Hämärsi jo, kun kuningas käski Ayenin herttuaa työhuoneeseensa.
Ministerineuvosto ja monet vastaanotot olivat väsyttäneet häntä. Ludvig virui silkoisen suorana silkkidivaanilla huoneen peräpäässä ja uneksi avoimin silmin.
Eilisen naamiaisjuhlan tapaukset muistuivat taas hänen mieleensä, ja voimakkaammin kuin mikään muu säteili ihana Jeanne d'Étioles, tämän teräväsanaisuus, miellyttävä keskustelu, pehmeän äänen sointuva kaiku.
Ludvigin mielikuvitus loi Jeannen ulkonaiseen kuvaan mitä viehättävimmät värit. Solakka, sopusuhtainen vartalo, kiehtova suu välkkyville, valkoisine hampaineen, joita naamari ei ollut peittänyt, soreat, täydellisen ihanat käsivarret ja kädet, valkoinen niska, jota kattoi kastanjanruskea tukka.
Korkeina leimusivat ne mielihalut, jotka ihanan naisen vastustus eilen oli torjunut.
Rouva de Châteaurouxin kuoleman jälkeen ei moista tunteiden ryöppyä ollut tulvinut Ludvigin kankeassa sielussa. Hän kavahti ylös ja ojentelihe.
Ah, miten hyvältä tuntui, kun oli mielihaluja, kuumia, leimuavia himoja, jotka velloivat veren kuohuksiin, ja kun näillä oli päämäärä!
Herttua tuli sisään. Kuningas meni häntä vastaan joustavan ryhdikkäästi. Ayen hämmästyi. Virantoimituksessa olevat upseerit olivat etuhuoneessa kertoneet hänelle, että kuningas oli raukea ja alakuloinen ja että häntä nähtävästi taas kalvoi raskasmielisyys.
"Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän majesteettianne niin reippaana ja virkeänä."
"Niin olen, rakas herttua, virkeä ja iloinen. Olen iloinen kuin lapsi tämänpäiväisistä tanssiaisista kaupungintalolla ja luvatusta kohtauksesta. Mikä lumoava olento! Toivon vain, ettei dauphin jää pitkäksi aikaa, vaan jättää meille vapaat kädet."
Kuningas puhui vilkkaasti. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeessa.
Herttuaa rupesi hieman arveluttamaan. Hänen mielestään suhtautui kuningas asiaan liian todenperäisesti. Ihana rouva d'Étioles näytti todenteolla voittaneen hänen sydämensä, sen sijaan kuin Ayen oli vain ajatellut rouvaa yhden illan ajanvietteeksi pitääkseen kuningasta hyvällä tuulella kruununperillisen hääjuhlassa.
Kuninkaan ystävyys antoi Ayenille oikeuden puhua verrattain avomielisesti.
"Rouva d'Étioles on todellakin nainen, jolla on suuria etuja. Vahinko vain, ettei hän ole ylhäistä sukua, että nuo Poissonit päinvastoin —"
Kuningas innostui.
"Olemme puhuneet siitä aikaisemmin, herttua. Oletteko unohtanut, mitä sanoin teille pari viikkoa takaperin, jolloin te ja Richelieu annoitte minulle hyväntahtoisia neuvoja — luulen ainakin, että ne olivat hyväntahtoisia."
"Sire!"
"Te neuvoitte minua ottamaan uuden rakastajattaren Châteauroux-paran sijaan. Vakuutin teille silloin nimenomaan, etten enää halua aatelisnaista. Tämän päätöksen tekoon johti minua kaksi periaatetta. Ensiksikin minä tunnen enemmän kuin riittävästi hovin ja sen naiset. Heihin olen kyllästynyt. Sen naisen, jota nyt aion rakastaa, täytyy kuulua sellaiseen piiriin, jolla on sanottavana minulle jotakin uutta. Hänen on kohdeltava minua puhtaammalla eikä niin itsekkäällä rakkaudella kuin minun lähimmästä ympäristöstäni oleva nainen saattaa menetellä."
Kuningas keskeytti puheensa eikä pitkään aikaan virkkanut mitään. Sitten hän jatkoi lauhtuneempana vihastaan, mutta yhtä voimakkaalla äänenpainolla ja syvän vakavasti.
"Toiseksi te tiedätte, herttua, yhtä hyvin kuin minäkin ja ehkäpä paremminkin, kuinka suurta huomiota minun suhteeni Nesle-sisaruksiin ovat saaneet aikaan. Te tunnette maan hurskasmielisten taholta nousseen ankaran vastustuksen ja sen vastakaiun, minkä tämä vastustus on synnyttänyt yleisessä mielipiteessä. Se on opettanut minulle ja meille kaikille, että minun on kuitenkin kaikitenkin otettava lukuun kansan moraaliset tunteet. Varovaisuus on tarpeen, suurempi varovaisuus kuin ennen. Minä en saa sallia minkään uuden avioliittorikoksen tulla yleisesti tunnetuksi, jollen tahdo saattaa vaaraan sitä nimeä, jonka kansa minulle antoi vaikean sairauteni aikana Metzissä: Ludvig rakastettu. Mutta kuinka se voi käydä laatuun, jos valitsen rakastajattaren, joka kuuluu hovipiireihin ja on kaikkien katseiden esineenä?"
Ayen teki päällään myöntävän liikkeen.
"Ja sitten" — kyynillinen hymy väreili kuninkaan ilmehikkään suun ympärillä — "sittenhän on muistettava kuningatarta. Vaikka minä en otakaan lukuun hänen toivomuksiaan, niin on kuitenkin sydämeni asia säästää hänen majesteettinsa tunteita liian usein toistuvilta loukkauksilta, jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, etten tahdo kadottaa tyttärieni myötätuntoisuutta. Kruununprinssiä en enää ota lukuun. Se äärimmäinen uskonnollinen käsitys, jonka herra Boyen de Mirepoix on häneen istuttanut, ja hänen epäjumaloiva rakkautensa äitiinsä määräävät hänet jo ennakolta minun kiivaimmaksi vastustajakseni.Dieu merci— minä en välitä siitä mitään — minä —"
Ludvig vaikeni äkkiä ja laski kätensä herttuan olkapäälle. Aivan toisessa äänilajissa hän sanoi.
"Nyt vakavat keskustelut syrjään!Sacré nom de Dieume vietämme tänään häitä. Ja siinä on todellakin ilonaihetta. Milloin voimme lähteä kaupungintalolle, herttua?"
Ayen, joka oli riittävästi huomannut sanojen "vietämme häitä" kaksinaisen merkityksen, mietti hetkisen. Hän tunsi olevansa jossakin määrin vastuunalainen kuninkaan maltittomista teoista ja halusi hänkin puolestaan välttää kaikkea, mikä herätti huomiota, varsinkin, selkkausta kruununprinssin kanssa.
"Minä ehdottaisin, ettei teidän majesteettinne läksisi Versaillesista ennen kello yhtätoista. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, voisi ensin olla dominossa julkisissa tanssiaisissa ja kello kahdentoista ja yhden välillä lähteä kaupungintalolle. Kun hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinssi on isäntä, niin on tuskin luultavaa, että hänen korkeutensa poistuu juhlasta aikaisemmin."
Kuningas suostui. Hänellä oli täksi yöksi vain kaksi toivomusta, olla tapaamatta kruununprinssiä ja nähdä madame d'Étioles sovitulla kohtauspaikalla.
* * * * *
Tanssiaiset kaupungintalolla olivat järjestetyt melkoista huonommin kuin Versaillesin juhla. Kaikki juoksentelivat ilman johtoa toistensa tiellä. Ruoasta ja juomasta ei oltu pidetty riittävää huolta, ja sitäpaitsi oli niukkojen virvokkeiden tarjoilu järjestetty päättömästi. Muutamissa saleissa ei ollut ensinkään tarjoilupaikkoja, kun taas muutamissa kohdin oli pöytä pöydän vieressä niin lähekkäin, että vieraiden oli tuiki tukala hieroutua niiden välitse.
Binet oli ottanut tehtäväkseen viedä ihanan serkkunsa tanssiaisiin ja pysyä tämän rinnalla kohtaushetkeen saakka.
Heidän oli vaikea pujotella tungoksen läpi sen tanssisalien takana olevan pienen huoneen lähettyville missä Jeannen tuli odottaa kuningasta.
Heidän kulkiessaan suuren salin halki oli Jeanne turhaan etsinyt katseillaan kahta henkilöä, joita hän jo eilen naamiaisjuhlassa oli mielellään halunnut nähdä, nimittäin maalari Boucheriä, jota hän hieman tunsi, ja kuninkaan suosikkia Karl Vanloota.
Binet olisi voinut näyttää hänelle tuon kuuluisan miehen, jota Ludvig XV aivan intohimoisesti ihaili. Mutta tänäänkään hän ei nähnyt vilahdustakaan kummastakaan maalarista.
Eräässä suurimman salin nurkassa, aivan lähellä ovea, he vihdoin löysivät vapaan paikan.
Jeanne oli pukeutunut kuninkaan mielivärejä edustavaan pukuun. Kauniin heleään vaatteeseen oli kudottu kukkaköynnöksiä, ja reunustuksena oli vaaleansinisiä kukkakiehkuroita ja falbolaaneja. Puvun päällä — hänellä oli hopeisin koruompelein somistettu mustasilkkinen domino, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä verhoksi.
Salissa vallitsevasta melkein sietämättömästä kuumuudesta huolimatta Binet kehoitti häntä olemaan riisumatta dominoa, se kun ainakin jossakin määrin suojeli Jeannea tuntemattomana niiltä monilta tuttavilta, jotka olivat juhlassa.
Binet oli saanut kolmannen henkilön kautta ankaran käskyn noudattaa mahdollisimman suurta varovaisuutta. Kuningas oli eilen ensimäisessä lemmenpuuskassaan viehtynyt kovin pitkään keskusteluun rouva d'Étiolesin kanssa satojen ihmisten nähden. Eilen oli kuitenkin ihanalla Jeannella ollut naamari. Sitäpaitsi hän oli kokonaan tuntematon hoville. Mutta tanssiaisiin kaupungintalolle saapuisi aivan varmasti koko joukko kaikkiin piireihin kuuluvia ihmisiä. Ei missään tapauksessa saisi tulla ilmi vähintä aavistustakaan sovitusta kohtauksesta kuninkaan kanssa.
Binet oli erinomaisen halukas täyttämään tämän käskyn aivan täsmälleen. Häntä ei kannustanut mikään kunnianhimo kunnostautua välikätenä rakkausasioiden järjestämisessä.
Sen hän jätti kuninkaan kamaripalvelijoiden, herrojen Bachelierin ja Lebelin asiaksi. Hän ei ollut ensinkään halukas antautumaan papiston syytettäväksi parittajatoimistaan, sillä hän olisi saattanut menettää virkansa dauphinin hovissa.
Hän oli ilman minkäänlaisia itsekkäitä tarkoituksia, ilman pyydettyä tai luvattua palkintoa, täyttänyt kauniin serkkunsa toivomukset. Edemmä hän ei tahtonut missään tapauksessa mennä. Se, että hän tänään suojeli täällä rouva d'Étiolesia, johtui kuninkaan tahdosta. Tätä hänen oli ehdottomasti toteltava.
* * * * *
Jeannea ei juuri haluttanut keskustella Binetin kanssa. Tämä oli tehnyt velvollisuutensa, ja sillä hyvä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä muistaisi palkita serkkunsa ansiot.
Jeanne silmäili kärsimättömänä ja hieman pahoillaan väkijoukon yli. Hänen pienet jalkateränsä ja ylöspäin taipuneet, tarmokkaat varpaansa alkoivat kiihkenevässä tahdissa liikkua ylös ja alas kapeissa, korkeakantaisissa, helakoissa atlassikengissä.
Kruununprinssi oli jo aikoja sitten lähtenyt tanssiaisista. Läheisessä tornissa oli puoliyön hetki lyönyt. Miksi ei kuningas tule? Tämäkö oli sitä kuumaa kärsimättömyyttä, joka hänessä eilen oli ilmennyt? Oliko hän, Jeanne, sittenkin menetellyt tyhmästi, kun ei ollut jo eilen täyttänyt kuninkaan mielihaluja? Oliko eilisestä lähtien jo tapahtunut Ludvig XV:ssä yksi niitä äkillisiä käänteitä, joista häntä oli varoitettu?
Himmeänä kantautui tanssimusiikki, muuan vanha menuetto, hänen korviinsa. Sävel tuntui hänestä merkillisen tutunomaiselta ja johonkin muistoon johtavalta. Missä hän olikaan kuullut sen ennen?
Hän mietti. Vähitellen hänen muistinsa virkosi. Niin, niin, hänen häissäänhän se oli ollut vähää ennen hänen ja Charles Guillaumen lähtöä juhlasta.
Merkillistä, että nämä ajatukset nousivat hänen mieleensä juuri tänä hetkenä! Jeanne tahtoi karkoittaa pois nuo vastenmieliset muistot, mutta yhä uudestaan, jokaisessa viulujen äänessä, ne kertautuivat entistä selvempinä.
Hän tunsi, miten hänen sydämensä oli sykkinyt, kun häähuoneen ovi oli sulkeutunut heidän takanaan. Oliko se sykkinyt rakkaudesta? Mitäpä hän tiesi rakkaudesta, kun Charles Guillaume oli tullut! Se kai oli ollut vain sen salaperäisen tuntemattoman kuumaa ikävöintiä, mikä saa jokaisen tytön sydämen jyskyttämään, kun suuri, hämärästi aavistettu hetki tulee! Epäröiden hänen ajatuksensa hapuilivat edelleen.
Oliko onni, oliko rakkaus puhjennut kukkaan tuosta suuresta hetkestä, ensimmäisestä, jolloin hän antautui miehelle? Jeanne pudisti päätään. Lyhyt hurmio, joka oli haihtunut, ennenkuin hän tuskin oli aavistanutkaan sitä, ja sitten oli saapunut pitkä, kylmä pettymys.
Ei, hän ei rakastanut miestään. Tämän hyväntahtoinen vaatimattomuus oli hänet ikävystyttänyt. Tietoisuus, että hän oli kaikessa miestään etevämpi, oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei mikään ollut täyttänyt hänen avioliittonsa tyhjyyttä, ei mikään muu kuin yksi ainoa suuri, se kaipuu ja se toivo, joka nyt muutaman hetken kuluttua täyttyisi.
Ja hehkuvan kunnianhimonsa, hänen intohimoisten suuruudenunelmiensa valloittavan voiman keskellä läikkyi kuin lämpöisenä, hyväilevänä aaltona hänen nuoren naissydämensä toive, että Ludvig XV käsittäisi rakkauden toisella tavalla kuin Charles Guillaume d'Étioles oli ymmärtänyt!
Viulut vaikenivat. Jeanne vavahti. Hänen vieressään seisoi eräs herra mustassa silkkidominossa.
Binet kavahti pystyyn ja kumarsi syvään vieraalle.
"Richelieun herttua", kuiskasi hän nopeasti Jeannelle.
Jeanne hallitsi taas ajatuksiaan ja ryhtiään.
Huolettoman viehättävästi, pienimmättäkään hämittä hän nosti päänsä.
"Sacré nom de Dieu", mutisi herttua, kuninkaan neuvonantaja kaikissa rakkausasioissa, ja sitten vielä kerran: "Sacré nom de Dieu!"
Tuo pikku porvarisrouva vei voiton kaikesta siitä kauniista ja viehättävästä, mitä Richelieu tähän asti oli tavannut Pariisissa.
Hän tarjosi sirosti käsivartensa madame d'Étiolesille. Binet sai lyhyen lähtökäskyn.
"Sallitteko, madame, että vien teidät siihen pieneen kammioon, jonne — teidän ritarinne muutamien silmänräpäyksien kuluttua saapuu?"
Jeanne huokasi helpotuksesta. Hän oli tuokion ajan pelännyt, että herttua tuo kuninkaalta epuun.
Pienessä huoneessa oli tarjona samppanjaa, hedelmiä, jäätä ja sokerileivoksia pienissä hopeamaljakoissa.
Herttua toimitti hyvin kohteliaasti isännän virkaa. Hän täytti kaksi kristallimaljaa ja pakotti Jeannen juomaan.
"Kasvonne, madame, ovat kalpeat. Luultavasti salin kuumuudesta ja jännittävästä odotuksesta. Samppanja tekee teille hyvää."
Hän kohotti lasinsa ja kumarsi.
"Teidän ja teidän ritarinne onneksi, madame!"
Hän joi Jeannen maljan ja katsoi sitten kelloa, joka oli puoli yksi.
"Teidän ritarinne, ihana rouva, voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä. Hän kohtasi Sèvres-tiellä poikansa, joka purki hänelle valituksiaan kaupungintalon tanssiaisista. Mutta hän toimitti rauhanhäiritsijän hyvin nopeasti tiehensä. Ei kulune enempää kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, ennenkuin —"
Richelieu ei ehtinyt puhua loppuun, kun portaille vievä ovi avautui. Kaksi mustaa dominoa astui huoneeseen. Kuningas ja Ayen. Molemmat herttuat vetäytyivät ikkunakomeron suojaan.
Ludvig kumarsi syvään ja suuteli Jeannen kättä.
"Olen antanut teidän odottaa, madame, siksi olen lohduton. Jouduin tullessani pulasta toiseen. Lähetettyäni kruununprinssin tiehensä tein samoin vaunuillenikin ja ajoin tänne vuokravaunuilla, jottei tieni onneen olisi uudestaan keskeytynyt."
Hän nojasi niin lähelle Jeannea, että tämä tunsi hänen hengityksensä.Hän kuiskasi käheästi:
"Tie onneen, Jeanne, jota olen uneksinut koko ajan viime yöstä saakka — käymmekö vaeltamaan sitä yhdessä?"
Jeannen silmät liekehtivät. Värit vaihtuivat hänen hienoilla kasvoinaan. Hampaat pureutuivat alahuuleen. Voitto oli saavutettu melkein liian nopeasti. Tokkohan; voikohan siitä tulla pysyväinen?
Kuningas tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hehkuvien, kuumeenpolttamien sormiensa välissä.
Kunhan ei vain takaisin tuohon kolkkoon, lohduttomaan välinpitämättömyyteen! Kunhan vain saisi pitää hänet, joka merkitsi elämää, liikuntoa, herätystä sietämättömästä unteluudesta!
Hänen sanansa ja eleensä kävivät yhä intohimoisemmiksi.
Hän oli unohtanut herttuat ikkunakomeroon, unohtanut sen varovaisuuden, jonka oli itselleen luvannut.
Jeanne ei ollut ymmärtävinhän häntä. Hän painoi katseensa alas, jottei kuningas näkisi sitä voitonylpeyttä, mikä loisti hänen silmistään.
"On jo myöhä, sire, minun täytyy lähteä kotiin. Äitini odottaa minua."
"Entä miehenne, madame?"
Kuningas kysyi tätä vihaisella ja kärsimättömällä äänellä.
Ei mitään esteitä enää, ei mitään vastuksia!
"Mieheni on matkoilla, sire. Hän on jättänyt minut äitini huostaan."
Ludvig hymyili varmana asiastaan. Mikään Madeleine Poisson ei voisi olla esteenä hänen tiellään.
Hän kääntyi herttuoihin päin.
"Hyvät herrat, vuokravaunut! Olemme antaneet madamen odottaa anteeksiantamattoman kauan. Sellaisessa väentungoksessa, joka vielä vallitsee kaduilla, ei voi ajatella päästää madamea yksinään niin pitkälle matkalle kuin Place de Grèveltä Hôtel des Chèvresiin. Olemme pyytäneet luvan saada saattaa häntä kotiin."
Kello läheni kahta, kun vaunut, jotka tuon tuostakin seisahtuivat milloin minkin esteen tähden kaduilla, pysähtyivät Étiolesin pienen rakennukset eteen.
Richelieu, joka Ayenin kanssa oli istunut takaistuimella, hyppäsi ulos pitämään vaununovea auki kuninkaalle.
Nopeasti astui myöskin Ludvig ulos vaunuista. Nyt hän nosti Jeannen ajoneuvoista. Hän piti keveätä kantamusta tuokioisen ilmassa ja kuiskasi ihanalle naiselle hehkuvan, intohimoisen lemmensanan.
Välittämättä sen enempää seuralaisistaan kuningas tarjosi Jeannelle käsivartensa ja vei hänet lumettuneita kivirappuja myöten talon ulko-ovelle.
Kun Jeanne oli päässyt ylimmälle portaalle, veti hän käsivartensa pois kuninkaan kainalosta ja niiasi syvään.
"Kiitän teidän majesteettianne kaikesta suosiosta ja armosta. Nythän olen kotona. En millään muotoa tahdo vaivata enää teidän majesteettianne."
Kuningas tempasi hänet syliinsä ja suuteli hänen uhkeaa suutaan, hänen välkkyviä hampaitaan.
"Pikku hupakko!" kuiskasi kuningas. "Miksi emme vaeltaisi yhdessä onnen tietä?"
Hän kietoi kätensä Jeannen kaulaan ja avasi oven, joka oli vain painettu kiinni.
Rappuhuonetta valaisi heikko valonliekki.
"Vie minut pyhättöösi, sinä suloinen nainen!"
Hän piti Jeannea kädestä kiinni, laskematta häntä poistumaan. He kulkivat ääneti rinnakkain.
Äkkiä kuningas säpsähti. Jossakin pimeässä avautui varovasti ovi. Hän pysähtyi. Hän luuli huomaavansa näkymin pistäytyneen naisenpään piirteet. Kohta senjälkeen oli taas kaikki hiljaa.
"Tule!" kuiskasi hän intohimoisesti.
Jeanne aukaisi salongin viereisen oven. Tuli paloi uunissa.
Kullatuilla pikku pöydillä, joita heleät silkkiliinat verhosivat, oli kukkakoreja ja haaraisia kynttilänjalkoja, joissa paloi helakkoja, vaaleansinisiä kynttilöitä.
Huoneen etäisimmässä päässä, tulenhehkun punertavassa heijastuksessa, siinsi valkoinen, pitsikoristeinen sänky — Jeanne d'Étiolesin aviovuode.
Sen silkkipieluksilla Ludvig XV juhli poikansa hääyötä.
Ja kun kuninkaan kaunis suu palavassa kiihkossa painui Jeannen kauniita huulia vasten, kun hänen sydämensä ja hänen aistillisuutensa polttava hehku valloitti Jeannen myrskyn tavoin, silloin tämä tiesi, että hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ei ainoastaan kunnianhimonsa, vaan myöskin naisellisten halujensa tyydyttämiseksi.
Maaliskuun aurinko paistoi. Paastonaika oli ohi. Samaan aikaan, kun puhkesi kevät, joka loi ensi lumoaan Versaillesin puistoihin, alkoivat juhlallisuudet hovissa uudestaan.
Eräässä "pikku kammioiden" etuhuoneessa istui kuninkaan palveluskuntaan kuuluvia herroja, jotka tuntia aikaisemmin olivat palanneet hänen kanssaan metsästämästä ja odottivat nyt, milloin hänen majesteettinsa käskee heidät metsästysaterialle.
La Vallièren herttua [François de La Vallièren pojanpojan poika. Edellinen oli Louise de La Vallièren, "Bragelonnin varakreivin" sankarittaren veli.], jonka suuri kunnianhimo oli päästä hänen majesteettinsa teatterien johtajaksi, kääntyi Richelieun ja Ayenin puoleen.
"Saanko kysyä, hyvät herrat, mitä piditte Rameaun eilisiltaisesta baletista?"
Richelieu vaihtoi pikaisen silmäyksen Ayenin herttuan kanssa, jonka kielellä pyöri yhtä ilkeä kuin sukkelakin huomautus.
"Mukiin menevä", arveli Richelieu, "vaikka muuten katsomo oli minusta melkoista mielenkiintoisempi."
"Aivan niin minäkin ajattelin", sanoi Ayen ivallisesti.
La Vallière hymyili ymmärtäväisen näköisenä.
"En voi muuta kuin myöntää teidän olevan oikeassa, hyvät herrat. Ennen kaikkea minusta tuntui mielenkiintoiselta se paikka, missä naisista kaunein istui hänen majesteettinsa kuningattaren hovinaisten keskessä."
La Vallière astui lähemmä herttuoita, jottei se nuori puolalainen aatelismies kuulisi hänen sanojaan, joka eilen illalla oli saapunut Versaillesiiin toimittamaan Stanislauksen asiaa tämän tyttärelle, kuningattarelle.
"Ette voine, hyvät herrat, tämän ilmeisen tosiseikan jälkeen enää kieltää, että madame de Maillyn huoneet pikku kammioiden vieressä ovat taas saaneet asukkaan."
Richelieu kohautti olkapäitään.
La Vallière kääntyi Ayeniin päin.
"Te, joka olette hänen majesteettinsa uskottu —"
Richelieu keskeytti hänet säädyttömästi hymähtäen,
"— vastaatte tietysti madame d'Étiolesin menestyksestä, vaikka voidaankin olla taipuvaisia panemaan koko juttu Binet-paran niskoille."
"En välitä ollenkaan puolustautua teidän hyökkäyksiltänne, hyvät herrat. Tahdoin kruununprinssin juhlallisuuksien aikana pitää kuningasta hyvällä tuulella. Ja se on minulle onnistunutkin. Jokin muu —"
"Jokin muu on teidän onnistunut tehdä vielä paremmin, Ayen. Nimittäin suututtaa prinsessa de Rohan, jota te, rakas herttua ette voi suvaita."
Richelieu laski kätensä Ayenin olkapäälle ja sanoi leikillisesti:
"Te näette, kelpo Ayen, että aina on olemassa ihmisiä, jotka tirkistävät toisen kortteihin, niin taitavasti kuin koettaakin ne sotkea. Muuten —"
Richelieu jatkoi puheluaan matalammalla äänellä ja katsahti taakseen puolalaiseen, joka seisoi hieman loitompana ikkunan ääressä ja surumielisesti katseli hämärtyviin puutarhoihin.
"Muuten asiat ovat saaneet vakavamman käänteen kuin alussa voi aavistaakaan."
"Minä tiedän", vastasi Ayen. "Piispa on ihan raivoissaan uudesta rakastajattaresta, sellaisesta, jolla ei ole uskontoa ja joka on kasvanut Fontenellen, Maupertuisin ja Voltairen vaikutuksen alaisena. Toistaiseksi kruununprinssi on vielä niin nuoren avio-onnensa lumoissa, ettei voi asettua kasvattajansa rinnalle. Mutta se tapahtuu kohta."
"Mikäli minä olen saanut tietää luotettavasta lähteestä, Mirepoix pelkää, että suhde kestää kauan. Mitäs te, hyvät herrat, arvelette?" kysyi La Vallière.
"Minä uskallan olla toista mieltä", vastasi Richelieu nopeasti ja varmasti. Ayen yhtyi häneen.
"Nyt kuningas on kokonaan madame d'Étiolesin kauneuden ja nuoruuden kahleissa. Mutta tämä hurmio haihtuu nopeammin kuin luullaankaan. Vaikkapa kuningas olisi tuhannen kertaa vannonut olevan milloinkaan mielistelemättä ylhäissukuista naista, palaa hän sittenkin, ja hyvinkin kohta, jonkun sellaisen turviin. Minä tunnen kuninkaan paremmin kuin kukaan muu, kun on kysymyksessä rakkaus. Mikään porvarisluokan nainen ei tule häntä enää pitämään pitkää aikaa kahleissa. Kaikista eduista huolimatta puuttuu madame d'Étiolesilta kuitenkin sitä mitä jokaiselta naiselta, joka ei kuulu meidän piireihimme, täytyy puuttua, nimittäin sitä oikeata hienoutta, jota ilman kuningas ei voi olla, sitä ulkonaisen esiintymisen ylhäisyyttä, johon hän on tottunut. Kuinka olisikaan tämä nainen, joka on syntyjään Poisson, voinut saavuttaa sellaista?"
"Älkää unohtako, hyvät herrat", yhtyi La Vallière keskusteluun, "ettei madame d'Étioles ole ainoastaan kaunis, vaan hän lienee myös taiteellisen lahjakas ja tavattoman nerokas. Piispalla on se käsitys, ettei ratkaisevana seikkana ole sukuperä, vaan kasvatus, ja ettei ketään ole helpompi kasvattaa kuin nerokasta naista, jos hän näet antaa kasvattaa itseään."
"Entä porvarillinen nimi?"
"Nimiä ja arvoja voi kuningas antaa niin korkeita kuin tahtoo."
"Onko piispa puhellut teidänkin kanssanne, La Vallière?"
Herttua kohautti olkapäitään.
"Mahdollisesti. Joka tapauksessa hän on sitä mieltä, että me hovimiehet vähäksymme sitä vaaraa, mikä piilee tässä rakastumisessa, koska me pidämme mahdottomana, että kuningas viihtyisi pitemmän aikaa porvarillisen rakastajattaren parissa. Ken tietää, ehkäpä Mirepoix on oikeassa."
"Minä pysyn mielipiteessäni."
Ayen piti Richelieun puolta.
Ovesta ilmestyi eräs vartiovuorossa oleva upseeri ja ilmoitti, että hänen majesteettinsa käskee kiittämään herroja. Hän aikoi aterioida yksinään.
Kun ovi oli taas sulkeutunut upseerin mentyä, kohtasivat Richelieun jaAyenin katseet toisensa.
Mutta La Vallière sanoi:
"Minä kunnioitan piispan terävää silmää!"
* * * * *
Sillä aikaa kun metsästysseurueen herrat odottivat alhaalla hallitsijansa käskyjä, kulki kuningas Jeanne d'Étiolesin kanssa läpi koko pikku suojien sokkelon näyttääkseen rakastetulleen sen piilosopukan kaikki ihanuudet ja ihmeet, jonka hän omisti täällä ylhäällä Versaillesin katon alla.
Kuningas kuljetti häntä rapuilta rapuille, kaikkien salakäytävien kautta, jotka vain kuningas itse ja muutamat harvat hänen uskotuistaan tunsivat. Hän näytti Jeannelle suuren kirjastonsa, taulunsa ja karttansa, sorvauspenkkinsä, leipomonsa ja keittiönsä.
Hän vei Jeannen niille ylemmille pengermille, joilla oli taidokkaita puutarhalaitteita ja suuria, kullattuja lintuhuoneita. Sieltä kuului sataäänistä piipitystä ja viserrystä.
Jeanne osasi katsella kaikkea. Vilkkaalla puhelu- ja viehtymistavallaan hän osoitti ymmärtämystä kaikelle ja kyseli pettämättömän varmalla vaistolla juuri sitä, mitä kuningas halusi kysyttävän.
Ludvig hyväili hellästi Jeannen kaunista tukkaa, suuteli hymyilevää, vilkkaasti puhelevaa suuta.
"Kuule, kuinka ne laulavat, nuo minun pienet hovilaulajani! Noudata niiden esimerkkiä ja anna minun vihdoinkin kuulla rakasta ääntäsi! Laula minulle Lullyn vanhoja lauluja, joita niin halukkaasti kuunneltiin aurinkokuninkaan hovissa!"
Jeanne näytti surulliselta.
"Niin pian kuin tyhmä kurkkuni selvenee, sire. Pikku laulajien laita on parempi. Ne eivät sairasta katarreja eivätkä pelkää ilkeää maaliskuun viimaa."
Ludvig pyöritti huolestuneena päätään.
"Etkö vieläkään ole päässyt kurkkukatarristasi? Sinun pitäisi kysyä neuvoa lääkäriltä, Jeanne. Lähettäisin luoksesi jonkun henkilääkärini, ellen pelkäisi —"
Jeanne tiesi heti, mitä kuningas tarkoitti.
"Ei ei, sire. Ei millään muotoa. Se lääkäri, joka hoiti minua jo lapsena ollessani, on käskenyt minun juoda sellaisissa tapauksissa hyvin lämmintä maitoa. Minä tottelen häntä."
He olivat tällä välin tulleet parin uhkeasti koristetun huoneen läpi siihen "pikku suojien pieneen galleriaan", josta kuningas piti erityisen paljon.
Tämän gallerian vieressä oli "vihreä holvihuone", jossa aterioitiin metsästysretkien jälkeen.
Jeanne ihaili hyvin ymmärtävästi Lancretin, Vanloon, Boucherin ja DeTroyn metsästystauluja.
"Mistä olet saanut kaiken tuon viisautesi, pikku Jeanneni?"
Ja Jeanne kertoi eno Tournehemin kokoelmista, omista piirustuksistaan ja kaiverruksistaan ja pyysi saada joskus kaivertaa hänen majesteettinsa muotokuvan Nattierin maalauksen mukaan.
Keskustelun kuluessa Jeanne esitti niitä uusia taidekokoelmia koskevia ajatuksiaan, jotka olivat syntyneet hänen älykkäässä päässään, ja puheli suuria rakennustaiteellisia töitä tarkoittavista suunnitelmistaan, ja kaikki tapahtui niin asiallisesti ja yksityiskohdittain, kuin hän olisi vuosikausia pohtinut näitä kysymyksiä.
Kuningas oli pelkkänä korvana. Hänen mielestään aika kului siivin. Hän tunsi, ettei hän ollut saanut tällaista iloa ja onnea pitkiin aikoihin. Mikä nautinto olikaan keskustella niin ihanan ja lisäksi aito sivistyneen naisen kanssa!
Varjo hiipi kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän ajatteli, miten vähän hänen perheensä välitti hänen mieliaskareistaan, hänen pienistä, nimenomaan hänen makunsa mukaan järjestetyistä sopukoistaan.
Ani harvoin hänen lapsensa kävivät tässä hänen kallisarvoisessa turvapaikassaan, ja Maria Leszczynska ei ollut moniin vuosiin astunut jalallaankaan näihin pikku suojiin. Eipä hän edes siihenkään aikaan, jolloin heidän avioliittonsa vielä oli ollut onnellinen, ollut milloinkaan ottanut osaa siihen, mikä oli huvittanut häntä.
Katsellessaan tarkkaavasti taideveistoksia, jotka olivat erinomaisen taitavasti sovitetut huoneiden vähäisen korkeuden mukaan, Jeanne kysyi kuninkaalta, eikö hänen korkeutensa kruununprinsessa ihaillut pikku kammioiden kaikkia ihanuuksia.
Kuninkaan suupieliin nousi katkera piirre.
"Uskotko minua, Jeanne, kun sanon sinulle, että Maria Raphaela on silmäänpistävän välinpitämätön kaikesta siitä isällisestä huomaavaisuudesta, jota koetan hänelle osoittaa?"
"Kuinka se on mahdollista, sire?"
"Mikä ei ole mahdollista henkilöille, jotka ovat kruununprinssin ja hänen jesuiittojensa vaikutuksen alaisia! Todennäköisesti minun poikani ja Mirepoix ovat kertoneet Maria Raphaelalle niin monta hirveää ja pöyristyttävää juttua pikku kammioista, ettei hän katso siveyskäsitteittensä mukaiseksi käydä niissä. Kolmannen kehoituksen johdosta suvaitsi miniäni vihdoinkin eilen astua kruununprinssin turvissa tänne jalopeuranluolaan."
Ludvig nauroi katkerasti.
Sitten hän kietoi käsivartensa Jeannen ympäri ja painautuen tätä vasten kuin turvaa etsien sanoi syvän surullisesti:
"Sinä et tiedä, sinä et osaa aavistaa, kuinka rajattoman yksinäinen ja surullinen usein tunnen olevani, kun kuolemanpelko ja kuolemankaipuu yhtaikaa ahdistavat rintaa. Sinä et saa milloinkaan hyljätä minua, sinun täytyy aina pysyä minun luonani. Lupaa minulle se, Jeanne!"
"Kuinka mielelläni sen lupaankaan, sire."
Jeanne katsahti kuninkaaseen nähdäkseen, uskaltaisiko hän sanoa, mitä ajatteli. Kuningas oli pelkkää hentomielisyyttä, pelkkää viehtymystä.
"Jospa vain ymmärtäisin, miksi teidän majesteettinne, jonka tunteet uhkuvat niin suurta rakkautta minua kohtaan, on suvainnut lähettää minut huoneistani Versaillesista takaisin Hôtel des Chèvresiin?"
Ludvig pysyi mietteissään vaiti ja hyväili hellästi Jeannen käsivartta ja kättä.
"Nyt me syömme, Jeanne, ensi kerran kahden kesken. Sitten puhumme siitä."
He aterioivat aivan yksinään. Siniliveriset lakeijat asettivat ruo'at ja juomat pöydälle, joka oli kasvihuoneista tuoduilla aikaisilla ruusuilla uhkeasti kaunistettu, ja katosivat sitten äänettömästi.
Kynttilät, jotka säteilivät onykskivisestä maljakosta, levittivät hämyisää valoa.
Kuninkaan muoto ei ollut vielä kirkastunut. Jeanne koetti kaikin tavoin hauskuttaa häntä ja saada hänet jälleen iloiseksi.
Hän kertoi kuninkaalle pieniä hauskoja luostarijuttuja ja kaikenlaisia uutisia, joita oli kuullut äidiltään. Ne olivat peräisin toiselta taholta kuin mitä Ludvig joka aamu herätessään sai kuulla Lebeliltä, joka kertoi hänelle Pariisin juoruja.
Jeanne puhui Voltairesta ja tahtoi, että kuningas sallisi hänen vanhan ystävänsä palata pian takaisin Pariisiin.
"Niin paljon kuin hän rakastaakin markiisitarta, käy hänen kuitenkin ajan oloon ikäväksi puhella hänen kanssaan päivät päästään matematiikasta ja luonnontieteistä ja pelata illoin hänen kanssaan shakkia. Muuten hän taitaa valmistella uutta draamaa,Sémiramis, josta hän ehkä saa lukea otteita teidän majesteetillenne. Monsieur Voltaire pitää suuressa arvossa teidän majesteettinne arvostelua."
Ludvig ei vastannut mitään. Madame d'Étioles oli herttaisuudessaan käynyt vallan innostuneeksi. Ludvig ei halunnut loukata Jeannea sanomalla, että hän sisimmässään ei ollut vähääkään halukas näkemään Voltairea Versaillesissa.
Jeanne kysyi, kuinka metsästys oli tänään onnistunut. Se ei ollut paljon minkään arvoinen. Näppärästi hän johti keskustelun Choisy-metsästyksiin, jotka oli pantu toimeen Sénart-metsässä.
Hän imarteli kuninkaan turhamielisyyttä. Hän kertoi, miten sekä hän että kaikki muut naiset olivat silloin olleet ihastuksissaan hänen näöstään, hänen olemuksensa rakastettavuudesta ja hyvyydestä. Vähitellen Jeanne sai hänet heräämään horrosmaisesta äänettömyydestä.
Kuningas pani kätensä Jeannen käteen, kasvoina lämmin mieltymyksen ilme.
"Rakastitko minua jo silloin?"
Jeanne antoi kiehtovien, ongelmaisten silmiensä katseen vaipua kuninkaan silmiin.
"Rajattomasti, sire."
Kuningas veti hänet luokseen ja suuteli häntä kuumasti.
"Mikä narri olin, kun lähetin sinut pois. Kuka ymmärtää minua niinkuin sinä? Kuka osaa niinkuin sinä saada minut unohtamaan itseni? Kuka on niin älykäs, niin kaunis kuin sinä? Näetkös, Jeanne, ensimmäisten hurmiopäivien jälkeen minä lähetin sinut pois Versaillesista. Tahdoin olla varovainen enkä pitänyt sinua kattoni alla. Tämä varovaisuus aiheutui ensi kädessä perheeni tähden. En tahtonut aiheuttaa uutta pahennusta. Mutta huonosti he ovat sen minulle maksaneet Herra Boyer de Mirepoix, tuo jesuiitta ja kruununprinssi ovat jo uskaltaneet sekaantua tähän minun asiaani. Luultavasti he ovat jo käyneet juoruamassa kuningattarelle. Uskalletaan vetää minut vastuuseen, uskalletaan vaatia, että minä alistuisin maan hurskasmielisten tahdon mukaan. Mutta minä en alistu toisten johdettavaksi, en edes näön vuoksi!" huudahti kuningas vihaisesti. "Minä olen kuningas. Minä näytän sen heille. He eivät saa repiä rahtuakaan onnestani. Minä näytän heille, ettei kukaan ole minun herrani.
"Huomenillalla esitetään linnassa italialainen huvinäytelmä. Sinun ei tarvitse niinkuin eilen ratsastushuoneessa istua kuningattaren hovinaisten kanssa. Minä istun pienessä sivuaitiossa kuningattaren aition alapuolella. Sinä saat aition näyttämön vierestä minun ja kuningattaren vastapäätä. Se saa herättää kuinka suurta huomiota tahansa. He eivät ole ansainneet parempaa. Sanon tästä jo tänä iltana Ayenille. Parin kolmen päivän perästä sinä saat muuttaa entisiin huoneisiisi minun huoneitteni viereen — toistaiseksi. Kesäksi järjestetään sinua varten kuntoon madame de Châteaurouxin huoneet. Joskus, silloin kuin minä en voi olla sinun luonasi, voit istua siellä ylhäällä ikkunojesi ääressä unelmoimassa ja katselemassa yli Versaillesin puiden Marly-metsän rinteille saakka. Syksyllä ratsastamme yhdessä metsästämään Marly-metsään, sen vakuudeksi annan kuninkaallisen sanani!"
Hän vei Jeannen lepovuoteelle sivuhuoneeseen. Siellä hän seppelöi Jeannen nuoren, kauniin pään kevään ensimmäisillä ihanilla ruusuilla ja vannoi hänelle ikuista rakkautta.
Ja sillä aikaa kun Jeanne enemmän sieti kuin palkitsi kuninkaan kuumia hyväilyitä, muuttui hänen mielessään sana rakkaus käsitteeksi "rajaton valta", se paisui suuremmaksi vallaksi kuin mitä milloinkaan on kuninkaan rakastetulla ollut.
Suurin ilo, mikä Jeannea odotti kotona Hôtel des Chèvresissâ, oli hänen pikku tyttärensä.
Aikaiseen joka aamu, ennen kuin hän lähti Versaillesiin, hän keinutteli pienokaista polvillaan, otti selvän hänen hyvinvoinnistaan ja antoi imettäjälle ja äidilleen tuhannet ohjeet tuon pikku olennon hoidosta.
Madeleine Poisson unohti useimmiten nopeasti lastenhoitoa koskevat neuvot. Toistaiseksi Alexandra ei ollut mikään sellainen tekijä, joka olisi ollut otettava laskuissa huomioon. Myöhemmin, jos hänen tyttärentyttärestään tulee kaunis tyttö ja täytyy ajatella hänen naittamistaan, on asian laita toisin.
Nyt Madeleine Poisson puhui vain kuninkaasta, yhtä mittaa vain kuninkaasta eikä mistään muusta.
Älykkäänä ja rakkausseikkoihin hyvin perehtyneenä naisena hän ei säästellyt neuvojaan:
"Näytä hänelle aina vaihtelevia ilmeitä! Ei mikään kyllästytä miehiä niin kuin iankakkinen yksitoikkoisuus. Anna hänen kauan pyydellä suosiotasi, mutta sitten olekin hehkuva lemmennäytteissäsi! Mies tahtoo tuntea, että häntä rakastetaan. Sinun täytyy houkutella esiin kaikki hänen olemuksensa salaisuudet, niin että saat hänet kiedotuksi käsiisi ja voit uudestaan puhaltaa hehkun palamaan, jos se uhkaa sammua. Ymmärräthän, Jeanne?
"Ja mitä erityisesti sinuun tulee, niin sinun täytyy hillitä omaa kunnianhimoasi ja vallanhaluasi. Sinä tiedät, mitä Binet on meille sanonut: jo pelkkä ajatus että nainen pyrkisi hallitsemaan kuningasta, saa hänen tunteensa jäähtymään. Osoita olevasi vain rakastava nainen, niin saat nähdä, että sinä aivan itsestään saavutat sen, mitä tavoittelet!"
Madeleine Poisson ojenteli laihoja, ennen niin kauniita käsivarsiaan.
"Voi, jos vain saisin elää niin kauan, että näen sinut kunniassa ja maineessa ja loistossa kaikkien tunnustamana kuninkaan rakastajattarena! Jeanne, rakas Jeanneni!"
Madeleine syöksähti syleilemään tytärtään.
Jeanne torjui häntä kylmästi ja keikautti päänsä taaksepäin.
"Luulen, ettei sinun tarvitse odottaa kovin kauan."
Rouva Poisson katsoi ihmettelevin silmin tyttäreensä.
"Minä uskon sen, lapseni. Ken voisi vastustaa sinua? Entä Binet parka, joka on joutunut satimeen!"
Jeanne pani vastaan.
"Piispa on vaatinut hänet edesvastuuseen ja menetellyt ankarasti hänen suhteensa, se on totta. Mutta Binet on kieltänyt kaikki, ja se oli parasta, mitä hän osasi tehdä. Muuten hän on kyllin ovela pysymään kruununprinssin palveluksessa."
Jeanne hymyili voitonvarmasti.
"Ja jos tarvitaan, rupean minä hänen puoltajakseen kuninkaan edessä."
Hän korotti ääntään. Vihainen hehku leimusi hänen silmissään.
"Jesuiitta saa varoa itseään. Se hetki kyllä tulee, Jolloin maksan hänelle velkani ja kaikille muillekin jok'ikisestä kivestä, jonka he uskaltavat heittää minun tielleni. Minä en ole unohtanut, miten nuo mustat lurjukset koettivat myrkyttää lapsuuteni jo Ursula-sisarten koulussa, miten he pakottivat minut tunnustamaan syntini, panivat suuhuni sellaisia sanoja, joita en milloinkaan ollut ajatellut, saatikka sitten lausunut, ja miten he kaikista viattomimmistakin asioista tekivät aiheita inhoittaviin itsesyytöksiin.
"Ja se ilkeä, voitonriemuinen hymy, jolla he salaa katselivat minua — varsinkin se pater Célestin — kun hän messussa hiipi minun ohitseni kissamaisina askelin. Hänen pienet, pahansuovat silmänsä vilkuivat ikäänkuin sanoakseen: maltahan vähän, kyllä me saamme sinutkin verkkoihimme, kun aikasi tulee."
Jeanne oli kavahtanut pystyyn vihastuneena ja kuohuksissa. Silmänräpäyksen hän seisoi siinä suorana ja kookkaana, kuninkaallisen ryhdikkäänä.
"He saavat nähdä, että ovat erehtyneet laskuissaan!"
Hänen hampaansa pureutuivat syvälle alahuuleen.
Madeleine Poisson pyöritti paheksuvasti päätään.
"Sinun täytyy luopua tuosta tavasta, Jeanne. Sinä turmelet kauniin suusi."
Jeanne ei kuunnellut häntä.
"Minä lähden takaisin Versaillesiin. Kuningas odottaa minua ministerivastaanoton jälkeen. Vaunut ovat jo saapuneet."
Ovessa hän vielä kerran pysähtyi ja kysyi kylmästi ja välinpitämättömästi:
"Mitä kuuluu Charlesilta? En ole avannut hänen viime kirjettään. Eihän maksa vaivaa lukea alituisesti hänen rakkaudestaan ja ikävästään. Onko hän vielä Mageanvillessä herra de Savaletten luona? Vai onko hän keskeyttänyt pääsiäisvierailunsa? Toivon, että eno Tournehem pidättää häntä vielä jonkun aikaa Saveletten luona. Vasta muutamien päivien kuluttua muutan todenteolla takaisin Versaillesiin."
"Mikäli Tournehem kirjoittaa, aikovat he viikon alussa yhdessä lähteäMageanvillestä."
Oli jouduttava. Jeanne sanoi lyhyet, sydämelliset jäähyväiset äidilleen ja läksi nopein askelin vuokravaunuihin, jotka kuningas oli toimittanut hänen käytettäväkseen.
* * * * *
Vajaata tuntia myöhemmin astui herra de Tournehem Hôtel des Chèvresin siniseen salonkiin.
"Joko takaisin? Mitä on tapahtunut?" huudahti Madeleine hämmästyneenä.
"Charlesia ei voinut pidättää kauempaa. Hän sanoo, että puolison ikävä vie häneltä hengen. Hän on aivan minun kintereilläni. Varmaankin hän on alkanut epäillä. Missä on Jeanne? Charles etsii häntä tuolla alhaalla."
"Versaillesissa, jumalan kiitos!" huudahti Madeleine Poisson tukehtumaisillaan jännityksestä. "Hänen täytyy, jäädä sinne. Muuten Charles surmaa hänet".
"Olkaa vain rauhallinen. Meidän täytyy valmistaa häntä, ryhtyä varokeinoihin. Onhan hän kuitenkin aviomies."
Samassa hetkessä monsieur d'Étioles repäisi salongin oven auki. Hänen käsivarrellaan oli pikku Alexandra, jonka hän oli herättänyt päivällisunesta. Lapsi parkui kaikin voiminsa.
"Missä on Jeanne?" huusi hän kuohuksissaan ja kovalla äänellä. "Missä on minun puolisoni?"
"Älä huuda kuin hullu!" huudahti Madeleine vimmastuneena, ryntäsi hänen luokseen ja tempasi lapsen hänen sylistään. "Mitä ihmeitä sinä nyt?"
"Minä etsin puolisoani. Missä on Jeanne, madame?" Tournehem antoiMadeleinelle merkin olla vaiti.
"Menkää, madame! Viekää lapsi takaisin nukkumaan!"
Charles d'Étioles hyökkäsi anoppinsa kimppuun ja piti häntä kiinni kuin pihdeissä.
"Hän ei saa mennä. Hänen on vastattava minulle. Nanette sanoo, että Jeanne oli tunti sitten lähtenyt ajamaan vierailla vaunuilla, jotka useita kertoja ennen ovat käyneet häntä hakemassa. Mitkä vaunut ne ovat? Mihin hän on lähtenyt?"
Charles Guillaume raivosi.
Raihnas, hintelä rouva Poisson itki kovalla äänellä kivusta ja koetti turhaan irtautua vävynsä puristuksesta. Lapsi uikutti nyt hiljaa, puolitorkuksissa.
"Päästä hänet, Charles! Menkää, Madeleine! Minä puhun hänen kanssaan."
Madeleine Poisson, jolla oli lapsi sylissä, läksi huoneesta enemmän hoippuen kuin astuen. Hän oli niin hädissään, että tuskin pysyi pystyssä.
"Mikä peto, mikä villipeto!" mutisi hän hampaittensa välistä. "Jumalan kiitos, että Tournehem on täällä."
Charles oli lysähtänyt erääseen avaraan siniseen nojatuoliin. Hän piti käsiä kasvoillaan ja voihki kovasti.
Tournehem meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Hän oli päättänyt sanoa onnettomalle miehelle totuuden, jonka tämä kerran kuitenkin saisi kuulla.
"Rakas poikani, kuuntele minua niin tyynesti kuin voit."
"Missä on minun puolisoni? Jumalan nimessä, eno, sanokaa, mihin olette vieneet puolisoni!" huusi Charles kuuntelematta Tournehemia.
Hän istui paikallaan murtuneena miehenä. Kyyneleet ryöppysivät hänen poskiaan pitkin.
Tournehem työnsi tuolin sisarenpoikansa viereen ja piti hänen molempia käsiään omissaan.
"Mitäpä hyötyä olisi salata sinulta enää totuutta, rakas ystäväni?"
"Hän on kuollut!" huudahti Charles.
"Ei ole, hän elää, mutta sinä teet oikein pitäessäsi häntä kuolleena.Sinun täytyy erota hänestä ja katsoa häntä kadonneeksi ainiaaksi."
Étioles kavahti ylös. Valkeana huuliin saakka ja lasimaisin silmin hän tuijotti enoonsa.
"Mitä — mitä sinä sanot?"
"Pelkän totuuden, poikani. Koeta tajuta se."
Charles mylvähti kuin härkä. Hän nosti nyrkkinsä Tournehemia kohden.
"Se on teidän työtänne, eno, ja tuon kirotun madame Poissonin. Te olette lähettäneet minut pois saadaksenne rauhassa harjoittaa parittajatointanne! Mutta malttakaahan vain — malttakaa! Teitä ei hyvä peri! Toimittakaa Jeanne takaisin — muuten —" Hän kopeloi taskuistaan asetta.
Myöskin Tournehem oli noussut pystyyn. Hän laski molemmat kätensä toisen olkapäille niin lujasti, että Charles turhaan koetti karistaa niitä pois.
"Sinä tunnet Jeannen, tahi paremmin sanoen, sinä et tunne häntä, sillä kaikesta kiihkostasi huolimatta sinä et ole milloinkaan ymmärtänyt kiinnittää häntä itseesi. Mutta niin paljon sinä kuitenkin häntä tunnet, että sinun pitäisi tietää edes yksi asia: sinun vaimoasi hallitsee vain yksi tahto — juuri hänen oma tahtonsa!"
Charles voihki kovalla äänellä ja antoi Tournehemin painaa hänet tuolille.
"Hän tahtoi lähteä eikä kukaan kyennyt pidättämään häntä."
"Hän on jonkun miehen luona! Se mies saa maksaa tämän! Hengellään hän saa tämän maksaa!"
Mustasukkaisuuden raivossa Charles sinkautti nämä sanat.
"Niin, olet oikeassa, Jeanne on erään miehen luona. Hän rakastaa tuota miestä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies rakastaa puolestaan häntä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies —"
"On roisto — kunniaton kelmi —"
"Vaiti!" sanoi Tournehem. "Tuo mies on paljoa ylempänä meitä kaikkia. Ei minkäänlainen kosto eikä minkäänlainen loukatun kunniasi hyvitys ylety häneen asti."
Étioles ei käsittänyt.
"Sen miehen minä tahtoisin nähdä!" uhmaili hän.
Tournehem osoitti sinistä silkkiseinää uunin yläpuolella, missä riippuiLudvig XV:n muotokuva.
"Tuossa näet hänet!"
Étioles ei käsittänyt vieläkään. Typertyneenä hän tuijotti muotokuvaan.
Hän oli uskollinen alamainen eikä voinut käsittää, mitä hallitsijalla oli tekemistä sen saastan kanssa, joka ryvetti hänen avioliittonsa.
"Antakaa kuninkaan olla syrjässä!" kiljaisi hän.
"Sille ei, ikävä kyllä, mahda mitään, hyvä ystävä, sillä häntä Jeanne rakastaa. Ja hän puolestaan rakastaa Jeannea."
Charles päästi tolkuttoman äännähdyksen. Sitten hän lysähti kokoon. Hamuillen ilmaa käsillään hän romahti lattialle. Hän vaipui pitkään ja raskaaseen tiedottomuuden tilaan.
* * * * *
Tuntia ennen sitä ateriaa, jonka Jeanne ennen italialaisen huvinäytelmän alkua aikoi nauttia kahden kesken kuninkaan kanssa, saapui hänen luokseen Tournehemin lähetti, joka aikoi poistua heti kirjeen annettuaan.
Jeanne pidätti hänet lähtemästä.
"Onko herra Le Normant de Tournehem palannut Pariisiin?"
"Tänään puolenpäivän aikaan, madame."
"Odotetaanko vastausta?"
"Ei. Jos madame haluaa kysyä jotakin, niin minä saan sanoa, että on ehdottoman välttämätöntä, että madame tekee niinkuin kirjeessä sanotaan."
"Hyvä."
Jeanne, joka vastikään oli lopettanut kuningattaren kamarirouvan avulla pukeutumisensa madame de Maillyn huoneessa, avasi enonsa kirjeen, joka oli varustettu kirjoituksella: "Tärkeä ja yksityinen."
Häh näki heti ensi silmäyksellä, ettei kirje tuonut hyviä uutisia. Tournehem kirjoitti jokseenkin lakoonisesti, että Charles oli raivonnut kuin mielipuoli, sitten saanut syvän pyörtymyskohtauksen, josta hän oli herännyt ehkä vieläkin raivokkaampana.
Häneltä oli pitänyt ottaa pois kaikki aseet ja sulkea hänet huoneeseensa. Oli erittäin tähdellistä, ettei Jeanne tule kotiin, vaan jää Versaillesiin, muuten ei Tournehem voi vastata seurauksista. Lapsi-ikäväänsä saa Jeanne tukahduttaa. Asia voidaan kyllä järjestää niin, että hän voi tavata lastaan. Charlesin kirjeisiin ei tarvitse vastata ja hän saa muuten jättää tämän asian selvittelyn hänen, Tournehemin, huoleksi.
— Jumalan kiitos, että meillä on Tournehem, — ajatteli Jeanne, kuten hänen äitinsä vähän aikaisemmin.
Vaikka Jeanne täydellisesti luottikin enoonsa, tunsi hän kuitenkin lievää pelokkuutta. Hän tunsi miehensä ja tiesi, minkälaisiin muotoihin tämän mustasukkaisuus voi pukeutua. Mitähän, jos hän lähtee vaaniskelemaan, etsii hänet käsiinsä ja panee toimeen häväistyksen, mikä tekee hänen olonsa hovissa mahdottomaksi!
Hänen täytyy etsiä turvaa kuninkaalta. Vain tämän luona hän tuntee olevansa turvassa. Hänen täytyy houkutella kuningasta antamaan lupaus, että hän saa jo tänään teatterinäytännön jälkeen jäädä Versaillesiin. Sinne Charles ei toki rohkene tulla.
Saavuttaakseen, mitä hän halusi saavuttaa, täytyi hänen tänään olla kahta kauniimpi, kahta iloisempi ja rattoisampi.
Hän huokasi keveästi. Hän ei tuntenut olevansa tänä iltana erityisen pirteä. Kevyt yskä vaivasi häntä vieläkin eikä käheys ottanut lähteäkseen. Sitten tuli lisäksi Tournehemin kirje ja sen tuomat järkyttävät tiedot.
Jeanne kävi hyvin miettiväksi. Niin hennon ruumiin kuin hänellä oli ei olisi aina helppo täyttää niitä vaatimuksia, jotka hänen osalleen tulivat, mikäli tahtoi ajan pitkään kahlehtia kuningasta.
Nopeasti hän taas karkoitti tämän ajatuksen. Eikö hän ole nuori? Eikö hänellä ole luja tahto, riittävän luja voittamaan kuin leikiten kaikki ruumiilliset ja sielulliset vastukset?
Hän meni peilin eteen. Hän näytti hirveän kalpealta. Vastoin tapaansa hän pani kasvoilleen hieman ihomaalia, kohenteli pyöreää avokaulusta kaartavia pitsejä ja pukunsa väljiä hihoja, tarkasteli kukilla ja silkkityllillä koristettua tukkaansa, jonka hänen majesteettinsa kuningattaren kamarirouva oli tänään kammannut, ja antoi tulen valossa välkähdellä niiden timanttien, jotka kuningas oli hänelle lahjoittanut ensimmäisen lemmenyön muistoksi.
Sitten hän joi lasista maitoa, joka oli häntä varten pantu pukupöydälle, ja otti muutamia tippoja sitä lääkettä, jota kotilääkäri oli jo hänen lapsena ollessaan määrännyt käheyttä vastaan.
Hän tiesi, että kuningas pani arvoa hänen äänensä sointuvaan kaikuun.
* * * * *
Ludvig ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Jeanne näki sen ensi silmäyksellä. Oli jotakin, joka vaivasi häntä, luulottelu tahi todellinen tapahtuma. Hän oli niin hajamielinen, että tuskin näkyi huomanneenkaan Jeannen läsnäoloa.
Lyhyellä, käskevällä liikkeellä Jeanne lähetti sinipukuiset palvelijat pois huoneesta.
Jeanne itse leikkasi kuninkaalle lintupaistia ja kananpoikaa, tarjosi hänelle sitä höystelihaa, josta hän erikoisesti piti, ja kaatoi täyteläistä burgundilaista viiniä, josta kuningas piti enemmän kuin samppanjasta. Aivan kuin vahingossa hän antoi kätensä hipaista kuninkaan kättä.
Kuningas katsoi häneen. Kuinka ihana hän oli! Hän tuntui kuninkaasta ihanammalta kuin koskaan ennen.
"Jeanne", sanoi kuningas, "tule lähemmä, tule tänne minun luokseni!Mikä viheliäinen päivä!"
Hän voihki ja tuijotti eteensä ikäänkuin tajutonna.
"Kuningatar kävi messun jälkeen minun luonani huoneessani. Se on hänen oikeutensa. En aavista, tietääkö hän mitään. Hän ikävystytti minut perinpohjin. Oikeassa oli kuningas Stanislaus, joka kerran kirjoitti minulle: 'Minä ymmärrän sinua, poikani, ja annan sinulle kaikki anteeksi. Minun puolisoni oli ihan yhtä ikävystyttävä kuin on tyttärenikin, sinun puolisosi. Ei voine hevin löytää kahta ikävämpää kuningatarta. Pahoittelen vilpittömästi puolestasi'."
Jeanne, joka muuten hallitsi täydellisesti kasvojaan, ei voinut pidättää hymähdystä. Tässä hallitsijoiden välisessä suorasukaisuudessa oli tietysti koko lailla koomillista sävyä.
Kuningas huomasi sen, mutta ei vihastunut.
"Sinä hymyilet, pikku hupakko! Ah, siinä ei ole mitään nauramista, sen minä sanon. Muuten ei minua vaivannut ainoastaan kuningattaren pitkä viipyminen. Herra Boyer, Mirepoixin piispa, oli pyytänyt vastaanottoa. Minulla ei ollut mitään syytä vetäytyä häneltä piiloon. Kun hän alkoi saarnata moraalia ja vihjailla filosofian ja sen kannattajien turmelevaa vaikutusta, ajoin hänet kaikessa hiljaisuudessa ulos. Myöskin Maurepas, joka sitten tuli —"
Hän keskeytti puheensa.
"Ei ollenkaan politiikkaa!"
Jeanne tunsi pettyneensä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut puhua ainoastaan rakkaudesta ja taiteesta kuninkaan kanssa.
Hän tiesi, että Ludvig mielellään työskenteli Maurepasin kanssa. Hän oli yksi niitä harvoja ministerejä, joka ymmärsi tehdä työn keveäksi ja miellyttäväksi kuninkaalle. Mitä oli tänään tapahtunut heidän välillään?
Jeanne kaipasi saada kuulla valtiokoneiston pyörien surinaa, tunkeutua sen salaisuuksiin, nähdä mitä muut eivät saaneet nähdä, tahtoi päästä siihen käsiksi jo tänään tai huomenna.
Ylihuomenna saisi rataslaitos jo pysähtyä tai käydä hänen mielikseen.Ihan hänen hengityksensä salpautui salaisesta riemusta.
Mutta ensin oli oltava kärsivällinen. Kuninkaan huomaamatta hänen tarkoitustaan hänen oli päästävä yhä lähemmä ja lähemmä politiikkaa. Sitä varten aika ei vielä ollut kypsynyt. Ja tänään hänen täytyi ennen kaikkea olla varovainen.
Ludvig oli työntänyt ruo'an syrjään ja tyhjentänyt lasinsa yhdellä siemauksella. Jo lankesi uusia varjoja hänen kauniisiin, sinisiin silmiinsä, joissa ilon hetkinä saattoi olla niin hurmaavan kaunis ilme.
Jeanne kaatoi uudestaan kristallilasiin täyteläistä burundilaista, jota vastoin hän itse maisteli hieman imelää muskottiviiniä.
Kuningas tarttui hänen lasia pitelevään käteensä ja piti sitä hellästi omassaan.
"Sinun menestykseksesi, lapseni!"
"Minä olenkin teidän majesteettinne menestystoivotusten suuressa tarpeessa. Minullekin on tämä päivä ollut surullinen."
"Niinkö?" sanoi kuningas. "Niin, sellaista on meidän elämämme! Parasta olisi, jos ei olisi syntynytkään tai tulisi kutsutuksi täältä pois, niinkuin minun kohtalokseni varmasti tulee."
Hän vaipui uudestaan raskasmieliseen äänettömyyteen.
Jeanne painoi alakuloisena päänsä alas. Mutta kohta senjälkeen hän uudestaan kokosi kaikki voimansa. Sen täytyi tapahtua, hänen täytyi tänään voittaa kuningas kokonaan puolelleen. Kuningas ei saisi ajatella eikä tuntea mitään muuta kuin häntä.
Jeannen vilkas, milloinkaan väsymätön mielikuvitus tuli hänen avukseen.
Kuningas oli silminnähtävästi surumielisen mystillisessä mielentilassa ja taas kuolemanaavistuksen vaivoissa.
Voiko Jeanne menetellä viisaammin kuin ottaa avukseen hänen taikauskonsa!
"Teidän majesteettinne kertoi minulle aivan äskettäin eräästä ratsastusmatkasta kylähautausmaan ohi. Tapansa mukaan oli teidän majesteettinne lähettänyt erään seurueensa jäsenen hautausmaalle katsomaan, oliko siellä äsken kaivettuja hautoja. Kun herra de Sainteville palasi takaisin ja vastasi myöntävästi teidän majesteettinne kysymykseen, valtasi teidän majesteettinne uudestaan läheisen kuoleman pelko, koska avoin hauta muistutti siitä."
Ludvig, joka alussa oli kuunnellut vain hajamielisesti Jeannen sanoja, työnsi kiivaasti lasin luotaan.
"Miksi kerrot sitä minulle?"
"Siksi että viime yönä näin harvinaisen kauniin unen, sire" — hän katsoi kuninkaaseen rakkautta säteilevin silmin — "ja siksi, että tiedän teidän majesteettinne uskovan uniin".
"Kerro, Jeanne!"
"Me ratsastimme yhdessä maaseudulle. Olimme vain kahden kesken. Oli kevätaamu, valoisa ja hymyilevä, kuten tänäänkin. Kaukana siinsi risti, joka välkkyi kullankeltaisena auringossa. Teidän majesteettinne tarttui minun käteeni ja sanoi iloisesti: Tule, Jeanne, ratsastakaamme suoraa tietä hautausmaalle. Olemme nuoria ja onnellisia, ja kuolema ei mahda meille mitään. Me tiukensimme ohjia ja karautimme sinne, niin että hiekka ja turvekokkareet tuprusivat ympärillämme. Hautausmaan muurin luona pysähdyimme. Siellä oli kolme avointa hautaa! Teidän majesteettinne joutui tuokioksi kauhun valtaan. Mutta tuskin teidän majesteettinne katse oli osunut hautoihin, kun ne sulkeutuivat taikavoiman vaikutuksesta. Tuhansia kirkasvärisiä kukkia nousi mullasta ja ne loistivat kuin itse elämä kultaisen aamuauringon hohteessa."
Kuninkaan silmät säteilivät. Niissä paistoi rohkeus ja elämäntoivo.
Hän painoi nuoren naisen sydäntään vasten.
"Minun Jeanneni, minun rakas Jeanneni. Se, mitä sanot, on käyvä toteen. Tule, me tahdomme olla onnellisia, koska elämä on niin ihana ja kuolema niin kaukana."
Hän puristi yhä rintaansa vasten Jeannea, joka irroittihe hellän väkisin.
"Entä minun suruni, sire! Enkö minäkin saa sille jotakin lohdutusta?"
"Kaiken lohdutuksen, minkä haluat!"
Kuningas kietoi käsivartensa hänen vyötäreilleen viedäkseen hänet vuoteeseen viereiseen huoneeseen, mutta Jeanne vastusteli ja katsoi surullisesti kuninkaaseen.
Hän nosti kätensä kuningasta kohden sellaisin elein, ettei, häntä voinut vastustaa.
"Minulle on tapahtunut suuri onnettomuus, sire. Minua uhkaa vaara, jolta vain teidän majesteettinne voi minua suojella."
"Vaara?" huudahti kuningas pelästyneenä.
"Mieheni on tullut takaisin. Hän on aivan suunniltaan mustasukkaisuudesta ja raivosta. Hän väijyy minun henkeäni. Hän aikoo väkivalloin riistää minut teidän majesteetiltanne. Voi, mitä kaikkea hän aikookaan tehdä!"
Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän vaipui nyyhkyttäen kuninkaan rintaa vasten.
Tuokion ajan kuningas oli hyvin allapäin.
Eihän hän ollut oikein ehtinyt huokaistakaan helpotuksesta, kun uusi turma uhkasi!
Mutta niin pian kuin hän taas piti nuorta, rakasta naista sylissään, paloi hänen mielessään yksi ainoa toivomus, nimittäin tehdä niin pian kuin mahdollista loppu Jeannen surusta.
"Minä en voi mennä enää kotiin", nyyhki Jeanne.
"Kas niin, rauhoitu, lapseni! Sinä jäät jo tänään Versaillesiin etkä lähde täältä enää milloinkaan. Saat taas asua huoneissasi. Ayen saa järjestää kaikki. Minä olen sinun luonasi. Minä suojelen sinua. Miehesi saa huomenna kuninkaallisen käskyni suostua viipymättä eroamaan sinusta."
Jeanne suuteli hänen kättään.
"Kiitos, lämmin kiitos, sire. En milloinkaan unohda tätä hetkeä."Sitten hän huokasi syvään. "Väin yhden asian tahtoisin unohtaa."
"Minkä, lapseni?"
"Sen nimen, joka minulla ja tuolla vihatulla on yhteinen."
Ludvig tuli kärsimättömäksi. Hänen verensä kuohui kuumana.
"Siihenkin on keinonsa. Étiolesin nimi häviää uuden nimen, uuden säätyarvon tieltä."
Jeanne riemuitsi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa! Ensimmäisen päämäärän tiellä onneen ja suuruuteen!
Jeanne heittäytyi kiihkeästi kuninkaan syliin. Hänen suutelonsa ja hyväilynsä eivät olleet milloinkaan olleet niin kuumat ja vilpittömät kuin tänä yönä.