1.
Mieliala Ranskassa jälkeen kesäkuun 20. p:n 1792. — Liittojuhla. —Lafayette. — Kuningattaren puhelu madame Campanin kanssa.
Ranskan kaikista yhteiskunnan luokista kuului ääniä, jotka paheksuivat roskaväen tunkeutumista kuninkaalliseen linnaan kesäkuun 20. p:nä 1792. Ihmeteltiin kuninkaan ja hänen perheensä mielenmalttia ja tyyneyttä. Maaseudulta lähetettiin adresseja, joissa anottiin, että syylliset rangaistaisiin.
Monta etevää miestä oli v. 1789 ihastuneena heittäytynyt vallankumouksen syliin.
He olivat taistelleet Ludvig XVI:nnen yksinvaltiutta vastaan. Mutta he eivät mitenkään halunneet nähdä häntä vainottuna ja onnettomana miehenä; ja heidän oli vaikea uskoa todeksi huhua, jota lakkaamatta levitettiin kansassa, että Ludvig oli tehnyt salaisen liiton valtakunnan vihollisten kanssa.
Linnassa tehtiin tuhkatiheään käyntejä, jotka todistivat, että vielä oli aatelinkin keskuudessa osanottoa ja uskollisuutta säilyneenä.
Kahdeksankymmenvuotias marsalkka Mouchy oli kesäkuun 20. p:nä asettunut kuninkaan eteen suojellakseen häntä.
Kun hän seuraavana päivänä saapui linnaan, riensi Marie Antoinette häntä vastaan ja huudahti:
"Olen kuullut kerrottavan millaisella rohkeudella te puolustitte kuningasta, ja minä olen teille siitä yhtä kiitollinen kuin hänkin."
"Madame", vastasi vanhus, ilmeisesti tarkoittaen niitä sukunsa jäseniä, jotka olivat osaltaan vaikuttaneet vallankumouksen puhkeamiseen, "se mitä minä olen voinut saada aikaan, on varsin vähän siihen vahinkoon verraten, jonka minä toivoisin voivani hyvittää. Minä en tosin itse ole sitä tuottanut, mutta se koskee minuun sangen läheltä."
Marsalkka Mouchyn jälkeen seurasi Malesherbes. Iäkäs valtiomies oli vastoin tapaansa vyöttänyt itsensä miekalla.
"Siitä on kauan kun te olette kantanut miekkaa", lausui hänelle eräs hoviherroista.
"Olette oikeassa", vastasi entinen ministeri, "mutta kenpä ei silloin tarttuisi aseisiin, kun kuninkaan henki on vaarassa?"
Roskaväen tunkeutuminen linnaan ei ollut paljon hyödyttänyt vallankumouspuoluetta. Rehelliset kansalaiset paheksivat niitä rikollisia aikeita, jotka tuossa tilaisuudessa selvästi olivat tulleet ilmi. Jopa monet girondilaisistakin alkoivat huomata mihin alhaison intohimojen valtaanpääsy veisi.
Tarmokkaan hallitsijan olisi kenties ollut vieläkin mahdollista tällaisissa oloissa antautua taisteluun. Mutta horjuvaisella Ludvigilla ei ollut toimintavoimaa eikä tahtoa; mikään ei saanut häntä luopumaan veltosta pitkämielisyydestään, mikä oli yhtenä vaikuttavimpana syynä hänen perikatoonsa.
Jopa Marie Antoinettekin alkoi vastustaa tehokkaampien toimenpiteiden käyttämistä. Hänelle ilmoitettiin, että tutkinto tulisi toimitettavaksi viimeisten tapausten johdosta. Hän tiesi, että kamaripalvelija Hue haastettaisiin todistajaksi ja sanoi hänelle:
"Säästäkää syyllisiä. Pankaa kertomukseenne niin paljon lempeyttä, kuin totuutta loukkaamatta suinkin voitte."
Samaan aikaan kuin uskollisuudenadresseja tulvi useilta tahoilta, naulattiin Pariisissa julki suuria julistuksia, joissa selitettiin, että Ludvig oli "vilpillinen kuningas, valmis mihin petokseen hyvänsä ja arvoton kantamaan kruunua".
Madame Roland ja hänen lähimmät ystävänsä katsoivat kansan tunkeutumisen linnaan hyvin ansaituksi nöyryytykseksi ylpeälle kuningattarelle ja kuuntelivat kärsimättöminä ja harmistuneina kiiteltävän kuninkaallisen perheen rohkeutta.
Pariisilaisten silloinen pormestari Pétion, joka 20. päivänä kesäkuuta oli varovasti pysytellyt poissa linnasta jättämällä kuninkaallisen perheen oman onnensa varaan, saapui seuraavana päivänä Tuilerioihin.
"Sire", lausui hän, "minun tietooni on tullut, että te tiesitte kansanjoukkojen olevan lähestymässä linnaa. Minä tulin ilmoittaakseni teille, että kapinalliset olivat aseettomia porvareja, jotka olivat aikoneet pystyttää kevâtriu'un. Minä tiedän, sire, että kunnallishallitusta on moitittu, mutta sen esiintyminen tulee teille vielä tunnetuksi."
"Se tulee vielä tunnetuksi koko Ranskassa", vastasi kuningas kuivasti."Minä en syytä ketään erikseen — minä näin kaikki."
Pétion koetti puolustaa niin hyvin omaa menettelyään kuin mellakkaakin.
"Ellei kunnallishallitus olisi ryhtynyt erinäisiin varotoimiin, olisi pahempaakin voinut tapahtua — ei teidän persoonallenne", lisäsi hän luoden terävän syrjäkatseen kuningattareen, joka seisoi lähellä. "Teidän persoonaanne, Sire, tullaan aina kohtelemaan kunnioituksella."
Pétionin katsanto oli niin uhitteleva, että kuningas suutahti.
"Vaiti!" huusi hän korotetulla äänellä. "Silläkö ehkä minun persoonaani kunnioitetaan, että tunkeudutaan huoneisiini ase kädessä, että lyödään rikki oveni ja että harjoitetaan väkivaltaa kaartiani vastaan?"
"Sire", vastasi pormestari, "minä tunnen velvollisuuteni ja vastuuni laajuuden."
"Tehkää sitten velvollisuutenne", lausui kuningas kärsimättömästi. "Te vastaatte Pariisin rauhallisuudesta. Hyvästi."
Mellakan jälkeen pidettiin linnanpuisto pitkähkön aikaa suljettuna. Mutta Pariisin väestöllä oli edelleen vapaa pääsy Feuillanttien penkereelle, joka katsottiin kansalliskokouksen rakennukseen kuuluvaksi.
Suuret julistukset ilmoittivat kansalaisille, että pääsy puistoon oli kielletty. Raivostuneena tästä ristivät he penkereen "Kansan maaksi" ja puiston "Koblenziksi".
Heinäkuun loppupuolella ei kuningattaren ollut enää yrittäminenkään mennä puistoon kävelylle. Niin pian kuin hän näyttäytyi, joutui hän mitä törkeimmän vainoomisen esineeksi. Siveettömiä juttuja hänestä itsestään ja hänen äidistään kerrottiin tavan takaa hänen läheisyydessään, eikä edes alttarin pyhyys kyennyt suojelemaan häntä. Katukohtauksia jatkui vielä kirkossakin.
Tunteet ja mielialat vaihtelivat nopeasti onnettoman kuningattaren sielussa. Väliin luuli hän olevansa auttamattomasti mennyttä, väliin välähti taasen toivon kipinä hänen sielussaan. Hän oli vuosikausia ollut kansan vihan esineenä, ja hän oli tiennyt sen, voimatta kumminkaan tottua siihen. Hän säikähdytti hovinaisiaan ilmoittamalla, että hän aikoi mennä alas puhumaan kansalle.
"Niin", saattoi hän huudahtaa väräjävällä äänellä, mitellessään lattiata pitkin askelin, "minä lähden alas ja huudan heille: Ranskalaiset, on oltu kyllin julmia uskotellakseen teitä, etten minä rakasta Ranskaa, minä, joka olen kuninkaan vaimo, minä, joka olen kruununprinssin äiti!"
Mutta tämmöisen äkkinäisen kiihtymyksen jälkeen hän pian jälleen herkesi uskomasta, että hän kykeni liikuttamaan vihamiestensä mieliä.
Jok'ikinen päivä, jok'ikinen tunti päivästä oli hänen elämänsä paljasta henkistä taistelua. Lyhyessä kuukauden ajassa muuttui niin hänen kuin prinsessa Elisabethin ulkomuoto huomattavassa määrin. Varsinkin oli kuningatarta melkein mahdoton samaksi tuntea; kesäkuun päivän kauhu oli tehnyt hänet kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän oli mitättömäksi rauennut väsymyksestä, tuskasta ja unettomuudesta.
Joukottain oli luvattu puolustaa häntä ja hänen lähimpiään. Mutta milloin tulisi näistä lupauksista totta? Marie Antoinette, hänen lapsensa ja ne harvat, jotka olivat pysyneet uskollisina hänen palveluksessaan, olivat joka hetki vaarassa menettää henkensä. Peljäten salamurhaajia kävi kuningatar itse levolle vain joka toinen yö, ja hänen täytyi makuuhuoneessaan pitää koiraa, joka antaisi hälyytyksen, jos joku hiipisi sisään.
Kuningas oli alinomaisessa hermostuneessa pelossa niiden tapausten takia, joita mahdollisesti oli tulossa.
Ne herjauskirjoitukset ja julmat pilakuvat, joita joka aamu tavattiin kiinnitettyinä ikkunoiden alle, olivat yhdessä myttyyn menneitten pelastussuunnitelmien kanssa tehneet häneen semmoisen vaikutuksen, että hän oli miltei kykenemätön liikuttamaan jäseniään.
Hän ei uskaltanut riisuutua iltasilla. Peljätessään omaistensa henkeä tapasi hän monta kertaa yössä hiljakseen kiertää vaimonsa, sisarensa ja lastensa huoneille ja kuiskata oven takaa:
"Oletteko siellä?"
"Täällä olemme vielä", vastasivat he.
Jos he väsymyksestä joskus sattuivat uinahtamaan, herätti heidät rähinä ja melu ikkunain ulkopuolelta.
Tuskan ahdistuksella odotti kuninkaallinen perhe liittojuhlaa, joka oli vietettävä heinäkuun 14. p:nä ja jossa tilaisuudessa kuninkaan piti uudistaa asetuksille vannomansa vala isänmaan alttarilla.
Marie Antoinette ja useat muut pelkäsivät, että kuningas sinä päivänä murhattaisiin. Edusmiehiä maaseudulta oli saapunut Pariisiin, mielet täynnä uhmaa ja vihaa kuningashuonetta kohtaan.
Puolisonsa hartaista kehotuksista oli Ludvig valmistuttanut rintahaarniskan, joka oli tehty moninkertaisesta kankaasta ja oli niin paksu, että se saattoi turvata ensimäiseltä tikarinpistolta. Madame Campan kertoo, että kuningatar pani kuninkaan koettamaan tätä haarniskaa Marie Antoinetten makuuhuoneessa.
Kuningatar oli makuulla. Kuningas vei kamarirouvan syrjään ja sanoi hänelle:
"Minä suostun kantamaan tätä haarniskaa, koska kuningatar niin tahtoo. Mutta minä en kaadu salamurhaajan käden kautta. Vihamiehilläni on nyt toiset aikeet, ja minut otetaan hengiltä toisella tavalla."
Kuninkaan lähdettyä huoneesta, pyysi Marie Antoinette kamarirouvaansa kertomaan, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
"Niin minä luulinkin", huudahti hän, kun madame Campan oli lopettanut kertomuksensa. "Kuningas on aikaa sitten lausunut sen mielipiteen, että se, mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on vastine sille vallankumoukselle, joka tapahtui Englannissa Kaarle I:sen aikoina. Minä alan peljätä, että häntä vastaan nostetaan oikeudenkäynti. Mitä minuun tulee, niin olenhan minä ulkomaalainen, ja minut ilman muuta surmataan. — Mutta mitä tulee lapsiraukoistani?"
Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.
Madame Campan riensi kaatamaan hänelle muutamia rauhoittavia tippoja, mutta hän ei tahtonut niitä ottaa.
"Onnellisilla naisilla on hermokohtauksia", virkkoi hän. "Minua eivät ne enää vaivaa. Sieluni pitää ruumistani yllä."
Kuningattarella oli kauan sitten valmistettu samanmoinen korsetti kuin hänen puolisonsa haarniska oli, ja hovinaiset pyysivät häntä käyttämään sitä.
"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin", virkkoi hän. "Minä pääsisin silloin tästä kurjasta olostani."
Kaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty liittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta aamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.
Mutta miten paljon olivatkaan olosuhteet siitä saakka muuttuneet.
1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli nimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli seisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin perustus patsasta varten.
Marskentälle — varsinaiselle juhlapaikalle — oli pystytetty neljä harmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli kuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka olivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.
Tämän arkun yhdellä sivulla oli luettavana:
"Vaviskaa tyrannit! Kosto uhkaa teitä!"
Sadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu, jolle oli annettu nimeksi "Läänityslaitoksen puu". Se kohosi mahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu vaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja, paavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin oli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin kreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.
Kello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa olevalle sotakoululle.
Sotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä. Ensimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren palveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari, kuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.
Marie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin tavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja hyväntahtoinen ilme.
Tämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen sotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa Bastiljin raunioilta.
Oli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja naisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla oli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat "Ça iraa" kilvan miesten kanssa.
Kuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin virantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut kuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa Pariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä kutsuttiin "kuningas Pétioniksi".
"Eläköön Pétion! — Pétion tahi kuolema!" huudettiin kuninkaalle.
Kuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien välissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli mukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä pysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.
Kaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja kansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen uskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja sotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä kuningasperheen kunniaksi:
"Ou peut-on être mieux qu'au sein de sa famille!"
Ludvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen jäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.
Kuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät sekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig kaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja kiljuivat kuin pedot!
Tuskaisin mielin kysyivät hänen ystävänsä itseltään, mitä tulisi tapahtumaan, jos kuninkaaseen luoti tai tikarinpisto sattuisi?
Ludvig pääsi vain hitaasti ja suurilla ponnistuksilla lähestymään alttaria, jona oli edellisiltä juhlilta Marskentälle jäänyt katkennut pilari. Elleivät sotamiehet olisi raivanneet hänelle tietä, ei hän mitenkään olisi päässyt määränsä päähän.
"Täytyy olla semmoinen kuin Ludvig XVI", on madame de Staël sanonut, "täytyy olla varustettu marttyyrin luonnolla sillä tavalla kestääkseen sellaista tilaa. Hänen käyntinsä oli aina sangen omituinen, ja muunlaisissa tilaisuuksissa olisi suonut hänellä olevan hieman enemmän arvokkuutta. Mutta tänä hetkenä tarvitsi hänen olla vain se mikä hän oli tehdäkseen arvokkaan vaikutuksen. Seurasin etäältä katseineni tuota puuteroitua päätä, joka näkyi keskellä kaikkia mustatukkaisia. Hänen pukunsa, joka oli kirjaeltu silkillä, aivan kuten ennenkin muinoin, erosi jyrkästi muitten puvuista. Noustessaan rappuja ylös alttarille, näytti hän pyhältä uhrieläimeltä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu uhrattavaksi."
Kuningatar oli jäänyt parvekkeelle mitä suurimman tuskan valtaan. Koko tuntikauden seisoi hän liikkumattomana. Unohtaen kaiken muun ympärillään, seisoi hän lornetti silmällä ja seurasi kuningasta hänen vaarallisella matkallaan.
Mielenliikutus oli tukehuttaa hänet; hän saattoi tuskin enää hengittää.
Yhtäkkiä huudahti hän:
"Kuningas astahti pari askelmaa taapäin!"
Hänen huutonsa sai ympärillä olijat vavahtaen käännähtämään. Hän vapisi koko ruumiissaan, ja hänen kasvoistaan näkyi niin suunnatonta surua ja kärsimystä ja niin haikeata epätoivoa, että se herätti sääliä hänen vastustajissaankin.
"Hänen kasvojensa ilmettä en koskaan unohda", sanoo madame de Staël. "Hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet, hänen loistava pukunsa ja uljas ryhtinsä olivat jyrkkänä vastakohtana niille joukoille, jotka ympäröivät häntä. Vain vähäinen joukko kansalliskaartilaisia erotti hänet alhaisosta, ja aseilla varustauneet miehet, jotka olivat kokoontuneet Marskentälle, näyttivät pikemmin kapinan aikeissa kuin juhlanviettoon kokoontuneilta."
Joukko ulkomuodoltaan epäilyttäviä ihmisiä oli vallannut rappuset,Ludvig ei voinut mitenkään päästä alttarille asti.
Muuan lakiasäätävän kokouksen jäsen oli siksi malttavainen, että huusi:
"Huomiota, krenatierit! Kohottakaa aseenne!"
Vallankumoukselliset säikähtivät tätä huutoa ja pysyttelivät tyyninä.
Kuningattaren pelko ei ottanut haihtuakseen, se yhä kasvoi.
Kuningas saneli valan, ja neljäkymmentä viisi Seinen varrelle asetettua kanuunaa levitti jymähtäen savunsa kaupungin yli.
Vaadittiin, että kuninkaan tuli omin käsin sytyttää tuleen puu, jossa kuninkaankruunu sekä hengellisen ja aatelissäädyn vaakunat ja kunniamerkit riippuivat.
Mutta kuningas säästi itseltään tämän nöyryytyksen selittämällä, etteiRanskassa ollut enää läänityslaitosta.
Hän palasi sotakouluun samaa tietä kuin oli tullut.
Marie Antoinette näki hänen lähenevän. Hänen kasvonsa saivat uutta eloa. Hän nousi nopeasti ja riensi portaiden alipäähän häntä vastaan.
Tyynenä kuten aina otti Ludvig puolisoaan kädestä ja puristi sitä hellästi.
* * * * *
28. päivänä kesäkuuta — joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki oli hyökännyt Tuilerioihin — oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta saapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat olivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli ryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.
Hänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt häntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä äänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden mutinaksi.
Muutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan, jossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut luotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut vastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman persoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat osottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin hänen likaamistaan.
Hovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan ulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut kenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia neuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi Lafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.
Lafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta sydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään palvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse oli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri, jonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa valtaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.
Tekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner, joka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle, aikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen avulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista keskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän pakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut valmiina turvaamassa heidän vapauttaan.
Ehdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto oli yksimielisesti hyväksynyt sen.
Vaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten käsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän sentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette oli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota hän piti oikeana pahanahenkenään.
Hän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä jokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren vallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina Pariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen vanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään Lafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki eksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut kuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän nöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie Antoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.
Turhaan oli prinsessa Elisabeth pyytänyt:
"Unhottakaamme kaikki, mikä on mennyttä. Heittäytykäämme sen ainoan miehen turviin, joka kykenee pelastamaan kuninkaan ja meidät."
Marie Antoinette ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen täytyisi olla kiitollisuudenvelassa kenraalille. Mirabeau oli viimeisiä tuttavallisia neuvojaan antaessaan erittäin terottanut Marie Antoinetten mieleen, että hänen ei pitäisi luottaa Lafayetteen. "Madame", oli hän lausunut, "älkää uskoko Lafayettea. Jos hänestä joskus tulee armeijan ylipäällikkö, pitää hän kuningasta vangittuna teltissään."
Huhu siitä, että aiottiin pelastaa kuninkaallinen perhe, oli sillä välin jo ehtinyt levitä kuninkaan ystävien keskuudessa. Nämä olivat liittojuhlan aikana hajaantuneet kansanjoukkojen sekaan ja odottivat merkkiä, jonka toivoivat näkevänsä. Kaksi komppaniaa sveitsiläisiä vartiosotamiehiä oli saattanut kuningasta, ja toivottiin näiden avulla voitavan raivata tie ihmistungoksen läpi, ja viedä kuningas ja hänen perheensä pois Pariisista.
Mutta Ludvig ei sanonut mitään eikä antanut minkäänlaista merkkiä. Hän antoi viimeisenkin pelastamismahdollisuuden luisua käsistään.
Vierasten valtojen sotajoukot olivat samaan aikaan tulossa Ranskaan, jaMarie Antoinette luotti niihin.
Eräänä kuningaskunnan kukistumisen edellisistä valoisista heinäkuun öistä uskoi hän toivonsa pelastumisesta kamarirouvalleen, madame Campanille.
Kuun säteet tunkivat avatusta ikkunasta sisään.
"Kun kuu seuraavan kerran paistaa", lausui hän, "olemme me pelastetut.Minä tunnen liittoutuneiden sotasuunnitelman."
Mutta hän ei silti ollut pelkäämättä mitä saattaisi tapahtua ennen sitä päivää.
"Kuningas ei läheskään ole pelkuri", lausui hän, "hänellä on päinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa väärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi hänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole käskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä elämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt hänen synnynnäistä ujouttaan. — Nykyisissä oloissa olisivat muutamat hyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä puolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita sanoja lausutuksi."
Kuningatar selitti edelleen, miksi hän ei itse asettunut etualalle.
"Minä voisin toimia", lausui hän, "minä voisin astua ratsaille, jos niin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan vihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta, 'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä astuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren, joka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja valmistautua kuolemaan."
2.
Elokuun 10. p:n aamu. — Viimeinen katselmus.
Torailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja PalaisRoyalissa.
Jo kauan sitten oli huomattu myrskyn ensi enteet.
Vaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat tappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.
Osa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja melkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.
Lakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa. Liittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand Braunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä hirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut kiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli täynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit olivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.
"Kuinka saan viedyksi perheeni turvalliseen paikkaan?" lausui Ludvig ehtimiseen.
Vielä viho viime hetkessä tehtiin ehdotuksia kuninkaan ja hänen perheensä pelastamiseksi. Bertrand de Moleville, Liancourtin herttua ja madame de Staël laativat suunnitelmia heidän pakoaan varten. Lääkärit esittivät kuninkaalliselle perheelle oleskelua Compiègnessa, mutta voidakseen matkustaa sinne oli kuninkaallisten saatava lakiasäätävältä kokoukselta lupa, ja Ludvig pelkäsi Varennes-kohtausten uudistuvan. Hän syyti rahoja Dantonille ja muille yllyttelijöille, toivoen saavansa heistä tukea.
Oltiin valmistuneita siihen, että myrsky puhkeaisi 10. p:nä elokuuta. Elokuun 9. päivä oli ollut verrattain rauhallinen; vasta illansuussa asema muuttui. Esikaupunkien asukkaat kerääntyivät ryhmiin talojensa ulkopuolelle. Hovinaiset, jotka olivat matkalla linnaan, saivat kansan puolelta osakseen loukkaavaa kohtelua ja pakotettiin kääntymään takaisin. Oli ihana ilta. Taivas oli selkeä ja tähtien peittämä. Lämpimän takia olivat Tuileriain kaikki ikkunat avatut; etäältä näytti linna valaistulta juuri kuin juhlaa varten.
Tuntui kuin kaikki olisi ollut rauhallista ja tyyntä sen muurien sisällä, mutta siitä huolimatta vallitsi siellä kuumeenomainen levottomuus. Hämmentyneitä ajatuksia liikkui kuningasparin, hoviväen ja palveluskunnan aivoissa.
Puolenyön seudussa alkoivat kellot soida koko kaupungissa. Rumpujen pärinä sekaantui hätäkellojen moikunaan. Vallankumouksen ystävät antoivat hälytysmerkkejään. Kuningasvallan ystävät alkoivat niinikään kokoontua.
Kansaa alkoi virrata kaduille. Linnan ulkoparvekkeelta saattoivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth nähdä, miten temmellys kaduilla milloin yltyi, milloin laimeni. Ludvig oli ensin oleskellut makuuhuoneessaan, mutta siirtyi sieltä työhuoneeseensa, niinkutsuttuun "neuvossaliin". Hurskasmielinen hallitsija oli kutsuttanut rippi-isänsä luokseen, ja sulkeutuneena tämän kanssa huoneeseensa, rukoili hän hartaasti, että taivas lahjoittaisi hänelle sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota hän nyt niin hyvin tarvitsi.
Vielä saattoi olla epätietoista miten taistelu kuninkaan ja kansan välillä päättyisi. Yhdeksänsataa sveitsiläistä oli paikoillaan linnassa sekä osa kansalliskaartilaisia, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina. Satakunta ratsastavaa poliisimiestä oli kokoontuneina ulkopuolella.
Sveitsiläiset, jotka olivat varustautuneet kuolemaan viimeiseen mieheen, seisoivat järjestettyinä taisteluasentoon linnan kirkossa ja kunniaportin luona. Rykmentin kapteeni, parooni de Salis, komensi portailla olevaa vahtisotamiehistöä. Muuan kapteeni Durlerin johtama reservijoukko oli asemillaan Marsanpaviljongin edustalla eli n.k. "Sveitsiläispihalla".
Ja viime hetkessä saapui vihdoin useita aatelismiehiä, jotka olivat tulleet taistelemaan ja kuolemaan kuninkaan puolesta. Tuosta aikoinaan niin loistavasta joukosta, jonka ainoana virallisena tehtävänä oli ollut palvella ja suojella kuningasta, oli enää jälellä parisen sataa miestä, niistäkin useat vanhoja ja raihnaita.
He olivat toivoneet löytävänsä aseita linnasta, mutta tämä varokeino oli lyöty laimin kuten niin monta muuta. Aniharvalla aatelismiehellä oli muita aseita kuin miekkansa ja pari pistoolia vyössä. Puettuina silkkipukuihin, salonkimiekka kädessä näyttivät he ennemmin tanssiaisiin kuin tappeluun varustautuneilta.
Muutamat siviilivirkamiehet ja kuninkaan palvelijat liittyivät aatelismiehiin ja aseestivat itsensä hiilihangoilla ja kepeillä.
Ludvigia liikutti tämä uskollisuus, ja hän unhotti, että puolustajain luku oli niin vähäinen.
Marie Antoinette oli totinen ja levollinen; kiitollisena puhutteli hän muutamalla sanalla itsekutakin tässä pienessä joukossa. Hän puheli miellyttävällä tavallaan, hän viritteli miesten intoa ja rohkaisi läsnäolevien mieliä.
Pihalle järjestyneet kansalliskaartilaiset vaativat kiivaasti, että aatelismiesten oli poistuttava.
Mutta kuningatar vastusti tätä vaatimusta.
"Hyvät herrat!" huusi hän, osottaen kädellään virkamiehiin ja aateliin, "nämä ovat meidän sekä teidän ystäviä! He ovat tulleet tänne samoja vaaroja kokemaan kuin tekin. He eivät pyydä muuta, kuin saada taistella teidän rinnallanne. Asettakaa heidät minne tahdotte, ja he tottelevat teidän käskyjänne. He seuraavat teidän esimerkkiänne ja näyttävät yksinvallan puoltajille miten kuollaan kuninkaan puolesta."
Tyyni yö oli omituisena vastakohtana ihmisten telmeelle kaduilla ja sotaisille valmistuksille ja hyörinälle linnassa.
Prinsessa Elisabeth seisoi vielä ulkoparvekkeella.
"Tule katsomaan auringonnousua!" sanoi hän kuningattarelle.
Marie Antoinette nousi huoahtaen. Tämä oli viimeisiä aamuja, jolloin hän näki auringonnousun ikkunoista ilman rautaristikkoja.
Jotkut hoviväestä kokivat saada voimassa pysytetyksi vanhaa tapaa, ettei kukaan saanut istua, kun kuningas ja kuningatar olivat läsnä. Mutta se oli turhaa; seurasäännöt syrjäytettiin kokonaan pelon kasvaessa. Ystävät ja puolustajat kulkivat edes ja takaisin, he istuutuivat pöydille, tuoleille ja lattialle, missä vain tilaa oli.
Kuningatar ja prinsessa Elisabeth painautuivat yksinkertaisille töyrytuoleille. Prinsessa Lamballe istahti kuningattaren jalkoihin ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Madame Tourzel ja hänen tyttärensä, ruhtinatar Tarente-La-Tremouille sekä kuningattaren muut hovinaiset istuivat siellä täällä aseellisten miesten keskellä.
Kello kolmen seutuvilla aamulla kuultiin kansanjoukon lähestyvän. Suljetuin rivein, kuljettaen mukanaan tykkejä ja ampumavaroja, marssivat hyökkääjät Karusellipaikalle päin.
Linnan pihalle singahti luoti.
"Ah, se ei ole viimeinen laukaus", virkkoi Marie Antoinette.
Kruununprinssi oli linnassa ainoa, joka oli mennyt makuulle. Kuningatar käski nyt herättää ja pukea hänet.
"Äiti", lausui pikku parka, "miksi ihmiset ovat niin häijyjä isälle?Hänhän on niin hyvä."
Taistelun ajatus elähytti Marie Antoinettea. Hän pyysi kuningasta näyttäytymään puolustajilleen ja läsnäolollaan rohkaisemaan heidän mieliään.
Ludvig suostui noudattamaan vaimonsa esitystä ja astui ulkoparvekkeelle. Hänen silmänsä olivat punaiset, katse oli epävarma ja raukea. Hänen huulillaan karkelehti ystävällinen, mutta mitään ilmaisematon hymy. Sen sijaan, että olisi näyttäytynyt puettuna univormuun, esiintyi hän sinipunervassa takissa ja hänen peruukkinsa oli kallellaan päässä.
Eläköön-huudot tervehtivät häntä, mutta nämä johtuivat ennemmin osanotosta kuin luottamuksesta hänen persoonaansa.
Hän lähti parvekkeelta tehdäkseen kierroksen linnansaleissa. Kuningatar, prinsessa Elisabeth, lapset ja prinsessa Lamballe seurasivat häntä. Ludvig sopersi silloin tällöin muutamia sanoja, joita ympärillä seisovat tuskin kuulivat.
Lamartine kertoo tästä kohtauksesta:
"Marie Antoinette antoi puolisonsa sanoille enemmän pontta arvokkaalla ryhdillään, ylpeällä ja samalla lempeällä päännyökähdyksellä ja silmiensä erinomaisella ilmeellä. Kernaasti olisi hän tahtonut vuodattaa koko sielunsa kuninkaaseen. Näkyi, että hän itki sisällisesti, mutta että harmi ja rohkeus kuivasivat kyyneleet jo ennen kuin ne herahtivat esiin. Hänen kalpeat ja yövalvonnasta veltostuneet kasvonsa, jotka kuitenkin ilmaisivat suurta tahdon lujuutta, hänen pelkäämätön mielensä, hänen silmänsä, jotka salamoina mittelivät kaikkia niitä silmiä, jotka olivat häneen luotuina, hänen katseensa, joka milloin rukoili, milloin uhmasi, aina sen mukaan kohtasiko se kylmiä, ystävällisiä tai vihamielisiä kasvoja, hänen liian aikaisin kuihtuvan kauneutensa vielä verevät jäljet, muisto siitä ihailusta, jonka esineenä hän oli ollut näissä samoissa saleissa, joissa hän nyt rukoili apua ja suojaa — kaikki se antoi hänen olennolleen pelkäämättömyyden, surun ja arvokkuuden majesteettisuuden. Hän oli yksinvallan Niobe, kuninkuuden kuvapatsas, valtaistuimelta tosin suistunut, mutta suistuessaankin vielä arvokkuutensa säilyttänyt."
Ei oltu mitenkään varmoja siitä, että ne sotamiehet, jotka seisoivat linnan ulkopuolella, olivat kuningasvallalle ystävällisiä.
Ludvig ei tahtonut, että hänen perheensä tulisi kokemaan kylmää, ehkäpä vihamielistäkin vastaanottoa, ja päästyään isojen pääportaiden alipäähän kehotti hän vaimoaan, lapsiaan ja muita naisia kääntymään takaisin.
Aivan yksin suoritti hän viimeisen katselmuksensa.
Mutta se oli kieltämättä hänen puoleltaan hairahdus. Mitä hänen vento hyväntahtoisuutensa ei kyennyt aikaansaamaan, sen olisivat Marie Antoinetten varma esiintyminen ja kruununprinssin sulous ehkä voineet vaikuttaa.
Kello oli kuuden seuduissa. Levotonna ja hämillään astui Ludvig linnanpihalle. Useat hänen seuralaisistaan olivat katsoneet parhaimmaksi olla saattamatta häntä etemmäksi ja palasivat kuningattaren mukana takaisin.
Kuningas oli alakuloinen ja levoton, mutta ponnisteli näyttääkseen olevansa reippaalla mielellä.
Sotamiehet ympäröivät hänet, mutta sotajoukon korkein päällikkö ei osannut heille sanoa sanaakaan, vaikka he edelleen huusivat:
"Eläköön kuningas!"
Mutta mitä kauemmas hän eteni linnasta, sitä kylmemmäksi tuli vastaanotto.
Pohjoisen penkereen puolella huudettiin:
"Eläköön kansa! Alas Veto! Alas paksu sika! Alas tyranni!"
Riippumalla riiputtiin hänessä kiinni ja toistettiin näitä solvaavia nimityksiä.
Feuillanttien penkereen luona oli vastaanotto vieläkin vihamielisempi. Muutamien uskottujen palvelijoiden täytyi asettua kaksinkertaisiin riveihin suojellakseen hänen persoonaansa.
Vain joitakuita vuosia sitä ennen oli Ludvigia pidetty mahtavimpana, jaloimpana hallitsijana. Mutta tänä hetkenä oli hän kaikkien mielestä kurjin ja mitättömin mies, mikä koskaan oli kruunua kantanut. Nekin hänen alamaisistaan, jotka eivät vihanneet tai halveksineet häntä, eivät voineet muuta kuin sääliä häntä.
Hän sopersi muutamia sanoja, mutta jälleen huudettiin:
"Eläköön kansa!"
"Niin", sanoi kuningas, "kansa ja minä olemme yhtä."
Mutta melu hänen ympärillään paisui niin valtavaksi, ettei hän saanut sanotuksi mitä hänellä muuta oli sydämellään. Joka kerran, kun hän yritti jotakin sanoa, keskeyttivät melu ja huuto hänet. Ja minne hyvänsä hän kääntyikin, näki hän kaikkialla vihamielisiä tai pilkallisia kasvoja.
Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset olivat asettuneet Ludvigin kabinettiin. Hänen ministerinsä olivat niinikään siellä koolla.
Melun johdosta astui yksi ministereistä ikkunaan. Kuningatar nousi myöskin paikaltaan.
Ministeri sulki nopeasti ikkunan ja tahtoi saattaa kuningattaren pois; mutta Marie Antoinette oli jo kuullut kuningasta vastaan lausutut uhkaukset.
"Hyvä Jumala, kaikki on menetetty!" huudahti hän. "Nuo huudot tarkoittavat kuningasta. Katselmus on vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää."
Epätoivon masentamana vaipui hän tuolille.
Otsa hikeä valuen ja suru sydämessä astui Ludvig omaistensa luo.
Jo aikaisemmin illalla oli ehdotettu, että kuninkaallinen perhe hakisi turvaa lakiasäätävältä kokoukselta. Mutta Marie Antoinette oli evännyt ehdotuksen; lähteä linnasta ja luopua taistelusta oli hänen mielestänsä samaa kuin allekirjoittaa hallituksesta luopuminen.
Suunnaton ihmisjoukko ympäröi jo linnaa ja huusi yhteen ääneen, joka kaikui kuin ukkonen ilmojen halki: "Viraltapano! Viraltapano tai kuolema!"
Muuan upseeri tempasi auki neuvossalin oven ja pisti päänsä sisään.
"Te kuulette, kansa vaatii kuninkaan viraltapanoa", hän sanoi.
"No niin, antakaa lakiasäätävän kokouksen päättää se", vastasi oikeusministeri.
"Mutta viraltapanon jälkeen — mitä sitten seuraa?" kysyi kuningatar.
Upseeri vaikeni.
"Viimeinen hetkenne on tullut!" huusi toinen saliin astuva upseeri. "Madame, kansa on kaikista voimallisin. Mikä verilöyly siitä tuleekaan!"
"Herraseni!" huusi Marie Antoinette. "Pelastakaa kuningas, pelastakaa lapseni!"
Uiden kyynelissä ojensi hän kätensä puolisoaan kohti ikäänkuin suojellakseen häntä.
Samassa tuokiossa astui myös yliprokuraattori Roederer saliin.
"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "teillä ei ole viittä minuuttia hukattavana. Teillä ei ole mitään muuta varmaa turvapaikkaa kuin lakiasäätävä kokous."
"Minä annan ennemmin naulata itseni näihin seiniin, kuin lähden linnasta", huusi Marie Antoinette.
Roederer toisti ilmoituksensa. Mutta kuningatar vastusti edelleen suuttuneena mokomaa pelkurimaista päätöstä.
"Me olemme siis aivan yksin!" huudahti hän.
"Te olette aivan yksin. Vastarintaa on mahdoton ajatella; koko Pariisi on liikkeessä. Tahdotteko, madame, ottaa vastuullenne, että kuningas ja teidän lapsenne tulevat ehkä murhatuksi — puhumattakaan kaikista niistä uskollisista palvelijoista, jotka teillä on ympärillänne?"
"Jumala varjelkoon minua siitä!" huudahti Marie Antoinette. "Jospa minä vain yksin saisin olla uhrina!"
Hän oli niin kiihdyksissään, että hänen kasvonsa ja kaulansa yhtäkkiä karahtivat tummanpunaisiksi, ja suuret hikipisarat valuivat pitkin hänen poskiaan.
Kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista pelastaa kuningas ja hänen perheensä. Napoleon, joka nuorena upseerina oli ollut näitten tapausten näkijänä, on lausunut, että jos hänellä vain olisi ollut kaksi pataljoonaa sveitsiläisiä ja muutamia ratsumiehiä käytettävissään, olisi hän ottanut antaakseen kapinoitsijoille läksytyksen, jota nämä eivät hevillä olisi unhottaneet. Ja Barbaroux, kiihkoinen vallankumousmies, on lausunut: "Hairahdukset, joita kapinoitsijain puolelta tehtiin, hyökkääjäin puutteelliset toimiohjeet, toisten pelkuruus ja toisten kunnottomuus olisivat tuottaneet hovipuolueelle voiton, ellei kuningas vain olisi jättänyt paikkaansa. Jos hän olisi näyttäytynyt, jos hän olisi noussut ratsaille, olisi väestön enemmistö ollut hänen puolellaan."
Kuningatar rukoili puolisoaan asettumaan puolustajain etupäähän. MuttaLudvig epäröi eikä ollut halukas siihen.
"Lähtekäämme", kehotti hän. Mutta kuningatar yhä kieltäytyi lähtemästä Tuilerioista. Vasta kun Ludvig kyynelsilmin selitti, ettei hän suostunut lähtemään linnasta ilman häntä, myöntyi hän, toivoen voivansa pelastaa hänen ja lastensa hengen.
Vielä kerran kääntyi kuningatar Roedererin puoleen.
"Te vastaatte kuninkaan persoonasta, te vastaatte pojastani", virkkoi hän.
"Madame", vastasi Roederer, "Minä lupaan kuolla teidän rinnallanne.Siinä kaikki, mistä minä voin vastata."
3.
Kuninkaallinen perhe lähtee Tuilerioista. — Sanomalehtimiesten aitio.— Sveitsiläisten kuolema. — Kuningasvallan häviö.
Linnankello oli äskettäin ilmoittanut, että kello oli kahdeksan aamulla.
Kuninkaallinen pari kulki riveihin asettuneiden läsnäolijain ohi.
"Me tulemme takaisin", lausui kuningas ystävilleen ja palvelijoilleen.
"Me tulemme takaisin", toisti kuningatar, muttei hän eikä hänen puolisonsa sitä itse edes toivoneetkaan.
Kuningas lähestyi ovea; ulkoasiain ministeri kulki hänen rinnallaan.
Ludvig XVI oli kauan ollut varjokuninkaana; nyt kulki hän oman surusaattonsa etunenässä.
Marie Antoinette, joka oli ottanut meriasiain ministeriä kainalosta, piti poikaansa kädestä. Prinsessa Elisabeth kulki hänen jälestään Marie Thérèsen seurassa. Prinsessa Lamballe ja madame Tourzel olivat viimeisinä jonossa.
Kuningatar itki.
Eräs kansalliskaartilainen erehtyi kyyneleiden aiheesta ja lausui hänelle:
"Ei teidän majesteettinne tarvitse pelätä. Teidän ympärillänne on oikeamielisiä ihmisiä."
"Minä en omasta puolestani pelkää mitään", vastasi kuningatar.
Prinsessa Elisabeth tähysteli ihmisjoukkoja.
"Kaikki nuo ihmiset ovat harhaanjohdettuja", lausui hän. "Minä toivoisin, että he kääntyisivät, mutta minä en toivo, että he tulisivat rangaistuiksi."
Marie Thérèsellâ oli kyyneleet silmissä.
Prinsessa Lamballe virkkoi surullisella äänellä:
"Me emme palaa koskaan Tuilerioihin."
Kesä oli ollut kuiva ja lämmin, puiden lehdet olivat kellastuneet.
Puiston läpi kuljettaessa huvittelihe kruununprinssi potkimalla kuivia lehtiä kokoon.
"Lehdet varisevat aikaisin tänä vuonna", lausui kuningas.
Muuan vallankumouksen johtajista oli kesän alussa ennustanut, että kuningaskunnan loppu sattuisi lehdenlähdön aikaan.
Ne muutamat kansalliskaartilaiset, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina, koettivat raivata tietä kansanjoukon läpi.
Joku porvari astui kuninkaan luo.
"Ottakaa minua kädestä", sanoi hän, "se on rehellisen miehen käsi.Kaikista vioistanne huolimatta tahdon kuitenkin raivata teille tietä.Mutta mitä vaimoonne tulee, niin ei hän saa tulla kokoukseen. Hän se onsyypää ranskalaisten onnettomuuteen."
"Pois tiehensä naiset, tahi tapamme heidät jok'ainoan", huusivat eräät.
Marie Antoinette kuuli huudot, mutta jatkoi tyynenä kulkuaan.
Ennenkuin kuninkaallinen perhe sai astua lakiasäätävän kokouksen saliin, oli edusmiehille ollut annettava tieto, että Ludvig aikoi tulla sinne.
Neljäkolmatta kokouksen jäsentä lähetettiin häntä vastaan. He kohtasivat hänet suuressa lehtokujassa Feuillanttien penkereen juurella.
Penkereen täytti hurjistunut ihmisjoukko. Muuan mies, jolla oli pitkä ryhmysauva kädessä, huusi taukoamatta:
"Te olette onnettomuuksiimme syypäät, te ette saa tulla kokoukseen!Tälle pitää tulla loppu. Alas kuninkaalliset!"
Penkereen neljännellä portaalla seisoi Roederer.
"Kansalaiset!" huusi hän, "lain nimessä vaadin hiljaisuutta. Te näytte tahtovan kieltää kuninkaalta ja hänen perheeltään pääsyn kansalliskokoukseen. Siihen teillä ei ole oikeutta. Perustuslain mukaan on kuninkaalla paikkansa sen keskellä!"
Edusmiehet vahvistivat hänen puheensa, mutta kansanjoukko ei siitä huolimatta tahtonut suoda tilaa kuninkaallisille. Ryhmypatukalla varustettu mies huusi edelleen kuni vimmattu:
"Alas kuninkaalliset! Alas kuninkaalliset!"
Roederer juoksi hänen luokseen, tempasi häneltä pois patukan ja heitti sen maahan.
Ihmiset olivat niin tiheään sulloutuneina, että taskuvaras sai tilaisuuden siepata kuningattarelta kukkaron.
Muuan sotamies kävi käsiksi pieneen kruununprinssiin.
Marie Antoinette kirkaisi sydäntäsärkevästi; hän luuli, että tahdottiin riistää häneltä poika. Mutta kaartilainen nosti kruununprinssin korkealle päänsä yli ja rauhoitti äitiä sekä lasta.
Eräs toinen virkkoi kuninkaalle:
"Sire, me olemme rehellisiä ihmisiä, mutta emme tahdo, että te pitemmältä petätte meitä. Olkaa kunnon porvari ja muistakaa antaa matkapassi papeillenne ja vaimollenne."
Prinsessa Marie Thérèse on kertonut:
"Meidän täytyi odottaa puoli tuntia, ennenkuin saimme luvan astua saliin. Useat edusmiehet vastustivat pääsyämme. Seisoimme pienessä ahtaassa käytävässä, joka oli niin pimeä, ettemme voineet kättämme erottaa, ja jossa kaiken aikaa kuulimme kansan kiljunnan ympärillämme. En tiedä koskaan tunteneeni olevani lähempänä kuolemaa kuin tuona hetkenä.
"Viimein saimme luvan astua saliin.
"Heti kun isäni oli astunut sisään, lausui hän kuuluvalla äänellä, että hän ja koko hänen perheensä haki turvaa lakiasäätävältä kokoukselta estääkseen Ranskan kansaa tekemästä kauheaa rikosta.
"Meille osotettiin paikka aidakkeen luona, ja sen jälkeen otti kokous pohtiakseen, sallittaisiinko isäni olla läsnä keskusteluissa.
"Lausuttiin, ettei hänen voitu antaa jäädä, loukkaamatta samalla suverääniä (itsenäistä) kansaa. Ja tämän johdosta pidettiin monta mahtipontista puhetta, joista seurauksena oli, että meidät vietiin sanomalehtimiesten aitioon."
Marie Antoinette kavahti ylös, meni aitioon ja kätkeytyi pimeimpään loukkoon. Täällä voi hän ainakin välttää vihaa liekehtivät tai säälivät katseet, jotka seurailivat häntä salissa.
Kuningas istuutui aition etupäähän, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe sekä lapset penkille aition perälle. Muutamat aatelismiehet, jotka olivat heitä saattaneet, asettuivat seisomaan ovelle.
Melu kadulla yltyi ja pani pelkäämään, että väkijoukko syöksyisi sisään ja tappaisi kuninkaan.
Vergniaud, joka sinä päivänä toimi puheenjohtajana, antoi käskyn, että rautahäkki, joka erotti aition kokoussalista, oli purettava, jotta Ludvig ja hänen perheensä voisivat, jos tarve vaatisi, paeta edusmiesten turviin.
Mutta kun oli mahdotonta saada käsille seppiä, täytyi muutamien edusmiesten yhdessä aatelismiesten kanssa suorittaa tämä työ; jopa välistä itse kuningaskin antoi apuaan yhdessä tai toisessa suhteessa.
Aitio oli hyvin ahdas ja niin matala, ettei siinä voinut seistä suorana. Elokuun aurinko paahtoi kuumaksi tuon pienen huoneen, ja hiki virtaili kaikkien kasvoilla.
Kuningattaren huulet olivat kuivat. Hänen jäykkä katseensa ilmaisi enemmän halveksimista kuin tuskaa. Tuo ylpeä juonne, joka mahtavuuden päivinä oli hänessä huomattu, väikkyi vielä tänäkin hetkenä hänen suunsa vaiheilla.
Pää pystyssä odotti hän niitä iskuja, joita kohtalo oli häntä varten varannut. Hänen tyttärensä katsoi häneen, ja äidin itsensähillitseminen auttoi Marie Thérèseä pidättämään kyyneliään.
Kruununprinssi ei käsittänyt hetken vakavuutta; lapsellisella uteliaisuudella teki hän isälleen joukon kysymyksiä. Kuningas kiinnitti hänen huomionsa muutamiin huomattavampiin edusmiehiin ja mainitsi muutamat puhujista nimeltä.
Eräs sotamies tunkeutui sisään ja anoi, että kuningas erotettaisiin hallituksesta.
Toinen, joka tuli perästä, kohotti uhkaavasti verellä tahratut kätensä kuninkaan sijaa kohden ja tarjoutui vapauttamaan maan paksusta Veto-papasta.
Silloin alkoi Kaarle Ludvigkin käsittää vaaraa ja itkien kätki hän kasvonsa äidin helmaan.
* * * * *
Kuninkaallisen perheen lähdettyä linnasta, oli suuri osa kansalliskaartia palannut kotiin; vähempi osa oli liittynyt kapinoitsijoihin. Sveitsiläiset olivat lähteneet pihasta ja vetäytyneet takaisin linnaan.
Kapinoitsijat tunkeutuivat eteenpäin. Santarmit, jotka niinikään olivat kokoontuneet linnan sisempiin huoneisiin, kävivät heidän puolelleen. Sveitsiläiset, joita oli käsketty ainoastaan puolustautumaan, ei hyökkäämään, alkoivat hieroa sovintoa kansan kanssa.
Pistoolinlaukaus ammuttiin. Nyt tarttuivat sveitsiläiset aseisiin. Heidän ensimäinen yhteislaukauksensa pakotti hyökkääjät kiireesti pakenemaan ja jättämään paikalle kanuunansa.
Sveitsiläiset varustautuivat uuteen hyökkäykseen, mutta huomasivat pelokseen hetken olevan tulossa, jolloin heidän ruutivarastonsa olisi lopussa ja he olisivat alttiina vihollisen tulelle, voimatta puolustaa itseään.
Hyökkääjätkin kokoontuivat uudestaan; he häpesivät, että olivat antautuneet ensi tovissa pakoon ajettavaksi. Molemmin puolin ammuttiin edelleen toisiansa, ja tämän taistelun aikana syttyivät talot Karusellipaikalla tuleen.
Tykkien jyminä tunkeusi lakiasäätävän kokouksen saliin. Vasemmistoon kuuluvat edusmiehet kuulivat sen ja kalpenivat pelosta ja suuttumuksesta. He loivat levottomia ja katkeroittuneita katseita heikkoon hallitsijaan; he syyttivät häntä teurastuskäskyn antamisesta.
Marie Antoinette kätki kasvot käsiinsä; tykkien pauke nostatti veren hänen kasvoihinsa, hänen silmänsä säteilivät, ja epämääräisiä toiveita heräsi hänen sielussaan.
Mutta toivo katosi pian jälleen. Hänen viimeinen puolustajansa oli tullut murhatuksi.
Ulkoa kuului yhä kovempaa huutoa. Vaadittiin, että sveitsiläisten tuli antaa aseensa pois.
Miekatta ja hatutta oli aatelismies d'Hervilly tunkeutunut kuulasateen läpi sveitsiläisten luo linnaan.
He tahtoivat näyttää hänelle, mihin toimenpiteihin he olivat ryhtyneetTuileriain pelastamiseksi.
"Kysymys ei ole siitä", hän sanoi, "kysymys on miten päästä kansalliskokouksen luo."
"Niin, urhoolliset sveitsiläiset", huusi toinen aatelismies, "lähtekää kuninkaan luo. Esi-isänne ovat tehneet sen useammankin kerran ennen."
Sveitsiläiset tottelivat, jättäen suru sydämissä taistelupaikan.
Koottiin ne rummuttajat, jotka eivät vielä olleet kaatuneet. Välittämättä luodeista, joita sateli kaikilta tahoilta, järjestyivät sotamiehet rintamaan kuni paraatipäivänä.
Aavistamaton vaara kohtasi heitä tiellä Tuileriain ja lakiasäätävän kokouksen välillä. Useat kansalliskaartin pataljoonat olivat pysyneet taistelun aikana toimettomina, mutta tuskin oli sveitsiläiset sotamiehet nähty suuren lehtokujan luona, kun ranskalaiset sotamiehet lymyilivät puitten taakse ja ampuivat sveitsiläisiä tästä piilopaikastaan. Suuret joukot sveitsiläisiä ammuttiin täten kuoliaiksi.
Miekka kädessä törmäsi parooni de Salis kansalliskokoukseen.
"Sveitsiläiset!" huudettiin joka taholta. Moni edusmiehistä koki pelastautua hyppäämällä ikkunasta ulos. Yksi heistä kääntyi johtajan puoleen ja käski hänen pakottaa joukkonsa luopumaan aseistaan.
Johtaja kieltäytyi tätä tekemästä.
Kapteeni Durler vietiin kuninkaan luo.
"Sire", huudahti tämä tukahtuneella äänellä, "meidät tahdotaan pakottaa jättämään aseemme."
"Antakaa ne pois", lausui kuningas, "minä en tahdo niin uljaitten miesten kuolemaa."
Ja hän kirjoitti paperilippuun seuraavat sanat:
"Kuningas käskee sveitsiläisiä luopumaan aseistaan ja palaamaan kasarmeihin."
Lippu lähetettiin siinä tuokiossa.
Kuninkaallisen perheen lähtö linnasta oli ollut pettymystäkin pahempi. Pelkkä kunnioitus jo oli estänyt sveitsiläisiä ilmaisemasta mielipahaansa ja suruaan. Aseista luopumiskäsky, jonka he nyt saivat vastaanottaa, vaikutti kuin salamanisku noihin urhoollisiin sotamiehiin.
Muutamat itkivät kiukusta, toiset huusivat, että he vielä kykenevät puolustautumaan paineteillaan. Mutta tänäkin kauheana hetkenä sai kurinpito miehet talttumaan. He kantoivat viimeisenkin uhrin, jota heidän valtiaansa vaati: he antoivat pois aseensa.
Kun heidän piti palata takaisin lakiasäätävän kokouksen luota, niin kansa ampui heistä useimmat. Satakunta sotamiestä otettiin kiinni ja murhattiin sittemmin. Ne, jotka haavojensa takia tai saamatta käskyä lähteä linnasta olivat jääneet Tuilerioihin, hakattiin armotta maahan.
Muutamia syyllisiä säästääkseen oli Ludvig uhrannut joukottain parhaimpia ja uskollisimpia palvelijoitaan. Hän sai katkerasti katua tätä heikkouttaan.
Tuli Karusellipaikalla oli levinnyt katuja pitkin, missä kansa aluksi oli estänyt viranomaisten johtamia sammutustöitä. Roskaväki tunkeusi linnaan, joka kuninkaan omasta käskystä oli jätetty tyhjilleen ja hyökkääjien raastettavaksi.
Kuni petolauma syöksyi esikaupungin väestö Tuilerioihin.
Vanha kuninkaanlinna joutui nyt mitä raaimpien ja inhottavimpien kohtausten näyttämöksi. Ovia särettiin väkivoimalla, kiväärinlaukauksia pamahteli. Hoviväki ja sotamiehet joutuivat roskajoukon tapettaviksi. Kaikki kalleudet ryöstettiin, huonekaluja rikottiin, ja varsinkin joutui hävityksen alaiseksi kaikki, mikä oli ollut Marie Antoinetten omaa. Iso kuvastin, jonka edessä, kuten sanottiin, "Medicin-Antoinette oli tutkinut tekopyhää naamaansa, jota hän näytti kansalle", heitettiin ulos ikkunasta.
Kellarien ovet murrettiin auki, viinitynnyrien tapit avattiin. Verta ja viiniä virtasi pitkin lattioita, jotka olivat täynnä juopuneita ihmisiä ja ruumiita.
Humalaiset miehet pukeutuivat kruunauspukuun ja vääntäytyivät valtaistuimelle. Prostitueeratut naiset pukeutuivat kuningattaren vaatteisiin, viereksivät hänen sängyssään ja harjoittivat mitä iljettävimpiä kauhutekoja ruumiiden kanssa.
Hovin naiset toki säästettiin keskellä tätä eläimellistä hurjistelua.
Kamarirouvat ynnä useat hovinaisista olivat jääneet linnaan. Näiden joukossa oli myös prinsessa Tarente-la-Tremouille ja nuori Pauline Tourzel, kuninkaallisten lasten kasvattajan ainoa tytär. He olivat taistelun alussa kokoontuneet Marie Antoinetten huoneeseen.
Etäältä — ja millaisessa sieluntuskassa, sen tietää yksin Jumala — kuulivat he laukauksia, kansan kiljumista ja parvekkeelta kadulle heitettyjen kuolleiden ruumiiden mätkähdyksiä.
Vihdoin keksivät murhaajat myöskin tien naisten huoneeseen. Vahtisotamies oli asetettu heidän pakopaikkansa ulkopuolelle. Hän kielsi ryntääjiltä pääsyn ja hakattiin maahan.
Prinsessa Tarente, joka kuuli hänen kaatuvan, meni ja avasi oven sisääntunkeville. Hän piti Pauline Tourzelia kädestä.
"Surmatkaa minut, mutta pelastakaa tämän nuoren tytön henki ja kunnia", sanoi hän. "Hän on uskottu minun hoitooni, ja minä olen luvannut jättää hänet takaisin äidilleen. Antakaa äidin pitää tyttärensä ja ottakaa minun henkeni."
"Naisia ei tapeta", sanoi suurikasvuinen, roteva mies. Aseet painuivat maahan, ja naiset autettiin pakenemaan ruumiiden yli, jotka viruivat sikin sokin saleissa ja portailla.
Ilta kului yhä pitemmälle; Tuileriat tarjosivat yhä vieläkin kauhistavan näyn. Hävittämistä ja murhaamista kesti edelleen, ja kaduilla jatkui teurastusta, kunnes tuli syttyi itse linnaan, ja siihen päättyi tämä hirmuinen päivä.
Tämän kaiken tapahtuessa tunkeusi lähetystöjä lakkaamatta kansalliskokoukseen, ja yhä suuremmalla kiivaudella vaadittiin kuningasvallan poistamista. Puhuttiin siitä, että oli murtauduttava kuninkaallisten aitioon, että kuninkaalliset oli raahattava ulos ja tapettava.
Useita kalleuksia, jotka olivat otetut Tuilerioista, tuotiin kansalliskokoukseen. Paikoiltaan voivat Ludvig ja Marie Antoinette nähdä, miten rosvot ja murhaajat ryntäsivät sisään kädet verissä ja antoivat pois sen, mitä olivat linnasta varastaneet.
"Väliin sinkautettiin isääni ja koko perhettä vastaan mitä törkeimpiä syytöksiä", kertoo Marie Thérèse päiväkirjassaan; — "väliin tuotiin sisään aatelismiehiä, jotka olivat puolikuolleita ja silvottuja, väliin annettiin hovilakeijain esiintyä, lausuakseen vääriä todistuksia isääni vastaan, ja jotta näky olisi pöyristyttävämpi, siroteltiin kirkoista anastettu pyhä ehtoollisleipä pitkin koko lattiata."
Kuningatar näki, että tuotiin hänen kirjansa, hänen lippaansa, hänen koristimensa, jotka heitettiin huiskin haiskin presidentin pöydälle.
Hän loi kuninkaaseen rohkaisevan katseen, puristi prinsessa Elisabethin ja prinsessa Lamballen käsiä ja suuteli lapsiaan. Vielä oli hänellä aarteita, jotka olivat ryöstettyjä paljoa arvokkaammat. Kuumuus huonepahasessa, jossa niin monta ihmistä oli kokoontuneena, tuli yhä sietämättömämmäksi. Kuningatar tahtoi pyyhkiä hien kruununprinssin otsalta, mutta hänen nenäliinansa oli kyynelistä ihan märkänä. Kreivi Rochefoucauld seisoi hänen läheisyydessään, ja kuningatar pyysi häneltä nenäliinaa lainaksi. Mutta kreivin nenäliina tiukkui kuningattaren puolustajain verta.
Presidentti ehdotti, että kuningas erotettaisiin toistaiseksi hallituksesta. Mutta kansa vaati kauemmas ulottuvia toimenpiteitä, ja kun Vergniaudin ehdotus hyväksyttiin, kuului parvilta tyytymätöntä mutinaa. Suuret julistukset talojen nurkissa tekivät kohta sen jälkeen tiettäväksi, että kuningas oli pantu viralta, että hänen siviililistansa oli lakkautettu ja että ministerit oli erotettu virasta.
Ludvig kuuli, että hänen hallituksesta erottamisensa oli päätöksen alaisena.
Kiihkeiden keskustelujen aikana oli hän tyynesti tarkastellut edusmiehiä lornettinsa läpi ja vaihtanut muutamia sanoja yksityisten edustajain kanssa. Hän oli kaikkien nähden hyvällä halulla syönyt kananpojan ja juonut pullon viiniä.
Ei piirrettäkään muuttunut hänen kasvoissaan, hänen menettäessään kruununsa. Hän jäi liikkumattomana istumaan, kuin ei asia olisi laisinkaan koskenut häntä.
Marie Antoinette tunsi povessaan jonkinlaista epätoivon rohkeutta. Jännittynyt katkera ilme hänen kasvoissaan lientyi; hetkisen ajaksi ummisti hän silmänsä ja näytti keskittävän ajatuksensa palavaan rukoukseen.
Niin kauan kuin oli ollut vähääkään mahdollisuutta taisteluun, oli hänen rohkeutensa puhunut voimakkaammin kuin hänen alistuvaisuutensa. Mutta kun ei voinut enää mitään aikaansaada eikä toivoa, luopui hän tyynesti siitä, minkä säilyttämiseksi hän kolmena raskassuruisena vuotena oli taistellut. Kruunu, joka niin kauan oli polttanut hänen otsaansa, oli nyt viskattuna kansan jalkoihin. Mutta erottaminen koski häneen vähemmän kuin entiset nöyryytykset; hänen katseensa ja hymyilynsä kääntyi rakkaudessa lapsiin.
4.
Kolme päivää Feuillanttiluostarissa.
Puoli-yö oli kulunut, ennenkuin lakiasäätävä kokous ehti lopettaa istuntonsa.
Vihdoin päätettiin, että kuninkaallinen perhe toistaiseksi vietäisiin lähellä olevaan Feuillanttiluostariin, ja että kuninkaalliset viettäisivät lopun yötä siellä.
Viisitoista tuntia olivat kuningas, kuningatar, heidän lapsensa ja seuralaisensa olleet suljettuina ahtaaseen aitioon, jossa heiltä puuttui valoa ja ilmaa ja jossa he olivat saaneet omin silmin seurata perikatoaan. Kansalliskaartilaisten muodostaman kaksinkertaisen kujaston läpi saapuivat he uuteen turvapaikkaansa. Uteliaita laumoja seurasi vaunujen jälestä ja tirkisteli niihin; he kantoivat tikareja ja miekkoja, jotka olivat tahratut sveitsiläisten verellä.
Kruununprinssi vapisi pelosta, heidän hapuillen noustessaan hyljättyyn luostariin vieviä pimeitä portaita ylös.
Muuan aatelismies otti hänet syliinsä. Kuningatar kuiskasi parisen sanaa pienen poikasensa korvaan, ja heti tuli lapsi jälleen iloiseksi.
"Äiti lupasi, että saan nukkua hänen huoneessaan, kun olen ollut niin kiltti ja reipas tänään", virkkoi hän aatelismiehelle.
Niukka illallinen oli katettu kuninkaalliselle perheelle, mutta lapset saattoivat syödä vain muutamia suupaloja.
Ulkona raivosi ihmisjoukko; vaadittiin kuningattaren päätä.
"Mitä pahaa hän sitten on tehnyt heille?" kysyi kuningas suruisesti.
Luostarissa oli neljä tyhjää kammiota, jotka kaikki johtivat pitkään käytävään, jonka ovia tarkasti vartioittiin. Kuningas asettui lähinnä ensimäiseen kammioon, kuningatar ja hänen tyttärensä kolmanteen, kruununprinssi ja hänen kasvattajattarensa ottivat haltuunsa neljännen.
Ensimäistä kammiota käytettiin eteishuoneena, jossa muutamat uskolliset ystävät pitivät silmällä onnetonta, kukistunutta kuningasparia.
Marie Antoinette astui hetkiseksi miehensä huoneeseen. Hän ei voinut vieläkään lohduttaa mieltänsä sen johdosta, että he olivat lähteneet linnasta vastarintaa yrittämättä.
"Kenties kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos ajoissa olisimme antaneet hyökätä kapinoitsijain päälle", sanoi hän.
"Kenenkä hyökätä?" kysyi kuningas äreästi.
Kuningatar ei puhunut sen enempää. Kohta sen jälkeen palasi hän kammioonsa.
Ovia ei saatu kiinni, kivilattia oli rappiolla, seinäpaperit rikkinäiset ja likaiset, liehuen ilmanvedossa.
Luostarissa oli vain olkituoleja ja kovia sänkyjä.
Alhaalla pihassa lauloivat ja tanssivat kapinoitsijat.
Raskaat ajatukset estivät kuningatarta nukkumasta. Vasta kun kello löi kuusi aamulla, tuli uni ja antoi hänelle pariksi tunniksi levon.
Pääkaupunki heräsi aikaisin. Kansa oli ihastuksesta hullaantunut.Kuninkaan ystävät olivat epätoivoisina.
Verilätäköt, jotka olivat kesän helteessä kuivaneet, ruumiit, jotka oli riisuttu alasti ja silvottu, peittivät Tuileriain puiston ja Ludvig XV:nnen kentän. Suuret ihmisjoukot juoksivat ympäri ilman päämäärää, hätyyttivät rauhallisia kulkijoita, kolkuttivat portteja ja rähisivät Feuillanttiluostarin ulkopuolella. Kuningasvaltaa muistuttavia kuvapatsaita särettiin, ja ammuttiin luukkujen kautta niitä, jotka lymysivät kellareissa. Kokonaisia perheitä kuljeskeli ruumiiden keskellä, etsien rakkaita omaisiaan.
Aurinko, joka loi valoaan niin moniin raunioihin, herätti kuningattaren hänen lyhyestä unestaan.
Prinsessa oli noussut aikaisin ylös ja pukenut lasten ylle. Kruununprinssi oli erittäinkin suruissaan pienen koiransa vuoksi, joka oli jäänyt Tuilerioihin ja saanut surmansa.
"On niitä suurempiakin suruja", sanoi Elisabeth hänelle. "RukoileJumalaa, että säästyisit niiltä."
Hän vei Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen kuningattaren sängyn luo.
"Lapsi raukat!" huokasi äiti, "kuinka julmaa on, että on tullut luvanneeksi teille niin ihanan perintöosan ja että nyt on pakko sanoa teille: kaikki on mennyttä meiltä."
Kamarirouvat, jotka olivat päässeet hengissä linnaa kohdanneesta hävityksestä, tulivat katsomaan, miten kuningatar voi. Nähtyään hänen istuvan telttisängyn reunalla, ratkesivat he itkemään. Muuan kansannainen, joka vartioi hyljättyä luostaria, kampasi hänen tukkansa.