William Pegge
Salapoliisin vaisto, joka oli Blickin toinen luonto, heräsi voimakkaana ja innokkaana, kun hän kuuli tämän ilmoituksen. Hänkin katsahti Grimsdaleen tutkivasti.
"Onko hän tullut kertomaan jotakin?" kysyi Blick.
"Minulle hän ei puhunut edes sen vertaa", vastasi isäntä, "mutta luulisinpa olevan. Hän hiiviskeli takaovemme lähettyvillä, kunnes sai minut näkyviinsä, ja silloin hän kysyi, olitteko te kotona ja voisiko hän tavata teitä, halusi kertoa asian vain teille — kenenkään muun ei pitäisi saada tietää siitä mitään."
"Käskekää hänet sisään — ja sanokaa hänelle, ettei kukaan saa tietää mitään, olipa kysymys mistä hyvänsä", määräsi Blick. "Ehdottoman salainen asia, vai mitä?"
Grimsdale silmäsi ikkunaan, astui lattian poikki sen luo ja veti verhot eteen. Hän poistui huoneesta — palatakseen hetkistä myöhemmin mukanaan nuori mies, jolla oli karkeapintainen puku ja keikailevat säärystimet; muuten hän oli älykäskatseinen, teräväpiirteinen, ja katseli etsivää melkein samalla tavoin kuin varmaankin olisi katsellut pesästään juuri ulos ryntäävää viekasta kettua.
"William Pegge, herra Blick", sanoi Grimsdale.
Blick nyökkäsi ystävällisesti aralle ja varovaiselle vierailijalleen ja viittasi häntä istuutumaan lähelleen tuolille iloisen valkean ääreen.
"Hyvää iltaa, Pegge", sanoi hän. "Istuutukaa — haluatteko kulauksen?"
Pegge istahti mukavaan tuoliin, pani hattunsa lattialle ja veti naamansa pöllömäiseen virnistykseen.
"No, kiitos, sir", vastasi hän. "Eihän pisara olutta tekisi pahaa."
Blick katsahti Grimsdaleen, joka pyörähti huoneesta ja palasi kädessään vaahtoava oluthaarikka, jonka laski tallirengin eteen.
"Pitäkää huoli siitä, ettei meitä häiritä, Grimsdale", sanoi Blick. "Jos joku — olipa hän kuka hyvänsä — kysyy minua, niin sanokaa, etten ole tavattavissa."
Isäntä vetäytyi pois sulkien oven perässään, ja Blick ojensi tupakkakukkaronsa vieraalleen, joka hypisteli piippuaan.
"Ottakaahan tuosta", sanoi hän anteliaasti, "ja sytyttäkää. No niin — te halusitte keskustella kanssani, Pegge. Mikä on asianne?"
Ennenkuin Pegge vastasi tähän suoraan kehoitukseen, täytti hän ja sytytti piippunsa; imaisten koetteeksi muutamia vahvoja sauhuja ja kohottaen oluthaarikan huulilleen hän ilmaisi mutisten tuntevansa suurta kunnioitusta kestitsijäänsä kohtaan. Sitten, luoden ympärilleen katseen, joka osoitti hänen haluavan, että asia pidettäisiin tarkasti salassa, hän katsahti viekkaasti Blickiin.
"En haluaisi joutua ikävyyksiin", huomautti hän.
"Aivan niin!" myönsi Blick. "Te ette halua — sen vuoksi — mitä aiotte ilmoittaa minulle."
"Enkä saattaa kenellekään muullekaan ikävyyksiä", jatkoi Pegge. "Se on — jolleivät he kenties ansaitse sitä!"
"Juuri niin — jolleivät he ansaitse sitä", sanoi Blick. "Ettekö siinä tapauksessa pitäisi väliä?"
"Minä en pelkää kertoa sitä, minkä tiedän olevan totta", vastasi Pegge. Hän tarkasteli etsivää uudelleen kiireestä kantapäähän. "Asian laita", jatkoi hän, "asian laita on kai siten, että jos minä kerron teille — jotakin — minä joutuisin kertomaan sen uudestaan — todistajana kaiketi?"
"Kaikki riippuu siitä, millainen asia se on, Pegge", vastasi Blick. "Saattaisitte joutua — jos se on hyvin tärkeä. Voi käydä niinkin, ettette joutuisi — jos se on vain jotakin, mitä te haluaisitte ilmoittaa minulle näin kahden kesken. Oli miten oli, teille ei tule siitä mitään kiusaa — kunhan vain puhutte silkkaa totta."
"Entäs todistajat", tiedusteli Pegge. "Saavatko he esiintyä rauhassa tuomarien, valamiesten ja asianajajain edessä oikeudessa? Eihän kukaan vain voine estää heitä puhumasta, mitä he tietävät, vai mitä?"
"Ehdottomasti rauhassa, kaikissa suhteissa", sanoi Blick ponnekkaan päättävästi. "Huonoa on kenenkään hätyyttää todistajaa, Pegge! Älkää olko yhtään huolissanne siitä, veikkoseni."
Pegge nyökkäsi, otti toisen kulauksen olutta ja näytti rohkaisevan mieltään.
"No, minä tiedän jotakin!" sanoi hän äkkiä. "Olin jo vähällä kertoa siitä tänä aamuna, siellä tutkinnossa —"
"Olitteko siellä?" kysyi Blick.
"Melkein koko ajan", myönsi Pegge. "Kuulin kaikki, mitä Grimsdale kertoi, jokaisen sanan. Häntä kuullessani tuumin jo astua esille, katsokaas, mutta en oikein tietänyt mitä tehdä, ja kun sitten kuulin heidän puhuvan lykkäämisestä, arvelin, että luopuisin tuumastani ja pohtisin asiaa perinpohjin. Mutta kun sain kuulla, että te aioitte jäädä tänne huolehtimaan asioista, ajattelin, että minun pitäisi puhua siitä teille."
"Aivan oikein, Pegge — kiitoksia paljon", sanoi Blick. "Olkaa kuin kotonanne. Ja nyt — mikä on asianne?"
Pegge otti piipun suustaan ja nojautui hieman lähemmäksi puhetoveriaan.
"Nähkääs", sanoi hän, "se on tällainen. Te kai kuulitte, mitä Grimsdale kertoi Guy Markenmoren tulosta tähän taloon murhan edellisenä iltana ja siitä, että hän oli kahden muun herrasmiehen seurassa?"
"Tietysti", vastasi Blick, "kuulin sen".
"Toinen heistä", jatkoi Pegge, "oli pitkä mies — herra Harboroughin pituinen? Niinhän kertoi Grimsdale — sen nojalla, mitä oli nähnyt miehestä heidän mennessään pois."
"Kyllä — muistan", sanoi Blick.
"No niin, minäpä kerron teille jotakin", jatkoi Pegge näyttäen innostuvan yhä enemmän omaan tarinaansa. "Grimsdale lienee maininnut teille, että minä olen tallirenkinä rouva Tretheroella — meillä on siellä ajuri ja kaksi tallirenkiä — minä olen tallimestari. Meidän emännällä on viisi hevosta nykyään — kaksi metsästyshevosta, pari vaunuhevosia ja mainio ori. No, maanantaipäivän iltapuolella, tämä ori — se ei ole mikään tavallinen eläin, sillä rouva Tretheroe pulitti siitä kokonaista sataneljäkymmentä guineaa, sairastui — ähkyyn tai johonkin sentapaiseen — ja minun oli noudettava paikalle eläinlääkäri. Tuo eläinlääkäri viipyi meillä pari tuntia sinä iltana oritta lääkitsemässä ja sai sen melkoisesti virkoamaan. Mutta hän sanoi ajurillemme ja meille muille: 'Jonkun teistä, miehet, on jäätävä tämän oriin luo yöksi ja pidettävä siitä hyvää huolta.' Minä tarjouduin siihen hommaan — ne kaksi muuta ovat naineita miehiä ja asuvat täällä kylässä; minä kun olen yksinäinen mies, niin jäin vahdiksi talliin, ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", sanoi Blick. "Te olitte paikalla."
"Paikalla, niin sanoaksemme", myönsi Pegge. "Nähkääs, se eläinlääkäri jätti meille jotakin lääkeainetta ja selitti minulle, mitä minun on yön aikaan tehtävä oriille, ja kun sitten alkoi käydä myöhäiseksi ja kaikki muut olivat menneet tiehensä, menin minä illalliselleni palvelijain halliin ja otin syömisen puolta yön ajaksi ja sijoituin niin mukavasti kuin vain saatoin satulavajaan, joka on sen pilttuun vieressä, missä oli tuo sairas ori. Sillä ei ollut hätääkään, oriilla — siitä ei ollut minkäänlaista vaivaa ja se on nyt jo aivan terve — toipui jälleen täydellisesti. Mutta tämä asia ei ole kuitenkaan mistään kotoisin, kuten on tapana sanoa — puhuin oriista siksi, että näkisitte, kuinka tulin valvoneeksi koko maanantaiyön, käsitättekö?"
"Käsitän", sanoi Blick. "Kaikki on aivan selvää, Pegge. Jatkakaahan!"
"No niin", jatkoi Pegge, "mitään ei tapahtunut neljännestä vaille kahteen saakka aamulla. Tiedän kellon olleen niin paljon siitä, että minun oli käytävä katsastamassa oritta tämän tästä sitten kun lääkäri oli lähtenyt sen luota, ja juuri siihen aikaan minun piti mennä sitä katsomaan. Olin käväissyt sen pilttuussa, kun pois tullessani muistin, ettei kukkarossani ollut enää tupakan jyvääkään. Mutta minulla oli sitä yllin kyllin rasiassani makuuhuoneessani ja niin lähdin noutamaan sitä. No niin, teidän on tiedettävä, että meidän tallirakennuksemme Dower-talossa eroittaa pihatiestä korkea aita — pensasistutukset — käsitättekö? Minä astelin tämän aidan vierustaa, sen ja vaunuvajan seinän välitse, rappuja kohti, jotka vievät minun makuuhuoneeseeni, kun kuulen jonkun tulevan alas pihatietä, pensasaidan toista puolta — hiljaa, ihan niin. Silloin minä pysähdyin, pidätellen hengitystäni —"
"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Blick. "Minkälaisella maaperällä kävelitte, te itse, Pegge? Oliko tie kivetty vai oliko se polku?"
"Asfalttinen — vasta hiljan laskettu", vastasi Pegge arvelematta. "Sillä on peitetty tallimme koko edusta. Se laskettiin silloin, kun rouva Tretheroe saapui ja ryhtyi korjailemaan paikkoja."
"Ja mitä teillä oli jalassanne, millaiset jalkineet?"
"Tenniskengät, jotka isännöitsijä oli lahjoittanut minulle", vastasiPegge. "Ne olivat jääneet joltakin herralta."
"Hyvä on", sanoi Blick. "Jatkakaa. Te pysähdyitte hengitystänne pidätellen —"
"Pysähdyin siihen paikkaan, hiivin pensaikkoon ja tähyilin pihatielle. Silloin näin miehen tulevan talon siltä puolelta, missä on ovi, josta pääsee takana oleviin kasvitarhoihin. Hän meni ihan ohitseni, kävellen hiekkaisen tien vieressä olevaa ruohopolkua pitkin."
"Näittekö hänet selvästi?"
"Vaikka oli yö — kirkas yö sentään — näin hänet yhtä selvästi kuin teidät nyt! Noh — ei nyt ihan yhtä selvästi."
"Näittekö hänet niin hyvin, että saatoitte eroittaa, kuka hän oli?"
"Näin!"
"Noh?" kysyi Blick katsellen tarkasti kertojaa. "Kuka hän oli?"
Pegge katsoi yhtä tiukasti kysyjään.
"Se saksalainen herra, joka vierailee meidän rouvamme luona!" vastasi hän.
"Parooni von Eckhardstein?"
"Sama mies! Parooniksi me häntä nimitämme."
"Oletteko aivan varma, Pegge?"
"Panen pääni pantiksi!" vakuutti Pegge.
Blick täytti jälleen piippunsa ja sytytti sen vedellen vaiteliaana sauhuja pari minuuttia.
"Hyvä", sanoi hän vihdoin, "minne hän meni?"
"Hän loittoni muutamia yardeja tietä pitkin, mutta sitten hän kääntyi polulle, joka vie pensaikkojen halki valtamaantielle", vastasi Pegge. "Se yhtyy valtamaantiehen ihan lähellä niiden mökkien kohdalla, jotka ovat vähän kauempana tästä talosta, Valtikasta. Orapihlaja-aidassa on siellä pieni rautaportti — kenties olette huomannutkin sen? Hän astui maantielle sen kautta — noin kahdensadan yardin päässä täältä."
"Ja te sanotte tämän tapahtuneen noin neljännestä vaille kaksi tiistaiaamuna?"
"Juuri niihin aikoihin", vakuutti Pegge. "Kello lienee ollut silloin kuusi tai kahdeksan minuuttia vaille, se oli neljännestä vaille ainakin silloin, kun kävin katsomassa oritta, enkä viipynyt sen pilttuussa montakaan minuuttia. Ja sitten menin suoraa päätä noutamaan tupakkarasiani ja kuulin askeleet."
"Teistä kai tuntui juttu kummalliselta — vieras lähtee talosta siihen aikaan yöstä — eikö tuntunutkin?" tiedusteli Blick.
"Tavattoman kummalliselta se minusta tuntui", myönsi Pegge. "Mutta eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Enkä olisi kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, jollen olisi nähnyt häntä uudestaan."
"Oho!" sanoi Blick "Vai niin! Te näitte siis hänet uudestaan?"
"Näin — ja kun päivä alkoi jo valjeta — näinkin hänet sillä kertaa ihan selvästi!"
"Paljonko oli kello silloin?"
"Meidän tallimme päädyssä on kello", sanoi Pegge. "Se oli vastikään lyönyt neljä."
"Neljä!" toisti Blick miettivästä. "Hm! Entä missä näitte hänet kello neljältä? Samassa paikassako?"
"En", vastasi Pegge. "Juuri vähän ennen neljää minusta alkoi tuntua siltä, ettei kuppi teetä olisi pahemmaksi. Minulla oli mukanani teekannu ja hiukan teelehtiä sen sisällä, mutta tietysti tarvitsin myös kiehuvaa vettä. Meillä on kaasukeittiö siellä pikku huoneessa tallin perällä, jossa meidän ajurimme tavallisesti oleilee, nähkääs, ja niin menin laittamaan siihen valkean keittääkseni hiukan vettä kattilassa. Minun siellä ollessani kello löi neljä. Olin juuri pannut kattilan tulelle, kun kuulin sen lyövän neljä. Siinä pikku huoneessa on ikkuna, joka aukeaa taustan kasvi-istutuksiin päin — ne kiertävät Dower-talon takaa puiston reunaan asti, missä puisto alkaa kohota kukkuloita kohti. Istutusten ja puiston välillä on tiheässä kuusia ja lehtikuusia, ja äkkiä, näin tämän paroonin ilmautuvan niiden seasta ikäänkuin hän olisi tullut ylempää harjulta."
"Oliko hän yksin?" kysyi Blick.
"Kyllä, hän oli yksin, aivan yksin, kuten aikaisemminkin", vastasiPegge.
"Kuinka kaukana te olitte hänestä?"
"Kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen yardin päässä."
"Mihin hän oli silloin menossa?"
"Hän asteli saman ison orapihlaja-aidan vierustaa samalle ovelle päin, josta luulen hänen tulleen uloskin."
"Voitiinko hänet nähdä talosta?"
"Ei — luulen, ettei", sanoi Pegge. "Talon ja istutusten välillä on tiheä rivi puita — pyökkejä, vasta lehteen puhjenneita."
"Näittekö hänen menevän sen ohi?"
"Näin hänen tunkeutuvan puuriviin", sanoi Pegge. "Kun hän oli kerta päässyt sen läpi, oli hän ihan lähellä mainitsemaani sivuovea."
"Te kai tunnette Dower-talon perinpohjin, Pegge?" kysyi Blick.
"Kyllä", vakuutti Pegge. "Olin siellä jo ennen kuin rouva Tretheroe tuli ja vuokrasi sen. Olen asunut siellä nuoruudestani saakka. Jouduin sinne ensi kerran ollessani neljäntoista vuoden ikäinen."
"No hyvä, entäs tuo sivuovi? Millainen se on? Mihin se vie sisälle?"
"Käytävään, joka kiertää talon koko takaosan ympäri. Siitä lähtevät portaat — leveät portaat — jotka johtavat ylhäällä olevan kaksoisoven kautta eteishallin suurille portaille."
"Sitenkö, että kuka hyvänsä saattaa makuuhuoneista päästä helposti niille?"
"Varsin helposti!" myönsi Pegge.
"Kello neljän aikaan aamulla ei kai ole jalkeilla ainoatakaan palvelijaa?" tiedusti Blick mietittyään kotvan.
Peggen kasvot vetäytyivät leveään hymyyn.
"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Palvelijain herätyskello soi kello kuudelta. Sitä ennen heitä ei tapaa ainoatakaan jalkeilla."
"Kun olemme tulleet puhuneeksi palvelijoista", huomautti Blick, "niin tunnetteko rouva Tretheroen kamarineidin?"
Pegge hymyili.
"Daffy Halliwellinkö?" vastasi hän. "Tietysti tunnen."
"No hyvä, entä kuka on tämä Daffy Halliwell? Ja mikä on hänen oikea ristimänimensä?"
"Daphne", sanoi Pegge siekailematta. "Kukako hän on? Katsokaas, hänen isällään oli viljelyksen tapaista ylängön toisella puolen, Markenmoren notkelman takana. Heitä oli kaksi tyttöä — Daffy ja Myra. Daffy muutti Intiaan rouva Tretheroen mukana ja palasi hänen kanssaan. Myra — en tiedä, mitä hänestä on tullut. Hän katosi tietämättömiin juuri noihin aikoihin — vaikka nyt muistuukin mieleeni, että hänen piti mennä naimisiin erään miehen kanssa, joka asui lähellä heitä — Jim Roperin, sir Anthonyn metsänvartijan kanssa."
Blick ei piitannut paljoakaan näistä yksityiskohdista; hän harkitsi tallirengin antamien tietojen pääkohtia.
"No, Pegge", sanoi hän hetken päästä, "muuan tärkeä kysymys — olenko minä ensimmäinen henkilö, jolle kerrotte tämän tarinan?"
"Te olette aivan ensimmäinen!" vastasi Pegge kerkeästi, "En ole hiiskunut siitä edes puolella sanalla kenellekään muulle kuin teille!"
"Ettekö ole milloinkaan huomauttanut palvelustovereillenne nähneenne parooni von Eckhardsteinin ulkona siihen aikaan aamusta?" tiedusti Blick.
"En!" vakuutti Pegge. "En tahdo kieltää, että olisin saattanut niin tehdä aivan ohimennen, jollen olisi kuullut Guy Markenmoren murhasta sinä aamuna. Mutta minä kuulin siitä, hyvin varhain — varemmin kuin monet muut — ennenkuin ajurimme ja toinen tallirenkimme olivat tulleet vielä tallille — enkä niin ollen virkkanut näkemästäni mitään."
"Kuka teille kertoi murhasta — niin aikaisin?" kysyi Blick.
"Kyläpoliisimme", vastasi Pegge. "Minä seisoskelin itäisen lehtokujamme päässä, kun hän ja Hobbs riensivät rinnettä ylös ylängölle. Hobbs oli käynyt hakemassa häntä. Minä olisin lähtenyt heidän mukanaan Markenmoren notkelmaan, jos olisin voinut jättää oriin. Olin juuri tehnyt pienen kävelyretken puutarhamme laitaan hengittääkseni hieman raitista ilmaa oltuani koko yön satulavajassa, kun poliisi ja Hobbs kiiruhtivat ohi. Ja arvellen asioiden olevan yhteydessä toistensa kanssa ajattelin, että on parasta pitää suunsa kiinni. Ja niin olen tehnytkin — aina tähän asti."
"Mutta lopulta te ajattelitte, että teidän pitäisi kertoa minulle? No, olette tehnyt oikein", sanoi Blick. "Teille ei koidu ikävyyksiä, Pegge — te olette aivan turvassa."
"Nähkääs, eräästä syystä olen tullut teidän luoksenne tänä iltana", huomautti Pegge katsahtaen äkkiä luihusti. "Tuumin sen olevan parasta."
"Niinkö? No mistä syystä?" kysyi Blick.
"Koska tämä parooni on tipotiessään jo huomisaamuna", vastasi Pegge."Hän aikoo lähteä."
"Oho!" huudahti Blick. "Mihin aikaan?"
"Olen saanut määrän kyyditä hänet Selcasterin rautatieasemalle kahdeksan minuuttia yli kymmenen Lontoon Victoria-asemalle menevään junaan", sanoi Pegge. "Me lähdemme täältä kello puoli kymmenen."
"Dower-talossa on joku rouva Hamilton, vai mitä?" kysyi Blick. "RouvaTretheroen ystävä kai? Aikooko hänkin lähteä?"
"Ei", vastasi Pegge. "Vain parooni. Minä vien hänet rattailla. Vain hänet."
Blick nousi tuoliltaan kuin osoittaakseen, että keskustelu oli päättynyt.
"Hyvä on, Pegge", sanoi hän. "No niin, muistakaa nyt — ei halaistua sanaa ainoallekaan elävälle sielulle! Olkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saatte kuulla minusta. Teitte oikein tullessanne, mutta muistakaa, mitä sanon — pitäkää koko juttu omana salaisuutenanne!"
Kun tallirenki oli mennyt, ryhdyttyään sitä ennen hullunkurisiin varokeinoihin, ollakseen varma, ettei kukaan Valtikan vieraista nähnyt hänen poistuvan salapoliisin arkihuoneesta, rupesi Blick ajattelemaan niitä asioita, jotka hän oli juuri kuullut. Hän oli nyt aivan varma, että parooni von Eckhardstein oli toinen niistä miehistä, jotka yöllä olivat olleet koolla Valtikassa; Peggen kertomus ja hänen itsensä tekemä havainto, että von Eckhardstein oli siepannut piipun asianajajain pöydältä tutkintotilaisuudessa, saattoivat hänet tästä vakuutetuksi. Mutta voitiinko häntä epäillä tämän nojalla syypääksi murhaan? Blick ajatteli, ettei — ehdottomasti ei. Hän saattoi tuskin pitää mahdollisena, että mies murhaisi toisen, jäisi sitten oleilemaan aivan murhapaikan lähelle ja toimisi yleensä siten kuin von Eckhardstein näytti toimineen. Mutta — hän saattoi tietää jotakin; nähtävästi hän tiesi, ja voitiinpa hänet asettaa vastuuseen itse teosta tai siihen osallisuudesta riittävien syiden nojalla tai ei, niin joka tapauksessa oli nyt kylliksi aihetta vaatia hänet tekemään selkoa itsestään. Jos hän joutuisi sillä tavoin odottamatta tutkittavaksi, niin voitaisiin toivoa paljastuksia.
"Minä puserran hänestä jotakin ulos!" mutisi Blick. "Varmaan hän tietää jotakin — ja hänen on puhuttava."
Tehtyään tämän järkkymättömän päätöksen hän haki käsiinsä Grimsdalen, määräsi aamiaisen valmistettavaksi täsmälleen puoli yhdeksäksi aamulla ja pyysi isäntää toimittamaan hänelle kiesit, joilla hänet olisi kyydittävä Selcasteriin kello kahdeksan aamulla.
Poissa
Kun Blick oli saanut nämä asiat selville ja irroitetuksi ajatuksistaan ja kun hän oli puuhaillut kylliksi sinä iltana, pistäytyi hän Valtikan tarjoiluhuoneeseen aikoen hieman virkistää itseään ennen levolle menoaan. Hän oli käväissyt siellä pari kertaa asetuttuaan asumaan majataloon; tavallisesti tapasi siellä pari kolme markenmorelaista takkatulen ympärillä, muutamia talonpoikia, myllärin, kirvesmiehen tai peltisepän, jotka olivat syventyneet keskusteluun kylän viimeisimmistä uutisista. Blickin mieli teki kuunnella heidän pakisemistaan. Mutta tällä kertaa huone oli miltei tyhjä; siellä oli itse asiassa vain muuan vähänläntä, lauhkean näköinen mies retkeilyasussa; hän istui ajatuksiinsa vaipuneena ja yksikseen lähellä takkaa ja käänsi harvinaisen ison silmälasiparinsa etsivään, luoden häneen samalla kuin anteeksipyytävän katseen. Hän siirsi tuoliaan vähän taaksepäin ikäänkuin kehoittaakseen Blickiä iloisen roihun ääreen.
"Kiitos", sanoi Blick. Hän istahti vastapäätä vierasta olevalle tuolille ja veti esille piippunsa ja tupakkansa. "Lämmin ei tee lainkaan pahaa, vaikka olemmekin jo lähellä toukokuuta", alkoi hän.
"Kovin tervetullutta se tosiaankin on, sir", vastasi toinen. "Varsinkin kun olen ollut taivasalla koko päivän."
"Matkallako olette ollut?" kysyi Blick katsahtaen vieraan matkapukuun.
"Niin, sir! Olen taivaltanut tänään nelisenkymmentä kilometriä ennenkuin saavuin tänne", vastasi vieras. "Suoraan harjanteiden poikki. Pidän aina lomapäivän kaksi kertaa vuodessa — varhain keväällä ja myöhään syksyllä — ja käytän sen jalkamatkoihin. Aikoinani olen kierrellyt ristiin rastiin tämän eteläisen seudun. Mutta vielä tähän päivään mennessä en ole sattunut osumaan tähän kylään. Ja täytyy sanoa, että minut johdatti tänne — sillä muuten olisin mennyt Selcasteriin — uteliaisuus! Luin sanomalehdestä Markenmoren salaisuudesta — ja kun olin lähellä, ajattelin, että pitäisipä mennä katsomaan paikkaa."
"Merkillinen juttu, eikö totta?" sanoi Blick.
"Tosiaan merkillinen, sir!" myönsi vieras. "Kiinnittääkö se teidänkin mieltänne, sir?"
"Kiinnittää kyllä", vastasi Blick kuivasti. "Ammattini takia."
Vieras suuntasi isot silmälasinsa Blickiin ja katseli häntä innostuneen tarkkaavasti. Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi puhua hillityllä äänellä.
"Onko mahdollista, sir, että minulla on ilo kohdata kuuluisa etsiväkomisario Blick, jonka nimeä olen kuullut mainittavan tämän jutun yhteydessä?" kysyi hän melkein kunnioittavan nöyrästi. "Näenkö minä itsensä herra Blickin ruumiillistuneena?"
"Näette!" vastasi Blick. "Tässä hän on ilmi elävänä!"
"Hyväinen aika!" huudahti vieras. "Olen todella hyvin ylpeä saadessani tavata teidät, sir; nimeni on Crawley — kotoisin Tootingista. Veronkantaja, herra Blick — se on vaivaloista ja väsyttävää hommaa, sir, mutta se tarjoaa mahdollisuuden kävelyyn, jonka harjoittamista minä rakastan intohimoisesti. Hyvä Jumala! Tuntunee kovin kummalliselta, mutta tiedättekö, sir, että neljäkymmentä viisi vuotta kestäneen elämäni aikana en koskaan ennen ole tavannut herrasmiestä, joka olisi harjoittanut teidän ammattianne! Se on kai perin innostava ja puoleensavetävä ammatti, sir — hyvin vaarallinen?"
"Miten sattuu", sanoi Blick. "Jokseenkin tympäisevää ja yksitoikkoista toisinaan. Voidaanhan tietysti saada jännitystä ja huvia matemaattisesta probleemistakin — mutta tuskinpa saa kumpaakaan suoritettaessa tavallista pitkää yhteenlaskua, vai mitä arvelette?"
Crawleyn katse kuvasti ihailua — ja käsityskyvyttömyyttä.
"Tarkoitan", lisäsi Blick, "että meidän työmme on monesti luvun lisäämistä toiseen lukuun ja niin edespäin — kunnes olemme saaneet loppusumman".
"Mainiota, sir, mainiota — ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Crawley hykerrellen käsiään. "Oi, todellakin erinomaista, sir — oivallinen selitys! Rohkenisinkohan kysyä, oletteko päässyt jo loppusummaan tässä Markenmoren kysymyksessä, sir?"
"Siihen voin antaa helposti vastauksen", sanoi Blick. "En ole!"
"Varsin kova pähkinä purtavaksi, kai, sir", huomautti Crawley. "Luin kaikki todistukset sanomalehdistä —Daily Sentinelistä, herra Blick — istuessani mäenrinteellä ja syödessäni vaatimatonta einettäni. Hyvin mielenkiintoista tosiaan — paljon mielenkiintoisempaa, sir, kuin yksikään noista jännitysromaaneista, joita ihmiset lainaavat kirjastoista — oh, paljon mielenkiintoisempaa! Todellista elämää, sir!"
"Oletteko tehnyt mitään havaintoja jutusta?" tiedusti Blick. "Mihin käsitykseen olette tullut?"
Crawley katsahti ovelle ja alensi ääntään.
"Olen muodostanut käsityksiä", vastasi hän. "Niin, sir, minä olen muodostanut käsityksiä. En tosin ole mikään vedonlyöjä, sir, mutta panisinpa veikkaa siitä, että tiedän, mikä on tämän jutun pohjalla?"
"No? Mikä sitten?" kysyi Blick. "Iloitsen jokaisesta uudesta ajatuksesta."
"Raha!" sanoi Crawley juhlallisesti. "Raha, sir — raha!"
"Mutta — miten?" kysäisi Blick.
Crawley otti silmälasit nenältään, paljastaen siten heikot, uneksivat silmänsä, ja pudisti päätään.
"Minä luulen, että tuota onnetonta nuorta miestä, Guy Markenmorea — merkillinen nimi, sir! — seurattiin. Väijyttiin kintereillä!" vastasi hän. "Väijyttiin, sir! Ja raha oli kannustimena — toden totta!"
"Tarkoitatte siis, että hänet sekä ryöstettiin että murhattiin!" huudahti Blick.
"En, sir — sitä en tarkoita lainkaan", sanoi Crawley pontevan päättävästi. "Olen huomannut, että Guy Markenmoren tavaroihin ja rahoihin ei kajottu. Ei — tarkoitan, että raha oli hänen salaperäisen murhansa kannustimena — että hänet murhasi joku kavala henkilö, joka aikoo käyttää hyväkseen hänen kuolemaansa — rahallisessa suhteessa, herra Blick, rahallisessa suhteessa. Lienen ehkä väärässä", lopetti Crawley; "saatan olla peräti väärässä — mutta tosiasioiden nojalla, sir, olen muodostanut tämän mielipiteeni, ja minä olen toiminut valamiehistössä — useammin kuin kerran."
"Eipä ihme, vaikka sanoissanne olisi paljonkin perää" myönsi Blick. "Yleensä on tällaisten asioiden pohjalla aina joku rahakysymys. Mutta", lisäsi hän vetäen kellonsa esille ja haukotellen, "tähän mennessä olen saanut mitättömän vähän valaistusta asiaan — ehkä saan hieman lisää huomenna".
Sitten hän toivotti Crawleylle hyvää yötä huomauttaen naurussa suin, että etsiväinkin täytyy nukkua silloin tällöin, ja meni levolle.
Crawley sinkautti Blickille viimeisen huomautuksensa hänen tehdessään lähtöä huoneesta, pudistaen etusormeaan.
"Älkää unohtako, herra Blick — vaikkei teidänlaisellenne kyvykkäälle ja kokeneelle herralle tarvitse tietystikään muistuttaa sitä — älkää unohtako, että aina tapahtuu odottamatonta! Odottamatonta, sir! — Ah, tähän odottamattomaan sisältyy melko paljon! Kukaan ei tiedä, sir, mitä huomispäivä tuo tullessaan!"
"Olette epäilemättä oikeassa, herra Crawley", myönsi Blick. "Nyt te osasitte naulan päähän!"
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä huomispäivä toisi tullessaan, ei silloin, ei vaipuessaan pian syvään uneen, ei aamulla herätessään eikä kello kahdeksalta, jolloin hän kapusi kieseihin, joilla Grimsdalen piti kyyditä hänet Selcasteriin. Crawley, joka myös oli syönyt aamiaisensa varhain, seisoi majatalon ovella, kun Blick ilmestyi näkyviin; hän oli varustautunut kävelymatkaa varten ja kiinnitti juuri pientä reppua selkäänsä.
"Poisko?" tiedusti Blick.
"Vain päiväksi, sir", vastasi Crawley. "Aion viettää koko tämän kirkkaan päivän ylänkömailla — etsin rauhallisen paikan, missä syön väliateriani! Ja Valtikkaan olen niin tyytyväinen, herra Blick, että aion ottaa sen päämajakseni lomani loppuajaksi, joten minulla on ehkä ilo nähdä teidät illalla, sir — jolloin", lisäsi hän kuiskaten, "toivoakseni päivä on kulunut — hyödyllisesti, vai mitä?"
"Tulevaisuuteen ei voi kurkistaa!" vastasi Blick.
Hän puheli vähän majatalon isännälle matkalla Selcasteriin, mutta kun he saapuivat markkinaristeykseen keskelle vanhaa kaupunkia, laski hän kätensä. Grimsdalen olkapäälle.
"Grimsdale", sanoi hän, "pysäyttäkää ja päästäkää minut tässä alas. Minä menen tapaamaan poliisipäällikköä — kävelen jalan. Ja kuulkaas — haluaisin, että jäisitte vähäksi aikaa Selcasteriin. Olkaa asemalla täsmälleen kello kymmenen. Tahdon tavata teidät siellä."
Hän laskeutui rattailta ja poistui poliisikonttorille päin, ja Grimsdale poikkesi Mitre-hotellin isolle pihamaalle odottamaan määrättyä aikaa. Viittä vaille kymmenen hän ajoi asemalle ja, jätettyään hevosensa ja rattaansa muutaman pojan haltuun, suuntasi kulkunsa tulevien junien asemasillalle. Lontoon pikajunan piti saapua tuossa tuokiossa ja tavan mukaan oli sen tuloa odottamassa paljon matkustavia: asemasilta oli tungokseen asti ihmisiä täynnä. Mutta Grimsdale äkkäsi nokkelasti Blickin ja lähellä häntä ihmisjoukkoon sekaantuneina pari kolme paikallista etsivää; nähtävästi Blick odotti jotakuta. Ja Grimsdale, jonka huulien välistä pisti esiin lyhyt oljenkorsi, piti heitä silmällä tarkasti ja valppaasti.
Kello kymmenen lyönnit kajahtelivat kaupungin monista torneista, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Viiden minuutin kuluttua pitkä pikajuna saapuisi kohisten asemalle; kahdeksan minuutin päästä se olisi kiitänyt jälleen pois Lontoota kohti, yhdeksänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Minuutin yli kymmenen Blick, joka oli pitänyt tarkasti silmällä lippuluukkua, poistui asemasillalta mennen aseman ulkopuolelle. Hänen päästessään sen edustalla olevalle aukeamalle saapui paikalle William Pegge ajaen rouva Tretheroen hienoja rattaita, vinhaa vauhtia — yksin.
Pegge erotti Blickin ihmisjoukosta, joka tungeskeli aseman ovien tienoilla, ja pysähdytti ajopelinsä ihan hänen eteensä. Etsivä riensi silmänräpäyksessä rattaiden ääreen. Hänen silmänsä osuivat tyhjään paikkaan tallirengin vieressä.
"Missä hän on?" kysyi Blick kuiskaten terävästi.
Pegge kumartui alas.
"Poissa!" vastasi hän. "Hän teki metkunsa yöllä! Tänä aamuna oli hänen huoneensa tyhjä; mies oli kadonnut teille tietymättömille! Rouva Tretheroe lähetti minut kertomaan asiasta poliisille, kun arvelee hänelle tapahtuneen jotakin."
"Hänellekö tapahtuneen? Mitä rouva Tretheroe tarkoittaa?" mörähti Blick.
Pegge kumartui vieläkin alemmas. Puhuessaan he kuulivat pikajunan tulevan — se saapui heidän takanaan olevalle asemalle ähkien ja puhkuen, ja sitten kuului vain vapautuvan höyryn sihinää, kun kone pysähtyi ja joutui hetkeksi lepotilaan.
"Kuulin rouva Tretheroen sanovan isännöitsijälle, että paroonilla oli tapana mennä usein öisin kävelemään", sanoi Pegge. "Rouva Tretheroe sanoi hänen kärsineen unettomuudesta ja tehneen kävelyretkiä, jotta saisi unta. Minä huomasin rouva Tretheroen arvelevan, että parooni oli tehnyt tällaisen retken yöllä, ja rouva Tretheroe luulee, että paroonia on kohdannut onnettomuus tai jokin muu sentapainen. Hän lähettää väkeä joka taholle etsiskelemään paroonia, ja minä olen saanut tehtäväkseni ilmoittaa asiasta täkäläiselle poliisille."
"Malttakaahan hetkinen", sanoi Blick. Pikajunalla saapuneet ihmiset virtailivat ulos käytävistä; hän siirtyi syrjään heidän tieltään. "Ettekö osaa aavistaakaan, mihin aikaan hän poistui?" kysyi Blick katsoen Peggeen.
"Minulla ei ole siitä aavistustakaan", vastasi Pegge. "Kuulin hänen menneen levolle tavalliseen aikaan, mutta —" Hän keskeytti. Grimsdale oli tullut paikalle läähättäen ja löi Blickiä olalle. Blick kääntyi nopeasti. Grimsdale viittasi erääseen pitkään mieheen, joka juuri oli astunut ulos asemarakennuksesta ja seisoskeli sen pääkäytävän edustalla silmäillen ympärilleen.
"Kas tuolla!" huudahti Grimsdale. "Tuo mies! Siinä hän oli — se mies, joka saapui Valtikkaan maanantai-iltana — se amerikkalainen!"
Samassa pitkä mies äkkäsi Grimsdalen, säpsähti, hymyili, nyökkäsi ja harppasi kiireesti eteenpäin.
"Hei, isäntä!" huusi hän. "Juuri teidät minä odotinkin tapaavani! No — kuinka on Guy Markenmoren jutun laita? Olen matkustanut koko yön päästäkseni tähän kaupunkiin, jotta voisin ilmoittaa yhtä ja toista — kuulin siitä vasta eilen illalla ollessani jo Falmouthissa! Onko kehenkään päästy käsiksi?"
Grimsdale katsoi vieraasta Blickiin, ja Blick otti heti puheenvuoron.
"Oletteko te se henkilö, jonka kanssa Guy Markenmore illasti Valtikassa viime tiistaita vasten yöllä?" kysyi hän äkkiarvaamatta. "Se mies, joka tilasi sieltä huoneen, mutta ei viivähtänyt hetkeäkään?"
"Minä olen se mies", vastasi vieras nyökäten myöntävästi ja hymyillen."Sama mies!"
"Suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, kuka olette?" kysyi Blick, "ja millä alalla?"
"Varsin mielelläni! Nimeni on Edward Lansbury, olen rahamies ja toiminNew Yorkissa ja Lontoossa. Kuka te olette ja mikä on asianne?"
"Etsiväkomisario Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta! Olen saanut tämän asian hoitaakseni, herra Lansbury, ja minua ilahduttaa, jos suvaitsette ilmoittaa minulle, mitä tiedätte siitä."
"Tietysti! Kaikki! Sentähdenhän olen matkustanutkin tänne Falmouthista.Missä voimme keskustella?"
"Mennään tänne", sanoi Blick. Etsivät olivat kokoontuneet hänen taakseen; hän kääntyi, kuiskaten heille jotakin, ja he poistuivat poliisikonttoriin päin. "Teidän ei tarvitse odottaa minua, Grimsdale", jatkoi hän. "Viivyn täällä vielä jonkun aikaa, joten voitte lähteä heti paluumatkalle."
Mutta Grimsdale veti kätensä taskustaan ojentaen jotakin Lansburylle.
"Tässä saatavanne, sir", sanoi hän. "Kolme puntaa neljätoista shillingiä. Lasku oli kaksikymmentäkuusi shillingiä."
Lansbury säpsähti, veti suunsa nauruun, otti rahat ja antoi takaisin muutamia hopeakolikoita.
"Kah, olin jo unohtanut koko asian!" sanoi hän. "Kas tässä! Käykäähän kulauttamassa lasillinen."
"Arvelinkin teidän unohtaneen, sir", huomautti Grimsdale tyynesti tapansa mukaan. "Kiitos, sir."
Hän nousi kieseihinsä ja ajoi pois; Blick taas kehotti kumppaniaan lähtemään mukaansa poliisivirastoon.
"Olen teille todella kiitollinen siitä, että tulitte, herra Lansbury", sanoi hän, kun he astelivat katua pitkin. "Tässä jutussa on kaikki enemmän tai vähemmän hämärän peitossa!"
"Vai niin, kaiken muun kuin sen, mitä itse tiedän — eikä se ole paljon — olen saanut selville lontoolaisesta sanomalehdestä, jonka hankin käsiini hotellissani Falmouthissa eilen illalla", sanoi Lansbury. "Lähdin täältä aivan heti — olen istunut junassa melkein koko yön. Mikä on jutun viimeisin vaihe?"
"Viimeiseen vaiheeseen", vastasi Blick, "pääsimme vasta joku hetki sitten. Tunnetteko parooni von Eckhardsteinin?"
"Kyllä! Tunnen hänet hyvin. Hän oli minun ja Markenmoren mukana pikku majatalossa sinä yönä — jolloin minä jätin Markenmoren ja hänet kello kolmen paikkeilla tiistaiaamuna. Von Eckhardstein oli tietysti se pitkä mies, jonka kanssa isäntä näki meidän kävelevän tietä pitkin — kuten isäntä mainitsi todistuksessaan."
"Katsokaas — von Eckhardstein on kadonnut! Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin! Te kai ette tiedä siitä mitään?"
"En edes senkään vertaa! Mutta mitä se merkitsee? Minusta näyttää —"
"Malttakaahan vähän", keskeytti Blick. "Me saamme keskustella yksin poliisipäällikön kanssa heti kohta. Silloin — kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte. Se on meille välttämätöntä!"
Poliisikomisario, jolle Blick oli lähettänyt sanan etsiväin välityksellä, odotti häntä ja vastatullutta yksityistoimistossaan. Hän katseli Lansburya melkoisen uteliaasti ja teki äkkiä asiaa välittömästi koskevan kysymyksen.
"Oletteko te se Edward Lansbury, joka otti osaa Vilonan Kiinteimistö Osakeyhtiön asioihin joku vuosi sitten?" tiedusti hän. "Olettehan, vai mitä? Hm! — Minä olen sijoittanut siihen runsaasti pääomaa — voittoa se on tuottanut kovasti. Entä mitä voitte ilmoittaa meille tästä Markenmoren jutusta, herra Lansbury? Olemme perin halukkaita kuulemaan."
Lansbury vaipui poliisikomisarion pöydän vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin ja asetti sormiensa päät yhteen.
"Noh", sanoi hän, "minä kerron teille kaikki, mitä kertoa voin — toisin sanoen kaiken se, mitä todella tiedän. Itse Guy Markenmoren murhaan nähden sillä ei näytä olevan mitään merkitystä; mitä taas tulee siihen, mitä tapahtui juuri sitä ennen, niin voitte käyttää hyväksenne antamiani tietoja sikäli kuin niistä vain on hyötyä! Voin kertoa teille vain sen, mitä tapahtui Valtikka-majatalossa."
"Ja sen, miksi te, Markenmore ja von Eckhardstein kohtasitte toisenne siellä", sanoi Blick levollisesti.
"Niinpä todellakin! Myös sen, miksi me kohtasimme siellä", jatkoi Lansbury. "Minä olen rahamies, kuten sanoin teille jo asemalla. Minulla on liikeasioita niin hyvin tässä maassa kuin omassanikin. Minulla on toimisto sekä Lontoossa että New Yorkissa. Luonnollisesti tunnen hyvin monia rahamiehiä molemmissa maissa. Tunsin Guy Markenmoren varsin hyvin — nokkela mies, joka menestyi loistavasti. Tunnen myös von Eckhardsteinin, joskaan en yhtä hyvin, niin kuitenkin kylliksi. Hänet tunnetaan tietysti paremmin kuin minut tai Markenmore — Lontoossa, Pariisissa ja Wienissä."
"Saksalainen varmaan?" kysyi poliisikomisario.
"Ei — von Eckhardstein on itävaltalainen", virkkoi Lansbury. "No niin — minä olen ollut asioissa heidän kummankin kanssa — erikseen, ymmärrättehän, en koskaan yhdessä — monta kertaa, ja havainnut heidät aina perin hyviksi ja rehellisiksi liikemiehiksi. Markenmore kirjoitti minulle aivan hiljan, että hänellä oli tekeillä yritys, johon minulle olisi edullista ottaa osaa senjohdosta, että sen toteuttaminen kävisi päinsä myös Yhdysvalloissa. Minulle lähettämässään kirjeessä hän kertoi, millainen se oli — mutta minä en haluaisi puhua teille siitä tällä hetkellä, koska asia on tuiki tärkeä salaisuus. Tietysti minä annan siitä tietoja, jos se käy välttämättömäksi asian oikeudellisen käsittelyä kannalta: jos nimittäin yksityiskohtainen tarkka selostaminen auttaa vangitsemaan Markenmoren murhaajan. Mutta juuri nyt olisin mieluummin puhumatta siitä, eikä se koske itse pääkysymystä. Riittää, kun mainitsen teille, että Markenmorea seurasi onni — itse asiassa rajaton menestys — ostipa hän mitä hyvänsä ja keneltä hyvänsä, ja hän kehoitti minua ryhtymään yhteiseen yritykseen; hänen suunnitelmansa mukaan piti minun hankkia kolmasosa pääomasta, hän itse sijoittaisi toisen kolmasosan, ja meidän oli löydettävä kolmas mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen. Me olimme jo vähän aikaa kirjeenvaihdossakin siitä, mitä meidän piti haltuumme ostaa — voin sanoa teille, että se oli eräs liikesalaisuus. Kun neuvottelimme kirjeenvaihdon avulla, oli Markenmore Lontoossa, minä taas joko Southamptonissa tai Falmouthissa — minulla on nykyisin asioita näissä kummassakin paikassa. Viime viikon keskivaiheilla kirjoitti Markenmore sitten minulle tiedustellen, enkö suostuisi tapaamaan häntä Valtikka-majatalossa Selcasterissa Markenmoressa seuraavana maanantai-iltana, kun kerta olin Southamptonissa — hän itse aikoi pistäytyä Markenmoren kartanoon, ilmoitti hän, selvittelemään perheasioita ja saapuisi senjälkeen tapaamaan minua Valtikkaan — puoli yhdentoista seutuvilla. Me sovimme tästä. Minä tulin Southamptonista iltajunalla, kävelin Markenmoreen, tilasin Valtikasta huoneen ja kahden hengen illallisen. Selvittyäni kaikesta tästä lähdin ulos jaloittelemaan — olin istunut useamman päivän sisällä ummehtuneessa huoneessa ja nautin raikkaasta ilmasta. Harhailin Markenmoren kylän laidoilla ja kohtasin von Eckhardsteinin."
"Hetkinen", keskeytti Blick. "Mihin aikaan se tapahtui?"
"Kello lienee ollut puoli kymmenen ja kymmenen välillä, sikäli kuin voin muistaa", vastasi Lansbury.
"Oliko jo pimeä?"
"Oh, pilkkosen pimeä! En olisi nähnyt Eckhardsteinia lainkaan, jollen olisi sattunut raapaisemaan tulta sytyttääkseni sikaarini. Hän huomasi minut — hän nojasi juuri silloin ihan vieressä olevaa porttia vasten. Hän tervehti minua, ja kun olin ilmaissut hämmästykseni kohtauksemme johdosta, kertoi hän minulle vierailevansa erään rouvan luona siellä kylässä. Sitten hän tiedusti, millä asioilla minä siellä liikuskelin. Heti minun mieleeni juolahti, että siinä oli juuri se mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen, josta mainitsin teille, ja niin ilmoitin hänelle asiani. Selitin myös suunnitelman ja kerroin hänelle, mitä aioimme tehdä yhdessä Markenmoren kanssa."
"Vielä kysymys", sanoi Blick. "Tunsiko von Eckhardstein Markenmoren?Olivatko he jo aikaisemmin olleet liikeasioissa keskenään?"
"En usko heidän olleen — en. Mutta luullakseni he tunsivat toisensa; todennäköisesti he rahamiehinä tunsivat toisensa, ainakin nimeltä. Mutta siitä olen varma, etteivät he henkilökohtaisesti olleet tunteneet toisiaan ennen sitä iltaa."
"Juuri sitä", huomautti Blick, "halusinkin tietää. Jatkakaa!"
Ryöstömurhako?
Lansbury hymyili etsivän kiihtymystä ilmaisevalle äänenpainolle. Hän kumartui tuolillaan, katsoen toisesta kuuntelijastaan toiseen ikäänkuin viitatakseen, että nyt hän aikoi siirtyä kertomuksensa tärkeimpään osaan.
"Siirtykää hieman taaksepäin, kai tarkoitatte", sanoi hän naurahtaen, "kohtaukseeni Eckhardsteinin kanssa. No niin, kuten sanoin, selitin hänelle aikomuksen. Kävelimme pitkin tietä, joka johtaa pois Markenmoresta, keskustellen jonkun aikaa tästä asiasta. Me —"
"Kohtasitteko ketään — näittekö ketään?" keskeytti Blick.
"En muista tavanneemme sieluakaan!" vastasi Lansbury. "Kovin yksinäisiä seutuja ne. Kävelimme tietä ehkä puolitoista kilometriä; sitten käännyimme ja palasimme samoille seuduille, missä olimme kohdanneet. Silloin oli keskustelumme johtunut pois siitä aineesta, josta ensiksi mainitsin. Von Eckhardstein ei tuntenut kovinkaan suurta mielenkiintoa sitä yritystä kohtaan, jonka olin hänelle esittänyt. Hän käsitti sen kaupallisen arvon, mutta samalla kun hän tunnusti, että se voitaisiin hyvin sovelluttaa käytäntöön tässä maassa ja minun kotimaassani, hän ei ollut varma, olisiko sillä suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia Keski-Euroopassa saksalaisten epäilemättömän vastustuksen vuoksi. Hän ei kuitenkaan sanonut niin eikä näin, ja kun aloimme hyvästellä, kysyi hän minulta, minne olin majoittunut ja mihin aikaan menisin levolle. Vastasin sijoittuneeni Valtikka-majataloon, aivan lähelle, ja odottavani sinne Markenmorea illalliselle puoli yhdentoista ajoissa ja aikovamme aivan varmasti valvoa myöhään, koska meillä oli melko paljon keskusteltavaa. Sitten von Eckhardstein ilmoitti minulle erään asian, jolla voi olla merkitystä teille poliisimiehille, kun asiat ovat nyt saaneet tällaisen käänteen. Hän sanoi kärsivänsä pahasti unettomuudesta; hän ei saattanut nukkua yöllä — ei vaikka mikä olisi ollut, silloin kun hänen olisi pitänyt, ja tehneensä sen jälkeen, kun hän oli tullut tälle paikkakunnalle, missä hän oli vierailemassa, monesti pitkiä kävelymatkoja keskellä yötä koettaen siten karkoittaa unettomuuttaan. Hän sanoi, että jos hän lähtisi sellaiselle kävelylle ja jos hän sillä välin sattuisi muuttamaan mielipiteensä ehdotuksesta, jonka olin tehnyt hänelle, hän pistäytyisi todennäköisesti tapaamaan Markenmorea ja minua, jos näkyisi valoa huoneeni ikkunasta. Niin —"
"Hänen viimeisestä huomautuksestaan te kai päätitte hänen tuntevan Valtikan?" kysyi Blick. "Ainakin siksi hyvin, että hän tiesi, missä teidän huoneenne sijaitsi, vai mitä?"
"Kyllä, niin hän sanoi itsekin", vastasi Lansbury. "Tuo huone oli sama, johon isäntä vei minut heti taloon tultuani — isohko kamari vasemmalla puolen eteishallia, ja sen lasiovi aukeaa edustalla olevaan kasvitarhaan."
"Aivan niin", sanoi Blick. "Se huone on nyt minun hallussani. Entä sitten —?"
"No niin, sitten me erosimme", jatkoi Lansbury. "Von Eckhardstein meni pienestä portista, josta kai päästiin siihen taloon, missä hän asusti, ja minä vaelsin takaisin Valtikkaan. Istuuduin odottamaan Markenmorea. Hän tuli hyvin myöhään; itse asiassa vasta kello kahdentoista paikkeilla. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella — hän kertoi minulle istuuduttuamme syömään illallista, että hän oli kohdannut sydänkäpysensä (Englannin ihanimmaksi naiseksi hän tätä sanoi!) ja että he olivat ilostuneet niin kovasti jälleennäkemisestä, että olivat päättäneet mennä naimisiin suoraa päätä, ja minusta piti tulla hänen sulhaspoikansa. Sitten siirryimme liikeasiaan, ja minä mainitsin von Eckhardsteinista. Hän tiesi jo von Eckhardsteinista ja kertoi tämän vierailevan saman ladyn luona, jonka hän, Markenmore, aikoi naida, vaikkei hän ollutkaan kohdannut von Eckhardsteinia sentähden, että hänen aikansa oli kulunut muutenkin hupaisasti. Keskustelua liikeasiastamme jatkui miltei kahteen asti aamulla. Juuri tähän aikaan kuulin puistoportin säpin napsahtavan, ja kun arvasin, että Eckhardstein oli siellä öisellä retkellään, aukaisin lasioven ja astuin kasvitarhaan. Siellä hän olikin tulossa, kapean nurmikon poikki, ja minä kutsuin hänet sisälle ja esitin Markenmorelle, minkä jälkeen aloimme jälleen keskustella liikeyrityksestä. Se —"
"Hetkinen, olkaa hyvä!" keskeytti Blick. "Suvaitsisitteko vastata erääseen kysymykseen, joka on juolahtanut juuri mieleeni, ennenkuin jatkatte kertomustanne? Mainitsiko Markenmore teidän yhdessäolonne aikana mistään odotettavasta naimisiinmenostaan von Eckhardsteinille? Tahtoisin tietää sen — aivan erikoisesti."
"Ei, olen varma siitä, ettei hän maininnut", vastasi Lansbury arvelematta. "Koko se aika, jonka olimme yhdessä, keskusteltiin vain hetimiten tehtävästä liikesopimuksesta. Mitä Markenmore mahdollisesti puhui siitä — jos hän puhui siitä jotakin von Eckhardsteinille myöhemmin, kun minä olin eronnut heistä ja jättänyt heidät kahden kesken, sitä en voi ruveta arvailemaan, mutta sen ajan, noin tunnin verran, jonka me kaikki olimme yhdessä, keskustelimme vain liikeyrityksestä. Nyt minä selostan teille, millainen tuo liikeasia oli kajoamatta kuitenkaan salaisuuden pienimpiin yksityiskohtiin. Muuan nuori mies, joka asuu pikku kauppalassa tämän kaupungin ja Lontoon välillä ja joka oli joutunut kosketuksiin Markenmoren kanssa raha-asioissa, kauppasi hänelle erästä keksintöä, jonka mies halusi myydä heti paikalla käteismaksusta, määrätystä summasta, jonka hän tarvitsi voidakseen päästä jaloilleen. Vaadittu summa oli kolmetuhatta puntaa. Kauppa oli hyvä — erittäin hyvä kauppa. Ostaja olisi hyötynyt enemmän — mutta tuo nuori mies oli määrännyt hintansa ja olisi nähtävästi ollut perin tyytyväinen saadessaan sen. Kun Eckhardstein oli tullut Valtikkaan, pohdimme me kaikki kolme asiaa perinpohjin — Markenmorella oli paperit mukanaan ja hän näytti niitä — ja me päätimme ostaa: toisin sanoen Eckhardstein päätti ottaa osaa yritykseen, sillä Markenmore ja minä itse olimme jo ennen tehneet päätöksemme. Sitten selvitimme asian lopullisesti: von Eckhardstein ja minä annoimme kumpikin Markenmorelle tuhat puntaa seteleinä, sillä osuutemme —"
"Te kumpikin siis annoitte Markenmorelle tuhat puntaa, seteleinä, heti paikalla?" kysyi Blick äkkiä. "Seteleinä?"
"Juuri niin!" vastasi Lansbury. "Aivan kuten sanoin. Englannin pankin seteleinä. Ja niihin hän tietysti lisäsi yhtä suuren summan omasta puolestaan — jotta olisi saatu kokoon kolmetuhatta puntaa. Mikä teitä hämmästyttää?"
"Tarkoitatteko, että teillä kaikilla kolmella oli mukananne niin suuria rahasummia?" kysyi Blick. "Oliko teidän taskussanne kokonaista tuhat puntaa ollessanne kävelyllä?"
"Eihän se ole kovinkaan suuri summa mukana kannettavaksi", vastasi Lansbury. "Meidän tapaisillamme miehillä on monasti mukanaan aika paljon puhdasta rahaa. Tuhat puntaa ei vaadi suurtakaan tilaa matkalaukussa."
"Ne olivat kai suuria seteleitä?" huomautti poliisipäällikkö.
"Aivan niin!" myönsi Lansbury. "Enimmäkseen sellaisia, tosiaankin. Viidensadan ja kahdensadan punnan seteleitä järjestään. Muistan, että von Eckhardstein antoi kaksi viidensadan punnan seteliä. Minun olivat pienempiä —, neljä kaksisatasta, yksi satanen ja kaksi viisikymppistä. Markenmoren rahoista en tiedä mitään — hän näet pisti ilman muuta meidän rahamme kirjekuoreen omien rahojensa ja muiden papereittensa joukkoon."
"Miksi olivat kaikki rahat seteleitä?" kysyi Blick, joka alkoi saada kiinni aivan uuden ajatussarjan johtolangasta. "Miksei tässä kauppa-asiassa käytetty shekkiä?"
"Siksi, että se nuori mies, josta olen kertonut — myyjä — tahtoi saada rahansa nimenomaan seteleissä", vastasi Lansbury, "Sanoinhan, että hän asuu tämän kaupungin ja Lontoon välillä sijaitsevassa pikku kauppalassa. Nähkääs, Markenmoren piti mennä tapaamaan häntä paluumatkallaan, jättää hänelle rahat ja päättää kauppa siten lopullisesti. Käsitättekö?"
Blick alkoi osoittaa eräänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin pää painuksissa. Äkkiä hän käännähti ympäri Lansburyyn päin.
"Guy Markenmorella oli siis lähtiessään majatalosta, Valtikasta, kello kolme tiistaiaamuna mukanaan kolmetuhatta puntaa Englannin pankin seteleitä?" virkkoi hän. "Niinkö on todellakin asian laita?"
"Niin totisesti!" vastasi Lansbury. "Ne hänellä oli."
Blick loi poliisikomisarioon painavan katseen ja äännähti merkitsevän sanan:
"Ryöstö!"
Poliisikomisario nyökkäsi. Hänkin alkoi jo käsittää tapahtumain kulkua.
"Siltä näyttää", sanoi hän "Murhattu niiden rahojen vuoksi, jotka hänellä oli mukanaan. Ja nyt —" Hän keskeytti puhelunsa silmäten etsivää katseessaan ammattitoveriin vetoova ilme. "Merkillistä", jatkoi hän, "ettei mihinkään muuhun ollut kajottu".
"Se lisää vain tapahtumain tärkeyttä", huomautti Blick. Hän kääntyi Lansburyn puoleen. "Näittekö, mihin Markenmore pani ne rahat — setelit — ja paperit, joista puhuitte juuri äsken?" kysyi hän.
"Näin! Takkinsa povitaskuun."
"Paniko hän ne sinne — samoin kuin kirje tai joku muu sellainen työnnetään taskuun?"
"Ihan niin."
"Poistuiko hän siitä huoneesta, jossa istuitte kolmisin, ennenkuin te kaikki lähditte sieltä yhdessä?"
"Ei! Kukaan meistä ei poistunut."
"Hyvä", sanoi Blick kotvan kuluttua oltuaan nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena. "Mitä tapahtui sen jälkeen, kun te olitte suoriutuneet liikeasiasta?"
"Ei mitään tavatonta. Me pakisimme hieman, meillä oli soodavettä ja whiskyä, sytytimme uudet sikaarit, ehkä —"
"Ah!" huudahti Blick. "Se johdattaa mieleeni vielä erään kysymyksen.Poltitteko kaikki sikaareja?"
"Emme", vastasi Lansbury. "Von Eckhardstein poltti piippua. Hän sanoi, että sikaarit vievät häneltä viimeisenkin unen rahtusen."
"No niin — te lähditte kai pois kello kolmen tienoissa?" kysäisi Blick.
"Niihin aikoihin. Markenmoren piti mennä seudun halki Mitbourne-nimiselle asemalle; me sanoimme haluavamme saattaa häntä vähän matkaa. Poistuimme lasiovesta; silloin alkoi jo päivä kajastaa taivaanrannalla — saattoi nähdä yhtä ja toista. Me kävelimme tietä pitkin, kyläristeyksen ja vanhan kirkon ohitse. Päästyämme vähän matkan päähän minä muistin, että olin ostanut paikallisen rautatieaikataulun Selcasterista, saapuessani sinne edellisenä iltana. Vedin sen esille ja tarkastettuani sitä havaitsin; että voin nousta heti neljän jälkeen Selcasterissa junaan, joka kiidättäisi minut Southamptoniin ja Salisburyyn ja sieltä edelleen Falmouthiin. Päätin tavoittaa sen ja sanoin, etten huolisikaan palata takaisin majataloon. Markenmore osoitti silloin erästä polkua, jonka hän sanoi vievän niittyjen poikki Selcasteriin, ja neuvoi minua valitsemaan sen tien; hän itse, huomautti hän, aikoi mennä toista, aivan vastakkaista, valtamaantien toiselle puolen poikkeavaa polkua, jota myöten pääsisi oikoteitse harjanteiden yli Mitbournen asemalle. Sitten sanoimme hyvästit ja erosimme. Minä lähdin Selcasteriin vievälle polulle; Markenmore toiselle, rinnettä ylös; von Eckhardstein meni hänen seurassaan virkkaen, että hän jaloittelisi vielä hieman ennenkuin palaisi kotiin. Viimeksi näin heidän kääntyvän korkean pensaikon taakse yhdessä, innokkaaseen keskusteluun syventyneinä."
"Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?" kysyi Blick.
"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi Lansbury. "Kaikki!"
Keskustelu taukosi. Blick alkoi kävellä jälleen edes takaisin, ajatellen. Poliisikomisario, joka Lansburyn koko kertomuksen ajan oli ahkerasti piirrellyt nähtävästi tarkoituksettomia viivoja kirjoituspöytänsä aluspaperille, laski kynän kädestään, istuutui jälleen nojatuoliinsa ja tuijotteli kattoon; hänkin oli ilmeisesti vaipunut syviin ajatuksiin. Mutta hän rikkoi ensiksi hiljaisuuden.
"Von Eckhardstein on kai varakas mies?" virkkoi hän kääntyen Lansburyyn.
"Sellaisessa maineessa hän on rahamiespiireissä", vastasi Lansbury."Huoleti voidaan sanoa, että hän on varakas!"
"Eikä liene luultavaa, että hän murhaisi miehen parin tuhannen punnan takia?"
"Enpä luulisi!"
"No niin", huomautti poliisikomisario katsahtaen Blickiin. "Nyt näyttää siltä, kuin Guy Markenmore olisi murhattu — ei kahden, vaan kolmen tuhannen punnan vuoksi! Teidän sanojenne mukaan, herra Lansbury, hänellä oli tuo summa, kun erositte hänestä, sanokaamme kello puoli neljä, mutta hänellä ei ollut sitä enää, kun tämä Blick tutki hänen vaatteensa vain muutamia tunteja myöhemmin! Kuka on sen anastanut? Missä se on?"
Blick teki käännöksen kävellessään ja astui jälleen takan luo, jonka ääressä he pakisivat.
"Onko teillä niiden setelien numerot, jotka annoitte Markenmorelle?" kysyi hän. "Kai teillä on, kaiketi!"
"Minulla ei ole", vastasi Lansbury. "Huolimattomuutta, ehkä, mutta niin on asian laita — minulla ei ole. Pankkiireillani saattaa kuitenkin olla ne — hehän merkitsevät numerot luovuttaessaan rahat, eikö totta?"
"Kutka ovat teidän pankkiirinne?" kysyi Blick.
"Kansainvälinen Pankkiyhtiö — Lontoon konttori Bishopsgaten varrella", vastasi Lansbury viipymättä. "Mutta en ole lainkaan varma siitä, että sain nuo setelit juuri sieltä. Voi olla, että olen saanut — niissä tapauksessa heillä lienee numerot. Mutta ehkä en olekaan saanut — ja siinä tapauksessa heillä ei ole numeroita. Nuo setelit — tai jotkut niistä — olen kenties saanut muualta. Sillä — pari kertaa, äskettäin — minä olen nostanut shekeillä suuria summia muualtakin kuin Lontoosta. Minun liiketoimintani on melkoisen laaja, ja minä käsittelen paljon seteleitä."
"Yhdentekevää", sanoi Blick, "meidän on pantava parastamme päästäksemme noiden setelien jäljille. Mutta nyt meidän on ratkaistava toinen kysymys. Von Eckhardstein on kadoksissa. Hänen emäntänsä arvelee, että häntä olisi kohdannut onnettomuus tuollaisella yöllisellä retkeilyllä. Mutta minä en usko sitä — minä luulen hänen karanneen."
"Miksi sitten, Blick?" kysyi poliisikomisario.
"Miksei hän astunut esiin oikeudessa ja ilmoittanut sitä, minkä herra Lansbury on meille juuri kertonut?" vastasi Blick. "Hänellä oli siihen tilaisuus — mutta hän istui vain siellä ja piti suunsa kiinni. Von Eckhardstein tietää jotakin — ja hänet on löydettävä. Kunpa olisin iskenyt häneen kynteni eilisiltana. Nyt meidän on nuuskittava hänen jälkensä. Teidän olisi parasta lähteä kanssani Markenmoreen ja syventyä juttuun."
"Toivoakseni ette vaadi minua lähtemään sinne?" sanoi Lansbury. "Minunolisi ehdottomasti päästävä takaisin Falmouthiin. Mutta minä palaanFalmouthista kahden päivän kuluttua ja oleskelen sitten useita päiviäSouthamptonissa — lähellä teitä."
"Jättäkää meille osoite — tai osoitteita — jotta löydämme teidät heti tarpeen tullen", sanoi Blick. "Ei ole aihetta pidättää teitä työstänne, herra Lansbury. Ja meidän lienee myös parasta ryhtyä työskentelemään omalla alallamme!"
Hän hoputti senjälkeen poliisikomisariota lähtemään kanssaan Markenmoreen rouva Tretheroeta tapaamaan. Aamun tapahtumat ja paljastukset olivat antaneet hänelle aivan uuden käsityksen tutkittavasta jutusta, ja nyt hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut vaatinut von Eckhardsteinilta selitystä, kuinka piippu oli hänen hallussaan, heti keksittyään, että se oli hänen päällystakkiapa taskussa.
"Mutta minähän aioin lykätä sen vain tähän aamuun", sanoi hän äreästi ajaessaan yhdessä poliisikomisarion kanssa Markenmorea kohti. "Aioin pidättää hänet, kun hän olisi tullut asemalle noustakseen kahdeksan minuuttia yli kymmenen lähtevään pikajunaan, sanoa hänelle, että me halusimme häneltä eräitä tietoja, tuoda hänet teidän toimistoonne ja selvittää asiat hänen kanssaan. Nyt — se on myöhäistä!"
"Ettehän vielä tiedä sitä, Blick", huomautti poliisikomisario. "Jos miehellä oli tapana vaellella öisin, niin hänelle on hyvinkin saattanut tapahtua onnettomuus ja hän voi maata jossakin noiden harjanteiden tai metsien yksinäisessä sopukassa apua odotellen. Oli miten oli, mutta toistaiseksi en näe mitään, mikä todistaisi hänen syyllisyyttään — käsittääkseni."
"Hänen tiedetään olleen viimeksi yhdessä Guy Markenmoren kanssa", sanoiBlick.
"Mahdollisesti! Mutta ei ole todennäköistä, että hän olisi murhannut hänet seteleiden tähden!" väitti komisario. "Von Eckhardsteinin nimen tunnen — hän on käsitellyt aikanaan miljoonia ja ollut viime vuosina mukana eräässä suurimmista laivayhtiöistä. Minä luulen hänen kävelleen jonkun aikaa polkua pitkin Guy Markenmoren kanssa, eronneen hänestä ja palanneen Dower-taloon, eikä hän tiennyt Markenmoren murhasta mitään ennenkuin vasta myöhemmin, kuullessaan siitä. Markenmore kohtasi todellisen murhaajan erottuaan von Eckhardsteinista, ja sanoisinpa, että murhaaja on mies, joka oli täysin selvillä Markenmoren toimista ja aikeista ja tiesi, että hän menisi juuri sitä polkua Mitbournen asemalle, odotellen piilossa Markenmoren notkelmassa hänen tuloaan. Näin minä selitän asian."
Blick ei tuokioksi virkkanut tähän mitään. Poliisikomisarion kiesit olivat lyhentäneet matkaa puolella penikulmalla ennenkuin hän alkoi puhua.
"Tuo ruusupuinen piippu, josta olemme kuulleet aika paljon, oli epäilemättä von Eckhardsteinin", sanoi hän vihdoin. "Ei ole myöskään epäilystä siitä, että hän jätti sen Valtikkaan, että Grimsdale näytti sitä tutkinnossa ja että Eckhardstein sieppasi sen asianajajan pöydältä mennessään ulos. Jos hän olisi ollut aivan viaton mies, niin miksei hän noussut ylös tutkintotilaisuudessa, selostanut käyntiään Valtikassa, tunnustanut, että hän jätti piippunsa, ja käyttäytynyt rehellisesti ja avoimesti, sensijaan että hän salasi kaikki ja näpisti piipun yhtä näppärästi kuin mikäkin taskuvaras? Noh!"
"En tiedä", vastasi poliisikomisario. "Minä luulisin hänellä olleen omat syynsä vaitioloonsa — varsinkin senjälkeen, kun hän oli kuullut Grimsdalen sanovan, että hän voisi todeta seurassa olleen kolmannen miehen henkilöllisyyden."
"No niin, tässä on vielä toinenkin pulmallinen kysymys", vastasi Blick. "Von Eckhardstein tiesi varmaan, että Lansbury saattaa mahdollisesti astua näyttämölle! Hän tiesi, että Lansbury paljastaisi totuuden — kuten hän on tehnytkin. Me olemme joka tapauksessa päässeet sen perille!"
"Olemmeko päässeet perille totuuden murenestakaan?" kysyi poliisikomisario hieman kyynillisesti. "Jos ryhdymme rakentelemaan pelkkiä teorioita, niin minä voin esittää niitä vaikka tusinan. Eikö olekin miettimistä yllin kyllin, Blick — jos oletamme, että kaiken tämän pohjalla on joku suuri rahayritys ja että Guy Markenmoren tieltä raivaaminen oli välttämätöntä toisille pääosallisille? Tiedän henkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti ampuneet kuulan ohimoonsa juuri tällaisten seikkojen vuoksi! Ja mitä totuuteen tulee — noh, todistakaa! Totuutta ei ole kovinkaan helppo saada selville tällaisissa tapauksissa — ja minä epäilen, saammeko siihen täälläkään mitään oleellista lisävalaistusta", lisäsi hän merkitsevästi heidän ajaessaan Dower-talon portista sisälle.
"En saata aavistaakaan, mitä saamme!" vastasi Blick niinikään kyynillisesti, "Mutta ehkä löydämme jotakin."
He löysivätkin rouva Tretheroen hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Hän oli vakuutettu, että hänen vieraansa oli lähtenyt unettomuuden vaivaamana tavanmukaiselle öiselle retkelleen ja pudonnut johonkin vanhaan kaivokseen tai käytettyyn louhokseen. Hänen miespalvelijansa, lukuisat kyläläiset ja paikkakunnan poliisi olivat etsineet kadonnutta aamiaisesta saakka, mutta tuloksetta. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että lähtö olisi saattanut pälkähtää paroonin päähän, ja halveksivasti ja suuttuneena hän antoi Blickille paroonin yksityis- ja liikeosoitteen Lontoossa. Blick ei piitannut vähääkään enempää suuttumuksesta kuin ylenkatseestakaan; hän kiiruhti kylän sähkölennätintoimistoon hankkiakseen sähköteitse tietoja; hän lähetti yksityissähkösanomia myös Lontoossa olevaan päävirastoon pyytäen avustusta — keinolla millä hyvänsä hän aikoi saada tietoja von Eckhardsteinista.
"Loppujen lopuksi", sanoi hän poliisikomisariolle, kun he yhdessä istuivat Valtikassa syömässä puolista, "on mahdotonta tehdä olemattomaksi sitä tosiasiaa, että von Eckhardstein oli saamiemme tietojen mukaan viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä!"
"Ei!" vastasi poliisikomisario. "Olette väärässä, Blick. Viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä, oli se mies, joka hänet murhasi."
Blick piti tätä vastausta sanojensa kiertelynä ja vaihtoi puheenaihetta. Myöhään iltapäivällä hän sai vastaukset eri sähkösanomiinsa. Von Eckhardsteinista ei ollut nähty eikä kuultu mitään hänen tavallisissa asuinpaikoissaan Lontoossa. Eikä hänestä ollut Markenmoressakaan saatu mitään tietoja illan alkaessa jälleen pimetä.