Vihdoin koitti ratkaiseva päivä.
Tuilerioilla oli tavallinen sävynsä, ja illalla vietiin lapset sänkyyn kuten tavallista.
Samaten läksivät kuningas ja kuningatarkin levolle. Mutta tuskin olivat palvelijat poistuneet, kun he jälleen nousivat ylös.
Kuningas pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin, ja Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth ottivat yllensä ne vaatteet, jotka Fersen oli tuonut. Sitten lähtivät he herättämään lapsia.
Marie Thérèse pukeutui kiireisesti, mutta kruununprinssi, jota oli herätetty ensi unestaan, oli enemmän hämillään. Hän ei tiennyt mitä oli tekeillä. Hänen päälleen puettiin tytön vaatteet, ja hän kysyi unimielissään:
"Käydäänkö näyttelemään komediaa?"
Kello puoli yksitoista illalla olivat heidän pukunsa täysin valmiit. Elisabeth, Marie Thérèse, kruununprinssi ja madame Tourzel menivät alas salonkiin, jossa kaksi kamarirouvaa odotti heitä. Kohta senjälkeen tulivat kuningas ja kuningatar. Marie Antoinette aukaisi oven. Taluttaen lapsiaan kädestä, astui hän muitten edellä portaita alas.
Välttääkseen herättämästä huomiota oli päätetty kulkea linnanpihan poikki eri ryhminä.
Opettajatar kulki ensin molempien lasten kanssa. He saavuttivat vaikeuksia kokematta vaunut. Kreivi Fersen, joka kuskiksi pukeutuneena istui ajoistuimella, hyppäsi alas ja auttoi heidät vaunuihin.
Kello oli nyt neljänneksen yli yhdentoista. Samassa kulki Lafayette linnan pihan poikki, mutta ei huomannut ketään.
Puoli tuntia myöhemmin tuli prinsessa Elisabeth, ja kuningas seurasi kohta hänen jälestään.
Ainoastaan kuningatar ei tullut.
Kului lähes tunti. Kyyristyneinä vaununnurkkiin uskalsivat pakolaiset tuskin hengittää tai katsahtaa toisiinsa.
Kuningatar oli nähnyt niiden, joita hän rakasti yli kaiken, poistuvanTuilerioista, ja itse lähti hän sieltä viimeisenä.
Hän oli kohdannut Lafayetten ja kauhuissaan syöksynyt pimeiden rakennusten väliin. Kaitaiset kadut veivät kaupunginkorttelin halki. Likinäköinen kun oli, oli hän erehtynyt tiestä.
Kiihkeänä ja hengästyneenä riensi hän edelleen ajattelematta missä hän oli.
Tuolla alempana pauhasi Seinejoki. Hämärässä erotti hän lyhdyt sillalla. Hän älysi nyt, että oli kulkenut harhaan ja että hänen oli käännyttävä takaisin tullakseen toiselle puolelle.
Viimein kysyi hän eräältä sotamieheltä tietä. Tuntematta kuningatarta osotti sotamies hänet Karusellipaikalle.
Hän riensi eteenpäin holvien läpi pitkin Seinen rantoja. Vaunut tulivat ajaen häntä vastaan. Taaskin Lafayette siinä ajoi kotiin yölliseltä kiertomatkaltaan. Hän oli nyt varmistunut siitä, että linna oli hyvin vartioittu, ja että kuninkaallinen perhe lepäsi rauhassa.
Kuningatar ehti töin tuskin kätkeytyä kiviseinän varjoon, jotta ei joutuisi hevosten tallattavaksi tai tulisi tunnetuksi.
Hän riensi edelleen, mutta pysähtyi lopulta, hengästyneenä ja menehtymäisillään ja luullen kaiken olevan mennyttä.
Silloin havaitsi hän Fersenin vaunut; hän syöksyi niihin, niin hengästyneenä, ettei voinut puhua, ja polki kiihkossaan kruununprinssiä jalalle. Lapsi, joka nukkui käärittynä madame Tourzelin levättiin, oli siksi malttavainen, ettei huutanut.
Oli tullut sydänyö. Kreivi Fersen nousi kuskilaudalle ja läiskäytti hevosia piiskalla.
Tuileriat olivat heidän takanaan. Ajettiin yli bulevardien ja saavuttiin Clichy-sillalle, jolla nuo suuret vaunut odottivat. Ruotsalainen kreivi ajoi omat vaununsa aivan näitten viereen, joten pakolaisten ei tarvinnut kajota maahan, siirtyessään vaunuista toisiin.
Fersen palasi hetkiseksi omien vaunujensa luo, tarttui hevosia suitsiin ja talutti ne syrjään. Yksi hevosista kompastui ja vaunut menivät kumoon. Näytti siis pelkältä sattumalta, että vaunut oli jätetty kadulle loikomaan.
Fersen istahti matkavaunuihin kuskinsa viereen, ja huutaen tälle: "Aja sukkelaan!" huiteli hän yhtämittaa pitkällä ruoskalla hoputtaakseen hevosia.
Paljon oli aikaa mennyt hukkaan kuningatarta odottaessa, ja palaava päivä vain lisäisi vaaroja. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuttiin Bondyyn, jossa ensi kerran oli vaihdettava hevosia.
Kuusi hevosta oli tilattu ja ne olivat jo varalla. Fersenin kuski laskeutui kuskilaudalta. Uusi kuski sivalsi ruoskalla, matkavaunut lähtivät liikkeelle.
"Hyvästi, paroonitar Korff!" huusi Fersen poismatkustavien jälkeen.
Hän näki vaunujen vierivän pois, ja hänen sanattomat, palavat rukouksensa seurasivat kuninkaallista perhettä, erittäinkin kuningatarta, jota hän suuresti rakasti.
Mutta että heidän matkansa hyvin onnistuisi, siihen hän ei uskaltanut liiaksi luottaa.
"Rakas isäni!" kirjoitti hän 22. p:n aamulla Monsista, jonne hän oli pysähtynyt matkallaan ulkomaille. "Olen äskettäin saapunut tänne. Kuningas ja koko hänen perheensä lähtivät seikkailuja kokematta Pariisista 20. p:nä sydänyöllä. Minä saatoin heitä ensimäisen kyytivälin päähän. Suokoon Jumala, että loppumatka kuluisi yhtä onnellisesti… Minä lähden nyt jatkamaan matkaani rajaa pitkin yhtyäkseni kuninkaaseen Montmédyssâ, jos hän on kyllin onnellinen saapuakseen sinne."
12.
Varennesiin tulo. — Kuningasperhe tunnetaan ja otetaan vangiksi.
Vaunut vierivät esteettä edemmäksi. Luonto hymyili matkailijoita vastaan. Oli täysi kesä, ja se säteili paraassa loistossaan. Taivas oli sees, ja kukat koreilivat mehevän kasvullisuutensa keskellä.
Sarastavan päivän säteet tunkivat vaunuihin. Kuningas kallisti päänsä ulos vaununikkunasta hengittääkseen täysin siemauksin hyvien tuoksujen täyttämää ilmaa. Väestö, seutu, kaikki näytti olevan ystävällistä.
Clacyhen eli toiseen kyytipaikkaan saavuttua yhtyi kuningatar molempiin kamarirouviinsa, jotka olivat lähteneet jo edeltäkättä; molemmat vaunut ajoivat nyt perätysten.
Kuninkaallisissa vaunuissa olivat osat jaetut seuraavasti:
Rouva de Tourzel matkusti paroonitar Korffin nimellä; Marie Thérèse ja Kaarle Ludvig olivat olevinaan hänen tyttärensä ja olivat saaneet nimekseen Amalie ja Aglaja. Marie Antoinette oli olevinaan lasten opettajatar ja kutsuttiin madame Rocketiksi. Prinsessa Elisabeth matkusti seuranaisena nimeltä Rosalie. Ludvig XVI esitti kamaripalvelijan osaa ja kantoi nimeä Durand.
Kolme kuninkaallista henkivartijaa oli seurassa: Maldent, joka oli puettu palvelijaksi ja passiin merkitty nimellä Saint-Jean, istui väliin vaunun takaistuimella ja väliin ratsasti vaunujen jälestä. Moustier, joka samaten oli puettu palvelijaksi, tunsi nimen Melchior ja istui kuskilaudalla Valoryn rinnalla, joka oli puettu kuriiriksi ja kutsuttiin Fransiksi.
Lapset, jotka olivat maanneet koko yön, heräsivät aamupäivällä ja olivat iloissaan pikku aterioista, joita valmistettiin heille.
Kuningatar lepäsi kaikista kärsimistään mielenliikutuksista. Nojallaan vaunun seinää vasten muisteli hän menneitä hirmuvuosia.
"Minusta näyttää", virkkoi hän, "että jos me joutuisimme vangittaviksi, olisi sen jo pitänyt tapahtua."
Hän ei ollut läheskään alakuloinen. Harvoin oli hän ollut iloisempi kuin nyt, jolloin näytti kuin onnistuisi pako.
Oli tultu pois Pariisista, tuosta peljätystä kaupungista, ja kuningas laski kuivakiskoista pilaansa siitä, mitä hänen pääkaupungissaan tällä hetkellä mahtoi olla tekeillä.
Mutta elämä se usein tahtoo tehdä turhaksi niin hyvin toiveemme kuin pelkommekin ja antaa odotustemme raueta tyhjiin kaikkein vähäpätöisimmistä syistä. Ja harvoin esiytyvät tapahtumat sen muotoisina, kuin olemme odottaneet.
Kuninkaalliset antoivat kuskille kehotukseksi runsaita juomarahoja, ja tästä auliudesta oli tosin seurauksena se, että heidän matkansa joutui pikemmin, mutta samalla se herätti uteliaisuuttakin, ja uteliaisuudesta johtui vaaroja.
Eräässä kylässä oli muuan kuorma-ajuri tuntenut matkustajat.
"Tuo on kuningas", oli hän lausunut toiselle kuskilaudalla istuvista henkivartijoista.
Henkivartija kielsi väitteen todenperäisyyden.
"Ovatpas ne kuningas ja kuningatar", väitti mies itsepintaisesti; "olen nähnyt heitä lukemattomia kertoja Versaillesissa."
Tämän lausunnon olisi pitänyt varoittaa kuninkaallisia ja osottaa heille epäämättömästi, että mitä suurin varovaisuus tästä puoleen oli tarpeen. Mutta sensijaan Ludvig tavan takaa laskeutui vaunuista.
Vastamäkilöissä kulki hän aina vaunujen jälestä jalan ja antausi usein pakinoihin talonpoikain kanssa. Hevosia vaihdettaissa asteli hän kerran toisensa jälkeen kansanjoukon keskellä, joka oli kokoutunut tarkastelemaan noita muhkeita ja tavattomia matkavaunuja.
Montmirailissa särkyivät vaunut, ja matkustajain täytyi odottaa kunnes ne saatiin korjatuksi. Se seikka ynnä kuninkaan itsepintainen halu saada kulkea pitkät matkat jalan aiheuttivat neljän viiden tunnin ajanhukan.
Päivä kului verkalleen. Väsyneinä ja vaieten istuivat kuninkaalliset matkailijat vaunuissa.
Kello löi neljä iltapäivällä, kun he saapuivat Chalonsiin. Täälläkin piti kuninkaan kaikin mokomin saada astua pois vaunuista ja täälläkin hänet tunnettiin. Muuan porvarineuvoston jäsen seisoi läheisyydessä. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteivät nämä olleet kuninkaallisia, jotka pakenivat Pariisista.
Täynnä kunnioitusta heidän onnettomuuttaan kohtaan ei hän ollut ajatellutkaan antaa heitä ilmi. Hän koki kääntää läsnäolijain huomion pois kuninkaasta, auttoi hevosten valjastamista vaunujen eteen ja kiirehti kuskia.
Eräs työmies likeni häntä ja kuiskasi:
"Se on kuningas. Minä tunnen hänet."
Neuvosmies vastasi eittäen, mutta toinen uudisti suuremmalla varmuudella ja äänenpainolla väitteensä.
"Olet oikeassa; se on kuningas", myönsi neuvosmies. "Mutta jos annat sen ilmi, voi siitä suurta onnettomuutta seurata. Sinun on vastaaminen siitä."
Työmies poistui ilmaisematta salaisuuttaan, ja kohta häipyivät matkavaunut, pölypilveen kietoutuneina, Pont de Sommeveslen suuntaan.
Sopimuksen mukaan oli ensimäisen kenraali Bouillén lähettämän sotaväen osaston määrä kohdata heidät siellä. Kuningas ja kuningatar pitivätkin tätä paikkaa melkein kuin pelastuksensa päämääränä.
Ja kenraali olikin lähettänyt sinne viisikymmentä husaaria herttua Choiseulin ja parooni Goguelatin johdolla, joka viimemainittu oli tarkoin tutustutettu pakohankkeeseen.
Sotamiehet olivat saapuneet varhain aamulla.
Matkailijoita odotettiin tuleviksi puolenpäivän maissa. Choiseul tähysteli lakkaamatta maantielle päin. Kello tuli kaksi, kolme, neljä — mutta ei mitään kuriiria näkynyt, eikä kuninkaallisia vaunuja saapunut.
Viisikymmentä sotamiestä olisi milloin hyvänsä herättänyt huomiota moisessa vähäpätöisessä kyläpaikassa, mutta erinäiset asianhaarat vaikuttivat, että heidän läsnäolonsa tähän aikaan tuli erittäin huomattavaksi. Tuo kylä pahainen oli nimittäin kieltäytynyt maksamasta erästä säädettyä veroa, ja viranomaiset olivat uhanneet käyttää väkivaltaa. Ja nyt luulivat nuo kelpo ihmiset, että husaarit oli tässä tarkoituksessa lähetetty heidän kyläänsä.
Porvarit kokoontuivat ja kirkonkelloja soittamalla pyydettiin apua lähikylistä. Pelkoon sekaantui uteliaisuutta ja tuo pieni aseestettu joukko ympäröittiin.
Johtajien asema alkoi pian käydä tukalaksi. Turhaan vakuuttivat he tulleensa saattamaan erästä kallisarvoista kuormastoa, jota odotettiin. Heitä ei uskottu. Sotamiehet, joita asukkaat vuoroin pilkkasivat, vuoroin mielistelivät, pitkäksyivät odottamista, ja Choiseul alkoi peljätä, että hänen joukkonsa liittyisivät kansaan ja päinvastoin vaikeuttaisivat kuninkaan matkaa, sen sijaan että olivat määrätyt sitä helpottamaan.
Kello oli sillä välin tullut viisi. Olihan pakosuunnitelma voinut mennä myttyyn. Choiseul arveli pitemmän viipymisen käyvän turmiolliseksi, ja kun Goguelat oli samaa mieltä, niin päättivät he lähteä pois kylästä. Husaarit poistuivat Clermontin suuntaan ja kiersivät Saint-Menehouldin, jossa ohiratsastava sotaväenosasto niinikään oli säikähdyttänyt väestöä.
Sotamiesten lähdettyä hajautui ihmisjoukko heti, ja kaikki oli jälleen tyyntä Pont Sommeveslessa.
Tunti sen jälkeen ajoivat kuninkaalliset vaunut kylään. Passin avulla pääsi kuningas ilman muuta matkustamaan edemmäs. Mutta hän oli varmasti odottanut tapaavansa täällä uskollisia ystäviä, ja häneen vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, ettei hän täällä kohdannut Choiseulia eikä nähnyt vilahdustakaan kuninkaallisista sotamiehistä.
Saint-Menehouldissa ei myöskään tavattu tuota odotettua saattojoukkoa. Kolmekymmentä rakuunaa d'Andoisin johdolla oli tosin saapunut kylään, mutta kun asukkaat olivat levottomia ja kiihtyneitä, oli johtaja katsonut viisaammaksi antaa sotamiesten hajautua kylään kääntääkseen asukkaiden huomion pois vaunuista.
d'Andois lähestyi vaunuja. Muiden huomaamatta sai hän kuiskatuksi madame de Tourzelille:
"Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin, ovat osottauneet hankaliksi. Minä vetäydyn pois välttääkseni herättämästä epäluuloja."
Mutta epäluulo oli jo virinnyt.
Drouet, kylän postimestarin poika, oli istunut läheisessä ravintolassa ryypiskelemässä muutamien toveriensa kanssa, kun oli nähnyt noiden mahdottomien vaunujen tulla tömisevän.
Hän jätti ystävänsä hyvästi eikä päästänyt silmänräpäykseksikään matkustajia näkyvistään.
Ollen tarkastavinaan hevosia, joita valjastettiin, tähysteli hän tyystin vaunuissa istuvia naisia. Hän oli suorittanut asevelvollisuutensa Versaillesissa, jossa oli usein nähnyt kuningattaren, ja luuli nyt jälleen tuntevansa hänet. Hän vertaili luultua kamaripalvelijaa siihen kuninkaan muotokuvaan, joka oli rahassa hänen kourassaan, ja nyt ei hän enää epäillyt.
Paikalla ilmoitti hän havaintonsa eräälle porvarineuvoston jäsenelle. Hänelle annettiin silloin tehtäväksi koettaa saavuttaa ja jos mahdollista pidättää matkustajat.
Vaunut olivat jälleen lähteneet liikkeelle. Uudet hevoset olivat postimestarin hankkimat, mutta postimestarin poika oli kehottanut isänsä kuskia koko matkan ajamaan niin hiljaa kuin suinkin.
d'Andois oli aikonut rakuunoineen seurata kuninkaallista perhettä. Mutta Saint-Menehouldissa olevat kansalliskaartilaiset, kuultuaan huhun, että matkustajat ulkomuodoltaan olivat kuninkaallisen perheen jäsenten näköisiä, vastustivat heidän lähtöään ja ottivat rakuunat vangiksi.
Yhden ainoan kuninkuudelle uskollisen onnistui salaa päästä pakoon. Hän hyppäsi vankilanmuurien yli, sekautui väen vilinään, kuuli kerrottavan postimestarin pojan kiireesti ratsastaneen Varennesiin päin, haki käsiin hevosensa ja riensi hänen jälestään.
Edellään näki hän matkan päässä Drouetin ja erään hänen toverinsa. Hän ei tiennyt heidän asiaansa, mutta pelkäsi heidän olevan kuninkaan vihollisia.
Drouet, joka monta kertaa oli käännähtänyt satulassa, huomasi itseään takaa-ajettavan ja kannusti hevostaan.
Vainooja kohotti pistoolinsa, mutta laski sen jälleen alas. Kohtalo oli määrännyt, että kuninkaallisten pako oli tuleva ehkäistyksi. Kuninkaallismielinen ratsastaja aavisti, että kuninkaan vainoojat ratsastivat hänen edellään, mutta saattoihan aavistus pettää, eikä hän tohtinut surmata kuninkaan ystävää.
Postimestarin poika tunsi kaikki seudun polut ja tiet. Ratsastaja hänen takanaan saattoi hänet rauhattomaksi, ja hän koetti päästä tätä pakoon. Eräässä tien mutkassa katosi hän äkkiä rakuunan vakoilevien silmien edestä.
Varennesin kaupunki sijaitsee kahden puolen erästä jokea.
Joen yli vie silta, ja sillan toisessa päässä kohosi niihin aikoihin torni, perustanaan pimeä holvi, jonka läpi vaunujen oli kuljettava hitaisesti ja joka oli niin kaita, että vähinkin este salpasi holvin läpi kulkevan tien.
Nuori Bouillé — kenraalin poika — oli saapunut Varennesiin mukanaan osasto sotamiehiä ja pysähtynyt sillan toiseen päähän. Varennes ei ollut mikään kyytiasema, ja hän oli sentähden tuonut mukanaan hevosia, jotka oli sijoittanut erääseen talliin kaupungin ulkolaidalla. Tästä hän ei kumminkaan ollut tullut edeltäkäsin antaneeksi tietoa kuninkaalle.
Huono onni, joka oli seuraillut pakenijoita kaikkialla, uudistui myöskin Varennesissa; vaunujen myöhästyminen saattoi Bouillén siihen luuloon, että kuninkaan matka oli rauennut tyhjiin.
Hän päästi sentähden sotamiehensä hakemaan itselleen yösijaa. Muutamat sotamiehet makasivat, toiset istuivat ravintoloissa ryypiskellen; itse meni hän myöskin levolle.
Matkustajat olivat vaihtaneet hevosia Clermontissa. Yö oli tullut.Seutu, jonka läpi kuninkaalliset ajoivat, oli autio ja kolkko.
Sydänyöllä saavuttiin Varennesiin ja pysähdyttiin kaupungin ajoportille.
Kaikki oli hiljaista ja rauhallista; kaupungin asukkaat näyttivät vaipuneen sikeään uneen. Ei löydetty hevosia eikä keksitty sotamiehiä.
Matkustajat alkoivat käydä levottomiksi. Marie Antoinette astui alas vaunuista, koputti useihin oviin ja tiedusteli vastaantulijoita, mutta kukaan ei osannut antaa hänelle hänen kaipaamiaan tietoja.
Lähes tunnin ajan käyskentelivät kuningas ja hän ihmisistä tyhjiä katuja pitkin. Hevoset olivat väsyneet, kuski tuli kärsimättömäksi ja uhkasi riisua pois hevoset ja ajaa kotiin.
Pyynnöillä ja lupauksilla saatiin hänet jäämään, ja matkustajat päättivät lähteä pitkittämään matkaa toivoen tapaavansa kaivatun Bouillén ja hevoset toisella puolen siltaa.
Jyhkeät vaunut vierivät katuja pitkin, saavuttivat holvin, mutta kohtasivat siinä sivuuttamattomana esteenä kärryt, jotka tien salpaamiseksi oli kaadettu sisäänkäytävän eteen.
Ihmisvarjoja vilahteli yön pimeydessä. Hälinää ja melua tunki vaunuissa olijain kuuluville.
Hiljaisen mutinan läpi erottautui miehen ääni. Se oli Drouet, joka oli aikaa ennen kuninkaallista perhettä ehtinyt tänne ja heti mennyt kaupungin pormestarin, Saucen luo, joka oli pyytänyt häntä ja muita avukseen ehkäisemään kuninkaallisten pakoa.
Käytiin kiinni hevosiin ja huudettiin, että jos he vielä ajavat askeltakaan, niin heidät ammutaan.
Kuskilaudalla istuvat kaartilaiset tahtoivat antautua epätasaiseen taisteluun, mutta kuningas kielsi sen.
"Keitä te olette?" huusi eräs ääni. "Ja minne olette matkalla?"
"Minä olen paroonitar Korff", vastasi kuningatar, joka oli ottanut näytelläkseen madame de Tourzelin osaa, "ja matkustan Frankfurtiin perheineni."
Sauce pyysi nähdäkseen matkustavaisten passia. Kuningas ojensi sen hänelle, sitten kun oli kysynyt häneltä hänen nimeään ja asemaansa. Sauce luki passin käsilyhdyn valossa ja huomasi sen olevan oikean. Hattu kädessä esitti hän hyvin kohteliaasti tälle luullulle venäläiselle naiselle, että yö oli pimeä, tiet huonoja ja vaarallisia ja hevoset väsyneitä, joten ei voinut ajatella matkan jatkamista.
Hän lisäsi, että paroonitar Korff varmaan oli kovin väsynyt, ja että hän, pormestari, katsoi itselleen kunniaksi saada pitää paroonittaren ja hänen seurueensa vierainaan seuraavaan päivään saakka.
Kuningatar vastasi yhtäkaikki, että hän halusi heti pitkittää matkaa.
Mutta postimestarinpoika Drouet ei ollut halukas päästämään saalistaan. Kellot tornissa olivat alkaneet moikua. Valoa alkoi näkyä ikkunoissa ja ihmisjoukkoja kokoontui.
Niin vastenmielistä kuin se kuninkaallisista olikin täytyi heidän silti mukautua ja käydä pois vaunuista. Vaunut vedettiin takaisin siihen osaan kaupunkia, mistä olivat tulleetkin.
Kuninkaallinen perhe oli kärsinyt haaksirikon lähellä satamaa ja otettiin vangiksi vajaan kuudentoista penikulman päässä päämaalistaan.
Marie Antoinette pusersi hermostuneesti leninkiään kädessään. Kalpeana mielenliikutuksesta astui hän portaita ylös Saucen taloon. Miten palavasti olikaan hän toivonut, että vapauden onni suotaisiin hänen ja hänen perheensä osaksi! Ja nyt olivat hänen toiveensa rauenneet juuri kun hän luuli olevansa niin lähellä päämäärää.
Hänet vietiin matalaan, savusta mustuneeseen huoneeseen, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin pari vaivaista puutuolia ja papereita tulvillaan oleva pöytä.
Vapisevin käsin päästi kuningatar auki hattunsa nauhat ja silmäili sieluttomasti ympärilleen tuossa ikävässä huoneessa. Hän kutsui luoksensa lapset. Nämä katsoivat äitiinsä, mutta hymyily oli paennut hänen kasvoiltaan ja ääni oli saanut aivan toisellaisen soinnun; se oli kummallisen raukea ja väritön.
Sauce oli jättänyt heidät, sanoen lähtevänsä tyynnyttämään kansanjoukkoa. Hän oli hyväntahtoisen näköinen. Kuningas luotti häneen ja luuli huomanneensa, että kansa näytti enemmän hämmästyneeltä kuin vihamieliseltä. Mutta vaikka kylän asukkaat olivat koettaneetkin estää hänen matkaansa, niin saapuisihan kenraali Bouillé ennen pitkää joukkoinensa ja auttaisi häntä etemmäs.
Tieto siitä, että oli pidätetty vaunut ja matkustajat viety Saucen taloon, sai yön kuluessa joukottain aseilla varustettuja talonpoikia lähiseuduilta rientämään Varennesiin.
Kellot kirkontornissa soivat edelleen, ja rummun pärähdykset kaikuivat päästä päähän muutoin niin hiljaisilla kaduilla. Kiihottuneita ihmisiä kokoontui pormestarin oven ulkopuolelle.
Sauce astui jälleen sisään kuningasparin luo. Mikäli kansa tiesi kertoa — lausui hän Ludvigille — oli hänellä kunnia nähdä kuningas ja hänen perheensä talossaan, ja hän lisäsi, että porvarineuvostossa oli paraikaa keskustelun alaisena kysymys, sallittaisiinko heidän jatkaa pakoaan.
Muutamia silmänräpäyksiä emmittyään selitti Ludvig, että kyläläiset olivat erehtyneet ja että hän oli vain halpa porvari, joka halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.
Kansanjoukon yllyttämänä rupesi nyt Sauce puhumaan aivan toisella äänellä. Hän soimasi kiivaasti kuningasta siitä, että tämä pakeni kansansa luota yhtyäkseen maan vihollisiin.
Kuningas änkytti, väitti yhä olevansa toinen henkilö kuin minä häntä pidettiin, eikä ollut ymmärtävinään laisinkaan mistä oli kysymys.
Sauce intoutui yhä enemmän. Kuningatar oli ensi alussa seisonut hievahtamatta eikä ollut puhunut sanaakaan. Mutta tämä sananvaihto pikkukaupungin pormestarin ja toiselta puolen kuninkaan välillä, joka ei tahtonut omaksua arvoaan, ajoi häpeän punan hänen kasvoillensa.
"Jos te tunnette kuninkaan, niin osottakaa hänelle kunnioitusta!" huusi hän kiivaasti. Hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja häädetyistä kyynelistä.
Sauce mykistyi; Marie Antoinetten säihkyvä katse oli yhtäkkiä ehkäissyt hänen sanatulvansa.
Useita ihmisiä tunkeutui huoneeseen. Ludvig malttoi mielensä ja saavutti jälleen arvokkuutensa.
"Minä olen teidän kuninkaanne", sanoi hän. "Tuossa on kuningatar ja kuninkaallinen perhe. — Tikarien ja painettien uhkaamana on oleskelu pääkaupungissa käynyt minulle sietämättömäksi, ja minä olen nyt tullut etsiäkseni uskollisten alamaisteni keskellä sitä vapautta ja rauhaa, jota te kaikki nautitte. Minä tulen, elääkseni teidän keskellänne, lapseni, joita en millään ehdolla tahdo hyljätä."
Hän puhui edelleen niistä moninaisista epäjärjestyksistä ja vallattomuuksista, jotka olivat pakottaneet häntä pakenemaan Pariisista, ja toivostaan päästä Montmédyyn, jossa hän aikoi, kaukana pääkaupungin melusta ja riidasta, saattaa päätökseen tekeillä olevan hallitusmuodon, jossa niin hyvin kansan kuin kuningashuoneen edut olisivat tarkasti vaarin otetut. Hän lisäsi, että hän tahtoi harrastaa kansan tosi parasta ja edistää vapautta eikä suinkaan sitä hävittää.
Kuningas oli liikutettu ja hän oli puhunut elävyydellä, mikä muuten oli hänelle vierasta. Tuskan valtaamana syleili hän Saucea ja pyysi häntä pelastamaan hänen puolisonsa ja lapsensa.
Hetkisen näytti siltä kuin sääli olisi saanut vallan läsnäolijain mielissä.
Saucen vanha anoppi astui sisään ja pyysi saada suudella kuninkaallisten lasten käsiä. Itku tyrehtyi kuningattarelle kurkkuun, niin että hän tuskin saattoi hengittää. Tuo iällinen nainen heittäytyi polvilleen ja rukoili taivaan siunausta kuningattaren lapsille ja kostutti hänen kättään kyynelillään.
"Te olette itse äiti", sanoi Marie Antoinette Saucen vaimolle. "Koettakaa asettua minun tilaani. Teidän yksi ainoa sananne voipi tuottaa meille vapauden."
"Teidän majesteettinne", vastasi vaimo ynseydellä, jolla koetti peittää mielenliikutustaan, "minä kyllä rakastan kuningastani, mutta minä rakastan miestäni myöskin. Häntä on minun ensi sijassa ajatteleminen, ja hän on vastuunalainen siitä mitä tapahtuu."
Tunnit seurasivat toisiaan etanan kulussa tänä hirveänä yönä. Kuningaspari oli pantu täysissä pukeissa tekemättömälle vuoteelle, ja prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse sekä rouva de Tourzel olivat paneutuneet lepäämään huoneen nurkassa oleville tavaramytyille.
Kuningas mitteli lattiata epämääräisin hoippuvin askelin. Hän asteli edestakaisin kuningattaren ja prinsessa Elisabethin väliä, lausuen tavantakaa, että hän toivoi Bouillén kohta tulevan.
Päivä koitti, mutta apua ei tullut.
Kansan kiihko yhä paisui. Pyydettiin saada nähdä kuningasta ja kuningatarta.
Ludvig astui ikkunaan. Useimmat kyläläiset eivät olleet häntä ennen nähneet. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja veltot ja silmät unettomuudesta punaiset.
Kuningatar nousi niinikään, astui ikkunan luo ja aukaisi sen. Hänen kasvonsa olivat mitä synkimmän näköiset.
Muutamissa katsojissa oli sääli taas päästä voitolle. Toisia itketti, mutta he hillitsivät itsensä; toiset sen sijaan purkivat sisunsa uhkauksiin ja kirouksiin pakenemisyrityksen johdosta.
Uteliaisuus pikemmin väsähtyi kuin tuli tyydytetyksi. Nyt oli kansa nähnyt kuninkaan ja kuningattaren ja alkoi jälleen kahta suuremmalla innolla huutaa:
"Palatkaa takaisin Pariisiin!"
Kadulla syntyi uutta liikettä. Choiseul ja Goguelat suistivat kylään viidenkymmenen husaarin kanssa. d'Andois, joka oli päässyt Saint-Ménehouldista karkaamaan, saapui heti perästä pari kolme miestänsä muassaan.
Choiseul ja Goguelat tunkeusivat sisään kuninkaan luo. He kokivat selittää, miten uskallettua olisi pitkittää matkaa noissa vaunuissa, he puhuivat kansan mielentilasta ja sotajoukkojen kylmäkiskoisuudesta, mutta lausuivat samalla kertaa, että vielä olisi, panemalla kaikki tarmo liikkeelle, mahdollista raivata itselleen tietä.
He kääntyivät kuningattaren puoleen ja ehdottivat, että hän pitkittäisi matkaansa ratsain husaarien saattamana.
Marie Antoinetten silmät säihkyivät.
"Kääntykää kuninkaan puoleen", lausui hän. "Kuningas on täällä käskijänä; minun velvollisuuteni on häntä totella."
"Sire, me varromme käskyjänne", lausui Choiseul kuninkaalle.
Mutta kehottaa Ludvigin kaltaista miestä antamaan käskyjä oli sama kuin saattaa hänet horjumaan toiveitten ja epätoivon välillä.
"Kuka vastaa siitä, ettei luoti satu kuningattareen, sisareeni tahi lapsiini?" kysyi hän.
Päätettiin odottaa. Porvarit olivat sillä välin pitäneet neuvottelua asiasta; he tulivat nyt takaisin ja lukivat julki ilmoituksen, että he vastustivat kuninkaan matkallelähtöä. Vielä ilmoittivat he hänelle, että he olivat lähettäneet sananviejän Pariisiin pyytämään kansalliskokoukselta lähempiä määräyksiä.
Goguelat oli ainoa, joka keskellä hämmennystä oli säilyttänyt kylmäverisyytensä. Vaara kasvoi hetki hetkeltä, ja reippaalla rohkeudella vain saattoi voitto tulla mahdolliseksi. Hän pyysi kuningatarta kehottamaan puolisoaan, että lähdettäisiin heti paikalla matkaan.
Mutta kuningattareltakin alkoi mieli lannistua.
"Minä en tahdo ottaa vastatakseni mistään", sanoi hän jälleen."Kuninkaan tulee päättää, miten tässä menettelemme."
Goguelat karkasi epätoivoissaan ulos kadulle. Hän vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja ehdotti, että he raivaisivat tien kuninkaalle ja hänen perheelleen.
Hän puhui kahdenkertaisella innolla ja lämmöllä ja kääntyi erikoisesti itsekunkin miehensä puoleen, mutta sai vain kylmäkiskoisia vastauksia. Hän sai ampumahaavan olkapäähänsä, putosi hevosensa selästä, satutti päänsä kiviin, nousi verta vuotaen ylös, antoi sitoa haavansa ja palasi kuninkaallisen perheen luo.
Päivä tuli tuoden vain uutta tuskaa ja uusia suruja pikkukaupungin rihkamakauppiaan kurjissa suojissa istuville vangeille.
"Pariisiin! Pariisiin!" kiljui kansanjoukko lakkaamatta ikkunoiden ulkopuolella. "Elleivät lähde vapaaehtoisesti, niin raahaamme heidät hiuksista!"
Kuullessaan hätäkellojen pauhinan oli nuori Bouillé turhaan yrittänyt koota sotamiehiään, ja kun ei se onnistunut, oli hän kiiruhtanut Dunin linnoitukseen, jonka päällikkönä oli Deslon.
Tämä asettui rykmenttinsä etupäähän ja riensi Varennesiin, mutta hänen tullessaan olivat kaupungin kadut suljetut; hän yksin sai luvan tulla sisään.
Hän ilmoitti kuninkaalle, että Bouillé ei mitenkään voinut olla kaukana ja oli valmis vastaanottamaan kuninkaan käskyjä.
"Minä olen vanki. Minä en voi käskeä", vastasi Ludvig väsyneesti.
Deslon kääntyi nyt kuningattaren puoleen ja lausui hänelle muutamia sanoja saksankielellä.
"Älkää puhuko saksaa!" huudettiin hänelle.
Uusi melu portilla ilmaisi, että jotakin uutta oli tapahtunut. Toivottiin nähtävän kenraali Bouillén astuvan sisään. Mutta se oli turha toivo; sen sijaan saapuivat lähettiläät Pariisista, jotka olivat tulleet viedäkseen kuningasperheen takaisin.
Lafayetten ajutantti Romoeuf oli saanut tehtäväkseen viedä käskykirjeen perille. Hän oli aina osottanut uskollisuutta kuninkaallista huonetta kohtaan ja kauhistui tehtävää, joka oli tullut hänen suoritettavakseen. Clermontissa oli hän yhtynyt kansalliskaartin upseeriin Bayoniin, joka kolme tuntia aikaisemmin oli vastaanottanut samallaisen käskyn pormestari Baillylta. Heidät oli lähetetty samaa tietä, ja he jatkoivat nyt matkaa yhdessä.
Bayon astui ensin yksin huoneeseen, jossa kuningas oleskeli. Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvoillaan oli syvä surun ilme, kun hän hyökkäsi kuninkaan eteen ja hengästyksissään lausui:
"Sire — Pariisissa ihmiset vaikka murhaisivat toisensa — — meidän vaimomme, meidän lapsemme ehkä murhataan. — — Te ette saa jatkaa matkaanne.— — Sire, valtion edut! — — Niinpä niin, sire — — meidän vaimomme — — meidän lapsemme — —"
Hänen tätä lausuessaan tempasi kuningatar tarmokkaasti hänen kätensä ja osotti perintöruhtinasta, joka vieläkin nukkui kohentamattomalla vuoteella.
"Enkö minä ehkä myöskin ole äiti?" kysyi hän.
"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kuningas.
"Sire, käskykirje kansalliskokoukselta — —"
"Missä se on?"
"Se on toverillani."
Sen sanottuaan aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, joka oli kokonaan järjestämättä. Romoeuf seisoi nojaten ikkunaan; kyyneliä valui hänen poskiaan pitkin.
Hän astui sisään silmät maahan luotuina ja pitäen paperia kädessään. Kuningatar tunsi hänet samaksi mieheksi, johon hän oli pannut luottamusta; hänen tulonsa antoi surmaniskun kuningattaren toiveille.
"Te täällä, Romoeuf!" lausui hän katkerasti. "Silläkö tavalla te tahdotte tehdä nimenne tunnetuksi?"
Romoeuf loi kuningattareen tuskallisesti moittivan katseen: hän oli toivonut saapuvansa liian myöhään.
"Ranskalla ei ole enää kuningasta", virkkoi Ludvig, luettuaan läpi käskykirjeen, jonka ajutantti oli hänelle antanut.
Marie Antoinette otti paperin ja luki sen.
"Mikä hävyttömyys!" lausui hän, hellittäen kädestään paperin, joka putosi vuoteelle, jolla kruununprinssi makasi.
Tämä kukistunut suuruus ei ollut vastoinkäymisistä vielä oppinut itsensähillitsemisen vaikeata taitoa. Hänen kiivas mielensä kuohahti. Hän sieppasi jälleen paperin ja heitti sen lattialle.
"Minä en tahdo sen ryönäävän lapseni vuodetta!" lausui hän harmissaan.
Choiseul kiiruhti ottamaan paperin lattialta.
Romoeuf koki rauhoittaa kuningatarta. Mutta kuningatar ei voinut muuta kuin katkerasti soimata häntä siitä, että hän oli ottanut niin katalan tehtävän suorittaakseen.
Kuningattaren menettely herätti läsnäolevissa porvareissa tyytymättömyyttä. Heidän paheksiva mutinansa kuului aina kadulle saakka, ja kohta lähti pienessä kaupungissa liikkeelle huhu, että kuningatar oli pilkannut kansalliskokousta ja puhunut loukkaavalla tavalla sen käskyistä.
Kuningas otti Bayonin syrjään ja koki herättää hänessä sääliä. Mutta pormestarin lähettiläs ei ottanut kuninkaan sanoja kuuleviin korviin. Täysin tietoisena tehtävänsä tärkeydestä joudutti hän vain lähtöä ja käski valjastaa hevoset.
Drouet ei myöskään sallinut pitkittää odotusta, ja Saucekin teki kaiken voitavansa saadakseen kuninkaan lähtemään matkalle Pariisiin.
Romoeuf oli ainoa, joka ehdotti että odotettaisiin, mutta hän ei mitään voinut kolmea muuta vastaan.
Muuan kamarirouvista tekeytyi sairaaksi, ja viivyttääkseen matkalle lähtöä heittäytyi hän lattialle ja sanoi, ettei hän mitenkään voinut lähteä mukaan.
Kuningatar ilmoitti silloin, että hän aikoi jäädä hoitamaan häntä; hänellä ei ollut sydäntä jättää ihmistä, joka oli pannut alttiiksi kaikki seuratakseen häntä. Marie Antoinette sai itse kouristuskohtauksen niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Oli siis kahdenkertainen syy lykätä matka toistaiseksi.
Mutta mikään ei auttanut, ja niin täytyi siis herättää lapset.
Pieni Aglaja, josta jälleen oli tullut Bourbonin Kaarle Ludvig, joutui erityisen huomion esineeksi. Toiset olivat ihastuksissaan hänen kauneudestaan, toiset ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka koskivat Tuilerioista lähtöä, mutta näihin kysymyksiin ei hän tiennyt mitään vastata. Hän haki lakkaamatta äidin katsetta lukeakseen siitä mitä oli tapahtunut.
"Kaarle", kuiskasi sisarensa hänelle, "sinä olit väärässä; tämä ei ole mitään komediaa."
"Sen olen jo aikaa sitten tullut tietämään", vastasi veli yhtä hiljaisesti.
Drouetin, Bayonin ja eräitten neuvosmiesten yllyttämänä huusi kansanjoukko yhä kiivaammin, että kuninpasperheen heti tuli palata Pariisiin. Muutamat hurjimmista yrittivät tunkeutua taloon viedäkseen väkisin pois Ludvigin ja Marie Antoinetten.
Kuningas näyttäytyi jälleen ikkunassa, mutta kansa ei siitä ottanut rauhoittuakseen.
Kyyneleet valuivat kuningattaren poskia pitkin. Taluttaen lapsia kädestä poistui hän Choiseulin seuraamana Saucen talosta. Ja taasen nousi hän vaunuihin, jotka polttavassa auringonpaahteessa vierivät takaisin Pariisiin.
Tuskin puoli tuntia sen jälkeen ilmoitti pölypilvi kenraali Bouillén joukkojen kiitävän Varennesiin päin.
Saatuaan tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta oli hän heti kutsunut joukkonsa kokoon ja lähtenyt niiden kanssa liikkeelle.
Huutoon: "Eläköön kuningas!" vastasi hänen miehistönsä reippaasti.
Terästääkseen heidän intoaan oli hän antanut jakaa melkoisia summia sotamiehilleen. Hän oli kiitänyt tulista kyytiä ja pyyhkäissyt yhdeksän penikulmaa neljässä tunnissa.
Hän saapui Varennesiin parahiksi nähdäkseen, että kuningas jo oli lähtenyt.
Hänen ensi ajatuksensa oli väkirynnäköllä karata katusulkujen yli ja ajaa karahuttaa kaupungin halki kuningasperheen jälestä, pyyhkäistä tieltään roskaväki, hakata maahan kansalliskaarti ja viedä pois Ludvig XVI.
Hänen joukkonsa ilmoittivat olevansa valmiit seuraamaan häntä, mutta hevoset olivat kovasta ajosta voivuksissa, ja voidakseen tunkeutua kaupunkiin, täytyi hänen ensin voittaa väestö.
Hän sai nyt tietää Metzin ja Verdunin linnoitusmiehistöjen olevan tulossa antamaan kansalle apua. Toivo raukesi, Bouillé tiesi, etteivät hänen rohkeutensa ja tarmonsa enää voineet pelastaa kuningasta.
Hiljakseen kuljetti hän rykmenttinsä takaisin Stenayn porteille.Muutamien harvojen upseerien seuraamana riensi hän sieltä kiireimmitenLuxembourgiin ja pakeni rajan yli.
13.
Mieliala pääkaupungissa. — Paluumatka.
Pariisissa oli kauan aavistettu, että kuningas aikoi paeta.
Kuningas Ludvigia ei enää rakastettu eikä hänen läsnäoloaan pidetty hyödyllisenä eikä välttämättömänäkään. Mutta tiedettiin, että jos hänen onnistuisi päästä johonkin rajalla olevaan kaupunkiin tahi ulkomaille, olisi hän tukena Ranskan vihollisille ja vallankumouksen vastustajille; hän herättäisi heissä intoa, joka saattoi tulla vaaralliseksi koko kansakunnalle.
Ei voitu mitenkään tottua siihen ajatukseen, että hän matkustaisi tiehensä, ja vapisten peljättiin, että hän jollain tavoin onnistuisi voittamaan vartijainsa viekkauden. Levottomuus tuli aikaa voittaen yhä suuremmaksi ja tavalliset alhaiset porvarit tarjoutuivat vapaaehtoisesti olemaan vakoojina tai vartijoina.
Camille Desmoulins mainitsee tapauksen, joka sattui samana yönä, jona kuninkaalliset pakenivat. Hän kertoo, että muuan parturi oli kuullut huhuja kuninkaan aiotusta paosta. Hän riensi heti naapurinsa, erään leipurin, luo, ja nämä riensivät kahden herättämään muita naapureitaan, luvultaan noin kolmekymmentä, jotka tuossa tuokiossa kaikki olivat jalkeilla.
Nyt lähdettiin joukolla Lafayetten luo ilmoittamaan, että Ludvig aikoi matkustaa tiehensä, ja pyytämään, että Lafayette ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin paon estämiseksi. Mutta Lafayette nauroi heille vasten naamaa ja kehotti heitä palaamaan kotiin.
Kruununprinssin lääkäri oli ensimäinen, joka aamulla kesäkuun 21. p:nä astui kuninkaallisten huoneustoon ja huomasi, ettei pikku Kaarle Ludvig ollut sängyssään.
Melkein yksin ajoin — kello 7 aamulla — astui kuninkaan kamaripalvelija tapansa mukaan valtijaansa makuuhuoneeseen.
Hän hän ei kuullut mitään ääntä, veti hän sängyn uutimet syrjään ja näki silloin, ettei kuningas maannut sängyssä. Hän haki kuningasta muista huoneista, mutta ilman tulosta. Kamarirouvat riensivät Marie Antoinetten huoneisiin, mutta huomasivat vuoteen olevan epäjärjestyksessä ja kuningattaren poistuneeksi. He riensivät edelleen prinsessa Elisabethin ja Marie Thérèsen huoneisiin, mutta nekin olivat tyhjät.
Naisten hämmästyneet huudot kaikuivat kautta koko linnan. Ei ollut enää epäilemisen varaa; kuninkaallinen perhe oli paennut.
Asia ilmoitettiin kunnallisneuvostolle, ja kunnallisneuvoston käskystä ammuttiin kolme kanuunanlaukausta.
Tämän hälyytysmerkin johdosta riensi ihmisiä suurin joukoinTuilerioihin. Oltiin uteliaita tietämään mitä oli tapahtunut.
Kenraali Lafayette saapui vasta myöhemmin ja näki jo silloin linnan edustalla epäluuloisen kansanjoukon, joka näytti tahtovan syyttää häntä osallisuudesta kuninkaallisten pakoon.
Hämmästys oli ensi tuokiossa varsin suuri. Kysyttiin toisiltaan miten Ludvigin oli onnistunut paeta. Luonnollisesti tulivat mitä päättömimmät huhut liikkeelle.
"Hän on paennut kanavaa myöten, joka päättyy toisella puolenFlora-paviljonkia", sanottiin; "Bouillé on vienyt hänet Metziin."
Ensi hämmästyksen puuskan hälvennyttyä heräsi toisissa viha, toisissa pelko. Muutamat sen sijaan ottivat asian leikin kannalta ja käänsivät mieliharminsa pilkaksi sen johdosta, että kuningas oli matkustanut pois.
Kuninkaallismieliset iloitsivat Ludvigin luullusta vapautumisesta, ja vapaamieliset selittivät, että pakoa, jos se onnistuisi, voitaisiin pitää tasavallan enteenä. Kansalliskokouksessa oltiin levottomia, vaikka koetettiin tätä levottomuutta peittää teeskennellyn välinpitämättömyyden vaippaan; toiset olivat ensi aluksi kovin peloissaan, mutta nauroivat sitten omalle hätäytymiselleen.
Ihmiset tunkeusivat kadulta kuninkaalliseen linnaan.
Kansa anasti kuninkuuden tunnusmerkkejä ja osotti erityistä särkemis- ja tuhoamishalua.
Liljoja ja vaakunakilpiä pantiin palasiksi; ilotyttöjä viruskeli valtaistuimella. Tarkasteltiin kuningattaren huonekaluja ja puettiin ylle leninkejä, joita tavattiin hänen huoneissaan.
Eräs kaupustelija istuutui hänen sänkyynsä ja kauppasi kirsikoita. Kaikki kirjakauppiailla tavatut kuninkaallisen perheen muotokuvat anastettiin sekä hävitettiin ja poltettiin.
Oikea riemumyrsky pääsi valloilleen, kun saatiin tietää, että kuningas oli otettu kiinni ja tuotaisiin takaisin Pariisiin.
Suunnattomalla kärsimättömyydellä odotettiin hänen tuloaan, ja kaikki oikein ikävöivät tuota heikkoa ja tekopyhää hallitsijaa, joka oli luvannut jäädä Pariisiin, mutta siitä huolimatta pelkurimaisesti pötkinyt pakoon. Toivottiin saatavan nauraa ja pilkata häntä.
Jyhkeät vaunut, jotka olivat verkkaan vierineet rajaa kohden, liikkuivat vielä verkemmin takaisin Pariisiin päin. Kuskin oli kielletty jättämästä jälelle kansalliskaartilaisia, jotka saattoivat vaunuja.
Paluumatka oli todellista kidutusta onnettomalle kuningasparille. Kuumuus oli tukahduttava, vaunujen sisässä saattoi tuskin hengittää ja kansan epäluulo oli niin suuri, etteivät matkustajat saneet vetää kaihtimia ikkunain eteen estääkseen auringonvaloa tunkemasta vaunuihin.
Miehiä, naisia ja lapsia, talonpoikia, kerjäläisiä ja maankulkijoita, aseestettuina luudilla, heinähangoilla ja kirveillä, tungeksi vaunujen ympärillä, he survivat toisiaan päästäkseen eteenpäin kulkemaan, kiipesivät vaununastuimille, pilkkasivat henkivartijoita, jotka yhä vieläkin istuivat ajoistuimella, sekottivat pahalle haisevaa hengitystään tukahuttavaan ilmaan ja antoivat tupakansavun ja säädyttömien puheiden tunkeutua vaunuihin.
Marie Antoinette otti pienen poikansa polvelleen, suuteli häntä ja koetti tuudittaa häntä uneen, niin, jaksoipa vielä huvittaakin häntä somilla pikku kertomuksilla, joita poikanen mielellään kuunteli.
Kaarle Ludvigin hyväilyt ja Marie Thérèsen hellyydenosotukset johtivat kuningattaren huomion pois kaikista niistä rivouksista, joita kansan puolelta kasattiin hänen päällensä. Lapset ihmettelivät; miten tämä kansa, jota heitä oli opetettu rakastamaan, saattoi olla niin villiä ja raakaa. Mielenliikutuksen ja tukahduttavan kuumuuden uuvuttamana sai kruununprinssi kuumeen ja häntä alkoi kuotuttaa.
Hirvittävä kohtaus sattui Saint-Menehouldin ja Chalonsin välillä.
Vaunujen kulkiessa erään aatelislinnan ohi halusi muuan vanha kreivi tervehtiä kuningasperhettä.
Kansa salli hänen vapaasti lähentyä. Mutta tuskin oli hän jälleen poistunut viidenkymmenen askeleen päähän vaunuista, kun hänet jo ammuttiin kuoliaaksi kuin koira. Pää hakattiin irti ruumiista ja kannettiin riemuiten kuninkaallisten vaunujen luo.
"Mikä siellä on hätänä?" kysyi kuningatar, joka oli tullut levottomaksi hälinän johdosta.
"Ei mitään", kuului vastaus. "Siellä on vain eräs hullu saanut surmaniskun." Murhaaja tunkihe vaunujen luo, ja verisissä käsissään piteli hän poikki hakattua päätä.
Kello yhdentoista maissa illalla saavuttiin Chalonsiin.
Tämä kaupunki oli kuninkaallismielinen ja vastaanotto täällä poikkesi mitä jyrkimmästi siitä tavasta, jolla kuninkaallisia oli muissa paikoissa vastaanotettu.
Porvarineuvosto odotti heitä kaupunginportilla.
Kuningas ja hänen perheensä saatettiin kaksinkertaisten kunniavahtijonojen läpi raatihuoneelle, joka oli heidän vastaanottamistaan varten juhlallisesti koristettu.
Kaksikymmentäyksi vuotta sitten oli Marie Antoinette viettänyt yön samassa talossa, kun hän kruununprinsessana ja tulevana kuningattarena oli tulossa uuteen maahan. Nyt kulki hän saman kunniaportin alitse, joka edellisellä kerralla oli häntä varten rakennettu, ja kirjoitus sen yllä muistutti vielä sitä päivää, joka nyt tuntui häämöttävän niin äärettömän kaukana.
Useat niistä, jotka olivat olleet läsnä edellisessä vastaanotossa, olivat nytkin tulleet saapuville ja vuodattivat liikutuksen kyyneliä.
Useimmissa muissa paikoin osottautuivat asukkaat vihamielisiksi tahi ainakin välinpitämättömiksi.
Epernayssa, jonne kuninkaalliset saapuivat seuraavana iltapuolena kello neljä, otettiin heidät varsin epäystävällisesti vastaan.
Pormestari piti puheen, joka oli täynnä moitteita kuningasta vastaan. Ludvig vastasi surullisella äänellä. Hän puhui jälleen niistä uhkauksista ja loukkauksista, joiden alaisina hän ja hänen perheensä olivat olleet Pariisissa, ja toisti, ettei hänen aikomuksensa suinkaan ollut paeta Ranskasta.
Kuninkaallisten laskeutuessa vaunuista, pääsi Marie Antoinette töin tuskin kulkemaan kansanjoukon läpi, ja hänen leninkinsä repeytyi ja likautui kokonaan.
Cazottes-niminen nuori mies oli rientänyt Epernayhyn talonpoikaisjoukon etunenässä. Ellei hän olisi ennättänyt korkeitten matkustajien avuksi, olisi heidän henkensä ollut vaarassa, sillä erään maankulkijan oli kuultu lausuvan toverilleen:
"Asetu sinä eteeni, jotta voin ampua kuningatarta kenenkään huomaamatta mistä päin laukaus tulee."
Pilkallisia soimauksia sai Marie Antoinette jälleen kuulla.
Kansalliskaartin johtaja otti kruununprinssin käsivarrelleen.
"Halveksikaa tuota rääkynää", kuiskasi hän kuningattarelle. "Jumala valvoo meidän kaikkien yli."
Sillä välin kuin kuningas kuunteli puheita ja uudisti selityksensä lähtönsä syistä, vietiin hänen puolisonsa erääseen huoneeseen, jossa hän vaipui tuolille uuvuksissaan sekä yltyleensä tomun ja lian vallassa.
Ompelijatar kutsuttiin sisään laittamaan hänen leninkiään.
Nuoren tytön mieli oli niin liikutettu, että kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja tekivät ommellessa haittaa; Marie Antoinette ymmärsi silloin, etteivät kaikki sydämet olleet hänen suhteensa kylmät.
Dormansin läheisyydessä pidätettiin vaunut: Pétion, Barnave ja Latour-Maubourg — kolme kansalliskokouksen lähettilästä — astuivat kuninkaallisten luo.
Komisariukset olivat varsin eriävin tuntein vastaanottaneet tehtävänsä lähteä kuninkaallisia vastaan.
Latour-Maubourg oli jo ennakolta saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle.
Barnavea ei oltu koskaan päästetty Tuilerioihin, ja hän tunsi Ludvigia ainoastaan hänen toimistaan, kansan toivomusten vastustajana. Hän ei ollut myötätuntoinen kuningashuonetta kohtaan, mutta hän ei myöskään tuntenut persoonallista vihaa sitä vastaan.
Pétion sen sijaan tunsi kiihkoisan tasavaltalaisen hehkuvata vihaa kuninkaallista perhettä vastaan eikä vähääkään säälinyt sen pelonalaista tilaa.
Latour-Maubourg istahti pienempiin ajoneuvoihin madame de Tourzelin seuraan. Syy, miksi hän luovutti kunniasijan suurissa vaunuissa molemmille virkakumppaneilleen, oli oikeastaan se, että hän toivoi yhdessäolon kuninkaallisen perheen kanssa taivuttavan Barnaven ja Pétionin lempeämmiksi sitä kohtaan.
Komisariusten seura lisäsi matkan tukaluutta kuninkaallisiin nähden, jotka pitivät heidän läsnäoloaan ikäänkuin uutena nöyryytyksenä. Marie Antoinette veti harsonsa kasvoilleen ja nojautui halveksivasti vaununnurkkaan.
Barnave istuutui kuninkaan ja kuningattaren keskelle, ja Pétion sijoittui prinsessojen Marie Thérèsen ja Elisabethin väliin. Kruununprinssi istui milloin kenenkin polvella.
Pétion ojensihe mukavasti vaunuissa välittämättä siitä, että hän aika ajoin tuuppasi prinsessa Elisabethia, ja useammissakin suhteissa sivuutti hän kaikkein tavallisimmat kohteliaisuusvaatimukset. Barnave sen sijaan osotti kuninkaallisille sitä hienotuntoisuutta kuin asianhaarat sallivat.
Kuningas istui ensi aluksi ääneti, mutta alkoi sitten jälleen puhella perheensä kanssa. Siten kietoi hän vähitellen komisariukset osallisiksi puheluun, kyseli heiltä Pariisin kuulumisia ja puhui niistä vainoomisista, jotka olivat olleet aiheena hänen pakenemiseensa.
"Tämä on varsin surullinen matka lapsilleni", sanoi hän.
Kun kruununprinssi kuuli sen, otti hän kuninkaan käden omiensa väliin ja suuteli sitä.
"Sitten kun ensi lauselmat oli vaihdettu", kertoo Pétion, "panin merkille heidän keskensä vallitsevan suoruuden ja tuttavallisuuden, joka minua miellytti.
"Täällä ei ollut jälkeäkään hovin seurasäännöistä, vaan sen sijaan vallitsi kodikkuus ja tuttavallisuus. Kuningatar kutsui prinsessa Elisabethia 'pikku sisarekseen'. Prinsessa Elisabeth vastasi samaan tapaan ja kutsui kuningasta 'veljekseen'. Kuningatar tanssitti prinssiä polvellaan. Huolimatta siitä, että pikku prinsessa oli hyvin ujo, leikki hänkin veljensä keralla. Kuningas katseli kaikkea jokseenkin tyytyväisen näköisenä, joskaan se ei näyttänyt häntä erikoisesti huvittavan."
Pétion oli kuullut puhuttavan prinsessa Elisabethin jumalisuudesta, mutta siitä huolimatta kääntyi hän kerta toisensa jälkeen prinsessan puoleen kevytmielisillä puheillaan.
Prinsessa teeskenteli aluksi, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt häntä, mutta kun komisarius alkoi herjata Jumalaa, vastasi prinsessa hänelle varsin pontevasti, ja heidän välillään sukeusi vilkas sananvaihto uskonnosta.
Vesikarahvi ja juomalasi olivat prinsessa Elisabethin vieressä. Pétionia janotti, ja noudattamatta edes vertaisten kesken tavallista kohteliaisuutta, pyysi hän käskevään tapaan prinsessaa antamaan hänelle lasin ja antoi hänen kaataa vettä lasiin, lausumatta siitä edes kiitostakaan hänelle.
Kuningatar tarjosi molemmille komisariuksille linnunpaistia, hedelmiä ja muita virvokkeita, joita oli mukana matkassa.
"Madame", sanoi Barnave, "siinä on jo kyllin, että vaivaamme teidän majesteettianne läsnäolollamme, teidän vielä huolehtimattanne ruumiillisista tarpeistamme."
Pétion oli vähemmän hienotuntoinen; hän söi kaikkea mitä kuningatar hänelle tarjosi, ja heittäessään kuoria ja linnunluita ulos ikkunasta, käyttäytyi hän niin kömpelösti, että ne hipaisivat kuninkaan poskea.
Kruununprinssin vilkkaus suututti häntä; hän tempasi poikaa hiuksista, niin että tämä pillahti itkemään.
"Antakaa tänne poikani", sanoi Marie Antoinette; "hän ei ole tottunut semmoiseen kohteluun."
Barnaven mieltymys kuninkaallisiin lisääntyi, mitä paremmin hän oppi tuntemaan heidät; varsinkin alkoi hän tuntea harrasta kunnioitusta Marie Antoinettea kohtaan.
Muuan pappi, joka oli lähestynyt vaunuja ja jonka kasvot olivat ilmaisseet arvonantoa vankeja kohtaan, joutui roistojoukon vihan esineeksi ja olisi tullut kuninkaallisten näkyvissä murhatuksi, ellei Barnave olisi kumartunut ulos vaununikkunasta ja huutanut:
"Ranskalaiset! Urhea kansa! Tahdotteko tulla salamurhaajiksi?"
Hänen puhuessaan kansalle piteli Elisabeth häntä takinliepeestä, peljäten hänen putoavan vaunuista.
Sekä prinsessa että kuningatar, vieläpä kuningaskin olivat ylen kiitollisia hänen käytöksensä johdosta ja tunsivat tästä hetkestä saakka salaista kunnioitusta häntä kohtaan. He olivat kuulleet puhuttavan hänestä ankarana vastustajana ja tapasivat hänessä kunnioittavan suojelijan. Marie Antoinette antautui keskusteluun hänen kanssaan, kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan ja oppi pitämään häntä arvossa.
Erään toisen tapauksen kautta tuli Barnave kohoomaan vielä enemmän kuningattaren suosiossa.
Kuskilaudalla istuvat kolme henkivartijaa olivat roskaväen alituisille solvauksille alttiina. Syljeksittiin heidän kasvoihinsa, koetettiin survaista heidät alas istuimiltaan ja häväistiin heitä jos jollakin tavalla.
Kuningatar pelkäsi heidän henkeään, ja vielä kerran asettui Barnave väliin suojellakseen heitä.
Kesäkuun 24. päivän iltana laskeutuivat matkustajat vaunuista käydäkseen Meauxin arkkipiispan luona vieraissa.
Barnave seurasi kuningatarta prelaatin puistoon, ja täällä sopi heidän häiriintymättä jatkaa vaunuissa alottamaansa puhelua.
Kaupungin kadut olivat autiot ja hiljaiset. Oli ihana, tähtikirkas ilta. Kuu samoili kirkkaana ja täyteläisenä äärettömässä avaruudessa.
Vallan toisellaisissa olosuhteissa oli kuningattarella ollut ennen mainittu yhtymyksensä Mirabeaun kanssa.
Barnave ei neuvoillaan hyödyttäisi häntä enempää kuin kreivillinen kansanjoukon johtajakaan. Barnave ei ollut niin mahtava kuin Mirabeau, ja myrskyssä, joka nykyään raivosi maassa, ei hän ollut oikea mies pelastamaan monarkkiaa perikadosta.
Hän ei imarrellut kuningatarta, hän ainoastaan varoitti häntä. Hän puhui lempeästi ja vakuuttavasti ja pyysi kuningatarta heittämään kaksikielisyyden ja kaikki sivuajatukset sikseen, liittymään perustuslaillisiin ja kannattamaan vapauden asiaa.
Kuningatar kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan.
"Voi, miten saatan enää voittaa takaisin kansan rakkauden ja luottamuksen?" sanoi hän. "Kaikki näyttää yhtyneen liittoon riistääkseen minulta ne."
"Madame", vastasi Barnave, "minä, joka olen vain tavallinen maaseutukaupungin porvari, olen halvasta arvostani päässyt kohoamaan ja voittanut kansan luottamuksen. Kuinka helppoa sen siis pitänee olla teille!"
"Saattaa näyttää siltä", lausui Marie Antoinette huoaten. "Mutta yksi asia on varma — meitä on petetty Ranskan yleisen mielipiteen suhteen."
Toivo pelastaa kuningatar elähdytti tästä hetkestä saakka Barnavea samaten kuin ennen Mirabeauta. Tyyneys, jota Marie Antoinette oli osottanut onnettomuudessaan, hankki hänelle tämän myöhäisen voiton innokkaasta vastustajastaan.
Erotessaan kuningattaresta teki Barnave itselleen sen lupauksen, että hän vapauden ystävänäkin pysyisi uskollisena kuningashuoneelleen.
"Olen täysin vakuutettu siitä, että minun on verelläni maksaminen se sääli, jota tunnen teidän majesteettianne kohtaan, ja ne palvelukset, joita en voi olla teille tekemättä", lausui hän Marie Antoinettelle. "Mutta minä en pyydä mitään muuta palkkiota kuin saada suudella teidän majesteettinne kättä."
Tämä kohtaaminen Meauxissa tuli alkukohdaksi useille samallaisille yhtymyksille kuningattaren ja Barnaven välillä Tuilerioissa, ja tämän muisto oli lohdutuksena Barnavelle hänen seisoessaan mestauslavalla.
Kansan käytös ei juuri voinut tulla vihamielisemmäksi, mutta sen kiukkuisen mielenlaadun ilmaukset tulivat yhä lukuisemmiksi, mitä lähemmäksi tultiin Pariisia.
Marie Antoinette oli synkkä ja alakuloinen; hän piti yhtämittaa kruununprinssiä sylissään.
"Alas portto!" huudettiin hänelle. "Älköön hän näyttäkö meille lastaan; tiedämme kaikissa tapauksissa, ettei se ole kuninkaan." Ludvig kuuli nämä sanat, mutta pysyi tyynenä. Kruununprinssi itki pelosta. Kuningatar itki myöskin ja painoi hänet rintaansa vasten.
Ihmisparvet tulivat yhä sankemmiksi.
Sotaväkeä oli asetettu pitkiin jonoihin bulevardien varsille.Kansalliskaartilaiset seisoivat ensi rivissä.
Lafayette oli ratsastanut vaunuja vastaan esikuntansa etunenässä; nyt ratsasti hän sen edellä valvoen kaupunkiintuloa.
Hänen poissaollessaan olivat kansanjoukot täyttäneet Tuileriapuiston ja linnan penkereet.
Suurin osa läsnäolijoita seisoi hatut päässä.
Yksi ainoa — eräs edusmies — kumarsi hattu kädessä syvään kunnioituksensa merkiksi.
Häntä häväistiin ylenmäärin; huudettiin että hän panisi hatun päähänsä, mutta hän sinkautti sen kansajoukon keskeen ja jäi tyynesti seisomaan avopäin.
Paksut tomupilvet, joita liikkeessä olevat ihmisjoukot tupruuttivat ilmaan, kätkivät aika-ajoin kuninkaalliset vaunut vihamielisten kansanjoukkojen silmiltä. Suuret hikipisarat vierivät kruununprinssin poskia pitkin; hän saattoi enää tuskin hengittää ummehtuneissa suljetuissa vaunuissa.
Hänen äitinsä laski alas ikkunan ja vedoten kansalliskaartin säälintunteisiin lausui:
"Katsokaa missä tilassa lapsiparkani ovat! He eivät voi hengittää."
Kuningasperhe ajoi edelleen Tuilerioita kohti. Askel askeleelta lähennyttiin linnanpihaa. Naiset, lapset ja sotamiehet rimpuilivat kiinni vaunuissa ja pilkkailivat kuningasperhettä huonosti onnistuneen paon johdosta.
Pariisissa kohdistui kansan viha niinikään noihin kolmeen henkivartijaan, jotka olivat seuranneet kuningasperhettä. Heitä haukuttiin pahanpäiväisesti ja sanottiin, että heidät pitäisi nylkeä eläviltä tai sitoa kiinni vaununpyöriin. Kansa näytti mielivän käydä käsiksi heihin ja temmata heidät alas ajoistuimelta.
Luullen viime hetkensä tulleen, hyppäsivät he alas kadulle, jotta ei kuninkaan ja kuningattaren tarvitsisi nähdä heitä revittävän palasiksi heidän silmäinsä edessä.
"Monsieur Lafayette, pelastakaa henkivartijat!" huusi Marie Antoinette hirveästi peloissaan; "he ovat ainoastaan totelleet meitä."
Muutamat edusmiehet astuivat rohkeasti esiin ja ottivat heidät suojelukseensa sekä pelastivat siten näiden kolmen ihmisen hengen.
Kamaripalvelija Hue tunkeutui kansanjoukon läpi, ennätti ajoissa vaunujen luo ja kurotti kätensä kruununprinssiä kohden, kantaakseen hänet linnaan.
Kun pikku prinssi näki uskollisen palvelijan, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.
Huolimatta Huen yrityksestä ottaa kruununprinssi hoimiinsa, tempasi joku kansalliskaartiin kuuluva upseeri pienokaisen käsiinsä, kantoi linnaan ja asetti hänet pöydälle neuvossaliin.
Kuninkaan astuessa vaunuista vallitsi syvä hiljaisuus, mutta heti kunMarie Antoinette näyttäytyi, kuultiin pilkallisia ja katkeria huutoja.
Kreivi Noailles, vapaamielinen edusmies ja entinen hovimies, astui kuningattaren luo ja tarjosi hänelle käsivartensa. Voitettuna, vaan ei masennettuna, hylkäsi Maria Teresian tytär tarjotun käden ja valitsi sen sijaan opastajaksi erään oikeistoon kuuluvan edusmiehen.
Kohotetuin otsin, mutta epätoivo sydämessä astui hän jälleen siihen linnaan, josta viisi päivää sitä ennen oli lähtenyt niin hyvillä toiveilla. Väsymyksen, nöyryytyksen, pettymyksen, harmin ja ylenkatseen valtaamana kulki hän linnan eteisen läpi.
Astuessaan kuvastimen ohi ja katsahtaessaan siihen, näki hän teräväpiirteiset, jäykät kasvot, joita hän ei luullut hymyn enää koskaan tästä lähin kirkastavan.
Hänen leninkinsä oli repeytynyt ja harmaana pölystä; jokainen ryppy hänen kasvoissaan esiintyi pölyn ja lian takia ilmi selvänä. Surun vaalentamat hiukset olivat pölyn puuteroimat.
Vain viisi päivää oli kulunut lähdöstä saakka, mutta ne olivat hänestä pitkiä kuin vuodet.
Kuningasperhe asettui erääseen Ludvig XIV:nnen kabinetin viereiseen huoneeseen; kuka vain halusi, pääsi vapaasti sinne.
Muuan bretagnelainen edusmies astui kuninkaan luo ja lausui puoleksi hyvänsävyisellä, puoleksi ylimielisellä tavalla, kuin hänen nuhdeltavanansa olisi ollut koulupoika:
"Eikö tämä nyt ollut tyhmä tepponen teidän puoleltanne? Siinä seuraus huonoista neuvonantajistanne! Te olette kelpo mies, ja kansa pitää teistä, mutta nyt te vasta aika jutun tekaisitte."
Samassa alkoi mies itkeä.
Kohtauksella, joka sattui kohta tämän jälkeen, oli silminnähtävästi paljoa kunnioittavaisempi leima, vaikka se itse asiassa oli yhtä kiusallinen, semminkin kuningattareen nähden, jolta puuttui puolisonsa nöyrä kohtaloonsa alistuminen.
Kenraali Lafayette astui esiin ja lausui kuninkaalle:
"Sire! Te tunnette uskollisuuteni teitä kohtaan. Mutta minä en myöskään ole salannut teiltä, että tulisin pitämään kansan puolta, niin pian kuin te rupeatte ajamaan toista asiaa kuin kansan."
"Se on totta", lausui Ludvig, "te olette menetellyt periaatteittenne mukaisesti. Tahdon sanoa teille suoraan, että minä aivan viime aikoihin asti luulin olevani ihmisten joukossa, joita te olitte toimittanut ympärilleni, siksi että heillä oli samat mielipiteet kuin teillä, mutta minä en luullut Ranskan kansan olevan samaa mieltä. Tällä matkallani olen kuitenkin nähnyt, että olin erehtynyt ja että se mielipide, joka teillä on, on yleisesti vallalla."
"Onko teidän majesteetillanne jotakin käskettävää?" kysyi Lafayette.
"Minusta tuntuu kuin ei minulla olisi käskettävää, vaan pikemmin teillä", vastasi kuningas hymyillen.
Kuningatar katsoi asioita toiselta kannalta kuin kuningas. Hän näki Lafayettessa vanginvartijan, ja hän tahtoi pakottaa Lafayettea vastaanottamaan erään heillä vaunuissa mukana olleen arvoesineitä sisältävän pikku lippaan avaimet.
Kun kenraali kieltäytyi avaimia ottamasta, heitti kuningatar ne hänen hatulleen.
"Suvaitkaa, teidän majesteettinne, ottaa ne takaisin, sillä minä en aijo kajota niihin", lausui kenraali kylmästi.
"Hyvä on", vastasi Marie Antoinette, "sitten kai löytynee ihmisiä, jotka ovat vähemmän hienotunteisia."
14.
Madame Roland. — Ruotsin kuningas Kustaa III. — Keisari Leopold. —Mieliala Koblenzissa. — Kreivi Fersenin kokemuksia.
Varennesin matka oli opettanut Ranskalle, että tultiin toimeen ilman kuningastakin; ja tämä kokemus auttoi tasavaltaa melko askeleen eteenpäin.
Ludvig erotettiin toistaiseksi virasta, ja koko joukko kynäniekkoja rupesi kiihottamaan mieliä kuninkuuden lopullisen poistamisen puolesta.
Tähän aikaan astui etualalle eräs nainen, joka oli määrätty näyttelemään tärkeätä osaa Ranskan vallankumouksen historiassa, nimittäin madame Roland.
Halveksien sydämensä pohjasta ylempiä luokkia ja luottaen täydesti omaan erinomaiseen kykyynsä sekä ollen sitäpaitsi kunnianhimoinen, toimekas, kaunopuhelias ja intohimoinen, tuli madame Rolandista ennen pitkää maansa etevimpiä naisia.
Tapahtumat eivät kehittyneet kyllin nopeasti tyydyttääkseen hänen vimmattua vihaansa Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan.