Molemmat hovimestarinnat ovat poikaani suuresti kiintyneet. Mutta madame Lemoine on sietämätön lavertelija, joka kertoo kaikki mitä hän kuulee, olkoon poika läsnä tahi ei — se on hänestä aivan yhdentekevää. Madame Neuville on miellyttävän näköinen sekä lahjakas ja vilpitön, mutta hänen sanotaan olevan vehkeilevän äitinsä johdettavana.
Brunieriin, lääkäriin, luotan täydellisesti milloin lapset ovat sairaina, mutta muuten on katsottava, että hän pysyy alallaan; hän on suurisuinen, iloinen ja mellasteleva.
Apotti d'Avreux lienee sopiva ohjaamaan poikaani lukutaitoon, mutta muuten puuttuu häneltä tyyten sitä käytöstapaa ja niitä ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömät henkilölle, joka tulee oleskelemaan lasteni läheisyydessä. Se se juuri on vaikuttanut päätökseeni, että hän ei saa tulla tyttäreni opettajaksi, ja on pidettävä tarkasti silmällä, ettei hän saa olla missään yhteydessä poikani kanssa muulloin kuin lukutunneilla. Tämä oli yksi niitä seikkoja, jotka tuottivat madame Polignacille enimmän huolta. Ja kuitenkaan ei hän aina onnistunut yrityksissään. Muutamia päiviä sitten kuulin tältä apotilta lauseita, jotka ilmaisivat niin suurta kiittämättömyyttä, että ne olivat minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielisiä.
Pojallani on kahdeksan kamarirouvaa. He palvelevat häntä hyvin ahkerasti, mutta minä en voi suuresti luottaa heihin. Viime aikoina on heidän piirissään lausuttu paljon varomattomia sanoja, minun voimattani kumminkaan varmuudella päättää, kenen suusta ne ovat lähteneet. Kamarirouvista varsinkaan eräs rouva Belliard ei huoli liioin salata tunteitaan. Tarvitsematta epäillä ketään on joka tapauksessa oltava varuillaan.
Poikani miehiset palvelijat ovat uskollisia, häneen kiintyneitä ja tyyniluontoisia.
Tyttärelläni on kaksi hovimestarinnaa ja seitsemän kamarirouvaa. Madame Brunier, lääkärin vaimo, on ollut tyttäreni luona hänen syntymästään saakka ja palvelee häntä varsin uskollisesti. Mutta vaikka minulla ei ole mitään muistuttamista häntä vastaan, en kumminkaan ikänä huolisi häntä omaan palvelukseeni. Hän on luonteeltaan miehensä kaltainen. Paitsi sitä on hän hyvin ahne ja pitää tarkkaa vaaria niistä pienistä etuisuuksista, jotka hänen asemansa hänelle suopi.
Hänen tyttärensä, madame Tremindille, on hyvin kunnioitettava ja lahjakas nainen. Vaikkei hän ole seitsemääkolmatta vuotta vanhempi, omaa hän kuitenkin kypsyneemmän iän hyvät ominaisuudet. Hän on ollut tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti, ja minä en ole koskaan päästänyt häntä näkyvistäni. Minä olen saanut aikaan hänen avioliittonsa, ja kaiken sen ajan, jonka hän on poissa tyttäreni luota, käyttää hän yksinomaan kolmen pikku tyttösensä kasvattamiseen. Hänellä on hyvin lauhkea ja mukaantuva luonne, hän on varsin taitava, ja hänelle, eikä apotti d'Avreuxille, tahdon minä antaa tyttäreni opettamisen huoleksi. Hän kykenee siihen vallan hyvin, ja koska onnekseni tiedän tämän varmasti, pidän häntä siihen kaikkia muita sopivampana. Siksi toiseksi pitää tyttäreni hänestä paljon ja luottaa häneen.
Toiset seitsemän naista ovat hyvin alamaisia ja luonteeltaan paljoa tyvenempiä ja rauhallisempia kuin poikani kamarirouvat.
Miehiset palvelijat ovat kaikki olleet tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti. He ovat hyvin vähäpätöisiä henkilöitä, mutta kun heillä ei ole muuta tekemistä kuin hoitaa helppoa tointaan ja kun he eivät oleskele täällä muulloin kuin virka-aikanaan, on se minusta melkein yhdentekevää.
Marie Antoinette."
Pieni kruununprinssi oli kaunis lapsi, silmät olivat suuret siniset, hiukset soluivat kutreina, posket olivat verevän punaiset, hymyily hohti iloisena, kunnes onnettomuudet tuottivat ennenaikaista vakavuutta.
Kukaan ei tuntenut häntä paremmin kuin hänen äitinsä. Kukaan ei ollut suuremmalla tarkkaavaisuudella tutkinut hänen vikojaan, mutta kukaan ei myöskään tuntenut hänen miellyttäviä puoliaan paremmin kuin äiti.
Kruununprinssillä oli synnynnäinen harrastus hyvään, ja se ehdottomasti herätti kasvattajassa suopeutta, mutta samalla oli hänellä kuitenkin semmoisia vikoja kuin kiivasluontoisuutta ja taipumusta tottelemattomuuteen, joihin täytyi käydä kiinni kovin kourin. Äidin täytyi usein torjua hänen hyväilyjään, jotka helposti saattoivat tehdä hänen ankaruutensa tehottomaksi, ja vastustaa pikku pojan yrityksiä välttää rangaistusta.
Hän oli hyvin vastahakoinen lukemaan, mutta hänen pojanrakkautensa auttoi hänet voitolle vastahakoisuudestaan.
Äiti muistutti häntä eräänä päivänä siitä, että hän ei osannut lukea, vaikka oli jo neljän ja puolen vuoden vanha.
Poikanen vastasi silloin:
"Minä opettelen lukemaan uudenvuoden lahjaksi sinulle, äiti kuningatar."
Marraskuun lopulla — kertoo madame Tourzel — virkkoi hän opettajalleen:
"Minun pitää saada tietää, vieläkö on pitkältä uudenvuoden päivään, sillä olen luvannut äidille, että opin siksi lukemaan."
Kuultuaan sinne olevan vain kuukauden, sanoi hän aivan tyynesti:
"Luettakaa minua sitten kaksi tuntia päivässä, rakas apotti, niin minä kyllä siihen asti opin."
Ja hän piti sanansa. Määrättynä päivänä hän astui voitonriemuisena kuningattaren luo, pitäen kirjaa kädessään.
Ja hän heittäytyi kuningattaren syliin.
"Tässä on uudenvuoden lahjasi", sanoi rakastettava lapsi. "Minä olen pitänyt sanani, ja nyt osaan lukea."
Lähellä Tuilerioita, Seinen rantamalla, oli vähäinen puutarha, jonka rajalla oli paviljonki, kruununprinssin opettajan asunto. Madame de Tourzelin toimesta lahjoitettiin prinssille tuo maatilkku, jonka hän ilolla vastaanotti. Saman pienen puutarhan lahjoitti Napoleon sittemmin Rooman kuninkaalle; Kaarle X antoi sen Bordeauxin herttualle, ja Ludvig Filip Pariisin kreiville. "Kuinka monta varoitusta onkaan kylvetty tuolle pienelle maatilkulle, joka niin sukkelasti joutui pois nuorten omistajainsa käsistä!" sanoo Beauchesne. "Ensimäinen kuoli vankilassa kymmenen vuoden ikäisenä; toisen (Reichstadtin herttuan) pyyhkäisi poliittinen myrsky pois Ranskanmaan pinnalta, hänen elettyään parahiksi niin kauan, että oli oppinut tuntemaan isänsä nimen ja saanut kuolevaisena katsella miekkaansa. Kolmas katosi kuten toisetkin vallankumouksen myrskyihin, ja neljäs on lähes viime aikoihin saakka oleskellut maanpakolaisena Itävallassa ja Englannissa."
Tässä pienessä puutarhassa kasvatti kruununprinssi kaniineja ja sorsia; täällä vaali hän kukkiaan, täällä leikki ja työskenteli hän vapaasti ja iloisesti.
Intohimojen riehuessa kansalliskokouksessa ja Pariisin kaduilla, seurasi hän mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kukkiensa kehitystä ja poimi niistä kauneimmat, sommitellakseen niistä kukkavihkoja äidilleen.
Joka aamu varhain hän meni äitinsä luo ja pani kukkia hänen vuoteelleen. Hän piiloutui sängyn uudinten taa, ja kun Marie Antoinette heräsi ja näki kukkavihon, tapasi hän sanoa:
"Pikku poikani ei varmaankaan ole kaukana."
Hovinaiset kokivat vakuuttaa Kaarle Ludvigille, että linnassa oli kyllin monta puutarhuria ja että kuningattarella oli kukkia yllinkyllin.
"Mutta kaikki kukat eivät tuota hänelle sitä iloa kuin minun poimimani", vastasi lapsi.
Hän oli aina puuhassa tuottaakseen äidilleen iloa. Hän oli onnellinen äidin hymyillessä hänelle ja hän otti osaa äidin suruun, voimatta käsittää syytä miksi äiti itki.
Eräänä päivänä kuuli hän erään hovinaisista lausuvan ystävättärestään:
"Hän on onnellinen kuin kuningatar."
"Silloin ette kai tarkoita minun äitiäni", sanoi Kaarle Ludvig, "sillä hän itkee myötään."
Milloin hän oli ollut ahkera oppitunnilla, meni Marie Antoinette hänen kanssaan hänen pikku puutarhaansa. Äitiä huvitti nähdä hänen laukkailevan puutarhan käytäviä pitkin, ja Marie Antoinette järjesteli niitä kukkia, jotka poikanen oli poiminut.
"Ei voinut olla herttaisempaa ja älykkäämpää lasta, lasta, joka olisi sanonut sanottavansa suloisemmin kuin pikku Kaarle Ludvig", sanoo madame Tourzel.
Hän käytti aina tilaisuutta hyväkseen lausuakseen jotain mieluista ympäristölleen. Eräänä päivänä, kun hän loma-ajan jälkeen jälleen ryhtyi lukuihinsa, istui Marie Antoinette huoneessa kuunnellen opetusta.
"Ellen muista väärin", lausui apotti, "puhuimme viime oppitunnilla positiivista, komparatiivista ja superlatiivista. Sen on teidän kuninkaallinen korkeutenne luonnollisesti unohtanut."
"Erehdytte", vastasi prinssi, "minä muistan kaikki vallan hyvin. Positiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on hyvä opettaja. Komparatiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on parempi kuin muut opettajat. Ja superlatiivi", jatkoi hän, katsahtaen kuningattareen, "on, kun sanon: äitini on paras kaikista äideistä."
Satoja semmoisia pikkutapauksia on tästä lapsesta muistoon merkitty. Eräänä päivänä oli Bertrand de Moleville kuningattaren luona käymässä. Kruununprinssi laukkasi laulellen ja leikkien ympäri huonetta, puusapeli kupeellaan. Kotvasen perästä tultiin noutamaan häntä illalliselle. Yhdellä pyörähdyksellä oli hän ulkona huoneesta.
Kuningatar kutsui hänet takaisin.
"Poikani", sanoi hän, "sinä läksit pois kumartamatta monsieurBertrandille."
"Äiti kulta", vastasi kruununprinssi, yhä edelleen hyppien, "sen tein, koska vallan hyvin tiesin, että monsieur Bertrand on meidän ystäviämme."
"Hän on herttainen lapsi, eikö totta?" lausui Marie Antoinette. "Onnellinen hän, joka vielä on tuommoinen lapsi. Hän ei tiedä miten raskaasti me kärsimme, ja hänen hilpeytensä tuottaa meille iloa."
Kamaripalvelija Hue näki kerran kruununprinssin heittäytyvän pensaitten sisään ja huomautti hänelle, että hän turhan päiten, ketään hyödyttämättä, antautui vaaraan saada kasvonsa naarmuille.
Ylväin muodoin poikanen vastasi:
"Tie maineeseen käy ohdakkeitten kautta."
Moinen sankarillisuus ei ollut mieleen kuningattarelle, joka sattui olemaan lähettyvillä. Hän koki selvittää pojalle, ettei silmiensä puhkaiseminen ainoastaan sen vuoksi, että pääsisi tunkeutumaan pensaston läpi, ollut yhtään mainehikasta, ja että hänen oli viisainta jättää puhumiset mainehikkuudesta siksi, kunnes oli tullut tietämään miten työläästi maine on saavutettavissa.
Kruununprinssi punastui, juoksi äitinsä luo ja suuteli hänen kättään.
Hän oli myöskin hyvin kiintynyt kuninkaaseen, mutta kunnioitus isää kohtaan pakotti hänet enemmän pidättäytymään tämän seurassa kuin äidin, jonka varalle hänellä aina oli helliä ja armaita sanoja.
Paikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden, oli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella oli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset osottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan näitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa järjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä Elisabeth oli hänelle lahjoittanut.
"Mutta, Kaarle", sanoi isä suuttuneena, "luulenpa sinun keräävän rahoja kuten mikä saituri ikään?"
Kruununprinssi punastui, mutta vastasi sukkelasti:
"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos näkisit heidät, olisi sinun sääli heitä."
Kuningas syleili häntä hellästi.
"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä sinua saamaan lippaasi täyteen", sanoi hän.
9.
Kesä v. 1790. — Juhla Mars-kentällä. — Kuningatar ja Mirabeau.
Kevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja tukahduttaa kansan vainoomishalua.
Kuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen onnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen matkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä kuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.
Lafayetten ja hänen ajutanttiensa saattamana lähti hovi Saint-Cloudiin. — Marie Antoinette oli onnellinen, kun sai vielä kerran istua ruohikossa lapsinensa, kun sai käyskennellä pitkin puiston lehtikujia ja levätä puitten katveessa, melun ja vihaisen kiljunnan häntä joka hetki häiritsemättä. Sitä paitsi saattoi hän täällä vapaammin kuin Pariisissa antautua siihen iloon, jonka kirjeenvaihto sukulaisten ja ystävien kanssa hänelle tuotti.
Hovi oleskeli koko kesän Saint-Cloudissa. Joka sunnuntai ja kaikkina juhlatilaisuuksina matkasivat kuninkaalliset Pariisiin, sillä pariisilaiset halusivat nähdä kuningastaan ja kuningatartaan.
Vaikka Marie Antoinette aina kaikin mokomin halusi päästä Saint-Cloudiin takaisin niin pian kuin mahdollista, katsoi hän kuitenkin parhaaksi noudattaa kansan mieltä ja usein näyttäytyä hänelle vihamielisessä kaupungissa.
"Ei tosin ole mukauduttava kirkujille", lausui hän kirjeessä kreivi Mercy-Argenteaulle, "mutta on kuitenkin parasta näyttää, ettemme oleksi kauempana, kuin että helposti voimme saapua pääkaupunkiin, jos jotkin seikat siellä vaatisivat läsnäoloamme."
Kansalliskokous oli päättänyt, että Bastiljin valloittamisen vuosipäivää piti viettää suurilla juhlallisuuksilla.
Juhlan paikaksi valittiin Mars-kenttä; ja täällä piti kaikkien Ranskan maakuntain ja kaikkien valtakunnan rykmenttien edustajain yhtyä.
"Minä en saata pelotta ajatella tulossa olevaa tapahtumaa", kirjoitti Marie Antoinette kreivi Mercylle, "sillä meillehän tuo juhla muistuttaa vain sitä, mikä on hirveintä ja tuskallisinta. Siitä huolimatta on meidän oltava läsnä…"
Jo monta viikkoa ennen ryhdyttiin merkittävällä innolla ja yhteistuumaisuudella puuhaamaan juhlan valmistuksia. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, säätyyn ja puolueeseen katsomatta, uhrasivat voimiaan ja aikaansa juhlan valmistuksiin.
Eri maan-ääriltä saapuneet edustajat vastaanotettiin Tuilerioissa, ja heidän kunniakseen juhlittiin Pariisissa jo ennen varsinaista juhlapäivää.
Heinäkuun 14. päivä koitti sateisena ja kolkkona. Kansanjoukkoja tunkeili kaduilla, keräytyi parviin siltojen korvilla ja otti kaikki ikkunat haltuunsa.
Kuningasta, lähettiläitä ja edusmiehiä varten oli rakennettu lava.
Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että hänen perheellensä suotaisiin sija hänen läheisyydessään, mutta siihen ei kansalliskokous ollut suostunut. Ainoastaan muutamia päiviä ennen juhlaa päätti se, että kuninkaan tuli näyttäytyä yksin, kansalliskokouksen presidentti vasemmalla sivullaan.
Se oli uusi epäluottamuksen todistus kuninkaallista perhettä ja erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka tahallaan erotettiin miehestään ja kansan edustajista.
Kun Marie Antoinette ei saanut lupaa näyttäytyä yhdessä kuninkaan kanssa, päätettiin, että hän ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet katselisivat juhlaa lähellä olevan sotakoulun ikkunoista. Sanottuun sotakouluun läksi kuningaskin ja oli perheensä luona niin kauan, kunnes kaikki olivat juhlakentälle saapuneet.
Kuningas asettui nyt edusmiesten keskelle. Arkkipiispa siunasi hänet ja viritti "Te Deum'in".
Jumalanpalvelus oli lopussa, ja Lafayette astui raketulle alttarille Armeijan nimessä vannoi hän kuuliaisuutta kansalle, laille ja kuninkaalle.
Hänen huutoaan: "Minä vannon!" toistivat seuraavana hetkenä ne kolmesataatuhatta ihmistä, jotka olivat juhlaan kokoontuneet.
Kanuunat paukkuivat, liput liehuivat, hatut ja sotamieslakit huiskivat ilmassa.
Kuningas nousi ja ojensi kätensä alttarilla olevaa Kristuksen kuvaa kohti.
"Minä, ranskalaisten kuningas", huusi hän suurella äänellä, "vannon käyttäväni perustuslaillisen hallitusmuodon minulle suomaa valtaa pitääkseni voimassa sitä perustuslakia, jonka kansalliskokous on hyväksynyt ja minä vahvistanut."
Yleinen innostus tempasi kuningattarenkin mukaansa. Hän otti perintöruhtinaan käsivarrelleen, kurottautui ulos kansajoukon yli ja huusi ikkunasta:
"Tässä on minun poikani! Samat tunteet liikkuvat hänessä niinkuin minussakin!"
Tätä odottamatonta, välitöntä liittymistä kuninkaan sanoihin palkitsi tuhansien rinnoista esiinpuhkeava ihastus. Liput laskeutuivat, kirkonkellot soivat pääkaupungissa, laulu ja riemu kohosivat pilviin. — Se oli yhtä ainoata pitkää rakkauden ja ilon purkausta.
Juhlaa kesti monta päivää. Sade valui yhäkin virtoina, mutta ei kyennyt jäähdyttämään valloilleen päässeitä yleviä tunteita. Enimmät maakuntain edusmiehistä olivat ihastuksissaan saadessaan niin läheltä nähdä kuninkaallisen perheen, olivat viehättyneinä kuninkaan hyvyyteen ja kuningattaren jaloon arvokkaisuuteen. Varhain aamusin tulvailivat he Tuileriain puutarhaan. Pikku kruununprinssin täytyi ehtimiseen näyttäytyä parvekkeella, josta heitti alas kukkia ja vihreitä oksia edusmiehille, jotka tervehtivät häntä voimakkailla suosionhuudoilla.
"Ja näinä hetkinä", sanoo Thiers, "katkesi uhkauksilta kärki, uhittelevaisuus mykistyi, ja kaikki iloitsivat yhteisestä onnesta ja olivat ylpeitä siitä, että kaikki olivat otolliset tulemaan tämän onnen nautintoon. Kuinka voivatkaan tämmöiset sydämeen tunkevat yhteis-ilot niin pian vaipua unheen syvyyteen?"
Nämä juhlat olivat viimeinen tilaisuus, jonka kohtalo tarjosi kuninkaalle hänen voittaakseen takaisin menetetyn valtansa. Pariisi ei niihin aikoihin suinkaan ollut tyytyväinen kansalliskokoukseen, joka ei kyllin sukkelaan antanut sille sitä vapaata hallitusmuotoa, jonka se oli luvannut.
Maaseudun edusmiehet, jotka vanhasta tavasta lähentelivät isäinsä kunnioittamia suuruuksia, saivat kokea varsin ystävällistä vastaanottoa kuninkaallisen perheen puolelta, ja Necker, joka oli menettänyt kansan luottamuksen ja rakkauden, sai viimeisen kerran eron.
Mutta valitettavasti ei ollut mitään, mikä olisi voinut Ludvig XVI:nnelle antaa tarpeellista tahdon lujuutta. Sovinnon juhlat olivat vain alkuna uusiin yllyttelyihin ja aiheuttivat uuden syytöksen kuningasta vastaan — sen että hän oli juhlapäivänä vannonut väärän valan.
"Ah, rakas sydämeni", kirjoitti kuningatar prinsessa Lamballelle, "meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän katsoisi armollisesti meihin. Se tiikerinsuku, jota valtakunta on tulvillaan, tuntisi julmaa iloa, jos tietäisi miten äärettömästi me kärsimme."
Hovi oli nyt kumminkin alkanut lähentyä Mirabeauta.
Kreivi de la Marck, Arembergin ruhtinaan poika ja Itävallan keisarillisen suvun kaukainen sukulainen, oli Marie Antoinetten naimisen johdosta saapunut Ranskaan. Hän oli ollut Maria Teresian suuressa mielisuosiossa ja tullut hyvin vastaanotetuksi Ranskassa; hän oli taistellut Amerikassa Ranskan lipun johdolla.
Onnen päivinä oli hän kunnioittavalla myötätuntoisuudella ollut kiintynyt Marie Antoinetteen, ja hänestä tuli Marie Antoinetten uskollinen neuvonantaja onnettomuuden päivinä.
La Marck oli jossakin tilaisuudessa persoonallisesti tutustunutMirabeauhon ja ihaili tavattomasti tämän lahjakkaisuutta.
Hän aavisti, että mahtava kansanjohtaja vielä halusi itseään kohdeltavan aristokraattina ja että vallankumous ei vielä ollut saanut aatelisylpeyttä tukahutetuksi hänen rinnassaan. Monen monta kertaa auttoi hän Mirabeauta lainaamalla hänelle rahaa ja toivoi, että Mirabeaun tavantakaa palautuvat rahapulat auttaisivat hovia saamaan hänestä hyödyllisen aseen.
Innokas ja tarmokas kun oli, koetti brabantilainen aatelismies rakentaa yhteyttä ystävänsä ja kuninkaallisen perheen välillä.
Aluksi ei hänen hankkeensa saavuttanut minkäänlaista vastakaikua.
"Luultenkaan emme tule koskaan vajoamaan niin syvälle, että meidän olisi pakko turvautua Mirabeaun apuun", sanoi Marie Antoinette.
Noin puolivälissä huhtikuuta 1790 oli kumminkin Mirabeaulla ja MarieAntoinetten monivuotisella ystävällä kreivi Mercyllä salainen yhtymys.Seuraavana päivänä kutsuttiin la Marck kuningattaren luo. MarieAntoinette ilmoitti hänelle yhdessä kuninkaan kanssa päättäneensäruveta yhteyteen peljätyn kansanjohtajan kanssa.
Kohta sen jälkeen kysyi hän ujostellen la Marckilta, luuliko hän Mirabeaulla olleen osaa Versaillesin kauhukohtauksessa lokakuun 5. ja 6. päivänä.
Ystävä kiiruhti häntä rauhoittamaan tässä suhteessa. — Mirabeau oli näinä kahtena päivänä oleskellut enimmän aikaa hänen seurassaan; he olivat syöneet päivällistä yhdessä, kun heille oli ilmoitettu kansanjoukon saapuneen Versaillesiin.
"Minua se ilahduttaa", virkkoi kuningatar, "sillä minä tunnen tarvitsevani tulla päästetyksi tästä harhaluulostani."
Mirabeaun tavaton lahjakkaisuus puhujana ja valtiomiehenä oli tehnyt hänet vallankumouksen johtajaksi, mutta hän ei ollut huomaamatta sitä pohjatonta kuilua, johon vallankumous saattoi syöstä Ranskan, ja hänen järkensä kielsi häntä tahtomasta kuninkuuden poistamista kokonaan.
Hän lähetti hoville ensimäiset diplomaattiset noottinsa. Kuningatar antoi la Marckille toimeksi vakuuttaa hänelle, että kuningas oli tyytyväinen niihin.
Kuningatar kysyi la Marckilta, millä tavoin Mirabeau saataisiin hyvitetyksi ja kiinnitetyksi hartaammin kuningashuoneeseen.
La Marck saattoi kysymyksen kauemmaksi, ja Mirabeau pyysi antaa sen vastauksen, että hän toivoi saada velkansa maksetuksi ja että hänelle sitä paitsi myönnettäisiin kuukautinen apuraha.
Seuraavana päivänä ilmestyi la Marck uudestaan Marie Antoinetten luo.
"Odottaessani kuningasta", lausui Marie Antoinette, "en saata olla kertomatta teille, että hän on päättänyt maksaa Mirabeaun velat."
Kuninkaallisen lupauksen mukaisesti lähetettiin kohta sen jälkeen melkoisia summia Mirabeaulle.
La Marck ei suinkaan ollut pitänyt Mirabeauta tietämätönnä Marie Antoinetten epäsuotuisista ajatuksista häneen nähden. Mutta siitä huolimatta halusi vallankumouksen johtaja hartaasti päästä persoonalliseen yhteyteen kuningattaren kanssa.
Mirabeau kirjoitti ja pyysi saada kohdata häntä, ja vihdoin päättiMarie Antoinette myöntää hänelle puheillepääsyn.
Heinäkuun 3. p:nä 1790 oli heidän määrä yhtyä Saint-Cloudissa. Sekä Mirabeau että Marie Antoinette olivat ryhtyneet mitä suurisuuntaisimpiin varokeinoihin heidän yhtymyksensä salassa pitämiseksi.
Mirabeau oli edellisen päivän oleksinut Auteuilissa sisarentyttärensä, madame d'Aragonin luona. Varhain seuraavana aamuna saattoi hänen isäntänsä hänet pois sieltä.
Poikettiin eräälle Saint-Cloudiin vievälle syrjätielle. Mirabeau laskeutui vaunuista takaportin luona puiston perällä. Eräs hovimies seisoi siellä ja odotti häntä saattaakseen hänet perille. Kuningatar oleskeli läheisyydessä.
Yksinäisellä paikalla kuningattaren yksityisessä puutarhassa oli pensaitten puoleksi varjostama ympyrä. Täällä synnynnäinen kuningatar ja neron armolla varustettu kuningas kohtasivat toisensa.
Marie Antoinette oli tähän saakka pitänyt vallankumouksen johtajaa jonakin julmurina, kuningasvallan — ja niinmuodoin hänenkin — katkerimpana vihamiehenä. Hänelle oli kerrottu Mirabeausta, että Mirabeau oli liikkunut kansanjoukon keskellä noina kamalina lokakuun päivinä, että hän oli yllyttänyt noita joukkoja, jotka jo ennestään olivat vihan, nälän ja viinin kiihottamina.
Nyt seisoivat he vastatusten, kuningatar ja tuo rokonarpinen mies säihkyvine silmineen ja voimakkaine päineen, joka viimemainittu leijonan harjaa muistuttavan vahvan tukan vuoksi näytti melkein luonnottoman suurelta.
Ja huolimatta kaikesta mitä kuningatar tästä miehestä oli kuullut, miellytti hän häntä.
"Tämän ylhäisen, onnettoman naisen erinomaisia puolia on", sanoo Carlyle, "ettei kukaan lahjakas henkilö, Mirabeau enempää kuin Barnave, milloinkaan voinut tulla hänen läheisyyteensä, kuningattaren olematta vastoin kaikkia ennakkoluulojansa pakotettu tunnustamaan neroa ja lähestymään sitä luottavaisuudella."
Lempeästi ja ystävällisesti puhutteli hän Mirabeauta. Nähdessään Marie Antoinetten niin jalona ja rohkeamielisenä syttyi kansan jumaloitsemassa johtajassa kunnioitus häntä kohtaan.
"Tavalliseen vastustajaan nähden", sanoi kuningatar, "mieheen, joka on vannonut ajavansa kuninkuuden perikatoa, oivaltamatta sitä hyötyä mikä suurella kansakunnalla voi olla kuninkuudesta, olisi askel, jonka nyt teen, tuskin soveliaaksi katsottava. Mutta Mirabeauhon nähden — —"
"Tämä 'Mirabeauhon nähden' näytti häntä äärettömästi mairittelevan", sanoi Marie Antoinette, kun hän kohtauksen jälkeen astui uskollisen kamarirouvansa madame Campanin huoneeseen. Mirabeau syytti itseään, tarjosi apuaan ja lupasi vilpittömyyttä. Selvin piirtein kuvasi hän kuninkuuden aseman.
Marie Antoinetten mieli alkoi rohkaistua. Tämä mies, joka oli osottautunut niin mahtavaksi repimään alas, varmaankin myös pystyisi jälleen rakentamaan mitä oli revitty.
"Vihdoin saan kuulla oikeata politiikkaa", lausui kuningatar hänelle. "Tosin en saata omaksua kaikkia ajatuksianne ja mielipiteitänne, mutta sen verran ainakin tiedän, että te olette todellinen valtiomies."
Heidän puhelunsa kesti kolme neljännestuntia.
Poislähtiessään sanoi Mirabeau hänelle:
"Kun keisarinna, teidän äitinne, tahtoi jollekulle alamaiselleen osottaa armoaan, ojensi hän poislähtevälle kätensä suudeltavaksi."
Kuningatar riisui hansikkaan ja ojensi hänelle kätensä. Vallankumouksen johtaja suuteli sitä ja lausui:
"Tämä suutelo pelastaa kuninkuuden."
Kun Mirabeau jälleen kohtasi sukulaisensa, joka odotti häntä, sanoi hän:
"Hän on hyvin suuri, hyvin jalo ja hyvin onneton nainen, Viktor. Mutta minä pelastan hänet!"
Mutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää harhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei riittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia intohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.
Hän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi kansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet mainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa vastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne Mirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot pitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie Antoinettea.
"Te ette tunne kuningatarta", lausui hän kerran tuttavallisessa puhelussa, "hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden on hän kuin miehinen mies."
"Minä hyvin luulen", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, "ettei kuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen varma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää kruunuaan."
Vallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin vieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä ihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa monarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan heränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.
Hänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain. Perustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat vihansa häneen.
Hän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi de la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten horjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa satiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin epävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.
"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta", sanoi hän, "ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin seuraamaan niitä."
Hän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä, hän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään toimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin kuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä Mirabeaun vilpittömyyttä.
Kansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan, jotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.
Jo pitemmän aikaa oli hänen terveytensä ollut horjuvainen. Kun hän maaliskuun 28. päivänä 1791 lähti kansalliskokoukseen, täytyi hänen matkalla poiketa ystävänsä la Marckin luo lepäämään. Siellä makasi hän puolisen tuntia miltei tiedotonna.
Siitä huolimatta lähti hän kokoukseen. Hän puhui innokkaasti viisi eri kertaa, ja sitten laskeutui hän viimeisen kerran puhujalavalta.
Huhtikuun 2. päivänä tunsi hän kuoleman lähestyvän.
Äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntyi hänen asuntonsa ulkopuolelle.Hovista lähetettiin sana toisensa jälkeen.
"Pidä päätäni pystyssä", sanoi hän palvelijalleen, "se on voimakkain pää koko Ranskassa."
"Ah", lausui hän elämänsä viime hetkenä, "sydämeni kätkee itsessään Ranskan monarkkien kuolinlaulun; sen elottomat jätteet tulevat jäämään puolueiden saaliiksi."
Pariisissa synnytti Mirabeaun kuolema koko kansanliikkeen. Joka päivä vietettiin surujuhlia hänen muistolleen. Konstitutsionin ystävät pukeutuivat surupukuun.
Jälkeenjääneet paperit eivät anna minkäänlaisia tietoja Marie Antoinetten tunteista suuren kansanjohtajan kuoleman johdosta. Mutta varmaan on niiden kellojen ääni, jotka soittivat häntä hautaan, surunvoittoisesti kaikuen tunkenut Marie Antoinetten huoneeseen kuninkaallisessa linnassa.
Hämärän aavistuksen valtaamana oli hän muutamia kuukausia ennen lausunut:
"Olen varma siitä, etten minä sorru ennen Mirabeauta."
10.
Vanhat prinsessat lähtevät Roomaan. — Prinsessa Elisabeth. — Kuningas Ludvig ja kirkollinen tila. — Kuninkaallista perhettä kielletään matkustamasta Saint-Cloudiin.
Asema kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Katukohtaukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Kansalliskokous oli tuskin enempää itsenäinen kuin kuninkaallinen perhe. Milloin vain joku julistus ei ollut väestön mieleen, tapahtui heti levottomuuksia ja ryöväyksiä.
Aseman ollessa näin tuskallinen ja epävarma on ihan luonnollista, että kuninkaalliselle perheelle yhä uudestaan tarjottiin apua maasta pakenemiseen.
Kuten on mainittu, oli useilta tahoilta kehotettu kuningatarta siirtymään pois maasta. Kuningas, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe olivat kehottaneet häntä siihen; vieläpä lapsetkin olivat panneet pienet kätensä ristiin ja pyytäneet häntä lähtemään matkaan.
Sekä vallankumouksen viime aikoina että vielä sittemminkin oli kuningattarelle tarjoutunut useampia tilaisuuksia poistua huomaamatta maasta. Mutta mieluummin kuin suostui hylkäämään puolisonsa ja lapsensa, kesti hän nuo päättömät hirveät kuukaudet ja vuodet Ranskassa. Millaiset hänen tunteensa kuningasta kohtaan ennen lienevätkin olleet, kovan onnen päivinä liittyi hän innokkaasti puolisoonsa.
"Minä en mitään toivo oman itseni vuoksi", oli hänellä tapana sanoa, "sillä kuninkaan sylissä ja lasteni seurassa minä tahdon elää ja kuolla."
Paavi Pius VI oli Europan suvereeneista ainoa, joka tarjosi Ranskan kuningasperheelle vieraanvaraisuutta. Hän koki taivuttaa sen jäseniä pudistamaan Ranskanmaan tomun jaloistaan ja hakemaan turvaa hänen kirkkovaltiostaan.
Kuninkaan tädit olivat ainoat, jotka noudattivat hänen kutsuaan.
Aina vallankumouksen alusta asti olivat Adelaiden ja Viktorian kaikki ponnistukset tarkoittaneet heidän piiloon pääsemistään ja unhotuksiin joutumistaan kansan puolelta; — rauhaton Sophie oli jo kuollut.
Oleskelu Ranskassa kävi heille vihdoin sietämättömäksi, ja heidän hartain halunsa ja toivonsa oli päästä niin pian kuin mahdollista pois kapinoitsevasta isänmaastaan Roomaan, jossa toivoivat saavansa polvistua Pietarin kirkossa.
Kuningas ei katsonut itsellään olevan syytä vastustaa tätiensä toivomusta. Heille kirjoitettiin passit, ja ilmoitus heidän kohta tapahtuvasta tulostaan lähetettiin kardinaali Bernisille, Ranskan lähettiläälle Roomassa.
Prinsessat olivat jo aikeissa lähteä, kun nimetön tiedonanto siitä lähetettiin Jakobiini-klubille (helmikuun 3. p:nä 1791).
Itse asiassa ei paljoa välitetty vanhoista prinsessoista, jotka eivät näytelleet mitään osaa poliittisessa elämässä. Mutta pelättiin että heidän matkansa olisi vain enteenä ja että kuningas ja kuningatar aikoisivat seurata perästä.
Heidän päätöksensä kiinnitti sitä paitsi yleisön huomion siirtolaisuuden polttavaan kysymykseen.
Oli sen vuoksi helppo herättää kiivasta vastustusta heidän tuumiansa vastaan. Lähetystö, johon kuului porvarineuvoston jäseniä, lähti kansalliskokoukseen ja Tuilerioihin ilmaisemaan vastalauseita matkaa vastaan.
Koko joukko irtolaisnaisia, joiden oli tapana joka ilta kokoontuaPalais Royalin puutarhassa, päätti rientää Bellevueun linnaan estämäänAdelaiden ja Viktorian matkaa.
Prinsessoille ilmoitettiin, että uhkaavia ihmisjoukkoja oli tulossa heidän linnaansa. Malttamatta päättää valmistuksiaan, lähtivät he päätäpahkaa matkoihinsa erään heidän luokseen vierailulle saapuneen naisen vaunuissa.
Kun naiset näkivät linnan tyhjänä, ei heidän raivollaan ollut mitään rajoja. He olivat vakuutettuja siitä, että prinsessat veivät suuria rikkauksia muassaan Ranskasta, ja päättivät sen tähden kostaa estämällä palvelijoita lähettämästä tavaroita jälestä.
Kenraali Berthier esti heitä kumminkin tätä tuumaansa toteuttamasta, mutta sen sijaan salli hän heidän tunkeutua linnan saleihin, tyhjentää prinsessojen viinikellarit ja viereksiä heidän sängyissään.
Palattuaan Pariisiin riensivät naiset Luxembourg-palatsille, sillä he epäilivät Provencen kreivin samaten aikovan paeta. He huusivat häntä, kunnes hänen oli pakko näyttäytyä balkongillaan ja luvata, ettei hän lähde pois maasta.
Vallankumoukselliset sanomalehdet puhuivat osaksi vihaisin, osaksi ylenkatseellisin sanoin prinsessojen lähdöstä.
Matkalla sattui monenlaisia ikävyyksiä. Eräässä kaupungissa tahdottiin pidättää prinsessoja. "Lyhtytolppaan pakolaiset!" huudettiin. Muutamien upseerien väliintulon kautta pääsivät he kumminkin jatkamaan matkaa.
Eräässä toisessa kaupungissa otettiin heidät vangiksi. Porvarisneuvosto määräsi heidät säilytettäväksi vankilassa, kunnes kansalliskokous oli päättänyt saavatko he lähteä maasta vai eivätkö.
Mirabeaun kehotuksesta lähetettiin Pariisista prinsessoille lupatodistus matkan jatkamista varten. Mutta tuossa pikkukaupungissa ei oltu halukkaita hyväksymään kansalliskokouksen päätöstä; ja oikea kapina puhkesi ilmi.
Molemmat prinsessat pidettiin edelleen teljettyinä, ja vasta kun olivat kaksitoista päivää istuneet lukkojen ja telkien takana kurjassa hotellihuoneessa, saivat he viimein lähteä matkaan pikkukaupunkilaisten ulvoessa ja viheltäessä.
Kuningasperheessä oli toivottu, että Elisabeth olisi seurannut tätiensä mukana Italiaan. Mutta hän katsoi oikean paikkansa olevan kuninkaan läheisyydessä. Kuningas tarvitsi häntä, eikä hän hennonut jättää Ludvigia.
Prinsessa Elisabeth oli syntynyt 3. päivänä maaliskuuta 1764 ja oli jo kolmen vuoden ikäisenä jäänyt isää ja äitiä vaille.
Sen rakkauden, jonka hän muuten olisi omistanut vanhemmilleen, antoi hän sen sijaan tulla veljiensä osaksi, ja näistä etenkin vanhimman, jonka puoleen hän katsoi kunnioituksella ja jota hän piti miehen ja kuninkaan oikeana esikuvana.
Kelpo, hidasluontoinen Ludvig rakasti häntä myös sangen suuresti, paljoa enemmän kuin muita sisaruksiaan. Noiden kahden sisaruksen välinen rakkaus ei ollut intohimoinen tai haaveilevainen kuten kahden rakastavan välillä; kuninkaan puolelta liittyi siihen nyreää mieltä ja puuttuvaa rakastettavaisuutta. Mutta uskollisuudessa ja omanvoiton pyytämättömyydessä oli Elisabethin rakkaus kuningasta kohtaan Marie Antoinetten rakkautta paljon korkeammalla.
Prinsessa Elisabeth ei ollut kaunis. Hän oli lyhytvartaloinen ja vailla kaikkea majesteetillisuutta. Sitä paitsi oli hänellä epäsäännölliset kasvonpiirteet ja selvämuotoinen bourbonilaisnenä.
Mutta hän oli nuoruuttaan säteilevä. Hänen ihonsa oli verevä, ja hänen kirkkaista sinisilmistään loisti hyvä ja uskollinen sielu.
Hän oli evännyt loistavia naimatarjouksia.
"Minä voin mennä naimisiin vain kuninkaanpojan kanssa, ja kuninkaanpojan täytyy hallita isänsä valtakuntaa", sanoi hän. "Minä en sen jälkeen enää olisi ranskalainen, ja muuta minä en tahdo olla. Parempi on jäädä tänne veljeni valtaistuimen juurelle, kuin nousta vieraalle valtaistuimelle."
Kun häntä kehotettiin välttämään vaaroja Ranskassa seuraamalla tätejään ulkomaille, virkkoi hän: "Pois matkustaminen olisi samalla sekä julmaa että pelkurimaista." Hänellä oli nuoruudestaan saakka aina viimeiseen hetkeensä asti suora luonne, joka ei koskaan poikennut siltä tieltä, jonka katsoi oikeaksi.
Uskossaan Jumalaan samoin kuin muissa olokohdissaan oli hän horjumaton ja varma. Hän ei odottanut vastoinkäymisen hetkeä valmistautuakseen kristityn kärsivällisyyteen. Jo vuonna 1786 kirjoitti hän ystävättärelleen, madame de Causansille:
"Meidän täytyy laskea toiveemme yhtähyvin kuin pelkommekin ristin juurelle. Ainoastaan risti voi opettaa meitä kestämään niitä koettelemuksia, jotka taivas meille määrää, se yksistään kykenee lohduttamaan ja nostamaan lannistuneen sielun. Jumala oli synnitön, ja hän kärsi sekä henkisesti että ruumiillisesti enemmän kuin me koskaan voimme kärsiä. — — — Meidän on elettävä katkeria hetkiä tässä elämässä, mutta se tapahtuu, jotta me saavuttaisimme suuren autuuden. Minä tahdon, oi Jumala, tunnustaa Sinun ylhäisen voimasi ja uskoa, että mitä hyvänsä tapahtukoonkin, Sinä et milloinkaan hylkää minua!"
Prinsessalla ei ollut mitään huomattavaa sijaa hovissa ennenkuin v. 1778, jolloin hänen opettajattarensa, madame de Guéménée, vei hänet nuoren kuningasparin luo.
Marie Antoinette, joka tähän saakka oli pitänyt natoaan pelkkänä lapsena, hämmästyi niitä miellyttäviä ominaisuuksia, joita hän huomasi Elisabethissa. Prinsessan vilkas sielu ja suuri tunteellisuus liikuttivat häntä. "Pelkäänpä", kirjoitti hän (1778) äidilleen, "että tulen liiaksi kiintymään häneen."
"Kuningatar on vallan ihastunut prinsessa Elisabethiin", kirjoitti madame de Bombelles vuotta myöhemmin. "Hän kertoo kaikille ihmisille, ettei löydy hänen vertaistaan rakastettavuudessa, että hän ei ennen tuntenut prinsessaa, mutta että hän nyt on tehnyt hänet ystävättärekseen ja että tämä ystävyys on kestävä koko elämän iän."
Marie Antoinette koki kaikilla tavoin vetää nuorta natoaan puoleensa. Hän tahtoi, että prinsessa saisi pitää omintakeista hovia, ja kehotti kuningasta lunastamaan häntä varten talon, jossa ruhtinas Guéménée ennen oli asunut. Edeltäpäin puhumatta sanaakaan asiasta Elisabethille vei kuningatar hänet sinne.
"Nyt olet sinä omassa kodissasi", sanoi hän; "tämä olkoon sinun Trianosi. Kuningas, joka on iloinen saadessaan lahjoittaa sen sinulle, on antanut minulle ilon ilmoittaa sinulle tämän."
Se vetovoima, mikä nuorella, rakastettavalla tytöllä oli natoonsa, muuttui sikäli kuin hänen jalommat ominaisuutensa astuivat selvemmin esiin, syväksi ja totiseksi hellyydeksi Marie Antoinetten puolelta.
Mutta hänen tunteensa eivät herättäneet vastakaikua. Maku, luonne, kaikki oli erilaista neljänkolmatta vuotiaassa kuningattaressa ja kuudentoista vuotiaassa prinsessassa. Kuningattaren osottautuessa helläksi ja rakkaaksi, oli prinsessa umpimielinen ja hieman epäluuloinen.
Elisabeth rakasti taivasta ja halusi sinne. Marie Antoinette rakasti elämää ja turvautui taivaaseen vain kuten hädässä tarvitsemaansa lohdutukseen. Elisabethilla oli vakaa luonne. Marie Antoinetten mieli oli avoin kaikille vaikutuksille, eikä hänen luonteensa mukaista ollut pyrkiä sitkeästi mihinkään varmaan päämäärään. Joukko erilaisia suunnitelmia tehtiin ja hyljättiin, liiatenkin vallankumouksen ensi aikoina; hän kuunteli useitten neuvoja ja antautui erilaisten virtausten ohjattavaksi.
Kuninkaan tädit pitivät huolta Elisabethin epäluulon virittämisestä kuningatarta kohtaan; he ja muut olivat kyllin ilkeitä saattaakseen prinsessan tietoon, että kansa uskoi Marie Antoinetten ja madame Polignacin olevan häpeällisissä suhteissa keskenään.
Kuningatar koki yhäti voittaa natoansa puolelleen, ja Elisabeth se vain edelleen epäili ja kartteli kuningatarta.
V. 1784 kirjoitti hän:
"Meidän katsantokantamme ovat niin erilaiset. Hän on itävaltalainen ja minä henkeen ja vereen Bourbon!"
Näistä vastakkaisista katsantokannoista aiheutui usein eripuraisuutta natojen kesken, mikä suhde jatkui aina kuningasvallan viimeisiin päiviin saakka.
Elisabeth, joka niin kauan oli kartellut Marie Antoinetten ystävyyttä, tuli oikeastaan vasta Templessä hänen uskolliseksi ja alttiiksi toverikseen. Silloin näki hän kuningattaren oikeassa valossaan, tunnusti hänen arvonsa ja pahoitteli sitä, että hän niin kauan oli tuominnut tätä väärin.
* * * * *
Ennen vallankumousta oli Ludvig ollut rakastettu lempeytensä vuoksi, mutta ne lukemattomat loukkaukset, joita kuningatar, kuninkaallinen perhe, hän itse ja hänen puoluelaisensa olivat saaneet kärsiä, olivat katkeroittaneet hänen mieltään siinä määrin, että ne olivat saaneet hänen ystävällisen alavan olemuksensa muuttumaan ynseydeksi, joka alkuaan oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.
Milloin vaara ei uhannut muita kuin ainoastaan häntä itseään, ei häneltä suinkaan puuttunut rohkeutta, mutta niin pian kuin hänen perhettänsäkin uhattiin, hätääntyi hän ja oli kykenemätön käskemään.
Hänen liikanainen epäilyksensä omaan kykyynsä nähden aiheutti sekä hänen oman että kuninkuudenkin kukistumisen. Hän kuunteli mitä erilaisimpia neuvoja, koetti tarttua ojennettuihin, pelastaviin käsiin, mutta torjui ne sitten jälleen luotaan halutakseen sen jälkeen vielä kerran tarttua niihin ja käyttää niitä, sen jälkeen kuin suotuisa hetki oli jo ammoin sitten mennyt.
Vain yhdessä suhteessa osotti hän lujuutta ja voimaa, nimittäin suhteessaan kirkkoon.
Sekasorto kirkollisissa olosuhteissa lisäsi vielä levottomuutta yli koko maan.
Kansalliskokous oli v. 1789 saanut hyväksytyksi säädöksen, että kirkontilojen hallinto oli joutuva pois papiston käsistä. Kohta sen jälkeen ehdotti muuan komitea, että Ranskan kirkko järjestettäisiin uudelle kannalle. Hiippakuntien lukua olisi vähennettävä, luostari- ja veljeskunnat hävitettävät ja useita muita muutoksia tehtävä.
Päinvastoin kuin Pariisin ja suurempien kaupunkien asukkaat pysyi maalaisväestö innokkaasti kiinni vanhassa uskossaan. Kirkollisten olosuhteiden uudestaan järjestäminen herätti sen vuoksi suurta katkeruutta ja vaivasi mitä kovimmin kuninkaan omaatuntoa. Hän horjui ja siirsi uusien lakien hyväksymisen yhä tuonnemmaksi. Ja kun hän viimein (joulukuun 26. p:nä 1790) oli pakotettu allekirjoittamaan ne, teki hän sen vapisevin käsin ja lausumalla:
"Ennemmin olla kuninkaana Metzissä kuin mokomilla ehdoilla Ranskassa.— Mutta siitä tulee kohta loppu!"
Hän oli tyytymätön itseensä. Hänen menetetty onnensa ja menetetty hallitsijavaltansa olivat hänen mielestänsä vähäpätöisiä sen askeleen rinnalla, joka hänet nyt oli pakotettu tekemään.
Paavi paheksi suuresti kuninkaan tekoa.
"Meille ei ainoastaan lisää huolia, vaan on meidän suruillemme liian raskas taakka nähdä jalon ruhtinaan taipuvan ylivoiman edessä ja allekirjoittavan katoolisen opin perusteille vihamielisiä asiakirjoja", kirjoitti Pius VI hänelle terävästi.
Surullisia seurauksia uudesta kirkkoasetuksesta tuli pian näkyviin. Lähes kolmasosa papistoa kieltäytyi noudattamasta uutta asetusta, ja papiston vastustus aikaansai hämmennystä koko maassa.
Ainoastaan vaillinaisesti onnistuttiin saamaan lukuisat vapaana olevat virat täytetyiksi. Koetettiin pakottaa pääkaupungin hengellisiä saarnastuolissa tekemään valan uuden asetuksen noudattamiseksi, mutta useat tekivät uppiniskaista vastarintaa.
Viidenkymmenen papin ympäröimänä julisti Sant-Sulpicen piispa kirkon kirouksen niille, jotka polkivat kirkon lakeja. Saint-Marguériten kirkkoherra ilmoitti saarnastuolista kieltäytyvänsä alistumasta muutettujen säännösten alaiseksi ja lisäsi:
"Mitä tahdotaan minulta riistää? — Virkaniko? Ryöstäminen koskee teitä, sillä kaikki mitä minulla on kuuluu teille! Henkenikö? — Minä olen kahdenyhdeksättä vuotias, ja se lyhyt aika, joka minulla on elettävänä, ei ole sen arvoinen, että sen vuoksi uhraisin vakaumukseni."
Useat hengellisistä, jotka eivät tahtoneet tehdä valaa, piileilivät kristillismielisissä perheissä, ja sieltä käsin tehtiin ankaria hyökkäyksiä niitä vastaan, jotka olivat vannoneet noudattavansa uutta asetusta. Vakavamieliset kristityt pitivät niitä pappeja, jotka olivat valan tehneet, luopuneina syntisinä, ja nämä papit kohtasivat pitäjäläisensä levottomina ja vihamielisinä. Mitään harvinaista ei ollut, että papit nousivat saarnastuoleihin ja valittivat piispojaan ja niitä vainoomisia vastaan, joita heidän täytyi kärsiä vapauden asian puolesta.
Jumalanpalvelusta ei pidetty enää arvossa. Itse linnankirkossakin keskeytettiin messu usein. Vaadittiin urkuria soittamaan uudestaan niitä kappaleita, jotka miellyttivät seurakuntaa. Kirkkotuoleja paiskeltiin kumoon. Ei edes kuninkaan läsnäolokaan kyennyt ehkäisemään vallattomuutta.
Ne Ranskan papeista, jotka olivat tehneet valan, saivat huhtikuun 13. p:nä 1791 vastaanottaa paavilta kirjelmän, jossa hän vaati heitä neljänkymmenen päivän kuluessa peruuttamaan valansa. Jotka kieltäytyivät sitä tekemästä, ne Rooman pyhä isä erotti papillisesta arvostaan ja julisti pannaan.
Vaikka Ludvig, kuten jo on mainittu, vasta pitkien epäröimisten jälkeen ja säästääkseen kirkkoa vielä suuremmilta uhkauksilta oli vahvistanut uudet lait, katui hän nyt kumminkin katkerasti tekoaan. Hän, joka säveällä nöyryydellä oli kantanut omat vastoinkäymisensä, oli vallan kauhuissaan kirkon kärsimästä tappiosta. Eikä hänen omantunnontuskiaan ollut omansa tyynnyttämään se seikka, että hänellä joka päivä oli nähtävänä sisarensa jumalisuus ja kuultavana hänen totisen kristilliset neuvonsa.
Ludvigin ja Marie Antoinetten mennessä kirkkoon kieltäytyi Elisabeth lähtemästä heidän mukaansa. Tuntien rakkautensa vanhoja muotoja kohtaan sekä itsensä kristittynä ja katoolilaisena syvästi loukatuksi kieltäytyi hän itsepintaisesti mukaantumasta uusiin tapoihin, eikä hän ollut milläänkään niistä solvauksista, joita tämän johdosta häntä vastaan sinkauteltiin.
Siitä hetkestä saakka oli hänellä vain yksi neuvo annettava, oli vain yksi menetystäpä, jota hän saattoi käsittää: olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista lähteä pois Ranskasta.
Pääsiäinen oli tulossa. Marie Antoinette koki saada puolisonsa temmatuksi raskasmielisyydestään.
Jonkinlaiseksi lievikkeeksi haavoilleen halusi Ludvig pääsiäispäivänä käydä pyhällä ehtoollisella.
Siitä huolimatta, että hän oli allekirjoittanut uuden kirkkoasetuksen, ei hän mitenkään halunnut käyttää niitä pappeja, jotka olivat vannoneet noudattavansa sitä. Hän päätti sen vuoksi viettää pääsiäisviikon Saint-Cloudissa, jossa toivoi voivansa täyttää uskonnolliset velvollisuutensa helpommin kuin Pariisissa.
Huhtikuun 8. p:nä aikoi kuningaspari matkustaa Saint-Cloudiin.
Valmistuksiin matkaa varten ryhdyttiin keskellä päivää, mutta siitä huolimatta levisi huhu, että kuningaspari aikoi matkustaa Metzin linnoitukseen eikä suinkaan Saint-Cloudiin. Ja kirkon viholliset, jotka päivä päivältä kohottivat päätänsä yhä korkeammalle, arvelivat, että jos kohta kuningas aikoikin vain matkustaa Saint-Cloudiin käydäkseen siellä ripillä ja Herranehtoollisella, olisi se joka tapauksessa arvoton teko sen hallitsijan puolelta, joka oli uuden kirkkoasetuksen allekirjoittanut.
Ajoneuvot olivat valmiina ja odottivat linnanpihalla.
Kuningas, kuningatar ja lapset, prinsessa Elisabeth ja madame deTourzel menivät alas ja istahtivat vaunuihin.
Mutta kansalla oli omat mielipiteensä, ja se ei tahtonut, että kuningasperhe matkustaisi pois.
Häiriön tekijät olivat kokoontuneet linnan ympärille, ja kansalliskaartilaiset olivat sopineet heidän kanssaan samaa asiaa ajamaan. Kuninkaalliset olivat tuskin istahtaneet vaunuihin, kun kansanjoukot ympäröivät ne.
"Ensin hallitusmuoto ja sitten Saint-Cloud!" huudettiin. — "Alas pakolaiset! Alas ne, jotka myyvät meidät vieraille valloille!"
Heittäydyttiin pyörien eteen ja leikattiin ohjakset poikki.
Kenraali Lafayette, joka oivalsi, että moisten kohtausten perältäkin täytyi saada ulkovallat uskomaan kuninkaan todenteolla olevan vankina, riensi apuun ja koetti raivata tietä vaunuille sekä saattaa joukkonsa uudestaan järjestykseen.
Mutta häntä tuskin kuunneltiinkaan, eikä häntä toteltu. Huudot: "Kurjat ylimykset! Lihava sika!" kaikuivat Ludvigin ja Marie Antoinetten ympärillä.
"Hän ei saa matkustaa!" toisti kansa.
"Me maksamme hänelle viisikolmatta miljoonaa", hoilasivat toiset, "ja silloin voimme ainakin vaatia, että hän tekee mitä me tahdomme!"
Kuningatar koki tyynnyttää kansanjoukkoa puhumalla sille vaunuista.
"Mikä ihme-otus se on, joka pyrkii meitä komentelemaan?" vastattiin hänelle.
Vihoissaan tästä naurettavasta ja nöyryyttävästä kohtauksesta tahtoi Lafayette käyttää väkivaltaa pakottaakseen joukkoa kunnioittamaan lakia. Mutta Ludvig antoi hänelle vain tuon tavanomaisen vastauksen:
"Minä en tahdo, että minun tähteni vuodatetaan verta."
Kaksi kokonaista tuntia istuivat kuninkaalliset vaunuissa, alttiina kansanjoukon solvauksille ja pääsemättä liikkumaan askeltakaan eteenpäin.
Kuninkaan palvelijoita rääkättiin. Kruununprinssin hovimestaria lyötiin niin, että poika pikkarainen pillahti itkemään. Päällysmiesten uhkaukset ja käskyt vaikuttivat yhtä vähän kuin heidän pyyntönsäkin.
Välttääkseen vielä pahempia ikävyyksiä, täytyi kuninkaallisten luopua aiotusta matkastaan.
Voitostaan riemastuneina rupesivat kansalliskaartilaiset yhtäkkiä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuuttaan.
"Olkaa huoletta, me kyllä puolustamme teitä", sanoivat kaartilaiset, jotka sattuivat olemaan kuningatarta lähinnä.
"Me luotamme siihen", vastasi Marie Antoinette ivallisesti, "mutta täytynee teidän kuitenkin myöntää, että pidätte meidät vangittuina."
Hän otti poikansa käsivarrelleen ja astui ylpeänä takaisin linnaan.
11.
Pakovalmistuksia. — Kreivi Fersen. — Lähtö Pariisista.
Lokakuun päivät 1789 olivat antaneet täysin päteviä todistuksia siitä, että kuningasperhettä uhkaavat vaarat eivät johtuneet yksistään kansalliskokouksen, vaan enemmän ja paljoa suuremmassa määrässä kiihottuneen Pariisin väestön puolelta. Tapaukset huhtikuun 18. päivältä 1791 eivät jättäneet enää mitään sijaa epäilyksille, etteivät kuningas ja kuningatar olleet vankeina Tuilerioissa.
Ensimäisen pakosuunnitelman oli laatinut Mirabeau. Me tiedämme kuitenkin, ettei kuningas osottanut sanottavaa halua kreivillisen kansanjohtajan neuvojen seuraamiseen ja että hän ylimalkaan toisenkin kerran oli ilmoittanut halveksivansa kaikkia pakosuunnitelmia missä muodossa ne hänelle esitettiinkin.
Aivan toisin oli laita kuningattaren. Mirabeau oli kuollut, mutta hänen suunnitelmansa kummitteli edelleenkin Marie Antoinetten aivoissa. Salaisesti katsoi hän pakoa viimeiseksi pelastuslankuksi siinä haaksirikossa, jossa niin monet hänen suuremmoisista unelmistaan olivat hukkuneet.
Hän pani kaiken kehottelukykynsä liikkeelle taivuttaakseen kuningasta pakenemaan. Ja aina syksystä 1790 saakka näyttää siltä, kuin tuuma siirtyä pois maasta olisi elänyt kuninkaankin tietoisuudessa.
Kumminkaan ei hänessä ollut miestä antautumaan pelkäilemättä tähän ajatukseen, eikä hänellä myöskään ollut päättäväisyyttä ja rohkeutta ryhtyä valmistuksiin tämän hankkeen toteuttamiseksi.
Toisena päivänä hän taipui ja lupasi matkustaa, toisena päivänä hän peruutti lupauksensa. Ja tuskin oli näyttäytynyt rauhallisempia oireita tai heikkoja merkkejä kansan palaavasta kunnioituksesta, kun hän jo lankesi takaisin tavalliseen raskasmieliseen tylsyyteensä.
Ludvig oli voinut tyynenä nähdä monarkkian särkyvän pirstaleiksi. Hän oli voinut antaa anteeksi persoonallisia loukkauksia, mutta hän ei kristittynä voinut kärsiä, että häntä estettiin toimittamasta hartaudenharjoituksiaan ja viettämästä pääsiäisviikkoa levossa ja rauhassa Saint-Cloudissa. Huhtikuun 18. päivänä tapahtunut kansanmeteli se sai hänet pakoon nähden tekemään ratkaisevan päätöksen.
Mutta se mikä oli ollut helppo asia panna toimeen 1789 ja mikä vielä olisi käynyt päinsä 1790, kohtasi 1791 lukemattomia vaikeuksia. Kansan käytös oli osottanut, että jos kuninkaalliset mielivät matkustaa, täytyi sen tapahtua suurimmassa salaisuudessa.
Talven alkupuolella oli ryhdytty muutamiin valmistaviin toimenpiteisiin mahdollisesti tapahtuvaa lähtöä varten. Kenraali, markiisi de Bouillé — Lafayetten sukulainen, mutt'ei hänen ystävänsä — oli tarjonnut kuningasparille apuaan.
Bouillélle oli uskottu sotajoukon ylipäällikkyys Lothringissa, Elsassissa, Franche-Comptéssa ja Champagnessa. Hän oli urhea soturi ja tarmokas johtaja, eikä häneltä suinkaan puuttunut kunnianhimoa.
Hän ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut noita uskollisia monarkkian puoltajia, jotka vihasivat vallankumousta; mitä vilpittömimmällä sydämellä oli hän kannattanut uusia lakeja niin kauan kun ne eivät järkyttäneet hänen uskollisuuttaan kuninkaallista huonetta kohtaan. Perustuslaillinen monarkkia oli hänen mieliajatuksensa, ja hänen rakkautensa Ludvig XVI:detta kohtaan oli pikemmin seuraus hänen poliittisista mielipiteistään kuin hänen ritarillisesta mielenlaadustaan.
Levottomuuksien kuohuessa Ranskassa oli hän osannut säilyttää joukkojensa kunnioituksen, ja hän oli siihen aikaan ainoa ranskalainen sotapäällikkö, jonka ei ollut pakko taistella sotamiestensä keskellä vallitsevaa kapinaa vastaan. Kesällä 1790 oli muuan sotaväenosasto Nancyssa nostanut kapinan päällikköään vastaan, mutta puuttumalla yhtä nopealla kuin voimakkaallakin kädellä asiaan oli Bouillé osannut palauttaa kapinoitsijat velvollisuuksiensa tielle. Kansalliskokous Pariisissa oli tämän johdosta julkilausunut hänelle kiitollisuutensa.
Kenraalin oivallettua, että kuningasta pidettiin vangittuna, oli hän heti ajatellut tarjota hänelle apua pelastumiseen.
Marraskuun ensi päivinä 1790 oli hän jo antautunut yhteyteen kuninkaan kanssa. Parooni Goguelatin kautta hän oli lähettänyt kuninkaalle pitkän salamerkeillä kirjoitetun kirjeen, jossa kehotti kuningasta viipymättä vetäytymään johonkin kaupunkiin valtakunnan rajalla.
Bouillé lupasi suojella pakoa ja asettaa joukkonsa kuninkaan käytettäväksi; edellyttämällä, että nämä pysyivät uskollisina kuninkaalle, oli Bouillén armeija kyllin voimakas turvatakseen kuninkaallisen perheen pakoa.
Olemme nähneet, ettei Ludvig hyväntahtoisesti ottanut vastaan tätäkään ehdotusta. Hän antoi Bouillén neuvojen joutua unheeseen, huolimatta siitä, että kenraali yhä edelleen koki taivuttaa häntä ja teki tiettäväksi, että turmelus oli alkanut voittaa alaa hänenkin joukoissaan ja ettei hän kohtapuoleen ollut varma kuin vain muutamien harvojen rykmenttien uskollisuudesta.
Vasta tuon myttyyn menneen Saint-Cloudin matkan jälkeen lähetti Ludvig parooni Goguelatin viemään Bouillélle sanan, että hän oli päättänyt totella kenraalin neuvoa ja jättää Pariisin.
Kuningas ilmoitti aikovansa lähteä Pariisista 15. päivänä toukokuuta ja pyrkivänsä Montmédyyn kenraalin joukkojen turviin, ei kauas valtakunnan rajalta.
Tästä tiedon saatuaan ryhtyi Bouillé heti valmistuspuuhiin.
Hänestä oli välttämätöntä joukkojensa kokoomisen syyksi saada jotakin pelon aihetta ja sentähden neuvoi hän kuningasta sopimaan keisari Leopoldin kanssa siitä, että keisari antaisi itävaltalaisten sotamiesten toimeenpanna retken, joka näyttäisi uhkaavan rajaa Montmédyn lähellä. Tämän tekosyyn nojalla Bouillé kokoisi sotamiehensä tämän kaupungin likitienoille. Vielä kehotti hän Ludvigia ottamaan mukaansa luotettavan miehen, joka voisi olla hänelle apuna ja tukena arvaamattomien tapausten sattuessa, ja tähän toimeen erittäin sopivana esitti hän markiisi d'Agoultin.
Määräpäivä tuntui tosin olevan sangen kaukana, mutta itävaltalaiset eivät mitenkään joutuneet ennemmin lähtemään. Paitsi sitä tahtoi kuningas ennen lähtöään saada käsiinsä ne 2 miljoonaa frangia, jotka maksettiin hänelle valtiokassasta joka kuun 15. p:nä.
Bouillé oli tarjoutunut suorittamaan Chalonsin ja Montmédyn välisellä matkalla tarvittavat valmistukset. Marie Antoinette ja hänen uskottu ystävänsä, kreivi Fersen, pitivät huolta valmistuksista matkaa varten Pariisista Chalonsiin.
Huolimatta kasvavasta levottomuudesta ei Fersen ollut lähtenyt pois Ranskasta. Sen sijaan että useimmat kuningattaren ranskalaisista ystävistä pelkurimaisesti pakenivat maasta pois, oli tämä muukalainen aatelismies jäänyt hänen läheisyyteensä, toivomatta muuta kuin saada onnettomuuden päivinä palvella häntä.
Kreivi Fersenissä oli säilynyt tuo rakkauden ja ihailun välillä oleva ystävyys Marie Antoinettea kohtaan. Vaikka kuningatar vanheni ja hänen kauneutensa vainoomisten aikana lakastui, ei kreivi kuitenkaan unhoittanut, että hän oli ollut nuoren, ilosta loistavan Marie Antoinetten suosittu hovimies ja ritari.
Hyljättynä ollessaan koski Marie Antoinetteen syvästi tämä hänen muuttumaton ystävyytensä. Ja kun kreivi Fersen nyt, samalla hienotunteisuudella kuten muinoin salatessaan ihailunsa ja rakkautensa Marie Antoinettea kohtaan, tarjosi hänelle tukeaan ja apuaan, ei Marie Antoinette empinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä.
Kuningas ja kuningatar, jotka olivat vankeina, olivat pakotetut pysymään toimettomina. He jättivät kaikki kreivi Fersenin huostaan, ja hän valmisteli heidän pakoaan.
Sen ajan ruhtinaalliset henkilöt eivät olleet perehtyneet taitoon matkustaa nopeasti.
Bouillé oli ehdottanut käytettäväksi keveitä englantilaisia vaunuja, jotka olivat erittäin mukavat ja joita siihen aikaan hyvin paljon käytettiin matkoja tehtäessä. Kuningas olisi silloin sisarensa ja tyttärensä kanssa voinut ajaa toisissa ja kuningatar kruununprinssin kanssa toisissa vaunuissa.
Mutta Marie Antoinette tahtoi kaikin mokomin ajaa kuninkaan kanssa samoissa vaunuissa.
"Meitä tahdotaan pelastaa; hyvä, silloin pelastettakoon meidät kaikki tahi ei ketään", sanoi hän.
Vaikka Fersen oli täynnä intoa palvellakseen kuningasparia, ja vaikka pako ylimalkaan oli erittäin taitavasti suunniteltu, tehtiin siitä huolimatta useita virheitä.
Pahin virhe oli se, että hankittiin vaunut, jotka tavattomalla koollaan olivat omansa kiinnittämään huomiota puoleensa.
Muuan englantilainen rouva Sullivan tarjoutui hankkimaan kaivatut ajoneuvot. Hän meni erään vaunutehtailijan luo ja tilasi paroonitar Korffin nimellä vaunut, joissa oli parahiksi tilaa yhdeksälle hengelle, kuudelle vaunujen sisässä ja kolmelle ajoistuimella.
Moisten kuljetusneuvojen valmistaminen ei ollut missään tapauksessa pieni asia. Venäläinen valeparoonitar kävi tavan takaa vaunutehtailijan luona nähdäkseen miten pitkälle työ oli joutunut.
Vaunut saatiin kuin saatiinkin määräpäivälleen valmiiksi, ja seuraavana päivänä jätettiin vierasmaalaiselle naiselle lasku, joka osotti vaunujen hinnan 5,944 frangiksi — melkoinen summa v. 1791!
Pako siirrettiin toukokuusta kesäkuuhun.
Ensi päivänä viimemainittua kuuta ajoivat vaunut kreivi Fersenin hotellin pihaan. Hän katsoi parhaaksi koetella noitten jykevien vaunujen kestävyyttä ja valjastutti kuusi reimaa hepoa niiden eteen. Sitten lähti hän itse kovaa kyytiä ajamaan Vincennesiin menevää tietä.
Kohtalon sallimuksesta kohtasi hän matkalla Orléansin herttuan, joka oli kävelyllä lemmittynsä rouva Buffonin kanssa. Samassa kun vaunut vierivät ohi, tunsi herttua kuskissa, joka piiskoi hevosiaan, ruotsalaisen kreivi Fersenin.
"Oletteko höperönä, kreivi?" huusi hän tälle. "Te käytte vaarallista peliä — tuolla tavoin voitte taittaa niskanne."
"Minä ajan itse, koska en tahdo vaunujani rikottavan", vastasi kreivi seisauttaen hevoset.
"Miksi on vaunut noin isot? Aiotteko kuljettaa pois kokonaisen balettiseurueen?"
"En, teidän korkeutenne, sen jätän teidän tehtäväksenne", vastasiFersen. "Hyvästi!"
"Hyvästi, ja onnea matkalle!"
Tämän yhtymyksen olisi pitänyt panna Fersenin arvelemaan. Hän tiesi miten katkerata vihaa herttua tunsi kuninkaallista sukulaistaan kohtaan. Saadessaan ensi tiedon kuninkaan paosta, iskisi herttuan ajatus heti noihin römö-vaunuihin, ja luultavasti hän silloin ilmoittaisi tämän seikan kuninkaan vainoojille.
Mutta Fersen ei ottanut tätä lukuun. Vaunut seisoivat yli kahdeksan päivää hänen pihassaan kaikkien nähtävinä.
Lähtö siirrettiin edelleen tällä kertaa kesäkuun 15. päivästä 20. päivään.
Jotta tuuma ei kohtaisi esteitä jo aivan alussa, oli keksittävä keinoja vakoojain eksyttämiseksi.
Ludvig XVI:nnella oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää hyödykseen kätevyyttään käsityöläisenä. Kahden uskotun palvelijan avustamana laittoi hän prinsessa Elisabethin huoneeseen oven, jota ei hevin huomannut, jollei tyystemmin tarkastanut seinää.
Heillä oli siis varattuna uloskäytävä; vaunut olivat kunnossa, ja nyt oli vain hankittava passi.
Tälläkin kertaa tarjosi rouva Sullivan apuaan. Valeparoonitar Korff pyysi passia itselleen, kahdelle lapselleen, niiden opettajalle ja yhdelle palvelijalle.
Mutta uskaltamatta jäädä Pariisiin sen jälkeen kun oli auttanut kuningasparia pakoon, ilmoitti hän parisen päivää passinsaannin jälkeen, että tämä passi onnettoman sattuman kautta oli joutunut liekkien uhriksi. Hänelle kirjoitettiin uusi passi, ja tämän passin avulla poistui hän Pariisista pari päivää ennen kuninkaallista perhettä.
Kaikki valmistukset tehtiin mitä suurimmassa salaisuudessa."Kaupungissa ei aavistettu mitään", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.
Hän oli löytänyt keinoja välttääkseen vahtien huomiota, ja hänellä oli ollut monta yhtymystä kuninkaan ja kuningattaren kanssa.
Torstaina kesäkuun 16. p:nä iltasilla kävi hän vielä kerran Tuilerioissa jättääkseen Marie Antoinettelle ne puvut, jotka olivat aiotut valevaatteiksi hänelle, nadolle ja lapsille.
Ihan viime hetkessä lykättiin pako vielä neljäkolmatta tuntia eteenpäin erään kamarineitsyen vuoksi, jota kohtaan kuningattarella oli epäluuloja. Samaan aikaan sai Bouillé kuninkaalta kirjeen, viimeisen, jossa kuningas ilmoitti hänelle, että markiisi d'Agoult ei voinut tulla mukaan tilan puutteen takia, koska kuninkaallisten lasten opettajatar piti kiinni lainmukaisesta oikeudestaan saada luopumatta seurata kasvattejaan.