MARIE ANTOINETTE ja VALLANKUMOUS
1.
Valtiosäädyt kokoontuvat.
Kahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri autiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet. Yksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.
Pariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä; elintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja mitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa pääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää ruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat rinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen neuvojansa eivät pysty käsittämään.
Rankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo kynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä harjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi kuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.
Mutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei yhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen vuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan. Hallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on aikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan parempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän raskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja korkea aateli kukistuisivat.
Mieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla kohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen kaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät näkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin eteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että kuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle pohjalle.
Toukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki valmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien toimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.
Jo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja yhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti täynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa päänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi taivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan, jonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä kaduista, joita pitkin saatto kulkisi.
Tallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa etunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla puolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa ajaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita hovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla höyhentöyhdöillä.
Pilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista pilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.
Ihmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien kasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.
Kultakolikkoja maksetaan ikkunapaikoista, olletikin taloissa ympäri tuomiokirkkoa, josta kolmen säädyn edustajien odotetaan astuvan ulos ja jossa he jo seisovat järjestyneinä, kullakin kynttilä kädessä.
Kello lyö kymmenen. Sorinaa kuuluu odottavain riveistä. Hovi lähestyy.
Äänekkäät eläköön-huudot tervehtivät ensimäisiä vaunuja, mutta kuningattaren ajaessa ohi vaikenee ihmisjoukko äänettömään hiljaisuuteen.
Kuninkaallinen perhe astuu vaunuista tuomiokirkon portilla ja viipyy kuorissa, kunnes saatto ehtii lopullisesti järjestyä.
Saattue lähtee liikkeelle. Ranskan kaarti ja sveitsiläiskaarti muodostavat kujanteen, pidättäen ihmisjoukkoa tunkemasta päälle. Pitkän saattueen johtaa kirkkoon Versaillesin papisto.
1614 vuoden säännön mukaan on kansan edustajia käsketty pukeutumaan varsin nöyryyttävään pukuun. He kulkevat kahdessa rivissä, yllään musta puku ilman minkäänlaisia koristeita sekä päässä leveät, töyhdöttömät hatut. Yksi ainoa joukosta tekee poikkeuksen tuosta vahvistetusta säännöstä. Eräs bretagnelainen työmies on tullut yllään se puku, jota hänen kotiseudullaan käytetään.
Kovilla mieltymyshuudoilla tervehditään kolmatta säätyä. Täällä nähdään koolla voimia, jotka herättävät luottamusta, ja uteliaina ja mielenkiinnolla katsellaan tunnetumpia edusmiehiä, varsinkin Mirabeauta, tuota suurta, erittäin rumanmuotoista kansanpuhujaa.
Kolmatta säätyä seuraa aateli. Mieltymyshuudot vaikenevat. Jalosukuisten kullalla kirjaillut silkkipuvut, heidän pitkät, liehuvat höyhentöyhtönsä, mutta ennen kaikkea heidän ylpeä katsantonsa herättävät katkeruutta ja suuttumusta, voimatta vähimmälläkään tavalla tehota kansan mieliin.
Yhtä ainoata aatelismiestä tervehditään myötätuntoisesti. Orléansin herttua ei ole välittänyt liittyä kuninkaallisiin sukulaisiinsa ja astuu sen sijaan oman vaalipiirinsä edusmiesten joukossa. Häntä tervehditään kansanystävänä, mutta erittäinkin hovin ja kuningattaren vihamiehenä.
Hengellinen sääty, joka seuraa aatelin perässä, on jaettu kahteen ryhmään: alempi papisto ja valtakunnan piispat.
Valtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää hostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja hallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti tämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla kirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä. Samaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.
Kuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten seuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä uhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden ja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie Antoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän kylmä.
Juhlasaatto soluu edelleen kevätauringon valaistessa sitä säteillään.
Linnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi nojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan perintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin, puoleksi sammunein katsein.
Tuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän näkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo, joka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää arkussaan.
Hänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa etsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle — väkinäistä hymyä — ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.
Kansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka kaikuu vihloen hänen korvissaan: "Eläköön Orléansin herttua!" Se on ilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren katkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden vihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden esineenä Marie Antoinette on.
Tämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin loukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne tervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat nämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin kalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko ruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä tukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä, huutavat: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar."
"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!" kuiskaa ääni hänen läheisyydessään.
"Kyllä, minä muistan sen", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa ponnistella voimiaan.
Tahdotaan pysäyttää juhlasaatto, mutta hän kieltää sen viittaamalla kädellään. Hänen päänsä on polttavan kuuma, hänen huulensa ovat kuivat. Majesteetillisen arvokkaana, mutta kasvot syvää surua ilmaisevina, astuu hän edelleen.
Mutta tämä itsensä hillitseminen, jota hän on yleisön edessä osottanut, pettää hänet kokonaan, niin pian kuin hän on palannut linnaan. Hän vaipuu maahan ja makaa useita tunteja mitä tuskallisimmissa hermokouristuksissa.
Sitten kun hänet on kannettu sänkyyn, tuottaa kyynelvuo hänelle viimein huojennusta. Hän kääntyy hovinaistensa puoleen hakien lohdutusta, mutta he ovat niin levottomia, etteivät uskalla lausua ainoatakaan lohduttavaa sanaa.
Varhain seuraavana aamuna tungeskelee melkoinen ihmisjoukko pienen kapean sivuoven ulkopuolella, josta päästään saliin, missä valtiopäiväin avauksen on määrä tapahtua. Keskustellaan ryhmissä; toiset ovat rauhallisia, toiset kiihkeitä, mutta kaikkien kasvoilla kuvastuu ankaruutta ja vakavuutta.
Vihdoin avautuu ovi. Tästä kapeasta sivuovesta astuvat verkalleen sisään samat nöyryyttäviin pukuihin puetut miehet, joita kansa edellisenä päivänä oli riemuiten tervehtänyt. Nämä ovat kolmannen säädyn kuusisataa edusmiestä.
Kultaukset, kynttilähaarukat ja kuninkaallinen komeus loistelee tulijoita vastaan upeassa salissa.
Perinnä salissa kullalla koristellun katoksen alla kohoaa valtaistuin. Sen vieressä on nojatuoli, kuningatarta varten aiottu. Taburetteja on asetettu prinsessoja varten, pieniä tuoleja prinsseille.
Oikealla puolella on penkkejä papistoa varten, vasemmalla puolella aatelia varten. Kuvernöörit, kenraalit ja valtiosihteerit ovat saaneet sijansa keskellä lattiaa.
Salin alapäässä ovat kolmatta säätyä varten aiotut penkit. Tahdotaan jo heti alussa nöyryyttää porvarit karkoittamalla heidät niin kauas valtaistuimen luota kuin suinkin.
Kaksi juhlamenojen ohjaajaa osottaa sijat lähetystöille.
Kansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan kirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet ja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet palkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.
Mutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin loistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa mustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän puolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät johdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.
Ludvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja rakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu, että hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole empinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi uudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.
Tämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie Antoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä näkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen peittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten verhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas puhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker lukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren katse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista kasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja hänen perhettään kohtaan.
2.
Kuningatarta parjataan. — Orléansin herttua.
Kuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka valtiopäivät olivat herättäneet eloon.
Parjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin tervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie Antoinetten tiellä.
Maa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat kokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin ennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä ei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan rahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen vaarallisimpana jarruttajana.
Herjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita kuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne olivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että "itävallatar" oli kaiken pahan alku ja juuri.
Yhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät koskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin osottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti veljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä oli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain lukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi summan moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie Antoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on rahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette lähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.
Vähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa oopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso plakaatti, johon oli piirretty sanat: "Vapiskaa tyrannit! Teidän aikanne on mennyt!" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa virittänyt ilotulia ja huutanut: "Huomenna tulee kuningattaren uskotun, apotti Vermondin vuoro!"
Kansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi. Marie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen säätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut suosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja suosionosotuksia.
Sikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin huomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten päivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen jalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat ominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai väistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä arvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian myöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.
Nyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja koki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei ulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja harrastuksia.
Neljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan vihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle, oli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle. Vallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti "itävallattaren" kimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.
Valtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja Versaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi asianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä maanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan kuningattaren pienestä Trianosta.
Kaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat palvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja heitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar vietti kevytmielistä elämää.
Olihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla kuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan suosiota. Irstaileva Orléansin herttua — jonka isänisä oli Ludvig XV:nnen holhooja — oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin suhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä pyyteitään.
Orléansin suvun "Palais Royal" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä suvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän taloon.
Ilkeät huhut, jotka laskivat perustuksen Marie Antoinetten mestauslavalle, levitettiin useinkin "Palais Royal'ista", ja ne tapasivat aina herkkää kaikua sen muurien sisällä. Tässä linnassa päätettiin Bastiljin valloitus, ja täällä myös valmistettiin heinäkuun 20. ja elokuun 10. päivän tapauksia.
Orléansin herttua — ennen Chartresin herttua — oli aivan nuorena nainut Penthièvren herttuan tyttären, jonka sydämessä oli herännyt rakkaus tuota kaunista miestä kohtaan, jonka siveettömästä elämästä hän ei suinkaan ollut tietämätön. Prinssi, joka oli paljoa enemmän ihastunut nuoren naisen rikkauteen kuin häneen itseensä, oli mennyt naimisiin ilman rakkautta.
Kevytmieliset huvit olivat olleet ainoana tehtävänä hänellä ennen naimisiinmenoa, ja sen jälkeenkin jatkoi hän samaa siveetöntä elämäntapaansa. Hänen talonsa oli alttiina mitä huonotapaisimmille miehille sekä naisille, ja hän toimeenpani heidän kanssaan hurjia juomapitoja; hän turmeli ruumiillisesti sekä henkisesti lankonsa, Lamballen prinssin, joka, jos hän olisi elänyt, olisi yksin saanut periä isänsä suuressa arvossa pidetyn nimen ja suuremmoiset maatilat.
Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli Orléansin herttua alkanut silmiinpistävällä tavalla osottaa hellyyttä nuorelle kruununprinsessalle, joka kohteli häntä suurimmalla avomielisyydellä. Huolimatta siitä, että Maria Teresia oli huomauttanut hänelle, ettei herttuaan ollut paljoa luottamista, ei tytärtä ollut arveluttanut kohdella häntä sillä hyväntahtoisuudella, jota hän niin halusta osotti kaikille.
Bourbon-suvun jäsenet olivat jo useita sukupolvia perätysten katselleet Orléans-sukua kaikkea muuta kuin suopein silmin. Siinä tapauksessa, että Ludvig XIV:nnen jälkeläiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, olisi Orléansin prinssillä ollut oikeus periä valtaistuin. Tämä seikka jo oli herättänyt Ludvig XV:nnessä epäluuloa sukua kohtaan. Sitten kun vanha Orléansin herttua oli ilmoittanut hänelle, että poikansa halusi naida Penthièvren herttuan tyttären, ja pyytänyt siihen kuninkaan suostumusta, oli Ludvig vastannut:
"Minulle ei suinkaan ole mieleen, että suvun nuorempaan haaraan kuuluva prinssi tulee rikkaammaksi kuin omat lapsenlapseni. Mutta kun vallanperimys on kolmen pojanpoikani kautta turvattu, en sentään huoli asettua aiottua avioliittoa vastaan."
Ludvig XV:nnen poika oli juurruttanut lapsiinsa sitä Orléans-suvun jäseniä loukkaavaa käsitystä, että nämä muka eivät kaihtaisi minkäänlaisia keinoja, eivät edes rikostakaan, raivatakseen itselleen tien valtaistuimelle. Tämä käsitys, joka aikaisin oli päässyt Ludvig XVI:ssa juurtumaan, pysyi hänessä vallitsevana koko vallankumouksen ajan. Ja jo kauan ennen vallankumouksen puhkeamista tunsi hän vastenmielisyyttä nuorta herttuata kohtaan ja näki surukseen, että Artoisin kreivi lämpimällä ystävyydellä liittyi häneen.
Vaikka Marie Antoinette aluksi oli kohdellut herttuata ystävänä, alkoi hänkin myöhemmin pitää häntä rauhanhäiritsijänä. Herttuan halpamainen käytös ja hillitön elämä synnyttivät kuningattaressa tyytymättömyyttä, ja hänen tapansa vaijeten vetäytyä pois, kuninkaallisen perheen joutuessa johonkin vaaraan, herätti kuningasparissa epäluuloa.
Kun kuningatar sittemmin teki tyhjäksi hänen tuumansa päästä Ranskan suuramiraaliksi ja kun hän lopuksi Marie Thérèsen tultua maailmaan oli pilkalla hyljännyt herttuan esityksen, että kuningasparin tytär ja hänen poikansa Ludvig Filip tulevaisuudessa yhdistettäisiin avioliiton siteillä, tuli herttuasta pian hänen julkinen vastustajansa.
Loukkautuneena kuningasparin häntä kohtaan osottamasta kylmyydestä, poistui hän yhä kauemmas Versaillesista ja rikkoi lopulta kokonaan välinsä sukunsa vanhemman haaran kanssa. Esiintymällä kuningattaren vihamiehenä saavutti hän — kuten jo on mainittu — kansan suosion, ja kuningassukuisena prinssinä tuli hänestä vaarallinen ase vehkeilijäin käsissä.
On kumminkin liikanaista nähdä hänen kätensä kaikkialla ja kuulla hänen äänensä kaikissa meteleissä. Herttuata on enemmän surkuteltava kuin moitittava, ja hänen vikansa johtuivat pikemmin heikkoudesta kuin häijyydestä. Paitsi sitä oli hänen kovin vaikeata poiketa vallankumouksen tieltä, kun kerran oli sille antautunut.
Mitä Marie Antoinetteen tulee, kuontui herttuan viha häneen nähden sangen turmiolliseksi. Herttua syytti kuningatarta siitä, että hän oli saattanut herttuan nykyiseen väärään asemaansa, ja että hän lakkaamatta oli virittänyt kuninkaassa vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Sitäpaitsi moitti hän kuningatarta kiivaasti siitä, että kuningatar ylenkatseellaan oli saattanut hänelle nöyryytyksiä ja vihamielisellä käytöksellään pakottanut hänet liittymään vastustajien leiriin.
Hänen lemmittynsä, ja näistä varsinkin hänen lastensa kasvattajatar, lahjakas madame de Genlis, teki kaikki ylläpitääksensä tuota vihaa. Tämä närkäs kirjailijatar oli monasti ottanut syytä loukkautua kuningattaren puuttuvasta kohteliaisuudesta, ja se katkeruus Marie Antoinettea kohtaan, joka selvästi huomataan hänen muistelmissaan, lienee tullut paljoa voimakkaammin ilmi hänen jokapäiväisessä seurapuhelussaan herttuan kanssa.
Kun Marie Antoinette toistamiseen tuli äidiksi, vannoi Orléansin Filip kalliin valan, ettei tästä lapsesta kuuna päivänä tulisi Ranskan kuningasta.
Hän karkoitettiin hovista kuninkaallista perhettä kohtaan osottamansa epäkunnioituksen johdosta. Tämä karkoitus peruutettiin kuitenkin prinsessa Lamballen esirukousten takia — saman prinsessan, jonka nuoren puolison herttua oli vetänyt alas siveettömyyden liejuun. Ja kun sekä Ludvig että Marie Antoinette pitivät suuressa arvossa niinhyvin prinsessan kuin herttuan onnetonta puolisoa, suostuivat he kernaasti hänen pyyntöönsä.
Aika ajoin muistui Orléansin Filipin mieleen, että hän kuului Bourbon-sukuun ja että hän oli kuninkaallista syntyperää. Tätä ajatellessaan katui hän erhetyksiään ja päätti todenteolla vastedes käyttäytyä kuten hyvän sukulaisen ja uskollisen alamaisen tulee. Mutta hänen hallitukselle vihamieliset ystävänsä virittivät lakkaamatta uudestaan hänen vihaansa kuningatarta kohtaan, ja kohtalon omituista sallimusta oli, että useimmat salaliitot hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan tehtiin hänen palatsissaan. Hänen oli kestettävä se häpeä, että hänet vedettiin osalliseksi niihin, sekä se onnettomuus, että salaliittolaiset käyttivät hänen nimeään tunnussananaan.
3.
Poliittisia riitoja. — Ludvig ja Marie Antoinette menettävät vanhimman poikansa. — Bastiljin valloitus. — Kuningatar käy Pariisissa.
Pian sen jälkeen kun valtiopäivät olivat kokoontuneet syntyi kiivaita riitaisuuksia. Säädyt seisoivat vihamielisinä vastatusten; kolmas sääty ja osa pappissäätyä toisella sekä aateli ja osa pappissäätyä toisella puolella. Riita kiihtyi vain yhä katkerammaksi toisen puolueen lisääntyvien vaatimusten ja toisen puolueen sitkeän vastarinnan johdosta.
Kansan mielentila kävi yhä levottomammaksi, hallituksen käytös horjuvammaksi. Nälänhätä raivosi edelleen maassa.
Apotti Sieyès, Pariisin edusmies, oli kirjallaan: "Mitä on kolmas sääty?" voimallisesti edistänyt vallankumouksellista liikettä.
"Mitä on kolmas sääty?" oli hän kysynyt. Ja hän oli vastannut: "Ei mitään." "Mitä sen tulee olla?" oli hän edelleen kysynyt, ja vastaus oli kuulunut: "Kaikki!"
Hänen ehdotuksestaan ja molempien puolueitten oltua lakkaamatta riidassa keskenään otti kolmas sääty nimekseen kansalliskokous. Bailly, kuuluisa tähteintutkija, joka yksinäisestä oppikammiöstaan oli siirtynyt keskelle valtiollista temmellystä, valittiin presidentiksi. Omasta vallan-täydellisyydestään ja ilman kuninkaan suostumusta anasti siten kolmas sääty itselleen oikeuden esiytyä koko kansakunnan puolesta.
Tapaukset seurasivat nyt nopeasti toisiaan, ja niitä ohjaamaan olisi tarvittu johtaja, joka olisi ollut joko varustettu suurella valtioviisaudella tahi nauttinut sotajoukkojen täyttä luottamusta ja rakkautta.
Mutta hyväntahtoisella Ludvigilla ei ollut kumpaakaan näistä edellytyksistä.
Kuningatar, jolta hän pulassa ollessaan pyysi neuvoa ja apua, kehotti häntä yhtenä päivänä taipumaan parannuksiin, mutta toisena päivänä hän jo esteli niiden toimeenpanoa. Toiselta puolelta koki hovi ehkäistä kuningattaren vaikutusta parannus-ystävälliseen suuntaan, ja toiselta puolen tukahtuivat hänen kansanystävälliset tunteensa kansalliskokouksen katkeruuden ja vihan kautta. Mutta kaikesta huolimatta tehtiin hän vastuunalaiseksi kaikesta.
Äidilliset surut saivat joksikin aikaa poliittiset levottomuudet vaimenemaan.
Marie Antoinettella oli nuoruudessaan ollut kaikki maailmannaisen viat: hän oli ollut kevytmielinen, kiemaileva, itserakas, tuhlaavainen ja moitteenhaluinen. Mutta näitten monien ja suurien virheitten ohella oli hänellä kumminkin ollut yksi ominaisuus, joka sovitti paljon: hän oli hyvä äiti. Rakkaus lapsiin oli saanut ajattelemisen hereille hänen sielussaan.
Nyt kun pahat päivät lähestyivät, toivoi hän lastensa näkemisestä saavansa voimaa ja rohkeutta. Mutta vallanperijä, jonka syntymä oli antanut aihetta niin vilpittömiin riemunosotuksiin kansan puolelta, oli näihin aikoihin kääntynyt heikoksi ja sairaaksi, ja hänen raskasmielisyytensä ja katkera mielenlaatunsa olivat tehneet hänen hoitamisensa hyvin tukalaksi.
Vuosikausia oli hänen terveydentilansa antanut aihetta huoleen. Lääkärit olivat kokeneet uskotella äitiä, että pelottava tauti, jota poika sairasti, paranisi vuosien kuluessa. Hänet lähetettiin Meudoniin, mutta sielläolo ei saanut parantumista aikaan, ja vihdoin selvisi Marie Antoinettelle pojan tila täydessä toivottomuudessaan.
Keväällä 1789 ei enää voitu salata, että kruununprinssi oli kuolemaan tuomittu, ja itse tunsi hän, että hän oli kuolemaisillaan. Valtaistuimen horjuessa perustuksillaan sammuivat äidin toiveet.
Prinsessa Lamballe ja kreivitär de Lâge kävivät sairaan lapsen luonaMeudonissa ja palasivat sieltä syvän murheen valtaamina.
"On sydäntäsärkevää nähdä hänen tuskiaan, hänen selvää ymmärrystään ja hänen kärsivällisyyttään", kirjoitti kreivitär de Lâge. "Meidän tullessamme hänelle paraillaan luettiin ääneen. Hänen oli pistänyt päähän nostattaa itsensä pieluksilla ja tyynyillä peitetylle biljaardille. Prinsessa ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli sama ajatus, että tämä muistutti näytteille asetettua ruumista.
"Prinsessa Lamballe kysyi mitä hän luki.
"'Luen eräästä varsin mieltäkiinnittävästä aikakaudesta historiassamme, Kaarle VII:nnen hallituksesta', vastasi hän; 'siinä mainitaan monta sankaria.'
"Kysyin, lukiko hänen kuninkaallinen korkeutensa historiaa aikajärjestyksessä, vaiko valikoimalla sieltä täältä mieltäkiinnittävimpiä tapahtumia.
"'Luen yhtäjaksoisesti', vastasi hän. 'Minulla ei ole riittävästi tietoja, valikoidakseni ainoastaan muutamia paikkoja, ja minusta on kaikki huvittavaa.' Hänen kauniit, kuolevat silmänsä tähystelivät minua hänen lausuessaan nämä sanat. — — —"
Ratkaisu lähestyi. Pariisi, joka viikkokausia oli ollut poliittisten riitojen kiihdyttämänä, suli meltomieliseksi ajatellessaan lasta, jonka maailmaantuloa seitsemän vuotta sitten oli vietetty ilolla ja suurilla juhlilla — lauhtui lempeäksi ajatellessaan, mikä ero oli silloisen ja nykyisen ajan välillä.
Pojan kuoleman edellisenä iltana lähti kuningas Meudoniin tapaamaan häntä. Hovimestari lähetti silloin ulos sihteerinsä, Léfèvren, pyytämään, ettei kuningas astuisi sisään.
Eräs silminnäkijä kertoo siitä seuraavaa: Kuningas pysähtyi silmänräpäyksessä ja virkkoi nyyhkyttäen:
"Oi, poikani on kuollut!"
"Ei, teidän majesteettinne", vastasi Léfèvre, "hän ei ole kuollut, vaan niin sairas kuin suinkin voipi olla."
Kuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa syöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa viereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:
"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota päästää minua näkemään häntä."
Sihteeri toisti, että hän ei ollut kuollut.
Kuningatar syleili kuninkaan jalkoja ja sanoi kyynelvirran juostessa:
"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.Toivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme."
Seuraavana aamuna — 4. päivänä kesäkuuta — huokasi Ranskan perintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen kuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen valtiopäivien avausta.
Muutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi vastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät kansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.
Mutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin. Häntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja lakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja niitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen ääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa Lamballelle:
"Onnellinen sinä, joka et ole äiti!"
* * * * *
Suru pojan kuoleman johdosta ei voinut päästää vanhempia niistä huolista, joita maan poliittinen tila heille tuotti. Se oli kuohuva, selkkautunut ja levoton aika, jonka läpi kulki suuria mullistuksia ennustava tuulahdus.
Päivää jälkeen kruununprinssin kuoleman saapui Bailly linnaan esiintuomaan kansalliskokouksen osanoton ilmaukset. Mutta samalla oli hän saanut toimekseen pyytää, että osa edustajista pääsisi kuninkaan luo keskustelemaan hänen kanssaan yleisestä tilasta, koska — kuten Bailly lausui — "ei voitu hyväksyä mitään välikättä kuninkaan ja hänen kansansa välillä".
"Eikö kolmannen säädyn joukossa sitten ole yhtään isää?" kysyi Ludvig tavattomalla katkeruudella.
Mutta Bailly pysyi vaatimuksessaan niin jyrkästi ja puhui niin vakuuttavasti, että kuninkaan täytyi taipua ja heti vastaanottaa lähetystö.
Joutuisimme liian pitkälle, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti esittämään niitä tapauksia, jotka nyt seurasivat ja joista maailman historia tietää kertoa. Syyt tyytymättömyyteen olivat moninaiset:
Juhlallisessa istunnossa oli kuningas julistanut mitättömiksi ne päätökset, joita kolmas sääty valan nojalla oli sitoutunut noudattamaan.
Necker, se mies, johon kaikki maltilliset vapauden ystävät kiinnittivät toivonsa, oli jättänyt eronhakemuksensa. Kuninkaan ja kuningattaren toivomuksesta oli hän tosin jälleen ottanut rahaministerin salkun haltuunsa, mutta julkinen salaisuus oli, että hänen vastustajansa taukoamatta tekivät työtä kukistaakseen hänet. Useita rykmenttejä koottiin Versaillesin läheisyyteen; niiden tuli, jos niin tarvittiin, tukea hallitusta.
Heinäkuun 11. päivän iltana sai Necker eron ja karkoitettiin samalla Ranskasta. Uuden ministeristön johtajaksi tuli nyt kuningattaren suosikki, parooni Breteuil, joka oli kansanpuolueen kiivas vastustaja.
"En saata paneutua levolle, ilmoittamatta sinulle, että Necker on matkustanut pois", kirjoitti Marie Antoinette samana iltana madame Polignacille. "Suokoon Jumala, että vihdoin voisimme saada aikaan kaiken sen hyvän mitä olemme aikoneet. Hetki on vakava, mutta minulla on rohkeutta."
Neckerin erottaminen nosti kansassa suunnatonta suuttumusta. Epäsuosiota, joka Ranskan kansan suosikkia oli kohdannut, katsottiin loukkaukseksi itse kansaa kohtaan, ja peljättiin sotajoukkojen ryntäävän Pariisiin.
Neckerin ja Orléansin herttuan veistokuvia kannettiin riemusaatossa suruharsoihin verhottuina vaikenevien ihmislaumojen keskellä, jotka kunnioittavasti paljastivat päänsä.
Huudettiin petosta ja valtionvararikkoa, ja väitettiin, että kuningas aikoi heitättää Neckerin Bastiljiin ja että Orléansin herttua mestattaisiin. Kerrottiin, että Perttulin yön julmuuksien uudistuminen uhkasi kansan edustajia, että pääkaupunki piiritettäisiin palkatuilla sotajoukoilla ja että kuningatar, Polignac-perheen auttamana, itse kiihottaisi sotamiehiä julmuuteen ja virittäisi heissä murhanhimoa.
Katkeroittunut väestö vastasi näihin valheellisiin ja vaarallisiin huhuihin ryhtymällä tarmokkaihin valmistustoimiin. Katujen kivitys purettiin, hovin lähettejä pidätettiin, kirjeitä avattiin ja luettiin, rauhallisia matkustajia ryövättiin, taloja poltettiin ja hävitettiin, huudettiin ja uhattiin hyökätä Versaillesiin.
Yhtä kiihtynyt ja kärsimätön kuin pääkaupungin väestö oli kansalliskokouskin. Mirabeau hyökkäsi hovia vastaan koko valtavalla kaunopuheliaisuudellaan. Synkkiä ennustuksia ja kirouksia heitettiin Marie Antoinettea vastaan, jota pidettiin Neckerin kukistumisen oikeana aiheuttajana. Apotti Grégoire vertasi "itävallatarta" raamatun Isebeliin. "Ranskan luottamus kuninkaihinsa on vähemmin hyve kuin heikkoutta", huudahti Mirabeau.
Kuninkaalliset sotajoukot olivat Pariisin ulkopuolella parooni Besenvalin johdolla. Mutta sotamiehet, joiden mieliä sanomalehdet olivat muovaelleet, horjuivat kansaa kohtaan tuntemansa myötätuntoisuuden ja hallitsijalleen vannomansa uskollisuuden välillä. Sen sijaan että olisivat hillinneet ihmisjoukkoja, vaikuttivat he vain niiden enempään ärsyttämiseen.
Pariisin itäpuolella oli Bastilji, vanha linnoitus, joka edellisten hallitsijain aikana oli tullut surullisen kuuluisaksi. Se oli vähemmin tunnettu lujuudestaan — Liigan aikoina antautui se ja valloitettiin jälleen takaisin viisi, kuusi kertaa — kuin kuninkuuden ja sen ministerien sortovallan välikappaleena.
Se oli vihattu ja kirottu rakennus, johon kätkeytyi vain tuskaisia muistoja. Lukemattomat hallitsijain ja heidän suosikkiensa oikkujen uhrit olivat huokaillen päättäneet päivänsä sen kolkoissa komeroissa. Kansan mielen täytti kauhu tätä vankilaa kohtaan, joka seiniensä sisälle oli sulkenut niin monet vakaumuksensa marttyyrit.
Oli sentähden vallan luonnollista, että kansan raivo kääntyi tätä uhkaavaa paikkaa, kuninkaiden yksinvaltiuden eduskuvaa vastaan.
Koko Ranskassa löytyi tuskin hyväntahtoisempaa ihmistä kuin Ludvig XVI. Hän oli hävittänyt Châtelet-vankilan matalat, kurjat vankikomerot, ja hän oli panettanut kuntoon "La Force'n" erityiseksi vankilaksi velkavankeuteen joutuneita varten, erottaakseen heidät pois varkaista ja muista pahantekijöistä. Mutta Bastilji oli hänen kuninkaallisen hallitsijavaltansa tunnuskuva; hän piti tuosta vanhasta linnoituksesta eikä mielellään halunnut riistää siltä sen arvoa. Vaikka toisia vankiloita lievennettiin, pysyi tämä yhtä kovana kuin ennen.
Vuonna 1789 oli Bastilji sentään vain kuin linnoituksen varjo, ja linnan varustusväkenä oli 82 kykenemätöntä sotilasta ja 36 sveitsiläistä. Mutta sen kanuunat ammottivat uhkaavasti yhdelle osalle Pariisia, ja monet liikkeessä olevat huhut antoivat aihetta sille luulolle, että sieltä käsin aiottiin ampua pääkaupunkia.
Aamusilla heinäkuun 14. päivänä ryntäsi ihmisjoukko Invaliidihotelliin, josta se sai aseita. Ja huutaen "Bastiljiin!" lähti parvi rientomarssissa linnaa vastaan.
Linnanväki kehotti heitä vetäytymään takaisin, mutta kukaan ei kuunnellut kehotusta.
Kansanjoukot kasvoivat; joka taholta syöksyi raivoisia joukkoja, joissa oli myöskin pappeja ja naisia.
Taistelu alkoi ja sitä kesti puolipäivästä kello 5 iltapuolella. Yksi Besenvalin ratsuväkirykmenteistä lähti linnaa auttamaan, mutta sen täytyi peräytyä ja jättää pääkaupunki kansanjoukkojen valtaan. Lopulta ei linnan päällikkö, de Launey, katsonut kauemmin jaksavansa pitää puoliaan. Kansa tunki linnaan, de Launey surmattiin ja hänen päätänsä kannettiin pistimen nenässä.
Hämmästyneenä näin helpolla saadusta voitosta keräytyi Pariisin väestö savuavien raunioiden ympärille. Kaikista tuntui ikäänkuin hyvältä teolta, että tältä uhkaavalta peikolta oli riistetty sen valta, ja että tämä vanha rakennus oli hävitetty ja hajoitettu maan tasalle.
Eräs sen vankikomeroissa istunut valkopartainen ukko kannettiin riemusaatossa Pariisin katuja pitkin. Runous, tiede, taide kiirehtivät ylistämään Bastiljin kukistusta. Karkeloittiin raunioiden ympärillä ja viritettiin ilotulia. Ja niitä, jotka olivat olleet osallisina linnaa valloittamassa, juhlittiin kuin sankareita.
Ranskan vallankumous, joka oli kauan piillyt ja kytenyt tuhkan alla, leimahti Bastiljin kukistumispäivänä ilmiliekkiin. Pääkaupungin juhliessa voitostaan, kiiruhtivat sen asujamet ryhtymään toimenpiteihin kaupungin puolustamiseksi. Taottiin keihäitä ja rakennettiin katusulkuja, joiden takana aiottiin puolustautua odotettuja kuninkaan sotajoukkoja vastaan. Ruudinsavusta mustuneet ja verin tahratut miehet esiintyivät pääkaupungin puolustajina, ja puolijuopuneet raivoisat naiset kiihottivat heitä.
Yleisen sekasorron vallitessa olivat vaalimiehet, jotka olivat valinneet edusmiehiä Versaillesin valtiopäiville, pitäneet kokouksen. He ottivat toistaiseksi pääkaupungin hallituksen johdon käsiinsä ja panivat kuntoon porvarikaartin — sittemmin niin kuuluisan kansalliskaartin — jonka alaosastoja vähitellen perustettiin yli koko maan.
Saatuaan tiedon pääkaupungissa sattuneista tapauksista lähti ylikamariherra, herttua Liancourt, heti kuninkaan luo.
"Sehän on ilmi kapina", huudahti Ludvig Liancourtin lopetettua kertomuksensa.
"Sire", vastasi hovimies, "sanokaa ennemmin, että se on vallankumous."
Kuningas oli tähän saakka jotakuinkin tyynin mielin ottanut vastaan kaikki vakavammat enteet, välittämättä uhkauksista ja uhittelemisesta. Mutta tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katosi äkkiä hänen luottamuksellinen tyyneytensä. Bastiljin hävitys oli hänelle kuin puukon isku sydämeen.
'"Tämä on liikaa", toisti hän ehtimiseen.
Mutta linnoituksen kukistuminen ei vaikuttanut ainoastaan kuninkaaseen. Se edisti osaltansa vallankumousta sen kauhistuksen kautta, jonka se synnytti hallituksen virkamiehissä.
Ei oltu uskottu kansan mahtiin, oli pilkallisesti hymyilty sen ponnistuksille; mutta hovipuolue joutui kauhistuksen valtaan nähtyään, ettei armeija tarjonnut riittävää suojaa kansan raivoa vastaan.
Pariisilaiset kummastuivat omaa voimaansa, hovi kauhistui voimattomuuttaan. Ministerineuvostossa taisteli yksityisten päättäväisyys yleistä epäröimistä ja pelkoa vastaan. Kuninkaan neuvonantajille alkoi vihdoin käydä selväksi, että vallankumous oli kasvanut heidän silmäinsä edessä ja uhkasi kuninkuuden valta-asemaa.
Edellisten päiväin kuluessa oli kansalliskokous turhaan koettanut lähetystöjen kautta saada kuninkaan lähettämään sotajoukot pois pääkaupungin läheisyydestä, mutta nyt riensi kuningas täyttämään tätä toivomusta.
Seuraavana aamuna Bastiljin hävityksen jälkeen lähtivät kuningas ja hänen veljensä jalkaisin ilman saattojoukkoa kansalliskokoukseen.
Juuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että "kaikki kuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat vastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta".
"Sanokaa kuninkaalle", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin aikeissa viimeisen kerran lähettää, "sanokaa kuninkaalle, että meitä ympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä, prinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä lahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja viinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden laulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja kansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen omassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että juuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä."
Kun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli tulossa kansalliskokoukseen.
Hänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset kasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan hereille.
"Minä olen yhtä kansan kera", alotti hän, "ja minä luotan teihin."
Hänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin. Poliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he kuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.
Kuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret kansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle matkalla.
Kuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen vierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka oli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.
Kaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki, ja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä tilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön ihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.
Tällä käynnillään kansalliskokouksessa — tällä sovinnonteon yrityksellä — oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen päätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen minkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja arvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.
Kansalliskokous oli kehottanut häntä kutsumaan takaisin Neckerin, lähettämään sotajoukot pois ja hyväksymään sen, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Ja hän suostui tähän. Hän antoi anteeksi kapinat ja murhat, ja luopui taistelusta, joka oli alettu ilman viisasta harkintaa ja jota oli pitkitetty ilman tarpeellista pontta.
Ministerit erotettiin, ja Necker kutsuttiin takaisin. Kuningas antoi ilmoittaa, että hän oli sopinut kansalliskokouksen kanssa ja että hän piakkoin tulisi käymään Pariisissa.
Bailly nimitettiin Pariisin pormestariksi. Kenraali Lafayette kutsuttiin kansalliskaartin ylipäälliköksi, joka joukko näyttelisi huomattavaa osaa vallankumouksen historiassa. Kenraali kuului arvossa pidettyyn aatelissukuun, mutta suosi vapaamielisiä aatteita ja oli hankkinut itselleen mainetta Amerikan vapaussodassa.
Versaillesista saapui tieto siitä, että sovinto oli saatu aikaan kuninkaan ja kansalliskokouksen välillä, mutta Pariisissa huudettiin kadulla yhtä mittaa: "Hukka ylimyksille! Alas hovipuolue."
Kun Ludvig 17. p:nä heinäkuuta lähti Pariisiin, täyttivät pahat aavistukset hänen mielensä. Ennen matkalle lähtöään kuunteli hän messua ja ripitti itsensä, ja salaa jätti hän Provencen kreiville valtakirjan korkeimman vallan harjoittamiseen siinä tapauksessa, että hallitsijan henkeä ja vapautta uhattaisiin Pariisissa.
Marie Antoinette oli kehottanut kuningasta vähempään myöntyväisyyteen; hän ei luottanut sellaiseen rauhaan, jonka hintana oli kuningasarvon menettäminen. Polvillaan itkien oli hän pyytänyt puolisoaan luopumaan matkastaan kapinalliseen pääkaupunkiin.
Päivä, jonka kuningas oli poissa, tuntui Marie Antoinettesta loppumattoman pitkältä. Levottomana ja hermostuneesti jännittyneenä kulki hän aluksi huoneesta huoneeseen, mutta sulkeutui sitten työhuoneeseensa, jossa mitteli lattiata edestakaisin, käsiään väännellen. Vapisevalla kädellä kyhäsi hän suunnitelman puheeksi, jonka aikoi pitää kansalliskokouksessa, jos kapinalliset, joilta saattoi odottaa kaikkea, yrittäisivät estää kuningasta palaamasta. Kuumeellisella kärsimättömyydellä hoki hän lakkaamatta:
"Eivät he päästä häntä takaisin!"
Päivä päättyi kuitenkin paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa.
Ludvig vastaanotti Baillylta kaupungin avaimet.
"Sire", lausui pormestari, "minä jätän teidän majesteetillenne tämän hyvän Pariisin kaupungin avaimet. Ne on samat avaimet, jotka aikanaan jätettiin Henrik IV:nnelle. Hän oli valloittanut takaisin kansansa; nyt on kansa valloittanut takaisin kuninkaansa."
Naiset jättivät hänelle kukilla kiedottuja aseita.
"Teidän majesteettinne läsnäolo riistää meiltä aseet", sanoivat he.
Kello kuusi iltapäivällä saapui hovipoika Versaillesiin tuoden tiedon, että kuninkaan käynti pääkaupungissa oli suoriutunut onnellisesti. Kello yhdeksän saapui hän itse väsymyksestä nääntymäisillään, mutta onnellisena siitä, ettei mitään pahaa ollut sattunut tällä matkalla, jolle hän oli lähtenyt mieli täynnä rauhattomia aavistuksia. Marie Antoinette riensi alas häntä vastaan, Ludvig syleili vaimoaan, sisartaan ja lapsiaan, ja kaikki itkivät ilosta.
Pariisi oli ystävällisesti vastaanottanut kuninkaansa, mutta hänen myöntyväisyytensä oli äärimäiseen asti kohottanut väestön itseluottamuksen ja turhamaisuuden, aikaansaamatta minkäänlaista rauhallista mielialaa. Kuningatar oli osottautunut muita tarkkanäköisemmäksi ennustaessaan, että kuninkaan myöntyväisyys enemmän saattaisi kansan voitonhurmauksensa valtaan kuin hänen lempeytensä ja armonsa liikuttaisi sitä.
4.
Artoisin kreivi ja Polignac-perhe lähtevät Ranskasta. — Maastamuutto alkaa. — Upseerien juhla. — Naisten retki Versaillesiin.
Kuninkaallisen huoneen prinsseillä olisi tänä aikana ollut monta suotuisaa tilaisuutta osottaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, jos vain olisivat älynneet käyttää niitä hyväkseen. Mutta se apu, jota kuningas oli toivonut saavansa oman perheensä keskuudesta, jäi kokonaan saamatta.
Artoisin kreivi oli aina, ennenkuin vaara oli vielä oven edessä, kerskaillen julistautunut kuningasvallan puolustajaksi. Näkemättä ollenkaan sitä myrskyä, joka kulki yli Ranskan ennustaen uusia aikoja ja lakaisten pois tieltään kaikki, oli hän ollut ensimäinen äänekkäästi moittimassa veljensä heikkoutta.
Hänen kevytmielistä elämäntapaansa ja kansalle vihamielistä käytöstään oli jo kauan karsain silmin katseltu. Jo ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän yleisesti vihattu. Pariisissa oli hän jo monasti joutunut vainottavaksi ja pilkattavaksi, ja itse Versaillesissa oli hän ollut alttiina loukkauksille.
Ollen enemmän levoton omasta turvallisuudestaan kuin veljestään, kuninkaasta, jonka menettelytapa ennen oli antanut hänelle paljon puheen aihetta, pakeni hän maasta vaimoineen ja lapsineen, niin pian kun alkoi aavistaa, että vaara uhkasi häntä Ranskassa. Hän luuli sanovansa hyvästit isänmaalleen yhdeksi kuukaudeksi, mutta viisikolmatta vuotta kului ennenkuin hän pääsi sitä jälleen näkemään.
Samalla kertaa kuin Artoisin kreivi ja hänen perheensä lähtivät maasta, matkustivat myös Enghienin ja Bourbonin herttua, prinssit Condé ja Conti, Vauguyonin herttua, apotti Vermond, parooni Breteuil sekä monta muuta eronsaaneista ministereistä. Nämä miehet — etupäässä Artoisin kreivi — antoivat siten alun maasta pakenemiselle, joka ei ollut ainoastaan harha-askel, vaan tulipa vielä vaaralliseksikin sen kautta, että se riisti valtaistuimelta sen luonnolliset puolustajat, jätti tien avoimeksi vastustajille ja antoi vallankumoukselle yhden sen mahtavimpia aseita.
Epäilykset Marie Antoinetten suhteen pysyttelivät sitkeinä. Luultiin hänellä olevan samat poliittiset mielipiteet kuin Artoisin kreivillä. Yleinen mielipide teki hänet vastuunalaiseksi hovipuolueen salaisista hankkeista, ja jo siihen aikaan kulki huhu, että hän ja lanko olivat salaisissa keskusteluissa vierasten hallitsijain kanssa.
Nämä huhut olivat kokonaan tuulesta temmattuja. Hänen luottamuksensa Artoisin kreiviin oli jo aikaa sitten vaihtunut epäilykseksi, ja hänen poliittista kantaansa tänä aikana kuvaa paraiten hänen veljensä keisari Josefin lausunto:
"Hän on liittynyt ainoaan puolueeseen, joka on hänelle sopiva. Hän elää sulkeutunutta elämää ja pitää yksinomaan huolta lapsistaan."
Mutta viha häntä kohtaan oli jo kauan ollut niin valtava, ettei sitä voitu saada vaikenemaan.
Suuria mullistuksia oli epäilemättä tulossa, ja tuntematon tapausten juoksu oli murtava sydämiä ja muuttava ihmisten kohtaloita. Vielä ei tosin uskallettu käydä käsiksi kuningattaren persoonaan, mutta hänen ystävänsä eivät enää olleet varmoja hengestään.
Huudot, että Polignac-perhe oli uhrattava — murhattava salaa tai avoimesti kadulla — tulivat yhä äänekkäämmiksi ja toistuivat häikäilemättömällä rohkeudella. Nämä lauselmat tunkivat aina valtaistuimen juurelle saakka. Kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo, että hän eräänä päivänä kuuli valepukuisen miehen lausuvan hunnutetulle naiselle:
"Herttuatar on vielä Versaillesissa. Hän on kuin myyrä, joka työskentelee näkymättömissä, mutta vielä me saamme hänet käsiimme."
Marie Antoinette oli kauan tiennyt, että madame Polignacia katseltiin epäsuopein silmin. Uhkauksista saattoi nykyisissä oloissa sukeutua verinen todellisuus, ja kuningatar unhotti oman vaaransa ajatellessaan ystäviään. Hän teki itse alotteen saattaakseen Polignac-perheen kansan raivolta turviin.
Illalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen, kutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden kesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä pakenemaan.
"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun", sanoi kuningatar. "Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä viivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava."
Tarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin ystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi perikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut aivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat kuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan tulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan ennen.
Hän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut hylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta, ja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen miehensä.
Marie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta Polignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä yhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.
Lopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä poistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään, ja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun Ludvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin paosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit lähtemään Ranskasta.
Kun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu, täytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan oli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään, vaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen kanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi hän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.
Tosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään katkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan voinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen onnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta.
Eron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi herännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.
Molemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen. Mutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin enimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli osottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut aavistaa.
"Hyvästi, sinä sydämeni rakkahin ystävätär", kirjoitti hän tälle samana yönä. "Tämä on hirveätä. Hyvästi! Jaksan tuskin syleillä sinua."
Tuntia myöhemmin istui madame Polignac valepuvussa ja vapisten etulaudalla vuokra-ajurin vieressä; hänen miehensä ja tyttärensä sekä eräs pappi, joka matkusti heidän seurassaan, istuivat vaunuissa. Ruotsalainen kreivi Fersen ja Italian lähettiläs Pisani olivat olleet heille avullisina valmisteluissa pakoa varten.
Sensissä, missä he vaihtoivat hevosia, vallitsi täydellinen kapina. Matkustajilta kysyttiin, yhäkö Polignac-perhe oleksi kuningattaren läheisyydessä.
"Ei," vastasi pappi, "onneksi on Versailles päässyt vapaaksi noista ihmisistä."
Kun ajuri seuraavalla vaihtopaikalla erosi heistä, kuiskasi hän herttuattarelle:
"Kunnon ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Minä tunsin teidät kaikki, kyyditessäni teidät Sensistä."
Myöhään eräänä iltana saapui Polignac-perhe Roomaan; tämän johdosta käski paavi soittaa suurinta kirkonkelloa ja velvoitti kansaa lukemaan rukouksia Ranskan pelastukseksi.
Ennenkuin kuningattaren suosikki ennätti saapua tähän tilapäiseen turvapaikkaan, oli sattuma tällä pakomatkalla vienyt hänet yhteen erään hänen pahimman vihamiehensä kanssa. Hän oli Baselissa kohdannut ministeri Neckerin, joka voitonriemuin palasi Versaillesiin, saman kansan takaisin kutsumana, joka karkoitti madame Polignacin ja hänen perheensä.
* * * * *
Riemua ja ihastusta kohtasi Necker matkallaan.
Vain muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen ehdotti kreivi de Noailles kansalliskokouksessa läänitysoikeuksien lakkauttamista ja tasasuhtaisen verotuksen käytäntöön ottamista. Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä hyväksymistä ja elokuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä hävitettiin vanha läänityslaitos. Muutamissa tunneissa tehtiin tyhjiksi satavuotiset traditsionit.
Kansalliskokouksen porvarillinen aines seurasi aatelin esimerkkiä: he lakkauttivat yksinkauppaoikeuden ja ammattilaitoksen sekä poistivat muut erityiset etuoikeudet, joita oli ollut eri maakunnilla ja kaupungeilla. Uhraamishalu tarttui kaikkiin jäseniin ja säätyihin, ja linnan kirkossa vietettiin Te Deum'illa tätä muistorikasta yötä.
Mutta joskin epäitsekkyyden hurmaus oli vallannut kansan edusmiehet, antautui kansa itse hillittömyyden kuohuvirran kuljetettavaksi. Talonpojat lakkasivat maksamasta maksettaviaan; he keräytyivät hurjiksi joukoiksi, murhasivat isäntänsä ja hävittivät heidän linnansa.
Tultiin pian huomaamaan, ettei mikään Necker enää kyennyt palauttamaan järjestystä maahan. Kapinanliekki levisi Pariisista maaseuduille. Murhat ja murhapoltot olivat päivän tunnussanana ja levittivät kauhua ympäriinsä. Kansalliskaartilta puuttui voimaa, armeijalta puuttui kurinpitoa. Rykmentit olivat vailla upseereja, tuomioistuimet vailla virkamiehiä. Viljakuormastoja pidätettiin, luostareja ryöstettiin, linnoja poltettiin, tilanomistajia hirtettiin, piestiin tai silvottiin. Erästä edusmiestä, joka oli lahjoittanut kaiken hopeansa köyhille, kansa kiitollisuuden sijasta vainosi kivittämisellä.
Kreivi Aksel Fersen, joka siihen aikaan oleskeli Valenciennesissa ranskalaisena upseerina, on jättänyt jälkeensä isälleen kirjoittamiaan kirjeitä, joista saa jonkinlaisen käsityksen asiain tilasta. Hän kertoo, että yhden kuukauden kuluessa noin 12-13,000 sotamiestä karkasi rykmenteistään.
"Täällä ei ole lakia eikä oikeutta, ei järjestystä eikä kurinpitoa", kirjoittaa hän eräässä kirjeessään; "kaikki siteet on katkottuina — ja mitenkäpä ne saa enää milloinkaan solmituksi?"
"Kuningas on menettänyt kaiken auktoriteetin", kirjoittaa hän eräänä toisena päivänä. "Kansalliskokous pelkää Pariisia, Pariisi vuorostaan pelkää niitä 50,000 irtolaista, kodittomia ja suojattomia roikaleita, jotka ovat majautuneet Montmartreen ja Palais-Royaliin. Näitä ei voida ajaa pois ja ne antavat syytä pelkoon.
"Maaseudulla ovat ihmiset hurmaantuneina ajatuksesta, että kaikki ovat tasa-arvoisia, jota katsantokantaa ammoin on saarnattu filosofien kirjoituksissa. Läänitys- ynnä useiden muiden oikeuksien lakkauttaminen, mikä tapahtui kansalliskokouksessa kolmessa tunnissa, on juurruttanut talonpoikiin sen mielipiteen, ettei heidän tarvitse ollenkaan maksaa veroja. Aateli on epätoivoisena, papisto näyttää olevan mieletönnä, ja kolmas sääty on ylen tyytymätön… Useat rykmentit ovat tehneet kapinan, ja ovat sotamiehet käyneet käsiksikin upseereihinsa." — —
Kuningas oli toivonut saavansa tukea valtiopäiviltä ja oli edelleen siinä luulossa, että hänen myöntyväisyytensä saisi rauhan säilytetyksi. Mutta nyt hän näki kaikkein ystävällisimpien esitystensä joutuvan halveksivasti hyljätyiksi.
Nälänhätä kasvoi. Kuultiin huhuja kohdakkoin alkavasta sodasta ja kuningattaren salaisista vehkeistä. Vallankumouksellinen henki levisi kansantribuuneista väestön kurjimpiin pohjakerroksiin saakka. Yksityiskodeissa vallitseva kurjuus tuli näkyviin ja myrkytti mielet. Jokaiseen pilkalliseen sanaan, minkä aatelismies ennen oli lausunut alhaisemmalleen, kajahti nyt vastaukseksi kansan hurjistunut huuto. Kaikkein vähäpätöisinkin aihe riitti sytyttämään kaikki liekkeihin.
Pahaksi onneksi olivat kuningas ja kuningatar kyllin varomattomia antaakseen itse aiheen kansalle karkoittaa heidät vanhasta linnastaan.
Sotamiesten karkaamisen vuoksi oli Versaillesissa aivan riittämätön sotavoima, joka ei mitenkään kyennyt tukahuttamaan mitä vähäpätöisintäkään kapinaa kansan puolelta.
Kreivi Saint-Priest, ainoa mies kuninkaan neuvostossa, jolla oli vähänkään päättäväisyyttä, käski tuoda Versaillesiin "Flandre"-rykmentin — yhden niitä harvoja, jonka uskollisuuteen vielä kävi ehdottomasti luottaminen.
Mutta tämä toimenpide tuli suurta vaaraa tuottavaksi, sillä sotamiesten tulo herätti tyytymättömyyttä porvareissa.
Kuninkaan kaarti kutsui uudet toverinsa juhlaan, joka pidettiin linnan teatterisalongissa.
Juhlaan saapui paljon osanottajia. Kaikki mitä hovilla oli ylhäisiä miehiä ja loistoisia ihania naisia kokoontui aitioihin, ja tulisia viinejä vuoti virtoina.
Tämä oli otollinen tilaisuus osottaa vainotulle kuningasperheelle, että vielä oli ääniä, jotka tahtoivat vastaanottaa heidät riemuhuudoin, että vielä oli voimakkaita käsivarsia ja pelkäämättömiä sydämiä, jotka olivat valmiit heitä puolustamaan.
Halu nähdä kuningaspari juhlan keskuksena tuli yhä elävämmäksi mitä pitemmälle ilta joutui. Hovinaiset veivät tiedon tästä kuningattarelle, joka aluksi empi sinne tulla, vaikka hänen kovasti teki mieli.
Sillä välin kuin Marie Antoinettea parhaillaan koetettiin taivuttaa juhlaan lähtemään, palasi kuningas metsästysretkeltä, ja vaikka Ludvigia paljo enemmän halutti päästä lepoon kuin näkemään mielenosotuksia, käännyttiin hänenkin puoleensa, pyytämällä häntä saapumaan juhlaan. Marie Antoinette ei koettanut saada miestään suostumaan, mutta ei myöskään tehnyt mitään estääkseen häntä lähtemästä. Hoviväki pyysi pyytämistään häntä tekemään tämän uhrauksen ystäviensä hyväksi, ja vihdoin lähti kuninkaallinen perhe juhlasaliin.
Kuninkaan ja kuningattaren tulo tenhosi läsnäolijat. Unohtaen kaikki varovaisuuden vaatimukset keräytyivät upseerit ja sotamiehet heidän ympärilleen.
Marie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili kyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä heitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa. Orkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:
"O, Richard! o, mon Roi!L'univers t'abandonne",
tuohon lauluun, jota voidaan kutsua kuolevan kuningaskunnan joutsenlauluksi.
Naiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset kokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla — Bourbonien värillä.
Kuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä kunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen osakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen näistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan yleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä luulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja turvaa näinä melskeisinä aikoina.
Kuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki läsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät kunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.
Juhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja laulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita, tanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina suureen päivään asti.
Herääminen tuli juhlaa osaaottaneille vähemmin mieluisaksi.
Lokakuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä oli juhla vietetty.
Lokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta. Kerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa. Notkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty sellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja kansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se huhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14. päivän tapaukset.
Kansa oli toivonut saada jotakin aihetta päästääkseen vihansa valloilleen, ja nyt se oli saanut sellaisen. Oli odotettu hovin puolelta jonkinlaista yritystä, jota sopi katsoa uhkaukseksi, ja nyt oltiin valmiita ottamaan tuo juhla tekosyyksi uusille levottomuuksille.
Aamulla lokakuun 5. p:nä puhkesi kapina ilmi. Naiset ne tällä kertaa ryhtyivät toimeen. He sanoivat, että nyt oli hetki tullut, jolloin piti mentämän Versaillesiin tervehtimään Mirabeauta sekä lausumaan muutamia varoittavia sanoja "paksulle pappa Vetolle".
"Ludvig on hyvä ihminen", he sanoivat; "hän ei ole kieltävä meiltä sitä leipää, jota kaipaamme. Miksi piileskelee hän Versaillesissa, kun me tahdomme nähdä häntä Pariisissa? Miksi ympäröi hän itseään henkivartijoilla ja muukalaisilla rykmenteillä, kun kansa tarjoutuu suojelemaan häntä?"
Jotkut ehdottivat, että pitäisi kokea temmata hänet pois ympäristöstään, joka erotti häntä kansasta. Toiset sen sijaan olivat sotaisempia mieleltään ja havittelivat verenvuodatusta.
Hallien myyjättäret (les dames des Halles) olivat ensimäisinä liikkeellä. Heihin liittyivät naiset Saint Antoinen esikaupungista, ja he vetivät mukanaan kaikki, jotka vastaan tulivat, uhaten leikkaavansa hiukset niiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti antautuneet seuraan.
Tähän aikaan oli Pariisissa suuret joukot naisia, jotka eivät olleet syöneet moneen päivään ja olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja puutteeseen. Voimakkaimpana tunteena noissa poloisissa raukoissa oli viha parempiosaisia kohtaan, joita he kadehtivat siksi, että nämä voivat syödä kyllikseen.
Kumminkaan ei nälkä ajanut läheskään kaikkia kuninkaalliselle linnalle. Enimmät hallien myyjättäristä olivat hyvin toimeentulevia eivätkä olleet kokeneet nälänhädän vaikutuksia. Mutta he olivat kuninkaallismielisiä, ja sen vuoksi toivoivat he kiihkeästi, että kuninkaan tulisi asua heidän kaupungissaan. Paitsi sitä tunsivat he hädän paremmin kuin useat muut, vaikkeivät suorastaan omasta kokemuksesta, ja heidän oli sääli hätääkärsiviä raukkoja.
Toisia taasen tempasi yleinen innostus mukaan, tahi noudattivat he sydämensä ja oman uljaan mielensä yllytyksiä. Portinvartijavaimoja, näyttelijättäriä, ilotyttöjä liittyi suurin joukoin saattueeseen.
Ratsastava kansalliskaarti seisoi paljastetuin miekoin keskellä kaupunkia, mutta naiset eivät olleet arkalasta kotoisin. He heittelivät kivillä sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä, ja kivitetyt eivät hennoneet ampua naisia. Useat näistä olivat siistissä vaatteissa ja päivän merkityksen johdosta pukeutuneet valkoisiin. Toiset taas, jotka oli pakotettu liittymään joukkoon, olivat säikähdyksestä sairaina. Lisäksi oli saattueeseen liittynyt kosolti irtolaisia sekä naisiksi pukeutuneita miehiä.
Hurjuus yltyi ihmisjoukon kasvaessa, ja kohta alettiin puhua kuninkaan vangitsemisesta ja Orléansin herttuan korottamisesta hänen sijaansa valtaistuimelle.
Johtajanaan Maillard, joka oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen, riensi joukko nyt Versaillesia kohti. Puolitusinaa rumpalia kulki etunenässä, ja useita kanuunoita raahattiin mukana.
Ne, jotka eivät olleet saaneet hankituksi itselleen kiväärejä, keihäitä tai peitsiä, sitoivat puukkoja ja raskaita avainkimppuja kävelykeppiensä neniin.
"Näillä aseilla sitä otetaan henki itävallattarelta", huudettiin; "hän on kaikkiin kärsimyksiimme syypää."
"Hän on ennen tanssinut omaksi huvikseen, nyt tanssikoon hän meidän pillimme mukaan", huusivat muutamat.
"Antoinette, me kiskomme hihnoja nahastasi, me täytämme mustetolppomme verelläsi, me kaadamme sisälmyksesi esiliinoihimme!" huusivat toiset.
Saattue, johon alunpitäen oli kuulunut seitsemän tai kahdeksan tuhatta henkeä, lisääntyi yhä uusista joukoista. Sade oli liottanut maantiet. Sää oli kolea ja pilvinen.
"Katsos minkä näköisiä olemme!" huusivat useat naisista, jotka olivat läpimärät ja lian räiskyttämät. "Antoinette saa maksaa meille tämän! Me emme lähde linnasta, ennenkuin olemme tehtävämme tehneet."
"Minä puolestani en ollenkaan halua ottaa paksua Vetoa hengiltä", virkkoi muuan hyvinvoipa teurastaja. "Mutta mitä Antoinetteen tulee, niin kyllä minä mitä suurimmalla ilolla katkaisen häneltä kaulan."
Kaikkein korkeimmat arvelivat, ettei olisi säästettävä muita kuinProvencen kreivi, Orléansin herttua ja pieni perintöprinssi.
Versaillesissa ilmoitti hätäkellon moikuna kansanjoukon olevan lähenemässä. Kovassa jännityksessä odotettiin ensimäisten kanuunalaukausten jymähtävän.