Rouva Braxfield toimii
Viisi minuuttia myöhemmin apuvaimo, hämmästyneenä ja surkeana, pitäen koholla esiliinansa kulmaa pyyhkiäkseen sillä silmiään, näki pikku kulkueen loittonevan Woodlandin huvilan puiston poikki ja kukkulan yli ruohoisen aukeaman laitaan, missä vaunut odottivat. Hän seurasi silmillään rouva Braxfieldiä, kunnes tämä oli kadonnut; mutta rouva Braxfield ei katsahtanut kertaakaan taakseen. Hän oli kiinnittänyt katseensa yksinomaan vaunuihin, joilla hänet piti vietämän pois. Tätä tehtävää varten oli paikalla vielä kaksi etsivää; toinen ajajanistuimella, toinen vaunujen ovella, ja heidät nähdessään hän naurahti ivallisesti.
"Tulittepa te hyvin varustautuneina, tosiaankin!" sanoi hän pisteliäästi sanojaan korostaen. "Nytpä huomaan, mitä oli mielessänne! Tätä te sanotte puheluksi meidän keskemme — suoruudeksi ja vilpittömyydeksi — ja muuksi sellaiseksi! Halpamaista!"
"Jos vain olette vilpitön, rouva Braxfield, ei teitä lainkaan tarvitse lähteä kuljettamaan minnekään", sanoi poliisikomisario. "Jos vain suostutte sanomaan minulle —"
"Minä en sano mitään!" puuskahti rouva Braxfield. "En yhtään mitään! — en sanaakaan! — ennenkuin olen tavannut asianajajani, herra Crewen. Te kai ette kieltäne minulta oikeutta tavata häntä, kun olen päässyt sinne, mihin aiotte viedä minut?"
"Te saatte tavata herra Crewen kymmenen minuutin kuluttua Selcasteriin saavuttuanne", myönsi poliisikomisario. "Annan siitä määräyksen. Nämä minun mieheni pitävät kyllä siitä huolen, että matkanne sujuu mukavasti ja ettei teidän ja herra Crewen kohtaamiselle aseteta minkäänlaisia esteitä — ja minä toivon, rouva Braxfield, teidän itsenne vuoksi, että siihen mennessä, kun minä saavun takaisin Selcasteriin, olette ajatellut asioita tarkemmin ja ollut avomielisempi ja vilpittömämpi asianajajallenne kuin olette minulle ollut!"
"Se on minun asiani", sanoi rouva Braxfield. "Siinä suhteessa en tarvitse teidän neuvojanne. Mutta — aiotteko palata takaisin heti? Herra Crewe tarvitsee teitä."
"En aivan heti", sanoi poliisikomisario. "Te saatte seurata miehiäni —Blick ja minä itse aiomme käväistä Harry Markenmorea katsomassa."
Rouva Braxfield, joka oli nousemassa vaunuihin, pysähtyi. Hänen silmiinsä tuli kysyvä ilme.
"Ettehän — ettehän vain aikone vangita häntä?" sopersi hän. "Hän —"
"Sallikaa meidän hoitaa omat asiamme, olkaa hyvä, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. "Astukaa sisälle! Teitä kohdellaan mahdollisimman huomaavaisesti, kuten tulette näkemään. Marshall!" jatkoi hän kääntyen miehen puoleen, joka oli seurannut Blickiä ja häntä itseään huvilaan. "Viekää rouva Braxfield minun huoneeseeni, niin pian kuin olette päässeet Selcasteriin, ja lähettäkää Robinson heti Crewen luo pyytämään, että tämä tulisi tapaamaan rouva Braxfieldiä. Kaiken muun te jo tiedättekin — minä palaan sinne takaisin niin nopeasti kuin mahdollista."
Vaunut vierivät pois vieden mukanaan kolme jäykkäkasvoista miestä ja hyvin kiihtyneen naisen, ja poliisikomisario otti päästään suippokärkisen ja hopeakoristeisen kypäränsä ja kuivasi otsaansa.
"Huh!" sanoi hän. "Ikävää hommaa tämä, Blick! Miksi hiidessä tuo mieletön nainen ei voinut olla rehellinen, sensijaan että hän käyttäytyi tavalla, joka oli omiaan herättämään epäluuloa? Muutamia sanoja — tyydyttävä selitys — eikä meidän olisi tarvinnut joutua moiseen selkkaukseen."
"Hän on päättäväinen ja omapäinen nainen", vastasi Blick miettivästi. "Mutta minä puolestani en olisi tyytynyt mihinkään selityksiin. Minä en epäile vähintäkään, että hän heitti tämän automaattisen pistoolin mäyränpesään, ja jollei se saata häntä huonoon valoon, niin sitten ei mikään!"
"Teistä tuntuu siis hyvin luultavalta, että hän ampui Guy Markenmoren?" tiedusti poliisikomisario.
"No, jos haluatte sen tietää, niin tunnustan, että minusta tuntuu!" selitti Blick avoimesti. "Se tapahtui nähtävästi hetkellisessä kiihkossa, mutta minä luulen hänen tehneen sen. Niiden havaintojen perusteella, joita olen hänestä tehnyt, hän näyttää olevan nainen, joka ei kaihtaisi mitään. Ilmeisesti hänellä on rajattoman kunnianhimoisia pyrkimyksiä tyttäreensä nähden, ja kovin hartaasti hän halusi, että tästä tulisi lady Markenmore tavallisen rouva Harryn asemesta. Fransemmery voi kertoa teille, että rouva Braxfield kiihtyi hirveästi kuullessaan, että Guylta oli jäänyt poika ja ettei Harry perisikään baronetin arvoa. Oli miten oli, mutta hyvin painavat seikat puhuvat joka tapauksessa häntä vastaan. Eikä hän olisi ensimmäinen nainen, joka perhe-etujen ajamiseksi on turvautunut murhaan — ei vainkaan!"
"Mikähän mahtoi saada hänet säpsähtämään, kun minä mainitsin, että me aioimme lähteä tapaamaan Harry Markenmorea?" huomautti poliisikomisario. "Ja mikä saattoi hänet tiedustamaan, oliko tarkoituksemme vangita Harry Markenmore? Varmaa on, että vaikka rouva Braxfield olisikin syyllinen, niin Harry Markenmore ei kai ole — ei ole voinut olla hänen rikostoverinsa?"
"Sitä en tiedä!" vastasi Blick lakoonisesti. "Mutta — hän tuli hämilleen. Kas, tuollapa onkin Harry Markenmore — meidän ei tarvitse mennä kartanoon häntä tapaamaan."
He olivat tällöin kavunneet juuri notkopolun poikki ja olivat menossa puiston halki Markenmoren kartanoon päin. Ja hieman kauempana edessään he näkivät nyt Harry Markenmoren pitämässä silmällä kolmen neljän miehen työskentelyä, jotka olivat jättimäisen jalavan kaatopuuhissa. Hän äkkäsi heidät samalla hetkellä ja lähti astumaan heitä vastaan, silmäillen kysyvästi päästyään heidän luoksensa.
"Hyvää huomenta, herra Markenmore", aloitti poliisikomisario. "Me olimme juuri menossa kartanoon teitä tapaamaan. Nähkääs", jatkoi hän alentaen vaistomaisesti ääntään siitä huolimatta, että he olivat aivan yksinäisessä paikassa, "teidän veljenne kuolema on synnyttänyt varsin ikävän tilanteen. Herra Markenmore, te voitte nyt auttaa meitä sen selvittämisessä, tavalla tai toisella, jos suvaitsette antaa meille erään tiedon: koko asia voitaneen selittää hyvin helposti — ainakin olen varma siitä, että te tahdotte auttaa meitä, jos voitte."
"Millä tavoin?" kysyi Harry. Hän seisoi kädet taskuissa katsellen vuoroin kumpaankin mieheen; Blickistä tuntui, että hän oli levoton. "Mitä haluatte tietää?"
"No, ennen kaikkea", vastasi poliisikomisario tyynesti, "lienee parasta kertoa teille, mitä me tiedämme. Älkää nyt vain pelästykö tai kiihtykö sen johdosta, herra Markenmore, mitä minä tulen sanomaan —"
Harry Markenmoren suun ympärillä väreili omituinen ilme, ja hän loiBlickiin yhtä omituisen katseen.
"Miksi minä pelästyisin tai kiihtyisin?" kysyi hän. "Enhän toki!"
"Se on oikein, herra Markenmore!" myönsi poliisikomisario. "Ette varmaankaan, kunhan vain saatte tietää, mitä tarkoitan. Katsokaas nyt, etsiväkersantti on tutkimuksia tehdessään saanut selville, että te ostitte joku aika sitten Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin pyssyseppä Widdingtonin kaupasta, Selcasterista. Onko asia niin, herra Markenmore?"
"Aivan niin, eittämättä", vastasi Harry. "Eihän se ole mikään salaisuus."
"Sitäpä ajattelinkin", sanoi poliisikomisario. "No hyvä — tuntisitteko sen pistoolin, jos saisitte sen nähdä?"
"Merkistä ja numerosta — kyllä!" vastasi Harry.
Poliisikomisario kääntyi Blickiin, joka ripeästi veti automaattisen pistoolin taskustaan ja ojensi sen Harrylle. Molemmat katselivat Harrya uteliaina, kun hän tutki sitä.
"Tämä se on!" sanoi hän. "Mutta kuinka —"
"Herra Markenmore!" keskeytti poliisikomisario. "Nyt joudummekin asian ikävään puoleen! Tämä pistooli löydettiin, etsiväkersantti Blick itse löysi sen, heitettynä onkaloon — mäyränpesään — tuon notkotien varrella oleviin pensaikkoihin, viime perjantai-iltana. Herra Markenmore, voitteko te antaa minkäänlaista selitystä siihen, miten teidän pistoolinne joutui sinne? Sillä tämä on se automaattinen pistooli, jonka te ostitte Widdingtonilta — me olemme todenneet numeron ja merkin samaksi."
Harry Markenmoren tähän asti verevät kasvot olivat kalvenneet ja hän tuijotti automaattiseen pistooliin kulmiaan rypistäen, ilmeisesti puolittain suuttuneena, puolittain hämmästyneenä.
"Mitä!" huudahti hän. "Kuinka minä voisin tietää, miten se on joutunut sinne? Minä en tiedä siitä asiasta yhtään mitään!"
"Mutta pitäisihän teidän tietää, mitä te teitte pistoolilla ostaessanne sen, herra Markenmore!" sanoi poliisikomisario. "Käsitän teidän viimeisestä huomautuksestanne, että luovutitte sen käsistänne. Olkaapa nyt, herra Markenmore, vilpitön meitä kohtaan! Kenelle annoitte pistoolinne — tai kenelle lainasitte sen? Siis, kuka sen on saanut?"
Harry Markenmore ojensi pistoolin takaisin ja työnsi kätensä jälleen taskuihinsa.
"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti. "Teidänkin pitäisi olla vilpittömiä minua kohtaan. Tahdotteko väittää, että tämä on se kapine, joka aiheutti veljeni kuoleman?"
"Se tuntuu meistä varsin luultavalta, herra Markenmore", vastasi poliisikomisario. "Me näytimme tätä poliisilääkärille eilisiltana, ja hänen mielestään on käytetty juuri tällaista asetta."
"Entä kenen epäilette sitä käyttäneen?" kysyi Harry. Hän näytteli nyt tutkijan osaa ja katseli kahta miestä yhtä terävästi kuin nämä olivat aikaisemmin katselleet häntä. Poliisikomisario epäröi.
"Minusta olisi parempi, että te kertoisitte meille, mitä teitte pistoolilla", aloitti hän. "Minusta —"
"Minä taas pidän parempana, että te sanotte minulle, kenen epäilette käyttäneen sitä veljeäni vastaan", selitti Harry. "Pitäkää te parempana mitä hyvänsä, mutta minä en sano mitään sellaista, mikä voisi heittää syyllisyyden varjon aivan viattomien ihmisten päälle. Tämä on suoraa puhetta — ja ehdotonta!"
Poliisikomisario katsahti Blickiin. Blick taas, joka oli harkinnut mielessään tilannetta, nyökkäsi.
"Sanokaa hänelle", murahti hän.
"Hyvä, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Minä aloitan siis. Meistä on syytä epäillä rouva Braxfieldia. Me olemme todenneet, että hänellä on jonkun aikaa ollut tapana käydä ammuskelemassa automaattisella pistoolilla Markenmoren notkelman laidassa sijaitsevan metsikön lähettyvillä, karkoittaakseen siten kettuja kanojensa kimpusta, ja että hänet on nähty siellä hyvin varhaisina aamuhetkinä. Onko hän käyttänyt teidän pistoolianne, herra Markenmore?"
"Mitä sanoo rouva Braxfield itse?" kysyi Harry tyynesti.
"Rouva Braxfield kieltäytyy sanomasta mitään muuta", vastasi poliisikomisario, "kuin että hän on käynyt ampumassa kettuja silloin tällöin, samoihin aikoihin ja samoilla paikoilla kuin olen maininnut. Ja seurauksena on ollut, että meidän on täytynyt viedä hänet Selcasteriin, siksi aikaa kuin tutkimukset —"
Harry Markenmoren kasvot synkkenivät äkkiä kiukusta.
"Mitä!" huudahti hän. "Te olette — vanginneet hänet?"
"Olemme pidättäneet hänet lisäkuulusteluja varten", sanoi poliisikomisario ruveten äkkiä käyttämään ankaraa virallista puhetapaa. "Hänen on vain annettava meille tyydyttävä selitys —"
"Saakeli soikoon!" huudahti Harry Markenmore äkkiä. "Tiedättekö, että rouva Braxfield on minun anoppini? Mitä hittoa te tarkoitatte, kun rohkenette luulotella että hän on murhannut veljeni."
"Rauhoittukaa, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Auttakaa meitä selvittämään tämä automaattista pistoolia koskeva juttu. Sanokaa meille, annoitteko sen ja miksi rouva Braxfieldille, ja voitteko selittää, minkätähden se oli kaivettu maahan? Sitten —"
Mutta Harry, mutisten suuttuneena itsekseen jotakin, kääntyi äkkiarvaamatta ja lähti harppomaan nopeasti Markenmoren kartanoon päin, ja vaikka poliisikomisario kehoitti häntä pysähtymään ja palaamaan järkiinsä, niin hän riensi eteenpäin mistään piittaamatta. Poliisimiehet katsahtivat toisiinsa.
"Annetaanko hänen mennä?" kysyi Blick.
"Mitä voimme tehdä?" vastasi poliisikomisario. "Hiisi vieköön koko —"
"Minusta olisi pitänyt vaatia häntä lähtemään mukanamme Selcasteriin", sanoi Blick. "Jos hän ja rouva Braxfield olisivat joutuneet vastatusten —"
Mutta poliisikomisario oli jo kääntynyt kylään päin.
"Eipä hätääkään!" sanoi hän. "On eräs keino, jolla herra Markenmore saadaan puhumaan! Hän saa antaa selityksensä oikeussalissa. Menkäämme Selcasteriin, ja jolleivät Crewen neuvot ole saattaneet sitä naista järkiinsä, niin minä panen hänet syytteeseen, ja oikeus kokoontuu kello yksitoista tänä aamuna."
"Aiotteko mennä niin pitkälle?" sanoi Blick.
"Aion!" selitti poliisikomisario. "Minulla on siihen oikeus sen perusteella, mitä jo tiedämme. Lähtekäämme — Valtikasta saamme ajoneuvot."
Ajaessaan puoli tuntia myöhemmin poliisiasemalle, he kohtasivat Crewen, asianajajan, juuri tulossa sieltä. Hän hymähti poliisikomisariolle kuivakiskoisesti, häijysti.
"Hm!" sanoi hän vetäytyen syrjään. "Olettepa kohdelleet aika väkivaltaisesti rouva Braxfieldia! Mutta minä olen neuvonut häntä kertomaan teille, mitä tahdotte tietää. Ja jos olisin teidän asemassanne, niin antaisin hänen senjälkeen mennä kaikessa rauhassa kotiinsa. Hän on koko lailla vimmastunut — ja hän on antanut minulle eräitä määräyksiä, joista voi ehkä olla hyötyä teille — vaikka näin meidän kesken puhuen minä olenkin sitä mieltä, että hän tekee siinä hupsusti!"
"En ymmärrä teitä", sanoi poliisikomisario lyhyesti.
Crewe osoitti paperiarkkia, josta piti koitua hyötyä poliisilaitokselle.
"Menkääpä nyt puhuttelemaan häntä!" virkkoi hän.
Poliisikomisario viittasi Blickiä seuraamaan itseään huoneeseensa. Ulkopuolella oven edessä seisoi etsivä; sisällä istui rouva Braxfield keskustellen ystävällisesti kahden; muun etsivän kanssa, jotka päämiehensä viittauksesta poistuivat.
"Kas niin, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario istuutuessaan, virkapöytänsä ääreen. "Tapasimme vastikään teidän asianajajanne, ja hän sanoi minulle, että suostutte nyt antamaan meille haluamamme tiedot. Mutta minun on sanottava teille, että olen hieman kyllästynyt tähän ja haluan saada mutkattomat vastaukset kysymyksiini. No niin — onko sen automaattisen pistoolin, jolla te olette pelotellut kettuja, antanut teille Harry Markenmore?"
"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield yrmeästi.
"Minkätähden hän antoi sen teille?"
"Nähkääs — se tapahtui vähän senjälkeen, kun hän oli mennyt, minun suostumuksellani, kihloihin tyttäreni kanssa. Hän pistäytyi tietysti silloin tällöin tervehtimään meitä Woodlandin huvilaan, aina iltaisin. Ja monesti hän sanoi, että seutu oli kovin yksinäinen kahden naishenkilön asuttavaksi — sillä Braxfieldkin kävi vain harvoin siellä. Ja eräänä päivänä hän toi minulle sen pistoolin ja näytti meille molemmille, miten sitä on käytettävä. Ja kun ne ketut rupesivat ryöstelemään minun kanojani, niin minä muistin pistoolin ja ryhdyin karkoittamaan niitä sillä. Koskaan en sentään osunut tietääkseni."
"Missä se pistooli nyt on?" kysyi poliisikomisario.
"Nähkääs", vastasi rouva Braxfield ilmeisen vastahakoisesti, "siinä minä olen ollut aika hupsu! Kuultuani Guy Markenmoren murhasta kävin hermostuneeksi — säikähdin. Ajattelin, että voidaan toimeenpanna kotietsintä — eihän sitä koskaan tiedä — ja herättäisi kummastusta, jos minulta tavattaisiin pistooli, ja sitten — nähkääs, minä heitin sen menemään."
"Minne?"
"Syvään loukkoon pensasaidan taakse lähellä taloani olevan tien varrelle", sanoi rouva Braxfield.
"Vielä eräs kysymys", virkkoi poliisikomisario. "Näittekö lainkaan GuyMarkenmorea viime tiistaiaamuna ja ammuitteko pistoolilla sinä aamuna?"
"En!" selitti rouva Braxfield. "Minä en nähnyt vilahdustakaan Guy Markenmoresta — en ole nähnyt häntä seitsemään vuoteen — enkä ampunut kertaakaan pistoolilla sinä aamuna — se ei ollut mukanani."
Poliisikomisario kutsui Blickin syrjään, ja he keskustelivat kuiskaten muutamia minuutteja. Vihdoin poliisikomisario käännähti ympäri.
"Hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän. "Minä en pidätä teitä hetkeäkään kauempaa. Itse olette syypää siihen, että teidät tuotiin tänne. Voitte lähteä nyt."
Rouva Braxfield nousi tuoliltaan arvokkaasti.
"Minä lähden!" sanoi hän. "Ja huonosti käy sille, joka pidättäisi minua hetkeäkään kauempaa! Ja yhtä huonosti käy jokaiselle, joka vielä levittelee huhuja minusta! Mutta minä olen päättänyt ryhtyä toimenpiteeseen, joka tulee hämmästyttämään teitä. Teidän poliisimiesten olisi tiedettävä, mikä se on — jotakin, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Minä olen antanut Crewelle määräyksen julkaista heti tänä aamuna ilmoituksen, jossa tarjotaan suuri palkkio kenelle hyvänsä, joka voi antaa tietoja Guy Markenmoren murhaajasta, jotta tämä saataisiin vangituksi ja syytteeseen asetetuksi; jos teillä poliiseilla olisi ollut vähänkään järkeä, niin olisitte tehneet sen jo aikoja sitten! Hyväinen aika, luuletteko te, ettei Markenmoressa ole ihmisiä, jotka tietävät jotakin? Pyh, siellä ei ole ainoatakaan sielua, joka ei ilmiantaisi omaa äitiään viiden punnan setelistä! Mutta minulle eivät viiden punnan setelit tee kiusaa, sen sanon! Minä voisin ostaa koko Markenmoren, jos haluaisin!"
"Hyvästi nyt, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. Muistaen samassa, että rouva Braxfield oli saapunut kaupunkiin vastoin tahtoaan, hän lisäsi kohteliaasti: "Haluatteko ajaa kotiinne vaunuilla? Minä tilaan ne heti."
"Kiitos, minä kyllä hankin itselleni vaunut ja myös maksan niistä", sanoi rouva Braxfield purjehtiessaan ulos. "Minä en tarvitse mitään suosionosoituksia!"
Poliisikomisario huokasi, kun rouva Braxfield oli mennyt.
"Luullakseni olemme vihdoinkin kuulleet puhtaan totuuden tuosta automaattisesta pistoolista?" huomautti hän. "Olisihan Harry Markenmorekin voinut sanoa sen meille!"
"Minä luulen, ettei hän tiennyt rouva Braxfieldin heittäneen sitä menemään", vastasi Blick. Hän käveli huoneessa edestakaisin, ilmeisesti levottomana ja tyytymättömänä; lopulta hän pysähtyi ikkunan eteen, jääden katselemaan kadulle. "Tuolla on itse Harry Markenmore Chilfordin seurassa", huudahti hän äkkiä. "Hän on varmaan hypähtänyt ratsun selkään heti meistä puistossa erottuaan. He ovat juurikään kohdanneet rouva Braxfieldin, ja hänen kielensä käy kuin rokkapata, kai!"
"Antakaa hänen olla!" sanoi poliisikomisario. "Hän kyllästyttää minua!"
"Häntä ja Harry Markenmorea ja pistoolia koskeva juttu ei tyydytä minua", virkkoi Blick. "Loppujen lopuksi me emme tiedä muuta kuin mitä rouva Braxfield on vakuuttanut, mutta herra Harry ei ole sanonut vielä mitään. Jos herra Markenmore antoi hänelle pistoolin siitä viattomasta syystä, josta hän puhui — suojeluvälineeksi taloon — niin miksei herra Markenmore ilmoittanut sitä kursailematta, ilman moista salaperäistä menettelyä ja malttiaan menettämättä kaupanpäällisiksi? Kovin epätyydyttävää!"
"Hän suuttui kai sentähden, että rouva Braxfield on hänen anoppinsa ja hänen olisi pitänyt kertoa vaimolleen meidän epäilyksistämme", huomautti poliisikomisario. "Ei lainkaan hauska tilanne nuorelle naiselle, joka on joutunut perheeseen poikkeuksellisissa olosuhteissa. Enpä luule, että minustakaan olisi tuntunut hauskalta, jos olisin ollut Harry Markenmoren asemassa, mennä sanomaan nuorelle vaimolleni: 'Kuuleppas, poliisit ovat napanneet kiinni äitisi epäluulonalaisena veljeni murhaan!' Miltäs teistä tuntuisi? Näin minä selittäisin hänen kiihtymyksensä."
Blick ei vastannut mitään. Hän tuijotti ulos ikkunasta vaiteliaana vielä kotvasen. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.
"Chilford poikkeaa tänne", sanoi hän. "Nuo kaksi ovat pitäneet hänelle aika saarnan!"
Chilford astui samassa sisälle ja pudisti päätänsä ivallisen nuhtelevasti huoneessaolijoille.
"Jopa jotakin — jopa jotakin!" sanoi hän: "Jokseenkin mielivaltaista toimintaa, vai mitä — kun rouva Braxfield pistetään kiinni tuolla tavoin, sittenkun häntä on ensin koetettu saada todistamaan itsensä syylliseksi. Ai — ai! Ette kai koettanekaan uskotella minulle, kumpikaan teistä, pitävänne rouva Braxfieldia niin mielettömänä, että hän murhaisi miehen, jonka sukulainen hänestä vastikään on tullut avioliiton kautta — vieläpä Markenmoren perheen jäsenen! Olen todella hämmästynyt!"
"Kuulkaapas, Chilford!" keskeytti poliisikomisario korviensa punastuessa hieman, "olkaa vain hämmästynyt! Rouva Braxfield saa syyttää vain itseään, ja hänet on päästetty täältä vain armosta. Kiittäköön hän onneaan, ettemme hae häntä tänne takaisin — ja pistä telkien taakse!"
Chilford suoristautui katsoen tiukasti poliisikomisarioon.
"Oho!" sanoi hän. "Niinkö? Vai niin, mainiota: jos te otatte asian siltä kannalta, niin minulla ei ole enää mitään muuta sanottavaa, kun että Crewe ja minä lyömme päämme yhteen perheen etujen ajamiseksi. Me emme ole teihin poliiseihin lainkaan tyytyväisiä — te ette ole oikeilla jäljillä. Miksette tunnusta kerta kaikkiaan, että todellisena syynä Guy Markenmoren murhaan oli raha — raha tavalla tai toisella — raha!"
Toistaen vielä kerran painavasti viimeisen sanansa hän käännähti ympäri ja katosi huoneesta.
Professorin teoria
Poliisikomisario katsahti Blickiin, kun Chilford oli poistunut: hänen silmissään oli hieman kummastunut ja epäilevä ilme.
"Mitä ihmettä hän tarkoittaa tuolla kaikella?" huudahti hän.
"Että jotkut rahaseikat ovat aiheuttaneet murhan", sanoi Blick "Ja on todellakin otettava huomioon nuo setelit, joiden arvo on kolmetuhatta puntaa! Ei näytä olevan epäilystäkään, että setelit olivat Guy Markenmoren taskussa, kun hän lähti Valtikasta, mutta niitä ei todellakaan löydetty, kun tutkimme hänen vaatteensa. Missä ne ovat? Murhaaja on ilmeisesti näpistänyt ne."
Poliisikomisario aprikoi hetkisen.
"Kummallinen on minun mielestäni", virkkoi hän vihdoin, "seuraava seikka: jos murhaaja teki työnsä ryöstönhalusta, niin mistä johtuu, ettei hän anastanut kaikkia muitakin Guy Markenmorella olleita tavaroita? Löydettiinhän häneltä koko joukko arvoesineitä; arvokas kultakello ja arvokkaat kellonperät ja muuta sellaista. Löydettyjen tavaroiden joukossa oli myös kallisarvoinen jalokivisormus, eikö niin?"
"Kummallista on, että toinen sormus — sen kaksoiskappale, jota rouva Tretheroe kantaa — oli poissa", sanoi Blick vihdoin. "Poissa — verrattain arvoton kappale, vain muinaisesine, kun taas jalokivisormus, sievoisen summan arvoinen, oli jätetty samaan sormeen! Mutta mitä hyötyä on teoretisoimisesta? Tosiasiat pysyvät tosiasioina! Jollei rouva Braxfieldin jutussa, niin sanoaksemme, ole mitään perää — no, silloin minulla ei ole vihiäkään oikeista jäljistä!"
"Chilford sanoi — raha! — raha! — raha!" huomautti poliisikomisario. "Olisipa hyvä, jos tietäisimme enemmän Guy Markenmoren raha-asioista! Mutta rahasta puhuessamme en ihmettelisi, vaikka tuossa muori Braxfieldin vihjauksessa olisikin perää. Minä tunnen jo maalaisväen varsin hyvin! Hän puhui silkkaa totta — heidän joukossaan on tuskin ainoatakaan sielua, joka ei myisi omaa äitiään viiden punnan setelistä. Hieman liioiteltua, tietysti, tämä! — mutta pääpiirteissään se pitää paikkansa."
Blick näytti epäilevältä ja hämmästyneeltä.
"Tarkoitatteko, että jos oletamme Markenmoressa todellakin olevan sellaisia henkilöitä, jotka tietävät jotakin tästä jutusta, he ovat pysyneet vaiti aina tähän asti?" kysyi hän. "En tarkoita sellaisia henkilöitä, jotka saattaisivat tunnustuksen tai ilmiannon takia itse joutua syytettyjen penkille, vaan henkilöitä, jotka voivat antaa tietoja, mutta yksinkertaisesti eivät tahdo niitä antaa?"
"Se on hyvin luultavaa!" vastasi poliisikomisario vakuuttavasti kokeneen tavoin. "Kyläläiset ovat pahimpia lavertelijoita ja häväistysjuttujen keksijöitä auringon alla! Englannissa ei ole ainoatakaan kylää, joka ei olisi oikea parjailulaitos — täynnänsä kateutta, vihaa, pahansuopaisuutta ja kaikkea mahdollista ilkeyttä! Mutta — älkää sentään erehtykö, hyvä ystävä! — maalaiset voivat tästä taipumuksestaan huolimatta olla harvapuheisempia kuin kukaan! Yhtä vaikeata olisi saada koira luopumaan luusta kuin heidät paljastamaan salaisuus, kun he eivät tahdo sitä paljastaa. Oh, voisinpa mainita teille satoja esimerkkejä siitä oman kokemukseni perusteella! Muistan eräänkin tapauksen, joka sattui täällä vasta joku aika sitten. Erästä tilanhoitajaa oli ammuttu ja pahasti haavoitettu hänen mennessään yöllä kotiinsa, mutta vielä emme ole saaneet selville, kuka teki häntä vastaan hyökkäyksen ja yritti murhata hänet. En epäile kuitenkaan vähääkään, että jokikinen mies ja nainen sillä paikkakunnalla tietää, kuka hän oli — he eivät vain tahdo sanoa, koska ovat kovin tyytymättömiä senjohdosta, ettei uhri menettänyt henkeään. Siinä sitä ollaan!"
"Mutta rouva Braxfieldin sanojen mukaan — ja te näytte olevan yhtä mieltä hänen kanssaan — nämä ihmiset kertoisivat mitä hyvänsä viidestä punnasta", sanoi Blick ivallisesti naurahtaen. "Miksette koettanut sitä keinoa mainitsemassanne tapauksessa?"
"Voimme vielä koettaakin", vastasi poliisikomisario. "Uhri itse näyttää olevan halukas painamaan koko asian villaisella, peläten pahoja seurauksia — mutta me voimme koettaa palkkiokeinoa. Tässä Markenmoren jutussa taas rouva Braxfield aikoo käyttää rahaa — pelkästä kiukusta, luullakseni! — enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka se johtaisikin jonkinlaisiin tuloksiin. Jos minä olisin teidän asemassanne, Blick, niin pitäisin korvani auki seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. En tiedä, kuinka paljon hän aikoo tarjota, mutta jos summa on joltinenkin, niin maalaisissa herää kova rahanhimo — minä tunnen heidät!"
Blick nousi nojatuolista, jossa hän oli istunut Chilfordin äkillisestä lähdöstä saakka, jalat ojennettuina ja kädet taskuissa, silmäillen eteensä neuvottomana ja hieman alakuloisena.
"Sittenpä minun pitäisi palata jälleen", murahti hän. "Hiisi vieköön, enpä vieläkään oikein tiedä, emmekö päästäneet rouva Braxfieldia käsistämme aivan liian helpolla!"
"Hän ei karkaa", virkkoi poliisikomisario nyökäten merkitsevästi. "Ja jos kaikki on pelkkää silmänlumetta —"
Hän keskeytti puheensa, sillä poliisi astui huoneeseen ja pani pöydälle käyntikortin.
"Tämä herrasmies odottaa ulkopuolella, sir", sanoi poliisi.
Poliisikomisario katsahti korttiin, säpsähti ja kääntyi Blickiin.
"Sir Thomas Hodges-Wilkins!" mutisi hän epäselvästi. "Se suuri tiedemies — sama cambridgelainen professori, josta Spindler kertoi meille. Mitähän ihmettä hän mahtaa tahtoa? Ohjatkaa hänet sisälle, Jarvis", jatkoi hän. "Siirtäkää tuohon tuoli." Hän katseli kummastuneena etsivään. "Uusi aste!" mutisi hän. "Mitäs tuumitte?"
Blick ei vastannut mitään. Hän katseli tarkasti ovella, josta äkkiä ilmaantui mies, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin Blick oli mielessään kuvitellut. Sensijaan, että kuuluisa kemian professori olisi ollut vanha, vakava, kaljupäinen ja parrakas, käyttänyt silmälaseja ja ollut puettu miten kuten, hän olikin hieno, vilkas, miltei sotilaallisen näköinen, huolellistakin huolellisemmin vaatetettu, käytti monokkelia silmälasien asemesta, kasvot räiskyvän iloiset ja huulilla hymy, jota hän tuhlaili runsaasti molemmille huoneessaolijoille sisäänastuessaan ja istuutuessaan poliisikomisarion virkapöydän ääreen; sen kulmalle hän laski pari kolme sanomalehteä, joissa oli paksuja, sinikynällä tehtyjä alleviivauksia siellä täällä.
— "Hyvää huomenta — hyvää huomenta!" huudahti hän. "En tiedä, arvaatteko ammattini nimestäni — tai tiedättekö siitäkään mitään? Mutta olen lukenut sanomalehdissä esitetyt selostukset Markenmoren jutusta, ja eilisiltana minusta rupesi tuntumaan siltä, että minun täytyy matkustaa tänne ja kertoa teille jotakin. Ensiksikin, päästäksemme selville asioista, onko täällä käynyt muuan nuori mies, nimeltä Spindler, apteekkiapulainen Farshamista?"
"Kyllä!" vastasi poliisikomisario.
"Kertoiko hän teille mitään sellaista, minkä yhteydessä esiintyi minunkin nimeni? Jos niin on laita, niin mitä hän kertoi?"
"Hän kertoi meille — tämä on etsiväkersantti Blick, joka oli kanssani, kun Spindler pistäytyi täällä — että muuan hänen keksintönsä, joka koski joidenkin väriaineiden valmistusta ja jonka hän oli lupautunut myymään Guy Markenmorelle, oli Markenmoren toimesta jätetty teidän tarkastettavaksenne, jotta te asiantuntijana lausuisitte siitä mielipiteenne."
"Aivan niin! Se jätettiin minulle. Minä annoin lausuntoniMarkenmorelle. Mutta — miten kehittyivät asiat senjälkeen?"
"Seuraavasti", vastasi poliisikomisario. "Kun Markenmore murhattiin, oli hänellä mukanaan kolmetuhatta puntaa seteleissä, jotka hänen piti kai jättää Spindlerille juuri sinä aamuna maksuksi keksinnöstä."
"Aikoiko Spindler myydä salaisuutensa kolmestatuhannesta punnasta?"
"Aikoi — niin hän kertoi meille."
Kemian professori kiersi monokkeliaan syvemmälle silmäänsä ja loi omituisen, terävän katseen molempiin miehiin.
"Uskotteko te kumpikin — oletteko rakennelleet sellaisia teorioita, että Markenmore olisi murhattu kolmentuhannen punnan takia?" kysyi hän kujeellisesti. "Se näyttää tosiaankin hyvin ilmeiseltä!"
"Sellainen teoria on tehty", vastasi poliisikomisario. "Se summa oli hänellä kello kolme tiistaiaamuna, mutta se oli poissa, kun hänen ruumiinsa löydettiin vain muutamia tunteja myöhemmin!"
"Vai niin!" sanoi professori naurahtaen lyhyesti. "Ja jotakin muuta katosi kai samalla! Kuulkaas nyt! — minä en ole poliisimies, mutta minulla on hieman älyä. Minä sanon teille, minkätähden Guy Markenmore murhattiin. Ja lyön veikkaa appelsiinista, että olen ehdottomasti oikeassa kaikissa suhteissa. Guy Markenmore murhattiin Spindlerin keksintöluonnoksen takia! Varsin varmasti!"
Professori nauroi jälleen ja läjäytti hienoon hansikkaaseen pistetyllä kädellään vieressään olevaan pöytään. Kuuntelijat katsoivat ensin häneen ja sitten toisiinsa. Tällä kertaa aloitti Blick puhelun.
"Tarkoitatteko, sir Thomas", kysyi hän, "että keksintö oli hyvin arvokas — arvokkaampi kuin nuo kolmetuhatta puntaa?"
"Sanokaa minua professoriksi", virkkoi kuuluisa tiedemies. "Se säästää aikaa — kyllä, juuri sitä tarkoitan! Kolmetuhatta puntaa! Jos salaisuus olisi ollut minun, en olisi myynyt sitä kolmestakymmenestätuhannestakaan punnasta! Se Spindler-velikulta on aasi — tai vallan tietämätön myyntihinnoista; jos hän olisi käyttänyt sen omaksi hyödykseen, niin hän olisi ansainnut sillä huikean omaisuuden, tavalla tai toisella. Olettekohan te perehtyneet lainkaan tähän aniliiniväri-kysymykseen? Tietänette sentään, jos luette sanomalehtiä, että se on mitä tärkein kysymys Englannin kaupalle. No niin, tämä farshamilainen nuori mies — taitava poika, epäilemättä! — on tehnyt tällä alalla aivan uuden keksinnön! On tarpeetonta syventyä yksityiskohtiin, mutta tiedän tästä keksinnöstä siksi paljon, että omasta puolestani olen ehdottoman varma siitä, että Markenmoren murhasi joku, joka tiesi hänellä olleen tuon keksintöluonnoksen ja joka oli päättänyt anastaa sen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Häntä seurattiin nähtävästi tänne, pidettiin silmällä ja hänen kimppuunsa käytiin yksinäisellä paikalla, kuten olen lukenut sanomalehdistä."
"Tämä edellyttää, että Lontoossa joku tiesi, millä asioilla hän liikkui", sanoi Blick.
"Joku — Lontoossa tai missä hyvänsä — on aivan varmasti tietänyt siitä", myönsi professori. "Minä olen sitä mielipidettä, että Markenmore kertoi toisille — pörssimiehille, kenties, siitä — ja hän on saattanut näyttää heille minun asiantuntijana antamani lausunnon. Nyt minä kerron teille omasta osuudestani tähän kauppaan. Minä olen, kuten ehkä tiedätte, saavuttanut kemistinä mainetta kautta Euroopan. No niin, Markenmore kirjoitti minulle, lähettäen samalla Spindlerin keksinnön ja sievoisen palkkion, ja pyysi minua ilmoittamaan hänelle, mitä minä ajattelin keksinnöstä. Minä huomasin heti sen suunnattoman arvon, ilmoitin mielipiteeni ja palautin keksinnön kirjeen mukana Markenmorelle. Pelkäsin kovasti, että se voitaisiin varastaa, ja ryhdyin senvuoksi aivan poikkeuksellisiin varokeinoihin lähettäessäni paperit (joita yksikään elävä sielu minua itseäni lukuunottamatta ei ollut nähnyt sinä aikana, kun ne olivat minun hallussani) hänelle; sensijaan että olisin pannut ne postiin, annoin ne, tarkasti sinetöityinä, eräälle luotetulle apulaiselleni — hän työskentelee laboratoriossani — joka oli juuri silloin lähdössä Lontooseen lomaansa viettämään, niin että ne olisi voitu jättää Markenmorelle itselleen henkilökohtaisesti hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrella. Tiedän, että ne jätettiin hänen käsiinsä. Apulainen, josta olen tässä puhunut, vaikkei tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi, tiesi kuitenkin, että sen sisältö oli tuiki tärkeä ja tietysti myös rahallisesti arvokas, ja hän huolehti omantunnontarkasti siitä, että jättäisi paketin persoonallisesti Markenmorelle. Ja kun Markenmore saapui tänne sinä iltana, niin nuo paperit olivat varmaan hänen mukanaan — itse keksintö ja minun lausuntoni siitä. Sanon teille vieläkin kerran uskovani varmasti, että hän ilmaisi salaisuuden jollekin, että tämä joku seurasi häntä, piti häntä silmällä ja murhasi hänet! Spindlerin keksintö on koko jutun alkuaiheena!"
Vähän aikaa vallitsi hiljaisuus, jonka kestäessä kolme miestä katseli toisiinsa. Professori keskeytti sen vihdoin, tehden kursailemattoman kysymyksen.
"Ettekö ole vielä saaneet mitään selville?"
"Emme mitään!" vastasi Blick.
"Nyt siirrymme taaksepäin", sanoi professori. "Lontooseen! Teemme selkoa eräistä Markenmoren viimeisistä puuhista siellä. Kun eilen matkustin tänne Cambridgestä Lontoon kautta, poikkesin Lontoossa Markenmoren toimistoon Folgrave Courtin varrelle tiedustellakseni muutamia asioita. Markenmoren konttoripäällikkö antoi minulle eräitä tietoja. Hän muisti minun apulaiseni Carterin käynnin. Hän itse näki Carterin jättävän Markenmorelle minun sinetöidyn kirjeeni; hän näki Markenmoren antavan siitä Carterille kuitin, jonka Carter lähetti edelleen postissa minulle. Se on täällä taskussani. Konttoripäällikkö sanoi, että hän näki Markenmoren heti Carterin mentyä rikkovan kirjeeni sinetit, vetävän esille kaksi paperia ja lukevan ne. Kun Markenmore oli lopettanut lukunsa, meni hän puhelinkaappiin, joka sijaitsee heidän eteishallissaan, ja luultavasti soitti jollekin. Puolen tunnin kuluttua saapui muuan mies, jota konttoripäällikkö ei tuntenut ennestään; hän sanoo olevansa varma, ettei se mies ollut käynyt heidän toimistossaan koskaan aikaisemmin, mutta hän muistaa hänet hyvin — ulkomaalainen ulkonäöltään — ja voi antaa teille tarkan kuvauksen hänestä. Konttoripäällikkö näki sitten Markenmoren ottavan esille minun sinetöidyn kirjeeni — avatun, tietysti, tarkoitan — ja näyttävän vieraalle miehelle niitä kahta paperia, jotka olivat sen sisällä. Muutamien minuuttien kuluttua he lähtivät yhdessä ulos. Kuka on tämä mies? Teidän on saatava hänet käsiinne."
Poliisikomisario katsoi Blickiin.
"Tämä", sanoi hän, "tämä pakottanee teidät jatkamaan tutkimuksianne toisella taholla".
Mutta Blick katsoi professoriin.
"Millaisen kuvauksen — siitä vieraasta — antoi Markenmoren konttoristi teille?" kysyi hän.
"Synkkä, tummaverinen, keskikokoinen, keski-ikäinen mies — erittäin hyvin puettu", vastasi professori viipymättä. "Sellainen mies", sanoi hän, "joita nähdään paljon rahamiespiireissä. Eräänlainen ulkomainen juutalaistyyppi — konttoripäällikön mielestä."
"Jos sellainen mies olisi tullut näille seuduille, niin hänet olisi varmaan nähty", sanoi Blick. "Minä otin tarkan selon siitä, keitä vieraita liikkui niihin aikoihin kaikilla lähiseudun rautatieasemilla —"
"On muitakin kulkuvälineitä kuin rautatiet", huomautti professori. "Mutta eräs asia on joka tapauksessa varma — Markenmore näytti keksintöpaperia ja minun siitä antamaani lausuntoa sille miehelle!"
Blick käveli hetkisen ympäri huonetta, mieliasennossaan — pää painuksissa ja kädet taskuissa. Lopulta hän kääntyi poliisikomisarion puoleen.
"Hyvä, minä aion palata takaisin Markenmoreen", sanoi hän. "Siellä on tutkittava eräitä asioita, siellä. Myöhemmin —"
"Meidän on puhuttava enemmän", vastasi poliisikomisario. "Kuten sanoitte — myöhemmin."
Professori nousi ja otti hattunsa ja kävelykeppinsä.
"Minä aion jäädä tänne Mitreen pariksi päiväksi", sanoi hän. "Jos siis tarvitsette minua, niin tiedätte, missä minä olen tavattavissa. Mutta kun kerta olen täällä, niin haluaisin mielelläni nähdä tämän salaisuuden tapahtumapaikan, ja jos te aiotte mennä sinne, kersantti, niin minä tulen mukaanne, jos sallitte."
"Varsin mielelläni, sir", vastasi Blick.
Hän ja professori astuivat ulos, kävelivät Selcasterin katujen poikki pitkälle, suoralle maantielle, joka kulki Markenmoreen päin. Heidän taivaltaessaan valtatietä pitkin Blick kertoi professorille yksityiskohtaisesti kaikista toimenpiteistään, kuolleen löytämisestä aina rouva Braxfieldin kanssa sattuneeseen välikohtaukseen saakka.
"Koituuko palkkion tarjoamisesta mitään hyvää, sitä en tiedä", sanoi hän lopuksi. "Jos joku olisi nähnyt sellaisen vieraan, mikä teidän mielestänne on mahdollista, niin minä olisin varmaan kuullut siitä jo aikaisemmin."
"Ah, teidän on palattava entisiä jälkiänne — teidän on palattava entisiä jälkiänne!" sanoi professori. "Keksintö on koko jutun takana, siitä olen vakuutettu. Kaikki teoriat ovat vääriä, toistaiseksi! — kysymys ei ole rahasta — ei ainakaan puhtaasta rahasta. Kysymys on Spindlerin keksinnöstä — ja sen tarjoamista suurista mahdollisuuksista. Mutta kuinka paljon rouva Braxfield lupaa maksaa tiedonannoista?"
"En tiedä — hän ei sanonut", vastasi Blick. "Mutta pian saamme sen tietää. Katsokaas!"
Ilmoitustenkiinnittäjän rattaat, joita ajoi kauttaaltaan valkoisiin liinavaatteisiin puettu mies, sivuuttivat heidät kiitäen nopeasti kylään päin.
"Hänen asianajajansa mainitsi, että hanke on toteutettava heti", jatkoi Blick. "Asianajaja ei nähtävästi ole hukannut hetkeäkään — tuo mies on menossa kiinnittämään ilmoituslappuja."
"Tulokset supistunevat vähiin, pelkään!" sanoi professori. "Minun mielipiteeni on, että koko juttu on sommiteltu alunperin liian huolellisesti. Täällä ei saada selville mitään."
"Eihän sitä tiedä", vastasi Blick. "Kaikesta on apua."
He saapuivat kylän alkupäähän. Ilmoitustenkiinnittäjä oli ryhtynyt uutteraan puuhaan heti ensimmäisen sopivan seinän kohdalle päästyään — ympärillään joukko töllisteleviä naisia ja lapsia.
Blick ja professori pysähtyivät, kun ilmoitus, suuri neliskulmainen lehti, jolla oli isoa, mustaa kirjoitusta, oli liisteröity seinälle, kosteana ja kiiltävänä. Professori korjasi monokkeliaan ja luki ääneen:
Koska Guy Markenmore, esquire, joka oli matkalla Markenmoren kartanosta, lähellä Selcasteria, löydettiin kuoliaaksi ammuttuna ylängöltä läheltä Markenmoren notkelmaa, tiistaiaamuna viime huhtikuun 24 päivänä, ja luullaan hänen tulleen murhatuksi, huomatkaa, että yllämainittu summa, sata puntaa, maksetaan kenelle hyvänsä, ken antaa tietoja, joiden avulla murhaaja voidaan vangita ja asettaa syytteeseen. Näitä tietoja ottaa vastaan poliisi tai suoraan
Gilbert Crewe, asianajaja, Selcaster.
"Hm!" hymähti professori astuen syrjään ja hymyillen hieman ivallisesti. "Teidän rouva — mikä hänen nimensä olikaan? — Braxfieldinne ei ole ainakaan anteliaisuudella pilattu! Kunpa hän olisi luvannut edes viisisataa — vai mitä arvelette?"
"Rouva Braxfield", sanoi Blick katsahtaen ihmisiin, jotka innokkaina tavailivat seinäilmoituksen sisältöä, "huomautti pilkallisesti poliisikomisariolle ja minulle, ettei Markenmoressa ole ainoatakaan miestä tai naista, joka ei ilmiantaisi omaa äitiänsä viiden punnan setelistä! Mutta niitä on kaksikymmentä sadassa punnassa, joten —"
"Kaksikymmenkertainen kiusaus!" nauroi professori. "Oivallista aritmetiikkaa, tosiaankin! Mutta, ystäväiseni, enpä luule tuosta olevan suurtakaan hyötyä. Merkillisyytensä vuoksi haluaisin kuitenkin saada kappaleen tuota ilmoitusta. Luuletteko, että arvoisa liima- ja pensselimestarimme suostuisi antamaan meille yhden sellaisen?"
"Luulenpa, ettei mikään olisi hänestä mieluisampaa", sanoi Blick. "Varsinkin jos annatte hänelle rahaa oluttuopilliseen — ilmoitusten kiinnittämistä pidetään kai janottavana työnä."
Professori naurahti taas, lähestyi ilmoitustenkiinnittäjää, otti pari ilmoitusta ja ojensi miehelle puolen kruunun lantin.
"Te kai aiotte kiinnittää näitä kaikkialle tälle paikkakunnalle?" kysyi hän ojentaessaan toisen ilmoituksen Blickille ja taittaessaan toisen kokoon, pistääkseen sen taskuunsa. "Aiotte herättää suurta huomiota, vai mitä?"
"Jotakin sentapaista, sir", vastasi ilmoitustenkiinnittäjä. "Sellaiset ohjeet minulle annettiin. Rattaillani on kaksisataa kappaletta näitä seinäilmoituksia, ja ne asetetaan julkisille paikoille ennen päivällisaikaa, kaikkialle tähän kylään. Ja", lisäsi hän silmää iskien, "kylläpä niistä varmaan koituu suurtakin hyötyä — minun mielestäni."
"Ei mitään hyötyä, niinkö arvelette?" kysäisi professori. "Miksei?"
"Koska tämä juttu on liian synkeään salaperäisyyteen verhoutunut", sanoi ilmoitustenkiinnittäjä. "Synkeään, synkeään, synkeään — hyvät herrat! Mustien voimien tihutyö? — eikä sitä voida selvittää käden käänteessä. Mutta ammatti on ammattia, ja minun on harjoitettava omaani, jona tällä kertaa on kaikkien kiihdyttäminen sekä rahanhimon ja ahneudentunteiden herättäminen!"
"Humoristi!" huomautti professori, kun ilmoitustenkiinnittäjä oli huristanut pois. Hän käveli kylään Blickin rinnalla silmäillen ympärilleen tutkivasti. Äkkiä hänen katseensa osui Valtikkaan. "Kas!" huudahti hän. "Tuossa on siis se majatalo, missä yöllinen kohtaus tapahtui? Haluaisinpa katsastaa sitä sisältä — voitaisiinkohan meille tarjota siellä hieman aamiaista?"
"Minä asustan siellä", vastasi Blick. "Se on päämajani. Ja minulla on siellä erikoinen arkihuone. Jos suvaitsette tuottaa minulle kunnian käynnillänne, sir, niin minä tilaan haukattavaa milloin vain haluatte — siellä on hyvät varastot."
Professori suostui ehdotukseen ilomielin, ja seuraavien parin tunnin ajan hän ja Blick, ruokapöydän ja valkean ääressä, keskustelivat Markenmoren kysymyksen kaikista eri puolista. Kello kolme iltapäivällä he lähtivät tutkimaan murhenäytelmän tapahtumapaikkaa, Markenmoren notkelma lopullisena päämääränään. Mutta kun he astelivat tietä pitkin, huomasi Blick äkkiä Daffy Halliwellin, juuri Dower-talon pikku portilla — ja lisäksi hän havaitsi, että Daffy viittasi hänelle rauhallisesti, ilmaisten siten haluavansa puhua hänen kanssaan.
Mies, joka kykeni arvaamaan
Antaessaan merkkinsä Blickille Daffy peräytyi pari askelta pensaikkoon, ja hänen silmissään oli ilme, joka kehoitti noudattamaan vaiteliaisuutta ja varovaisuutta. Blick vuorostaan viittasi kumppaniaan seuraamaan itseään ja kuiskaili tälle, kun he poikkesivat maantieltä ja astuivat sivuportista sisälle.
"Tämä on eräs niistä naisista, joista kerroin teille", sanoi hän. "Rouva Tretheroen kamarineito — Daphne Halliwell, sen tytön, Myra Halliwellin, sisar, joka oli naimisissa Guy Markenmoren kanssa. Hän on niinmuodoin uuden paroonin täti — ja salaperäisempi kuin kukaan. Tulkaa mukaan — minä uskottelen hänelle, että te olette minun apulaiseni."
"Oivallista!" sanoi professori. "Seikkailu! Kaikin mokomin, hyvä ystäväni! Näyttää siltä kuin ladyllä olisi jotakin ilmoitettavaa."
"Eipä ihme, jos olisikin!" vastasi Blick. "Kuten sanoin — hän on salaperäinen."
Daffy oli vetäytynyt kauemmas laakeri- ja orapihlajapensaiden lomitse kulkevalle polulle; hän odotteli nyt heitä, ja kun he lähestyivät, silmäsi hän tarkasti professoria ja varsinkin tämän muodikkaita pukimia. Hän loi kysyvän katseen Blickiin.
"Kaikki hyvin!" kuiskasi Blick. "Ammattitoverini. Mistä on kysymys?"
"Haluaisin puhua teille", sanoi Daffy. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi kapeamman polun, joka poikkesi aivan läheltä. "Tulkaa tänne", jatkoi hän. "Tuolla vähän kauempana on huvimaja, jota ei koskaan käytetä — siellä saamme olla rauhassa."
Miehet seurasivat muhkeavartaloista Daffya sokkeloisten pensaikkojen halki, kunnes he saapuivat vaatimattomalle lehtimajalle, joka sijaitsi korkeiden puiden keskellä. Astuttuaan sisälle, rappeutuneeseen ja ummehtuneeseen huoneeseen, Daffy kääntyi ja kohtasi Blickin kasvot, luoden samalla syrjäkatseen professoriin.
"Tahdoin puhua teille, herra Blick", sanoi Daffy hiljaisella äänellä. "Odotin teitä siellä portilla jo vähän aikaa arvellen, että kenties näkisin teidän lähtevän Valtikasta. Emäntäni on mennyt Selcasteriin, joten minua ei kaivata, ja kun tänne varmaankaan ei tule ketään, niin voimme jokseenkin huoleti keskustella hieman. Kuulkaas! Onhan luvattu palkkio, vai mitä?"
"Sata puntaa", myönsi Blick silmäillen häntä tiukasti.
Daffy virnisti.
"Vai niin!" sanoi hän. "Se on mitätön summa, enkä minä halua sitä. Enkä tiedäkään mitään, mikä oikeuttaisi minut saamaan sen. Mutta — jäähän tämä kaikki meidän keskemme, mitä?"
"Ehdottomasti!" selitti Blick. "Muusta ei voi olla puhettakaan.Kertokaa meille, mitä vain tahdotte ja voitte."
"Nähkääs, minä tunnen erään henkilön, joka arvaamalla on kai päässyt aika lähelle totuutta Guy Markenmoresta", vastasi Daffy. "Ja hän on mies, jolle sata puntaa olisi kipeään tarpeeseen, sillä hän aikoo muuttaa pois maasta."
"Minkä miehen?" kysyi Blick.
Daffy alensi ääntään.
"Jim Roperin!" kuiskasi hän. "Oletteko kuullut hänestä?"
"Kyllä", vastasi Blick. Hän tuumi jo itsekseen missä määrin siihen, mitä nyt saataisiin kuulla voi luottaa; sikäli kuin hän oli saattanut tehdä johtopaatoksia Daffyn luonteesta, tuntui tämä olevan niitä naisia, jotka eivät ilmoita mitään, mistä heille itselleen ei ole hyötyä. Mutta jotkut vielä käsittämättömät vaikuttimet saattoivat kiihoittaa hänet toimimaan Jim Roperin hyväksi. "Kyllä", toisti Blick. "Olen kuullut Jim Roperista. Hän on se mies, joka aikoi mennä naimisiin teidän sisarenne Myran kanssa, eikö niin — sisarenne, joka karkasi ja meni naimisiin Guy Markenmoren kanssa?"
"Juuri hän", myönsi Daffy. "Ja sentähden, että hänen piti juuri mennä naimisiin Myran kanssa, joka hylkäsi hänet ja poistui Guy Markenmoren seurassa, ei Roper ole puhunutkaan mitään. Mutta sata puntaa saanee hänet puhumaan."
"Mitä te oikeastaan tarkoitatte sanomalla: sentähden?" kysyi Blick. "Ja mistä hän ei ole puhunut?"
"Nähkääs", vastasi Daffy katsahtaen samalla kertaa molempiin miehiin, "asianlaita on seuraava — Roper on ja on aina ollut sellainen mies, jota sanottaisiin juroksi. Niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan unohda eivätkä anna anteeksi. Hän oli aina aikonut mennä naimisiin Myran kanssa ja Myra oli puolestaan antanut hänelle suostumuksensa. Itse asiassa heidät piti juuri kuulutettaman, kun Myra karkasi äkkiarvaamatta Guyn kanssa. Eikä todellakaan kukaan — en edes minä, hänen oma sisarensa — saanut tietää, mitä hänestä oli tullut, ennenkuin vasta äsken, jolloin tämän jutun yhteydessä kävi ilmi, että he olivat menneet naimisiin. Hänen karkaamisensa jälkeisinä aikoina kävi Roper ensialuksi monta kertaa etsimässä häntä Lontoossa. Milloinkaan hän ei nähnyt Myrasta vilahdustakaan, kaiketi, mutta aina hän vannoi, että Guy Markenmore oli viekoitellut tytön karkaamaan. Vannoipa hän vielä muutakin — nimittäin, että jos hän sattuisi kohtaamaan Guy Markenmoren, niin hän tappaisi hänet, vaikka hänet siitä hirtettäisiin heti paikalla. Hän tarkoitti täyttä totta! Näin hän puhui minulle viimeksi vähän ennen kun matkustin Intiaan rouva Tretheroen mukana, ja samaa kuulin hänen sanovan aivan ensiksi; kun palasin tänne takaisin seitsemän vuotta myöhemmin."
"Hautoiko hän vieläkin sitä mielessään — seitsemän vuoden päästä?" kysäisi Blick.
"Hän olisi kai toteuttanut aikeensa seitsemäntoista vuodenkin kuluttua, jos olisi vain kohdannut Guy Markenmoren", vastasi Daffy. "Hän on niitä miehiä! Huomasin, että yhtämittainen ajattelu oli heikontanut hänen terveyttään. Vain se asia oli aina hänen mielessään. No niin, vasta pari viikkoa sitten kohtasin hänet eräänä päivänä täälläpäin ja satuin mainitsemaan hänelle, että vanha sir Anthony eli viimeisiä päiviään ja että Guy palaisi varmaan takaisin ja ottaisi isännän ohjat käsiinsä, jolloin hän katseli karsaasti ja sanoi, että jos Guy palaisi takaisin, ei hän herrastelisi kauankaan, vaan saisi veitsen kylkeensä! Ja sanonpa teille, koska sivullisia ei tarvitse pelätä, että kuultuani Guyn murhasta uskoin ensin varmasti, että Roper oli kohdannut hänet sinä aamuna ja surmannut hänet — uskoin todellakin!"
"Ettekö sitten usko enää?" kysäisi Blick.
"En!" vakuutti Daffy. "Mutta luulen, että Roperilla on varmoja aavistuksia siitä, kuka hänet murhasi. Itse asiassa enemmän kuin vain aavisteluja — ehkä hän tietää. Ja sanon teille, että kenties hän suostuu kertomaan teille sadasta punnasta, sillä kun hän on nyt saanut tietää, että Myra on kuollut, hän haluaa lähteä täältä ja matkustaa ulkomaille."
"Kuinka olette tullut ajatelleeksi, että Roper tietää jotakin?" tiedusti Blick. "Sanokaa meille suoraan, no! Onko hän puhunut teille jotakin?"
"Kyllä!" vastasi Daffy. "Kohtasin hänet pari päivää sitten, kun hän oli tullut kylään puotiostoksilleen. Me jouduimme puheisiin samalla portilla, missä te kohtasitte minut äsken, ja tietysti pakisimme vain murhasta. Minä kysyin häneltä suoraan, oliko hän sekaantunut siihen jollakin tavoin. Hän vastasi kieltävästi; ikävä kyllä, hän ei ollut! Ja sitten hän puhui vielä muutakin. 'Voisin kertoa siitä jotakin', sanoi hän, 'mutta en kuitenkaan kerro, sillä teko on nyt tehty. Minä en tahdo auttaa poliiseja', jatkoi hän. 'Tehkööt he työnsä'. Siinä kaikki — sitten hän poistui."
"Selittämättä teille mitään muuta?" kysyi Blick.
"Hän ei sanonut mitään muuta", vastasi Daffy. "Mutta minä olen varma siitä, että hän tietää jotakin. Mutta jos aiotte tutkia häntä, niin älkää Jumalan nimessä ilmaisko hänelle, mitä olen puhunut teille asiasta!"
"Siihen voin suostua helposti, jos annatte minulle vielä erään selityksen", sanoi Blick rohkaisevasti. "Lausuiko Roper uhkauksia Guy Markenmorea vastaan kenenkään muun kuullen? — ennenvanhaan, tarkoitan?"
"Kyllä, varmasti hän lausui, ennenvanhaan — ennenkuin minä matkustinIntiaan!" vakuutti Daffy. "Olen kuullut hänen puhuneen hirveitä asioitaValtikassa. Luulenpa, että kylässä on monia, jotka ovat kuulleet hänenuhkauksensa."
Blickin mieleen johtui ensimmäinen keskustelu, jota hän oli kuunnellut Valtikassa, sekä eräiden kyläläisten huomautukset niistä vihamielisistä tunteista, jotka kannustivat useita lähiseutulaisia Guy Markenmorea vastaan.
"Hyvä", sanoi Blick. "Teidän nimeänne ei mainita. Olen kuullut jo ennenkin yhtä ja toista Roperin uhkailuista ja tunteista. Mutta missä asuu Roper?"
"Ihan yksikseen, keskellä metsää sijaitsevassa majassa harjanteen toisella puolen, Markenmoren notkelman takana", vastasi Daffy. "Hän elää omia olojaan — kylään hän saapuu vain kerran viikossa ostamaan mitä kulloinkin tarvitsee."
"Millainen mies hän on?" kysyi Blick.
"Ennenkuin Myra karkasi, oli hän hauskempi poika kuin kukaan näillä main", vastasi Daffy. "Mutta tuo tapaus myrkytti hänen elämänsä. Hän on tumma, synkkä, tyyni mies, nyt — harvapuheinen eikä hymyile koskaan. En tiedä, saatteko häneltä tietää mitään, mutta olen aivan varma, että hän sekä tietää että on arvannut jotakin."
"Oletteko omasta puolestanne aivan varma siitä, että Roper itse on syytön?" kysäisi Blick katsellen tutkivasti kamarineitoa.
Daffy Halliwell silmäsi molempiin miehiin ja päästi omituisen naurahduksen.
"Kyllä!" huudahti hän. "Olen varma siitä!"
"Miksi sitten?" kysyi professori sekaantuen vasta nyt keskusteluun."Kuinka voitte olla varma?"
Daffy loi tutkivan katseen toiseen kysyjään. Tarkasteltuaan häntä huolellisesti kokonaisen minuutin hän alkoi puhua.
"Te näytte ymmärtävän — kuka lienettekin", sanoi hän äkkiä. "Mutta että te olisitte poliisimies — etsivä tai muu — sitä en usko! Olen varma siitä, ettei Jim Roper tappanut Guy Markenmorea, sillä jos hän olisi sen tehnyt, niin hän olisi heti kuuluttanut maailmalle, että nyt hän on kostanut! Hän ei olisi välittänyt rahtuakaan, vaikka hänet olisi hirtetty seuraavana päivänä!"
Blick tiedusteli vielä Daffylta lähemmin Roperin asuinpaikasta, minkä jälkeen hän poistui kumppaneineen. Professori asteli eteenpäin vaiteliaana kotvasen.
"Tuo nainen on tarkka ihmistuntija!" huomautti hän vihdoin. "Hänestä olisi teidän ammattialallanne suurta hyötyä, Blick! Olen varma siitä, että hänen äskeiset sanansa pitävät täydelleen paikkansa. Sellainen mies kuin hänen kuvailemansa, joka on elättänyt kostonhimoaan kaikki nämä vuodet, ei välittäisi paljoakaan, kuka saa tietää, että hän on tyydyttänyt sen vihdoinkin. Hän, ymmärrättehän, olisi saavuttanut päämääränsä! Millään muulla ei olisi väliä."
"Entäs itsesäilytysvaisto?" virkkoi Blick.
"Luulenpa, ettei hän piittaisi siitäkään mitään!" vastasi professori miettivästi. "Ei — tuon naisen käsitys on oikea. Meidän on kai pidettävä syyttömänä Roper-veikkosta. Lisäksi mies, jolle on tehty suurta vääryyttä. Olen utelias näkemään hänet."
"Luullakseni tapaamme hänet pian", sanoi Blick. "Hän asuu jossakin täällä metsissä."
Blick johdatti kumppaninsa notkotietä pitkin, Puistikon ja Woodlandin huvilan ohitse, Markenmoren notkelman ylitse kohoavan vuoren huipulle. Notkelman toisella puolen ei Blick ollut koskaan käynyt; hän tunsi hämmästystä nähdessään täällä tienoita, joiden jylhyys ja erilaisuus muodostivat räikeän vastakohdan sille viehättävälle ja kuvankauniille seudulle, jonka hän ja hänen kumppaninsa olivat vastikään jättäneet taakseen. Täällä, ylänteiden pohjoispuolella, rikkoivat rinteitä syvät, kolkonnäköiset laaksot ja rotkot; vuorenseinämistä ulkoni valtavia kielekkeitä; vanhoja, synkkiä, nähtävästi läpipääsemättömiä metsiä oli joka taholla; nämä kaksi miestä, jotka katselivat kummastuneina heitä ympäröivää, luonteeltaan melkein villiä maisemaa, huomasivat, ettei silmänkantamiin näkynyt ainoatakaan ihmisasumusta.
"Jylhää seutua!" huomautti professori. "Autiota!"
Mutta Blick kohotti kätensä.
"Kuulkaas!" sanoi hän.
Jostakin heidän oikealta puoleltaan kuului selviä kirveeniskuja, hakattaessa voimakkaasti puun tyveen. Kääntyessään ääntä kohti he näkivät kuusen pitkän, suipon latvan huojuvan, kallistuvan ja katoavan matalampien puiden joukkoon, joiden yli se oli kohonnut: kuului kumeaa ryskettä.
"Meidän miehemme taitaa siellä työskennellä", sanoi Blick.
Ääneti miehet kävelivät rinteen poikki sille taholle, mistä kirveen kalke oli äsken kuulunut, vaikka nyt olikin hiljaista. Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat metsäkaistaleelle, jossa olevasta aukeamasta he näkivät viljelyspalstan kauempana metsässä. Siellä, kaatuneen kuusen vieressä, seisoi mies, joka parhaillaan oli lyhyen savipiippunsa sytytyspuuhissa. Kirveensä hän oli laskenut puuta vasten, joka juurikään oli kaadettu; lähelle sitä oli koira paneutunut maata isäntänsä takille. Se höristi toista korvaansa ja aukaisi toisen silmänsä, kun vieraat tulivat lähemmäksi; kun se päästi matalan murahduksen, kääntyi mies ja loi vierailijoihin karsaan, kysyvän katseen.
"Kauheannäköinen mies!" mutisi professori. "Ja tuo hänen kirveensä on pelottava ase, Blick! Käyttäisinpä hyvin siivoa kieltä hänelle puhuessani — ensialuksi."
Blick hymyili.
"Minä en pelkää häntä!" vastasi hän. "Hyvällä puheella päästään pitemmälle kuin väkivallalla. Hyvää iltapäivää!" jatkoi hän ystävällisesti, kun he tulivat lähemmäksi hakemaansa miestä. "Oletteko te James Roper?"
"Se on nimeni, herra", vastasi metsänvartija.
"Tässä on minun nimeni", sanoi Blick ottaen esille poliisikorttinsa."Olette kai kuullut minusta. Minä majailen Valtikassa."
Roper otti kortin, katsahti siihen ja Blickiin ja ojensi sen takaisin, välinpitämättömästi.
"Olen kuullut jotakin sentapaista", vastasi hän.
Blick istahti kaatuneen puun rungolle ja kaivoi taskustaan piippunsa ja tupakkansa.
"Haluaisin tietää, voitteko te antaa minulle hieman tietoja, Roper", sanoi hän. "Tehän asutte näillä seuduin, eikö niin?"
"Ihan äärellä", vastasi Roper sellaisella äänellä, kuin hän olisi tahtonut sanoa, ettei Blickillä ole mitään tekemistä hänen asuinpaikkansa kanssa.
"Silloinpa te tunnette tämän paikkakunnan — nämä metsät, rinteet ja harjanteet — varsin hyvin, kaiketi", jatkoi Blick. "Samoilette täällä yltympäriinsä, varhain aamulla ja ehkä myös myöhään illalla, epäilemättä?"
Roper ei vastannut mitään. Nyt hän oli saanut piippunsa palamaan ja alkoi karsia yläoksia ja ohuempia haaroja puusta, jolle Blick oli istuutunut. Blick antoi hänen olla vaiti eikä itsekään virkkanut mitään, mutta kotvasen kuluttua kirveen kevyet heilahdukset lakkasivat ja Roper, nojaten kirveen varteen, katsoi kysyjään.
"Te ette ole tulleet tänne turhanpäiten!" sanoi hän otsaansa rypistäen. "Mitä te oikein tahdotte? Te, kuulemma, tutkitte tuota Markenmoren notkelman juttua. Minä en tiedä siitä mitään. Olisihan teidän päähänne luullut pälkähtävän, että jos olisin tiennyt, olisin tullut teidän puheillenne tai mennyt Selcasteriin poliisin luo kertomaan asiasta."
"Yhtä hyvin minun päähäni olisi saattanut pälkähtää, ettette te ole tahtonut tehdä sitä", vastasi Blick luoden salasilmäyksen puhetoveriinsa. "Olen saanut tietää yhtä ja toista, sitten kun tulin näille tienoille. Teillä oli aimo lailla kaunaa Guy Markenmorea vastaan, teillä, vai mitä?"
Roperin kasvot kävivät entistään synkemmiksi ja karsaammiksi.
"Minä en tiedä mitään varmaa siitä, miten hänen päivänsä päättyivät, en vähääkään", murahti hän. "Ja mitä taas vihankaunaan tulee, niin täällä on joka taholla henkilöitä, jotka tietävät, kuinka se heittiö kohteli minua! Eikö kunnon miehellä, olinpa minä mitä hyvänsä, ole oikeus tuntea mitä vain haluaa toista miestä kohtaan, joka on kohdellut häntä kehnosti?"
"Teillä on yhtä suuri oikeus tunteisiinne kuin kenellä hyvänsä", myönsiBlick. "Kuka väittää, ettei teillä ole?"
Roper näytti lauhtuvan hieman.
"Nähkääs", huomautti hän venytellen, "niiden tunteiden takia, jotka täyttävät minut, en olisi kohottanut sormeanikaan sen miehen pelastamiseksi! Hän on saanut ansaitun palkkansa! Mutta siitä en tiedä mitään varmaa, kuka hänelle sen antoi."
"Tarkoitatte — yksityiskohdista", huomautti Blick. "Mutta kuulkaas nyt, Roper. Te vaeltelette koko lailla näillä paikoin, varhain ja myöhään, ja teidän silmäparinne samoin kuin myös korvanne ovat kai hyvin terävät. Guy Markenmore on kuollut! — pelastukseksi hänelle itselleen, miten vain haluatte! — minusta se on vallan yhdentekevää. Mutta mitäs, jos te — jos te sattuisitte tietämään jotakin hänestä, hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista, ja kertoisitte asiasta — varsinkin jos se maksaisi vaivan? Esimerkiksi — oletteko käyskennellessänne näillä seuduin, kuten teillä on tapana tehdä, nähnyt mitään epäilyttävää tai kohdannut täällä epäilyttäviä henkilöitä? Oletteko yleensä kuullut tai nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"
Roper katsoi vuoroin kumpaankin vieraaseen. Professori, poltellen sikaaria, tähysteli häntä tarkkaavasti.
"En ole kuullut mitään sellaista, että kannattaisi tuhlata aikaansa sen kertomiseen", sanoi Roper äkkiä.
Blick veti ääneti esille palkintoilmoituksensa ja ojensi sen metsänvartijalle; professori, joka seurasi tapahtumain kulkua jännittyneen tarkkaavana, näki Roperin silmien kirkastuvan hänen katsellessaan isoa kirjoitusta, jossa oli rouva Braxfieldin lupaama palkkiota koskevat yksityisseikat. Hän rypisti tuuheita kulmiaan lukiessaan innokkaasti tarjousta.
"Mitäs siitä ajattelette?" kysyi Blick senjälkeen. "Jokaiselle, joka voi luoda vähänkin valaistusta asiaan, maksetaan sata puntaa. Jos tiedätte jotakin — ottakaa huomioon, Roper, etten minä väitä teidän tietävän! — mutta — jos te tiedätte — no?"
Roper alkoi kääriä kokoon palkkioilmoitusta; hän tuijotti miettivästi edessään oleviin puihin ja ojensi paperin takaisin etsivälle.
"Pitäkää se!" sanoi Blick. "Niitä on kiinnitetty tänne joka paikkaan.Jos satutte tietämään jotakin, Roper, niin siepatkaa se ensiksi!"
"Tämä rahako — sata puntaa?" sanoi Roper venytellen. "Maksetaanko se varmasti?"
"Menen takuuseen siitä!" vastasi Blick. "Ihan varmasti! — kenelle hyvänsä, ken voi antaa tarkkoja tietoja. Tiedättekö mitään?"
"Puhtaana rahanako?" kysyi Roper.
"Puhtaana rahana!" myönsi Blick. "Käteisenä!"
Roperin piippu oli sammunut. Äkkiä hän istuutui kaadetulle puulle ja ryhtyi jälleen sytyttelemään piippuansa, vitkastellen, mikä osoitti, että hänen aivonsa työskentelivät ankarasti.
"Sata puntaa olisi minulle hyvään tarpeeseen", sanoi hän äkkiä. "Se ei ole kovinkaan paljon, eipä tosiaankaan! — mutta minulle siitä olisi suurta hyötyä. Olen perinpohjin kyllästynyt tähän paikkakuntaan nyt ja tahdon päästä pois — aloittaa uuden elämän, jossakin kaukana täältä! Tuo Guy Markenmore-lurjus — hän pirstoi minun elämäni, mutta nyt — no hyvä, jos saan rahat, lähden täältä suoraapäätä katselemaan uusia seutuja ja uusia kasvoja ja koettamaan, voinko unohtaa. Olen liian kauan viettänyt yksinäistä elämää, ja —"
Blick ei ollut valmistautunut tähän tunteenpurkaukseen eikä liioin yhtä odottamattomaan, perin kiihkeään, samanlaiseen mielenilmaisuun professorin taholta.
"Kuulkaas, mies hyvä!" huudahti professori. "Te ette tunne minua — vähätpä siitä! — tämä Blick tuntee. No niin, jos te tahdotte aloittaa alusta — uuden elämän, niinkö? — niin minä annan sata puntaa tuon palkkiorahan lisäksi — sydämeni halusta — ja heti paikalla! Mutta — jos tiedätte jotakin — kertokaa!"
Roper tuijotti hämmästyneenä professoriin, joka nyökkäsi kehoittavasti.
"Kiitos, sir!" sanoi Roper äkkiä. "Huomaan, että tarkoitatte täyttä totta — te olette mies, jolla on hieman sydäntä! No niin, minä en tiedä mitään varmaa, mutta minä voin jokseenkin hyvin arvata — jotakin."