Sormus ja piippu
Asianajaja otti piipun, tutki sitä ja ojensi sen tutkintotuomarille, joka vuorostaan tarkasteli sitä ennen kuin antoi sen Fransemmerylle ja hänen valamiestovereilleen. Se kulki noiden kahdentoista miehen kädestä käteen ja joutui jälleen asianajajalle, joka kohotti sen ylös Grimsdalen nähtäväksi vielä kerran.
"Te löysitte tämän — joka on ruusupuinen piippu, parempaa lajia, hopeahelainen — vierashuoneenne illallispöydältä sen jälkeen, kun nuo kolme miestä olivat poistuneet, Grimsdale?" kysyi hän. "Teittekö sen johtopäätöksen, että joku heistä oli jättänyt sen sinne?"
"Olen varma siitä, sir."
"Kuinka voitte olla niin varma siitä? Teillä kai oli vieraita tuossa huoneessa edellisenäkin päivänä?"
"Kyllä, sir. Mutta minä katoin itse illallispöydän. Tuo piippu, sir, oli silloin, kun löysin sen, pikku lautasella — lähellä paikkaa, missä eräs herroista oli istunut, ja sitä oli juuri käytetty, sir — pesä oli vielä lämmin."
"Onnittelen teitä terävästä havaintokyvystänne, Grimsdale", sanoi asianajaja hymähtäen. Hän pani piipun edessään olevalle pöydälle, keskelle papereitaan, ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen. "Te kai, sir, mainitsitte tutkinnon lykkäämisestä tällä asteella?" jatkoi hän. "Jos saan tehdä ehdotuksen, niin lausuisin mielipiteenäni, että lykkäyksen tarkoituksena tulisi olla varata aikaa perinpohjaisempaa tutkimusta varten; minusta näyttää, että tässä on paljon sellaista, mistä on päästävä selville, ja —"
"Me lykkäämme tutkinnon kahden viikon päähän tästä päivästä", sanoi tutkintotuomari. Hän kääntyi valamiehistön puoleen kehoitellen ja neuvoen heitä pidättymään minkäänlaisten johtopäätösten teosta ennen kuin heille on esitetty lisätodistuksia. Ilmaisten sitten mutisten toivomuksen, että heidän jälleen kokoontuessaan poliisi voisi antaa lisävalaistusta tähän perin kiusalliseen kysymykseen, hän poistui tuoliltaan tuntien ilmeisesti helpotusta sen johdosta, että päivän oikeudenkäynti oli päättynyt.
Vanha ruokasali tyhjeni nopeasti. Kuuntelijat, todistajat ja kirjurit alkoivat tunkeilla kaikista sopista ja nurkista ja virrata ulos ryhmittäin, keskustellen aamun tapahtumista ja paljastuksista. Rouva Tretheroe poistui kahden vieraansa kera; Harry Markenmore ja hänen sisarensa lähtivät huoneesta Harboroughin seurassa; valamiehet astuivat ulos kaksi- ja kolmimiehisissä ryhmissä. Mutta väliaikaisen oikeussalin keskelle, ison pöydän ympärille, jonka ääressä lakimiehet ja kirjurit olivat istuneet kirjat ja paperit edessään, keräytyi muutamia henkilöitä ja alkoivat keskustella asioista vapaasti — poliisikomisario, Blick, asianajaja, joka oli edustanut poliisiviranomaisia, Chilford, Walkinshaw ja Fransemmery, joka tutkintotuomarin kehoituksesta huolimatta katsoi olevansa oikeutettu kuuntelemaan kaikkea, mikä vain koski asiaa.
"Minusta tuntuu siltä", puhui Chilford juuri kun Fransemmery liittyi seuraan, "että on — sanon sen Markenmoren perheen lakimiehenä — tutkittava perinpohjin Guy Markenmoren liikeasioita ja hänen yksityistä elämäänsä Lontoossa! Tämä juttu ei ole lähtöisin täältä eikä täällä sommiteltu! Jos etsiväkomisario Blick tahtoo päästä asian perille, pitäisi aloittaa Lontoosta — missä Guy Markenmore on asustanut viime vuodet."
"Luuletteko siis, että häntä seurattiin tänne?" lausui asianajaja, joka oikeudenkäynnin nyt päätyttyä oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli sitä mielihyvillään istuen pöydän kulmalla. "Luuletteko siis, että tämä juoni on punottu Lontoossa?"
"Minusta on hyvin todennäköistä, ettei kaikki se, mitä olemme kuulleet tänä aamuna, ole itse asiassa missään yhteydessä varsinaiseen totuuteen Guy Markenmoren murhasta!" vastasi Chilford. "Olen aivan varma — omasta puolestani — että John Harborough on yhtä viaton kuin minä itse, ja melkein yhtä varma siitä, että nuo kaksi miestä, jotka olivat Guyn seurassa Valtikassa, ovat myös syyttömiä. Todennäköisesti noita miehiä tullaan kuulustelemaan — heidät saadaan kyllä käsille. Saattepa nähdä, että Valtikassa tapahtunut kohtaus — merkillinen kylläkin, myönnän sen! — oli vain liikeneuvottelu. Ei — vielä emme ole päässeet edes jäljille! Kuten sanoin, Blickin on lähdettävä takaisin ja aloitettava Lontoossa, jos hän mielii päästä asian perille. Mistä me tietäisimme, minkälaisia asioita Guy Markenmorella oli? Tai salaisuuksia? Kaikesta päättäen jollakin on saattanut olla hyvät syynsä päästä hänestä vapaaksi."
"Minua ihmetyttää suuresti", huomautti poliisikomisario, "miten nuo kaksi miestä, jotka olivat Guy Markenmoren seurassa Valtikassa, pääsivät kylään ja sieltä pois kenenkään huomaamatta. Mieheni ovat tehneet jo mitä perinpohjaisimpia tutkimuksia kaikilla lähiseudun asemilla, mutta tulokset ovat supistuneet — nollaan!"
"Oudot ihmiset, kaupan päällisiksi!" sanoi Walkinshaw.
"Mistä sen tietäisimme?" kysyi Chilford. "Parinkymmenen kilometrin alalla on koko liuta henkilöitä, jotka saattavat olla liikesuhteissa Guy Markenmoren kanssa. Hänellä saattoi olla liikeasioita selvitettävänä tuona yönä aivan yhtä hyvin noiden kahden miehen kuin hänen veljensä ja sisarensakin kanssa. Niin kai asian laita olikin."
"Grimsdale vakuuttaa, että ensimmäinen miehistä oli amerikkalainen", huomautti Walkinshaw. "Meillä ei ole kovinkaan monta amerikkalaista täällä asumassa. Voisin laskea heidät sormillani."
"Se on totta", sanoi poliisikomisario. "Jos mies oli amerikkalainen — ja Grimsdale sanoo kohdanneensa heitä aikoinaan monia, joten hänen pitäisi tuntea — niin hän tuli jostakin kauempaa. Mutta erästä seikkaa en jaksa tässä käsittää — miten pääsivät hän ja tuo toinen mies pois aivan huomaamatta tiistai-aamuna?"
Fransemmery oli samoin kuin Blick kuunnellut tarkkaavasti mutta ääneti näitä mielipiteitä ja ajatuksia; hän rykäisi arastellen ikäänkuin pyydellen anteeksi jo sitäkin, että hän rohkeni sekaantua keskusteluun.
"Puhuttaessa — puhuttaessa Amerikasta", huomautti hän, "tällä seikalla ei liene mitään merkitystä eikä se taida olla edes minkäänlaisessa yhteydessä itse keskustelun aiheen kanssa, mutta sallinette minun huomauttaa, että postihöyrylaiva lähti Southamptonista New Yorkiin kello yksi päivällä viime tiistaina. Nähkääs, Markenmoresta on neljäkymmentäviisi kilometriä maanteitse Southamptoniin, ja jos se mies — ensimmäinen mies — oli amerikkalainen, voi olla mahdollista, että hän matkusti Southamptoniin, nousi tuohon laivaan ja oli kaukana merellä saamatta tietää, mitä oli tapahtunut sille miehelle, jolle hän oli tarjonnut illallisen. Tiedän tuosta laivasta siksi, että lähetin postissa eräitä vanhoja asiakirjoja muutamalle Yhdysvalloissa olevalle ystävälleni."
Poliisikomisario kierteli sotilasviiksiään ja tarkasteli Fransemmerya.
"Hm!" huomautti hän. "Siinä voi olla paljonkin perää — hän on todellakin saattanut matkustaa sitä tietä Lontoosta Southamptoniin. Mutta — kummallista, ettemme ole voineet saada selkoa hänen saapumisestaan ja lähdöstään!"
"Miksei hän palannut enää takaisin Valtikkaan — missä hänen piti saaman kolme puntaa neljätoista shillingiä?" kysyi Walkinshaw.
"En tiedä", sanoi poliisikomisario. "Mutta eräästä asiasta olen ihan varma — kuka hyvänsä hän lienee ollutkin, varhain aamulla Lontooseen menevään junaan ei hän noussut Selcasterin eikä Mitbournen asemalla tuona aamuna. Selcasterissa astui junaan vain viisi matkustajaa, Mitbournessa kaksi, ja junamiehet tuntevat heidät jokikisen!"
"Ei ole välttämätöntä nousta junaan päästäkseen tälle seudulle tai täältä pois", huomautti Walkinshaw. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että ne kaksi miestä tulivat ja menivät autolla."
Poliisikomisario katsahti Walkinshawiin ja ilmaisi mutisten olevansa toista mieltä.
"Luuletteko, etten ole ajatellut sitä mahdollisuutta", sanoi hän. "Minun mieheni ovat tutkineet sitä asiaa kaikkialla! Jokaisessa lähikylässä — jokaisessa talossa teiden varsilla! Mutta — ilman pienimpiäkään tuloksia."
"Se ei hämmästytä minua eikä vaikuta siihen, mitä sanoin", väitti Walkinshaw. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se paikka, missä nyt olemme, sijaitsee melkein keskellä kolmiota, niin sanoakseni. Kolmella puolella kulkee leveä valtamaantie. Kaikilla näillä kolmella maantiellä vallitsee nykyään mitä vilkkain autoliikenne. Tiedän kai minä, kun asun erään varrella niistä. Luullakseni vähintäin neljäkymmentä kaikenlaista autoa huristaa taloni ohitse joka tunti."
"Mutta ei varhain aamulla!" keskeytti poliisikomisario epäilevästi.
"Ilmoitin teille keskimääräisen luvun", sanoi Walkinshaw. "Kello viidestä alkaen, ainakin. Luuletteko, että yksi auto huomattaisiin niiden satojen joukosta, jotka tulevat ja menevät? Loruja!"
"Mihin he jättivät autonsa tullessaan Valtikkaan?" kysyi poliisikomisario.
"Minusta ei siinä ole mitään ihmeellistä", vastasi Walkinshaw. "Ottaisin kätkeäkseni auton, kuinka suuren hyvänsä, jonkin syrjätiemme varrelle tai puistikkoon tai johonkin mukavaan notkelmaan ylängölle muutamiksi tunneiksi, ilman että kukaan huomaisi sitä. Niin yksinäisellä seudulla kuin tämä, ja lisäksi yöllä! Vallan helppo asia!"
"Jos ne kaksi miestä saapuisivat tänne yhdessä autolla", sanoi Chilford, "niin miksi toinen heistä ilmaantui Grimsdalen taloon kello yhdeksän illalla, mutta toinen vasta kahdelta aamulla?"
"Mitä siihen asiaan tulee — jos rupeatte kyselemään miksi ja minkätähden", virkkoi Walkinshaw, "niin minäkin puolestani kysyisin, minne meni ensimmäinen mies, poistuttuaan Valtikasta ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen? Hän oli poissa yhteentoista saakka. Missä hän kävi?"
"Kas vain, mekin olemme pohtineet sitä asiaa!" sanoi poliisikomisario melkein pilkallisesti. "Kylässä ei ole ainoatakaan sielua, joka olisi nähnyt ketään vierasta sinä iltana!"
"Kukaanhan ei tietänyt hänestä mitään ennen Grimsdalen todistusta."
"Tai kuka voi sanoa tietäneensä!" sanoi Chilford ivallisesti. "Hänen on täytynyt käydä jossakin ja tavata joku." Hän veti esille kellonsa. "Lähdenpä kotiin välipalaa haukkaamaan", sanoi hän. "Tämä on ajanhukkaa. Minä annan neuvoni Blickille — palatkaa vanhoja jälkiänne myöten ja ryhtykää työhön alkulähteellä — Lontoossa!"
"Mitä sanoo Blick?" kysyi asianajaja naurahtaen. Hän oli poltellut koko ajan ääneti savukettaan, toisten pakistessa. "No, Blick!"
"Blick on viisas nuori mies", sanoi poliisikomisario. "Hän ei sano mitään. Te lähdette omaa latuanne, vai mitä, Blick?"
"Saamani neuvon mukaan", vastasi Blick hymyillen. "Olen kuitenkin aina valmis ottamaan varteen hyvät ehdotukset."
"Lähdetäänpäs" sanoi Chilford "kello on kaksi. Mielisin tarjota jollekin teistä — teille kaikille — hieman einettä, jos tulette mukaani. Kylmää ruokaa — mutta sitä runsaammin."
Miehet astuivat joukolla eteishalliin, ja siellä he näkivät Harry Markenmoren ja Valencian juuri tulevan vierashuoneesta. Harry lähestyi miesryhmää ja nyökkäsi Blickille.
"Sisareni haluaisi tehdä erään kysymyksen komisario Blickille", sanoi hän kääntyen poliisikomisarion puoleen. "Kysymys on velivainajani yksityistavaroista."
Blick kääntyi Valenciaan päin; toiset pysähtyivät, uteliaina ja tarkkaavina. Valencia katsoi etsivää hiukan levottomasti.
"Tehän tutkitte velivainajani vaatteet ja kaikki, mitä oli hänen yllään?" kysyi hän. "Te mainitsitte useista esineistä todistajain aitiossa tänä aamuna. Mainitsitteko ne kaikki?"
"Kaikki — kyllä", vastasi Blick.
"Jokainoan esineenkö, jonka löysitte?"
"Jokikisen!"
Valencian kasvot muuttuivat entisestään huolestuneemmiksi. Hän katseli ympärilleen miesten tarkkaaviin kasvoihin.
"Eräästä — esineestä, joka oli varmasti veljelläni, kun hän poistui tästä talosta maanantai-iltana puoli yhdentoista aikaan, te ette puhunut mitään", sanoi hän kääntyen jälleen Blickiin. "Sormuksesta — laadultaan hyvin harvinaisesta sormuksesta, hänen oikean kätensä keskisormessa."
"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli sormus", sanoi Blick. "Hyvin hieno jalokivisormus — yhdellä kivellä varustettu."
"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli kaksi sormusta", väitti Valencia. "Jalokivisormus, josta mainitsitte, ja tuo toinen. Minä otin sen puheeksi hänen ollessaan täällä. Se oli varsin merkillinen sormus — se näytti minusta melkein kupariselta, muutamin paikoin emaljoidulta. Se kiinnitti minun huomiotani siksi — siksi, että tunnen erään henkilön, jolla on ihan samanlainen sormus — sen kaksoiskappale, todellakin."
"Niinkö?" sanoi Blick tyynesti. "Kenellä?"
"Rouva Tretheroella", vastasi Valencia.
Vieressä seisovat miehet katsahtivat toisiinsa.
"Oletteko varma, että veljenne kädessä oli tuo toinen merkillisen näköinen sormus, kun hän lähti täältä?" kysyi Blick.
"Olen varma siitä", vakuutti Valencia. "Ehdottomasti!"
"Ja te sanoitte, että rouva Tretheroella on samanlainen sormus?"
"Jota hän kantaa aina", sanoi Valencia. "Veljenne sormessa ei ollut sellaista sormusta, kun minä toimitin tarkastuksen", huomautti Blick. "Mutta — minäpä otan selvän asiasta."
Harry ja Valencia vetäytyivät takaisin vierashuoneeseen, ja toiset jatkoivat matkaansa pääovelle, mutta ennenkuin he pääsivät sinne, keskeytettiin heidän kulkunsa Chilfordin vierasvaraisen pöydän ääreen toisen kerran. Nuori, vilkkaan näköinen mies, jonka toisessa kädessä oli muistikirja, toisessa lyijykynä, astui heitä vastaan.
"Herra poliisikomisario", sanoi hän itseensäluottavan varmasti, "sallikaa minun esitellä itseni — Summers,Daily Sentinel-lehdestä — erikoiskirjeenvaihtaja, sir."
"Mitä tahdotte?" kysyi poliisikomisario. Hän ajatteli juuri Chilfordin kylmää häränpaistia ja tunsi täysin käsitettävää vastenmielisyyttä reporttereita kohtaan. "Minulla ei ole teille mitään siihen lisättävää, mitä jo olette kuullut."
"Olisin teille hyvin kiitollinen, jos näyttäisitte minulle sitä viiden punnan seteliä, jonka oletettu amerikkalainen antoi Grimsdalelle", sanoi Summers, "ja piippua, joka unohtui Valtikkaan".
Poliisikomisario kääntyi Blickin puoleen.
"Onko teillä mitään sitä vastaan?" kysyi hän.
"Minä rohkenisin luulla, ettei Blickillä — siitä päättäen, mitä olen sattunut kuulemaan hänen loistavista kyvyistään — ole mitään sitä vastaan", sekaantui puheeseen Summers, joka nähtävästi oli noita nuoria miehiä, jotka panevat maailman mullin mallin koettaessaan hankkia hyvää tekstiä. "Blick, sir, tietää, mikä arvo on sanomalehdistöllä — varsinkin niin tavattoman laajalle levinneellä lehdellä kuin meidän — yhtä hyvin kuin minä itse."
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Blick nauraen. "Tässä on seteli — te kai haluatte numeroa? B. H. 887563. Piippu — se on sisällä pöydällä — poliisin hallussa. No, minä näytän sen teille."
Hän palasi vanhaan ruokasaliin Summersin kanssa; toiset jäivät odottamaan haastellen Valencian sormusta koskevasta tiedonannosta. Kului muutamia minuutteja; sitten pisti Blick päänsä eteissalin oven raosta näyttäen hieman hämmästyneeltä.
"Herra komisario", huusi hän. "Se piippu — onko se teillä?"
Poliisikomisario käännähti häneen päin kiihkeän nopsasti.
"Minullako?" huudahti hän. "Ei — minulla sitä ei ole. Eikö se ole siellä?"
Blick ravisti päätänsä, ja hänen kasvoilleen levisi suuttunut ilme. Hän vetäytyi takaisin ruokasaliin ja poliisikomisario harppoi perässä. Toiset seurasivat jäljessä tuntien pakottavaa uteliaisuutta, jota heidän olisi ollut vaikea selittää. Blick penkoi juuri pöydällä olevia kirjoja ja papereita heitellen niitä hujan hajan. Pari kolme poliisia oli läsnä; lisäksi oli saapuvilla saman verran asianajajien kirjureita ja tutkintotuomarin apulainen; pöydän toisessa päässä pari paikkakunnan reportteria teki uutterasti muistiinpanoja lehtiöihinsä.
"Minä en ole nähnyt sitä — en ainakaan sen jälkeen kun sitä näytettiin", sanoi poliisikersantti, jonka kimppuun Blick oli käynyt. "Näin Grimsdalen ottavan sen esille ja tutkintotuomarin ja valamiehistön käsittelevän sitä, mutta senjälkeen en ole nähnyt sitä."
"Kenellä se oli viimeksi?" kysyi Blick.
"Minulla!" vastasi asianajaja. "Minä otin sen valamiehistöltä ja laskin pöydälle — juuri tähän."
"No niin, se on poissa!" sanoi Blick. Hän kääntyi poliisikersanttiin. "Onko täältä poistunut ketään sellaista teidän miestänne, joka olisi saattanut ehkä kaapata sen?"
"Ketään ei ole vielä poistunut", vastasi kersantti. "Me olemme täällä kaikki — meitä on yhtä monta kuin tullessammekin."
Blick käänsi nurin kaikki, mitä pöydällä oli. Hänen kasvonsa muuttuivat omituisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään.
"Kaikki, jotka poistuivat huoneesta, kulkivat ohi pöydän tätä laitaa", huomautti kersantti. "Jos joku mieli siepata sen ja viedä pois, niin hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä. Kukaan ei voinut huomata mitään — siinä tungoksessa."
"Kenenkähän mieli teki se siepata?" kysyi Blick yrmeästi.
Summers, joka oli auttanut etsiskelyssä, hykähti äkkiä.
"On olemassa eräs mies, joka tuiki mielellään olisi halunnut ottaa sen mukaansa!" huudahti hän.
Blick kohotti katseensa rypistäen kulmiaan.
"Mitä te tarkoitatte?" ärähti hän. "Kuka — mikä mies?"
"Se mies, jolta se jäi Valtikan illallispöydälle, luonnollisesti!" vastasi Summers hykähtäen jälleen. "Kuinka voitte tietää, ettei hän piillyt innostuneiden kuuntelijain joukossa? Niin kai asia lieneekin!"
Blick työnsi syrjään viimeisen paperikasan ja kääntyi ovelle.
"No niin, se on kadonnut, tavalla tai toisella", mutisi hän.
"Kaunis todistuskappale tipotiessään, kaiken lisäksi", puheli Summers itsekseen. "Se olisi voinut johtaa teidät omistajan jäljille, Blick. Mutta kai se on joutunut hänen käsiinsä — mitäs arvelette? Näppärää! Mutta oli miten oli, jos hän on se henkilö, joka näpisti sen tuosta pöydältä, niin yhdestä asiasta olette päässyt selville — hän on joku, joka on jossakin aivan lähettyvillä. Vai mitä, Blick?"
Mutta Blick oli jo rientänyt takaisin eteishalliin, ja poliisikomisario ja toiset seurasivat häntä.
"Merkillistä tämä, Blick!" sanoi poliisikomisario. "Kuka on saattanut sen ottaa — ja miksi?"
"Asianlaita lienee sellainen kuin tuo sanomalehtineekeri sanoi", vastasi Blick matalalla äänellä. "Mies, joka jätti sen Valtikkaan, on varmaan ollut täällä tänä aamuna ja käyttänyt tilaisuutta hyväkseen anastaakseen sen itselleen. Mutta —"
"Nyt on jo aika lähteä puiston poikki talolleni, hyvät ystävät, ja hankkia jotakin suuhun pantavaa", puuttui Chilford puheeseen. "Vähät muusta — tulkaa mukaan!"
Blick pyyteli anteeksi — hänellä oli tehtävää, sanoi hän. Huomattuaan, että hänen työskentelynsä Markenmoressa muodostuisi luultavasti pitkälliseksi, hän oli edellisenä päivänä majoittunut vakinaisesti Valtikkaan, ja sinne hän nyt riensi kiireesti. Hänellä oli monia puuhia, paljon pohdittavaa. Saman päivän aamuna, ennen tutkintotilaisuuteen lähtöään, hän oli lähettänyt viestinviejän Selcasteriin ostamaan eräitä määrättyjä tarpeita; heti ensiksi Valtikkaan saavuttuaan hän kysyi, oliko viestinviejä palannut.
"Tavarakasa on arkihuoneenne pöydällä, herra Blick", vastasi Grimsdale."Ja myös aamiainen."
Blick istuutui aterioimaan, yksin, syöden ja juoden vankasti puolisen tuntia. Sitten, kun ruoka oli korjattu pöydältä, hän sytytti piippunsa, veti esille kynäveitsensä ja leikkasi Selcasterista tuotujen pakettien sidenuorat poikki.
Ensimmäiset toimenpiteet
Viestinviejä, jonka Blick oli lähettänyt Selcasteriin sinä aamuna ennen lähtöään Markenmoren kartanoon ollakseen läsnä murhatapauksen alustavassa tutkintotilaisuudessa, oli vienyt kirjeen vanhan kaupungin etevimmälle kirja- ja paperikauppiaalle. Blick havaitsi tarvitsevanpa kipeästi eräitä välineitä ryhtyessään ratkaisemaan niitä pulmakysymyksiä, jotka juuri oli hänelle asetettu. Kirjakauppias oli se mies, joka voi antaa hänelle apuaan. Ja tuossa olivat nyt kirjakauppiaan lähettämät tavarat — toinen iso rullalle kierretty paketti, huolellisesti kääritty piikkokankaaseen; toinen pullea pikku mytty, ruskeaan paperiin verhottu. Blick aukaisi tämän ensiksi, veti esille ja pani pöydälleen laskostetun tiekartan, kreivikunnan yleiskartan, pari kolme paikkakunnan opaskirjaa, selittävillä valokuvilla varustettuja, korkeampilentoisen tekeleen,Selcasterin ympäristöt, joka myös oli runsaasti kuvitettu, Bradshawin turistin ja paikallisen aikataulun. Hän tarkasteli niitä kaikkia huolellisesti laskiessaan ne kädestään — juuri niitä hän kaipasi. Mutta hän tunsi vielä suurempaa mielenkiintoa isoa, piikkokankaaseen käärittyä pakettia kohtaan, joka, sitten kun se oli vapautettu kääreistään, osoittautui sisältävän virallisen kartan Markenmoren kylästä ja sen lähimmästä ympäristöstä — ison nelikulmaisen esineen, paksupaperisen, johon oli merkitty, nimitetty ja mitattu jokainen valtamaantie, kylätie, polku, talo, huvila, niitty, metsä, keto, lehto, joki, puro, pensaikko, porras. Blick tunsi riemastuneena saavansa tyydytystä salapoliisivaistoilleen katsellessaan tuota mestarinäytettä — hän siunasi yleisesikunnan topografisen osaston miehiä sen johdosta, että he olivat valmistaneet sen huolellistakin huolellisemmin. Hän haki käsiinsä Grimsdalen ja sai tältä muutamia nastoja; näillä hän kiinnitti valtavan karttansa sopivaan, tyhjään paikkaan arkihuoneensa seinällä, ja seuraavan puolen tunnin ajan hän seisoskeli sen edessä poltellen piippuaan. Tämän jälkeen hän olikin muodostanut itselleen yleiskuvan ympäristöstään ja painanut tärkeimpäin paikkain nimet teräväin aivojensa salaisiin lokeroihin.
Sitten hän kävi käsiksi oppaisiin, karttoihin ja aikatauluihin ja tarkasteli niitä kahden tunnin ajan väsymättömän uutterasti. Hän tahtoi ottaa selkoa kaikesta, mikä koski maanteitä, rautateitä ja aikoja — alkeellista työtä tämä, mutta tuiki tärkeätä. Ja hän totesi heti sen, mitä Walkinshaw oli sanonut tutkinnon lykkäämistä seuranneessa jälkikeskustelussa, nimittäin, että Markenmore sijaitsi melkein keskellä eräänlaista kolmiota, jonka sivuina olivat valtamaantiet. Nämä tiet muodostivat sellaisen kolmion, että sen kaksi sivua oli lyhyempiä kuin kolmas sivu, mutta keskenään yhtä pitkää; kolmas sivu oli toisia pitempi. Markenmore sijaitsi tämän kolmion lounaisosassa, läheten sitä kulmaa, jonka muodostivat kolmion kanta ja pisin sivuista; niin ollen se oli lähempänä kolmion kahta sivua kuin kolmatta ja sentähden myös kahta valtamaantietä kuin yhtä. Ja näistä kolmesta valtamaantiestä kaksi, jatka molemmat lähtivät Lontoosta kartastoon päin, sivuutti muutaman kilometrin päässä Markenmoren; kolmas tie kulki koko matkan rannikkoa pitkin. Valtamaanteitse Markenmore oli siis välittömässä yhteydessä Lontooseen, tarkemmin sanoen kymmenen penikulman päässä siitä koilliseen, ja matkan varrella oli muutamia rannikkokaupunkeja vähäisen matkan päässä toisistaan.
Mutta sen kolmion lisäksi, jonka nämä valtamaantiet muodostivat, oli olemassa vielä toinenkin kolmio, rautateiden muodostama. Rautatiet seurasivat itse asiassa maanteitä ja kulkivat yhdensuuntaisesti niiden kanssa; ne olivat niiden mukaiset kaikissa suhteissa; maantie ja rautatie kulkivat rinnakkain, eivätkä ne olleet missään kohdin toisistaan puoltatoista kilometriä kauempana. Markenmoresta oli lyhyt matka näille pääradoille. Sieltä voitiin päästä helposti useille asemille. Itse Selcaster sijaitsi noin neljän kilometrin päässä kaakkoiseen; Mitbourne melkein saman välimatkan etäisyydellä itään; neljän ja puolen kilometrin päässä lounaiseen oli tärkeä ratojen yhtymäkohta; kuuden kilometrin päässä pohjoiseen oli asema tien varrella. Tarkastettuaan aikatauluaan Blick huomasi, että kello neljän ja kuuden välillä aamulla kaikkien näiden neljän aseman ohi kulki melkoinen määrä junia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen, ja että kahdelta asemalta, mainitulta risteysasemalta ja pohjan puoliselta asemalta, lähti joka aamu neljännestä vaille kuusi erikoisia työjunia, jotka epäilemättä kuljettivat paljon kaikenlaisia työmiehiä muutaman kilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan suureen lastaussatamaan. Sanalla sanoen hän teki sen havainnon, että vikkelä, neuvokas mies saattaisi päästä ilman minkäänlaisia vaikeuksia huomaamatta pois Markenmoren seuduilta millä hyvänsä niistä varhaisista aamujunista, jotka lähtivät vähintäinkin kuuteen eri suuntaan.
Ottaessaan jälleen pohdittavakseen kysymyksen saapumis- ja poistumismahdollisuuksista maanteitse Blick muisti Walkinshawin kertoneen, kuinka helppoa paikkakunnalla on visusti kätkeä moottoripyörä siksi aikaa, kun sen omistaja tai haltija pistäytyisi vierailulle. Tässä suhteessa seinällä riippuva tarkka kartta oli hänelle suureksi avuksi. Seudun koko asema oli merkitty selvästi pienempiä yksityiskohtia myöten. Pohjoiseen ja koilliseen Markenmoren huvilasta, Greycloisterin, Harboroughin ison talon takana, sijaitsivat Puistikko, Fransemmeryn asuinpaikka, ja Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin maatilus, kukkuloilla, parhaasta päästä aukeilla ja lakeilla, joita halkoivat ristiin rastiin syvät notkot ja joihin muodostivat syvänteen loppuunkäytetyt kalkkikaivokset, joiden pohja oli rehevän kasvullisuuden ja pensaikkojen peitossa; kartalla näkyi myös peltoja, lehtoja ja siellä täällä sankkoja metsiä. Kenen hyvänsä olisi ollut varsin helppoa pyörähtää valtamaantieltä näille autioille kulmille, jättää moottoripyöränsä jonkun vanhan, hylätyn kaivoksen pimentoihin tai metsän jalavien ja pyökkien alle, lähtiessään itse alas kylään. Lisäksi Blick havaitsi, että seinäkartalle oli merkitty joitakuita vihreitä viivoja kukkuloiden poikki; hän oli tutustunut siksi hyvin Markenmoren notkelmaan, että hän tiesi ruohikon olevan siellä niin vahvaa, kimmoisaa ja tiheää, että sen poikki saattoi ajaa autolla missä hyvänsä yhtä helposti kuin kivetyllä tiellä ja tarvitsematta pelätä jättävänsä minkäänlaisia jälkiä. Sentähden mies oli saattanut poiketa valtamaantieltä, loitota kukkuloiden poikki mihin hyvänsä kolmen kilometrin alalla kylästä, jättää moottoripyöränsä johonkin sopivaan vanhaan kalkkikaivokseen ja olla varma siitä, ettei kukaan saisi tietää, miten hän oli tullut ja mennyt. Tuolla ylhäällä, noissa erämaissa, ei ollut ainoatakaan asumusta, ei huvilaa, ei edes syrjäistä maalaistaloa, kuten kartta osoitti.
Se siitä — Blick otti nyt punnitakseen kolmannen seikan. Grimsdale oli kertonut nähneensä noiden kolmen miehen, kun he poistuivat hänen talostaan neljännestä yli kolme tiistaiaamuna, kävelevän pitkin maantietä Greycloisteriin ja Mitbourneen päin; Blick kiinnitti huomiotaan tähän tiehen. Ihan Valtikan ohitse, sen etupuolella olevan kasvitarhan ohi, kulki kylän valtatie; tarhan nurkalla se haaraantui; toinen haara kääntyi oikealle suoraan Selcasteriin päin; toinen taas kääntyi Mitbourneen päin ja sivuutti noin kolmensadan metrin päässä Valtikasta Greycloisterin kujaportin. Grimsdalen sanojen mukaan nuo kolme miestä olivat valinneet tämän tien ja kadonneet sille. Mutta Guy Markenmore, mikäli lääkärin todistus piti paikkansa, oli ammuttu kuoliaaksi kello neljän tienoissa, Markenmoren notkelmassa, noin puolentoista kilometrin päässä pohjoiseen tästä tiestä. Kuinka hän oli joutunut sinne? Virallinen kartta ja tarkat merkinnät antoivat siihen selvityksen. Kahdensadan metrin päästä Valtikan majatalosta Mitbournen tien varrella oli kaksi polkua, yksi kummallakin puolen tietä. Toinen, eteläinen tai oikeanpuolinen, kulki niittyjen poikki Selcasterin suuntaan, toinen, pohjoinen tai vasemmanpuolinen, kääntyi ylös kukkuloille Greycloisterin ja Woodlandin huvilan välitse. Lähellä Markenmoren notkelmaa — siis juuri siinä kohdassa, mistä maatyöläinen Hobbs oli löytänyt Guy Markenmoren kuolleen ruumiin, tämä polku yhtyi toiseen, joka vei suoraan Mitbournen asemalle.
Tämän nähdessään Blick teki johtopäätöksen: kun nuo kolme miestä olivat saapuneet polkujen risteykseen, he erosivat. Yksi heistä kääntyi joko takaisin kylään (epätodennäköistä, ajatteli Blick) tai painui oikean käden polulle mennäkseen Selcasteriin (varsin luultavaa, tuumi Blick); toiset kaksi miestä, joista Guy Markenmore oli varmasti toinen, painuivat vasemman käden polulle ja kapusivat mäenrinnettä Markenmoren notkelmaan. Täällä Guy Markenmore murhattiin äkkiä, ja olipa hänen mukanaan ollut mies kuka hyvänsä, joko tuo oletettu amerikkalainen, joka oli saapunut Valtikkaan kello yhdeksän maanantai-iltana, tai se mies, joka oli päästetty sisälle kello kahdelta tiistaiaamuna, niin hän oli murhaaja. Tultuaan tähän johtopäätökseen Blick tunsi itsensä hieman iloiseksi. Hän täytti uudelleen piippunsa ja sytytti sen, työnsi kädet taskuihinsa ja taapersi arkihuoneestaan eteissalin poikki tarjoiluhuoneeseen. Tämä tapahtui jo vuosia ennen kuin saatettiin voimaan nuo ankarat erikoisrajoitukset, jotka nyt estävät vapaasyntyistä englantilaista eleskelemästä mielensä mukaan ravintolassaan, silloin kun hän tuntee siihen halua, ja vaikka kello oli vasta viisi iltapäivällä, oli miellyttävässä tarjoiluhuoneessa joukko vieraita, laiskottelevia kyläläisiä, jotka keskustelivat tutkinnosta ja murhenäytelmästä, joka oli aiheuttanut sen. Jokikinen sielu tiesi jo Blickin olevan sen kuuluisan lontoolaisen etsivän, joka oli saapunut kylään selvittämään kysymystä, kuka oli tappanut nuoren Guy-raukan, ja hirttämään sen roiston löydettyään hänet, ja he tuijottivat Blickin vaaleisiin hiuksiin, sinisiin silmiin, pyöreisiin kasvoihin ja keikarimaisiin kaupunkilaisvaatteihin kuin ihmetellen, kuinka moisella nuoren näköisellä kerubilla saattoi ehkä olla vainukoiran ominaisuudet ja kettukoiran kestävyys. Mutta Blick, nyökättyään ystävällisesti, ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota näihin patriarkkoihin ja tietäjiin — hän aikoi kylläkin tehdä tuttavuutta heidän kanssaan lähitulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä hän halusi vaihtaa pari sanaa Grimsdalen kanssa.
Grimsdale, paitahihasillaan, kiilloitti parhaillaan laseja tarjoiluhuoneen toisessa päässä; Blick siirtyi sinne ja kumartui hänen puoleensa.
"Kuulkaas!" kuiskasi hän. "Pari sanaa kanssanne, Grimsdale. Se piippu, jonka löysitte —"
"Mitä, sir?" vastasi Grimsdale kumartuen tarjoilupöydän yli.
"Te kai", jatkoi Blick, "tutkitte sen perinpohjin?"
"Kyllä, sir."
"Huomasitteko valmistajan nimeä tai alkukirjaimia?"
"Kyllä, sir. Se oli noita L. & Co:n piippuja. Minä tunnen ne varsin hyvin, herra Blick — entisellä isännälläni sir James Marchantilla, oli tapana poltella niillä. Hän lahjoitti minulle vanhoja piippujaan, silloin tällöin."
"Löwe & Companyn piippuja, vai mitä?" sanoi Blick, joka oli aivan varma asiasta ja halusi vain tietää, tiesikö isäntä.
"L. & Co:n piippuja, sir — niin minä niitä nimitän; sellainen leima niissä on — puussa ja hopeahelassa — ja tietysti hopeamerkit — leijona ja kruunu, samat merkit kuin kaikissa hopeatavaroissa."
"Huomasitteko piipussa mitään muuta?"
"Huomasin kaksi seikkaa, herra Blick — minä olen niitä, joille on annettu huomiokyky. Piippu oli uudehko; paljon sillä ei ollut poltettu. Siinä toinen seikka. Ja toinen oli tämä — pesän reunassa oli pieni, hyvin pieni lovi — kuin jos piipun omistaja olisi koputtanut tuhat pois jotakin terävää vasten — ehkä uuninristikon reunaa tai saappaansa korkoa vasten ja satuttanut sen silloin naulaan; olen nähnyt monia oivallisia piippuja nakutettavan piloille sillä tavoin, olipa puu kuinka tervettä tahansa."
"Hyvä!" sanoi Blick. "Te olette totta tosiaan nerokas havaintojen tekijä."
Grimsdale hymyili.
"No niin", sanoi hän alentaen ääntään vieläkin matalammaksi. "En maininnut siitä mitään todistajain aitiossa, mutta — näin meidän kesken puhuen — saatuani kuulla tuosta murhasta kaiken sen, minkä kuulin, panin oman merkkini piippuun!"
"Panitteko?" huudahti Blick. "Minkä merkin?"
"Pikku ristin hopearenkaaseen", sanoi Grimsdale. Hän iski viekkaasti silmää etsivälle. "Tuntisin jälleen oman merkkini — milloin hyvänsä!"
Blick nyökkäsi. Sitten hän silmäili huoneen peränurkassa olevia miehiä.
"Jaarittelevat kai päivän tapahtumista?" kysyi hän.
"Kaiketi!" myönsi Grimsdale. "Hyväinen aika! — he eivät puhu moneen päivään mistään muusta — jollei ilmaannu nelijalkaista kanaa tai kolmipäistä vasikkaa! Tämä antaa vettä heidän myllyynsä, kaikki tämä, herra Blick. Lontoolainen kun olette, niin ette tiedä, kuinka kerkeitä kyläläiset ovat lörpöttelemään ja juoruilemaan!"
"Kuka tuo pahin lavertelija on?" kysyi Blick.
"Benny Cripps, haudankaivaja", vastasi Grimsdale vilkkaasti. "Menkääpä pakisemaan hänen kanssaan, niin hän kertoo teille Markenmoren ja sen jokikisen miehen, naisen ja lapsen historian, ylhäisen ja alhaisen, rikkaan ja köyhän, aina luomispäivästä asti — milloin se lienee ollutkaan, mutta pitkälti siihen varmaankin on. Hän kuuluu tuntevan näiden Markenmorein sukupuun, mainitakseni esimerkin, paremmin kuin he itse!"
"Merkillinen vanha mies", huomautti Blick. "Missä hän asustaa?"
"Ensimmäisessä mökissä kirkkomaalta käsin", vastasi Grimsdale."Vanhassa, olkikattoisessa hökkelissä."
"No niin", sanoi Blick kohottautuen kyynärpäiltään tarjoilupöydältä. "Minä lähden hieman retkeilemään silmäilläkseni ympärilleni. Kai te valmistatte minulle illallisen kello kahdeksaksi?"
"Ihan varmasti, sir — olen hankkinut teitä varten herkullista kananpaistia", vastasi Grimsdale. "Ihanaa!"
Blick nauroi, nyökkäsi ja poistui ulos kylätielle. Hänen kauneudentajuntansa oli herkkä, tämän rikollisia nuuskivan vainukoiran, ja tämä maan eteläisessä kolkassa sijaitseva pikku kylä, puoliksi niin vanha kuin sen yli kohoavat kukkulat, tenhosi hänet. Markenmore oli pikku sopukka vähäisine olkikattoisine mökkeineen puistikoitten ja hedelmätarhojen keskellä, siellä täällä varakas maatalo syrjässä maantiestä aitauksensa takana, mutta tärkein nähtävyys oli keskellä kylää — harmaa, vanha kirkko, jonka suippeneva torni kohosi korkealle kirkkomaata ympäröivien pyökkien ja poppelien yläpuolelle. Näinä varhaisina kevätpäivinä vallitsi syvän rauhan tuntu näillä maalaisseuduilla, ja Blickistä tuntui äkkiä kummalliselta, että hän oli nyt täällä, puhtaan ja häiritsemättömän luonnon helmassa, sellaisilla asioilla kuin hän todellisuudessa oli. Tällä hetkellä henki kaikki, mökkipahasten puutarhojen varhaisista kukista ja taimista korkealle, vasta lehteen puhjenneisiin puihin rakennettuihin uusiin linnunpesiin saakka, elämää — mutta hänen tehtävänään oli paljastaa rikoksen tekijä, väkivaltaisen kuoleman aiheuttaja.
Hänen mieleensä muistui pian tuo kuolemantapaus ja sen seuraukset, kun hän näki vanhan miehen, joka valvoi puiden ympäröimän kirkkomaan eräässä sopessa kahden haudan kaivantatyötä. Blick muisti silloin, että sir Anthony Markenmore ja hänen vanhin poikansa piti haudattaman vierekkäin ylihuomenna — vanha mies oli varmaan siis haudankaivaja, Benny Cripps, josta Grimsdale oli taannoin puhunut. Hän meni kirkkomaalle ja astui Crippsin luo; haudankaivaja, käpristynyt vanhus, ulkonäöltään seitsenkymmenvuotias, kääntyi kahdesta apulaisestaan ja nyökkäsi etsivälle tuttavallisesti. Hän istuutui lähelle olevalle hautakivelle, täytti lyhyen savipiippunsa ja ryhtyi sitä sytyttämään.
"Te kai olette se nuori lontoolainen herrasmies, joka on tullut tänne ottamaan selvää nuoren herra Guyn murhaajasta, kuulemma?" virkkoi hän katsellen arvostelevasti Blickiä. "Kuuluttekin olevan näppärä hommissanne. No, olettepa saanutkin aika urakan suoritettavaksenne, parahin nuori herra, niinpä luulen! Eihän tällaista juttua päivässä selvitetä, eihän toki, eikä viikossakaan. Tutkinnossa ei saatu paljoakaan selville, ei — ei mitään!"
"Te olitte siellä, vai mitä?" kysyi Blick.
"Siellä olin, herra, ja kuulin kaikki, mitä puhuttiin. Mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Hyväinen aika, eihän tässä jutussa vielä ole päästy alkua pitemmälle! Te, herra, muistutatte noita saalistaan ajavia metsänkävijöitä, jotka tunkeutuvat salaperäisiin erämaihin, lähtien arvattavasti taivaltamaan polkua, jonka lopusta ei ole tietoa!"
"Te lienette oikeassa", myönsi Blick. "Sekava vyyhti, eikö olekin?"
"Niinpä luulen, poikaseni! Minä puolestani en näe vihjaustakaan, joka voisi johtaa teidät oikeille jäljille, en todellakaan. Vähätpä siitä, minulla on omat mielipiteeni — niin onkin! Enkä minä vaihtaisi niitä kenenkään vuoksi — en itsensä kuninkaankaan, tahtomatta silti halventaa häntä millään tavoin."
Blick istuutui vanhuksen viereen ja sytytti piippunsa.
"Tehän olette Cripps, eikö niin?" kysyi hän. "Haudankaivaja, kai?"
"Benjamin Cripps minä olen, nuori herra, haudankaivaja ja lukkari ja vielä paljon muutakin, ja ainoa mies tässä kylässä, jota ilman ei voida tulla toimeen, ei mitenkään. Viisi pastoria on täällä Markenmoressa minun aikanani ollut, mutta minä vielä elossa — haudannut neljä heistä! He tulevat ja menevät — mutta minä pysyn paikallani. Lukkarina olen täällä toiminut neljäkymmentäviisi vuotta, ja isäni oli miltei yhtä kauan, ja isoisäni ennen häntä; hänkin oli yhtä kauan, taisipa olla yli viisikymmentäkin vuotta; me Crippsit, me olemme asuneet tässä pitäjässä yhtä kauan kuin itse Markenmoretkin ja haudanneet heitä ison joukon, ja nyt minun pitäisi haudata taas kaksi heistä. Tätä kirkkoa voisitte pitää melkein kuin Crippsien omaisuutena — kaikki sen vaiheet me tunnemme, ja melkeinpä kaikki tässä kylässä. Kaitsemme sitä — niin sanoakseni."
"Entä mitä ajattelette tästä jutusta, Cripps?" kysyi Blick miellytellen. "Teidän laisellanne kokeneella miehellä on tietysti omat mielipiteensä. Sanoisitteko sitä murhaksi, mitä?"
"Murhaksi minä sitä sanon, parahin nuori Lontoon-mieheni, vieläpä hirveäksi ja veriseksi murhaksi! Tarkoitukseni ei ole väittää, että nuori herra Guy olisi ollut oikeuden esitaistelija, koska hän ei kerta sitä ollut, eikä liioin tahtonut millään tavoin esiintyäkään noiden pyhimysten kaltaisina, joista saamme lukea rukouskirjasta. Mutta murhattu hänet on hirveän häpeällisesti; ettekä te varmaankaan ole päässyt perille puhtaasta totuudesta — ette, ettekä pääsekään vielä kotvaseen aikaan. Mutta minä toivon teidän pääsevän ja hihkaisen ilosta kuullessani, että se henkilö, joka on murhan tehnyt, olipa hän kuka hyvänsä, on tuomittu hirtettäväksi — sen teen!"
"Te olette kai itsekin muodostanut jonkinlaisen käsityksen tapahtumasta?" tiedusteli Blick.
"Päähäni ei ole pälkähtänytkään mitään sellaista, mitä te nimittäisitte varmoiksi ajatuksiksi — vielä", selitti Cripps. "Mutta hyväinen aika, tietysti se on jollakin tavoin saanut alkunsa tuosta Dower-talossa asustavasta nuoresta Isabellasta — enkä huoli, vaikka hän itsekin kuulisi minun niin sanovan. Hän joutuu vielä hirveän pahaan ja kuumaan paikkaan, hän! Muistan hänet varsin hyvin niiltä ajoilta, jolloin hänen isäukkonsa oli pastorina täällä ja hän itse nuori tytönheilakka, jonka olisi pitänyt ajatella ompelemista ja kutomista ja muuta sellaista naisten työtä, mutta koskaan hän ei ryhtynyt sellaisiin rauhallisiin hommiin; hän homssi aina sinne tänne, kintereillään liuta nuoria metsästäjiä, ja pani heidän päänsä pyörälle. Kyllä hän tuotti hämminkiä tyttönä ollessaan ja heti jälleen palattuaan hän alkaa vanhan pelinsä."
"Te siis luulette, että rouva Tretheroe on jossakin yhteydessä murhaajaan?" kysyi Blick.
"En väitä, että hän itse olisi jotakin tehnyt", vastasi vanha haudankaivaja. "Mutta sen minä sanon, että minun mielestäni hän on kaiken alku ja juuri, tavalla tai toisella. Hyväinen aika, muutamat niistä — nuorista herroista — tappelivat keskenään hänestä ennenkuin hän vielä oli kahdeksantoista vuoden vanhakaan! Kun kerta niin oli laita ennen vanhaan, niin kaipa hänestä on nyt saatettu käydä iso joukko kaksintaisteluja. Hän oli sellainen — ensin suosi toista, sitten toista, kunnes ne kaikki olivat järjiltään, ihan niin!"
"Guy Markenmore oli kai aika lailla pihkaantunut häneen siihen aikaan, vai mitä?" kysäisi Blick.
"Hm!" hymähti Cripps. "Juoksi kovasti hänen perässään, saatte uskoakin. Mutta hän olikin paha juoksentelemaan naisten perässä, kaikenlaisten, ylhäisten ja alhaisten — hullaannutti puolet tämän kylän tytöistä itseensä, sen hän teki! Hyväinen aika, hän rakastui yhtä mittaa, joka taholla — ei mahtanut sille mitään, siltä näytti. Herra Guy jätti jälkeensä monia murtuneita sydämiä, kun lähti täältä Lontooseen."
"Mitä, kylän tyttöjenkö?" kysyi Blick.
"Niin — ja kylän poikain!" mörähti haudankaivaja. "Monella nuorukaisella oli syytä vihata häntä, olipa tosiaankin! Kuollut hän on, eikä hänestä pidä enää puhua pahaa — mutta kelvoton hän oli, totisesti!"
Tämä paradoksinen vastaus herätti Blickissä uuden ajatusten sarjan, ja hän poistui heti sen jälkeen tuumimaan aatoksiaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä pitkällekään, kun hän muisti, että hänen oli tehtävä muuan kysymys rouva Tretheroelle, ja niin hän käveli kylän läpi ja saapui Dower-talon pääovelle.
Dower-talo
Dower-talo oli iso, avara, vanhanaikainen rakennus, joka sijaitsi peltojensa ja istutustensa keskellä, Markenmoren puiston kaakkoisosassa, vähän matkaa kylästä, noin kahdensadan metrin päässä Valtikka-majatalosta. Se oli miltei yhtä suuri kuin Markenmoren kartanokin; siihen kuului melkoinen määrä talli- ja muita ulkorakennuksia, ja yleensä se oli hyvin tilava ja mukava asuinpaikka. Blick loi nopean, arvostelevan yleissilmäyksen, siihen ja sen ympäristöihin astellessaan pihatietä pitkin; kaikki oli siellä hiljan korjattu ja järjestetty. Dower-talo, ajatteli hän, oli paljon uhkeampi ulkonäöltään kuin itse kartano. Markenmoren perheen vanha asuinpaikka oli ulkoasultaan viheliäinen, rappeutunut; se kaipasi kipeästi uutta maalausta. Dower-talo oli uuden uutukainen; sen nurmikot ja kasvitarhat rehevät ja huolellisesti hoidetut. Eikä Blick hämmästynyt lainkaan, kun vastaukseksi hänen kolkutukseensa oven avasi hyvin pitkä, pöyhkeä lakeija, puettuna loistavaan liveriin. Tälle henkilölle näytti olevan kovin vaikeata luoda katsettaan niin alas, että se olisi osunut vierailijan kasvoihin.
"Onko rouva Tretheroe kotona?" kysyi Blick.
"Rouva Tretheroe on pahoinvoipa", vastasi lakeija. "Hän ei ota vastaan tänään."
Blick veti esille käyntikorttikotelonsa.
"Olen pahoillani kuullessani, ettei rouva Tretheroe voi hyvin", huomautti hän "Mutta näin hänet tunti tai pari sitten ja luulen, että hän suostuu keskustelemaan kanssani jonkun minuutin perin tärkeästä asiasta. Jättäkäähän käyntikorttini hänelle, olkaa hyvä."
Lakeija otti kortin vastahakoisesti, katsahti siihen, silmäili Blickin nuorekkaita piirteitä hieman ihmetellen ja vetäytyen syrjään ovelta näytti kehoittavan kävijää astumaan sisälle. Blick astui etuhalliin.
"Saamani määräykset olivat hyvin tarkkoja", huomautti lakeija vastahakoisesti. "Mutta jos asia on hyvin tärkeä —"
"Se on!" keskeytti Blick. "Hyvin!"
"Menen katsomaan rouva Tretheroen kamarineitiä", sanoi lakeija. "Olkaa hyvä, odottakaa."
Hän katsoi hämärään sisähalliin raskaiden oviverhojen taakse ja Blick, jäätyään yksin, silmäili ympärilleen. Huone, jossa hän odotti, oli pieni; vanha tammikaappi oli sen toisella seinällä; toisella iso naulakko, josta riippui sikin sokin takkeja, vaippoja ja muita päällystamineita. Mutta niiden joukossa oli huomattavin esine hieno Raglantakki, väriltään kirkkaan sininen, ja Blick tunsi sen heti. Hän oli nähnyt sen tutkintotilaisuudessa saman päivän aamuna — samaisen ison vaaleaviiksisen miehen yllä, joka oli istunut rouva Tretheroen oikealla puolella koko oikeudenkäynnin ajan.
Muuan noista sisäisen näkemyksen harvinaisista kipinöistä, jotka hänen ammattialansa miehillä ovat oikeata nerouden leimahtelua, saattoi Blickin astumaan salamannopeasti takin luo ja sujauttamaan oikean kätensä sen lähimpään taskuun. Hän tunsi parin hansikkaita — ja hansikkaiden alla piipun. Terästäen kuuloaan äärimmilleen ja silmäten varovasti poimuisiin verhoihin hän veti piipun esille ja katsahti siihen. Hän olisi hykähdellyt ilosta, jos olisi uskaltanut — sillä siinä oli se piippu, jonka Grimsdale oli löytänyt Valtikan illallispöydältä! Se oli ihan varmasti sama piippu — pikku lovi oli ruusupuussa…
"Missä herra Blick on?" kysyi naisen ääni jostakin verhojen takana."Etuhallissako?"
Blick pisti piipun takaisin taskuun, siirtyi vähän kauemmaksi ja oli tarkastelemassa hyvin innostuneena ketuntaljaa, joka oli levitetty seinälle, kun verhot työnnettiin syrjään ja nainen ilmestyi näkyviin. Silmänräpäyksen hän tähysteli naista äkillisen mielenkiinnon valtaamana; tämä ei ollut tavallinen nainen, päätteli hän. Puettuna sirosti ja hieman keikailevaisesti mustiin, sievään hilkkaan ja yhtä sievään puhtaaseen esiliinaan hän näytti enemmän ranskalaiselta kuin englantilaiselta, ja eittämättä hän oli yhtä kaunis kuin eloisakin. Mutta tämä kauneus oli hieman lakastunutta; tässä, tuumi Blick, oli noin kolmenkymmenenviiden ikäinen nainen, jolla aikanaan oli ollut omat lemmenseikkailunsa; hänen loistavien silmiensä ja huultensa ympärille olivat menneisyyden intohimot painaneet leimansa; Blickistä tuntui, että hän oli niitä ihmisiä, joiden povessa uinuu salaisuuksia. Ja lisäksi hän oli niitä naisia, jotka eivät saata katsahtaa mieheen hymyilemättä hänelle: hän hymyili nytkin luodessaan katseensa etsivään.
"Herra Blick?" sanoi hän pehmeällä, vakavalla äänellä. "Haluatteko tavata rouva Tretheroeta? Hän ei voi oikein hyvin — tuo tämänaamuinen juttu — tiedättehän, ja kaikki muu siitä johtunut — ankaraa päänsärkyä. Mutta jos kysymys on asiasta —"
"Tärkeästä asiasta, mutta rouva Tretheroeta se ei häiritse millään tavoin", vastasi Blick. "Vain pari kysymystä."
Nainen työnsi syrjään toisen oviverhoista ja paljasti näin avaran sisähallin, jonka toiselta puolen kohosivat parvekeportaat.
"Tulkaa tätä tietä, olkaa hyvä", sanoi nainen.
Blick seurasi häntä portaita ylös. Parvekkeen päässä olevasta avoimesta ovesta näkyi vierashuone ja siellä valtava piano: pianon ääressä istui vaaleaviiksinen mies. Hän lauloi juuri, ilmeisesti huvikseen, ja säesti kaunista baritoni-ääntään näppäilemällä heikkoja akordeja. Ohjaajatar katsahti Blickiin ja hymyili taas.
"Parooni — laulelee italialaisia rakkauslauluja", mutisi nainen. "Hän pitää siitä enemmän kuin ampumisesta tai metsästyksestä tai golfpelistä! Kullakin oma makunsa — eikö totta?"
"Eri kansoilla erilainen", sanoi Blick. Hän oli jo tehnyt sen johtopäätöksen, että rouva Tretheroen kamarineiti oli hieman omintakeinen ja että tälle kannatti osoittaa huomiota, ja hän vastasi hymyillen. "Hän ei varmaankaan ole englantilainen, eihän?" virkkoi Blick.
"Saksalainen!" vastasi kamarineiti ymmärtävästi. "Aika typerys!" Hän naurahti, pysähtyi erään oven eteen, koputti hiljaa ja viittasi Blickiä astumaan sisälle avattuaan oven. "Herra Blick, rouva."
Rouva Tretheroe pyysi hieman ikävystyneellä äänellä Blickiä astumaan sisälle, ja tämä noudattikin pyyntöä havaiten joutuneensa huoneeseen, jonka hän heti käsitti olevan varmasti saman, missä sen haltijatar oli ottanut vastaan Guy Markenmoren, kun he olivat kohdanneet toisensa maanantai-iltana. Vaikka ulkona oli vielä aivan valoisaa, niin tässä ylellisessä sopukassa paloi ruusunhohteinen lamppu, ja sen himmeässä valaistuksessa Blick näki rouva Tretheroen, huolimattomasti mutta aistikkaasti puettuna, leväten sohvalla; vaikka hän oli kalpea, ajatteli Blick, niin tämä kalpeus ehkä lisäsi vain hänen kauneuttaan. Ja jos hän lienee tuntenutkin hermokipuja päässään, poltti hän silti savuketta; huoneessa oli vahvasti hienon turkkilaisen tupakan omituista tuoksua, ja jakkaralla, lähellä huoneen valtijattaren sohvaa, oli avoin savukekotelo.
"Istukaahan", sanoi rouva Tretheroe tarkastellen hyväksyvin katsein Blickin miellyttäviä piirteitä ja hienoa ulkoasua. "Tuohon" — hän viittasi mukavaan tuoliin lähelle itseään. "Ottakaa savuke, otattehan? Minä poltan lievittääkseni päänkipuani — tuo aamuinen juttu saattoi minut aivan sekaisin. Paljon puhetta, vähän tuloksia, eikö niin?"
Blick otti pelkästä kohteliaisuudesta savukkeen, vaikka hän vihasi turkkilaista tupakkaa kuin myrkkyä, ja vaipui mukavaan nojatuoliin.
"Miten sattuu", vastasi hän kohteliaasti. "Väliin saatetaan puhua hirveän paljon tällaisista asioista — kysymyksiä aivan loputtomiin, tiedättehän, ennenkuin päästään perille totuuden murenestakaan. Mutta minä en aio kiusata teitä monilla kysymyksillä, rouva Tretheroe."
"Oh, sehän on yhdentekevää!" vastasi rouva Tretheroe ystävällisesti. "Loppujen lopuksi erittäin huvittavaakin; työnne tuntuu teistä kai hyvin mielenkiintoiselta, eikö tunnukin? Pitäisi ainakin tuntua", lisäsi hän luoden vieraaseensa suoran katseen puoliksi suljettujen silmiensä raosta. "Te olette kovin nuori — vain poikanen, mielestäni!"
"En sentään ihan niin lapsukainen kuin miltä näytän!" vastasi Blick naurahtaen. "Kaksitoista vuotta olen jo harjoittanut ammattiani. Mutta nyt — asiaan! Ette varmaankaan panne pahaksenne, jos teen teille pari henkilökohtaista kysymystä, rouva Tretheroe? No niin, ensiksikin — huomaan, että teidän oikean kätenne keskisormessa on hieman merkillinen sormus."
"Tämä!" vastasi rouva Tretheroe. "Voittehan tarkastaa sitä." Hän ojensi kätensä ja laski sen, hyvin hoikan ja kaunismuotoisen, Blickin kämmenelle. "Eriskummainen, eikö totta?" lisäsi rouva Tretheroe vetäessään kätensä pois hetkisen päästä, jonka kuluessa hän oli kääntänyt sen toisin päin. "Harvinainen!"
"Hyvin erikoista laatua, siltä näyttää", vastasi Blick. "Mutta tiedättekö, oliko Guy Markenmore-vainajalla samanlainen sormus kuin tämä?"
"Tietysti hänellä oli", vastasi rouva Tretheroe. "Hän se juuri osti nämä molemmat sormukset vuosia sitten. Me olimme kerran yhdessä Portsmouthissa, ja eräässä noista omituisista vanhoista muinaisesineiden kaupoista, joita tapaa tuollaisissa paikoissa, huomasimme nämä kaksi sormusta. Hän osti ne maksaen niistä punnan tai pari, ja me päätimme kantaa niitä aina. Guy-parka!"
"Oliko tuo sormus hänen sormessaan, kun tapasitte hänet viimeksi?" kysyi Blick.
"Oli. Hän sanoi minulle, ettei hän ollut kertaakaan luopunut siitä — ja minä vakuutin tehneeni aina samoin."
"Oliko se hänen sormessaan, kun hän lähti teidän luotanne?"
"Oli, tietysti!"
"No hyvä — hänellä ei kuitenkaan ollut sitä enää, kun hänet löydettiin seuraavana aamuna", sanoi Blick "Ei todellakaan!"
Rouva Tretheroe säpsähti.
"Siitä ei mainittu mitään tutkinnossa!" huudahti hän.
"Ei", sanoi Blick. "Minä en tietänyt koko sormuksesta mitään, ennenkuin neiti Valencia Markenmore kertoi minulle siitä — tutkinnon jälkeen. Hän oli huomannut sen olleen veljensä sormessa, kun tämä käväisi kartanossa ennen kuin tapasi teidät."
"Mutta — sitä ei löydetty häneltä?"
"Häneltä ei todellakaan löydetty sitä."
Rouva Tretheroe heitti pois savukkeensa. Hänen kulmansa vetäytyivät ryppyyn ja silmänsä synkistyivät.
"Niin ollen — tässä on uusi todistus siitä, että Harborough on surmannut hänet!" huudahti hän.
"Kuinka niin?" kysyi Blick.
"Mustasukkaisuutta! Hän tappoi hänet mustasukkaisuudesta ja otti häneltä sormuksen, kun hän oli kuollut - mielettömänä mustasukkaisuudesta sen takia, että Guylla oli jotakin sellaista, mikä yhdisti meitä toisiimme!"
"Uskotteko todellakin, rouva Tretheroe, että Harborough tappoi GuyMarkenmoren mustasukkaisena hänelle — teidän tähtenne?"
"Kyllä, uskon — olen varma siitä!"
"Mutta", sanoi Blick, "Harborough sanoi — muistattehan hänen todistuksensa? — että hän oli parantunut intohimoisesta rakkaudestaan teihin muutamia vuosia sitten."
"Älkää luulkokaan!" vastasi rouva Tretheroe. "Jos hän lieneekin parantunut, niin se valtasi hänet jälleen entisellä voimalla, kun hän kohtasi minut joku päivä sitten iltapuolella. Huomasin varsin hyvin, että Harborough oli aivan yhtä silmittömästi rakastunut minuun kuin koskaan! Sitten — Guy saapui, ja — ja — no niin, kuten sanoin, me sovimme pian välimme ja hän kohtasi Harboroughin tuolla ylhäällä ylängöllä, ja tietysti he joutuivat kiistaan ja Harborough tappoi hänet! Minä en huoli, mitä te poliisit sanotte, tai tutkintotuomari ja hänen valamiehistönsä tai lakimiehet — minä tiedän!"
"Siinä tapauksessa te ette välitä mitään todistuksissa mainituista kahdesta miehestä, jotka olivat Guy Markenmoren kanssa sinä yönä, rouva Tretheroe?"
"En hitustakaan! Pelkkä liikekohtaus?"
"Eikö hän kertonut teille, kenet hänen piti tavata?"
"Ei — ei maininnut siitä sanaakaan! Vain liikeasia. Se ei huvittanut minua."
"Hyvä", sanoi Blick kotvan vaitiolon jälkeen. "Nyt tahtoisin tehdä teille toisen kysymyksen. Teillä oli täällä talossanne kolme neljä muutakin vierasta, kai, siihen aikaan; eikö teistä tunnu mahdolliselta, että joku heistä olisi ollut se toinen mies, joka saapui Valtikkaan?"
"Ei todellakaan!" huudahti rouva Tretheroe. "Tietysti minä tunnen heidät kaikki hyvin. Mutta tietääkseni yksikään heistä ei tuntenut Guyta! He olivat kaikki sotilashenkilöitä — heihin olin tutustunut Intiassa. Heillä kaikilla oli täällä vaimonsa mukanaan, paitsi luonnollisesti parooni von Eckhardsteinilla — hän ei ole sotilashenkilö eikä naimisissa. Mutta ennenkuin hän oli tullut vierailemaan tänne luokseni, ei hän ollut koskaan kuullut edes puhuttavankaan Markenmoren perheestä. No niin — voiko kukaan väittää sitä?"
"Ei ensinkään!" vastasi Blick nopeasti. "Mutta tällaisissa tapauksissa, kun vieraita ihmisiä on lähellä paikkaa — nähkääs, siksi tiedustelin, keitä he olivat, käsitättehän."
"Olen kertonut teille, keitä vieraani olivat", sanoi rouva Tretheroe. "Olisihan jo sellainen ajatuskin, että joku heistä olisi voinut mennä Valtikkaan siihen aikaan yöstä, kovin naurettava; ei — Valtikassa sattuneella kohtauksella ei ole mitään merkitystä. Keskittäkää ajatuksenne Harboroughiin — hän sen teki! Hän on aina ollut luonteeltaan hurja, käsittämätön ja hillitön, muuten minä olisin saattanut kerran mennä naimisiinkin hänen kanssaan."
Blick ei vastannut tähän mitään. Hän nousi lähteäkseen pois, ja rouva Tretheroe ojensi hänelle kätensä silmäten häntä toistamiseen hyväksyvästi.
"Tulkaa katsomaan minua toistekin — kertomaan minulle, kuinka työnne edistyy", sanoi rouva Tretheroe. "Luonnollisesti juttu kiinnittää kovasti minun mieltäni!"
Blick suuntasi kulkunsa alakertaan. Vierashuoneen ovi oli vielä auki,ja parooni von Eckhardstein hyräili yhä tunteellisia laulelmiaan.Portaiden juurella kamarineito ilmestyi äkkiä esille ja hymyili. MyösBlick hymyili.
"Minä en ole pahentanut emäntänne päänkipua", huomautti hän.
"Päänsärky johtuu liiallisesta tupakoinnista", kuiskasi kamarineiti silmäten ympärilleen. "Kuulkaahan!"
"Mitä?" kysyi Blick niinikään kuiskaten.
"Onko mitään — saatu selville?" kysyi kamarineito.
"Mitä sitten? Ei — liian aikaista", vastasi Blick. "Mutta — tiedättekö jotakin?"
"Minäkö? Herra varjelkoon, en! Olin vain utelias, nainen kun olen."
"Mikä on nimenne?" tiedusteli Blick hymyillen.
"Halliwell", vastasi kamarineito nopeasti. "Entä sitten?"
"Neiti vai rouva?" kysyi Blick.
"Neiti! Miksi kyselette?"
"Halusin vain tietää", sanoi Blick. "Jään tänne joksikin aikaa, hyvin todennäköisesti, ja olen varma, että tapaan teidät jälleen."
Hymyillen vielä kerran Blick lähti pois, ja selvittyään talosta hän ajatteli vain yhtä asiaa. Se oli perin tärkeä. Von Eckhardstein oli lähtiessään tilapäisestä oikeussalista aamulla, oikeudenkäynnin päätyttyä, anastanut Valtikkaan jätetyn piipun astuessaan pöydän ohi, jolle se oli pantu. No niin — oliko von Eckhardstein se mies, joka oli unohtanut sen sinne?
Blickillä oli tapana pohtia itsekseen eri ilmiöiden kaikkia mahdollisia syitä: hän alkoi keksiä nyt niitä. Von Eckhardstein saattoi olla niitä ihmisiä, jotka kokoovat intohimoisesti rikoksen yhteydessä olevia esineitä — hän, Blick, oli joutunut tekemisiin monen sellaisen mielettömän henkilön kanssa ja tiesi, ettei moinen halu kaihtaisi mitään, ei edes varkauttakaan, kun kysymys oli sen tyydyttämisestä. Tai hän saattoi myös tuntea sen miehen, joka oli unohtanut piipun, ja oli voinut tyynesti siepata sen hämmingissä ja tungoksessa mielien hävittää todistuskappaleen ystäväänsä vastaan. Mutta joka tapauksessa piippu oli nyt Eckhardsteinin taskussa, ja Blick oli nähnyt sen ja todennut oikeaksi.
— Jos se on hänen, — mietti Blick, — niin silloin hän on se mies, joka meni Valtikkaan kello kahdelta viime tiistaiaamuna ja lähti sieltä kymmentä vaille neljä Guy Markenmoren ja tuon toisen miehen kanssa! Tämä on eittämättömän varma tosiasia!
Hän käveli takaisin majataloon ja istuutui sovittuun aikaan illalliselleen. Grimsdale koputti hänen ovelleen ja astui sisään, juuri kun hän oli lopettanut ateriointinsa.
"Tuolla keittiössä on muutamia kyläläisiä, jotka juttelevat murhasta", huomautti hän hymyillen ovelasti. "Ettekö tahtoisi kuunnella, mitä he puhuvat?"
"He eivät puhuisi minun läsnäollessani", sanoi Blick.
"Minä kätken teidät sellaiseen paikkaan, mistä teitä ei nähdä", vastasiGrimsdale. "Tulkaa mukaani."
Hän johdatti etsivän eteishallin poikki ja tarjoiluhuoneen läpi komeroon, joka sijaitsi erään yksityishuoneen ja majatalon keittiön välillä. Komero oli pimeä lukuunottamatta ristikkoikkunaa keittiön seinässä; Grimsdale viittasi Blickiä lähemmäksi ja kurkisti ikkunan läpi.
"He eivät näe teitä toiselta puolelta", kuiskasi hän. "Mutta te voitte nähdä ja kuulla kaikki täältä. Kuunnelkaapas!"
Blick työnsi kasvonsa lähemmäksi ristikkoa ja katsoi siitä. Puolisen tusinaa työmiehiä, enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhanpuoleisia, istui iloisen takkavalkean ympärillä vanhanaikuisessa keittiössä, oluthaarikat edessään pöydällä, piiput suussaan. He kaikki olivat tyypillisiä maalaiseläjiä, kumarahartiaisia, ahavoituneita, kasvoilla hieman tylsä ilme, silmissä jotakin ilkeän luihua; eräs heistä selitti parhaillaan rikosjuttua.
"Minä en epäile vähääkään, että herra Guy tapettiin rikollisesti!" puheli hän. "Murha se on, eikä kukaan voi väittää, ettei se sitä olisi, eipä voikaan! Mutta kuka sen on tehnyt, sitä ei voidakaan selvittää niin helposti kuin joku saattaisi luulla. Se on tehty yksinäisessä sopukassa, kuten tiedätte, mutta ei kukaan tiedä sen enempää."
"Joku on hänet murhannut, yhtä kaikki", huomautti toinen. "Luulenpa, ettei asiaa voida ryhtyä tarkastelemaan muulta kuin tältä pohjalta. Mutta ken hän on mahtanut olla, sitä en tiedä, ja voin vaikka vannoa, ettei kukaan muukaan tiedä, hiisi vieköön!"
"Oli miten oli, mutta tuntoni ei salli minun uskoa, että John Harborough, tuolta Greycloisterista, olisi tehnyt sen", sanoi kolmas mies. "Minä en saa päähäni sitä, että synnynnäinen herrasmies nousisi yösijaltaan kello kolme aamulla mennäkseen ampumaan toisen herrasmiehen! Sepä olisi hiivatin kummallista kristityn etuoikeutta, totisesti! E-ei — minusta se on lorua, ihan tykkänään!"
"Kuka sen on sitten tehnyt?" kysäisi joku.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten muuan mustanpuhuva mies, joka tähän asti oli vaiteliaana poltellut piippuaan nurkassa, kumartui eteenpäin.
"Minä viis välitän noista kruununmiehen tutkinnoista ja lakimies- ja poliisinuuskijaparvista!" sanoi hän päättävällä äänellä. "Aina ne ajavat väärää jänistä, niin ajavatkin! Emmekö me, jotka olemme eläneet näillä tienoin koko ikämme, tiedä varsin hyvin, että sillä miehellä oli poistuessaan täältä, seitsemän vuotta siitä on jo kulunut, koko joukko verivihollisia? Eikö täällä joka taholla ole miehiä, joiden sydänkäpysten ja mielitiettyjen päät hän pani pyörälle konsteillaan? Eikö hän liehitellyt aina rakkaudentunnustuksineen kaikkien sievännäköisten nuorten naisten ympärillä? Älkää te puhuko minulle mitään! — ylängön tällä puolen useampi kuin yksi mies iloitsisi kovasti saadessaan työntää veitsensä Guy Markenmoren sydämeen — tai lävistää sen pistoolin kuulalla, miten vain! Siinä syy hänen kuolemaansa, se on minun ajatukseni!"
Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa. Sen keskeltä kajahti voimakkaampana erään vanhan miehen ääni.
"Herran tiet ovat tutkimattomat!" virkkoi hän. "Enpä ihmettelisi, vaikka tämän Benin sanoissa olisi paljon tottakin. Kosto on hirveän väkevä ase miehen oikeassa kädessä, ja kun sitä säilytetään, sitä väkevämmäksi se käy, ihan kuin hyvä olut. Niinpä kyllä, tosiaankin, se saattaa olla kostoa…"
Blick poistui senjälkeen pohtiakseen tätä ajatusta. Grimsdale tuli hänen luokseen uudestaan, salaperäisen näköisenä.
"Täällä kasvitarhassa on muuan nuori mies, joka haluaa tavata teitä — yksin, kaikessa salaisuudessa", sanoi hän.
"Kuka hän on?" kysyi Blick.
Grimsdale loi häneen ovelan katseen. "Muuan rouva Tretheroen tallirengeistä", vastasi isäntä.