunniaa saada puolustaa sitä miestä, joka ennen oli ollut hänen hallitsijansa.
Konventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanottiLudvig entisen ministerinsä.
Kukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän puolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle voi ilmaista huolensa.
Sekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes edelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.
Tuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta "sireksi" ja "hänen majesteetikseen".
"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen konventti on kieltänyt?" kysyi yksi tuomareista.
"Teidän ja elämän halveksiminen", vastasi Malesherbes.
Tila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta surullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.
Ludvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä suurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan silloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan. Hän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja väärinymmärretty.
"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua syvästi, — kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan", lausui hän Malesherbesille. "Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he aavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa päivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä panettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden, jonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi." —
Vaimoaan ajatellessaan lannistui Ludvigin rohkeus.
"Kapinoitsijat kokevat kaikin keinoin liata hänen mainettaan, jotta kansa vähitellen valmistuisi hänen kuolemansa varalta", sanoi hän. "Niinpä niin, hänen kuolemansa on päätetty asia! Jos hänen annettaisiin jäädä eloon, peljättäisiin hänen kostavan. Onneton ruhtinatar! Hänen avioliittonsa minun kanssani lupasi hänelle valtaistuimen — ja mitkäpä toiveet hänelle tänään häämöttävätkään?"
Malesherbes toivoi yhä, että tyydyttäisiin kuninkaan karkoittamiseen tahi että hänet viime hetkessä päästettäisiin vapaaksi.
Hän ja Tronchet ottivat konventin suostumuksella avukseen erään nuoremman asianajajan de Sèzen. Ludvig arveli aivan turhaksi taistella hengen puolesta, jonka hän ajatuksissaan jo oli uhrannut.
"Me teemme Penelopen työtä", sanoi hän, "eikä kulu kauan ennenkuin vihollisemme ovat hävittäneet sen. Minä en usko enään onneen; minun toivoni on yksinomaan Jumalassa."
Joulukuun 24. p:nä jätti de Sèze kuninkaalle puolustuspuheen, jonka hän aikoi pitää konventin edessä.
Kuningas kehotti lempeästi häntä jättämään sen sikseen. "Minä en toivo saavani tuomareitani vakuutuksestaan luopumaan", sanoi hän, "enkä minä tahdo saada herätetyksi heissä sääliä."
Ensimäisenä joulupäivänä kirjoitti hän omakätisesti testamenttinsa, joka uhkuu rauhan ja sovinnollisuuden ajatuksia, isänmaanrakkautta ja kristillistä nöyryyttä.
"Kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa, että hän laupeudessaan tahtoisi katsoa vaimoni, lasteni ja sisareni puoleen, jotka niin kauan ovat yhdessä kanssani kärsineet", sanotaan tässä testamentissa. "Rukoilen, että Hän tukisi heitä armollaan, sitten kun he ovat menettäneet minut ja niin kauan kuin he elävät tämän viheliäisen maan päällä…
"Minä jätän lapseni vaimoni huostaan; en koskaan ole epäillyt hänen äidillistä hellyyttään heitä kohtaan. Ennen kaikkea lasken hänen sydämellensä heidän kasvattamisensa hyviksi kristityiksi ja rehellisiksi ihmisiksi. Siltä varalta, että he olisivat tuomitut kokemaan tämän maailman suuruutta, pyydän häntä edelleen kasvattamaan heitä siten, että he pitäisivät tätä suuruutta vain vaarallisena ja katoavana lahjana ja että he tottuisivat kääntämään katseensa iäisyyden ainoata todellista ja pysyväistä kunniata kohti.
"Minä pyydän sisartani edelleenkin omistamaan rakkautensa lapsilleni ja olemaan heille äidin sijaisena, jos heitä se onnettomuus kohtaisi, että he menettäisivät oikean äitinsä.
"Minä pyydän vaimoani antamaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset, jotka hänen on täytynyt kestää minun tähteni, sekä ne murheet, joita yhdyselämämme aikana olen voinut hänelle tuottaa, samoin kuin hänkin puolestaan olkoon täysin vakuutettu siitä, etten minä kanna mitään vihan kaunaa häntä vastaan, jos hän katsoisi täytyvänsä itseänsä soimata jostakin, minkä hän tietää minua vastaan rikkoneensa.
"Minä lasken lämpimästi lasteni sydämelle kaiken sen, mitä he ovat velkaa Jumalalle, minkä täytyy käydä kaiken muun edellä. Vielä lasken heidän sydämellensä, että heidän tulee olla keskenänsä sovinnolliset ja äidillensä kuuliaiset, ja että heidän tulee osottautua häntä kohtaan kiitollisiksi kaikesta siitä huolenpidosta ja vaivasta, jota hänellä on ollut heidän tähtensä. Minä pyydän heitä pitämään sisartani toisena äitinä." —-
Toisena joulupäivänä seisoivat Ludvig ja hänen puolustajansa tuomioistuimen edessä. Vaikkakin yleisön tyytymättömyyden murina ja oikeuden jäsenten olkapäitten nykäykset häntä monta kertaa keskeyttivät, puhui de Sèze lämpimästi ja vaikuttavasti kuninkaan puolesta.
Hänen lopetettuaan kohotti Ludvig lempeästi ja yksivakaisesti äänensä.
"Minä puhun teille kenties viimeisen kerran", sanoi hän, "ja ilmoitan ettei omallatunnollani ole mitään mistä soimata minua, ja etteivät puolustajani ole puhuneet muuta kuin mikä on totta."
Hän lisäsi, ettei hän milloinkaan ollut peljännyt jättää tekojansa julkisuuden arvosteltavaksi, ja huomautti, että häntä vastaan tehty syytös, että hän oli muka halunnut vuodattaa alamaistensa verta, oli syvästi murehuttanut hänen mieltään.
Kello viiden seuduissa iltapäivällä palasi hän vankilaan yhtä tyynenä kuin oli sieltä lähtenytkin. Ennenkuin astui kynnyksen yli, loi hän suruisen katseen ylös niihin ikkunoihin, joiden taakse hänen perheensä oli suljettu, ja tuskin oli hän tullut sisään, kun rupesi kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.
Kuningatar vastaanotti nuo kaihotut rivit edellisessä jo mainitun, prinsessa Elisabethin ikkunaan kiinnitetyn rihman välityksellä.
Seuraavana aamuna toi de Sèze useita kappaleita kuninkaan puolesta pitämäänsä puolustuspuhetta.
Muuan Vincent-niminen vartija vei salaa yhden kappaleen kuningattarelle.
Marie Antoinette luki sen innokkaasti ja tarkkaavaisesti läpi. Hän ei toivonut mitään. Vakaalla kädellä kirjoitti hän kirjasen ensimäiselle sivulle:
"Oportet unum mori pro populo." [Yhden tulee kuolla kansan puolesta.]
Tätä puolustuspuheen kappaletta säilytetään vielä tänäkin päivänä eräässä Ranskan yleisessä kirjastossa.
Varhain uudenvuoden aamuna astui Clery kuninkaan luo, joka ojensi uskolliselle palvelijalle kätensä. Clery kostutti sitä kyynelillään, sopertaessaan onnentoivotuksiaan alkavan vuoden johdosta.
Ludvig pyysi erästä vartijaa menemään yläkertaan tiedustelemaan hänen perheensä vointia ja lausumaan hänen onnittelunsa uuden vuoden johdosta.
Hänen äänensä soi niin epätasaiselta, että vartija liikutettuna lausuiClerylle:
"Miksi kuningas ei pyydä lupaa perheensä tapaamiseen? Ei sitä häneltä nyt suinkaan kiellettäisi."
Kamaripalvelija ilmoitti kuninkaalle mitä vartija oli sanonut ja vakuutti puolestaan, ettei konventti tulisi panemaan mitään esteitä sille, että kuningas saisi tavata rakkaita omaisiaan.
"Muutamien päivien kuluttua ei minulta kielletä tätä lohdutusta", vastasi Ludvig. "Odottakaamme siksi."
Europassa ei vielä uskottu mahdolliseksi, että mestaus voisi tulla kysymykseen.
Marraskuun viimeisinä päivinä kirjoitti Fersen Ruotsin silloiselle hallitsijalle:
"Emme ole saaneet mitään uusia tietoja Pariisista; tiedämme vain sen, että oikeudenkäynnin nostaminen kuningasta vastaan paraillaan on keskustelun alaisena. Mielipiteet näyttävät olevan erilaiset. Fouchet arvelee hallitsijan jo olevan tarpeeksi rangaistu kaikkien niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat häntä kohdanneet, ja tahtoo että hänen annettaisiin paeta pois. Toiset taasen tahtovat hänet tuomittavaksi kuolemaan, mutta että kuolemantuomio viime hetkessä peruutettaisiin. On syytä otaksua, että hänet aiotaan tuomita kuolemaan, mutta että kansa armahtaa hänet ja määrää soveliaan rahasumman hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi. Tietämätöntä kaikissa tapauksissa on, pidetäänkö häntä sitten edelleenkin vangittuna vai sallitaanko hänen vapaasti matkustaa minne tahtoo."
Tapahtumat kumminkin osottivat tämän toivorikkaan käsityskannan perusteettomaksi.
Girondilaiset halusivat pelastaa kuninkaan hengen ja vaativat, että oli vedottava kansaan. Tämän mielipiteen edustajana esiintyi Vergniaud erittäin voimakkaasti. Hän ei ottanut ratkaistakseen kysymystä kuninkaan syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mutta kuvasi sydämiin käyvin sanoin sitä onnettomuutta, jonka alaiseksi kuninkaan mestaus saattaisi Europan ja erittäinkin Ranskan.
Mutta järkisyyt ja selvät sanat eivät enää merkinneet mitään tässä maassa. Alempi pääkaupungin väestö uhkasi konventtia häviöllä, jos konventti uskaltaisi ruveta ehkäisemään roistoväen kostontuumia.
Varhain aamulla tammikuun 15. p:nä 1793 alkoivat äänestykset Vergniaudin toimiessa puheenjohtajana. Ensimäiseen kysymykseen, oliko kuningas tehnyt itsensä syypääksi kavallukseen, vastasi 683 ääntä "jaa". Ehdotettu vetoominen kansaan hyljättiin sitten 424 äänellä 283 vastaan.
16. p:nä tammikuuta käytiin äänestämään kuninkaalle määrättävästä rangaistuksesta. Äänestys alkoi puoli kahdeksan illalla ja kesti seuraavaan aamuun.
Sali oli vain niukasti valaistu. Parvet olivat ääriään myöten täynnä kuulijoita. Puheltiin, naureskeltiin ja tehtiin niitä näitä huomautuksia edusmiehistä ja heidän mielipiteistään.
Komeasti puetut naiset kuorivat ihan tyynesti appelsiinejaan ja nauttivat niitä mielihalulla. Ilotytöt joivat limonaadia ja söivät jäätelöä, pelasivat korttia ja löivät vetoa äänestyksen tuloksesta. He uhkailivat ja pilkkasivat jokaista, joka uskalsi puhua armahtamisesta, ja tervehtivät kättentaputuksilla niitä edusmiehiä, joiden varmuudella odotettiin äänestävän kuolemantuomion puolesta.
721:stä läsnäolijasta äänesti 361 kuninkaan mestaamista ilman lykkäystä, 39 tahtoi, että kuolemantuomion täytäntöönpano lykättäisiin, ja 321 puolsi lievempää tuomiota.
Niiden joukossa, jotka äänestivät Ludvigin mestaamista, oli hänen sukulaisensa, Orléansin herttua eli Philip Egalité, joksi hän nyt kutsui itseään. Mutta kuuluipa myöskin ääniä, jotka kuningasta puolustivat. Eritotenkin mainittakoon, että muuan edusmies, Duchatel nimeltään, kannatti itsensä konventtiin, käärittynä vaippoihin. Vaikka hän saikin uhkauksia osakseen, äänesti hän kumminkin kuolemantuomiota vastaan.
Ludvigia huoletti vähemmin se tuomio, jonka ihmiset hänestä langettaisivat, kuin se tuomio, joka odotti häntä Jumalan tykönä.
Tammikuun 18. p:nä tulivat hänen asianajajansa ilmoittamaan hänelle äänestyksen tuloksen. Malesherbes heittäytyi itkien hänen jalkojensa juureen, eikä saanut sanaakaan suustaan.
Kuningas ymmärsi mitä se merkitsi, ja kalpenematta vastaanotti hän sanoman. Hän nosti ylös vanhan neuvonantajansa ja puristi hänet rintaansa vasten.
"Minä odotin itselleni sitä, mitä kyyneleenne minulle kertovat", sanoi hän. "Jos pidätte minusta, niin älkää olko murheissanne. Suottehan toki minulle sen ainoan tyyssijan, mikä minulla vielä on jälellä… Vapahtakoon minun vereni kansan niistä kauhuista, joita minun valitettavasti täytyy sille ennustaa."
Hän tiedusteli nyt asian yksityiskohtia ja miten Orléansin herttua oli äänestänyt.
Malesherbes teki hänelle selkoa siitä.
"Oi!" puhkesi Ludvig sanoiksi, "hän tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin kaikki muut."
9.
Ludvig XVI sanoo jäähyväiset perheelleen. — Hänen mestauksensa.
Marie Antoinette sai tiedon Ludvigin kuolemantuomiosta vasta päivää ennen, kuin mestauksen oli määrä tapahtua. Sunnuntaina tammikuun 20. p:nä toitottivat sanomalehtipojat uutisen julki hänen ikkunainsa alla. Illalla annettiin hänen tietää, että hän saisi mennä alas kuninkaan luo ottamaan hyvästit häneltä.
Apotti Edgeworth de Firmont, joka ennen oli ollut prinsessa Elisabethin rippi-isä, saapui viimemainitun kehotuksesta kuninkaan luo.
Tultuansa Templeen, hän mielenliikutuksen valtaamana lankesi polvilleen kuninkaan eteen.
"Minä en ole enää tottunut siihen, että minun eteeni polvistutaan", sanoi kuningas ja nosti rippi-isän ylös.
"Niin", jatkoi hän, "vihdoin on käsissämme se suuri tilinteko, johon kaikkien meidän ajatuksien tulee kiintyä; sillä mitä on kaikki muu tämän rinnalla?"
Sulkeutuneena huoneeseen apotin kanssa valmistautui hän kuolemaan. Hän puheli papin kanssa tulevaisesta elämästä ja tunnusti syntinsä hänelle.
Muuan vartija ilmoitti, että kuninkaan perhe kohta oli tulossa.
Kuningas nousi liikutettuna, meni saliin ja pyysi Cleryä asettamaan esiin vesikarahvin kuningatarta varten. Hän kehotti apottia jäämään viereiseen huoneeseen hyvästijätön ajaksi.
Kuolemaantuomittu, joka käveli lattialla edestakaisin, koetti hillitä kärsimättömyyttään, mutta katseet, joita hän ehtimiseen loi ovelle päin, ilmaisivat selvästi hänen mielenliikutuksensa ja kaihonsa.
Vihdoin kuului askelia, jotka ilmoittivat hänen rakkaittensa tulevan.
Marie Antoinette astui sisään ensinnä, pitäen poikaa kädestä. Molemmat prinsessat seurasivat perästä.
Kaikki heittäytyivät nyyhkien kuninkaan syliin.
Kruununprinssi kapusi isän polvelle ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Elisabeth ja Marie Thérèse kumartuivat hänen puoleensa ja kallistivat päänsä hänen rintaansa vasten. Kuningatar kyyristyi lähelle häntä kiihkoisella hellyydellä.
Kului yli puolen tuntia, ennenkuin kukaan heistä kykeni lausumaan sanaakaan. Yksi yhteinen valitus kuului noiden viiden suusta, jotka istuivat puristuneina lujasti toinen toiseensa. Aika-ajoin puhkesi heidän itkunsa ja nyyhkytyksensä huutoihin, niin valittaviin, että ne kuuluivat läheisille kaduille.
Viimein puhui kuningas. Hän vaatii poikaansa unhottamaan kaikki loukkaukset, antamaan anteeksi niille, jotka olivat saattaneet hänen isänsä mestauslavalle, pitämään uskontoa kunniassa ja olemaan kuuliainen Jumalalle.
Jotta hänen sanansa tekisivät sitä syvemmän vaikutuksen poikaan, sanoi hän tälle:
"Poikani, sinä olet kuullut kaikki mitä nyt sinulle sanonut olen, mutta koska vala on sanoja kalliimpi, niin nosta kätesi ja vanno, että tahdot täyttää isäsi viimeisen tahdon!"
"Veljeni totteli ja ratkesi itkuun", kertoo hänen sisarensa, ainoa niistä viidestä onnettomasta, joka sai jälleen vapauden ja on voinut kertoa tästä.
Jäähyväiset kestivät lähes kaksi tuntia. Kaikkien näiden kyynelten valuessa, kaiken tämän surun ja tuskan purkautuessa ilmoille, seisoi neljä vartijaa, hatut päässä, ja katsoa tuijottivat onnettomaan kuninkaanperheeseen.
Kuningas painoi tyttärensä rintaansa vasten, siunasi hänet ja suuteli häntä moneen kertaan.
Hän kuiskasi kuningattaren korvaan vielä tuskan raastamat ja hellät jäähyväiset, puolusti vihamiehiään, jutteli asian käsittelystä oikeudessa ja koki terästää heidän mieltään rohkeuteen.
Hän taisteli silminnähtävästi pysyäkseen tyynenä. Marie Thérèse pyörtyi hyvästiä heittäessään.
Marie Antoinette tahtoi oleskella yön miehensä luona, mutta onneton ruhtinas epäsi tämän ehdotuksen; hän tarvitsi rauhaa valmistuakseen kuolemaan. Kuningatar pyysi sitten saada ainakin kohdata häntä seuraavana aamuna.
Ludvig myöntyi siihen, mutta kun hänen omaisensa olivat poistuneet, pyysi hän vartijaansa, ettei tämä enää toisi heitä hänen luoksensa; jäähyväisten jättäminen perheelle tuotti hänelle liian suurta tuskaa.
Kuninkaallisten kulkiessa eteishuoneen läpi, vilkaisi kuningatar siinä seisoviin miehiin.
"Te olette konnia kaikkityyni!" huusi hän kiivaasti heille.
Heidän tultuaan jälleen huoneisiinsa kuultiin suljettujen ovien läpi vielä kauan aikaa heidän vaikeroimistaan.
"Poikani", lausui Marie Antoinette Kaarle Ludvigille, "lupaa minulle, ettet koskaan aio kostaa isäsi kuolemaa."
Kuningatar oli niin masentunut päivän mielenliikutuksista, että töin tuskin jaksoi omin voimin riisuutua. Uupuneena heittäytyi hän sänkyynsä. "Me kuulimme", kertoo hänen tyttärensä, "miten hän koko yön värisi vilusta ja surusta."
Varhain seuraavana aamuna astui eräs vartija naisten luo huoneeseen.
Kuningatar luuli hänen tulleen noutamaan heitä sovittuun, viimeiseen yhtymykseen.
Mutta toivo petti; hän oli tullut noutamaan rukouskirjaa kuninkaalle.
Marie Antoinette toivoi yhä vieläkin; sydäntä katkovalla ahdistuksella kuunteli hän jokaista portailta kuuluvaa ääntä.
Mutta se oli turha odotus.
Ludvig oli käynyt levolle ja nukkunut muutamia tunteja. Hän nousi kello viisi ja puki ylleen. Sitten kuunteli hän messua ja vastaanotti pyhän sakramentin apotti Edgeworthin kädestä.
Vihdoin kutsui hän luoksensa Cleryn.
"Anna tämä sormus kuningattarelle", sanoi hän murtuneella äänellä; "se on hänen vihkimäsormuksensa. Sano hänelle, että minä säälien luovun siitä… Sano kuningattarelle, sano sisarelleni ja rakkaille lapsilleni, että minä tosin lupasin sanoa heille jäähyväiset tänään, mutta että tahdoin säästää heidät tästä kauheasta eronhetkestä. Jumala yksin tietää, kuinka vaikealta minusta tuntuu mennä kuolemaan saamatta viimeisen kerran syleillä heitä."
Hän kuivasi silmänsä ja lisäsi äänensoinnulla, joka vihloi Cleryn sydäntä:
"Pyydän sinua lausumaan jäähyväistervehdyksen heille."
* * * * *
Rumpujen pärrytys ilmoittaa Ranskan entisen kuninkaan lähtevänTemplestä.
Kaikki kauppapuodit ovat suljetut, kaikki akkunat kaihtimien. verhoomat. Kanuunat ovat varattuina. Kahdeksankymmentuhatta aseestettua miestä seisoo järjestettyinä riveihin.
Suunnaton määrä lentokirjasia, joissa kansaa kehotetaan pelastamaan kuningas, on viime kuluneina päivinä levitetty kaikkialle. Hallien myyjättäristä, jotka joskus olivat rakastaneet Ludvigia ja hänen perhettään niin suuresti, on vallankumouksen aikana paisunut suurvalta. Rikkaat ja ylhäisessä asemassa olevat naiset olivat saaneet tehtäväkseen taivuttaa heitä anomaan armoa kuolemaantuomitulle hallitsijalle.