Eräänä melkein jo kesäiseksi käyneen huhtikuun loppupäivänä — nämä päivät Jeanne vietti melkein kokonaan yksinään tahi kuninkaan seurassa Versaillesin linnan sisäpuutarhoissa — hän sai kaksi kirjettä, jotka tekivät hänet yhtä onnelliseksi kuin ylpeäksikin.
Ensimmäinen, jonka eräs lähetti toi jo aikaisin aamulla, kun hän vastikään oli tullut kuninkaan luota, oli eno Tournehemiltä. Hän luki sen lukemasta päästyäänkin.
"Rakas Jeanneni, olen iloinen voidessani lähettää sinulle lämpimimmät onnitteluni. Kuten olen saanut syrjäteitse tietää Luynesin herttualta, ei ole mitään epäilystä, että kuningas on ostanut sinua varten Pompadourin markiisitilan ja että markiisitilan nimi siirtyy sinulle. Tila tuottanee 10—20,000 livreä vuodessa. Tämä kuninkaan jalomielinen teko pyyhkii siis kaikiksi ajoiksi pois sinun porvarillisen nimesi, joka viime aikoina on tuottanut sinulle niin paljon surua. Muuten voin sinulle ilmoittaa, että Pariisissa on eräs puolue, jolla ei ole mitään sinun syntyperääsi eikä sitä vastaan, että kuninkaan vaali on osunut porvarisnaiseen. Kuuluisan, muuten niin ilkeämielisen asianajaja Barbierin lausunto tässä kysymyksessä ei sinusta liene mielenkiintoa vailla, rakas Jeanneni.
Barbier lausui aivan äskettäin eräässä melko suuressa seurassa, jossa ei kuulunut pienintäkään vastaväitettä, että 'tuo madame d'Étioles on kaunisvartaloinen ja hyvin kaunis, laulaa mainiosti, osaa lukemattomia hauskoja lauluja, ratsastaa erittäin viehättävästi ja on saanut erinomaisen kasvatuksen'.
Sinä siis näet, että olet nähnyt kaikki liian synkässä valossa ja että on olemassa eteviä henkilöjä, jotka ymmärtävät antaa arvoa sinun eduillesi myös madame d'Étiolesina. Ja nyt vielä onnitteluni, rakas Jeanne. Sen vilpittömyyttä et voi epäillä."
Toinen kirje oli Voltairelta, jonka satunnaisesta käynnistä PariisissaJeanne ei ollut kuullut puhuttavan.
Aterian aikana, jolloin kuningas ei enää voinut olla esittelemättä rakastajatartaan lähimmille seuralaisilleen ja johon tänään ottivat osaa Richelieu ja Ayen, Boufflersin ja Luxemburgin herttuat sekä Maria Raphaelan hovinainen, madame de Bellefonds, tuotiin Jeannelle Voltairen kirje.
Vasta makuuhuoneessaan hän avasi kirjeen, joka sisälsi runojaCaesarista ja Kleopatrasta.
Luettuaan kirjeen hän seisoi pitkän aikaa avonaisen ikkunan ääressä. Huumaantunein mielin hän ahmi lämmintä kevätilmaa. Ilon hurmiossa hän silmäili Versaillesin tummiin puistoihin. Voitonvarmana nousi ja laski hänen povensa. Ei mikään hänestä tuntunut saavuttamattomalta tänä suurena hetkenä.
Mutta Voltaire kirjoitti:
"Olen varma, madame, ettei Caesarin aikana ollut ainoatakaan jansenilaista tyytymätöntä, joka olisi uskaltanut moittia sitä, mikä saattoi tehdä kaikki kunnon ihmiset ihastuneiksi, ja että Rooman papit eivät ole olleet fanaattisia tyhmyrejä. Olisin mielelläni halunnut saada kunnian puhella siitä kanssanne, ennen kuin matkustan maalle. Otan onneenne suurempaa osaa, kuin luulette, ja tuskinpa lie Pariisissa ketään, joka sydämellisemmin muistaa teitä. Minä en nyt puhu vanhana, sievistelevänä kauneuden imartelijana, vaan kelpo kansalaisena ja pyydän teiltä lupaa saada toukokuussa sanoa teille pari sanaa Étiolesissa tahi Brunoissa. Suvaitkaa ystävällisesti ilmoittaa minulle aika ja paikka. Kunnioittaen teidän silmiänne, hahmoanne ja neroanne olen teidän, madame,
hartain ja nöyrin palvelijanne."
* * * * *
Kun kuningas ja naiset olivat lähteneet pois, jäivät herrat vielä hetkiseksi jäljelle. He kävelivät vilkkaasti keskustellen edestakaisin pitkässä marjakuusikäytävässä kasvihuoneiden yläpuolella.
Kevyesti itseään ivaten Ayen arveli, että hänen ja Richelieun on tahtoen tai tahtomattaan annettava peräytymismerkki. Näytti näet siltä, että Mirepoixin ja La Vallièren puolueet olivat oikeassa. Tämä markiisitilan kauppa, joka riippui ilmassa, viittasi siihen samoin kuin monet muutkin asiat.
"Niin", sanoi Richelieu, "kunhan ei sota hämmentäisi laskelmia".
"Aikooko kuningas lähteä nyt Flanderiin?"
"Tuottaako se asioiden nykykannalla ollessa hänelle erikoista iloa, sitä epäilen. Mutta hän ei voi menetellä toisin. Hän on antanut Saksin marsalkalle kuninkaallisen sanansa vakuudeksi siitä, että hän itse asettuu joukkojensa etunenään, niin pian kuin vain tilanne vaatii."
"Jollen erehdy, lienee Tournayn piiritys vasta alkanut?" kysyiBoufflers.
"Viimeksi saapuneiden tietojen mukaan on se jo todella käynnissä."
"Ja aikooko dauphin seurata kuningasta ja erota nuoresta puolisostaan?"
Richelieu kohautti olkapäitään.
"Kuningas on ilmoittanut oman ja dauphinin tulon sotajoukkoihin ja hänen tapansa on pitää sanansa."
"Heidän korkeutensa dauphine [kruununprinsessa.], kuningatar ja prinsessat joutuvat aivan varmaan epätoivoon. Maria Leszczynska tulee ehdottomasti kyynelsilmin rukoilemaan kuningasta jättämään dauphinin kotiin ja olemaan saattamatta vaaraan hänen henkeään yht'aikaa kuin omaansakin, joten Ranska kenties menettäisi sekä kuninkaan että kruununperillisen."
Ivallisesti ja matalalla äänellä Ayen virkkoi:
"Tiedämmehän, miten paljon kuninkaan tapana on kiinnittää huomiotaMaria Leszczynskan esityksiin."
* * * * *
Kävi todellakin niin, kuin Richelieu oli ennustanut. Marsalkan raportti, joka toukokuun alussa saapui Versaillesiin, oli sen laatuinen, että kuningas katsoi olevansa velvollinen lähtemään heti liikkeelle.
Osa Ranskan armeijaa piiritti Tournayta Moritz Saksilaisen johdolla. Englantilaisten, hollantilaisten, hannoverilaisten ja itävaltalaisten liittoutuneet joukot läksivät Cumberlandin herttuan johdolla leiripaikaltaan Brüsselin luota ja riensivät apuun. Marsalkka oli pakotettu sijoittamaan enemmän kuin puolet armeijastaan Tournayn kaakkoispuolelle asemiin, joiden oikea siipi nojautui Schelde-jokeen.
Hän oli sitä mieltä, että kuninkaan ja dauphinin oli yhdyttävä siihen armeijan osaan, joka oli asettunut vahvoihin asemiin Fontenoyn luo, siis rintaman keskustan edustalle.
Moritz Saksilainen kehoitti ripeyteen. Apujoukot ahdistivat piirittäviä niin tiukasti, että hyökkäystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa.
Kuninkaan ja dauphinin lähtö oli tapahtuva aikaiseen aamulla toukokuun 6 p:nä.
Kuningas aikoi sanoa jäähyväiset Jeannelle edellisen päivän iltana. Hän oli lähettänyt Jeannelle terveiset, että tämä saa odottaa häntä sisäkammioissaan. Madame de Maillyn etäiset huoneet, joissa Jeanne asui, olivat Versaillesissa vallitsevan levottomuuden tähden ainoa paikka, missä he voivat toivoa saavansa olla häiritsemättä.
Ludvig oli hyvin liikutettu. Ero Jeannesta, jota hän kiihkeästi rakasti, rasitti häntä raskaana taakkana.
Hän oli ajatellut ottaa Jeannen mukaansa Flanderiin kuten oli ottanut madame Châteaurouxin, joka edellisenä kesänä oli seurannut häntä armeijaan. Raskain sydämin hän luopui tästä aikeestaan. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää dauphin kotiin.
Hän oli kiitollinen Jeannelle, ettei tämä ollut tähän saakka ilmaissut haluavansa lähteä mukaan eikä johdattanut häntä kiusaukseen.
Tekisikö Jeanne sen tänään, eronhetkellä? Hän ei tiennyt, pelätäkö vai toivoako sitä. Olipa puolin tai toisin, hänen heikko luonteensa joutuisi uuteen taisteluun.
Ja kuitenkin hän tahtoi pysyä lujana, tahtoi pysyä kuninkaallisessa lupauksessaan, jonka oli antanut Moritz Saksilaiselle, ja yhdessä dauphinin kanssa lähteä oikeissa ajoin Flanderiin.
Jeanne ei ollut odottanut kuningasta niin aikaisin. Hän istui työpöytänsä ääressä lähellä avointa ikkunaa kaiverruspuikko kädessä, innokkaasti valmistaen erästä kaiverrusta, jonka sitten aikoi antaa Boucherin arvosteltavaksi. Hän ei huomannut heti, että kuningas astui huoneeseen.
Ludvig katsoi hänen valkeiden olkapäittensä yli hienoja, kauniita käsiä, jotka liikuttelivat kaiverruspuikkoa kuparilevyllä.
Voi, kuinka hän tulee kaipaamaan noita rakkaita, hyväileviä käsiä, noita älykkäitä silmiä, jotka nyt olivat kokonaan uponneet työhön, tuota solakkaa, notkeaa vartaloa, joka oli kumartunut työpöydän yli.
Ludvig tarttui hänen olkapäihinsä ja veti hänet luokseen.
"Jeanne, minun Jeanneni", sanoi kuningas kiihkeästi, "olen tullut jättämään sinulle jäähyväiset pitkäksi aikaa, kenties ainiaaksi".
"No, sire, miksi nähdä kaikki niin synkässä valossa?"
"Kuolema vaanii kaikkialla, sodassa varsinkin."
Jeanne kietaisi hyväillen ja lohduttaen kätensä kuninkaan kaulaan.
"Oletteko unohtanut minun uneni, sire?"
Kuningas pudisti kaunista päätään. Hänen silmänsä katsoivat Jeanneen hellän surumielisesti.
"Kuinka minä voisin milloinkaan unohtaa mitään, mikä lähtee sinusta,Jeanneni! Kun vain ei olisi tätä kauheaa eroa!"
Hän odotti ihmeissään, anoisiko Jeanne päästä hänen mukaansa. Tänä silmänräpäyksenä, kun hän eronhetkellä piti Jeannea syleilyssään, hän olisi arvelematta jättänyt dauphinin Versaillesiin. Tämä saisi joskus toisten oppia sotataitoa!
Mutta Jeanne ei ilmaissut toivomusta eikä pyyntöä. Hän vain lohdutti kuningasta ja puhui voitoista, jotka kohottaisivat hänen sotilasmainettaan.
Ludvigin silmissä oli kyyneliä.
Miks'ei Jeanne pyytänyt päästä mukaan?
Oliko ero hänestä niin keveä? Muut naiset olivat itkeneet ja pyytäneet, kun hän oli hyvästellyt lähteäkseen.
Jeanne kuivasi suudelmin hänen silmänsä.
"Nyt ei kyynelten sovi vuotaa, sire! Eikö riitä se, että kuningatar kiusaa teidän majesteettianne kyynelillään ja valituksillaan? Minä en milloinkaan tahdo lähestyä teidän majesteettianne valituksin, vaan aina koettaen antaa pelkkää luottamusta, voimaa, rohkeutta ja horjumatonta uskoa omiin voimiin."
Ludvig katsoi häneen ihmetellen. Kuinka voimakas Jeanne oli, kuinka älykäs ja järkähtämätön nuoruudestaan huolimatta! Kuinka paljon hänessä oli pursuavaa elämää!
Jospa hänellä olisi ollut tuollainen nainen lähimmässä ympäristössään!Sanomattoman paljon Jeanne antoi hänelle.
Hän veti Jeannen viereensä pienelle penkille ikkunan ääreen. PitäenJeannen käsiä omissaan hän sanoi:
"Sinä olet oleva minun luonani, vaikkapa vain ajatuksissani, päivästä päivään. Minun täytyy aina tietää: Jeanneni ajattelee minua. Silloin ei voitto jää saavuttamatta. Sinun on kirjoitettava minulle joka päivä. Minä lähetän sinulle tietoja itsestäni, niin usein kuin voin. Ja kuule nyt, rakas lapsi, olen ajatellut tarkoin, miten järjestämme asiat. Jo huomenna sinä lähdet Versaillesista ja matkustat Étiolesiin. Siellä ei kukaan sinua häiritse, ei kukaan lonkkaa sinua hivenen verta. Täällä tai Fontainebleaussa en siitä voi vastata, kun olen poissa."
"Minunkin toivomukseni on ollut asua Étiolesissa, sire."
Kuningas hymähti.
"Sinun toivomuksesi ovat aina järkeviä, rakkaani, toisinaan liiankin järkeviä."
Häh huokasi raskaasti.
"En tahdo, että sinä minun poissa ollessani näet paljon ihmisiä ympärilläsi. Tahdon tietää, että sinun ympärilläsi on vain taattuja ystäviä, rakas lapseni, sinun vanhempasi, veljesi, herra de Tournehem ja muut, jotka ovat perheesi jäseniä, paitsi monsieur d'Étiolesia. Ayen saa silloin tällöin pistäytyä sinua katsomassa. Bernis viettää ehkä pari viikkoa maatilallasi. Olen huomauttanut hänelle siitä jo. Hän on hienoluontoinen mies ja miellyttävä seuraihminen. Niinikään monsieur de Gontaut. Molemmat voivat hiukan opastaa sinua tuntemaan hovielämän salaisuuksia, jos haluat edelleen opiskella Boucherin johdolla tahi hän tahtoo maalata sinusta muotokuvan, sitä parempi. Minulla ei myöskään ole mitään Voltairea vastaan jo siitä syystä, että hänen käyntinsä suututtaa kuningatarta ja dauphinia. Tuo pitkä, ruma mies ei liene vaarallinen Jeannelleni, yhtä vähän kuin Fontenellekaan.
"Rakastettavan ja sinun asemaasi vastaavan naisseuran saat hankkia oman mielesi mukaan. Ikävä ei sinua saa vaivata, olkoon sinulla vain kyllin aikaa ikävöidä minua."
"Voi, sire, mikä tai kuka voisi asettua minun ja kaipuuni välille?"
Eräs kello löi seitsemän. Kuningas kavahti pystyyn. Hän oli määrännyt ministerineuvoston kokouksen täksi tunniksi.
Hän veti Jeannen rintaansa vasten ja suuteli häntä niin, että toinen oli tukehtua. Viimeisen kerran! Viimeisen kerran!
"Jeanneni, lapseni, suloinen lemmittyni!"
Kalpeana ja suruisin silmin Jeanne seisoi kuninkaan edessä. Hänestäkin oli ero raskas. Hän rakasti tuota miestä, niinkuin hän osasi rakastaa, antoi hänelle sielustaan ja sydämestään sen, mikä hänellä oli annettavaa, oli kiintynyt häneen, niinkuin hän ei ollut konsanaan kiintynyt kehenkään ennen.
"Kuinka kalpea sinä olet! Varjele terveyttäsi! Hoida hyvin itseäsi!Rakasta minua!"
Pitkä syleily. Pitkä, kuuma suutelo. Sitten kuningas katosi.
* * * * *
Étiolesissa tuoksuivat sireenit, kukkivat ruusut, raskain, valkoisin tertuin riippuivat jasmiinit, sirkut ja satakielet visertivät.
Jeanne oli kantanut pikku Alexandraa nurmikkojen poikki, joilla heloitti kirjavanaan valkeita, keltaisia, punaisia ja sinisiä kukkia. Hän oli kulkenut keskustellen edestakaisin vanhojen kastanjojen keskellä pienen linnan takana abbé Bernisin kanssa, joka oli tullut edellisenä iltana. Hän oli käskenyt puutarhuria tuomaan huoneisiin tuoreita kukkia. Äitinsä, joka levitti talossa rauhattomuutta enemmän kuin Jeannesta oli suotavaa, hän oli lähettänyt ajelemaan vaunuilla veljensä Abelin kanssa.
Nyt hän istui väljässä, valkoisessa aamupuvussaan heleä ruusu tukassa kirjoituspöytänsä ääressä.
Hänen kauniit kätensä leikkivät kuninkaan kirjeen kanssa, jonka kuriiri tänä aamuna oli tuonut sotanäyttämöltä.
Hymyilevä katse tähyili kauan sinettiä koristettuine vertauskuvineen ja kirjoitusta: "Discret et fidèle."
Niin, kuningas oli hänelle uskollinen, vielä tänään hän oli hänelle uskollinen!
Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja miettiviksi. Pysyisikö hän sellaisena? Vai tulisiko niinkuin Vintimille Maillyn ja Châteauroux Vintimillen jälkeen myöskin hänen, Pompadourin, jälkeen, joksi häntä salaa jo nimitettiin, joku toinen, joka valloittaa häneltä kuninkaan kiintymyksen, syrjäyttää hänet tieltään, ottaa häneltä kuninkaan?
Jeanne hypähti pystyyn. Hän oli ollut silmänräpäyksen verran ankaran levottomuuden vallassa.
Kohta tämän jälkeen hän kuitenkin hengitti keveämmin. Ei, niin ei saanut milloinkaan tapahtua! Eikä niin tapahdukaan. Hän oli toista ainetta kuin nuo kolme Nesle-sisarusta, hänellä oli toisenlainen kunnianhimo, toisenlaiset aseet asemansa puolustamiseksi vielä sittenkin, kun kuninkaan kiihko oli sammunut.
Mutta varmaa oli, että koko hänen olemassaolollaan sai olla vain yksi päämäärä: pitää kuningas omanaan, saavuttaa entistä suurempaa valtaa, entistä lujempaa vaikutusta kuninkaan tunteisiin.
Jeanne hymyili pilkallisesti. Kuinka vähän häntä tunnettiinkaan! Kuinka väärin arvosteltiin hänen lähimmässä ympäristössäänkin niitä kiihottimia, mitkä häntä johtivat!
Hôtel des Chèvresissä, Versaillesissa ja nyt Étiolesissa häntä ylistettiin siitä, ettei hän ollut tahtonut päästä kuninkaan kanssa sotatantereelle, kun samalla oli tukehduttanut kunnianhimoisen halunsa, että Ludvig XV tällöin olisi tunnustanut hänet julkisesti.
Ei kukaan tiennyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tuota halua, että hän pohjaltaan oli aivan tyytyväinen saadessaan viikkokausia, ehkäpä kuukausiakin omistaa aikansa omalle itselleen ja hahmotteli tulevaisuuttaan.
Kuninkaan rakkaus tulisi vain kasvamaan erossa. Siitä hän sai varmuutta tämän jok'ainoasta kirjeestä.
Itse hän tarvitsi lepoa kaikkien tämän kuherruskauden henkisten ja ruumiillisten rasitusten jälkeen.
Étioles oli hänelle antava uudestaan kauneuden kaikkea nuorteutta. Hän oli muuttunut aika kalpeaksi ja hieman väsynyt.
Mutta ennen muuta hän tahtoi käyttää aikansa Étiolesissa kiinnittääkseen itseensä sen ryhmän filosofeja, jonka hän vähitellen aikoi kerätä ympärilleen. Näihin hän pani valtansa lujittamisen suuren toiveen.
Voltairen kirje ja Barbierin ylistys olivat antaneet ensimmäisen sysäyksen sille suunnitelmalle, jonka Jeanne aikoi horjumattomasti toteuttaa: hän tahtoi tulla filosofien suojelijattareksi ja tasoittaa näiden tien. Kiitokseksi tästä nämä olisivat avuliaita tukemaan ja lujittamaan hänen valtaansa.
Jeannen posket hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät.
Mitä tekemistä hänellä olisi sotaleirissä? Täällä oli paljoa hyödyllisempää tehtävää!
Hän pyyhkäisi kädellään kuumia kasvojaan ja alkoi tarkkaavaisesti lukea kuninkaan kirjettä toistamiseen.
Enemmän kuin puolet kirjeen sivuja oli täynnä kiihkeitä rakkaudenvakuutteluja ja hänen levottomuuttaan osoittavaa palavaa ikävöintiä Jeannen luo.
Sitten seurasi kuvaus Fontenoyn voitosta.
Vilkkaammin kuin Ludvigin tapa oli, hän kuvaili vihollisen tykistöhyökkäystä, omaa ja dauphinin asemaa, mistä he vihollisen tulen uhkaamina joka puolelta olivat nähneet koko taistelun.
Hän kertoi siitä nopeasta käänteestä, jonka taistelu alussa oli saanut vihollisen eduksi, ja vaarasta joutua minä silmänräpäyksenä tahansa eristetyksi paluumatkasta, vaikka Saksin marsalkka, jonka johto ansaitsi mitä suurimman kiitoksen, oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta peräytyminen olisi turvattu.
"Keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä kauheaa sekasortoa uhkaavan tappion tähden", jatkoi kuningas, "laati marsalkka ihmeteltävän kylmäverisesti uuden hyökkäyssuunnitelman. Kevyissä, neljän päistärikön vetämissä pienissä korivaunuissaan, kuuluisassa 'kehdossaan', hän ajoi pitkin joukkojen rintamaa, lietsoi sotamiehiin uutta rohkeutta ja muistutti heille, että he taistelevat kuninkaansa silmien nähden. En tahdo väsyttää sinua taistelun yksityiskohdilla, jotka eivät sovi niin kauniille naissilmille, kuin minun Jeanneni ovat. Olkoon sentään sanottu, että Moritz Saksilaisen suunnitelma hyökätä yht'aikaa kaikilta puolilta voitonvarman kolonnan kimppuun vei täydelliseen ja kunniakkaaseen voittoon — — —." [Se selostus taistelusta, jonka kuningas lähetti paashin mukana kuningattarelle Versaillesiin, oli sisällykseltään koko joukon lakoonisempi.]
Jeanne vastasi kuninkaan pitkään kirjeeseen ainoastaan lyhyesti, onnitellen lämpimästi ja vilpittömästi voiton johdosta ja toivottaen jatkuvaa menestystä! Hän päätti kirjeensä näillä sanoilla:
"En voi toivoa mitään sen hartaammin, sire, kuin saada sodan nopeasti ja kunniakkaasti päätyttyä sulkea teidän majesteettinne taas syliini."
Sitten hän ryhtyi uudestaan entisiin askareihinsa.
Voltaire oli Étiolesissa oikeassa piirissään. Ei mikään ollut siellä hänelle vierasta. Jo Jeannen ensimmäisenä avioliittovuotena hän oli ollut tervetullut vieras linnassa.
Hän mielisteli Jeannea taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti ja tuhlasi hänelle tuhlaamalla imartelujaan. Hänen kohteliaisuutensa ei tarkoittanut ainoastaan tulossa olevaa markiisitar-nimitystä, vaan erästä suosiota, jota hän vähää ennen oli pyytänyt ja jonka toivoi saavansa Étiolesissa.
"Fontenoyn taistelukentällä toukokuun 11 p:nä klo 1/2 3.
Vihollinen hyökkäsi meidän kimppuumme kello 5 tänä aamuna. Sekä minä että poikani voimme hyvin. En jouda kirjoittamaan enempää, mutta luulen, että tämä riittää tyynnyttämään Versaillesin ja Pariisin. Niin pian kuin voin, lähetän tarkempia tietoja."
Hellempi on sisällöltään dauphinin kirje.
"Rakas äiti! Onnittelen Teitä kaikesta sydämestäni sen voiton johdosta, jonka kuningas äsken on saavuttanut. Hän voi, Jumalan kiitos, erinomaisesti kuten minäkin. Minulla oli kunnia seurata häntä koko ajan. Tänä iltana tahi huomenna kirjoitan tästä enemmän ja päätän vakuuttamalla kunnioitustani ja rakkauttani.
Ludvig.
Pyydän teitä sydämellisesti tervehtimään puolisoani ja sisariani."
Molempia näitä kirjeitä kirjoitettaessa oli pöytänä rumpu.
Kysymyksessä oli kuninkaallisen kamariherran ja historioitsijan toimet. Kumpikin oli hyväpalkkainen, ja ne kiihoittivat Voltairen kunnianhimoa yhtä paljon kuin hänen ahneuttaankin.
Kohta hänen tulonsa jälkeen oli madame d'Étioles saattanut vanhan ystävänsä onnelliseksi kuvailemalla hänelle hänen toiveittensa toteutumista, vieläpä enemmänkin: Jeanne antoi Voltairen ymmärtää, että tämä voi olla ihan varma pääsystään akatemiaan, jonne hän oli jo kauan pyrkinyt.
Eipä siis kumma, että filosofi kirjoitti La Vallièren herttualle ja herttuattarelle, joiden linnasta hän oli saapunut Étiolesiin, että hän tärkeiden asioiden vuoksi jää Étiolesiin määräämättömäksi ajaksi.
Nämä "tärkeät asiat" koskivat lähinnä sitä, että hän kietoo tarkoituksiinsa Étiolesin valtiattaren, jonka kauniissa käsissä hänen profeettasilmänsä näkivät Ranskan kohtalon lepäävän, ja eristää häntä niin paljon kuin mahdollista seurustelemasta muiden vieraiden kanssa.
Hänen vilkas, kohtelias ja nerokas keskustelutaitonsa helpotti suuressa määrässä tätä hänen tehtäväänsä.
Jeanne ei antanut vähimmälläkään tavalla ymmärtää, kuinka suuressa määrässä Voltairen erinomainen harrastus häntä kohtaan soveltui hänen omiin suunnitelmiinsa.
Näiden keskustelujen aikana Jeanne itse ei puhunut tuskin ollenkaan, mutta tarkkasi sitä enemmän kaikkea, mitä Voltaire sanoi. Hänen terävä älynsä, hänen oivallinen muistinsa käsitti ja omaksui, mikä hänestä tuntui arvokkaalta ja tärkeältä tänään ja vastaisuuden varalta.
Sen, mikä hänestä näytti tarpeettomalta, hän hylkäsi. Kun Voltaire aterioiden aikana päästi valloilleen sanatulvansa ja jesuiitoilta opitulla kaunopuheisuudella huumasi Jeannen vieraat kertomalla menestyksestään tahi ilkeällä terävyydellään suomi tunnettuja henkilöjä ja säälimättömästi huvitti seurakumppanejaan Pariisin juoruilla, oli Jeannen huomio toisinaan suuntautunut kokonaan toisaalle.
Mutta kahden tai kolmen kesken — Bernis oli usein kolmantena henkilönä — Jeanne osasi taitavasti saada Voltairen luopumaan imartelusta ja leikkivästä ivasta ja johtaa hänet alalle, joka paremmin vastasi hänen kunnianhimoista tiedonjanoaan, nimittäin Voltairen valtiollisiin ja filosofisiin mielipiteisiin.
Eräs Voltairen mieliaine oli ruhtinaiden suhde pappeihin ja kansaan.
"Ruhtinaiden ei ole etsittävä tukea papeilta, vaani filosofeilta", näin aloitti Voltaire useat keskustelunsa, jotka hän enimmäkseen puki yksinpuhelun muotoon.
Bernis ei pahastunut, kun Voltaire tällöin sivalsi esiin välkkyvimmät ja väkevimmät aseensa hengellistä säätyä vastaan ja purevin ivoin löylytti pappeja. Ja vaikka abbé oli läsnä, ei Voltaire häikäillyt sanoa mustaksi sitä, mitä piti mustana, ja valkeaksi sitä, mitä piti valkeana.
"Filosofit hankkivat kerran ruhtinaille takaisin kaiken sen, minkä papit ovat näiltä varastaneet, mutta ruhtinaat lähettävät kuitenkin filosofit Bastiljiin, kuten me teurastamme härät, jotka ovat hyvin kyntäneet peltojamme, oli filosofin tapana sanoa, ja pappi, joka pohjaltaan ei ollut mikään pappi, ei väittänyt vastaan."
Bernis oli valinnut hengellisen säädyn paremmin pakosta kuin vakaumuksesta. Kasvaneena mitä puutteellisimmissa oloissa hänen oli pidettävä huolta vanhasta nimestään ja vanhoista perinnäistavoista. Suurimmat toiveet päästä nopeasti ylenemään — ja siihen hän pyrki koko olemuksensa voimalla — tarjosi hänelle hengellinen sääty. Papinvirkaan hän ei ollut antanut vihkiä itseään, sillä hän oli peittelemättä tunnustanut, ettei hän tuntenut sellaista kutsumusta.
Toisinaan, kun nämä kolme vaelsivat Étiolesin puistossa, tuskin Berniskään kuunteli mitä Voltaire puhui. Hänen katseensa kiintyivät silloin salaa Jeanneen, mutta tämä ei vielä kertaakaan näyttänyt huomanneen vähääkään siitä tunteiden palosta, joka huomaamattomina hetkinä hänessä leimusi.
Bernis osoitti kunnioitustaan tälle ihmeellisen ihanalle naiselle, jota hän hiljaisuudessa palvoi, niinkuin Voltairekin.
Mutta niin korkealle kuin abbén toiveet nopeasta ja loistavasta virkaurasta nousivatkin, hän ei nähnyt tulevassa markiisitar de Pompadourissa, aivan päinvastoin kuin Voltaire, ainoatakaan tulevaisuuteensa johtavaa porrasta, vaan ainoastaan sen ihanan naisen, jota hän salaa piti epäjumalanaan ja koko sielustaan kadehti kuninkaalta.
Eräänä autereisena ja kullanhohtoisena kevätpäivänä Étiolesissa lennähti kaksi ihastelurunoa, jotka olivat kätketyt tuoksuaviin ruusuihin, Jeannen jalkoihin.
Voltaire lauloi:
"Sincère et tendre Pompadour,(Car je veux vous donner d'avanceCe nom, qui rime avec l'amourEt qui sera bientôt le plus beau nom de France)Ce tokai, dont Votre ExcellenceDans d'Étioles me régala,N'a-t-il pas quelque ressemblanceAvec le Roi, qui le donna?Il est, comme lui, sans mélange;Il unit, comme lui, la force et la douceur,Plaît aux yeux, enchante le cœur,Fait du bien et jamais ne change."
Jeannen huulet vetäytyivät hienoon ivanhymyyn, kun hän luki vanhan ystävänsä säkeitä. Ne olivat aivan Voltairea itseään. Niissä oli rakastettavasti harkittua imartelua kuninkaalle ja Jeannelle, ne olivat kirjoitetut siinä selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, että Jeanne antaisi kuninkaan nähdä runon ja että ne siten tuottaisivat runoilijalle majesteetin suosion. Jeanne pisti runon toistaiseksi lukon taakse salalaatikkoon muiden tärkeiden paperien joukkoon.
Ehkä joskus ilmenisi tilaisuus, jolloin hän sitä tarvitsisi.
Bernisin runo, jossa vain ylistettiin naisen kauneutta, oli paljoa hienompi. Jeanne tiesi varsin hyvin, että tuo kaunis nuori mies oli rakastunut häneen kiihkeästi. Mutta Jeanne oli olevinaan sokea ja kuuro. Hän ei saanut poiketa askeltakaan valitsemastaan tarkoitusperästä eikä millään muotoa saattaa vaaranalaiseksi kuninkaan rakkautta tai antaa hänen alituisesti hereillä olevalle mustasukkaisuudelleen pienintäkään virikettä.
Ja kuitenkin tuli hänen selittämättömiin silmiinsä hempeä välke, kun hän piti Bernisin ruusuja kädessään ja luki tämän runon:
"Ainsi qu'Hébé, la jeune PompadourA deux jolis trous sur sa joue,Deux trous charmants, où le plaisir se joue,Qui furent faits par la main de l'amour.L'enfant ailé sous un rideau de gazeLa vit dormir et la prit pour Psyché."
Kreivi Bussy, eräs Pariisin aatelin hienoimpia nuoria elostelijoita, istui ystäviensä kanssa pelaamassa korttia viiniköynnösten ympäröimällä pengermällä pienessä, syrjäisessä maatalossaan.
Kreivi Jourdain, joka nopeiden, sätkivien liikkeittänsä ja apinamaisten kasvojensa tähden oli saanut nimen "le singe", sysäsi kärsimättömästi kortit syrjään.
"Eikö pikku Loulou tulekaan tänään?" kysyi hän isännältään. "Alkaa käydä ikäväksi istua ja pelata ilman naisia."
Toiset nauroivat. He tunsivat Jourdainin pohjattoman himon kaikkeen, mikä vain oli kahisevien silkkihameiden nimellistä.
"Tänään saat tyytyä vain miehiin, rakas Jourdain. Louloun päivä oli eilen."
"Entä huomenna, Bussy?" kysyi pikku Grévin peitetyn ymmärtämyksen kyynillinen hymy huulilla.
Bussy nosti sormen suulleen.
"Ahaa! Huomenna onla grande dame'npäivä suljettuine ovineen ja verhottuine ikkunoineen! Sillä on tuolla Bussyllä kuulumaton naisonni", pisteli Jourdain.
"Sinähän et tunne ollenkaan hänengrande dameaan. Mistä voit tietää, että häntä odottaa onni?" huudahti pitkä Èpinay, valtioministeriön sihteeri ja Bussyn uskottu ystävä.
"Arvaan hänen olevan sen vaalean, joka on naimisissa —"
"Soh", sanoi Bussy suutahtaen, "ei mitään suunpieksämistä, jos saan pyytää! Meidän täytyy olla tänään kahta varovampia."
"Miksi, jos on lupa kysyä?"
"Suuri uutinen, hyvät ystävät. Odotan vielä erästä ystävää, joka on yhtä tunteellinen kuin luostarineito. Oikea mimosa. Arvatkaas!"
Yksi toisensa perästä kohautti olkapäitään. Tunteellinen? Mimosa? Ken hän voisi olla? Missään tapauksessa ei kukaan heidän piiristään.
"Minä autan teitä oikealle tolalle. Hän on naimisissa erään naisen kanssa, josta kohta tulee Ranskan mainituin, ellei hän jo olekin."
"Charles Guillaume d'Étioles!"
Kaikki huudahtivat nimen yhteen ääneen.
"Hän ei ole vielä täällä ja tuskinpa tuleekaan. Hänhän kulkee vain pää riipuksissa nykyään", sanoi Jourdain ivallisesti.
"Ei ole hauskaa, että vaimo noin äkkiä vain varastetaan ja vielä niin kaunis vaimo!" sanoi kreivi Saint-Enghien, jolla oli ikäviä kokemuksia avioliitosta.
"Jos kuningas ottaa vaimon mieheltä, niin seonhauskaa ja vielä enemmänkin. Ja sen me sanomme! kelpo d'Étiolesille tänään!" huudahti Bussy. "Hän, on oikea pölkkypää. Sen sijaan, että hän käyttäisi asian hyödykseen, hän murjottaa ja itkee ja tahtoo tappaa itsensä. Katsokaas, luulenpa että hän tuleekin tuolla."
Kaikki olivat nousseet ylös ja riensivät alas pengermän portaita pienelle kattomaiseksi kasvettuneelle pensaskujalle, joka talosta vei tielle.
Tulija oli todellakin d'Étioles, joka kumarassa, melkein vastahakoisesti tuli Bussyä kohden, kun tämä oli mennyt häntä vastaan.
Useimmat nuorista miehistä tunsivat hänet, mutta kaikki ainoastaan hyvin pintapuolisesti ja senkin ennen hänen menoaan naimisiin Jeanne Poissonin kanssa.
Avioliittonsa jälkeen hän oli pysynyt kokonaan erillään tästä piiristä, joka Pariisissa oli saanut nimen "la société des viveurs". Oikeastaan hän, porvarillinen, ei kuulunutkaan heidän piiriinsä, mutta kun hän oli hyväluontoinen kunnon mies, joka näiden etujensa ohella oli varsin vieraanvarainen, oli hänen suhteensa tehty poikkeus.
Nuoret miehet voivat vaivoin pidättää ivallisuuttaan tervehtiessään uutta vierasta, jonka Bussy sai vain väkivalloin estetyksi kääntymästä takaisin.
Jourdain ojensi hänelle ensimmäisenä kätensä. Teeskennellyn kunnioittavasti hän kumarsi ja sanoi:
"Herra veronkanto-urakoitsija, minulla on kunnia lausua teille kohteliaimmat onnitteluni."
Charles Guillaume katsoi ymmärtämättömän näköisenä ivalliseen leikinlaskijaan.
Bussy tuli d'Étiolesin avuksi.
"Le singeonnittelee teitä sen kunnian johdosta, joka teitä on kohdannut."
"Kunnian?" sopersi murtunut mies.
"Eikö se ole kunnia, että kuningas, jonka hieno maku on tunnettu, on valinnut juuri teidän vaimonne rakastajattarekseen?" huudahti pieni Grévin rehellisen vakaumuksen äänellä.
D'Étioles teki liikkeen kuin tarttuakseen pienen miehen kurkkuun. Bussy pidätti hänet ja sanoi rakastettavasti:
"Rakas ystävä, siitä voi todellakin olla eri mielipiteitä. Hyljätkää vihdoinkin porvarillinen katsantoinanne. On vanhanaikaista olla katsomatta asiaa meidän kannaltamme.Parole d'honneur, me tarkoitamme teidän hyväänne."
D'Étioles oli vielä kuin pyörryksissä ja sekaisin siitä odottamattomasta kohtaloniskusta, joka häntä oli kohdannut, eikä tiennyt mitä uskoa kaikesta tästä.
Tahdottomana hän antoi Bussyn viedä itsensä pöytään, jonka ääreen muut vähitellen olivat taas asettuneet, ja täyttää hänen kristallimaljansa samppanjalla. Tahdottomasti hän nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen nopeasti. Siten hän teki toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran. Hän tunsi, että hänen mielensä keventyi ja että se tuska, joka painajaisena ahdisti hänen sieluaan, tuntui hieman lievenevän.
He näyttivät tosiaankin tarkoittavan hänen hyväänsä! He eivät sanoneet häntä "villipedoksi", kuten rouva Poisson, kun hän raivostui surusta ja epätoivosta, he eivät saarnanneet hänelle järkeä ja yhä vain järkeä, kuten eno.
Kunpa hän vain olisi käsittänyt, mitä he oikeastaan tahtoivat, mitä neuvoja antoivat.
He puhuivat kaikki yht'aikaa. Sellaisia sanoja kuin: "katsoa omaa etuaan, ottaa hyvä maksu syrjäytymisestään", kuului hänen korviinsa, mutta hän ei niitä ymmärtänyt.
"Puhukaa yksi kerrallaan!" huusi Bussy lopulta. "Tehän panette miesparan aivan sekaisin."
"Puhu sinä!"
"Niin, Bussy tehköön hänelle selvää."
"Tehän olette joka tapauksessa veronkanto-urakoitsija d'Étioles", ärsyttelile singe, joka taas otti puheenvuoron, "ja vaikka te sillä vuokralla, mikä teidän on maksettava valtiolle, ette paisu kovin lihavaksi, niin olette ja pysytte te kuitenkin sellaisessa asemassa, jota kohtaan teillä on velvollisuuksia".
Sana veronkanto-urakoitsija sattui kuin pisto d'Étiolesin sydämeen. Hän ei ajatellut ensimmäistä kertaa, että juuri tuo urakoitsijan toimi oli maksanut hänelle hänen vaimonsa. Jollei Jeanne olisi käynyt persoonallisesti pyytämässä kuninkaalta tätä suosionosoitusta, niin Ludvig XV ei kenties milloinkaan olisi oppinut tuntemaan hänen vaimoaan!
Isäntä täytti toimeliaasti Charles Guillaumen lasin, ennen kuin alkoi puhua.
Mutta Bussy epäröi sittenkin. Oli tosiaankin tukala asia kääntää yht'äkkiä nurin sellaisen miehen käsityskanta ja mielipiteet. Mutta olivathan he velvollisia häntä ja ehkäpä kaikista enimmän itseään kohtaan velvollisia — senjälkeen kuin tämä porvari oli otettu heidän piiriinsä — opettamaan hänelle hienoston siveyslakeja.
"Rakas d'Étioles, luulenpa teidän olevan vakuutetun siitä, että me kaikki tarkoitamme teidän hyväänne", alkoi Bussy epäröiden.
Charles Guillaume nyökkäsi aivan sekaantuneena.
"Olkaa nyt järkevä ja totelkaa meidän neuvoamme! Noudattakaa niitä esikuvia, joita Ranskan aateli antaa teille! Se ei näe tämäntapaisissa suhteissa korkeassa asemassa olevien henkilöiden ja rouviensa välillä mitään häpeää, vaan kunniaa ja hankkii tästä kunniasta suuria etuja asemaansa ja varallisuuteensa nähden. Älkää olko narri, d'Étioles! Menkää ja tehkää samalla tavalla! Sanokaa Ludvig XV:lle: 'kaikessa alamaisuudessa, sire, sanon, että te olette ottanut minulta vaimoni. Pitäkää hänet, mutta antakaa minulle korvaukseksi kreivin arvonimi, asema hovissa ja siten päälle päätteeksi niin ja niin suuri omaisuus!"
D'Étioles oli tähän saakka päältä nähden jääkylmän levollisesti tuijottanut eteensä, toisten ihaillen kuunnellessa Bussyn sanoja. Huuto ja kilisevä ääni häiritsivät hartaita kuulijoita. Charles Guillaume oli Bussyn sanoessa viimeisiä sanojaan tarttunut suureen lasiin ja heittänyt sen päin puhujaan, niin että vaahto roiskui pitkin hänen kasvojaan ja lasi kilisten putosi lattialle.
Valkeana ihan huuliin saakka Charles Guillaume seisoi täydessä pituudessaan ja mittasi muita, yhtä toisensa jälkeen, epätoivoisin ja halveksivin katsein.
Sitten hän riensi taakseen katsomatta pengermän portaita alas metsistynyttä viiniköynnöskujaa myöten tielle, jota pitkin oli tullut Pariisista.
* * * * *
Herra de Tournehem saapui Étiolesiin kaksi viikkoa senjälkeen, kun hänen sisarenpoikansa vielä masentuneempana, kuin hän oli eronnut hänestä Hôtel dés Chèvresissä, oli tullut hänen luokseen pieneen maataloon, joka sijaitsi lähellä Pariisia.
Osallisena Charles Guillaumen avio-onnettomuuteen hän oli koettanut jos millä keinoin lohduttaa tuota surkuteltavaa ja katkeroitunutta miestä.
Sitä, mitä Charles häneltä pyysi — että Tournehem palauttaisi hänelle takaisin Jeannen — hän ei mitenkään voinut toteuttaa.
Ei edes sitä oikeudenpäätöstä, jolla avioliitto purettiin, Tournehem ollut kyennyt estämään.
Kesäkuun 16 p:nä asianajaja Collin toi päätöksen Étiolesiin: Charles Guillaume kadotti, paitsi puolisonsa, pesään tuodut myötäjäiset, 30,000 livreä.
Jeanne huokaisi helpotuksesta. Tämäkin loukkauskivi oli lopullisesti raivattu tieltä!
Poissonin perhe vietti kaikessa hiljaisuudessa ilojuhlaa, jossa Madeleine, joka maaseudun ilmasta huolimatta huononi päivä päivältä ja ryki niin, että sitä oli surkea kuulla, vuodatti liikutuksen kyyneliä, ja François piti pojalleen Abelille pitkän, rehentelevän puheen, jonka ydinkohtana oli, että veljen pitäisi olla sisarensa kaltainen kunnianhimossa ja päämäärän saavuttamisessa.
Voltaire, joka kuuli puhuttavan näistä isällisistä neuvoista, ajatteli ilkeästi: — Kenties Poissonit aikovat tehdä jälkeläisestään prinsessa Henrietten rakastajan! Poika onkin aika kaunis siihen ammattiin! Siitä koituisi Maria Leszczynskalle oikea makupala, jonka soisin tuolle hurskaalle naiselle. —
Mutta tuo ovela kettu varoi ilmaisemasta ajatuksiaan.
* * * * *
Jeannen pyynnöstä oli herra de Tournehem tuonut Pariisista muassaan sukulaisensa, madame d'Estradesin.
Nuori leski, jonka mies oli kaatunut Dettingenin taistelussa, oli hänen sisarensa Charlotte Le Normantin miniä ja kuului siis niihin sukulaisiin, jotka kuninkaan luvalla saivat käydä Étiolesissa.
Tämä ruma ja ainaisiin juonitteluihin taipuvainen nainen ymmärsi mainiosti salata oikean luonteensa, mielistellä madame d'Étiolesia, vieläpä päästä tämän hyväksi ystäväksi.
Siinä onnentunteessa, minkä kuninkaan päivä päivältä entistä hehkuvammiksi käyneet kirjeet ja yhä tiheämmät voitonsanomat sotanäyttämöltä herättivät Jeannessa, ei tämä huomannut, miten terävästi madame d'Estradesin silmät pälyilivät häneen, miten huolellisesti hän tarkasti niiden kirjeiden lukumäärän, jotka saapuivat Flanderista, ja miten hän, vaikkakin turhaan, pani liikkeelle kaikki keinonsa siepatakseen edes jonkun näistä kuninkaallisista kirjeistä.
Myöskin Richelieu kirjoitti usein, kuten madame d'Estrades jo ensimmäisinä päivinä Étiolesissa oleskellessaan oli pannut merkille.
Richelieu oli ollut kuninkaallisen herransa kaikkien lemmittyjen hyvä ystävä. Se, että hän tahtoen tai tahtomattaan oli tunnustanut myös madame d'Étiolesin sellaiseksi, oli lähentänyt häntä kuninkaaseen, joka sotaretken aikana eli erittäin hyvässä sovussa herttuan kanssa ja mitä innokkaimmin lietsoi tämän alkavaa ystävyyttä Jeannea kohtaan.
* * * * *
Sillä aikaa kun Étiolesin linnassa tällä tavoin punottiin hienoja ja karkeita säikeitä tulevaisuuden varalta, salaiset intohimot hehkuivat, juonittelu hiiviskeli kuulumattomin askelin, markiisi de Gontaut ja abbé Bernis opettivat kuninkaallisen herransa käskystä Jeannelle hovikieltä ja -tapoja, marssi Ludvig XV voittajana Tournayhin.
Seuraavat viikot toivat muita, yhä vain uusia voitonsanomia.
Lowendal hyökkäsi äkkiarvaamatta Gentin kimppuun, Brügge antautui,Termonde ja Ostende joutuivat Harcourtin herttuan ja Lowendalin käsiin.
Flanderi lahjoitti Ludvig rakastetulle ne sotaiset laakerit, joita hänen hallituksensa ei ollut tähän saakka saavuttanut. Kansa juhli riemuiten valloittajaa. Ranskan kaikissa kirkoissa kaikuiTe deumhänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa voittojen kunniaksi.
Myöskin Étiolesissa riemuittiin. Jeannea onniteltiin ja juhlittiin, aivan kuin hän olisi ollut laillinen puoliso, kuningatar, joka yhdessä Ludvig XV:n kanssa istui Ranskan valtaistuimella.
Heinäkuun puolivälissä toi kuriiri Flanderista tiedon, joka sisälsiJeannen ainaisten toivomusten toteutumisen.
Kuriiri toi sen kuninkaan kirjeen, joka teki hänestä Pompadourin markiisittaren.
Ilovalkeat loistivat, riemusoitot kaikuivat, raketit nousivat kohden sinistä kesähämyä, samppanja vuoti virtanaan.
Kuninkaallisen hienotunteisesti Ludvig oli päivännyt nimityskirjan heinäkuun 11 p:nä, jolloin Gent valloitettiin.
Hovihistorioitsijan velvollisuuksia ajatellen Voltaire sepitti runon:
A Étioles, juillet 1745.
"Il sait aimer, il sait combattre:Il envoi en ce beau séjourUn brevet, digne d'Henri quatre,Signé: Louis, Mars et l'Amour.
Mais les ennemis ont leur tour;Et sa valeur, et sa prudenceDonnent à Gand le même jourUn brevet de ville de France.
Ces deux brevets, si bien venus,Vivront tous deux dans la mémoire:Chez lui les autels de VénusSont dans le temple de la Gloire."
Syyskuun 7 p:nä kuningas palasi dauphin rinnallaan Pariisiin.
Porte Saint Martinilta Place du Carrouseliin saakka oli koko pääkaupunki muuttunut yhdeksi ainoaksi suureksi juhlaportiksi.
Kirjavat matot, vaakunoin ommellut ryijyt välkkyivät värikkäinä syysauringon säteilyssä, liput ja köynnökset liehuivat.
Tuilerieissä tervehti kuningasta hänen perheensä. Liikutuksen kyyneleet vuotivat. Kaikista onnellisin oli kuningatar, kun hän taas sai sulkea poikansa vahingoittumattomana, terveenä ja voitokkaana syliinsä.
Kiitosjumalanpalvelus Notre-Damessa, loistava ilotulitus Place de Grèvellä, viulu- ja sinfoniakonsertit, päivälliset kaupungintalolla, jotka Pariisi antoi kuninkaalliselle perheelle ja joilla tarjottiin tasan sata ruokalajia, seurasivat toisiaan seuraavina syyskuun päivinä.
Kaiken tämän juhlimisen kestäessä Ludvig ei saanut aikaa nauttia suloisimmasta vastaanotosta, mikä häntä odotti, vastaanotosta rakastetun sylissä.
Hänen ikävöintinsä päästä siihen tuttavalliseen yhdessäoloon, joka ennen hänen lähtöään Flanderiin oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja ikäänkuin taikavoimaila karkoittanut hänen raskaat ajatuksensa, kiihtyi nyt yhä hehkuvammaksi.
Hänen luonteensa, joka ei sietänyt mitään pakkoa, nousi kapinaan meluavaa juhlimista vastaan, joka piti häntä kaukana markiisittaresta.
Kun hänen nyt täytyi antaa juhlia itseään kaavankankeilla hovipäivällisillä kaupungintalolla, oli vain yksi rappu, joka erotti hänet Jeannesta.
Hän oli erääseen yläkerroksen huoneeseen toimittanut Jeannelle pienen aterian, jolle tämä oli kutsunut eno Tournehemin, veli Abelin, sukulaisensa madame d'Estradesin sekä madame de Sassenagen, tämä kun oli madame de Saissacin sukulainen, jonka kanssa oli kesällä usein seurustellut.
Kuningasta kalvoi mustasukkaisuus. Hänen seurueensa herrat näyttivät olevan hyvin halukkaita menemään tervehtimään markiisitarta seuraavaan kerrokseen.
Pariisin kuvernööri, Gesvresin herttua, Macville, poliisikomendantti, Bouillon, vieläpä kauppiasten puheenjohtajakin, monsieur de Bernage, joka mieskohtaiset palveli kuningasta pöydässä, käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta lähteäkseen salista ja mennäkseen tervehtimään ihanaa Jeannea, josta kaikki kuiskailivat.
Kuningas ei tyyntynyt, ennen kuin Richelieu ja Ayen olivat tuoneet hänelle salaisen sanoman rakastetulta.
Hän pakotti nyt itsensä kärsivällisemmäksi. Muutama päivä vain ja sitte Jeanne muuttaa madame de Châteaurouxin huoneisiin, jotka hän oli mitä komeimmin sisustanut Jeannea varten, ja siten on Jeanne virallisesti tuotu hoviin.
Ludvig voi tavata häntä joka hetki, salaa tahi julkisesti, eikä hänen elämässään olisi enää mitään, johon markiisitar de Pompadour ei ottaisi osaa.
Hän nosti huulilleen lasin burgundilaista viiniä, joka seisoi hänen edessään. Hän tyhjensi sen salaisuudessa Jeannen onneksi, hän laski tunnit, jolloin hän taas saa olla yksinään Jeannen kanssa pikku huoneissaan, ja siellä Jeanne ojentaisi hänelle purppuranpunaista viiniä ja suloiset huulensa.
Versaillesin linnaan vievällä suurella ajotiellä tungeksi ihmisiä. Jokainen tahtoi nähdä vastanimitetyn markiisittaren, kuuluisan madame d'Étiolesin, joka niin äkkiä oli luonut yltään porvarillisen olemuksensa ja muutamien tuntien kuluttua joutuisi hovin suuruuksien pariin.
Jokaisella oli jotakin kertomista ja kyseltävää hänestä.
Muuan paksu porvarisrouva, jolla oli maustetavarain kauppa lähellä Hôtel des Chèvresiä, väitti, että herra d'Étioles oli ollut vähällä lyödä kuoliaaksi rouvansa, eikä siitä muuten sopinut moittiakaan häntä; mutta siitä ei hänelle ollut paljon apua, sillä hän oli kuitenkin joutunut alakynteen oikeusjutussa vaimoaan vastaan. Eikä sitä kannattanut ihmetelläkään, kun kerran kuningas oli kaiken takana!
"Hän kuuluu olevan ahne ja itara", huusi eräs ääni muutamasta iloisesta ryhmästä.
"Ne on kuulemma saaneet miehen pyytämään hänestä suuren rahasumman kuninkaalta."
Eräs nyrkki nousi uhkaavana ylös:
"Varokoon itseään, jos hän köyhdyttää kuninkaan ja maan. Hän saa tekemistä meistä."
"Kuningas kuuluu olevan hurjasti rakastunut häneen. Hänen sanotaan hallitsevan kuningasta täydellisesti, ja se on varmaan hirveän jännittävää", kuiskasi keimaileva pikku ilotyttö nuorelle ylioppilaalle, jonka käsipuolessa hän kulki.
"Jos hän, kuten sanotaan, on yhtä puolta filosofien kanssa, niin eipähän siinä mitään pahaa ole. Kuuluu olevan aika viisas ja ymmärtäväinen se pikku Poisson."
"Ja vihaavan jesuiittoja lapsuudestaan asti."
Vieressäolijat nauroivat ja lauloivat tahdissa erästä tunnettua renkutusta: "Poissonière, Poissonière, Pois—"
"Hiljaa, mitäs sanotte, jos joku kuuntelee teitä!" huusi varoittavasti muuan vanha vahtimestari, jonka suonissa juoksi lainkuuliainen veri.
Yltiöpäinen joukko läksi kulkemaan edelleen.
Eräs työmiesryhmä napisi:
"Kuningas kuuluu tuoneen mukanaan Flanderista suunnattomia rahasummia ja timantteja monien miljoonien edestä hänelle ja hänen siivolle perikunnalleen."
"Ja me saamme kaluta kuivaa kannikkaamme! Piru vieköön koko naisten roskajoukon! Eikö hänelle riitä se oikea, joka on synnyttänyt hänelle kymmenen lasta?"
"Loruja, Pierre, ei kai se mikään syy ole? Tunnen erään henkilön, joka ei ole kuningas, ja hänen vaimonsa ei ole läheskään niin ruma kuin tuo Maria Leszczynska."
Herra Pierre käännähti pois, kun toinen osui sanomaan niin kohdalleen.
"Kenties hän on hyväsydäminen, tuo Pompadour, ja auttaa köyhiä", sanoi eräs lempeä, laiha, kuoppasilmäinen nainen.
"Asianajajat kiittelevät häntä", kuului eräästä toisesta ryhmästä, "hän kuuluu olevan vapaamielinen ja henkevä".
Muuan nuori mies, jolla oli taudin syömä ulkomuoto, kohautti luisevia olkapäitään.
"Ne, jotka ovat suosiossa, ovat aina henkeviä. Se on vanha juttu se."
Eräs pilkkakirves viritti uuden loppusoinnun:
"Étioles, bestioles!Mitäs siitä sanotte?"
Kömpelö sanaleikki sai osakseen naurua ja kättentaputusta.
Samoin kuin leveällä ajotiellä, oli ahdinko suuri myös linnan saleissa ja kammioissa, "Häränsilmä" suojamassa ja gallerioissa.
Kukin halusi omin silmin nähdä huomiota herättäneen tapauksen.
Parjaus ei vaiennut sen enempää Versaillesin loistohuoneissa kuin kaduilla.
"Onpa hauska nähdä, kuinka hän niiaa, tuo porvarisnainen."
"Niin, totta kai se kutkuttaa nauruhermoja!"
"Kuinkahan kuningatar parka ottaa hänet vastaan? Mitä hän osaa hänelle sanoa? Korkeintaan vähäpätöisen kohteliaisuuden hänen puvustaan, jossa suhteessa hänellä on todellakin hyvä aisti, se täytyy kateellisenkin tunnustaa."
"Entä kuningas, mitähän osaa hän näyttelee?"
Paraatihuoneessa kerrottiin, että madame de Rohan kiehui raivosta.
"Ayen on voittanut pelinsä."
"Näinköhän dauphin jaksaa hillitä itsensä? Hän kuuluu vihaamalla vihaavan häntä."
"Siitä on piispa kyllä pitänyt huolen."
"Vanha Conti ei taida olla oikein mielissään, että hän on saanut osakseen saattaa sisään madame d'Étiolesin. Prinsessa kuuluu Tuilerieissä valitelleen sitä kovasti kuningattarelle."
"Se on huhu, johon on suhtauduttava varovasti, rakas kreivitär. Prinsessa Conti on Maillyn puolesta ennen tehnyt kuninkaalle monta ystävänpalvelusta. Hän tietää myös oikein hyvin, miksi kuninkaallinen kassakirstu saanee tälläkin kertaa jalomielisesti suorittaa Contin velat."
"Olette ilkeä, rakas ystävä."
"Mutta vilpitön,chère comtesse."
"Entä herttuatar de Luynes, tuo tapojen ankara vartija?"
"Hän lienee peruuttanut matkansa Dampierreen."
"Uteliaisuudestako vai säälistä hänen majesteettiaan kuningatarta kohtaan?"
"Nyt te utelette minulta liian paljon, parahin ystäväni."
Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.
Pikku kreivitär pani etusormensa ihomaalisille huulilleen.
"Hiljaa, luulen, että hän tulee."
Vanha prinsessa Conti astui paraatihuoneeseen ja ohjasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti.
Häntä seurasi kolme naista. Keskellä kulki uusi markiisitar; hänen toisella puolellaan oli kreivitär la Chau-Montaubon ja toisella madame d'Estrades, jotka kuningas oli valinnut hänen seurakseen.
"Lempo vieköön, kaunis hän on, se täytyy tunnustaa!"
Ympärillä seisovat kavaljeerit olivat ihastuksissaan.Sacré!Nuoren naisen vartaloa ja ryhtiä voi melkein sanoa kuninkaallisiksi!
"Ja kuinka hän pitää kaunista päätään! Hän on ihastuttava!"
"Sapristi, siinäpä timanttien loistoa!"
"Entä puku! Hopea-verkaa, kultaa ja chantilly-pitsejä! Hyvä, ettei minun tarvitse maksaa niitä!"
Vähän ajan kuluttua äskeiset naiset palasivat kuninkaan huoneesta takaisin. Ensimmäinen jännitys oli ohi. Kuningattaren luona odottivat dauphin ja tämän nuori puoliso, ympärillään tiheään ahtautunutta hoviylhäisöä.
Kun markiisitar astui sisään, vallitsi syvä, melkein kaamea hiljaisuus. Jeannen sydän löi rajusti, mutta ei hänen piirteissään eikä ryhdissään voinut havaita pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.
Hän niiasi juhlamenojen mukaisesti ja lisäksi täydellisen sirosti kuningattarelle. Kaikki seisoivat jännitetyn tarkkaavina ja henkeään pidättäen kuullakseen, mitä kuningatar sanoisi.
Pariisissa oli jo selvitelty, mitä Maria Leszczynska tässä arkaluontoisessa tilaisuudessa sanoisi, vieläpä, mitä hänen täytyy sanoa markiisittarelle: pari kylmäkiskoista, sovinnaista sanaa tämän puvusta, joka osoittautui vielä aistikkaammaksi kuin oli otaksuttu.
Kuningatar oli mahdollisesti kuullut, että jo etukäteen pidettiin varmana, mitä hän sanoisi. Hän ei kuitenkaan halunnut olla hovin kaikuna. Hän muisti tuntevansa erään rakastettavan naisen, joka oli usein ollut yhdessä tänä kesänä markiisittaren kanssa, ja niinpä hän kysyi ystävällisesti:
"Kuinka madame de Saissac voi? Minusta on ollut erinomaisen mieluista tavata häntä joskus Pariisissa. Oletteko äskettäin kuullut jotakin hänestä?"
Ensi kerran elämässään Jeanne joutui ymmälle. Niin kovasti hän ällistyi Maria Leszczynskan odottamattomista sanoista. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin sopertaa nämä sanat:
"Minulla on vain yksi ainoa toivomus: miellyttää teidän majesteettianne."
Sitten hän nopeasti riisui hansikkaan kädestään suudellakseen kuninkaallisen puvun helmusta. Hänen rannerenkaansa, joka oli hänen miehensä viimeinen lahja, rikkoutui kiivaasta liikkeestä ja vierähti matolle.
Joka taholla kuiskailtiin kuningattaren harvinaisesta ystävällisyydestä ja vielä harvinaisemmasta enteestä, jonka särkynyt koru aiheutti.
Dauphin sitä vastoin alentui ennakolta tekemänsä päätöksen mukaisesti lausumaan vain pari jääkylmää sanaa markiisittaren puvusta.
Suuttuneena koko juhlamenoihin ja ärtyneenä äitinsä käsittämättömästä ystävällisyydestä, jota hän ei ollut aavistanut, hän teki räikeän halveksivan eleen markiisittaren selän takana.
Suurin osa hovia oli huomannut dauphinin menettelyn. Mutta vain harvat hyväksyivät sen. Markiisitar oli nyt kerta kaikkiaan kaikkein korkeimmassa suosiossa, hänet oli ystävällisesti vastaanottanut yksinpä kuningatarkin ja se täytyi ottaa huomioon.
* * * * *
Siinä loisteliaassa, Ludvig XIV:n tyyliin sisustetussa kammiossa, jossa vajaata vuotta aikaisemmin oli asunut madame de Châteauroux, Jeanne lepäsi vastaanottomenojen vaivoista.
Sinisellä, kultaisilla jaloilla varustetullalit d'ange-vuoteella, jonka silkki oli vuosikymmenien kuluessa haalistunut, hän virui pitkällään, pienet, heleissä atlassikengissä olevat jalat ristissä ja kädet vaaleanruskean, levälleen lasketun tukan alla yhteen pujotettuina. Onnellisuus ja rauha liekehtivät hänen kasvoillaan. Hän voi olla tyytyväinen itseensä, siihen, mitä tuskin enemmässä kuin puolessa vuodessa, kuninkaan ensimmäisestä suudelmasta lähtien, oli saavuttanut.
Hän antoi silmiensä lipua timantti-kaulakoristeen, säteilevien sormuksien ja helminauhojen yli, jotka olivat pienellä pöydällä vuoteen vieressä. Madame du Hausset, se kamarirouva, joka eilisestä pitäen oli hänen palveluksessaan, oli varovasti asettanut kallisarvoiset korut silkki- ja sametti pielukselle. Jalokivien keskelle oli saanut sijansa myöskin se ihana ruusukimppu, jonka kuningas oli hänelle lähettänyt ennen vastaanottoa.
Nuoren markiisittaren huulet hymyilivät. Todellakin, Ludvig XV, josta yleensä ei voinut sanoa, että hän oli tarpeettoman paljon hemmoitellut lemmittyjään lahjoilla, oli ollut antelias häntä kohtaan.
Jeanne päästi pitkän, valkean aamupukunsa, joka oli hienointa Lyonin silkkiä, rinnan kohdalta auki, mutta jätti haaleansinisen vyön kiinni.
Hänen ihanan ruumiinsa lumivalkealla iholla oli vaalea, kirkkaalla silkkilangalla sidottu hiuskutri. Hän otti tämän silkinhienon kutrin ja painoi sen huulilleen. Lempeästi hyväillen hän sitä silitti kädellään.
Hän oli niin kokonaan unohtunut tähän hellään leikittelyyn, ettei huomannut, kun kammion ovi hiljaa avautui. Hän vavahti säikähtyen, kun eräs käsi tarttui hänen käteensä ja yritti ottaa siitä kutrin. Hän koetti hypähtää ylös. Kuningas esti sen.
"Ole paikallasi!" sanoi Ludvig käskevästi. "Kenen hiuksia sinä hyväilet niin hellästi? Puhu, mutta älä valehtele, sen neuvon annan sinulle!"
Mustasukkaisuus leimusi kuninkaan silmissä.
Jeanne oli vaipunut takaisin ja katsoi hymyillen kuninkaan kasvoihin.
"Se on tyttäreni, pikku Alexandran hiuskutri. Olen tänään juhlallisessa vastaanotossa kantanut sitä povellani, jotta se tuottaisi minulle onnea."
Kuningas lauhtui heti. Hän lankesi polvilleen Jeannen vuoteen viereen ja suuteli häntä siihen kohtaan, missä lapsen hiuskutri oli ollut.
"Onnellinen kutri", kuiskasi kuningas, "jospa voisin olla sinun sijassasi!"
Jeanne nousi ylös ja veti kuninkaan viereensä. Hän pani hymyillen pukunsa napit kiinni ja pisti yhden kuninkaan ruusuista välkkyvään silkkipoimuun.
"Nyt, sire, olen taas jossakin määrincomme il fautottaakseni vastaan herrani ja hallitsijani."
Ludvig oli punonut Jeannen hajallisista, silkinhienoista hiuksista paulan kätensä ympärille. Hän veti ihanan naisen aivan kiinni itseensä ja kuiskasi räikeän pilan hänen korvaansa.
"Mutta totta puhuen, Jeanne, sinä olit tänään ihmeteltäväncomme il faut. Ovatko Bernis ja Gontaut olleet niin oivallisia opetusmestareja vai onko pikku madame d'Étioles ilmestynyt maailmaan mukanaan niin paljon suloa ja ylhäistä hienoutta?"
"Sen jätän teidän majesteettinne ratkaistavaksi."
Jeannen lumoavat silmät nauroivat veikeästi suoraan päin kuninkaan silmiä.
"Odotahan, pikku noita!"
Ludvig suuteli häntä kiihkeästi. Sitten hän ojensihe.
"Oo, miten ihanaa, että nuo ikävät juhlamenot ovat ohi! Olen muuten kuullut, että myöskin Maria Leszczynska on ollut sinulle armollinen."
"Hänen majesteettinsa kuningatar oli peräti hyvä minulle."
"Kuningatar on pohjaltaan hyväsydäminen ihminen. Ainakin hän tekee yhä vielä kaikkensa miellyttääkseen minua. Kunhan hän ei vain olisi niin tappavan ikävystyttävä! Ja hänen uskonnolliset tunteensa. Huh! Jos niitä loukkaa, silloin on hänen suosionsa lopussa."
Jeanne ajatteli mielessään, ettei hän ainakaan tee sellaista tyhmyyttä.
"Sitä säädyttömämmin lienee dauphin menetellyt sinua kohtaan. Ei auta se, että Luynesin herttua on yrittänyt puolustella poikani käytöstä. Sen todistajina oli liian monta henkilöä. Minä annan dauphinille rangaistuksen, joka kelpaa opiksi muillekin."
"Ei; sire, eihän teidän majesteettinne tahdo uudestaan pahoittaa kuningattaren mieltä?"
Ludvig kavahti pystyyn. Hän ei kiinnittänyt huomiota Jeannen sanoihin.Hän käveli vihaisena edestakaisin.
"Sitä vain vielä puuttui! Jottako hän saa rankaisematta loukata naista, jota minä rakastan? Hänen täytyy alun pitäen olla selvillä siitä, että minä vaadin häneltä ehdotonta kunnioitusta jokaista kohtaan, jonka minä katson hyväksi ottaa hoviin. Ehdotonta kunnioitusta! Hän saa väliaikaisen karkoituksen Pariisista ja Versaillesista. Minä lähetän hänet Meudoniin!"
"Voi, sire, entä pikku dauphine, joka niin kovasti jumaloitsee puolisoaan!"
"Lyhytaikanen ero ei vähennä hänen rakkauttaan. Onhan meidän täytynyt olla erossa paljoa kauemmin, rakas Jeanne. Jospa tietäisit, kuinka sinua ikävöin, kuinka rajattomasti sinua kaipasin!"
"Entä sotaiset laakerit, sire?"
"Niin, ne olisin voinut punoa toisiinsa ruusuilla. Ja sinä olisit voinut sulostuttaa minun öitäni raskaiden päivien jälkeen."
Hän katsoi Jeanneen ahnein silmin. Kuinka viettelevän ihana hän olikaan hajallisine hiuksineen valkoisessa, pehmeässä puvussa, jonka alta hienon, valkean ruumiin kaikki muodot tarjoutuivat hänelle.
"Jeanne, Jeanne!" sanoi hän ja oli melkein tukehduttaa hänet suudelmillaan.