Mutta sitten kun neiti Bertin oli tullut hänen neuvonantajakseen, hylkäsi hän nämä vanhat tavat ja menot, joiden mukaan hän niin sanoaksemme suoritti pukeutumisensa julkisesti yleisön nähden. Tultiin kyllä kuten ennen hänen sänkykamariinsa, mutta valtijatar ainoastaan tervehti ja vetäytyi sitten pois. Ja siitä hetkestä lähtien oli neiti Bertin ainoa, joka pääsi hänen pieneen pukuhuoneeseensa, ainoa, joka sai olla hänelle apuna pukeutumisessa.
Kun kuningatar oli täysin pukeutunut, palasi hän siihen suojaan, jota vanhoista ajoista asti oli käytetty pukeutumishuoneena, ja sinne tulivat nyt kaikki, jotka halusivat jättää hänelle anomuskirjoja.
Yhtaikaa saapui myös hovikähertäjä sinne laittamaan kuningattaren hiusasua.
Neiti Bertinin syy oli, että hiuslaite tehtiin tavattoman suureksi.
Marie Antoinette ja hänen hovinaisensa kantoivat kokonaisia torneja tyllistä, kukista ja sulista, joita yhdistettiin valehiuksilla, tekokiharoilla ja -palmikoilla. Mitä kummallisimpia esineitä käyttivät naiset päittensä koristamiseksi. Hiuslaitteita, jotka usein olivat aina kolme- ja neljäkymmentä tuumaa korkeat, käytettiin esittämään kuvauksia jumalatarustosta, idyllejä, kuvaelmia, kasvitieteellisiä puutarhoja, sanalla sanoen, mitä mahdottomimpia asioita.
Erään naisen tukassa nähtiin kerran niitty sekä siinä kaksi pikku lammasta, paimen, puro, tuulimylly y.m. Eräs toinen nainen esiytyi hiusasulla, joka esitti viittä maanosaa, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Erään hiuspukineeseen oli laitettu päivänvarjostin, joka aukeni ja sulkeutui aina sen mukaan oliko päivänpaiste vai pilvinen sää. Eräs toinen nainen taas kantoi hiuskoristeena timanteista tehtyä lintua, joka lerputti siipiään puhjenneen ruusun päällä.
Keksittiin hiuskoristeita jos jonkin nimisiä ja jos jollaisiakin tilaisuuksia varten. Chartresin herttuatar esiytyi eräässä hovijuhlassa täysirikinen sotalaiva päässään; eräänä toisena iltana oli kähertäjä hänen hiustamineissansa kuvaannollisella tavalla esittänyt hänen pienen poikansa Ludvig Filipin makaamassa hoitajattarensa sylissä.
Hovikähertäjä Leonard otti nimekseen "académicien de coiffures et de modes". Ja kun kaikki hovissa oleskelevat naiset välttämättömästi tahtoivat käyttää samaa hiustaiteilijaa, täytyi heidän useinkin käherryttää hiuksensa juhlan edellisenä aamuna tahi iltana. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin istua liikkumatta tuolilla koko yö, jotta tuo ihana taideteos ei vain mitenkään tärveltyisi.
Nuo mahdottoman isot hiuskoristeet eivät olleet miksikään helpotukseksi huvikävelyillä, vielä vähemmin vaunuilla ajeltaessa. Vaunujen ovet oli tehtävä korkeammiksi, jotta naiset pääsivät niistä sisään, eivätkä itse vaunutkaan olleet tarpeeksi korkeat; nähtiin naisten istuvan aivan koukussa ajopeleissään. Toisilla oli tapana ajaessa pitää päänsä ulkona vaununikkunasta, ja toiset taasen olivat polvillaan vaunuissa suojellakseen hiuslaitostaan.
Tanssiaisissa oli naisten miltei mahdoton ottaa askeltakaan satuttamatta kynttilänkruunuja ja seinälamppuja. Teatterissa sattui usein yhteentörmäyksiä ja kuultiin suukopua hiuskoristusten takia, jotka estivät näkemästä näyttelijöitä lavalta. Pilalehdet ja yleinen mielipide ottivat muotihullutuksia vitsoaksensa saamatta silti aikaan muutosta parempaan päin, ja monet pilakuvien piirtäjät antoivat teelmilleen hahmoksi kuningattaren kasvonpiirteet.
Neiti Bertin ei ollut halukas pysähtymään puolitiehen; joka kuukausi, välistä joka viikkokin antoi hän Léonardin tehdä hiusasun yhä korkeammaksi.
Kun Marie Antoinette eräänä aamuna astui pukuhuoneeseensa, tuli palvelija häntä vastaan kantaen jakkaraa, jonka tarkoitusta kuningatar ei pystynyt arvaamaan.
"Mihinkä tuota jakkaraa tarvitaan?" kysyi hän kamarirouvaltaan.
Kähertäjä lähestyi nöyrästi kumartaen ja ilmoitti alamaisimmasti, että hänen oli mahdotonta kähertää hänen majesteettinsa tukkaa, jos hän ei käyttänyt jakkaraa, ylettääksensä hiusasun huippuun.
Kuningatar lahjoitti äidilleen muotokuvansa, jossa hän oli kuvattuna tuo korkea hiuslaitelma päässä; hiuslaitelman teki vielä korkeammaksi siihen kiinnitetty pitkä sulka.
Maria Teresia lähetti kuvan takaisin kirjoittaen samalla:
"Tyttäreni! Palautan tämän mukana minulle aiotun lahjasi. Siinä mahtoi olla erehdys, minä en havainnut kuvassa Ranskan kuningatarta, vaan näyttelijättären. Lähetän sentähden muotokuvan takaisin, odottaen sen sijasta saavani oikean."
Mutta äidin varoitukset ja neuvot hänen pukujensa suhteen eivät paljoakaan tehonneet nuoreen hallitsijattareen, joka piti näitä varoituksia keisarinnan pahanmielen purkauksina.
Yhtä pikaisten ja liiallisuuteen menevien vaihtelujen alaisina kuin hiusasut, olivat muotiväritkin.
Eräänä päivänä esiintyi kuningatar vaaleankeltaisessa puvussa. "Se on kuningattaren tukanväri", sanoi Provencen kreivi, ja heti alettiin hovissa käyttää sitä väriä. Suortuvia Maria Antoinetten hiuksista lähetettiin silkkitehtailijoille Lyonissa, jotka kutoivat aivan samanvärisiä kankaita ja nauhoja.
Toisen kerran esiintyi hän tummanruskeassa puvussa. "Tuo väri muistuttaa kirppua!" lausui kuningas.
Ja tästä lähin tuli kirpulla olemaan tärkeä sijansa muotimaailmassa. Alettiin valmistaa kankaita, joille annettiin nimeksi "vanha kirppu", "nuori kirppu", "kirpun maha", "kirpun pää" ja "kirpun selkä".
"Sallikaa minun antaa teille neuvo", lausui joku hovimies ulkomaalaiselle, joka halusi päästä käymään hovissa; "pukeutukaa kirppufrakkiin ja kirppuliiviin ja esiintykää varmuudella. Siinä kaikki mitä nykyään tarvitsee voidakseen saavuttaa onnen."
Marie Antoinette antautui uskomattomalla innolla pohtimaan kaikkia muotikysymyksiä. Oli aikoja, jolloin hän ei voinut muusta puhua kuin puvuista ja koreuksista. Kreivi de la Marck, joka on kuvannut senaikuista Ranskan hovia, lausuu hänestä: "Kuningatar käy ehtimiseen teatterissa, tekee velkoja, ajaa huvista toiseen, koristaa itseään prameudella ja sulilla ja tekee pilaa jos jostakin."
Hänen esimerkkinsä vaikutti turmiollisesti kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja eri säätyluokkiin kuuluvat naiset matkivat häntä. Tahdottiin heti saada samanlainen hiuslaitos kuin hänellä oli, samallaisia sulkia ja kukkaseppeleitä.
Seurauksena tästä oli, että naisten pukukustannukset kohosivat suunnattomasti. Aviomiehet ja isät valittelivat, ja monen oli pakko tehdä velkoja, mikä antoi aihetta ikäviin perheriitoihin. Toraa ja eripuraisuutta syntyi aviopuolisoitten välillä, jotka tähän saakka olivat eläneet sovinnossa, mutta päättivät nyt erota. Ja yleinen mielipide merkitsi Marie Antoinetten siksi, joka huonon esimerkkinsä kautta alensi sukupuolensa arvoa.
9.
Marie Antoinetten ystävyydenliitot. — Prinsessa Lamballe. —Ruhtinatar de Guéménée. — Kreivitär Polignac.
Marie Antoinette oli koko elinikänsä varsin kerkeä solmimaan ystävyydenliittoja kauniitten naisten kanssa. Mutta yhtä helppoa kuin oli saada hänet kiedotuksi johonkin kauneuden tai nerokkuuden paulaan, yhtä helposti saattoi menettää hänen ystävyytensä, sillä jos oli toiselta puolen helppoa saada kiinnitetyksi hänen eloisa mielensä, niin toiselta puolen haki hänen pintapuolinen, herkkä mielikuvituksensa alati uusia, yllättäviä vaikutteita.
Hänen äkkiä leimahtavat tunteensa vaihtoivat myötäänsä esineitä, ja ennenkuin hän oli ystävystynyt kreivitär Polignacin kanssa, väitettiin, eikä syyttä, että totinen ystävyys oli Maria Antoinetten sydämelle vieras.
Eräässä juhlassa kreivitär Noaillesin luona esitettiin prinsessa Lamballe tulevalle kuningattarelle. Marie Antoinette oli tuskin kerinnyt luoda katseensa tuohon ihanaan olentoon, kun muisto kaikista hänen entisistä ystävättäristään oli kuin pois puhallettu.
Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignan syntyi Turinissa 8. p:nä syyskuuta 1749; hänen vanhempansa olivat prinssi Ludvig Viktor Carignan ja prinsessa Christine Henriette Hessen Rheinfeldt-Rothenburg. Seitsemäntoista vuoden ikäisenä oli hän tullut Ranskaan mennäkseen avioliittoon prinssi Lamballen, hyväntekeväisyydestään ja jalosta luonteestaan suuressa arvossa pidetyn Penthièvren herttuan ainoan pojan kanssa.
Heidän avioliittonsa oli ollut lyhytikäinen ja onneton. Lankonsa, Chartresin herttuan viekoittelemana oli prinssi kohta häitten jälkeen antautunut mitä hillittömimpiin irstailuihin. Vuosi häitten jälkeen kuoli hän siveettömän elämänsä tuottamien seurausten johdosta.
Hänen leskensä oli viehättävimpiä olentoja silloisessa Ranskan hovissa. Häntä on nimitetty "kevääksi kärpän puvussa", "lumenalaiseksi ruusuksi".
Lukemattomia olivat ne kulkupuheet, jotka pantiin liikkeelle toisten, Marie Antoinetten läheisyydessä oleskelevien naisten vahingoittamiseksi, mutta mitään varjon tapaista ei ole koskaan tämän ystävättären maineeseen sattunut, ei kukaan vihamiehistä ole rohjennut epäillä hänen puhtauttaan ja siveyttään.
Surun ensiksi yllättäessä hänet puolison kuoleman johdosta oli hän sulkeutunut luostariin, mutta sittemmin oleskeli hän appensa luona, joka rakasti häntä kuni omaa lastaan.
Kun häntä suuremmille juhlille kutsuttiin Versaillesiin, herätti hänen kauneutensa yleistä ihmettelyä. Ludvig XV mielistyi ihan täydellisesti siihen, ja kreivitär du Barry ja hänen puolueensa alkoivat peljätä, että prinsessa Lamballesta tulisi Ranskan kuningatar ja että rakastajattaren aika olisi ohi.
Mutta nuori prinsessa ei osottanut vähintäkään myötämielisyyttä vanhaa kuningasta kohtaan. Koettelemukset ja surut, jotka hän oli saanut kestää, olivat tehneet hänet raskasmieliseksi, ja hän halusi ennen kaikkea elää erotettuna maailman tuoksinasta.
Tämä hänen surullinen yksinäisyyteen pyrkimisensä teki hänet vain sitä enemmän mieltäkiinnittäväksi kruununprinsessan silmissä. Kaikki näytti olevan omiaan lähentämään heitä toisiinsa: heidän tasaikäisyytensä, kauneutensa, jota he molemmin puolin ihailivat, ja sukuperänsä, josta he kumpikin olivat hyvin ylpeitä.
Kruununprinsessan kiintymys synnytti luottavaisuutta, ja luottavaisuutta seurasi tuttavallisuus.
Ludvig XV:nnen viimeisinä hallitusvuosina nähtiin heidät myötäänsä yhdessä, ja hallitusistuimelle nouseminen ainoastaan lujitti heidän kesken solmittua ystävyydenliittoa.
Prinsessa Lamballen ystävyys tarvitsi, tullakseen pysyväiseksi, saada liikkua vakaamielisyyden pohjavirralla. Hän tarjosi nuorelle itävallattarelle hellyytensä, jonka hänen puolisonsa oli ylenkatsonut ja joka siitä saakka oli ollut kätkettynä hänen olemuksensa kylmän kuoren alle. Hänen tunteensa kruununprinsessaa kohtaan olivat kunnioitusta, kiitollisuutta, ihmettelyä ja mitä lämpimintä rakkautta.
Heidän luonteissaan tavattavat erilaisuudetkin olivat vain omiansa lähentämään heitä toisiinsa. Kuningattaren vilkkaus vaimensi prinsessan raskasmielisyyttä, ja prinsessan tyyneys vaikutti otollisesti kuningattaren vilkkaaseen, alati kirmailevaan mieleen.
Marie Antoinette oli tuskin noussut valtaistuimelle, kun hän lausui haluavansa saada ystävättärensä kiinnitetyksi hoviin.
Ylhäisen sukuperänsä takia ei prinsessa voinut suostua vastaanottamaan hovimestarinnan paikkaa, ja intendanten paikka oli ainoa, joka soveltui hänen korkealle arvolleen.
Entisen kuningattaren aikoina oli tuo arvo ollut Bourbonin herttuan tyttärellä, prinsessa de Clermontilla, mutta tämän kuoltua 1741 ei virkaan nimitetty ketään eikä sen täyttämistä oltu sen koommin enää ajateltu.
Tieto siitä, että Marie Antoinette halusi tällaisen viran jälleen perustettavaksi madame Lamballen, ulkolaisen ruhtinattaren hyväksi, herätti paljon tyytymättömyyttä. Kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavan siitä ja silloinen rahaministeri Turgot kehotti niinikään mitä vakavimmin tuumasta luopumaan.
Kiihkeillä pyynnöillään pääsi kuningatar toki viimein toiveittensa perille. "Ette voi uskoa kuinka olen onnellinen", kirjoitti hän kreivi Rosenbergille; "minä valmistan rakkaalle ystävättärelleni ilon, ja itse tulen nauttimaan siitä vielä enemmän iloa kuin hän."
Nimitys tapahtui syyskuussa 1775. Prinsessa Lamballe oli silloin kuudenkolmatta vuoden vanha.
Hänen astumisensa uuteen virka-arvoonsa herätti hovissa suuttumuksen myrskyn, ja kaikilta tahoilta tuli tyytymättömyys näkyviin.
87
Madame de Cossé — kuningattaren edellinen suosikki — haki ja sai eron virastaan ja useat muut hovinaiset kieltäytyivät tekemästä kuuliaisuuden lupausta tälle uudelle intendantelle. Kreivitär Noailles ei ollut unhottanut liikanimeään "rouva Etikette" eikä ollut antanut anteeksi kuningattarelle hänen pilantekoaan vanhoista hovitavoista; hän otti eron toimestaan samassa kuin prinsessa Lamballe ryhtyi virkaansa, ja lähti pois hovista, mieli täynnä katkeruutta kuninkaallista valtiatartaan kohtaan, mikä katkeruus sittemmin yltyi vihaksi.
Prinsessa Lamballe oli rehellinen, joskin hieman pyrehtivä luonne. Miten paljon ihmeteltäneekin hänen uskollisuuttaan, joka vei hänet marttyyrikuolemaan, ei silti sovi kieltää, että hänellä oli useita pieniä vikoja, joista toinen saattoi loukkautua.
Kuningattaren avulla hankki hän veljelleen, prinssi de Carignanille jalkaväkirykmentin ylipäällikön viran sekä 30,000 frangin vuotuiset tulot. Omasta kohden sai hän intendantena varatuksi itselleen 150,000 frangin suuruisen palkkion vuodessa.
Näillä sekä näitten kaltaisilla vaatimuksillaan herätti hän hovipiireissä paheksumista, mikä kylläkin oli oikeutettua.
Toiselta puolen täytyy tunnustaa, ettei hän koskaan ollut aikonut käyttää näitä tuloja omaksi hyväkseen. Kansan ei olisi pitänyt valittaa hänen tuloistaan, sillä suurin osa niistä joutui apua tarvitsevien käsiin. Niin pian kun puutteen ja kärsimyksen kuva kohtasi hänen silmäänsä, heräsi tuo jäykkä, kylmä kauneus hänessä eloon, ja hänen mielensä silloin lämpeni ja vilkastui. Eikä köyhä milloinkaan mennyt apua saamatta hänen luotansa.
Prinsessa oli harras hovitapojen noudattaja ja täytti mitä suurimmilla innolla velvollisuutensa intendantena. Ja mitä useammin ja selvemmin hän huomasi, että oli ihmisiä, jotka olivat vastahakoisia tunnustamaan hänen asemaansa, sitä innokkaammin piti hän kiinni niistä etuoikeuksista, joita hän luuli itsellään olevan.
Kuningattaren täytyi lakkaamatta kuunnella valituksia ja ratkaista riitoja; tämä teki hänet nyreäksi ystävätärtä kohtaan ja ystävyys alkoi vähävähältä kylmetä. Kuningatar alkoi yhtä kevytmielisesti kuin ennen rakentaa sekä purkaa ystävyydenliittoja, luopumatta toistaiseksi silti kokonaan prinsessasta. Mutta uudet ystävättäret, jotka huvittivat häntä jonkun aikaa, osottautuivat niin halukkaiksi käyttämään hyödykseen hallitsijattaren suosiota, että kuningatar vallan selvään huomasi prinsessa Lamballen paraimmaksi ja epäitsekkäimmäksi ystäväkseen. "Naisista, jotka minä tunnen, on hän ainoa, joka ei kanna pahuutta sydämessään", lausui hän. "Hänessä ei ole vihaa eikä kateutta."
Sen-aikaisista ystävättäristä ansaitsee mainitsemista vain yksi, ruhtinatar de Guéménée. Hän oli jo ennen mainitun kreivitär de Marsanin veljentytär ja oli alottanut uransa hovissa prinsessa Elisabethin kotiopettajattarena.
Ruhtinas de Guéménée ja hänen vaimonsa viettivät hyvin iloista elämää, ja kuningatar mieltyi siihen niin, että alkoi viettää iltojansa heidän parissaan.
Heidän seurapiiriinsä kuului yksinomaan nuorehkoja herroja ja naisia, ja heidän salongeissaan käyttäydyttiin niin sopimattomalla tavalla, että se herätti yleistä paheksimista. Siellä pelattiin suurista summista ja seurustelukieli oli jokseenkin höllää. Siellä esitettiin näytelmäkappaleita, jotka erään aikalaisen lausunnon mukaan "soveltuivat näytettäviksi ainoastaan ruhtinaille ja säädyttömille naisille". Ja niin kevytmielistä oli seurustelutapa tässä talossa, että useimmat kutsun saaneista naisista eräänä päivänä katsoivat parhaaksi poistua.
Mutta kuningatar jäi taloon. Useitten vuosien mittaan hän kävi joka ilta madame de Guéménéen salongeissa, ja hänellä oli tavattoman hauskaa seurassa, jota muut olivat pitäneet sopimattomana.
Enemmän kuin mikään erityinen kiintymys emännän persoonaan, houkutteliMarie Antoinettea madame Guéménéen salonkeihin oma huvitteluhalunsa.Sen sijaan kiinnitti hänet yksistään sydämensä seuraavaanystävättäreensä, kreivitär de Polignaciin.
Madame de Polignacin esiintyminen näyttämöllä tuli kuningattarelle yhtä tuhoatuottavaksi kuin se hänelle itselleen ja kaikille hänen sukulaisilleen tuli edulliseksi.
Samalla kertaa kun prinsessa Lamballe nimitettiin intendanteksi ja madame Noailles otti eron toimestaan, oli, kuten tiedämme, muitakin muutoksia hovissa tapahtunut. Näistä muutoksista mainittakoon, että kreivitär Diane de Polignac nimitettiin esilukijaksi hoviin.
Marie Antoinette pysyttelihe aluksi hyvin kylmänä tätä naista kohtaan, jota hän syystä piti itserakkaana ja keimailevana. Diane osasi kuitenkin asettaa niin, että hän pääsi kuningattaren läheisimpiin iltaseuroihin, joissa hän teki itsensä pelättäväksi terävän kielensä vuoksi.
Hän se esitti kälynsä kuningattarelle.
Gabrielle Yolande Claudine Martine Polastron syntyi 1749 ja meni 1767 naimisiin kreivi Jules Polignacin, erään köyhän, Auvèrgnestâ kotoisin olevan aatelismiehen kanssa.
Ennen Versaillesissa esiintymistään oli hän elänyt hiljaista ja huomaamatonta elämää maalla. Hän oli pitänyt kunnianaan olla rehti talonemäntä, ja siltä tuntui kuin ei mikään olisi ollut hänen ajatuksilleen vieraampaa kuin tulla kuokkavieraaksi kuninkaan linnaan.
Jo ensi yhtymisessä osotti kuningatar madame Polignacille erinomaista huomiota. Marie Antoinette luuli hänessä vihdoin löytäneensä sen mitä hän niin kauan oli hakenut: sydämen, joka ymmärsi hänet ja saattoi tuntea täydellisesti samaa kuin hän.
Kuningatar lausui ihmettelevänsä, ettei hän ennen ollut tavannut kreivitärtä, ja tämä vastasi silloin, että kun hänellä ja hänen miehellään ei ollut varallisuutta, ei heillä myöskään ollut syytä oleskella hovissa.
Vastaus oli naiivi, mutta samalla viisas. Hänen viehättävä olentonsa oli miellyttänyt kuningatarta ja köyhyys vain lisäsi hänen viehättäväisyyttään. Kuningattaren mielestä oli kuin kohtalo tässä olisi tehnyt vääryyttä, jonka sovittamiseen hänellä nyt oli erinomainen tilaisuus.
Väitetään ettei kreivi enempää kuin kreivitärkään ensi alussa ollut erittäin kunnianhimoinen. Varmaa kumminkin on, että Jules Polignacin tulevaisuudentoiveet olivat yhtä pienet kuin hänen varallisuutensakin siihen aikaan, jolloin hänen vaimonsa pääsi kuningattaren suosioon.
Marie Antoinette halusi nyt kuten muutamia vuosia sitä ennen madame Lamballen suhteen kiinnittää tämän uuden ystävättären hoviinsa. Eräs hovimestarinnan paikka oli avoinna, mutta traditsioneja polkematta ei tätä tointa kumminkaan käynyt luovuttaminen aivan nuorelle ja tuntemattomalle naiselle. Sitäpaitsi ilmoitti kreivitär, ettei hän halunnut mitään tointa hovissa.
Saadakseen asian alkeille Marie Antoinette ilman muuta teki hänet ystävättärekseen. Madame Polignac ja hänen miehensä muuttivat asumaan erääseen taloon Versaillesissa, jossa he kuningattaren kustannuksella aluksi viettivät jotensakin vaatimatonta elämää.
Mutta ei kulunut vuottakaan, kun asema jo muuttui tykkänään toiseksi. Suosionosotuksia sateli jos jonkinlaisia kreivittärelle ja hänen miehelleen, ja suunnattomia rahasummia tuhlattiin heille kummallekin. Kaiken sen rinnalla, mitä tämä aviopari sai vastaanottaa, eivät prinsessa Lamballen osaksi tulleet suosionosotukset merkinneet niin mitään.
Polignac ja hänen vaimonsa saivat ensin 400,000 frangia velkainsa maksamista varten. Sen jälkeen saivat he vielä 800,000 frangia myötäjäisiksi kaksitoistavuotiaalle tyttärelleen, sittemmin herttuatar de Gramontille.
Mutta ei siinä vielä kyllin; he saivat myönnetyksi itselleen nautinto-oikeuden kuninkaalliseen tilukseen, jonka vuotuiset tulot nousivat 100,000 frangiin; he pyysivät saada oikeuden hallita postilaitosta, mikä niinikään oli runsastuloinen virka, ja kaikki heille myönnettiin! Ei ollut siis ihme, että suosionosotuksia alettiin pitää liiallisina ja Polignacin perheen vaatimuksia kohtuuttomina.
Kreivitär Polignac ei suinkaan ollut mikään lahjakas nainen eikä hänellä myöskään ollut erityisempiä opillisia tietoja. Mutta hän oli täydellinen maailmannainen, kohtelias ja hienotunteinen. Hänellä oli miellyttävä ulkomuoto sekä tavaton mielenmaltti, mikä ei jättänyt häntä pulaan tukalimmissakaan tiloissa; mutta tämän hyvänsävyisen ulkonaisen käytöksen takana piili epäilemättä enemmän julkeutta ja ahneutta, kuin mitä hän tahtoi näyttää.
Marie Antoinette ei saanut tämän naisen puolelta osakseen sellaista rakkautta, mikä olisi lähimainkaan vastannut hänen omia tunteitaan, tahi sellaista kiitollisuutta kuin hänen anteliaisuutensa olisi ansainnut.
Jos kreivinna vain olisi saanut olla omissa oloissaan, ei hänen vaikutuksensa olisi tullut niin turmiolliseksi; varmaankin hän silloin olisi tyytynyt kunniasijoihin ja lisättyihin vuosituloihin miestänsä ja tämän sukulaisia varten. Mutta tuskin oli hovissa tultu näkemään, mistä päin tuuli puhalsi, kun uuden suosikin ympärille jo kerääntyi naisia ja herroja, jotka ymmärsivät käyttää hyödykseen hänen nauttimaansa suosiota ja hänen vaikutusvaltaansa.
Kreivitär sai yhtenään vastaanottaa yhä uusia suosionosotuksia. Uskotellen ettei hän muka mitään toivonut, harjaantui hän päivä päivältä yhä paremmin taidossaan viekotella kuningatarta lupaamaan yhä enemmän ja enemmän, ja hän ja hänen ystävänsä käyttivät hyväksensä kuningattaren heikkoutta siinä määrin, että se tuntuu miltei uskottomalta.
Kuningattaren innokas ystävyys kreivitärtä kohtaan sai vireille vanhojen aatelissukujen kateuden, ja kun madame Lamballe huomasi, että Marie Antoinetten vihamiehet käyttivät tätä uutta ystävyyttä aseena häntä vastaan, katsoi hän velvollisuudekseen huomauttaa kuningatarta niistä vaaroista, joille hän pani itsensä alttiiksi.
Mutta tämä toimenpide oli jo yltäkyllin riittävä tekemään kreivitär Polignacin prinsessan ilmeiseksi vihamieheksi, ja riita ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla: viaton, rehellinen prinsessa ei mahtanut mitään kreivinnalle, jolla vielä oli uutuuden viehätystä sekä sukunsa ja ystäviensä hovista saama kokemus selkänojanaan.
Madame Lamballe oli Ranskan ylimystön jaloimpia naisia. Mutta hovissa uskottiin yhtä vähän hänen voivan toimia jalosti kuin että hänellä oli jalo luonne. Häntä pidettiin liian mitättömänä ja huonolahjaisena. Eikä saatakaan kieltää, ettei jälkimäisessä väitteessä ollut perää; hänen seuransa tuntui tosiaankin ajan pitkään hieman ikävystyttävältä.
Kirjailijatar madame de Genlis tuomitsee häntä varsin ankarasti. Hän tapasi prinsessan usein Orléansin herttuan luona ja sanoo prinsessan olleen mitättömän sekä kokonaan kykenemättömän johtamaan seurapuhelua. Vielä väittää hän prinsessan usein saaneen hermo- ja pyörtymiskohtauksia, mikä teki hänen seuransa vähemmän hupaiseksi.
Kreivitär Polignac ja hänen sukulaisensa ymmärsivät käyttää hyväkseen prinsessan heikkoja puolia. He, jotka itse pyysivät niin paljon, puhuivat lakkaamatta hänen suurista vaatimuksistaan. He puhuivat moittien hänen kateudestaan ja hänen suoraluontoisuudestaan, jota he sanoivat typeryydeksi.
Aluksi koetti kuningatar sovittaa molempia kilpailijoita keskenään, he kun molemmat esittivät hänelle valituksiaan, mutta sitten hän vähitellen alkoi kyllästyä prinsessa Lamballeen. Itsekään huomaamatta tottui hän tulemaan toimeen ilman hänen seuraansa.
Madame Lamballella ei tosin ollut, kuten sanottu, mitään eteviä luonteenlahjoja, mutta hän oli aikaisin saanut tottua kärsimyksiin, ja hän oli liian ylpeä näyttääkseen miten hän kärsi. Hän ei tosin hetikohta voinut vetäytyä pois korkeaan asemaansa kuuluvien velvollisuuksien täyttämisestä, mutta hän näyttäytyi yhä harvemmin ja harvemmin ja vetäytyi viimein kokonaan pois hovista.
Ja siinä hän teki viisaasti; hän oli kadottanut kuningattaren suosion, eikä kukaan koettanut pidättää häntä lähtemästä.
Prinsessa muutti takaisin appensa luo, ottaen osaa hänen yksinäiseen elämäänsä, kunnes vaara hänet jälleen kutsui hallitsijattaren läheisyyteen.
Onnen päivinä ei hänen ystävyytensä ollut aivan vailla vaatimuksia, mutta myöhemmin, kun melkein kaikki järjestään hylkäsivät Marie Antoinetten, pysyi hän hallitsijattarelleen horjumattomasti uskollisena. Hän rakasti Marie Antoinettea enemmän kuin tämä rakasti häntä, ja antoi onnettomalle kuningattarelle enemmän kuin mitä hän itse sai vastaan ottaa.
* * * * *
Kreivitär Polignac oli saavuttanut tarkoituksensa, — hänen vastustajansa oli poistunut vapaaehtoisesti.
Pian ei kuningatar enää voinut tulla toimeen uudetta ystävättärettään. Kaikkialla ja kaikkinaisissa tilaisuuksissa osotti hän hänelle mitä suurinta herttaisuutta.
Sen sijaan että olisi, hovissa vanhastaan vakaantuneen tavan jälkeen, syönyt päivällistä yhdessä kuninkaan kanssa koko kansan nähden, söi kuningatar nyttemmin — paitsi sunnuntaipäivinä — yksin kreivittären seurassa. Hän ei halunnut tulla häirityksi ollessaan ystävättärensä kanssa yksissä ja sen tähden toimitti hän pois palvelevan hovinaisensa sekä kielsi päästämästä ketään huoneeseen, jossa hän ja madame Polignac oleskelivat.
Iltasin otti hän ystävätärtään kainalosta ja käyskenteli tuttavallisesti hänen kanssaan. Kun kreivitär matkusti maalle, kirjoitti kuningatar hänelle ahkerasti ja kertoi kaikki, mitä Versaillesissa tehtiin ja toimitettiin. Jos kreivitär oli sairas, kävi kuningatar häntä katsomassa ja osotti jos jollakin tavalla hänelle hellyyttään.
Kreivitär sairastui tuhkarokkoon — tauti tarttui kuningattareenkin. Kreivitär odotti synnytysaikaansa, ja koko hovin täytyi muuttaa Marlyyn, jotta kuningatar saisi olla hänen läheisyydessään. Kreivitär Polignac oli ainoa ihminen, jonka vikoja kuningatar ei ottanut koskaan huomatakseen. Muutoin saattoi hän sekä sangen järkevästi että ankarasti arvostella ympärillään olevia ihmisiä, mutta madame Polignacista hän ei koskaan kärsinyt lausuttavan ainoatakaan halventavaa sanaa.
Tuo hehkuva ystävyys, joka yhdisti hänet tähän naiseen, antoi virikettä hänen vähemmin hyville ominaisuuksilleen.
Kreivittären seurustelupiiri ei voinut olla tarkoin valikoitu, siksi oli se liian suuri. Kuningattaren suuren anteliaisuuden johdosta viekoittui hän käyttämään tuhlaavaisuutta, joka vahingoitti yhtä paljon hänen omaa kuin hänen haltijattarensakin mainetta.
Toimeenpanemalla alituiseen uusia huvituksia osasi hän herättää ja ylläpitää kuninkaallisen ystävättärensä mielenkiintoa. Marie Antoinette oli vilkas, iloinen ja kiemailevainen. Aavistamattansa antautui hän alttiiksi pahojen kielien panetuksille, ja hänen tapansa käydä joka päivä tervehtimässä ystävätärtä tuli ennen pitkää hänelle pakottavaksi tarpeeksi. "Marie Antoinetten yritykset", huomauttaa Goncourt varsin sattuvasti, "tarkoittavat kaikki madame Polignacin korottamista kuningattaren rinnalle ja kuningattaren alentamista madame Polignacin vertaiseksi."
Lämpimintä rakkautta seuraa usein — semminkin maailman isoisten kesken — mitä suurin välinpitämättömyys. Tiedettiin prinsessa Lamballen olleen kuningattarelle miltei yhtä rakas, ja kumminkin oli prinsessan aikoinaan nauttima suosio haihtunut kuin kaste auringonpaisteessa. Madame Polignacin ystävät tiesivät kokemuksesta tämän ja käyttäytyivät sen mukaan; he riensivät kaikki lämmittelemään hehkuvan hellyyden säteissä.
Armonosotussade tulvi edelleen Polignacin perheen ja sen ystävien yli. Kreivittären appi, kaikin puolin vähäpätöinen mies, nimitettiin lähettilääksi Sveitsiin, virkaan, joka oli hyvin haluttu ja johon oli ilmoittaunut useita paljoa ansiokkaampia hakijoita. Diane de Polignac nimitettiin prinsessa Elisabethin kotiopettajattareksi, kreivi Julesista tehtiin ylihovitallimestari, ja hänen tulojaan lisättiin sen kautta vielä 80,000 frangilla vuodessa. Sitäpaitsi annettiin hänelle ja hänen jälkeläisilleen herttuan arvonimi. Oltiin tietävinään, että Polignacin herrasväki vähässä ajassa oli hankkinut itselleen yli puolen miljoonan vuotuiset tulot. "Historiassa ei ole montakaan esimerkkiä siitä, että ruhtinaiden suosio olisi niin vähässä ajassa tuottanut niin suurta hyötyä yhdelle ainoalle perheelle", lausuu tämän johdosta kreivi Mercy-Argenteau.
Polignacin piirin ulkopuolella olevista tuntuivat suosionosotukset suunnattomilta. Sitäpaitsi oli moinen tuttavallisuus hallitsijattaren ja erään hänen alamaisensa välillä mitä jyrkimmässä ristiriidassa Ranskan hovissa vallalla olevien tapojen kanssa. Versaillesissa ja myöskin Pariisissa oli mielten katkeruus yleinen, ja tyytymättömyys tähän puolueellisuuteen ja sopimattomaan tuttavallisuuteen tuli äänekkäällä ja kaunistelemattomalla tavalla julki.
Tätä kummallista ja todella sopimatonta ystävyyttä katsottiin epäterveelliseksi. Kuningatar ja kreivinna tehtiin pilkkakuvausten, hävyttömien laulujen ja herjauskirjoitusten esineiksi.
Marie Antoinetten todelliset ystävät näkivät myrskypilvien kerääntyvän ja tahtoivat huomauttaa hänelle tästä luonnottomasta hellyydestä johtuvaa vaaraa, hellyydestä, jota hän ei edes koettanutkaan peitellä. Prinsessa Lamballe oli ensimäinen, joka varoitti häntä ja kadotti sen kautta kuningattaren suosion. Apotti Vermond seurasi prinsessan jälkiä. Mutta kuningatar ei ollut häntä laisinkaan ymmärtävinään ja karttoi kaikkea vakavampaa keskustelua tästä asiasta.
Apotti lähti samaten pois hovista, mutta palasi ennen pitkää takaisin ja karttoi sittemmin tuohon arkaluontoiseen asiaan kajoomista.
10.
Pieni Triano. — Kuningattaren tuhlaavaisuus. — Peliskandaalit hovissa. — Marie Antoinetten suhde taiteeseen ja kirjallisuuteen. — Kuninkaalliset näyttelijät Trianossa.
Jo ennen kuningattareksi tuloaan oli Marie Antoinette usein toivonut itselleen omintakeista taloa maalla; hän rakasti maaelämän hiljaisuutta, salojen yksinäisyyttä, lintujen laulua.
Kuningas tiesi tämän hänen toivomuksensa, ja kohta valtaistuimelle nousemisensa jälkeen lausui hän Marie Antoinettelle:
"Nyt saatan täyttää toivomuksesi. Pyydän sinun vastaanottamaan Trianon ja käyttämään sitä omaa itseäsi varten. Se on vanhastaan ollut kuninkaan suosikkien tyyssijana ja tästedes se kuuluu sinulle."
Marie Antoinette ihastui ikihyväksi ja vastasi leikillisesti:
"Suostun ottamaan lahjan sillä ehdolla, ettet sinä tule sinne muuten kuin kutsuttaessa."
Pieni Triano on kaksikerroksinen talo. Sen ympärillä oli ennen muinoin kahdeksan pienempää olkikatoilla katettua taloa, jotka oli varattu yksinkertaisemmille perheille; jokaiseen näistä pienistä taloista kuului vähäinen ryytimaa. Paitsi muuta oli Trianon lähistössä tuulimylly ja koulutalo.
Seurustelusääntö menetti valtansa täällä hiljaisessa maaelämässä. Aamulla lähti Marie Antoinette Versaillesista jalkaisin ja riensi maahuvilalleen, jossa hän juoksi ympäri puutarhoissa poimien kukkia.
Hän piti silmällä työmiehiä ja istui neuloen tahi ommellen istuttamainsa puitten varjossa. Hän kirnusi voita ja keitti hilloja, hänellä oli mielilehmänsä, joita hän toisinaan itse lypsi, hänellä oli kyyhkysiä ja kanoja, joita hän ruokki, ja kukkia, joita hän vaali.
Se oli maaelämää, täysin hupaista ja vapaata, maaelämää jommoista Maria Teresian hallitessa pääsi juurtumaan Habsburgien patriarkaaliseen kotiin.
Illat vietettiin sisällä salongeissa, mutta ikkunat ja ovet saivat olla avoinna. Milloin kuningattarella oli vieraita, tarjosi hän itse heille teetä. Tultiin ja lähdettiin, istuttiin salongeissa ja käveltiin puistoissa — tehtiin sanalla sanoen mitä kunkin mieleen juolahti.
Spinetti seisoi avattuna, ja sen ääreen istahti milloin yksi milloin toinen soittamaan. Kreivitär Polignac soitti harppua, ja Maria Antoinette lauloi pienehköjä lauluja, joita hän itse oli sepittänyt.
Säkeistöt eivät olleet erittäin kauniita, ja kuningattarella oli hyvin pieni ääni. Mutta hänen ranskalaiset kuulijansa eivät olleet yhtä suoria kuin Ruotsin Kustaa III, joka sanoi hänelle: "Ette laula niinkään huonosti, ollaksenne kuningatar."
Sunnuntaisin antoi hän päästää siististi puetut ihmiset Trianon puutarhoihin. Hän antoi heille luvan tanssia nurmikolla ja erään teltan alla, ja välistä sattui, että hän, ilahuttaakseen heitä, itse otti osaa tanssiin.
Pahat kielet nimittivät Trianoa "Kuningattaren pikku Wieniksi", ja tämä loukkasi häntä yhtä suuressa määrin kuin hänelle itselleen annettu lisänimi "Itävallatar". Kun joku pyysi lupaa päästä katsomaan hänen pikku Wieniään, epäsi hän aina sellaiset pyynnöt.
Pahanilkisyys, joka ei koskaan lakannut vainoomasta Maria Antoinettea niin kauan kuin hän oleskeli Ranskassa, ja joka takertui kiinni kaikista pienimpäänkin hänen sanaansa ja kaikkiin hänen tekoihinsa, antautui erityisellä mielihalulla ahdistelemaan Trianoa.
Kuningattaren istuessa syytettyjen penkillä esiintoi tuomari raskauttavana seikkana ne summat, jotka Marie Antoinette oli tuhlannut Trianonsa hyväksi.
Sanottiin hänen uhranneen miljoonia tähän suosittuun maahuvilaansa.
Kun vallankumous oli puhkeamaisillaan ilmi ja valtakokous piti kokoon kutsuttaman, saavuttiin valtakunnan kaikilta ääriltä lujiin ennakkoluuloihin piintyneinä kuningatarta kohtaan hänen tuhlaavaisuutensa ja luullun siveettömän elämän johdosta.
Jokainen halusi nähdä pienen Trianon. Siellä ei tavattu sitä loistoa, jota oli odotettu, mutta kukaan ei uskonut näkemäänsä yksinkertaisuutta todelliseksi.
Valtakokouksen jäsenet olivat kuulleet puhuttavan huoneista, joissa seinät olivat jalokivillä koristettuja, ja kun he eivät niitä missään havainneet, luulivat he, ettei heille oltu loistohuoneita näytetty.
Rakennukset eivät läheskään olleet komeita eivätkä menot likimainkaan niin suuria, kuin kuningasparin vihamiehet tahtoivat luulotella itseään ja muita. Puisto-istutukset olivat enimmin maksaneet ja ne näyttivät komeimmilta.
On tullut näytetyksi toteen, että kuningattaren menot pienen Trianon ylläpitämiseksi ja kaunistamiseksi eivät olleet nousseet yli kahden miljoonan frangin. Onhan se tosin suuri summa, kun ottaa huomioon maassa vallinneen hädän, mutta hovin muihin menoihin ja niihin mahdottomiin summiin nähden, joita muihin tarkoituksiin tuhlattiin, ei se merkitse mitään.
Mutta vaikkapa pahanilkisyys olikin näitä Trianon ylläpitokustannuksia suurennellut, niin oli kumminkin elämä siellä eräässä suhteessa vaarallista. Valtikka ja paimensauva eivät sovi yhteen. Epäviisasta on lyhemmäksikin aikaa vaihtaa kultakruunua niittykukista solmittuun seppeleeseen.
"Yksityiselämä viehättävine puolineen ei ole kuninkaallisia henkilöitä varten", lausuu Goncourt. "Vaaditaan, että heidän huviensa tulee olla kuninkaallisia, että heidän ystävyydenliittojensa tulee olla vailla tuttavallisuutta, että heidän hymyilyjensä tulee olla yleisiä ja kohdistua kaikkiin. Ei edes heidän sydämensä ole heidän omansa, heillä ei ole oikeutta antautua tunteittensa valtaan.
"Jos kuningatar noudattaa omaa makuansa, sukupuolensa, ikänsä, sielunsa puhtauden, sydämensä taipumusten mukaista makuansa, saattaa hän itsensä alttiiksi hovimiesten moitteille, pahojen kielien panetteluille ja historian armottomalle tuomiolle."
Tätä totuutta sai Marie Antoinette kauan ja tuskallisella tavalla kokea.
Pieni Triano, jossa elämä tuntui olevan niin rauhaisaa ja viatonta, osottautui lähempää tarkasteltuna salajuonien pesäksi, jossa koetettiin kuningattarelta saalistaa suosionosotuksia ja jossa kuningattaren oli vaikeampi vastustaa ystäviensä tungettelevaisuutta kuin seremoniallisessa Versaillesin hovissa. Rakastettavat naiset ja kohteliaat herrat uskalsivat Trianossa riisua naamarinsa ja tuoda kunnianhimonsa ja vaatimuksensa julki.
Kreivitär Polignac osottautui varsin hyödylliseksi välikappaleeksi näitten ihmisten käsissä. Heidän vaikutuksensa alaisena sekaantui hän jos johonkin, kuningattaren hovinpitoon yhtä hyvin kuin kuninkaan politiikkaankin. Koettipa hän jo erottaa ja asettaa ministerejäkin.
Hänen kälynsä Diane eli niin yksinomaan ystäviensä hyväksi, että hän vallan unhotti olevansa prinsessa Elisabethin palveluksessa. Kuninkaan nuori sisar sai melkein aina olla yksin ja pakeni eräänä päivänä muutamaan luostariin. Ludvig XVI:nnen täytyi mieskohtaisesti käydä noutamassa hänet pois.
Jos joku oli vierailulla Ludvig XVI:nnen hovissa, anasti Trianossa käynti aina osan sitä juhlaohjelmaa, jolla korkeita vieraita kunnioitettiin.
Ulkolaisista ruhtinaista kävi useimmin Ranskan hovissa Ruotsin kuningas Kustaa III, joka sittemmin suurella lämmöllä ja ritarillisella innolla piti onnettoman kuningasparin puolta.
Hän oleskeli usein ja pitkät ajat Pariisissa Hagan kreivin nimellä. Ludvig vastaanotti hänet aina mitä ystävällisimmällä kohteliaisuudella, ja Kustaa III:nnella oli tapana saapua Versaillesiin edeltäkäsin ilmoittamatta tulostaan, mikä toisinaan saattoi hovin aika lailla hämille.
Marie Antoinettea ei oikein miellyttänyt hänen suorasukainen olentonsa, eikä Kustaa puolestaan näyttänyt olevan erittäin mielistynyt kuningattaren persoonaan. Hän lausui peittelemättä arvostelunsa kuningattaren laulusta ja soitosta, ja hänen näytti olevan hyvin ikävä kuningattaren musiikki-iltamissa. Kun kuningatar eräänä iltana kieltäytyi tanssimasta sillä tekosyyllä, että hän oli liian vanha, kysyi Kustaa leikillään, oliko hän ollut halukkaampi tanssimaan nuorena, mikä kysymys ei liioin liene hivellyt tuon silloin vielä tuskin kahdeksankolmattavuotiaan kuningattaren mieltä.
Jos tavat Ranskassa olisivat olleet sellaiset, jommoisiin Marie Antoinette oli tottunut kodissaan, olisi hänen elämänsä varmaankin muodostunut toisellaiseksi. Hänen mielensä oli alussa taipuvainen kotoiseen elämään, ja hän olisi luultavasti löytänyt ilonsa perhepiirin keskuudessa.
Mutta sillä sijalla, jolle kohtalo oli hänet asettanut, keskuspisteenä tavoiltaan turmeltuneessa hovissa, puolisonsa laiminlyömänä, ilman mitään vakavampia harrastuksia, mutta syvästi tuntien povessaan kaipuuta olla rakastettu ja ihmetelty, oli hän pakotettu hakemaan onneaan ulkopuolelta itseään.
Kruununprinsessana ei hän ollut osottanut vähintäkään taipumusta tuhlaavaisuuteen; hän oli päinvastoin niinä aikoina ollut jokseenkin säästäväinen. Valtaistuimelle noustessaan saattoi hän kehua, ettei hän koskaan vielä ollut tehnyt velkoja.
Kuningattarena näytti hän myöskin ensi alussa vakavasti päättäneen karttaa liikanaisia menoja.
Mutta uuden valtansa häikäisemänä ja ystäviensä viekottelua seuraten heittäytyi hän ennen pitkää, niinkuin jo olemme nähneet, huvien pyörteeseen, huvien, jotka maksoivat äärettömiä summia, ja hänessä syttyi intohimoinen mieltymys koristeihin ja jalokiviin.
Niinpä hän esimerkiksi tammikuussa 1776 osti parin timanttikorvarenkaita, jotka maksoivat 400,000 frangia. Tuskin puoli vuotta sen jälkeen osti hän rannerenkaan, josta maksoi 250,000 frangia.
Syytökset Marie Antoinettea vastaan ovat useimmissa suhteissa olleet liioiteltuja, ja hänen arvollisuutensa onnettomuutensa päivinä ansaitsee myötätuntoamme. Mutta hänen tuhlaavaisuutensa oman itsensä hyväksi, silloin kun maassa vallitsi nälänhätä, panee hänen muistoonsa ruman tahran, jota ei koskaan voida pestä pois.
"Jutut, joita kuulen sinusta kerrottavan, vihlovat sydäntäni", kirjoitti Maria Teresia, "ja kertomukset timanteistasi panevat minut häpeämään. Rakas tyttäreni, kuningattareni, mihin tämä tämmöinen viepi? Se ajatus on minusta sietämätön."
Monet hovin kavaljeereista olivat kiihkeitä pelaajia. Myöskin onnistuttiin saada kuningatar houkutelluksi pelaamaan, ja hän menetti mahdottomia summia.
Aluksi pelasi hän salaa yhdessä ystävättäriensä kanssa. Mutta eräänä päivänä Fontainebleaussa pyysi hän kuninkaalta lupaa saada lähettää Pariisista käymään pankkiiria, joka voisi pitää pankkia hänelle ja hänen seuratovereilleen heidän pelatessaan.
Aluksi Ludvig veti verukkeita sieltä ja täältä, mutta heikkona kuten aina taipui hän vihdoin "vain tämän ainoan kerran".
Sanasta otettiin kiinni, ja puoleentoista vuorokauteen eivät pelaajat poistuneet pelipöydän äärestä. Kaksi yötä ja yhden päivän pelasi kuningatarkin yhteen jaksoon.
Siitä ajasta pelattiin myötäänsä hovissa. Marie Antoinette antautui lopulta aivan kokonaan pelihimon valtaan. Saatuaan joka kuun ensimäisenä päivänä viisisataa kultakolikkoa — taskurahansa, joksi hän niitä nimitti — menetti hän ne tavallisesti jo samana iltana pelissä.
Marlyssa kerran menetti hän seitsemänsataa kultakolikkoa (140,000 frangia) yhtenä ainoana iltana.
Peli päättyi usein rähinällä ja metelillä. Artoisin kreivi huusi ihastuksesta, milloin osui voittamaan, ja raivosi, milloin oli menettänyt. Useat hovilaisista menettivät niin suuria summia, että heidän asemansa tuli kestämättömäksi.
Eräänä päivänä huomattiin, että pelinopat olivat merkityt ja että siis pelissä todistettavasti oli tehty vääryyttä. Toiste taas katosi pussillinen setelirahoja, jolloin oli nostettu kysymys siitä, että läsnäolevien ylhäisten naisten ja herrojen taskuja tutkittaisiin. Monen monet olivat ne keinottelijat ja nuoret vintiöt, jotka korjasivat taskuihinsa rikkaita satoja kuninkaallisen pelipöydän ääressä.
Muuan englantilainen, joka palasi Intiasta suurilla rikkauksilla, mutta sitä köyhemmällä maineella, pyysi ilmoittamaan, että hänellä oli kaksisataatuhatta kultarahaa, jotka hän oli halukas panemaan alttiiksi.
Kuningatar otti hänet vastaan, ja englantilainen pelasi hänen, prinssien ja hovilaisten kanssa. Vähässä ajassa voitti englantilainen yli viisitoistatuhatta kultarahaa, s.o. yli kolmekymmentä miljoonaa frangia.
Moinen pelikiihko ei voinut muuta kuin halventaa kuninkaallista arvoa. Kreivi Mercy moittii kuningatarta ankarasti kirjeissään. Mutta hän moittii myös, ja syystä kyllä, kuningastakin siitä, että hän salli viettää elämää, joka niin suuresti loukkasi kuninkaallista arvokkuutta.
Uhkapelit oli poliisi kieltänyt Ranskassa, mutta siitä huolimatta harjoitettiin niitä näin vapaasti ja näin surkuteltavassa määrässä kuninkaallisen perheen keskuudessa.
Luonnollistahan on, että tällä täytyi olla turmiolliset seuraukset; siitä syntyi kautta koko Europan mainittava julkipahennus, se synnytti julkista tyytymättömyyttä Pariisissa ja hävitti monelta perheeltä rauhan.
* * * * *
On jo käynyt selville, että Marie Antoinette karttoi kokeneempien naisten seuraa ja että hän mieluummin kuunteli vastakkaisen sukupuolen imartelua ja ylistyksiä kuin oman sukupuolen neuvoja ja varoituksia. Häneltä ei mitenkään puuttunut lahjoja; mutta hän ei koskaan pyrkinyt niillä loistamaan. Ja me tiedämme, että hänen tietonsa ja taitonsa olivat ylen puutteellisia.
Historiallisesti tunnettua on, että hänen kirjastonsa sekä Versaillesissa että Trianossa käsitti melkein yksinomaan siveettömiä kirjoja. Nämä olivat hänen lähimpäin seuralaistensa valitsemia ja samat seuralaiset niitä lueskelivat. Lukuunottamatta muutamia rivoja romaaneja ja niitä näytelmäkappaleita, joissa Marie Antoinette itse esiintyi, ei hän kuningattarena liene montakaan kirjaa avannut.
Hän ei käyttänyt edes niitä kehityksen mahdollisuuksia, joita seuraelämä tarjoo. Niin pian kun syvennyttiin johonkin vakavampaan keskusteluaineeseen, alkoi hän näyttää ikävystymisen merkkejä. Hänen seurapuhelunsa oli oikullista ja pyrähteli asiasta toiseen. Häntä huvitti puhella päivän pikkutapahtumista, ja hauskimpia hänestä olivat juorut ja häväistysjutut, milloin ne esitettiin sukkelalla, lystikkäällä tavalla.
Voltairen käyntiä Pariisissa pidettiin suurena tapauksena MarieAntoinetten puolison hallituskaudella ja se veti puoleensa kokoPariisin huomiota.
Tämä neron armolla varustettu ruhtinas, joka kuoli laakereilla seppelöitynä ja yleisesti kunnioitettuna, oli tuskin ehtinyt saapua Pariisiin, kun jo lausui toivomuksensa päästä Ludvigin ja Marie Antoinetten puheille. Suuri satiirikko, jonka turhamaisuus oli lähes yhtä laajalti tunnettu kuin hänen nimensä, tavoitteli vielä vanhoillaankin ruhtinasten suosiota. Hän oli nimittänyt Ranskan nuorta kuningatarta "jumalalliseksi Antoinetteksi" ja lausunut "mitä hartaimmasti ihailevansa häntä".
Mutta Ludvig näki hänessä ainoastaan kristinopin ja erittäinkin katoolisuuden vastustajan.
Marie Antoinettea hänen kirjailijatoimensa yhtä vähän viehätti kuin hänen yhteiskuntaa mullistavat oppinsa häntä pelottivat. Kuningattaren ystävättäret rukoilemalla rukoilivat häntä ottamaan vastaan runoilijan Versaillesissa, mutta tällä kertaa kuningatar pysyi jyrkästi päätöksessään. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut tavata Voltairea, ja hovin portit pysyivät suurelle miehelle suljettuina.
Pariisilaisväestön riemastus saattoi Voltairen ennen pitkää unhottamaan kuningasparin häntä kohtaan osottaman kylmyyden.
"Muutamien viikkojen kuluessa", sanoo kreivi de Ségur, "oli Ranskassa kaksi hovia: kelpo Ludvigin hovi Versaillesissa, jossa nyt oli kuollutta ja hiljaista, ja Voltairen hovi Pariisissa, jossa pauhaavat suosionhuudot aamusta iltaan raikuivat."
Mutta Ferneyn filosofi ei ollut ainoastaan suosittu, häntä suorastaan jumaloittiin. Meluavat suosionhuudot kaikuivat kuningattaren kuuluville ja ne herättivät hänessä uteliaisuutta, mutta hän ei niitä käsittänyt. Sillä välin kuin "Théâtre françaisessa" pantiin laakeriseppele runoilijan päähän ja hän kyynelsilmin mutisi: "Tehän tahdotte minut tukehuttaa kukilla", oli Marie Antoinette oopperassa. Hänestä ei ollut maksanut vaivaa sinä iltana käydä "Théâtre françaisessa".
Yhtä vähän kuin pureva satiirinruhtinas, onnistui naturalismin edustaja Jean Jacques Rousseau saamaan hänessä minkäänlaista mielenkiintoa hereille.
Grimm kertoo, mitenkä kuningatar eräänä päivänä hovinsa seuraamana käväisi Ermenonvillen puistoissa.
Hän viipyi pitkään poppelisaarella, jolla Rousseau oli haudattuna, ja toivottiin, että hän kunnioituksesta edesmennyttä filosofia kohtaan oli tehnyt toivioretken tänne.
Mutta niin suurta kunniaa Rousseaun muistolle ei se päivä tuonut.
Kuningatar tarkasteli hautaa, huomasi arkkitehtuurin aistikkaaksi ja paikan kauniiksi. Mutta sitten rupesi hän yhtäkkiä puhumaan kaikellaista muuta, osottamatta hitustakaan harrastusta siihen mieheen, jonka kunniaksi muistopatsas oli pystytetty.
Musiikki oli ainoa lahja, jota Marie Antoinette viljeli ja melkein ainoa aatteellisempi harrastus, joka hänessä koko näinä vuosina huomattiin; se oli ainoa taide, jota hänen syystä kyllä saatettiin sanoa suosivan.
Vaikka hän muuten osottautuikin erittäin huvinhaluiseksi sekä muihin oloihin nähden vaihemieliseksi, säilyi hänessä aina rakkaus musiikkiin. Vielä kuningattarenakin nautti hän opetusta soitossa ja laulussa. Hän opetteli soittamaan harppua ja antoi usein pieniä konsertteja yksityisessä asunnossaan. Tosin hän ei koskaan oppinut mitään soitinta taitavasti käyttämään.
mutta suoraan nuoteista soittaminen sujui häneltä hyvin. Hän esiintyi halusta musiikintuntijana, vaikkei hän itse asiassa niin hyvin ymmärtänyt musiikkia kuin hän itse luuli.
"Minä en pidä ranskalaisesta musiikista", oli hän lausunut eräänä päivänä kruununprinsessana ollessaan, "se on niin pintapuolista, että sitä aivan hämmästyy."
Suuren oopperan tirehtööri, joka halusi päästä hyviin kirjoihin kuningattaren luona, oli kutsuttanut Gluckin Wienistä johtamaan oopperanäytäntöjä Pariisissa.
Marie Antoinetten silmissä ei Gluck ollut ainoastaan suuri säveltäjä, vaan hän oli samalla muisto kruununprinsessan kotimaasta ja hänen lapsuudestaan.
Gluckin "Ifigenia Auliissa" otettiin harjoiteltavaksi ja esitettiin. Ja kruununprinsessa istui hoviaitiossa ja taputti käsiään ja huusi bravo'ta vanhalle opettajalleen.
Mutta ranskalainen yleisö ei ollut ehdottomasti samaa mieltä kuin hän.Gluckin mestariteos otettiin kylmäkiskoisesti vastaan.
Kappale esitettiin alkupuolella vuotta 1774, ja kreivitär du Barry, joka silloin oli valtansa kukkuloilla, suojeli italialaista säveltäjää Picciniä.
Pian joutuivat saksalaisen ja italialaisen koulun kannattajat keskenään julkivihoihin. Eripuraisuutta syntyi perheiden keskuudessa, ja ystävyyden liittoja purettiin. Kreivitär du Barryn vastustajat huusivat: "Eläköön Gluck! Eläköön kruununprinsessa! Alas Piccini!"
Jouduttiin niin pitkälle, että kavahdettiin toinen toisensa tukkaan teatterisalissa.
Piccinin ihailijat katsoivat hyviin tapoihin kuuluvaksi tukkia korvansa kuullessaan Gluckin musiikkia. Gluckin puoluelaiset pitivät velvollisuutenaan itkeä ihastuksesta, kun kuulivat mestarinsa sävelmiä.
Riita eri taidesuuntien välillä jatkui vielä Ludvig XVI:nnen ensimäisinä hallitusvuosina. Tultuaan kuningattareksi määräsi Marie Antoinette Gluckille kuudentuhannen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen, ja hänelle myönnettiin silloin pääsy kuningattaren aamupäivävastaanottoihin.
Kun Gluckin seuraava ooppera esitettiin ja yleisö jälleen osottautui yhtä kykenemättömäksi ymmärtämään hänen musiikkiaan, istui Marie Antoinette taaskin aitiossaan ja ilmaisi äänekkäästi hyväksymisensä, huolimatta muitten osottamasta kylmyydestä.
Katkerin ja lannistunein mielin päätti mestari viiden vuoden perästä lähteä pois Ranskasta. Mutta hänen täytyi luvata kuninkaalliselle oppilaalleen palata takaisin, ja Marie Antoinette antoi hänelle kuninkaallisten lasten soitonopettajan arvonimen.
Aikaisimmasta lapsuudestaan pitäen oli Marie Antoinette aina tuntenut mieltymystä teatteriin. Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, mitenkä hän kruununprinsessana ollessaan salaisesti oli näytellyt komedioja yhdessä lankojensa ja kälyjensä kanssa. Useimmissa linnoissa Ranskanmaalla oli siihen aikaan pieni teatteri, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin Marie Antoinette istui Ranskan valtaistuimella, olivat yksityiset teatterinäytännöt paljoa tavallisempia kuin milloinkaan ennen.
Kuningatar, jonka mieli aina paloi uusiin huvituksiin, halusi niinikään itselleen omintakeista teatteria ja omia näyttelijöitä. Hän antoi sisustaa erittäin kauniin teatterisalin Trianossa.
Tämä pieni teatteri, jossa ensi alussa esiintyi pariisilaisia näyttelijöitä, sai pian houkutetuksi hallitsijattaren itsensäkin esiintymään näyttelijänä.
Oikeastaan oli ollut tarkoituksena, että hänen teatteriseurueeseensa kuuluisi vain naisia eikä miehistä muita kuin Artoisin kreivi, jonka täytyi olla mukana kaikkialla, missä vain tarjoutui tilaisuutta huvittelemiseen. Katsojina ei saanut olla muita kuin kuningas, Provencen kreivi ja kuninkaalliset prinsessat, jotka eivät ottaneet osaa näyttelemiseen.
Näitä määräyksiä ei kumminkaan kauan noudatettu. Puolisonsa kehotuksesta kieltäytyi Provencen kreivitär ottamasta osaa näyttelemiseen, tehden samalla ymmärrettäväksi, ettei hänen arvonsa myöntänyt hänen esiintyä näyttämöllä. Sen sijaan oli jo ihan ensi näytännössä avustamassa useita hovin kavaljeereja, ja kuningattaren hovinaiset sekä heidän tyttärensä ja sisarensa saivat luvan olla näytäntöjä katsomassa.
Ensi kerralla ei katsojien luku sentään noussut yli neljänkymmenen. Mutta sittemmin saivat ei ainoastaan hovinaiset ja heidän lähimmät sukulaisensa, vaan jopa kaartinupseeritkin ja monet muut luvan olla läsnä. Katsojain luku nousi kunakin iltana lähes pariin sataan henkeen.
Marie Antoinetten nuorekkuus ja raikas sulous ne loivat runollisuutta näihin näytäntöihin, ja hän, joka muuten oli aivan vastahakoinen lukutyöhön, opetteli varsin tunnollisesti osansa ulkoa.
Eräänä elämänsä vakavampana vaihekautena Marie Antoinette valittaa, että hänen mieltymyksensä teatteriin oli saanut houkutelluksi hänet seurustelemaan näyttelijäin kanssa, kuulemaan heidän neuvojaan ja näyttelemään heidän osiaan.
Kuningattaren antautuminen teatterisoubretiksi ei ollut kruunun majesteetin kanssa yhteensopiva. Ja kansaan nähden olivat nämä näytännöt kahta turmiollisempia sen vuoksi, että kansalta oli pääsy niihin kielletty.
11.
Marie Antoinetten salainen suru. — Keisari Josefin käynti. —Kuningatar tulee ensi kerran äidiksi. — Maria Teresian kuolema.— Kruununprinssin syntymä.
Joskin saattaa näyttää siltä, kuin Marie Antoinettella ei olisi ollut halua ja taipumusta muuhun kuin huveihin, ei sitä kumminkaan saata ehdottomasti uskoa, ellei tahdo liian ankarasti tuomita häntä. Hänen vikansa ja puutteensa ovat tosin hyvin silmiinpistäviä, mutta ei saa myöskään unhottaa, että moitteet kohdistuvat niinikään hänen puolisoonsa.
Ludvigin kylmyys oli tuottanut kruununprinsessalle pettymyksen; kuninkaan pidättyväisyys oli kuningattaren suruna.
Lapseton vaimo tuntee alati kaipausta, ja lapsettomasta kuningattaresta tuntuu kaipaus kahta raskaammalta. Hallitsijasuvun puoltajat katsovat sitä vääryydeksi heitä kohtaan, ja vaikkei sitä nimenomaan julki lausuttaisikaan, niin kaikissa tapauksissa ajatellaan, ettei tuo kuninkaanvaimo täytä tehtäväänsä maan päällä.
Marie Antoinette, joka rakasti lapsia enemmän kuin useat muut, oli vuodesta vuoteen aina tuossa nöyryyttävässä asemassa. Hänellä ei ollut lapsia, ja se oli hänen suuri surunsa; se teki hänen ulkonaisesti muuten niin iloisen ja loistavan elämänsä sisällöttömäksi. Tästä seikasta häntä myös siihen aikaan kiihkeimmin soimattiin.
Artoisin kreivitär, vaikka oli joutunut monta vuotta myöhemmin naimisiin kuin hän, oli jo aikaa sitten tullut äidiksi. Nähdessään kälynsä lastensa ympäröimänä, täytyi Marie Antoinetten ponnistellen pidättää kyyneliään.
"Hanki valtaistuimelle perillisiä!" huusivat kalaeukot hänen jäljestään kadulla.
Häntä ahdisti se pelko, että tämä tila edelleenkin jatkuisi, ja unhottaakseen salaisen surunsa heittäytyi hän huvien pauhinaan. Onnesta orpona haki hän huvituksia.
Kuningattaren terveydelle ei tämmöinen elämä ollut edullista; hän laiminlöi antautua sellaiseen, mikä olisi vahvistanut hänen voimiaan. Kuningattaren osottaessa sairaaloista intoa esiintyäkseen juhlien kuningattarena, loihe kalpeus ihomaalin alta, tyytymättömyys ylimielisen hymyilyn takaa selvästi ilmi.
Sydämessään mitä syvimmästi loukkautuneena kuninkaan välinpitämättömyydestä menetti hän viimein kärsivällisyytensä, ja katkeria sanoja pääsi hänen suustaan. Kun muuan hänen hovinaisistaan eräänä päivänä pyysi, ettei hän lähtisi ratsastamaan, vastasi hän katkerasti:
"Jättäkää minut rauhaan ja tietäkää, etten minä tämän kautta pane minkään tulevan kruununperillisen henkeä kaupalle."
Hän oli suuttunut mieheensä, jonka välinpitämättömyys ja kylmyys teki hänen kaikki toiveensa turhiksi, ja hän rupesi vähitellen pitämään miestään tarmottomana ja luonteenpontta puuttuvana henkilönä, olentona, jota kohtaan hänen ei tarvinnut osottaa mitään alamaisuutta, koska luuli pystyvänsä häntä hallitsemaan ja pitämään häntä pelonalaisuudessa. Se oli Marie Antoinetten puolelta erehdys, joka oli luettava vähemmin hänen sydämensä kuin hänen liiaksi rasittuneiden hermojensa viaksi.
Mieheltään hän ei saanut sitä hellyyttä osakseen, jota kaipasi, ja tätä hellyyttä haki hän siis ystävättäriltään. Mutta näitä hän ei kumminkaan huolella valinnut, ja olemme nähneet millaisiin varomattomuuksiin ja hairahduksiin nämä ystävyydenliitot hänet johtivat. Mutta ei saa oudoksua sitä, että hän, nuori kun oli ja yksinään vieraassa maassa, otti vastaan ystävyyttä mistä luuli sitä löytävänsä ja että hän hellyyttä hakiessaan teki monta virhettä.
Marie Teresia ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen tyttärensä ei tulisi äidiksi, ja tässä kohden äidin ylpeys ja hallitsijattaren edut liittyivät sopivasti yhteen. Niin kauan kuin Marie Antoinette oli lapseton, saattoi hänellä tuskin olla mitään valtaa, ja itävaltalainen politiikka vaati välttämättömästi, että hän hankkisi itselleen vaikutusvaltaa.
Koettamatta vähimmälläkään tavalla lieventää tyttärensä tuskaa, survaisee keisarinna lakkaamatta tikarin haavaan. Hän kertoo toisten tyttäriensä ja miniöittensä lapsivuoteista, ja huomattavalla mielihalulla palaa hän ehtimiseen tähän aineeseen, nähtävästi tarkoituksessa kiihottaa Marie Antoinettea.
Maria Teresian ja kreivi Mercyn salainen kirjeenvaihto oli täynnään tätä asiaa koskevia yksityisseikkoja, joilta suuressa määrin puuttui hienotuntoisuutta ja jotka eivät missään tapauksessa sovellu julkaistaviksi. Ja kumminkin saattaa niin hyvin käsittää tätä iällistä äitiä, kun ajattelee mitenkä tärkeätä Ranskan kuningattarelle oli, että hän hankki valtaistuimelle perillisiä.
Tytär vastaanotti nöyrästi äitinsä nuhteet, miten epäoikeutetut ne tässä suhteessa lienevätkin olleet. Yhden ainoan kerran kuultiin hänen suustansa lauselma, joka todisti, kuinka suuri hänen kaipuunsa oli. Chartresin herttuatar synnytti kuolleen lapsen, mutta kuningatar kadehti häntä kaikissa tapauksissa. "Niin surullista kuin se olisikin, tahtoisin kuitenkin olla hänen sijassaan", lausui hän itkien.
Huolimatta arastelevaisuudestaan itävaltalaista arkkiherttuatarta kohtaan, alkoi Ludvig vuosien kuluessa tuntea yhä suurempaa vetäymystä hänen puoleensa.
Hänen lämpimien tunteittensa ensi merkkinä oli voimakas kädenpuristus, jolla hän hyvästeli kuningatarta joka ilta, mennessään makuuhuoneeseensa. Tämä kädenpuristus oli niin kova, että kuningattaren teki mieli parkaista tuskasta.
Marie Antoinetten ihmeeksi alkoi hän sittemmin suudella häntä otsaan, ennenkuin lähti levolle. Kauan jälkeenpäin pahoitteli kuningatar, että häneltä oli puuttunut rohkeutta valittaa kuninkaalle väärää asemaansa. Kenties hän tämän kautta olisi säästynyt surulta, jonka kuninkaan näennäinen kylmyys hänelle tuotti, ja voinut saada vaikenemaan sen panettelun, joka erä erältä tuhosi hänen maineensa.
Ujostelevaisuudestaan huolimatta ei kuningas silti läheskään ollut epäystävällinen häntä kohtaan. Uskoiko hän Marie Antoinetten henkisen etevämmyyden, vai pelkäsikö hän hänen kiivasmielisyyttään, tahi oliko hän, kuten useat luulivat, jo rakastunut häneen, varmaa kuitenkin on, että hän mielellään koki olla Marie Antoinettelle mieliksi.
Jos Marie Antoinette lausui hänelle jonkun toivomuksen, osotti kuningas heti suurta intoa sen täyttämiseksi, ja monessa suhteessa osottautui kuningas olevansa niin hänen vaikutusvaltansa alaisena, että hän näytti melkein kuin kuningattaren orjalta.
Marie Antoinetten onnenkaipuu soveltui sentään huonosti yhteen Ludvigin laimean, häveliään ja arkailevan rakkauden kanssa.
Ei ole mahdotonta, että he edelleenkin olisivat muukalaisina kulkeneet toinen toisensa rinnalla, ellei kuningattaren veli olisi tullut Versaillesiin sisartansa ja lankoansa tervehtimään. Hänen onnistui vihdoinkin murtaa jää, ja hänen esityksestään taipui kuningas lähenemään vaimoansa ja asettumaan aviollisten oikeuksiensa käyttämiseen.
Keisari Josef saapui Ranskaan v. 1777 kreivi Falkensteinin nimellä.
Jo toisen kerran Marie Antoinetten sukulaiset saapuivat hänen luoksensa vierailulle. Hänen nuorin veljensä, ahdasmieliseksi tunnettu Maksimilian, oli käynyt hänen luonansa muutamia vuosia ennen, mutta oli saattanut hovin suutuksiinsa, joutunut kansan pilkattavaksi, ja tyhmyydellään ja epähienolla esiintymisellään tuottanut sisarelleen mieliharmia.
Sen sijaan oli Josef ikäänkuin luotu saavuttamaan onnea Ranskassa.Hänen omaperäinen lahjakkaisuutensa synnytti seurapiirissä ihastusta.Taide, filosofia, tieteet ja kirjallisuus ylistivät tätä porvarillistanuorta keisaria.
Adelaide täti, joka uhkui katkeruutta Habsburgeja kohtaan, ihastui hänkin aivan silmittömästi nuoreen keisariin. Ollessaan eräänä päivänä hänen kanssaan kahden, otti hän keisaria kaulasta ja suuteli häntä.
Marie Antoinetten ilo, hänen saadessaan nähdä rakkaimman veljensä, oli suuri.
Seitsemän vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli kotoaan lähtenyt. Burgissa ja Schönbrunnissa kirmailleesta viattomasta lapsesta oli tullut Versaillesin loistava valtijatar.
Josef oli ihastuksissaan hänen ulkonaisista etevistä ominaisuuksistaan, vaikkei hän silti ollut näkemättä hänen vikojaan.
Hän oli kuningattarelle järkevänä neuvonantajana ja ystävänä, mutta hän arvosteli Marie Antoinetten vikoja liian julkisesti. Sen sijaan että olisi kahdenkesken tehnyt hänelle muistutuksiaan, lausui hän ne niin äänekkäällä tavalla, että koko Ranska sen kuuli.
Hän olisi toivonut, että sisaren elämään olisi sisältynyt hiukan enemmän vakavia opinnoita ja hiukan vähemmän kevytmielisyyttä, mutta ennen kaikkea selvempi käsitys hänen kuninkaallisesta arvostaan.
Veli moitti tavantakaa häntä hänen varomattomuudestaan, ja niin hyvin keisari Josefin kuin lähettiläänkin kautta sai Maria Teresia tietää, että tytär oli liiaksi huvinhaluinen, että hän liian paljon rakasti loistoa ja komeutta ja että hän oli antaunut pelihimon orjaksi.
"Ihan varmaa on", lausui nuori keisari, "että jos tätä jatkuu, tuleeRanskan hovi muuttumaan pelihelvetiksi."
Näistä erimielisyyksistä huolimatta olivat sekä veli että sisar yhtä toivottomia, kun eronhetki läheni.
"Vilpittömän surun ja kaihon valtaamana lähdin Versaillesista", kirjoitti Josef Maria Teresialle. "Sisareni on lumoavan rakastettava, ja minä vietin tuntikausia hänen seurassaan huomaamatta miten aika kului. Hän oli kovin suruissaan minun lähtiessäni, mutta ei kumminkaan joutunut pois suunniltaan. Minun täytyi panna kaikki tarmoni liikkeelle pakottaakseni itseni lähtemään…"
* * * * *
Elokuun 5. päivänä 1778 ilmoitettiin hoville tiedoksi, että kuningatar sai odottaa iloista perhetapahtumaa, ja tämä tieto herätti kautta koko Ranskan ihastuksen myrskyn.
Marie Antoinetten mieli oli täynnä iloa.
"Minä kumminkin tulen äidiksi", lausui hän toisenkin kerran.
Hän ilmoitutti tämän odotettavissa olevan tapauksen kansalle sekä saattoi sen kirjeiden kautta kaikille sukulaisilleen tiedoksi. Hän puhui myötäänsä siitä, miten huolellisesti ja hellästi hän tulisi vaalimaan lastaan.
Välinpitämättömästä ja kylmästä aviomiehestä muuttui nyt Ludvig Marie Antoinetten kiihkeäksi ihailijaksi. Hänelle alkoi kuherruskuukausi keskellä avioliittoa. Odotettavana oleva tapaus saattoi kuninkaan osottamaan suurta kestiystävällisyyttä. Yleisiä juhla-aterioita tarjottiin kaikille, jotka jollakin tavoin olivat hoviin kuuluvia.
Ihastus, jolla tieto vastaanotettiin, sai vaikenemaan moitteet, joita kuningatar tähän asti oli saanut kestää. Vielä ei parjaus ollut voittanut sijaa alemman kansan keskuudessa, ja tulevaa perillistä odotettaessa mykistyivät tuokioksi kaikki pahat kielet.
Sanomalehdet ja kirjallisuus, runous ja taide ylistivät jo ennakolta tuota niin kaivattua lasta. Kaikki luostarit, kirkkoneuvostot, yliopistot, aatelis- ja upseeriklubit luettivat juhlallisia messuja. Useita tunteja päivässä rukoiltiin kuningattaren puolesta kaikissa Ranskanmaan kirkoissa. Kansa riensi kuninkaan linnaan ja lähetystöt esiinkantoivat onnentoivotuksia. Suuremmoisia juhlia pidettiin kaikissa osissa valtakuntaa.
Mutta oli sentään niitäkin, jotka eivät ottaneet osaa kuningasparin ja kansan riemuun.
Niin pitkän ja turhan odotuksen jälkeen, sekä kestettyään niin paljon loukkauksia hyljättynä ollessaan, oli Marie Antoinetten sanomaton riemu täysin oikeutettu, mutta kuninkaan tätien mielestä se oli kiusallinen ja tarpeeton. Kun Marie Antoinette puheli heidän kanssaan toiveistaan, virkkoi prinsessa Adelaide terävästi:
"Minä tahdon ainoastaan toistaa sen, mitä isäni on sanonut. Viisas ruhtinatar ei milloinkaan kaipaa perillisiä!"
Kuninkaan veljet ja kälyt käyttäytyivät tosin sopivasti, mutta tuttaviensa piireissä päästivät he kuuluviin sanoja, jotka osottivat, etteivät he olleet lähimainkaan halukkaita ottamaan osaa yleiseen iloon. Ministerit, jotka tähän asti olivat pitäneet Ludvigia ohjissaan, alkoivat peljätä Marie Antoinetten valtaa, ja niitä hovilaisia, jotka eivät kuuluneet madame Polignacin ystäviin, suututti se, että heidän oli luopuminen etusijastaan juuri nyt.
Hovissa punottiin loppumattomia vehkeitä odotetun kuninkaanlapsen tulon johdosta. Toista sataa korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevaa henkilöä, jotka muutoin asuivat Pariisissa, muutti Versaillesiin, saadakseen pikemmin tietää, oliko tulevaksi odotettu lapsi prinssi tahi prinsessa.
Kaupunki oli väkeä tulvillaan. Oli miltei mahdotonta saada asuntoa, ja elantotarpeet olivat kolme kertaa kalliimmat kuin tavallisesti.
Yksi niitä eriskummallisia tapoja, joita oli vallalla Ranskan hovissa, vaati, että kuningattaren synnyttämisen tuli tapahtua kaiken kansan nähden. Tässä tilaisuudessa väärinkäytettiin tykkänään tuota vanhaa tapaa.
Kärsimättömyydellä odotettu tapaus sattui joulukuun 20. päivänä 1778.
Aamusta varhain olivat linnan puistot ja lehterit täpötäynnä uteliaita ihmisparvia.
Kuninkaan ja kuningattaren hovikunnat seisoivat yhteen ahtauneina linnansalissa, mutta ratkaisevana hetkenä hyökkäsi kansa huutaen ja meluten heidän luoksensa sisään ja siitä edelleen kuningattaren makuuhuoneeseen. Oli kuin olisi seisottu torilla markkinapäivänä, ja huoneessa oli niin ahdasta, ettei voitu jäsentä liikahuttaa. Kaksi savoijilaista hyppäsi pöydälle, nähdäkseen tapauksen juurtajaksain.