Marie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenytTrianoon, vain yksi palvelija seurassaan.
Hän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli antanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.
Nyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa olevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään puutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan kiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli tuiversi hänen tukkaansa.
Siinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset unelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen elämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä heikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli yhteen kytketty.
Hän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli hyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi syvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat pettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli hän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja kuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta erittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli jäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.
Pilvet sakenivat ja raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella.
Marie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan lähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla oli kädessä.
Hän luki: "Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla Versaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset nähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa yritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan."
Kuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti takaisin Versaillesiin.
5.
5. ja 6. päivä lokakuuta 1789. — Kuningasperhe lähtee Versaillesista.
Kansalliskokouksen istunto oli sinä päivänä ollut erittäin myrskyinen. Kuningas oli empinyt vahvistaa kaikkea sitä, mitä yöllä elokuun 4. päivää vasten oli päätetty. Nyt oli hän kuitenkin ilmoittanut kokoukselle tiedoksi, ettei niin tärkeitä lakeja tosin käynyt arvosteleminen muutoin kuin kaikkia kokonaisuudessaan ja toistensa yhteydessä, mutta että hän uhkaavaan tilaan katsoen kuitenkin suostui vahvistamaan ne sillä ehdolla, että toimeenpanijavallan tulisi saada takaisin entiset oikeutensa.
"Jos suostumme kuninkaan ehdotukseen, ei meillä ole enää mitään hallitusmuotoa eikä oikeutta sen omaamiseen", oli Robespierre sen johdosta lausunut.
Ja useat muut edusmiehet olivat esittäneet samaan suuntaan käyviä mielipiteitä.
Naissaattue oli tuskin ehtinyt Versaillesiin, kun Maillardin johtama lähetystö jo syöksyi kansalliskokouksen istuntosaliin.
Naiset ja heidän johtajansa esiintyivät aluksi varsin maltillisesti: "Jos tahdomme käydä kuninkaan ja kansalliskokouksen luona" — oli Maillard lausunut — "niin emme saa esiintyä väkivaltaisesti ja meluten." Hän oli käskenyt viedä kanuunat saattueen jälkipäähän, niin että ne olivat kokonaan kätkössä, ja Versaillesiin tultaessa oli hän pyytänyt naisia virittämään Henrik IV:nnen laulun.
"Me tulemme pyytääksemme leipää ja vaatiaksemme, että ne sotamiehet, jotka ovat pilkanneet kokardia, rangaistaan", lausui Maillard kansalliskokouksessa. "Me olemme kelpo patriootteja."
Muutamat kansalliskokouksen jäsenistä käyttivät ystävällisiä sanoja, toiset uhkauksia. Eräs pappi ojensi kätensä muutaman naisen suudeltavaksi, mutta tämä sysäsi halveksuen käden pois ja sanoi:
"Minä en ole luotu koiran käpälää suutelemaan."
Eräs edusmies ehdotti, että lähdettäisiin kuninkaan luo ja tehtäisiin hänelle selkoa Pariisissa vallitsevasta surullisesta tilasta. Ehdotus hyväksyttiin, ja kohta oli uusi lähetystö matkalla kuninkaalliseen linnaan.
Täällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut metsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna edestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo seuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen, että hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana Pariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.
"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni", sanoi hän. "Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä tyynesti."
Ministeri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi, että kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä antautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.
Marie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä ilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman onnensa nojaan.
"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti", sanoi Saint-Priest; "sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille."
Kuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin, että vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt tekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja lausuili:
"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"
Vaunut oli sillä välin ajettu ristikkoportin eteen.
Koetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän kieltäytyi siitä aivan jyrkästi.
"Täällä uhkaa vaara", virkkoi hän tyynesti, "ja silloin on minun sijani kuninkaan vieressä."
Naisten lähetystö oli sillä välin pyytänyt päästä kuninkaan puheille. Nuori, kaunis nainen nimeltä Louison Chabry oli valittu puheenjohtajaksi.
Nähtyänsä Ludvigin tuli hän niin liikutetuksi, että sai vain änkytetyksi: "Leipää!" ja pyörtyi.
Kuningas toimitti hänelle apua, ja kun Louison Chabry hyvästellessään tahtoi suudella kuninkaan kättä, syleili Ludvig häntä isän tavalla. Kuningas jätti hänelle kirjeen, jossa käskettiin että viljaa oli hankittava ja kaikki esteet, jotka tarkoittivat ehkäistä elintarpeitten tuontia Pariisiin, poistettava.
Nälkä ja viha kiehtoivat kaikesta huolimatta edelleen linnan ympärillä. Torit ja kadut olivat täpösen täynnä aseestettuja miehiä ja repaleisia naisia, jotka huusivat leipää, mutta näyttivät pääasiallisesti janoavan verta. Tuontuostakin tunnettiin joku sotamies kuninkaallisesta kaartista, ja hänet oitis liattiin ja kepitettiin.
Osa ihmisjoukosta oli sijoittunut kaartin kasarmiin, osa kansalliskokouksen huoneustoon. Tuiman ja uhkaavan näköisiä miehiä liikkui kansajoukkojen keskellä jaellen toimiohjeita. Kaikki tiesivät, että kuningattaren henki oli vaarassa, ja eri ryhmien keskellä kuiskailtiin samasta asiasta.
Sade valui virtoina; pimeä teki tuloaan. Harvakseltaan sijoitetut lyhdyt valaisivat katuja, kaikki myymälät olivat suljettuina ja Pariisista tulleet ihmiset kolkuttivat portteja saadakseen ruokaa.
Sydänyöllä saapui Lafayette pääkaupungin kansalliskaartilaisten etupäässä. Ennenkuin marssittiin Versaillesiin, oli hän antanut miehistönsä uudistaa uskollisuudenvalansa kuninkaalle ja laille.
Hän lähti heti yksin kuninkaalliseen linnaan. Hänen kasvoistaan koetettiin lukea, tuliko hän ystävänä vaiko vihollisena.
"Tuossa tulee Cromwell", sanoi eräs hovimiehistä.
"Herraseni", lausui Lafayette arvokkuudella, "Cromwell ei olisi tullut tänne yksin."
Hän ilmoitti kuninkaalle, että hän kahdenkymmenen tuhannen miehensä kera arveli pystyvänsä ylläpitämään järjestystä.
Kello oli jo ehtinyt kolmeen yöllä. Maillard ja suuri parvi naisia, niiden joukossa Louison Chabry, olivat kohta kenraalin saavuttua lähteneet takaisin Pariisiin.
Kuningas kävi levolle, ja kuningatar poistui samaten huoneisiinsa lepoa saadakseen.
Kaupungissa näytti kaikki sillä kertaa rauhalliselta. Kansalliskaartilaiset olivat läpimärät ja voivuksissa; he halusivat ruokaa ja kuivia vaatteita. Suurella vaivalla onnistui Lafayetten hankkia heille suojaa ja itse lähti hän levolle sukulaisensa, kreivi de Noaillesin luo.
Mutta levollisuus oli vain näennäistä. Kaikkialla kaduilla nähtiin yhä vieläkin laumoittain märkiä ja likaisia ihmisiä. Puistikon pimeiden pensaiden alla laadittiin kosto- ja verenvuodatussuunnitelmia. Nojallaan linnan ristikkoaitaa vasten nukkuivat toiset vastasaapuneista, joiden tuimat kasvonilmeet todistivat heidän uneksivan taisteluista ja vihasta; ja heidän takanaan räyhäsivät puolipäihtyneet naiset.
Varhain aamulla rähistiin linnan ulkopuolella:
"Leikataan pois sydän kuningattaren rinnasta; otetaan hänen sisälmyksensä ja tehdään kokardeja niistä!"
Kello viiden ja kuuden välillä heräsi Marie Antoinette lyhyestä unestaan. Hänen ikkunainsa ulkopuolelta kuului melua ja hälinää. Ihmisjoukot olivat tunkeutuneet linnanpihaan. Huudettiin:
"Itävallattaren tulee kuolla! Missä on tuo yleinen nainen, jolta me tahdomme leikata kaulan poikki?"
Alhaalla kyseli muuan upseeri tietä Marie Antoinetten makuuhuoneeseen. Eräs sotamies, joka tunsi linnan sisäänkäytävät, asettui joukon etunenään.
"Mitä siellä nyt taas on tekeillä?" kysyi kuningatar melusta säikähtyneenä.
Eräs kamarirouva veti syrjään kaihtimet ja katsoi ulos.
"Ne ovat noita Pariisin naisia, jotka eivät ole löytäneet makuusijaa ja käyskentelevät siellä alhaalla, odottaen aamun sarastusta", vastasi hän.
Marie Antoinette tyytyi vastaukseen eikä puhunut sen enempää.
Muutamia minuutteja kului. Silloin kuului yhtäkkiä marmorisalista äänten sorinaa, laukauksia ja huutoa.
Porraskäytävät ja viereiset huoneet täytti esiinryntäävä raivostunut ihmisjoukko. Hyökättiin kuninkaallisten henkivartijain päälle. Kaksi nuorta miestä koetti turhaan pidättää päälletunkevia.
Ennenkuin toinen heistä — Miomandre oli hänen nimensä — verissään kaatui, malttoi hän sen verran mielensä, että avasi kuningattaren vastaanottohuoneen oven ja huusi:
"Pelastakaa hänen majesteettinsa. Hänet tahdotaan murhata!"
Eräs kamarirouvista kuuli varoituksen ja pöngitti oven.
"Joutukaa ylös sängystä, mutta älkää pukeko yllenne!" huusi hän kuningattarelle. "Pelastautukaa kuninkaan luo!"
Marie Antoinette syöksyi ylös sängystä. Kiireen kaupassa vedettiin sukat hänen jalkaansa. Pari kamarirouvaa heitti hänen yllensä alushameen ja kääri saalin hänen hartioilleen.
Puolialastomia pakeni hän kuninkaan huoneelle.
"Avaa! Avaa!" huusi hän epätoivoisena.
Huudot ja melu lähenivät. Miomandre makasi pitkin pituuttaan toverinsa Repairen vieressä. Turhaan kolkuttivat kuningattaren hovinaiset kuolontuskassa kuninkaan huoneen ovea. Viiteen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta.
"Avaa! Taivaan nimessä, avaa!" rukoili Marie Antoinette vielä kerran.
Vihdoin avasi eräs kamaripalvelija oven.
Kuningas, joka niinikään oli havahtunut meluun, oli nähnyt ihmisparven kokoutuvan sen oven luo, joka vei kuningattaren huoneustoon.
Hän oli silloin hyökännyt niitä salaportaita ylös, jotka yhdistivät hänen makuuhuoneensa kuningattaren makuuhuoneeseen, ja tällä välin oli kuningatar taas lähtenyt tulemaan hänen luoksensa. Saatuaan tietää, että kuningatar oli paennut hänen luoksensa, pyörsi hän takaisin omiin huoneisiinsa ja saapui sinne muutamia minuutteja myöhemmin kuin puolisonsa.
Melkein yksin ajoin saapuivat myös prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset. Kuningatar sulki heidät syliinsä, suuteli suutelemistaan heitä, kostutti heidät kyynelillään ja melkein tukehutti heidät hyväilyillään. Kruununprinssi itki ja piti kiinni hänen hameestaan; prinsessa Marie Thérèse kyyristyi nyyhkien äitinsä helmaan.
Raivokkaasti huutaen ja meluten tungeskeli väkijoukko yhä edelleen linnan ulkopuolella ja marmorisalissa. Useita henkivartijoita murhattiin. Molempain ovenvartijain päät katkaistiin ruumiista ja niitä kannettiin voitonriemulla ympäri linnaa.
Provencen kreivi ja hänen puolisonsa, kuninkaan tädit, hovikunta ja palvelijat kokoontuivat vähitellen kuninkaan huoneisiin.
Ludvig piti ministerineuvottelua. Kuningatar seisoi syrjässä erään akkunan luona. Kummallinen säikähtynyt ilme itkusta punottuneissa silmissään katsoa tuijotti hän eteensä. Väkijoukko ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli sen kirkunan ja uhkaukset.
Lafayette oli lopulta kuullut melun ja riensi kokoomaan sotamiehiään, jotka lupasivat uhrata henkensä ja verensä kuninkaan puolesta; heidän avullaan ajoi hän kansan ulos linnasta.
Hovi ei tiennyt miten kyllin kiittäisi häntä.
Provencen kreivi ojensi hänelle kätensä ja prinsessa Adelaide antoi hänelle suuta, lausuen: "Te olette pelastanut meidät kaikki!"
Marie Antoinette oli ainoa, joka ei kiittänyt häntä. Hän kääntyi madameNeckerin puoleen ja virkkoi itkien:
"He tahtovat pakottaa kuningasta ja minua lähtemään Pariisiin ja aikovat kantaa henkivartijain päät keihäitten nenässä sen saattueen etupäässä, joka seuraa meitä pääkaupunkiin."
Linnasta ajetut ihmisjoukot kokoontuivat ikkunain alle.
"Pariisiin!" huusivat he. "Me tahdomme heidät mukaamme Pariisiin! Me emme lähde ilman heitä!"
"Me tahdomme nähdä kuningasta!" huusivat toiset. "Hänen on tultava näkyviin!"
Ludvig astui parvekkeelle Lafayetten seuraamana.
"Hän tahtoo meidän hyväämme; me pidämme hänestä", huusivat muutamat nähdessään kuninkaan. "Mutta hänen vaimonsa vallitsee häntä, ja hän on syypää meidän onnettomuuksiimme."
Taasen huudettiin uudestaan linnan pihalta:
"Kuningatar! Tahdomme nähdä kuningatarta!"
Silloin teki Marie Antoinette niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt muistorikkaana päivänä Pressburgissa: hän otti kruununprinssin käsivarrelleen sekä talutti toisella kädellä tytärtään ja näyttäytyi täten kansalle.
Mutta vastaanotto oli räikeänä vastakohtana sille suosion myrskylle,joka oli tullut Maria Teresian osaksi Unkarin magnaattien puolelta.Ranskan kansan huulilta ei kuulunut yhtään sen kaltaista huutoa, kuin"Me tahdomme kuolla kuningattaren puolesta!"
"Ei lapsia!" huudettiin hänelle ja sinkautettiin loukkaavia soimauksia häntä ja Polignac-perhettä vastaan. Muutamat yksinäiset suosionhuudot hukkuivat joukon kiljunaan:
"Eläköön kansa! Eläköön Orléansin herttua!"
Marie Antoinette peräytyi nopeasti huoneeseen lapsinensa.
Mutta jälleen kuului huuto vahvana ja uhkaavana:
"Me tahdomme nähdä kuningattaren parvekkeella — kuningattaren yksinänsä."
"Madame", sanoi Lafayette, "kansa haluaa nähdä teitä!"
"Herra kenraali", vastasi Marie Antoinette, "saatatteko todellakin pyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he uhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?"
Mutta kenraali ei hellittänyt.
"Hyvä on", sanoi kuningatar, "minä menen, olkoon se vaikka kohti kuolemaa."
Yksin astui hän nyt balkongille ja jäi siihen seisomaan.
Hän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi hän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.
Satoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn poskelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia seisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä kuin vuodet.
Lafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä kädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Silloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli aikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä oli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.
"Eläköön kenraali! Eläköön kuningatar!" huudettiin.
Mutta kuningatar ei enää uskaltanut luottaa kansan suosioon. Tänä tuskanalaisena aamuhetkenä hänen vaalea tukkansa tuli valkeaksi. Erään muotokuvansa alle, jonka hän maalautti prinsessa Lamballea varten, kirjoitti hän muistellen tätä kauheata hetkeä:
"Onnettomuudet ovat tehneet hiukseni valkeiksi."
Ulkoa kuului jälleen huutoa: "Me tahdomme viedä kuninkaan kerallammePariisiin!"
Ludvig oli kahden vaiheilla. Hän kysyi neuvoa ministereiltään; hän kysyi neuvoa Lafayettelta.
Kenraali kääntyi kuningattareen kuullakseen hänen mielipidettään asiasta.
"Minä tiedän mitä minulla on odotettavissa", sanoi Marie Antoinette, "mutta velvollisuuteni on kuolla kuninkaan jalkojen juuressa ja lasteni syliin."
Päätökseksi tuli, että lähdettäisiin Pariisiin, ja kansanjoukon keskeen heitettiin kirjoitettuja lippuja, joissa ilmoitettiin, että kuningas aikoi seurata mukana Pariisiin.
Kuninkaallinen perhe lähti Pariisiin kansanjoukon saattamana.
Se oli kummallinen saattojoukko. Räyhäävät naiset, istuen kanuunojen päällä, kulkivat etujonossa.
"Me viemme mukanamme leipurin, leipurin vaimon ja pikku leipurinrengin!" huusivat he.
He olivat panneet päähänsä kuninkaallisten henkivartijain päähineet ja heittäneet heidän kannikkeensa olalleen. He kantoivat käsissään peitsiä, joiden kärkiin oli leipiä pistetty.
Tiellä tuotti heille suurta virkistystä melkoinen jauhokuormasto — mainio asia nälkiintyneelle kaupungille.
Sotamiehet seurasivat jauhovankkureita, pitäen vihreitä lehviä käsissään.
Sen jälkeen seurasivat hovivaunut, joissa ministerit, hovinaiset ja edusmiehet matkustivat, ja viimeisenä kuninkaallinen perhe.
Pariisiin takaisin retkeävä kansanjoukko kulki osaksi kuninkaallisten vaunujen edellä, osaksi niiden jälestä.
Maantiellä kuhisi puolijuopuneita aseestettuja ihmisiä. Miehet ja naiset tekivät matkaa miten paraiten osasivat — jalan, ratsain, vuokravaunuissa ja kärryissä, joita kohdattiin tiellä.
Maantierosvoja ja ulisevia naisia kulki kuninkaallisten vaunujen ympärillä. Aseettomiksi tehtyjä kaartilaisia, peräti tylsistyneitä nälästä ja väsymyksestä, seurasi perässä ja sekaantui muuhun joukkoon.
Kuninkaallisissa vaunuissa ei puhuttu paljoa. Marie Antoinette istui liikkumatta ja vaijeten. Mutta kuullessaan laukaukset, jotka ammuttiin ilmaan, vapisi hän peljäten niiden sattuvan hänen lapsiinsa. Ja kun kruununprinssi valitti, että hänellä oli nälkä, ratkesi Marie Antoinette itkuun.
Kuusi pitkää tuntia ajettiin käymäjalkaa. Ihmiset, jotka ympäröivät kuninkaallisia vaunuja, sinkauttivat kuningattarelle loukkaavia ja voitonylpeitä soimauksia.
Kuningatar puhutteli heitä ystävällisesti.
"Kuningas ei ole koskaan muuta tarkoittanut kuin kansansa parasta", sanoi hän. "Teille on kerrottu paljon pahaa meistä. Mutta sitä ovat tehneet ne, jotka haluavat vahingoittaa teitä. Me rakastamme ranskalaisia."
Moni ihmetteli hänen rohkeuttaan.
"Emme tunteneet teitä ennen", sanoivat toiset.
Yhden ainoan kerran kallisti Marie Antoinette päänsä ulos vaununakkunasta nähdäkseen, miten pitkälle matka oli joutunut, sillä kun ei tänään tuntunut loppua tulevan.
Hän katsahti taakseen Versaillesia kohti, missä oli kokenut niin paljon surua ja iloakin. Ja hän silmäili eteenpäin Pariisia kohti. Hänen aatoksensa kulkivat vieläkin etemmäksi; kauhistavia kuvia väikkyi hänen sielunsa silmäin edessä. Ja kuitenkin toi tulevaisuus hänelle paljoa suurempia suruja, kuin hän tällä hetkellä osasi aavistaakaan.
6.
Tuilerioissa. — Prinsessa Lamballe palaa hoviin. — Marie Antoinetten kirjeet prinsessa Lamballelle ja herttuatar de Polignacille. — Viha kuningatarta kohtaan jatkuu.
Illansuussa saavuttiin Pariisiin.
Sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan lepoa, joka tämän monitapauksisen päivän jälkeen olisi ollut heille suuresti tarpeen, täytyi kuningasparin ajella komeimpia katuja pitkin ja lähteä suurten kansanjoukkojen pakotuksesta raatihuoneeseen, jossa tyhjät kohteliaisuuslauseet seurasivat äskeisiä loukkaavia soimauksia.
Bailly sirotti muutamia kielellisiä kukkaiskoruja tälle tuskain tielle; hän mainitsi, että pariisilaiset olivat suuresti iloissaan nähdessään kuningasperheen pääkaupungin muurien sisällä.
Kuningatar malttoi mielensä ja huolimatta väsymyksestä pakotti itsensä kohteliaasti hymyilemään. Kuningas vastasi Baillylle, että hän aina ilolla ja luottamuksella näki jälleen hyvät pariisilaisensa.
Pormestari toisti läsnäolijoille, että kuningas aina ilolla näki jälleen Pariisin.
"Ja luottamuksella", lisäsi Marie Antoinette, joka piti tätä sanaa tärkeimpänä.
"Se tietää paremmin onnea, jos teidän majesteettinne sanoo sen, kuin jos minä olisin tuon sanan lausunut", vastasi Bailly kuningattareen kääntyen.
Kello kymmenen iltasella saapuivat kuninkaalliset vihdoin Tuilerioihin. Linna, jossa ei oltu asuttu 125 vuoteen, oli pimeä ja kolkko kuin hauta.
Ovia ei saatu lukkoon, maali oli kulunut lattioista, paperit riippuivat revittyinä seinillä.
Muutamia työmiehiä pantiin häthätää tekemään tarpeellisimpia korjauksia.
Pienen kruununprinssin täytyi viettää ensimäinen yö huoneessa, joka oli avoin kaikille suunnille.
"Kaikki on niin rumaa täällä, äiti", sanoi hän astuessaan huoneeseen.
"Poikaseni", vastasi Marie Antoinette, "Ludvig XIV asui täällä, ja hänen oli hyvä olla. Me emme saa olla vaativaisempia kuin hän."
Kuningatar oli tuskin ehtinyt Pariisiin, kun hän huomasi, ettei ollut muistanut ottaa liinavaatteita mukaan itselleen ja lapsilleen. Oli pyydettävä kansalliskokoukselta lupaa saada Versaillesista tuoda sen verran kuin tarvittiin liina-, sänky- ja pitovaatteita, joita kiireessä oli unhotettu ottaa. Myöskin huonekaluja täytyi tuoda Tuilerioihin Versaillesista. Useana päivänä nähtiin muuttokuormia jonoina kulkevan molempien linnojen väliä.
Diplomaattikunta naisineen saapui 7. päivänä lokakuuta valittamaan kuningasparin onnettomuutta ja onnittelemaan kuningatarta hänen uljuutensa johdosta.
Marie Antoinetten ylpeä sydän kärsi, kun hän näki edessään nämä nöyryytyksensä todistajat. Majesteetillisen arvokkaana katseeltaan ja ryhdiltään, mutta sydämeen koskevalla äänensävyllä pyysi hän anteeksi huoneiden puutteellisuutta ja tyhjyyttä.
"Tiedättehän, ettemme olleet ensinkään aikeissa tulla tänne."
Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.
"Me olimme kaikki yhtä liikutettuja", sanoo madame de Staël, joka kuvaa tätä kohtausta; "emme voineet vastata niin sanaakaan."
"Kukin asettukoon niin hyvin kuin voi, saanen kai minäkin varatuksi itselleni jonkin paikan", oli kuningas lausunut harmistuneena, astuessaan Tuilerioihin.
Mutta sittenkun tämä närkästyksen puuska oli onnellisesti mennyt ohi, tarkasteli hän linnaa kuningattaren kanssa. Yhdessä valitsivat he ne huoneet, joita he halusivat käyttää, ja antoivat määräyksiä korjauksista ja uudistuksista, joita he katsoivat niissä tarvittavan tehdä.
Ludvig valitsi itselleen joukon huoneita toisessa kerroksessa sekä pari pienempää huonetta sen alla olevassa kerroksessa. Makuuhuoneekseen valitsi hän saman huoneen, jota Ludvig XIV aikoinaan oli käyttänyt ja jota sittemmin Napoleon I ja Ludvig XVI:nnen veljet samaan tarkoitukseen käyttivät.
Ensimäisessä kerroksessa, joka antoi puutarhaan päin, oli Marie Antoinetten makuu- ja toalettihuone sekä salonki. Lapsien asuttavana oli muutamia huoneita kerrosta ylempänä kuninkaan huoneitten vieressä.
Tädit, jotka olivat seuranneet mukana Pariisiin, asettuivat Marsanin paviljonkiin, jossa kuninkaallisten lasten kotiopettajatar ennen oli asunut. Toinen puoli Flora-paviljonkia sisustettiin prinsessa Elisabethia varten; toisen puolen otti ennen pitkää prinsessa Lamballe haltuunsa. Provencen kreivi ja kreivitär varustivat itselleen asunnon Luxenbourg-palatsissa.
Kuninkaalliset tottuivat vähitellen uuteen kotiinsa, ja heidän oleskellessaan pääkaupungissa näytti ensimältä, kuin väestön kuohuinen mieliala olisi jonkun verran talttunut.
Viikko sen jälkeen, kuin kuningasperhe oli tullut Pariisiin, kävivät etevimmät pääkaupungin porvareista Ludvigin ja Marie Antoinetten luona vierailulla. Varsin ystävällisesti vastaanotti kuningas lakkaamatta toisiaan seuraavat lähetystöt ja näytti ennen pitkää unhottaneen Versaillesin levottomuudet.
Ne aateliset, jotka vielä eivät olleet paenneet maasta, katsoivat nyt velvollisuudekseen käydä niin usein kuin mahdollista hovissa. Naiset tulivat kantaen käsissään mahdottoman isoja liljavihkoja ja leningit valkoisilla silkkiruusukkeilla koristeltuina.
Seurasääntö pysyi samana kuin Versaillesissa, se vain erotuksena, että kuninkaalliset, tyydyttääkseen pariisilaisten uteliaisuutta, aterioitsivat julkisesti joka torstai ja sunnuntai. Mutta aatelismiehet täyttivät kaihomielin velvollisuuksiaan hovissa. Heillä ei ollut sitä luottavaista mielialaa kuin kuninkaalla; kansalliskaarti — vallankumouksen sotamiehet — joka vartioi linnaa, synnytti heissä pelkoa ja epäluuloa.
Useita päiviä ympäröi linnaa lakkaamatta sankat ihmisparvet. Menipä julkeus niinkin pitkälle, että useat naiset kiipesivät ikkunasta sisään prinsessa Elisabethin huoneeseen.
Tuileriain puisto oli näinä aikoina alituiseen ylen täynnä kansaa. Kuningattaren täytyi tavantakaa näyttäytyä ja hymyillä, sydän pelon tuskaa täynnä.
Naiset eivät tyytyneet siihen, että huusivat kuningattaren ikkunaan, vaan he antautuivat puhelemaankin hänen kanssaan.
"Teidän tulee erottaa hoviväki, sillä se auttaa saattamaan kuningasta turmioon", sanoivat he. "Teidän tulee rakastaa Pariisin kelpo porvareja."
"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa", vastasi MarieAntoinette, "ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä."
"Eilen kerrottiin teidän aikoneen paeta rajalle", sanoi eräs nainen.
"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa onnettomuutta aikaan", vastasi kuningatar.
"Me emme päästä teitä enää luotamme", huusivat muutamat.
"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne", vastasi Marie Antoinette. "Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on meidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla ääntäni."
Ennenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin muistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.
"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta, kuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä", kirjoitti prinsessa Elisabeth.
Kuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se lyötiin säpäleiksi.
Kokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja vaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli näytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina tuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten kohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen poisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja himmensivät hänen kauneuttaan.
* * * * *
Kuningatar ei voinut elää ilman ystäviä. Sikäli kuin vaikeuksia karttui karttumistaan hänen ympärilleen ja hän näki itsensä hyljätyksi, sitä enemmän ikävöi hän jotakin ystävää, joka olisi hänelle tukena ja jolle hän voisi uskoa kaikki raskaat huolensa.
Ylväs, huvinhaluinen valtijatar oli nuorellisessa kevytmielisyydessä tyynesti ja hymyillen nähnyt prinsessa Lamballen lähtevän pois hovista. Mutta vielä sittenkin, kun madame Polignacin aurinko oli korkeimmillaan, oli kuningatar kerta kerralta antanut prinsessalle osotuksia myötätuntoisuudestaan. Erittäinkin näyttää niinkuin Marie Antoinetten kylmennyt ystävyys Normandian herttuan syntymän jälkeen olisi virinnyt uudestaan leimumaan.
"Älä ikänä usko, että minä voisin lakata sinua rakastamasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Se on tullut minulle sydämen tarpeeksi."
"Käyhän katsomassa minua", kirjoitti hän prinsessalle nuorimman tyttärensä kuoltua. "Itkekäämme yhdessä armaan pikku enkelini poislähtöä. Sydämeni ikävöi sitä lohdutusta, jonka sinun hellyytesi sille voi antaa." — — —
Hirmunäytelmien tapahtuessa Versaillesissa oli prinsessa Lamballe yhdessä Orléansin herttuattaren kanssa viettänyt muutamia rauhallisia ja onnellisia päiviä Eun linnassa Penthièvren herttuan luona.
Lokakuun 7. päivänä kello yhdeksän illalla saapui linnaan kuriiri, ylt'yleensâ lian ja pölyn vallassa, ja hevonen väsymyksestä menehtymäisillään. Hän toi ensimäisen tiedon kuninkaallisen perheen siirtymisestä Tuilerioihin sekä niistä näistä yksityisseikoista, jotka koskivat Versaillesissa sattuneiden edellisten päiväin tapauksia.
Ystävyys, joka kuningattaren puolelta oli kylmennyt, oli prinsessa Lamballen povessa pysynyt alati yhtä lämpimänä. Hän oli tuskin ehtinyt tointua tyrmistyksestään, nähdessään vallankumoukseen viittaavien uhkaavien enteiden muuttuneen todellisuudeksi, kun hän oli jo tehnyt päätöksensä. Vaarat, joille Marie Antoinette oli ollut alttiina, vetivät ystävätärtä vastustamattomasti takaisin siihen hoviin, jossa oleskeleminen oli vaaranalaista. Onnen päivinä oli hänen ollut pakko vetäytyä pois. Hän oli halunnut pysyä toisena kuningattaren suosiossa, mutta sijaa ei oltu hänelle suotu. Mutta heti kun myrsky oli puhjennut ilmi, riensi hän sille vaaralliselle sijalle, jolle hänen rakkautensa kutsui hänet; hänestä tuli Marie Antoinetten toveri onnettomuudessa, ystävätär haikeina huolten hetkinä.
Pimeänä yönä kahdentoista seuduissa jätti hän appensa rauhaisan kodin lähteäkseen Pariisiin, jonne saapui lokakuun 8. päivän illalla. Palvelijat näkivät hunnutetun naisen astuvan ulos vaunuista. Kaksi naisolentoa piti toisiaan syliinsä suljettuina. Kuultiin kouristuksen tapaisia nyyhkytyksiä ja hiljaista itkua — prinsessa Lamballe oli palannut hoviin.
Vasta suurilla ponnistuksilla sai hän Ludvigin myöntymään siihen, että hän sai astua entiseen paikkaansa intendantena. Hartaasta ystävyydestä häntä kohtaan täytyi Ludvigin pyytää häntä lähtemään pois hovista.
Marie Antoinette oli liiaksi iloinen nähdessään jälleen hänet ja hän pelkäsi liiaksi hänet jälleen kadottavansa, etteivät moiset arvelukset ensi alussa saaneet sijaa hänen sielussaan. Hyljätyssä asemassaan ikävöi hän hellää ystävää, jolle saattaisi kokonaan uskoutua. Ja kun prinsessa vähäksi aikaa palasi appensa luo, kirjoitti Marie Antoinette hänelle kirjeitä, jotka henkivät ikävöimistä ja olivat täynnä helliä nuhteita prinsessalle, joka ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta terveydestään.
"Minua surettaa kovin, ettet sinä huoli hoitaa terveyttäsi", kirjoitti hän prinsessa Lamballelle marraskuun 7. p:nä 1789. "Tiedätkö, rakas Lamballeni, minun pitänee aivan todenteolla suuttua sinuun. — Minun terveyteni on jotenkin hyvä ja lasteni terveys on mainio; he ovat melkein aina luonani, ja minä puuhailen paljon heidän kanssaan. Kruununprinssi on tullut koko joukon säyseämmäksi; hän ei ole enää niin kiivasluontoinen kuin ennen. Tyttäreni on erittäin hellä ja rakasluontoinen; pienokainen raukka ikävöi kovin nähdä sinua… — Minä olen peräti huolissani tapausten johdosta, jos kohtakin ne näyttävät kääntyneen parempaan päin. Mutta ei uskalla iloita mistään; ystävissänikin havaitsen miltei yksinomaan luonteita, joilta puuttuu lujuutta ja jotka eivät älyä pitää puoliaan pienimpiäkään ilkimielisten puolelta kohtaavia väkivaltaisuuksia vastaan." — — —
"Kruununprinssi on monasti kysynyt sinua, pyytääkseen sinua auttamaan häntä puiden istuttamisessa hänen puutarhaansa", kirjoitti hän eräänä toisena päivänä. "Hänen luonteensa on paljon parantunut, ja minulla on hyviä toiveita hänen kiivautensa taittumisesta. Hän jumaloitsee minua, ja minä rakastan häntä mielettömyyteen asti." — — —
Madame Lamballe oli ainoa, joka kykeni haihduttamaan kuningattaren alakuloisuutta. Ainoastaan siten saattoi Marie Antoinetten huolestunut mieli tuudittua lepoon, että hän sai luoda katseensa noihin uskollisiin sinisilmiin, joista kuvastui suurta lempeyttä ja vakavuutta.
Prinsessan kasvonpiirteet ja olento ilmaisivat ikäänkuin aavistusta hänen tulevasta kohtalostaan. Koko hänen persoonallisuudessaan oli havaittavana surun ja nurkumattoman kärsivällisyyden leima.
Ja kuitenkaan ei häneltä puuttunut voimaa voida vielä hymyillä. Vielä jaksoi hän voittaa oman pelkonsa karkoittaakseen ystävättärensä pelon, elähdyttääkseen rakastettavalla olennollaan tätä kotia, johon kaiho ja tuska olivat levittäytyneet. "Keveänä kuin lintu tuli hän houkutellakseen kuningatarta pois surullisista mietteistään", kirjoittaa Lescure.
Mutta vaikka vanha ystävyydenside solmittiin jälleen koko entisellä voimallaan, ei Marie Antoinette unhottanut sitä suosikkia, jonka hän oli lähettänyt luotaan.
Ahdistetuin sydämin hän ajatuksissaan seurasi pakenevaa madame Polignacia ja oli varsin levoton hänen turvallisuutensa puolesta. Hän ei väsynyt kirjoittamaan hänelle ja tuhlaamaan helliä sanoja, kuin jos olisi hän vielä istunut hänen vieressään. Toisinaan kirjoitti hän ystävättärelleen joka toinen päivä, ja kerran kaksi kirjettä samana päivänä.
Ei mitään, mikä koskee pakenevaa, ole kuningatar unhottanut. Kaikissa kirjeissä ystävättärelle havaitsee saman huolenpidon hänestä, samaa hellää kieltä. Kuningatar ottaa osaa kaikkiin hänen suruihinsa, hänen onnenvaiheihinsa, ja on vielä tänäkin hetkenä mielissään siitä, että hänen hellyytensä on kohdannut hellyyttä. Hän istahtaa kirjoituspöytänsä luo tietämättä mitä hänen tulee kirjoittaa, ja välistä hän ei saata kirjoittaa kyyneliltään. Tuntuu siltä kuin madame Polignac olisi vienyt kerallaan osan hänen sydämestään, siihen määrään elää hän vielä hänen hyväkseen ja hänen kanssaan.
Eräässä kuningattaren kirjeessä madame Polignacille luetaan kolmannella sivulla seuraavat, lapsenkädellä kirjoitetut rivit:
"Madame!
Tulin kovin pahoilleni kuultuani, että olitte matkustanut pois,mutta siitä saatte olla varma, etten koskaan voi unhoittaa teitä."
Marie Antoinette on ottanut kynän tyttärensä kädestä ja lisännyt seuraavaa:
"Nuo rivit ovat mitä luonnollisimmalla tavalla pulpahtaneet esiin. Pikku tyttö-raukkani astui minun kirjoittaessani huoneeseen. Minä kehotin häntä kirjoittamaan ja annoin hänen tehdä sen aivan omin päin. Ne ovat siis hänen omia ajatuksiaan, ja minusta ne soveltuivat paraiten lähetettäviksi sinulle semmoisinaan."
Elokuun 12. p:nä kuuluu kirje:
"Terveyteni on jotensakin hyvä, joskin luonnollisesti heikontunut niistä iskuista, joita lakkaamatta saan vastaanottaa. Meillä on ympärillämme suruja, onnettomuuksia ja onnettomia — puhumatta ollenkaan poissa olevista. Kaikki pakenevat tätä nykyä maasta, mutta minä olen kovin iloinen tietäessäni, että kaikki ne, jotka herättävät minussa mielenkiintoa, ovat täältä kaukana. Minä en tapaa ketään, oleskelen koko päivän huoneessani yksin. Lapseni ovat ainoa seurani ja lohdutukseni."
Syyskuun 14. p:nä kirjoittaa Marie Antoinette madame Polignacille:
"Itkin liikutuksesta lukiessani kirjettäsi, rakas sydämeni. Ah, älä milloinkaan luule, että minä unhotan sinua! Lähtemättömin piirtein on ystävyytesi painunut sydämeeni — se on minun lohdutukseni, se ynnä lapseni, joita minä en koskaan jätä. Kipeämmin kuin konsanaan kaipaan muistojen tukea ja kaikkea rohkeuttani, mutta poikani tähden tahdon pysyä pystyssä ja vaeltaa vaivaloista tietäni loppuun asti. Onnettomuuden päivinä sitä etupäässä oppii tuntemaan, ken sitä on. Veri, joka virtaa suonissani, ei voi valehdella. Minä ajattelen sinua ja omaisiasi, ystäväni kallis, ja se auttaa minua unhottamaan ne kavalat juonet, joiden ympäröimä olen. Jos me kärsimme haaksirikon, niin tapahtuu se paremmin ystäviemme heikkouden ja virheiden kuin toisten salaliittojen takia. Ystävämme ovat keskenään eripuraiset ja saattavat sen kautta itsensä pahanilkisten iskuille alttiiksi, ja toiselta puolen ei oteta vallankumouksen johtajain puheita kuuleviin korviin heidän saarnatessaan järjestystä ja kohtuutta. Surkuttele minua, rakas ystäväni, mutta rakasta minua ennen kaikkea; minä rakastan sinua ja omaisiasi viimeiseen hengenvetooni asti. Syleilen sinua kaikesta sielustani."
Tammikuun 7. p:nä 1790 kirjoitti hän:
"En saata vastustaa haluani syleillä sinua, rakas sydämeni, mutta sen täytyy tapahtua suurimmassa kiireessä, sillä tilaisuus tervehdyksen lähettämiseen sinulle tuli niin odottamatta. — Näitä rivejä seuraa iso käärö, joka lähetetään sinua varten. Meitä pidetään silmällä kuin olisimme rikollisia, ja tämä pakonalaisuus on tosiaankin kauheata sietää. Olla alati suurimmassa tuskassa lähimäistensä puolesta, ei voida lähestyä ikkunaa saamatta heti suut silmät täyteen haukkumisia, ei voida mennä ulko-ilmaan lapsiraukkojensa kanssa, näiden viattomien olentojen täytymättä kuulla huutoa ja räyhäämistä — oi millainen asema se onkaan, rakas sydämeni! Jospa olisikin vain omat surunsa kannettavina! Mutta kun täytyy lakkaamatta peljätä kuninkaan sekä kaiken sen puolesta, mikä on minulle rakkainta maailmassa, sekä läsnä- että poissaolevien puolesta, se taakka on liian raskas kantaa! Mutta olen jo sanonut teille, että te pidätte minua yllä. Hyvästi, rakkahin ystävä! Luottakaamme Jumalaan, joka tuntee sydämemme ja tietää, että se on täynnä vilpitöntä rakkautta tätä maata kohtaan. Minä syleilen sinua!
Marie Antoinette."
Kuningas tuli juuri ja tahtoi puolestaan lisätä pari riviä.
Tämän kirjeen reunaan on Ludvig kirjoittanut:
"Tahdon ainoastaan sanoa teille, rouva herttuatar, ettei teitä ole unhotettu täällä, että valitamme sitä, että saamme niin harvoin kirjeitä teiltä, ja että, olittepa läsnä tahi kaukana, te olette lämpimästi rakastettu, te ja teidän omaisenne.
Ludvig."
Yllä oleva kirjelmä on viimeisen edellinen, joka madame Polignacilla oli onni saada kruunatulta ystävättäreltään. Ollen joka puolelta vakoojien ympäröimänä täytyi onnettoman Marie Antoinetten kohta lakata kirjeenvaihdosta, joka oli ollut hänelle suureksi lohdutukseksi.
Ensimäiset viikot kuningasparin Pariisissa oloajasta olivat ikäänkuin jonkinlaista aselepoa.
Kuningas nousi varhain ja käytti tuntikauden rukoilemiseen ja lukemiseen. Sen jälkeen lähti hän alas sanomaan hyvää huomenta kuningattarelle ja lapsilleen. Hän söi aamiaista yksin huoneissaan, apunaan yksi uskottu palvelija. Välistä sattui, että kuningatar meni ylös hänen luokseen hänen syödessään, puhuakseen vakavista asioista.
Aamupäivän käytti kuningas opintoihin. Hän tutki seikkaperäisesti Englannin kuninkaan Kaarle I:sen historiaa, toivoen siten oppivansa karttamaan niitä hairahduksia, joihin tämä hallitsija oli tehnyt itsensä syylliseksi.
Metsästysretkistä, jotka ennen olivat olleet hänen rakkaimpana huvinaan, täytyi hänen nyt kokonaan kieltäytyä. Mutta sen sijaan kävi hän nyt pitkillä ratsastusretkillä Lafayetten ja muiden upseerien seurassa, ja Pariisissa oleskelunsa ensi aikoina oli hänellä tapana käydä säännöllisesti kävelemässä Tuileriain puistossa.
Samaten omaksui Marie Antoinette jälleen jokapäiväiset tapansa ja askareensa. Aamutunteina hän valvoi lastensa opetusta. Osan päivästä hän käytti kirjeiden kirjoittamiseen sekä isojen käsitöiden ompelemiseen.
Kahdesti viikossa, ennenkuin kuningas ja hän lähtivät kuulemaan messua, otti hän tavallisesti vastaan hovin. Ja Pariisissa olonsa ensi aikoina järjesti hän muutamia iltavastaanottoja, joissa näki luonansa maahan jääneen vanhan aatelin sekä osan nuoria virkamiehiä, jotka siten vähitellen alkoivat korvata vanhaa häviävää ylimystöä.
Vaara ei ollut suinkaan vähentynyt sen kautta, että kuninkaalliset olivat muuttaneet Pariisiin. Väestöä kiihdytti edelleen jatkuva nälänhätä ja erittäin ankarat ottelut kansalliskokouksessa.
Viha ja ylenkatse keskittyivät edelleenkin kuningattaren persoonaan. Sen sijaan oli aina pidetty paksusta, hyväntahtoisesta Ludvigista, jonka ulkomuoto kuvasti suurta tyytymystä ja isällistä suopeutta. Ja ellei Marie Antoinette olisi seurannut mukana Pariisiin, vaan olisi paennut yksin ulkomaille, ei ole paljon epäilemistä, ettei rakkaus kuningasta kohtaan uudestaan olisi virinnyt pääkaupungin väestön sydämissä.
Kuninkaallismielistenkin joukossa oli monta, jotka toivoivat kuningattaren kuolemaa. Häntä yritettiin myrkyttää. Hänen paraimmat ystävänsä kehottivat häntä olemaan syömättä niitä ruokia, joita tarjottiin hänen pöydässään.
"Erehdytään", lausui Marie Antoinette tämän johdosta madame Campanille, "minun vuokseni ei tulla uhraamaan ainoatakaan myrkkypisaraa. Myrkyttäminen ei kuulu tämän vuosisadan ilmiöihin. Nyt käytetään myrkyttämisen sijasta parjausta, se on paljoa luotettavampi ase, ja minusta tuntuu, että sen uhrina on minun kuolemaan suistuminen."
Ehdotettiin, että kuninkaalliset puolisot ottaisivat avioeron. Keskustellessaan Marie Antoinetten kanssa lausui Lafayette kyynillisellä suoruudellaan, että hän ja moni muu toivoivat, että kuningatar eroaisi puolisostaan.
"Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi voisimme syyttää teitä aviorikoksesta", sanoi hän.
Kuningatar vastusti tätä ehdotusta pontevan arvokkaasti.
Ja siitä päivästä asti ei hän voinut kuulla mainittavan kenraalin nimeä joutumatta hermostuneen kiihtymyksen valtaan.
Lafayette tarjosi edelleen hänelle neuvojaan, mutta kerta kerralta hylkäsi kuningatar ne halveksuen, ottamatta niitä harkittavaksi. Ja kun Lafayette eräänä päivänä osotti luultavaksi, että Orléansin herttua tavoitteli kruunua, kysyi kuningatar kylmästi ja ilmeisesti tarkoittaen Lafayetteä itseään:
"Täytyykö välttämättömästi olla prinssi voidakseen tavoitella kruunua?"
Hän ei koskaan unhottanut sitä loukkausta, jonka Lafayette oli heittänyt hänelle vasten silmiä; ja se oli varmasti yhtenä syynä siihen epäluuloon ja vastenmielisyyteen, jota hän viimeiseen hetkeensä asti kenraalia kohtaan tunsi.
7.
Maastamuutto. — Kuningas käy kansalliskokouksessa. — Favrasin mestaus. — Keisari Josefin kuolema.
Maastamuutto, joka oli alkanut viimeisinä kuukausina, jolloin hovi oleskeli Versaillesissa, lisääntyi yhä enemmän sittenkun kuningasperhe oli viety Pariisiin, jossa Tuilerioita jo oli katsottava vankilan lievemmäksi muodoksi. Rivit harvenivat kuningasparin ympärillä. Ei mennyt päivää, ettei muutamia aatelisperheitä paennut maasta. Ludvigilla, jolla ennen oli useita satoja henkilöitä palveluksessaan, ei ennen pitkää enää ollut kuin vain muutamia, niiden joukossa jalo Clery, joka seurasi häntä Le Templeen.
Maastamuutto synnytti aukkoja kaikkialla: se oli alkanut valtaistuimen portailla ja kuningasparin välittömässä läheisyydessä, mutta pääsi sitten vauhtiin maa-aatelin ja hengellisen säädyn keskuudessa. Upseerit, jotka järjestään kuuluivat aatelissäätyyn, siirtyivät maasta joukottain. Aina suurten kansainvaellusten päivistä saakka, jolloin asukkaat pakenivat maahan hyökkäävien roomalaisten tieltä, ei oltu nähty eikä kuultu sellaista.
Jo syyskuussa 1789 oli Necker valittanut, että vajaan neljäntoista päivän kuluessa oli annettu kuusituhatta passia Ranskan rikkaimmille asujamille.
Loppupuolella samaa vuotta oli niin paljon ranskalaisia pakolaisia Sveitsissä, että asuntojen vuokrat paikoittain olivat talon alkuperäistä hintaa korkeammat. Englanti ja Italia tarjosivat niinikään turvapaikan useille Ranskan jaloimmille perheille.
Maastamuuttaminen tuli muotiasiaksi. Upseerit kehuivat taistelukentältä poistumisellaan, aateli luki itselleen ansioksi luopumisen kuninkaastaan. Suuret joukot nuoria aatelismiehiä kohtasivat toisensa Koblenzissa; he alkoivat käyttää erikoista univormua — sinistä takkia, punaista liiviä ja keltaisia housuja ja napeissa kolmea liljaa, joka oli siirtolaisten tunnusmerkki.
Tämä saksalainen kaupunki oli ikäänkuin poliittisena yhtymäpaikkana. Kuninkaan veli tiesi paremmin kuin kukaan muu mikä kuninkaan puoluelaisille soveltui, sanottiin. Kun Artoisin kreivi oli katsonut täytyvänsä matkustaa ulkomaille, niin sinnehän täytyi silloin uskollisen aatelinkin seurata.
Ludvig, joka ei milloinkaan tiennyt mitä hän tahtoi tahi mitä hänen olisi ollut tehtävä, ei tietysti tässäkään suhteessa tiennyt, pitikö hänen antaa maastasiirtymiselle hyväksymisensä vai ei. Se synnytti hänessä vuoroin pelkoa, vuoroin toivoa. Julkisesti oli hän maastamuuttoa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä toivoi hän voivansa käyttää sitä edukseen. Hänellä oli maastasiirtyjäin joukossa ei ainoastaan sukulaisia ja palvelijoita, vaan myös salaisia asiamiehiä. Ja vaikka hän toisena hetkenä puhui halveksuen heistä, toivoi hän jo seuraavana hetkenä itse olevansa heidän joukossaan.
Tuskin voinee kieltää, että maastamuutto oli suuri erehdys. Että uskollinen ylimystö seuraa kuningastaan maanpakoon on kyllä käsitettävissä; mutta tällä kertaa Ranskanmaan aateli ja papisto antoivat kuninkaansa yksin jäädä maahan, alttiina mitä suurimmille vaaroille, ja lähtivät itse vaeltamaan hovista hoviin sensijaan että olisivat pysyneet paikoillaan.
Toisaalta ei saata kieltää, että aateli vallankumouksen aikana oli sangen tukalassa asemassa. Ne, jotka siirtyivät muille maille, menettivät maatilansa ja tuomittiin maanpakoon, joka, sen mukaan kuin Ranskassa arveltiin, tulisi kestämään ainiaan. Ne, jotka jäivät kotimaahan, joutuivat epäiltäviksi, vainottaviksi ja vihdoin giljotinoitaviksi. Ne, jotka pakenivat lippujen turviin, eivät täälläkään olleet varmat hengestään, vaikka osottivatkin ihmeteltävää urhoollisuutta.
Tuli vuosi 1790, jonka alku näytti vakavammalta kuin lähinnä edellisen vuoden loppu.
Ryöstöjä ja murhapolttoja harjoitettiin maaseudulla, ja päällekarkaukset ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen Ranskanmaan pääkaupungissa.
Nämä levottomuudet sekä useat hovin puolelta tapahtuneet erehdykset antoivat aihetta niin moniin perusteettomiin syytöksiin, että ministerit, Necker etunenässä, kehottivat kuningasta ottamaan ratkaisevan askeleen, joka osottaisi, että hän oli ottanut tyytyäkseen asiain nykyiseen tilaan.
Helmikuun 4. p:nä (1790) ilmoitettiin kansalliskokouksen presidentin tiedoksi, että Ludvig aikoi tulla kokoukseen, mutta halusi tulla vastaanotetuksi ilman mitään juhlamenoja.
Valkoisilla liljoilla kirjaeltu punainen samettidraperia heitettiin tuota pikaa presidentintuolin yli ja presidentti itse jäi seisomaan tuolin viereen.
Kello yksi astui kuningas saliin. Hän oli puettu aivan yksinkertaisesti ja tuli ilman saattojoukkoa. Kokous nousi ylös tervehtien häntä.
Laumottain uteliaita hyökkäsi saliin, täyttäen parvet; odotettiin suurella jännityksellä, mitä Ludvig tulisi sanomaan.
Hetki oli ylen tärkeä. Kuningas tunsi, että tällä kertaa oli hänen päästävä voitolle, tällä kertaa olisi tappio kaksin verroin nöyryyttävä ja turmiollinen.
Puheessa, jonka Necker oli kokoonpannut, huomautti hän niistä levottomuuksista, jotka olivat kohdanneet hänen valtakuntaansa. Hän lausui, että hän halusi tulla lähempään yhteyteen kansan edusmiesten kanssa, semminkin nyt, kun hänen vahvistettavakseen oli annettu päätöksiä, jotka välttämättömästi johtaisivat koko valtakunnan hallitusmuodon muuttamiseen. Hän puolestaan kaikin voimin vaikuttaisi siihen suuntaan, että tämä hallitusmuodon muuttaminen tapahtuisi onnellisesti. Kaikki päinvastaiset yritykset hän pitäisi rangaistavina ja ehkäisisi niitä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.
Ludvig huomautti lopuksi niistä uhrauksista, joita hän oli tehnyt, ja kehotti kaikkia, jotka olivat kärsineet vahinkoa, ottamaan esimerkkiä hänen nöyrästä tyytyväisyydestään ja lohduttamaan itseään niiden etujen toivolla, joita uusi hallitusmuoto maalle lupasi.
"Samoin kuin kuningatar, joka ottaa osaa minun tunteisiini", lausui Ludvig lopuksi, "tahdon ajoissa perehdyttää poikani niihin uusiin olosuhteisiin, jotka ovat asianhaarain pakosta syntyneet. — — — Teitä, jotka niin monella tavalla voitte vaikuttaa harhaan johdetun kansan mieliin, teitä pyydän antamaan sille oikean käsityksen sen todellisista eduista, tälle kansalle, joka on minulle niin rakas ja jonka uskollisuutta vakuutetaan minulle, kun koetetaan lohduttaa minua murheissani."
Puhe vastaanotettiin riemulla ja liikutuksella. Kokous kiitti kuningasta ilohuudoin ja onnentoivotusten myrskyllä. Mahdottomat ihmislaumat saattoivat häntä takaisin linnaan. Päätettiin lähettää hänelle ja kuningattarelle kiitollisuusadressi. Taaskin oli Pariisi ilonhuumauksen valtaamana.
Kuningas oli tämän tekonsa kautta sitoutunut pitämään uutta perustuslakia pyhänä. Kansalliskokous ei tahtonut olla häntä huonompi. Edusmiehet astuivat yksitellen esiin ja vannoivat kannattavansa kansalliskokouksen hyväksymää ja kuninkaan vahvistamaa valtiomuotoa.
Myöskin kuningatar joutui rakkauden osotuksista osalliseksi. Hän kirjoitti tämän johdosta prinsessa Lamballelle:
"Ystävättäreni!
Valitan, ettet sinä ollut Pariisissa eilen. Emme koko viime vuonna ole kokeneet niin ihanaa päivää.
— — On suloista toivoa, ja minä tahdon antautua tämän toiveen valtaan. Ja vaikkei se olisi kuin turha luulo, on se kumminkin minulle rakas, koska se rauhoittaa minua lasteni vastaisen kohtalon suhteen. Tule takaisin niin pian kuin voit, rakas ystävättäreni, nähdäksesi kuinka onnellinen olen. Sitä ei luultavasti kestä kauan, sentähden on tilaisuudesta otettava vaari.—-"
Mielialat kohosivat ja laskivat levottomien aaltojen tavoin, ja rauhan ja sovinnon pettävät luulot sammuivat yhtä nopeasti kuin ilotulien välke.
Onnensa päivinä oli Marie Antoinettella ollut ikäänkuin aavistus tulevista onnettomuuksista, ja hänen aavistuksensa ennen pitkää vaihtuivat mitä hirvittävimmäksi todellisuudeksi.
Jos mieli johtaa kansaa takaisin rauhallisempaan mielialaan, jos mieli kansassa saada vireille pelkkää varjoakaan vain sen entisestä rakkaudesta kuningashuonetta kohtaan, olisi hovin ja kuningasparin täytynyt aivan kokonaan muuttaa käytöksensä. Mutta tätä välttämättömyyttä ei kuningas enempää kuin kuningatarkaan oivaltanut.
Ne virheet, jotka kuningaspari teki, pahensi vain ympäristön kopeus ja kykenemättömyys ymmärtää asemaa. Mielten ollessa vielä täynnä ihastusta kuninkaan sanojen johdosta, annettiin porvarissäädylle kolhaus vastaanottamalla sen edustajat tykkänään toisella tavalla kuin aatelin, tavalla, joka selvään osotti, ettei porvarillisia edustajia pidetty aatelin veroisina.
Lyhyen välirauhan jälkeen alotti kansa jälleen vainoomisensa kuningasta, kuningatarta ja heidän ystäviään vastaan.
Talven kuluessa kokoontui harva se päivä uhkaavia joukkoja Tuileriain akkunain alle sättimään ja solvaamaan Marie Antoinettea. Yösydämellä ammuttiin laukauksia kuninkaallista linnaa kohti. Oikea vankila ei liene sulkenut seiniensä sisälle niin paljoja suruja ja huolia kuin tämä linna, jossa kuningasperheitä monin polvin oli asunut.
Kuningatar ei voinut pidättyä katkeruudella lausumasta:
"Olisipa äitini hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt minut tällaisessa ympäristössä — minut, joka olen keisarin tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaan äiti, tai ainakin lapsen, jonka on määrä tulla kuninkaaksi."
Eräs Favras-niminen ranskalainen aatelismies, joka oli matkustellut kaikkialla Europassa ja joka oli naimisissa ulkomaisen ruhtinattaren kanssa, oli sen mukaan kuin huhu kertoi suunnitellut salaliiton kansalliskokousta vastaan.
Väitettiin, että hänellä oli aikomuksena murhauttaa Lafayette ja Bailly, että hän piti 1,200 hevosta varalla Versaillesissa auttaakseen kuningasta pakoon ja että värvätty armeija, johon kuului sveitsiläisiä ja piemontilaisia, oli valmiina liittymään kuninkaaseen ja marssimaan Pariisiin.
Favrasia vastaan tehtiin kanne, mutta syyttäjät eivät huolineet asettua silmitysten häntä vastaan ajamaan kannettaan.
Todistajia esiintyi, jotka antoivat seikkaperäisiä tietoja hänen hankkeistaan, mutta todistuksia puuttui eikä voitu löytää mitään merkkejä, jotka olisivat osottaneet Versaillesiin koottujen 1,200 hevosen tai värvätyn armeijan olemassaoloa.
Vajavista todistuksista huolimatta oli Favrasin tuomio jo ennakolta langetettu. "Näkyi selvään, että piti saada pelotella niitä, jotka halusivat palvella kuningasta", kirjoitti prinsessa Elisabeth. "Kansa vaati verta, vieläpä semmoisen miehen verta, jolla oli vihattu ylimyksen leima heidän silmissään."
Favras tuomittiin hirtettäväksi. Kansa, jota huvitti nähdä markiisin kuolemantuomion täytäntöönpanoa, virtasi suurin parvin hänen mestauspaikalleen ja pilkkasi häntä miten suinkin taisi.
Kuolemaantuomittu osotti kiusanhengilleen halveksivaa naamaa ja kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta salaisuuttaan.
"Surkuttelen niitä ihmisiä, jotka vastoin parempaa tietoaan syyttävät minua", sanoi hän. "Mutta jos välttämättömästi tarvitaan uhria, niin olen iloinen siitä, että vaali on osunut minuun."
"Porvarit, minä kuolen viatonna!" jatkoi hän. "Rukoilkaa Jumalaa puolestani!"
Ja kääntyen pyöveliin sanoi hän:
"Nyt, ystäväni, tee tehtäväsi!"
Seuraavana päivänä Favrasin kuoleman jälkeen juolahti erään hänen ystävänsä päähän onneton tuuma viedä hänen surupukuinen leskensä ja lapsensa kuningasparin eteen julkisilla päivällisillä Tuilerioissa.
Marie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka hän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen perhettään kohtaan.
Päivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista yksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja lausui:
"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa lahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on henkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei ole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan kahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika. Jos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen miehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut hänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen pyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en uskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat varmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota lapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se ajatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun nähtäväkseni."
Helmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen, joka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut Wienissä.
Poliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi, olisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä antamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette joka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut hänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.
Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen hellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä, että hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle käytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt sisartaan kohtaan.
Eräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisariJosef vähäistä ennen kirjoittanut:
"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden ilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta; — mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan ryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole lähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä itsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai miten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan vastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta."
"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti", kirjoitti Marie Antoinette madame Polignacille veljensä kuoltua. "Mutta se voima ja rohkeus, jota tämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat vielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan oikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena veljenäni."
9.
Marie Antoinette äitinä. — Ludvig XVII:nnen luonteen piirteitä.
Päiviä, jopa kuukausiakin saivat Tuileriain asukkaat olla lakkaamattomassa kiihtymyksen ja ahdistuksen tilassa.
Yöllä huhtikuun 13. päivää vasten odotti Lafayette hyökkäystäTuilerioihin. Hän ilmoitti tämän pelkonsa kuninkaalle.
Ludvig nousi ja läksi kuningattaren huoneeseen.
Mutta kuningatar oli poissa. Täynnä levottomuutta riensi hän silloin lastensa makuuhuoneeseen.
Siellä tapasi hän vaimonsakin. Kuningatar piti poikaansa syliinsä suljettuna.
"Minä etsin sinua; sinä olet saattanut minulle mitä suurinta tuskaa", huudahti kuningas kiihkosta menehtymäisillään.
"Minä olin paikoillani", vastasi Marie Antoinette ja puristi kruununprinssiä sydäntään vasten.
Kävelyretkillä, joita Marie Antoinette pani toimeen lastensa tähden ja heidän seurassaan, sai hän usein osakseen vihamielisiä silmäyksiä ja kuulla uhkaavia soimauksia. "Kuningatar ja kuninkaalliset lapset näyttävät kovin onnettomilta", kertoo madame Elliot, "ja onpa heillä täysi syy siltä näyttääkin. Varsin harvat ovat ne, jotka osottavat kuningattarelle kaikkein tavallisinta kohteliaisuutta. Ne, jotka muutamia kuukausia sitten olisivat heittäyneet tomuun hänen eteensä, kulkevat nyt hänen ohitsensa liaten häntä kiireestä kantapäihin."
Mitä onnettomampi Marie Antoinette tunsi olevansa, sitä innokkaammin liittyi hän lapsiinsa. Äidinrakkaus oli samalla kertaa hänen lohdutuksensa ja hänen surunsa. Kun hän katseli kruununprinssiä, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Tulisiko tästä lapsesta, jolle niin ihana tulevaisuus näytti olleen määrätty, hallitsija vaiko marttyyri?
Vetäydyttyään pois maailmasta omisti kuningatar kaiken aikansa tyttärelleen ja pojalleen.
Hän muisti miten hänen äitinsä Wienissä oli ottanut keisarilliset lapset mukaansa käydessään sairaiden ja köyhien luona, ja nyt teki hän samalla tavalla omien lastensa kanssa. Hän otti heidät mukaansa sairashuoneisiin ja opetti heitä jakelemaan lahjoja ja ystävällisiä lohdutuksen sanoja.
Madame Polignacin paettua oli madame de Tourzel tullut kuninkaallisten lasten kasvattajaksi. Seuraava kuningattaren kirje madame de Tourzelille osottaa muita paremmin millaista huolta Marie Antoinette piti pojastaan ja tyttärestään.
"Heinäkuun 24. p:nä 1789.
Poikani on neljän vuoden neljän kuukauden ja miltei neljän päivän vanha. En tahdo puhua hänen ulkonaisista ominaisuuksistaan. Te saatte nähdä hänet itse. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä, mutta hänen vielä kehtolapsena ollessaan huomattiin, että hänellä oli heikot hermot ja että vähinkin erinomaisempi melu vaikutti häneen. Hän sai myöhään ensimäiset hampaansa, jotka puhkesivat helposti ja kivutta. Vasta kun eräs viimeisistä hampaista puhkesi, sai hän kouristuskohtauksen. Sittemmin on tämä kohtaus ollut hänellä kahdesti, ensi kerran talvella 8788, kun hänet rokotettiin, mutta jälkimäinen kohtaus oli hyvin lievä. Hänen heikoista hermoistaan on se haitta, että kaikkinainen melu, johon hän ei ole tottunut, tekee hänet tuskaiseksi. Niin esimerkiksi pelkää hän tavattomasti koiria, siksi että hän on kuullut niiden haukkuvan hänen korvansa juuressa. En ole koskaan pakottanut häntä katsomaan niitä, sillä minä luulen, että hänen pelokkuutensa vähenee sitä mukaa kuin ymmärrys kehittyy.
Hän on hyvin vilkas, ja kiivas vihastuessaan, mutta hän on hyvä lapsi, vieno ja helläsydäminen, milloin ei ajattelemattomuutensa saa hänessä valtaa. Hänellä on tavaton itsetunto, joka, jos sitä ymmärtäväisesti johdetaan, voi tulla hänelle hyödylliseksi. Kunnes hän pääsee tuttavalliselle kannalle henkilön kanssa, osaa hän hillitä itseään, jopa kokonaan voittaa kärsimättömyytensä ja vihanpuuskansa, jotta vieraan silmissä näyttäisi sävyisältä ja rakastettavalta. Hän on lujasti sanassaan pysyvä, kun on luvannut jotakin, mutta hän on kovasti avomielinen ja toistaa halusta mitä on kuullut toisten sanovan; tahtomatta narrata lisää hän usein sellaista, mitä hän on mielikuvituksessaan nähnyt. Se on hänen suurin vikansa, joka on koetettava saada hänestä pois juuritetuksi.
Muuten — minä toistan sen vielä — on hän kiltti lapsi, ja ystävällisyydellä ja vakavuudella pitäisi, olematta liiaksi ankaria, saada hänestä semmoista kuin tahtoo. Mutta kaikki ankaruus saattaa hänet mielenkuohuun, sillä hän on ikäisekseen varsin lujaluontoinen. Niin on esimerkiksi sana 'anna anteeksi' ollut hänelle varhaisimmasta lapsuudestaan vastenmielinen. Hänet saa sanomaan melkein mitä hyvänsä, milloin hän on tehnyt väärin, mutta sanaa 'anna anteeksi' ei hän saa huuliltaan ilman itkua ja suurta penäämistä. —
Poikani ei osaa lukea ja hän on hyvin hidas oppimaan, sillä hän on liiaksi ajattelematon ollakseen ahkera. Hänellä ei ole minkäänlaisia suuruuden ajatuksia päässään, ja minä toivoisin, että tätä jatkuisi edelleen. Meidän lapsemme ehtivät kyllä vielä saada tietää keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan erittäin paljon ja täydestä sydämestään. Kun jokin tuottaa hänelle hauskuutta, olkoon sitten kysymys pikku lahjasta tai kävelyretkestä, rientää hän heti pyytämään samaa sisarelleenkin. Luonnostaan on hänellä iloinen mieli. Terveytensä vaatii olemaan häntä paljon ulkoilmassa, ja minä luulen, että on hyödyllisempää antaa hänen leikkiä ja työskennellä ulkona terrassilla kuin viedä häntä kauemmaksi. Se liikunta, jonka lapset saavat leikkiessään ja juostessaan ulkona, on terveellisempää kuin jos pakottaa heidät kävelemään, mikä usein rasittaa munuaisia.
Tahdon puhua vähäisen hänen ympäristöstään. Hänellä on kolme aliopettajatarta, daamit Soucy, anoppi ja miniä, sekä madame de Villefort. Vanhempi madame de Soucy on erittäin rakastettava nainen, hyvin taitava ja tarkka, mutta hänellä on ikävä käytöstapa. Miniällä on sama ikävä käytöstapa, mutta häneltä puuttuu kokonaan lahjakkaisuutta. Viime kuluneina vuosina ei hänellä ole ollut mitään tekemistä tyttäreni kanssa, mutta pikku pojalleni ei hän voi aikaansaada mitään vahinkoa. Muuten on hän hyvin uskollinen ja sitä paitsi ankara häntä kohtaan. Madame de Villefort on edellisen suora vastakohta — hän hemmoittelee lastani liiaksi. Hänellä on vähintäänkin yhtä ikävä käytöstapa, ellei ikävämpikin. Keskenään sopivat he vallan hyvin.