Madame du Hausset, älykäs ja hieno nainen, kotoisin hyvästä perheestä, oli kohta saavuttanut markiisittaren luottamuksen. Hän nukkui pienessä huoneessa Jeannen huoneen vieressä ja kohtapuoleen kävi ja liikkui kutsumatta valtiattarensa huoneissa. Ei edes kuningaskaan, joka madame d'Estradesin suureksi suruksi ei tahtonut tavata ketään markiisittaren luona ollessaan, välittänyt, jos hän milloin sattumalta kohtasi vaiteliaan madame Haussetin.
Ludvig oli päättänyt levätä jonkun aikaa sodan rasituksista ja asettua markiisittaren kanssa asumaan Choisyhin. Täällä hän aikoi kerätä ympärilleen vain ne, jotka kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä, jotta nämä maalla yhdessä ollessaan saisivat lähemmin liittyä hänen rakastajattareensa. Hän ajatteli ennen muita Richelieutä, d'Ayeniä, de Meuseä ja de Durasia.
Ludvig oli vakuutettu siitä, että Choisy miellyttäisi Jeannea. Sen jälkeen kuin madame de Châteauroux oli siellä viettänyt riemunpäiviään, oli Gabriel teettänyt linnassa huomattavia kaunistus- ja laajennustöitä.
Seinen varrelle oli rakennettu lisää pengermä. Gabriel oli sisustanut uuden asuinrakennuksen, joka oli maksanut useita satoja tuhansia. Kaikkialla oli uutta loistoa uusia mukavuuksia.
Kuningas oli juuri lähdössä Jeannen luo puhumaan tämän kanssa matkasta Choisyhin, kun häntä vastaan kuului markiisittaren huoneesta moniäänistä puheensorinaa.
Mitä oli tekeillä? Kuka oli hänen luonaan ja puhui niin kiivaasti ja sopimattoman kovaäänisesti? Oliko markiisitar unohtanut, että hän oli ilmoittanut tulevansa hänen luokseen kello yksitoista?
Kuningas seisoi tuokion aivan kuin kasvaneena kiinni lattiaan. Hänen otsansa laskeutui vihaisiin ryppyihin.
Hän erotti madame d'Estradesin ja madame du Haussetin äänet ja erään soinnukkaan miesäänen, jota hän ei tuntenut. Jeannen hän ei kuullut puhuvan.
Hän kiskaisi oven auki. Omituinen näky kohtasi häntä: Jeanne seisoi pöytään nojaten kalpeana ja purren hampaillaan alahuultaan, madame d'Estrades ja madame du Hausset puhelivat yht'aikaa ja kiivain sanoin eräälle kuninkaan kaartin nuorelle upseerille.
Suorana kuin seiväs seisoi nuori mies paikallaan paljastetuin miekoin, jonka kärjessä heilui karkea, keltainen paperipala, kulmat rikki revittyinä.
Kuninkaan ilmestyessä kovaääninen puhelu taukosi. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä. Kaikki kumarsivat syvään.
Ludvig tunsi nyt nuoren upseerin, joka oli usein ollut komennettuna virantoimitukseen kuninkaallisiin huoneisiin.
"Mitä tämä on, kreivi Segnart? Mitä te pitelette tuossa miekkanne kärjessä?"
Kreivi seisoi mykkänä ja kalpeana. Hän olisi tänä hetkenä tahtonut antaa henkensä, jos olisi voinut poistua ja hävittää tuon tuhoisan paperin kenenkään näkemättä.
Jeanne astui kuninkaan eteen.
"Salliiko teidän majesteettinne, että kreivi Segnartin ei tarvitse vastata teidän majesteettinne kysymykseen? Salliiko teidän majesteettinne, että kreivi Segnart saa poistua?"
Vastauksen sijasta Ludvig tempasi karkean, keltaisen paperin miekan kärjestä ja luki sen. Hänen kasvonsa punehtuivat. Halveksuvin liikkein hän viskasi paperilapun lattialle ja polki sitä jalallaan.
"Miten on selitettävä, kreivi Segnart, että minä tapaan teidät markiisittaren huoneessa tuollainen ryvetys mukananne?"
Nuori upseeri taisteli ankaraa taistelua itsensä kanssa. Vihdoin hän rohkaisi mielensä.
"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa minulle anteeksi. En ole täällä itseni vuoksi. Tapasin tämän hävityskirjoituksen naulattuna puuhun Versaillesin puistosta, kun olin tulossa virantoimitukseeni linnaan. Miekallani sivalsin sen alas töllistelevän ihmisjoukon nähtävistä. Madame d'Estrades saapui paikalle ja sai minut vastoin tahtoani antamaan paperilapun rouva markiisittarelle."
"Täytyy tuntea vaarat, jotta niiltä voisi varjella itsensä, teidän majesteettinne", huomautti madame d'Estrades kylmäverisesti, jolloin ilkeä, hädin salattu hymy heijastui hänen suupielistään.
Kuningas viittasi häntä olemaan vaiti.
"Jatkakaa, kreivi Segnart!"
"Saapui madame du Hausset. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että rouva markiisitar olisi saanut lukea paperin. Mutta, ikävä kyllä, se oli liian myöhäistä. Madame d'Estrades —"
Segnart epäröi.
Kuningas polkaisi jalallaan paperia.
"Jatkakaa!"
"Madame d'Estrades oli jo ilmoittanut paperin sisällön rouva markiisittarelle."
"Hyvä on. Voitte mennä toimeenne, kreivi Segnart."
Sitten kuningas puhutteli madame d'Estradesia:
"Pyydän teitä, madame, poistumaan huoneisiinne. Madame du Hausset, toivon, että te jäätte lähistölle."
Kuningas jäi yksikseen Jeannen kanssa.
"Rakas poloisen!", sanoi hän lohduttaen ja hyväillen Jeannen poskia ja käsiä. "Sinulta olisi voitu säästää tuon inhottavan häväistyskirjoituksen lukeminen."
Ludvig otti paperin ja repi sen pieniksi palasiksi.
Jeannen huulilla oli ylpeä hymy.
"Ken nauttii suurta kunniaa, sillä on paljon vihollisia, sire. Minun täytyy tottua tähän vastukseen, joka ei varmaankaan katoa, niin kauan kuin minulla on kunnia omistaa teidän majesteettinne suosio."
Kuningas katsoi Jeanneen. Mikä nainen! Kuinka häntä miellytti tuo pelottomuus, tuo voimakas sielu tuossa ihanan ihanassa ruumiissa! Kuinka hän ihaili häntä!
Jeanne heitti voitonvarmana päänsä taaksepäin: — häväiskööt vain, — ajatteli hän mielessään. — He häpäisevät vain sitä, jota pelkäävät! Ja he saavat pelätä! Vain se, jota pelätään, hallitsee! —
* * * * *
Syyspäivät Choisyssä tuntuivat lentämällä lentävän. Jeanne käytti hyväkseen kuninkaan alituista läsnäoloa mukautuakseen mielellään hänen kiihkeisiin vaatimuksiinsa ja edistääkseen samalla niitä suunnitelmia, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.
Hän oli saanut kuninkaan kutsumaan Choisyhin kaikki kirjailija- ja filosofiystävänsä. Kutsun saivat myös eno Tournehem ja veli Abel, jota kuninkaalla oli tapa sanoa "pikku veljeksi" ja jolle hän oli suonut nimen monsieur de Vandières vapauttaakseen hänet Poisson-nimestä. [Suomeksi: kala.]
Madame d'Estrades oli Versaillesissa osoittamansa tahdittomuuden tähden jätetty pois. Kuningas oli käskenyt markiisittaren seuranaisiksi de Lauragaisin, de Sassenagen ja de Bellefondsin.
Ludvig viihtyi erinomaisesti tässä sikermässä. Raskasmielisyyden puuskat olivat lakanneet melkein kokonaan. Keskustelu kirjailijoiden ja filosofien kanssa ei ollut milloinkaan väkinäistä. Kävipä niinkin, että hän tottui yksinpä Voltairen häikäilemättömään, suorasukaiseen ja terävään esiintymistapaan hänen taiturimaisen keskustelutaitonsa ja niiden ihastuttavien ja pirteiden pikku kunnianosoitusten tähden, joita tämä runoilija omisti naisille. Siten Voltaire helpotti Jeannen tehtävää, jonka päämääränä oli saada kuningas hänen akatemiaan valitsemisensa puolelle.
Vanha pilkkaaja ei väsynyt kiittämästä Jeannea alituisesti uudistuvilla palavan kunnioituksensa vakuutteluilla.
Hän tuhlasi Jeannelle ylenmäärin runoja ja kukkia, ja kun hän eräänä päivänä aavistamattaan tapasi Jeannen kaivertamassa veljensä Abelin muotokuvaa, kirjoitti hän madrigaalin, johon kuningas erityisesti mielistyi:
"Pompadour, ton crayon divinDevrait dessiner ton visage;Jamais une plus belle mainN'aurait fait un plus bel ouvrage."
Mutta eivät muutkaan Jeannen ystävistä ja niiden joukossa Bernis, joka kuninkaan läsnäollessa vielä paremmin kuin Étiolesissa salasi palavat tunteensa markiisittareen, jääneet osattomiksi. Duclos, Genti-Bernard, Mortcrif, abbé Prévost, kaikille riitti ylenmäärin kuninkaan rakastettavuutta.
Ludvigin hyväntuulisuus oli ehtymätön. Hän rupatteli ja pelasi l'hombrea heidän kanssaan. He kävivät hänen ja markiisittaren kanssa metsästysretkillä, hän näytteli heille seudun kaikki nähtävyydet.
Se, että Choisy oli rakennettu Vintimilleä varten, että Châteauroux oli juuri Choisyssä pitänyt Ludvig XV:ttä lumojensa kovimmissa kahleissa, ei häirinnyt viimemainittua vähääkään.
Erityisellä ylpeydellä hän näytti vierailleen niiden taistelumaalausten luonnoksia, jotka kerran julistaisivat hänen Flanderissa saavuttamiensa voittojen kunniaa.
Kuningas oli antanut niiden suorittamisen Parrocelin tehtäväksi.
Kun herra Le Normant de Tournehem eräässä tilaisuudessa teki pari erinomaisen sattuvaa huomautusta näistä luonnoksista, koetti Jeanne heti käyttää hyödykseen enonsa nerokasta arvostelukykyä.
Sen, mitä Jeanne oli suunnitellut jo Hôtel des Chèvresissä, hän toteutti nyt. Hän ehdotti kuninkaalle, että tämä antaisi herra de Tournehemille sen kuninkaallisten rakennuslaitosten yli-intendentin toimen, jossa siihen asti oli ollut Philibert Orry.
Hän osasi helposti selittää kuninkaalle, kuinka suorastaan itseoikeutettu herra de Tournehem oli tähän toimeen läpeensä taiteellisen lahjakkuutensa puolesta, mihin liittyi monivuotinen kauppiaskokemus. Hän kuvasi, miten huolellisesti ja älykkäästi herra de Tournehem suorittaisi kuninkaan antaman tehtävän, kuninkaallisen linnan uutisrakennus- ja kaunistustyöt.
Ludvig, jota miellytti de Tournehemin älykäs ja hieno esiintymistapa, myöntyi vastustelematta Jeannen toivomuksiin.
Tämän taiteellisesti hyvin sivistyneen miehen koko persoonallisuus herätti hänessä oikeutettua luottamusta.
Niinikään ei kuninkaasta ollut ensinkään epämieluinen ajatus, että juuri Jeannen läheisellä sukulaisella, samoin kuin hänen ministereilläänkin, olisi aina pääsy hänen työhuoneeseensa.
Jeanne riemuitsi. Hän ei ollut ainoastaan saavuttanut uutta, varmaa tukea hovissa, vaan myöskin maksanut kiitollisuudenvelkansa Tournehemille ja pitänyt huolta veli Abelin tulevaisuudesta.
Kuninkaallinen päätös ei koskenut ainoastaan herra de Tournehemin asettamista toimeen, vaan siinä myös vakuutettiin "pikku veljen" vastainen nimitys tuohon korkeaan virkaan.
* * * * *
Ankara kuumekohtaus, minkä kuningas sai, keskeytti iloisen seuraelämän Choisyssä. Niin pian kuin tieto tästä oli saapunut Versaillesiin, ilmoitti Maria Leszczynska aikovansa tulla Choisyyn, mikä ei suinkaan ollut mieluinen yllätys Ludvigille. Ja kun hän tunsi jo toista päivää olevansa parempi, päätti hän pyytää, että kuningatar peruuttaisi käyntinsä. Jeannella oli suuri työ saada hänet muuttamaan ajatuksensa. Miksi oli herätettävä pahaa verta?
Myöskin Ayen oli markiisittaren puolella. Hän oli vakuutettu siitä, että Jeannen älykkyys kestää koetuksen.
Muuten Richelieu ja Ayen olivat saaneet tietää Luynesin herttuattarelta, että "pikku Poisson", joksi Jeannea vielä toisinaan hänen selkänsä takana sanottiin tuttavallisessa puheessa, oli voittanut kuningattaren suosion siitä pitäen, kun hän oli tukenut tämän ja prinsessan pyyntöjä ja saanut aikaan, että dauphinin maanpako Meudoniin peruutettiin.
Kuningas siis kirjoitti puolisolleen, että hän ottaa hänet vastaan mielihyvän tuntein. "Hän saa hyvät päivälliset linnassa ja seurakunnan kirkossa sunnuntai-iltamessun ja siunauksen."
Kuningatar osoitti todellakin rakastettavimmat ominaisuutensa. Hän tunsi sanomattoman hyvää mieltä, että uuden rakastajattaren käytös erosi koko paljon tämän edeltäjien loukkaavasta esiintymistavasta. Se erosi, koko lailla myöskin näiden teeskennellyistä kunnioituksenvakuutteluista, joiden takana piili varsin ilmeinen riemu saada olla kuninkaan rinnalla syrjäytetyn sijasta.
Markiisitar ympäröi kuningattaren mitä hienotunteisimmalla ja kunnioittavimmalla huomaavaisuudella. Hän koetti reippaalla keskustelullaan ja laulamalla iloisia lauluja pitää kuningatarta hyvällä tuulella. Hän poimi tälle kimppuja kedon kukkasista, saatuaan kuulla, miten paljon kuningatar niistä piti.
Kuningas ja Choisyssä olevat vieraat ihmettelivät markiisittaren uutta menestystä. Pitkiin aikoihin ei Maria Leszczynskaa ollut nähty niin tyytyväisenä ja hyväntuulisena. Sellainen hän ei ollut milloinkaan ollut, kun Mailly, Vintimille tai Châteauroux olivat olleet saapuvilla.
"Kuinka sinä osaat käyttäytyä, pikku velho, niin että saat haihtumaan kuningattaren äreyden ja ikävyyden?" kysyi Ludvig nostaessaan Jeannen satulasta ja puristaessaan häntä tuokioisen hellästi rintaansa vasten.
He olivat lähteneet keveässä aamusumussa ratsastamaan kahden kesken syksyiseen Choisy-metsään.
Ainoastaan Mars, kuninkaan lemmikkikoira, oli tullut heidän kanssaan.
Kuningas oli sitonut oman mustan ja Jeannen liinakkovärisen ratsun erääseen tammeen. He kulkivat toistensa käsipuolessa metsän uumeniin. Ruskeat ja punaiset lehdet ratisivat heidän askeltensa alla.
"Onko tosiaankin velhoutta olla hieman älykäs, hieman rakastettava? Eikö ole paljoa järkevämpää osoittaa kuningatar-paralle rahtunen ystävällisyyttä kuin haavoittaa häntä loukkaavalla kopeudella? Eikö hänellä ole kyllin kärsimistä, sire? Kaikki, myöskin Ranskan kansa, antavat meille helpoimmin anteeksi meidän onnemme, sire, jollemme sillä saata muita onnettomiksi."
Ludvig kuunteli tarkkaavaisesti hänen sanojaan. Kunpa hän olisi oikeassa!
Pilvi ilmestyi kuninkaan otsalle ja varjosti hänen kauniit silmänsä. Hän ajatteli kreivi Segnartin miekankärjessä ollutta häväistyskirjoitusta.
He istahtivat kaatuneelle puunrungolle.
Verkalleen, aivan kuin unessa, putoilivat kullankarvaiset ja ruskeanpunaiset lehdet. Mars oli pannut kauniin päänsä herransa polvelle. Kuningas silitti hiljaa sen sileää, ruskeaa karvaa. Kuinka usein synkkämielisinä hetkinä hän olikaan pitänyt tätä uskollista eläintä ainoana, vilpittömänä ystävänään. Iloisin mielin hän tunsi, kuinka paljoa parempi hänen oli ollut siitä lähtien, kun Jeanne oli hänen rinnallaan. Kuinka hän rakasti häntä!
Hän hyväili hellästi Jeannen kättä.
Jeanne piti kuninkaan sormia omissaan.
Kuinka paljoa harvinaisemmiksi olivatkaan nyt käyneet nuo synkkämielisyyden hetket, jolloin sekä kuolemanpelko että kuolemankaipuu yhtaikaa hänet valtasivat! Kuinka kiitollinen hän olikaan Jeannelle.
"Minulla on eräs pyyntö, sire. Se koskee niinikään Maria Leszczynskaa. Eikö teidän majesteettinne tahtoisi ottaa silloin tällöin ollakseen vähän ystävällisempi kuningattarelle?"
Ludvig katsoi ihmeissään häneen. Mitä hän tarkoitti? Eikö hän ollut ensinkään mustasukkainen: madame de Châteauroux oli nostanut metelin joka kerran, kun hän oli osoittanut kohteliaisuutta kuningattarelle.
Kun kuningas oli vaiti, pelkäsi Jeanne, että hän epää hänen pyyntönsä, mutta sittenkin hän mielellään toivoi, että kuningas siihen suostuisi.
Jeanne tiesi, että kuningas viimeisinä vuosina oli ollut hyvin kitsas osoittamaan kuningattarelle kohteliaisuuttaan. Mutta kukaan ei saisi sanoa, että markiisitar de Pompadour oli saattanut hyljätyn vielä osattomammaksi.
Päinvastoin hän tahtoi käyttää kaikkensa parantaakseen puolisoiden välit. Tämä halu tuli vilpittömästä sydämestä. Kuningatar oli osoittautunut hyväksi hänelle. Ei ollut Jeannen luonteen mukaista maksaa hyvä kiittämättömyydellä. Vain se, joka oli hänelle epäkohtelias, ärsytti häntä vastusteluun tai loukkasi häntä, sai olla valmis maistamaan hänen vihaansa ja kostoaan.
Vähitellen hän johti kuninkaan sinne, mihin tahtoikin! Hän oli ymmärtänyt, että Maria Leszczynskalla oli monia toivomuksia, joiden hän mielellään näki toteutuvan.
Jeanne sai kuninkaan siirtämään Fontainebleauhon kohdakkoin tapahtuvan matkan kuningattaren mieleiseksi päiväksi. Hän esitti kuninkaalle sellaisia toivomuksia, joita kuningatar ei olisi mitenkään rohjennut ilmaista.
Hän sai kuninkaan lupaamaan, että kuningatar Fontainebleausta Versaillesiin palatessaan saa nähdä nuo toivomukset toteutuneina. Hän ehdotti kuninkaalle, että sänky kullattaisiin ja että se koristettaisiin ruskeankeltaisilla kankaillaà la duchesse— ruskeankeltainen oli kuningattaren lempiväri.
Myöskin uudesta gobeliinista, joka esittäisi pyhän raamatun kuvia, oli Maria Leszczynska vihjaten maininnut. Jeanne huomautti kuninkaalle eräästä gobeliinista Val de Grâcessa olevan kattomaalauksen mukaan, jonka Itävallan keisarinna Anna oli Mignardilla maalauttanut.
Ehkä herra de Tournehem keksii keinon, miten sellaisen saa!
Ludvig tahtoi lähteä takaisin hevosten luo, mutta Jeanne ei vielä ollut päässyt ajatustensa päähän.
"Mitä muuta sinulla on sanomista?" kysyi kuningas ärtyisesti. "Tahdotko syöstä minut aivan nurin?"
"Vain puolittain, sire!" Jeanne hymyili kiehtovaa hymyään. "Tahdon vain vielä huomauttaa myös hänen majesteettinsa kuningattaren hyväntekeväisyysrahastosta. Teidän majesteettinne tietää, että hyväntekeväisyys on Maria Leszczynskan suuri intohimo. Sinne menevät kaikki hänen säästönsä."
Ludvig mutisi jotakin, josta ei saanut selvää, ja rypisti otsaansa.
Jeanne hyväili hänen kättään.
"Teidän majesteettinne tekee itsekin niin mielellään hyvää, että teidän majesteettinne täytyy ymmärtää kuningattaren samanlainen halu. Huomautan muun muassa siitä suuresta rahasummasta — luulen sen olleen 600,000 livreä — jonka Pariisi oli myöntänyt hänen korkeutensa dauphinin häiden viettämistä varten. Ludvig XV kumosi kaupungin aikeet ja käski, että rahasumma on annettava kuudellesadalle köyhälle tytölle myötäjäisiksi Pariisissa. Voi, minä voisin mainita paljoa enemmänkin, esimerkiksi —"
Kuningas keskeytti hänet kärsimättömästi. Hän ei tahtonut tänään kuulla puhuttavan hyväntekeväisyydestä, kaikista vähimmän kuningattaren hyväntekeväisyysrahastosta, jossa nykyään oli huomattava vaillinki.
Hän tarvitsi rahansa muihin asioihin.
— Toisen kerran, — ajatteli Jeanne. — Ei saa pyytää liian paljon yhdellä kertaa. —
Ja hän nojautui kuninkaan käsivarteen ja läksi hänen kanssaan hevosten luo, jotka kärsimättöminä hirnuivat heidät nähdessään.
Maurepas oli juuri palannut Marseillesta. Hän oli siellä tarkastanut sataman ja neuvotellut viranomaisten kanssa uudesta merikoulusta.
Niistä matemaatikoista, joita Pariisissa oli koulutettu käytännöllisiin toimiin, oli ministeri valinnut seuralaisikseen tälle matkalle kaksi etevää nuorta miestä, joista hänellä oli suuria toiveita.
Iltapäivällä hänet oli käsketty kuninkaan puheille. Hänellä oli paraiksi aikaa silmäillä postia ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka olivat käyneet ilmoittautumassa.
Ministeri oli siirtänyt syrjään muutamia kirjeitä, jotka eivät olleet kovin tärkeitä. Nyt hän tarttui erääseen, jonka käsiala hänestä näytti tutulta, vaikkei hän heti jaksanutkaan muistaa, ken oli kirjoittanut tämän kirjeen, jossa ei ollut allekirjoitusta.
Käännettyään paperia pari kertaa sormissaan Maurepas luuli tuntevansa, että tämä väärennetyllä käsialalla sepitetty kirje oli eräältä Jean Bernardilta, taitavalta, salaiselta asiamieheltä, jonka palvelusta hän toisinaan käytti tarvitessaan erikoisen tärkeitä tietoja.
Maurepas luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän heitti sen kirjoituspöydälle.
"Sacré nom de Dieu, se on hävytöntä, liian hävytöntä!"
Hän luki kirjeen kolmannen kerran otsa rypyssä.
"Kirottu naikkonen, tuo Poissonière [kalakaupustelijatar]. Hän hallitsee ja vallitsee totta vieköön Versaillesissa."
Sihteeri ilmoitti Richelieun herttuan.
"Herttua saa tulla parin minuutin kuluttua."
Richelieu tulikin hyvin sopivaan aikaan ministerin mielestä.
Hän oli yksi niitä, jotka vetivät madame d'Étiolesin riemuvaunuja. Naurettavaa oli nähdä niin paljon vaivaa kuninkaan hetkellisen rakastumisen tähden!
Maurepas ei uskonut hetkeäkään, että siitä koituisi pysyvä suhde. Hän oli paljon vakuutetumpi siitä, että kuningas, niin pian kuin huumaus menee ohi, katuu sitä, että hän ensi rakastumisensa hurmiossa oli lahjoittanut markiisitilan tuolle porvarilliselle naiselle, ja että hurmio piankin haihtuisi, siitä hän tahtoi pitää huolen. Maurepas tiesi aivan hyvin, että hän ei ainoastaan kuningattaren ja dauphinin puolelta — mikä tässä tapauksessa ei hyödyttäisi häntä ensinkään — vaan myös kuninkaan puolelta istui satulassa lujemmin kuin useimmat muut korkeat virkamiehet.
Hän osasi tehdä työskentelyn kuningasta huvittavaksi ja miellyttäväksi, ja se ei ollut lainkaan vähäarvoista kuninkaan ajatushitauteen nähden.
Hän voisi kyllä panna jotakin vaaranalaiseksi.
Richelieu astui huoneeseen. Hän oli halukas puhelemaan ministerin kanssa heti tämän kotiutumisen jälkeen. Ministeri oli aivan varmaan tuonut mukanaan uutisia Marseillesta. Richelieu kulki mielellään ympäriinsä nuuskimassa salaisuuksia huomatuilta henkilöiltä, vaikkapa se tapahtuikin vain siksi, että hänellä olisi ollut jotakin puhelemista kuninkaan kanssa. Hänellä ei ollut, vähääkään halua antaa markiisittaren lyödä hänet kokonaan laudalta, sen jälkeen kuin oli selvästi käynyt ilmi, ettei markiisitar aikonut antautua tottelevaiseksi välikappaleeksi hänen käsiinsä.
Maurepas ei suonut herttualle aikaa tehdä mitään kysymyksiä. Hän ojensi tälle tuota pikaa kirjeen, joka virui kirjoituspöydällä.
"Lukekaa tämä, herttua!"
Richelieu avasi paperin.
"Nimetön?"
"Jean Bernard on sen kirjoittanut."
Maurepas seurasi tarkoin Richelieun kasvonpiirteiden ilmettä.
Kun herttua oli lukenut kirjeen, viskasi hän sen takaisin kirjoituspöydälle melkein samanlaisin voimasanoin kuin Maurepas äsken.
Ministeri katsoi herttuaan hieman ivallisen ihmettelevästi.
"Etteköhän tulistu, herttua? Olen muuten pitänyt teitä tuon Pompadourin innokkaimpana ihailijana."
Herttua väitti vastaan.
"Yhteen aikaan saattoi siltä näyttää, sen myönnän."
Maurepas hymyili viekasta hymyä. Hän tunsi herttuan helposti syttyvän, mutta myös yhtä helposti talttuvan turhamielisyyden.
"Onko kuninkaan porvarillinen ystävätär vahingoittanut teitä?"
"Sitä en voi suinkaan sanoa. Mutta — voinhan myöntää, etten ole huomannut markiisittaren olevan niin herkän omaksumaan minun hyvää tarkoittavia neuvojani ja vihjauksiani, kuin alussa oli syytä luulla."
"Vai niin. Hm, ja mitä sanotte tuosta?"
Maurepas osoitti kirjettä.
"Viisitoista vuotta Orry on ollut toimessaan. Nyt häntä ei ainoastaan eroteta kuninkaallisten rakennuslaitosten yli-intendentin virasta ja anneta hänen virkaansa Pompadourin sukulaiselle — muuten kerrotaan, että Tournehem on hänen isänsä — vaan Orryltä riistettiin myös hänen toimensa valtion raha-asiain ylitarkastajana."
Maurepas iski nyrkkiä pöytään.
"Se on ruma juttu ja varmaa on, ettei ainoastaan la Poissonière, vaan kaikesta päättäen myöskin tuo vanha suunsoittaja Poisson, virallinen isä, on työntänyt sormensa peliin. Orry lienee ollut esteenä Pâris-veljesten tiellä.Voilà!"
Maurepas otti kirjeen ja luki ääneen:
"Pâris-veljekset tietävät, että he ovat tuiki välttämättömiä. Tämän johdosta he ovat saaneet Pompadourin pitämään huolta siitä, että heidän liikeasiansa vapautuvat Orryn rasittavasta valvonnasta. He ovat selittäneet suoraan, etteivät he halua ryhtyä uusiin asioihin, niin kauan kuin ylitarkastaja on paikallaan."
"Sietämätön tilanne!" huudahti Richelieu hieman purevasti; pohjaltaan hän ei ollut kovin ihastunut ministeriin, koska kuningas varsin usein asetti Maurepasin häntä vastaan. "Tästä puoleenhan ei kukaan voi tuntea olevansa varma omassa talossaan."
"Se riippuu talosta, herttua." Maurepas jatkoi vakavammassa äänilajissa: "Asia on sitä laatua, että ensi kädessä on tukittava tie jokaiselta Pompadourin ehdokkaalta. Puhun siitä Fleuryn kanssa. Hän saa ehdottaa kuninkaalle d'Arnonvilleä."
Herttuan mieltä kutkutti yllyttää lisää Maurepasta. Hänen mielestään oli näet hyvin toivottavaa, että ministerin viha kasvaisi niin silmittömäksi, että hän vihasta Pompadouriin punoisi nuoran omaan kaulaansa.
"Jos teillä on aikaa pari minuuttia, Maurepas" — ministeri nyökkäsi — "niin kertoisin teille Versaillesista pienen jutun, joka ei ole vakavuudella pilattu, vaan sen sijaan on sitä pirteämpi."
"Hyvä, minä kuuntelen!"
Herttua rupesi puhumaan hauskan pakisijan tapaan. Hän ei — ilmaissut pienimmälläkään ilmeellä oikeata tarkoitustaan, jona oli ministerin ärsyttäminen entistä enemmän Pompadouria vastaan.
"Varmaankin tietänette, että kuningas ja markiisitar ovat siitä pitäen, kun he oleskelivat Choisyssä ja Fontainebleaussa, erottamattomat?"
"Tokko muka tiedän!" huudahti ministeri kiivaasti. "Olisiko hänellä muuten tuota turmiollista vaikutusvaltaa kuninkaaseen?"
Richelieu ei antanut häiritä itseään.
"Niin pian kuin kuningas nousee sängystään, hän menee tapaamaan markiisitarta tämän huoneeseen. He syövät aamiaista yhdessä ja juttelevat. Markiisitar laulaa ja soittaa kuninkaalle, kunnes tämä lähtee -messuun. Messun päätyttyä kuningas tulee takaisin, nauttii lautasellisen liemiruokaa ja kyljyksen markiisittaren luona — sillä totta puhuen Pompadourilla on mainio kokki."
"Niin, kuninkaan kustannuksella, vaikka ihmisraukat satamakaupungeissa näkevät nälkää!" huudahti ministeri vimmastuneena.
"Sitten hän huvittelee markiisittaren seurassa kello viiteen tai kuuteen, mikäli ministerien vastaanotto sattuu alkamaan."
"Entä se pirteä juttu, jonka lupasitte kertoa, herttua?" sanoi Maurepas ärtyisesti ja kärsimättömästi.
Herttua nauroi.
"Qui vivra verra!Toissa yönä kuningas sairastui madame de Pompadourin sängyssä kovaan vatsanpolttoon. Hän kiemurteli tuskissaan. Hädissään Pompadour huusi madame du Haussetiä, joka nukkui — tai liekö valvonut — viereisessä huoneessa. Mitä tehdä? Ei voida jättää kuningasta avuttomaksi vatsanpolttoon. Täytyy kutsua lääkäri ja hankkia lääkkeitä! Mutta kuinka se voi käydä päinsä joutumatta auttamattomasti huonoon huutoon? Turhaan markiisitar pyytelee kuningasta lähtemään hänen sängystään ja menemään omaan huoneeseensa. Kuningas viruu kuin pölkky eikä ota kuuleviin korviinsa markiisittaren pyyntöjä."
"Todellakin erittäin pirteää! Puuttui vain, että kuningatarkin olisi sairastunut ja lähettänyt hakemaan kuningasta!"
"Antakaa kuningatar-paran olla rauhassa! Suokaa hänelle ainakin hyvän omantunnon rauhallinen uni uuden, ruskeankeltaisen telttakatoksen alla!"
Ministeri murahti kirouksen hampaittensa välistä.
"Josta hän saa kiittää La Poissonièreä. No, mitenkäs sitte kuninkaan kävi?"
"Kun madame du Haussetilla näkyy olevan erikoisia vaatimuksia tohtori Quesnayn ystävyyteen ja vaiteliaisuuteen nähden, herätti hän ystävän makeasta unesta. Varpaisillaan, jottei olisi herätetty ketään kuninkaan läheisistä henkilöistä tai palvelijoista, hiivittiin takaisin markiisittaren vaaleansinisen silkkivuoteen ääreen. Pompadour piteli kuningasta kädestä ja koetti rauhoittaa voihkivaa hallitsijaa, mutta ilman menestystä. Tarvittiin lämpimiä kääreitä ja lämmintä teetä. Nuo kolme neuvotonta sairaanhoitajaa eivät osanneet keksiä muuta keinoa kuin herättää neljännen henkilön, Pompadourin puvustonhoitajan. Tunnin kestäneen tehokkaan hoidon jälkeen Quesnay vei kuninkaan takaisin tämän omaan huoneeseen, missä hän kohta nukkui vanhurskaan unta."
"Ja mistäteolette saanut tuon pirteän jutun, herttua?"
Richelieu kohautti olkapäätään.
"Seinillä, joiden on luultu olevan paksuja, on täytynyt kuitenkin olla korvat."
Tyytyväisenä käsiään hykerrellen herttua läksi ministerin talosta.
Muutamia päiviä tämän jälkeen levitettiin Pariisissa ja Versaillesissa ensimmäistä "poissonaadia". Se kulki kädestä käteen, suusta suuhun. Kuninkaallista perhettä ja markiisitar de Pompadouria lukuunottamatta oli vain ani harvoja, jotka eivät runoa tunteneet.
Madame d'Estrades, joka toistaiseksi oli tehnyt rauhan Pompadourin ja kuninkaan kanssa, varoi tällä kertaa antautumasta välittäjäksi. Vain itsekseen hän luki säkeet ivallisesti nauraa hihittäen, kunnes osasi ne ulkoa:
"Jadis c'étoit VersailleQui fixoit le bon goût.Aujourd'hui la canailleRègne, et tient le haut bout.Si la court se ravale,De quoi s'étonne-t-on?N'est-ce pas de la HalleQue nous vient le poisson?"
Yleinen mielipide hovissa kallistui uskomaan, että tämä ilkeä ivaruno saattoi olla lähtöisin ainoastaan Maurepasilta. Mutta ei kukaan tahtonut polttaa sormiaan ja ilmaista sitä kuninkaalle. Jokainen tiesi, miten suuressa Ludvig XV:n suosiossa "ihastuttava" ministeri oli.
Myöskään Richelieun mieli ei tehnyt saattaa Maurepasia kuninkaan epäiltäväksi.
Hän oli vakuutettu siitä, että ministeri hänenkin avuttaan kaivaisi kuopan itselleen, sillä hän ei enää uskonut, kuten Maurepas, että kuninkaan rakastuminen oli vain haihtuvaa laatua.
Vain markiisittarelle, jonka vastenmielisyyden ministeriin hän tunsi, hän välistä ilmaisi paheksuvan ja epäilyä herättävän mielipiteensä Maurepasista.
Hôtel des Chèvresissä virui kuolemaisillaan oleva nainen.
Pienen palatsin kiviportaita peitti valkea lumivaippa ja ikkunoissa kimalteli jääkukkia kuten sinäkin iltana, jolloin Madeleine Poisson sykkivin sydämin odotteli Binetiä ja tämän tietoja.
Nyt lepäsi tuo voimakasluontoinen nainen hiljaa ja liikkumattomana korkealle ladottujen pielusten välissä.
Hengitys kävi raskaasti, katkonaisesti ja korahtelevasti hänen rinnastaan.
Hänen kasvonsa, jotka aikoinaan olivat olleet niin kauniit, lepäsivät nyt pitkiksi, kulmikkaiksi venyneinä ja keltaisina valkeilla pieluksilla.
Herra de Tournehem ja Charles Guillaume d'Étioles istuivat hänen vuoteensa vieressä. François Poisson oli matkustanut Versaillesiin hakemaan Jeannea ja pikku Alexandraa, joka hoitajattarensa kanssa oli ollut muutamia päiviä äitinsä luona. Abel oli jo lähtenyt opintomatkalle Italiaan.
Herra de Tournehem irroitti hetkiseksi kätensä Madeleinen käsistä, jotka puristivat niitä suonenvedon tapaisesti, ja vilkaisi kelloa.
Sitten hän kääntyi sisarenpoikaansa päin, joka seisoi surullisena ja syviin ajatuksiin vaipuneena sängyn vieressä.
"Jeanne saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa. Mene huoneeseesi ja pysy levollisena, niin kauan kuin hän viipyy täällä. Minä lähetän lapsen luoksesi, ellei Jeanne ole jättänyt häntä madame du Haussetin luo."
Charles kieltäytyi lähtemästä.
"Minä tahdon nähdä hänet", intti hän itsepintaisesti, "tahdon nähdä hänet vielä yhden kerran. Siihen on minulla selvä oikeus."
Madeleine heittelehtihe levottomasti puoleen ja toiseen.
"Oikeudesta ei voi olla puhetta. Te olette laillisesti erotetut. Älä häiritse sairas-parkaa!"
Madeleine nousi vaivaloisesti istumaan. Jäykkänä ja suorana hän siinä istui.
"Mene, Charles! Älä asetu markiisittaren tielle!" sanoi hän käskevästi.
Charles ei liikahtanut.
Silloin Tournehem hellävaroin tarttui hänen käsivarteensa ja puhutteli häntä ystävällisesti.
"Mene nyt, poikaseni! Parasta on, että teet sen."
Tournehem työnsi hänet oven taakse.
Kun molemmat herrat seisoivat eteisessä, avautui portti alhaalla.
He kuulivat herra Poissonin sanovan kaikuvalla, harvoin hillityllä äänellään:
"Sinun täytyy olla valmis kaikkeen, Jeanne."
Sitten kuului markiisittaren lievää nyyhkytystä
D'Étioles seisoi kuin kivettynyt.
"Mennään, mennään!" kehoitti Tournehem.
"Minun täytyy nähdä hänet!" sopersi nuori mies epätoivoisena.
Jeanne, joka jo oli ehtinyt ensimmäiselle porrasaskelmalle, huusi lujalla, jääkylmällä äänellä Tournehemille:
"Rakas eno, katsokaa, että pääsen täältä tulemaan. En halua tavata vieraita ihmisiä."
Silloin onneton mies hoippui murtuneena huoneeseensa.
Jeanne heittäytyi äidin sängyn viereen ja suuteli hellästi kuihtuneita, luisevia käsiä.
"Äiti raukka, onko sinulla kovat tuskat?"
Madeleine katsahti rakastavan ylpeästi kauniiseen, kallisarvoisesti puettuun tyttäreensä.
"Minun Jeanneni, minun ylpeyteni ja onneni!" kuiskasi hän.
Sitten hän viittasi Tournehemille ja miehelleen, joka seisoi markiisittaren takana, että he poistuisivat huoneesta.
Hän tahtoi olla yksinään tyttärensä kanssa.
Jeanne istuutui sängynreunalle ja kietoi hellästi kätensä äitinsä ympärille.
"Suutele minua, rakas lapseni", kuiskasi hän käheästi ja vaivaloisesti. "Minun loppuni lähenee, mutta minä kuolen rauhallisena. Olen saavuttanut suurimman, minkä olen voinut saavuttaa: olen nähnyt sinun voittosi."
Jeanne hymyili kyyneleet silmissä.
"Hyvä, rakas äiti!"
"Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on, lapseni. Älä anna johdattaa itseäsi erehdyksiin! Kaikki miehet ovat vaikeasti pysytettävissä. Vaikeimmin kuningas. Ole hyvä ja alamainen kuningattarelle, siitä voi sinulle olla hyötyä. Kestä kylmäverisesti dauphinin viha. Älä pöyhkeile ystävillesi, mutta ole ylpeä vihollisillesi, niin että he tietävät, ettet pelkää heitä. Kestä kärsivällisesti kuninkaan oikut! Älä anna hänen milloinkaan tuntea, että sinä hallitset häntä. Älä menetä malttiasi, jos hänet valtaa uusi, ohimenevä viehtymys! Kun vanhenet eikä sinun ruumiillinen viehätyksesi enää jaksa kahlita häntä, niin anna hänelle kaksin verroin henkisiä lahjojasi, anna hänelle ystävyyttä intohimon sijasta. Älä —"
Kuoleva nainen, joka oli säästänyt viimeiset voimansa antaakseen tyttärelleen nämä opetukset, hengästyi kokonaan. Hän korisi raskaasti ja viittoili levottomasti käsillään. Sitten hän rupesi taas puhumaan:
"Älä anna milloinkaan kolmannen — henkilön päästä sinun ja kuninkaan väliin — vihaa — edelleenkin — jesuiittoja! Lupaa —"
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta hän kuuli vielä sen valan, minkä Jeanne hänelle vannoi noudattaakseen uskollisesti äitinsä opetuksia.
Kun Jeanne antoi merkin soittokellolla, astuivat François Poisson ja herra de Tournehem huoneeseen.
Madeleine Poisson lepäsi silmät kiinni, mutta hän hengitti vielä.
Kun François näki puolisonsa, purskahti hän äänekkääseen itkuun ja syleili kiivaasti tytärtään, joka ei hellittänyt rakastavaa katsettaan kuolevasta.
Herra de Tournehem kumartui Madeleinen yli ja suuteli tämän kalpeaa otsaa. Sitten hän teki kuolevalle ristinmerkin.
Vielä pari korahtavaa henkäystä, sitten tuli loppu.
Madeleine Poissonia, joka niin uutterasti oli kehrännyt kohtalon lankoja tyttärelleen ja Ranskalle, ei enää ollut!
Myöhään illalla François vei Jeannen takaisin Versaillesiin.
Vähää ennen, kun vaunut pysähtyivät linnan eteen, hän kääntyi innokkaasti puhelemaan markiisittarelle, joka syvässä surussaan istui ääneti ja eteensä tuijottaen.
Poisson otti tyttäreltään lupauksen toimittaa niin, että kuningas pitää hienot hautajaiset Madeleine Poissonille ja rakennuttaa hänelle Pariisiin hautakammion.
* * * * *
Kuningas, joka ratsastavalta sanantuojalta jo oli saanut tiedon Jeannea kohdanneesta surusta, odotti rakastettuaan tämän huoneessa.
Jeanne oli niin väsynyt ja masentunut, että hän olisi mieluimmin halunnut olla yksinään lapsensa ja uskollisen du Haussetin kanssa ja mennä tämän saattaessa vuoteeseen.
Hän oli kuitenkin ylpeä kuninkaan lämpimän osanoton johdosta.
Kuningas veti hänet polvilleen ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.
"Lapsi parkani!" itki hän Jeannen kanssa.
"Hänellä ei ollut ensinkään tuskia, äiti raukalla, vaikka siltä näytti.Mutta miksi hänen piti jo kuolla? Tuskin neljänkymmenen kuuden ikäinen!Hän piti niin paljon minusta! Ei niitä ole niinkään monta, jotkaminusta pitävät", valitteli Jeanne.
"Entä minä, Jeanne, enkö minä rakasta sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa?"
Jeanne painoi kiitollisena väsyneen päänsä kuninkaan rintaa vasten.
"Kyllä, sire. Mutta kuka suo minulle teidän majesteettinne rakkauden? Äiti soi kyllä. Kaikki muut kadehtivat minulta sitä, vihaavat ja vainoovat minua sen tähden."
"Minä suojelen sinua, Jeanne. Minä, sinun kuninkaasi ja rakastettusi.Älä pelkää!"
Vähitellen haihtui se omituinen heikkous, jonka suru oli Jeannessa synnyttänyt. Hän kuivasi kyyneleensä, ojensihe istumaan ja korjasi otsalle valahtanutta tukkaansa.
Lempeällä äänellään, joka nyt oli tyyntynyt, hän hiljaa valitti:
"Raskas hengitys, korina, hengen hidas sammuminen! En milloinkaan voi sitä unohtaa."
Kuninkaassa heräsi taas kuolemankammo.
Häntä värisytti. Hän unohti rakastettunsa surun. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki äänekkäästi.
"Kamalaa, kamalaa on, kun täytyy kuolla, kun täytyy lähteä sille pimeälle tielle, jota ei kukaan tunne, yksinään, aivan yksinään, ilman kättä, joka pitää meitä kädestä, aivan yksinään!"
Hän vaikeroi kovalla äänellä, hän vapisi kauhusta.
Jeanne kietoi kätensä hänen ympärilleen. Häntä säälitti kuninkaan avuttomuus.
Tuttavallinen sinuttelu, jota kuningas oli niin usein turhaan pyytänytJeannelta, pääsi nyt itsestään tämän huulilta.
"Minä seuraan sinua, en jätä sinua yksinäsi. Minä pidän sinua kädestä, kuolen sinun kanssasi. Kuningas älköön milloinkaan olko yksinään, ei edes kuolemassa!"
Kuningas nosti epäillen kauniin päänsä ja katsoi Jeanneen kysyvin ilmein.
"Lupaa minulle se, Jeanne! Anna minulle sanasi sen vahvistukseksi! Olen paljoa vanhempi kuin sinä. Minä kuolen ensin. Lupaa minulle, että lähdet minun kanssani!"
Jeanne tarttui kuninkaan jääkylmiin käsiin.
"Minä lupaan sen, sire."
He istuivat kotvan ääneti. Sitten Ludvig rupesi puhumaan äidin hautauksesta.
"Minä ostan äiti raukallesi hautapaikan Kapusiinikirkosta. Hän saa levätä siellä, missä minun maani etevimmät lepäävät. Hän oli sinun äitisi, Jeanne."
Markiisitar huokasi helpotuksesta. Se, mitä kuningas tarjosi hänen äitinsä muiston säilyttämiseksi, oli niin paljon, että hän saattoi jättää pyytämättä mausoleumia, kuten oli luvannut isälleen.
* * * * *
Ludvig ei jättänyt käyttämättä mitään keinoja viihdyttääkseen rakastettuaan ja auttaakseen tätä voittamaan äidin kuoleman tuottaman surun ja kaipauksen tunteet.
Madame Poisson oli kuollut joulupäivänä. Vuoden loppuun saakka kuningas pysyi Jeannen seurassa. Hän vei Jeannen Choisyhin, hän kutsui François Poissonin sinne pitämään seuraa tyttärelleen.
Hän aikoi peruuttaa Marlyn suuren juhlan, jottei Jeanne, jolla oli suru, olisi loukkaantunut.
Markiisitar epäsi jyrkästi tällaisen huomaavaisuuden persoonallisia tunteitaan kohtaan. Hän tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon hän siten taas saattaisi vaaranalaisiksi suhteitaan siinä osassa hovia, joka oli hänelle ystävällismielinen, ja minkä valtin hän antaisi dauphinin ja tämän jesuiittaystävien käsiin.
Ludvig antoi uudenvuodenpäivänä markiisittarelle ylettömän paljon lahjoja kiitokseksi tämän uhraavaisuudesta.
Kuningattarellekin hän antoi ensi kerran moneen vuoteen uudenvuodenlahjan, jonka Maria Leszczynska otti ihastuneena vastaan, kallisarvoisen emaljoidun kultarasian, jonka kanteen oli sovitettu kaunis kello.
Kuningas oli jo syksyllä tilannut tämän pienen taideteoksen LazareDuvauxilta antaakseen sen uudenvuodenpäivänä omakätisesti — madameMadeleine Poissonille.
* * * * *
Sillä aikaa kun tytär syvästi ja vilpittömästi suri äitiään, laulettiin kaikilla Pariisin ja Versaillesin kakaduilla:
"Ci gît qui, sortant d'un fumierPour faire une fortune entièreVendit son honneur au fermierEt sa fille au propriétaire."
* * * * *
Nopeasti seurasi tänä talvena juhlia toisensa jälkeen, ja kun niissä oli läsnä dauphine ja kuninkaan molemmat tyttäret, saivat ne uuden leiman.
Madame Henriettellä, infantinnan kaksoissisarella, ja prinsessa Adelaïdella oli oma hovikuntansa ja siinä kaiken järjestyksen ja esiintymisen ylimmäisenä ohjaajana marsalkatar de Duras, mutta varsinkin elämäniloinen Henriette järjesti markiisitar de Pompadourin avulla joukon loistavia juhlia, joissa kuningatarkin joskus kävi.
Kaikissa kuninkaankin pidoissa sai Jeanne käyttää -taiteellisia lahjojaan, ja väsymättömällä mielikuvituksellaan hän loi yhä uutta ja omaperäistä vaihtelua.
Ratsastushuoneen saliin hän järjesti suuria, satuaiheisia balettiesityksiä, joihin tuo loistelias seurue oli ihastunut. Varsinkin "Zéliska", johon Lanoue oli antanut aiheen ja Jélyotte kirjoittanut musiikin, saavutti erinomaisen menestyksen.
Viimeinen suuri juhla ennen paastoa oli Pariisin kuuluisat oopperatanssiaiset.
Kuningas, joka alkujaan oli aikonut jäädä pois, päätti viime hetkessä mennä tanssiaisiin Jeannen kanssa tuntemattomana. Siinä seurueessa, jonka hän oli käskenyt mukaansa tanssiaisiin, oli vain muutamia harvoja henkilöjä.
Jeanne oli pukeutunut niihin koruihin, jotka hänellä oli ollut silloin, kun hänet ensi kerran esitettiin hoville, ja sen lisäksi vaaleansiniseen, kullalla ja helmillä ylt'yleensä kirjailtuun, mahdottoman kallisarvoiseen samettipukuun. Vaikka hän tunsi olevansa väsynyt ja haluton, oli hänen ryhtinsä kuitenkin täydellisen moitteeton. Ei kukaan voinut havaita hänestä, miten vaikea hänen hermojensa oli äidin kuoleman jälkeen kestää niitä suuria vaatimuksia, joita kuningas ja nämä juhlat hänelle asettivat niin henkisessä kuin ruumiillisessakin suhteessa.
Hän oli ihanampi kuin milloinkaan ennen. Hänen hienon ihonsa kuultava kalpeus herätti aivan erikoista ihastusta.
Kun hän ja kuningas madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa astuivat oopperasalonkiin, herätti hän tavatonta ihmettelyä. Kaikki tungeksivat hänen ympärillään, ällistelivät ja arvostelivat häntä. Ei kukaan ajatellut enää tanssimista.
Yhä useammat henkilöt pyysivät ylhäisen seurueen herroilta kunniaa saada tulla esitellyksi. Näitä pyyntöjä vietiin perille, hiljaisia manauksia ladeltiin, imartelevia sanoja lausuttiin markiisittarelle vasten kasvoja.
Kuningas näytti tänään olevan syrjähenkilö. Tunsihan koko Pariisi Ludvig rakastetun. Mutta tuon kuuluisan ja ylistetyn markiisittaren, pikku Poissonin, tuon hämäräperäisen rouva d'Étiolesin, joka niin nopeasti oli pujahtanut kuninkaan sydämeen ja kuului kokonaan hallitsevan häntä, hänet tahdottiin vihdoinkin nähdä läheltä.
Vihdoin onnistui Ayenin ja La Vallièren herttuan raivata tie tungoksen läpi.
Kuningas vetäytyi takaisin erääseen kaukaiseen aitioon.
Markiisitar astui madame d'Estradesin ja molempien herttuoiden kanssa edelleen loistavien juhlasalien halki. Kuljettuaan muutamia askeleita hän joutui uudestaan saarroksiin, niin että eteneminen miltei kokonaan salpautui.
Markiisitar joutui melkein ruumiilliseen kosketukseen häntä ympäröivän yleisön kanssa. Äkkiä hän huomasi, että joku tarttui hänen käteensä.
Kun hän pelästyneenä ja vastenmielisin tuntein aikoi vetää pois oikean kätensä, tunsi hän, että siinä oli kokoon kääritty paperi. Sama tapahtui hänen vasemmalla puolellaan.
Tuokion ajan hän aikoi pudottaa paperit lattialle. Sitten hänen mieleensä johtui, että ne ehkä sisältävät jotakin tärkeää, ja hän antoi niiden huomaamatta solahtaa siihen heleään silkkikirjaiseen käsilaukkuun, joka riippui kultaketjussa hänen käsivarrellaan.
Tunnin kuluttua hän ja kuningas poistuivat juhlasta.
Makuuhuoneen ovella valtasi hänet pelko, että Ludvig, haluaisi viettää hänen kanssaan muutamia lemmenhetkiä.
Viime aikoina hän oli usein turhaan pyytänyt kuningasta menemään nukkumaan ja lepäämään. Tänään kuningas ei lausunut toivomusta saada seurata häntä. Kuningas suuteli hänen kättään ja sanoi hänelle hyvää yötä.
Jeanne huokasi helpotuksesta. Mutta äkkiä hänessä kuohahti mustasukkaisuuden puuska. Mitähän, jos kuninkaalla on toinen nainen, jonka luokse hän menee, jonka hän ottaa vastaan! Tuskallinen tunne kuristi hänen kurkkuaan. Mutta puuska haihtui yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin. Jeanne oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut tuntea eikä ajatella.
Hän heittäytyilit d'ange-vuoteelleen ja huusi madame du Haussetia, joka pienessä huoneessaan odotti valtiatartaan.
Kun kamarirouva otti Jeannen käsivarresta kultakirjaisen käsilaukun, tunsi hän siinä paperin kahinaa.
Luullen, että se oli kirje kuninkaalta, jonka tapana oli toisinaan erityisen kuumatunteisina tai raskasmielisinä hetkinä kirjoittaa markiisittarelle muutama sana, hän huomautti siitä Jeannelle.
Jeanne, joka virui silmät kiinni, säpsähti. Inhon ja vastenmielisyyden tuntein hän oli taas näkevinään joka puolelta ahdistavan tungoksen, tuntevinaan nopean, näkymättömän tartunnan käsiinsä.
"Antakaa tänne!"
Hän tempasi laukun madame du Haussetin kädestä ja kiivain, hermostunein kädenliikkein otti siitä paperit.
Madame du Hausset kääntyi hienotunteisesti poispäin ja meni uunin luo.
Äkkiä kamarirouva kuuli käheän, omituisen kirkaisun.
Kun hän kääntyi katsomaan, istui markiisitar kasvonpiirteet vääristyneinä ja kädet vihasta ja raivosta nyrkkiin puristuneina.
"Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"
Paperilehdet viruivat lattialla.
Jeanne istui mykkänä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Hienopiirteiset kulmakarvat olivat puristuneet yhteen. Nuorekkaalla, valkealla otsalla oli syvä, pystysuora ryppy.
Halveksivasti hän osoitti jalkaterällään lattialla viruvia paperilehtiä.
"Lukekaa nuo!"
Sitten hän ponnahti ylös ja käveli edestakaisin huoneessa, sysien syrjään niitä huonekaluja, jotka osuivat hänen tielleen.
"Richelieu oli oikeassa, kun hän varoitti minua tuosta heittiöstä. Jospa herttua olisi täällä! Mitä tekemistä hänellä on Artoisissa? Hänen on tultava takaisin ja autettava minua, jotta tuo koira, tuo Maurepas, saisi rangaistuksensa."
Madame du Hausset oli ottanut lattialta paperit. Kyyneleet silmissä hän luki:
"Fille d'une sangsue, et sangsue elle-même,Poisson d'une arrogance extrême,Étale en ce château, sans crainte et sans effroi,La substance du peuple et la honte du Roi."
"Toinen myöskin! Lukekaa, lukekaa vain!" huusi Jeanne aivan vimmoissaan.
Madame du Hausset pudisti surullisesti päätään. Hän tiesi jo, mitä toinen paperi sisälsi. Quesnay oli jo kahdeksan päivää aikaisemmin tuonut sen mukanaan Pariisista.
Jeanne tempasi häväistysrunon kamarirouvan kädestä.
"Jollei teitä haluta, niin luen sen itse."
Ja hän luki vihaa leimuavin silmin:
"Jadis c'étoit VersailleQui fixoit le bon goût,Aujourd'hui la canaille…"
Edemmä hän ei päässyt. Voimattoman raivon vallassa hän heittäytyi polvilleen lattialle ja painoi kasvonsa kullatun sängyn haaleansinisiin silkkipatjoihin.
Lähellä rappeutunutta Ruusumajaa, jossa Ludvig XIV ja Louise de La Vallière olivat vaihtaneet kuumia lemmen valojaan ja jota tänään painoi kylmä lumipeite, kuningas ja markiisitar kulkivat lumisten marjakuusiaitojen välitse.
Kumpikin oli kalpea ja kiihtynyt.
Markiisitar alkoi vihdoin puhua alakuloisella äänellä. Kuningas pysyi itsepäisesti vaiti. Koko hänen olentonsa oli sitkeässä, passiivisessa vastarinnassa. Hän vainusi jotakin sellaista holhoustilaa, jota vastaan hänen oma heikkoudentunteensa nousi kiivaasti taistelemaan. Hän rakasti Jeannea, hän täytti kaikki ne toivomukset, jotka hän vain saattoi lukea tämän silmistä, mutta sitä, mitä hän itsevaltiaana katsoi hyväksi tehdä, älköön Jeanne uskaltako arvostella.
Yksi ainoa katse ilmaisi Jeannelle, mitä kuninkaan mielessä liikkui.
Hän muutti heti menettelytapansa.
Lempein äänin ja rukoilevin elein, joita tuskin kukaan, kaikista vähimmän kuningas, jaksoi vastustaa, hän jatkoi:
"Voi, sire, mies parka ei tosiaankaan ole ansainnut vangitsemista. Teidän majesteettinne täytyy antaa Maurepasille käsky, että vangitseminen peruutetaan ja että nuori Vaillant kutsutaan takaisin ministeriöön. Hänellä ei ole mitään tekemistä karttaluonnosten häviämisessä. Sen hän on ripillä vannonut äidilleen. Olen luvannut epätoivoon joutuneelle äidille auttavani hänen poikaansa."
Ludvig, kohautti olkapäitään.
"Sinä tiedät, rakas Jeanne, että on vaikea tavata Maurepasia mistään väärinteosta. Ja juuri häntä kohtaan en mielelläni tahdo menetellä ankarasti."
Jeannen kasvot värähtivät kärsimättömyydestä. Töin tuskin hän hillitsi vihansa ja voittamattoman kostonhimonsa sitä vastustajaansa kohtaan, joka oli suunnannut häneen häväistystulvan.
Hän iski kuningasta siihen kohtaan, mistä tämän passiivinen vastarinta ilmeisesti oli lähtöisin.
"Te olette yksinvaltias, sire. Muistutan teille korkean edeltäjänne sanoja: 'L'Êtat, c'est moi.' Niiden pätevyys pysyy tänäänkin, yhtä hyvin Ludvig XV:ttä kuin Ludvig XIV:ttä varten, teidän majesteettinne on elämän ja kuoleman herra. Teidän majesteettinne ministerien on sokeasti toteltava."
Ludvig epäröi silmänräpäyksen. Jeanne oli oikeassa, niin, hän oli elämän ja kuoleman herra. Hän oli se, joka sai määrätä, oliko jonkun hänen alamaisistaan, vaikkapa hän olisi ollut niistä vähin, oltava vankina Bastiljissa vai ei.
"Voi, jos teidän majesteettinne kuitenkin tahtoisi täyttää tämän toivomukseni! Ajatelkaa, miten nuori se; poika parka on! Ajatelkaa, sire, hänen äitiään! Onko nyt molempien elämä sortuva?"
Kuningas katsoi. Jeanneen. Tämä oli vastustamaton, silloin kun hän rukoili näin sydämensä pohjasta.
"Minä puhun Maurepasin kanssa."
"Tuhannet kiitokset, sire!"
"Minunhan tulee kiittää teitä, markiisitar. Minusta älköön sanottako, että minä avoimin silmin siedän vääryyttä."
* * * * *
Maurepas kiehui vihasta.
Hän ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoa johtaakseen kuninkaan ajatukset muihin asioihin. Mutta turhaan. Hänen oli ollut pakko peruuttaa määräys Vaillantin vangitsemisesta. Nuori mies istui entisellä paikallaan ministeristössä.
Samalla kertaa kuin oli saapunut kuninkaan käsky, oli hän saanut kirjeen markiisittarelta. Hän avasi kirjeen vastenmielisesti.
Pompadour pyysi kiihkein sanoin saada vihdoinkin nähdä selvät tulokset hänen tutkimuksistaan häväistyskirjoitusten tekijän selville saamiseksi.
Maurepas hymyili pilkallisesti. Markiisittaren käytettävissä ei vielä ollut salaista poliisia eikä "mustaa kabinettia".
Kuluisi vielä kauvan, ennen kuin hän saisi selville, ken on häväistyskirjoitusten sepittäjä.
Sitä ennen ehtisi kuningas jo lähettää hänet takaisin Hôtel deChèvresiin, hänen hourupäisen miehensä luo!
* * * * *
Seuraavana aamuna sai Pariisi ja Versailles lukea kaikista puistomuureista, puiden rungoista ja talojen seinistä uuden häväistysrunon, joka vuorokauden kuluttua oli jo kaikkien suussa ja jota laulettiin samalla nuotilla kuinLes Trembleurs d'Isisiäjoka kadulla. Se oli ministerin vastaus Pompadourin voittoon.
"Les grands seigneurs s'avilissent,Les financiers s'enrichissentEt les Poissons s'agrandissent;C'est le règne des vauriens, rien, rien.On épuise la financeEn bâtiments, en dépense,L'État tombe en décadence.Le Roi ne met ordre à rien, rien, rien.
Une petite bourgeoiseÉlevée à la grivoise,Mesurant tout à sa toise.Fait de la cour un taudis, dis, dis.Louis, malgré son scrupule,Fortement pour elle brûle,Et son amour ridiculeA fait rire tout Paris, ris, ris.
Cette catin subalterneInsolemment le gouverne,Et c'est elle qui décerneLes honneurs à prix d'argent, gent, gent.Devant l'idole tout plie,Le courtisan s'humilie;Il subit cette infamie,Et n'est que plus indigent, gent, gent."
Tällä kertaa oli häväistysruno joutunut pian markiisittaren käsiin.
Hän oli itse repinyt sen irti eräästä sen pienen puistoportin viereisestä patsaasta, josta hän usein kulki mennessään puoleksi tunniksi kävelemään jollekin rauhalliselle, yksinäiselle tielle ainoastaan madame du Haussetin ja "Mimin" kanssa. Tällä kertaa hän ei itkenyt. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet liidunkarvaisiksi eivätkä hänen kätensä puristuneet nyrkkiin. Mutta kulmakarvat vetäytyivät tiukemmin yhteen ja pystysuora ryppy nenän yläpuolella kävi syvemmäksi.
Nopeasti, kuninkaallisen ryhdikkäästi hän palasi linnaan ja käski madame d'Estradesia lähtemään kanssaan ulos.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Ei mikään eikä kukaan voisi nyt saada häntä luopumaan siitä.
Madame de Pompadourin mustat hevoset, jotka jokainen Pariisin lapsi tunsi, pysähtyivät Maurepasin palatsin eteen.
Enemmittä esipuheitta Jeanne kävi suoraan käsiksi asiaan.
"Minusta ei ainakaan voida sanoa, herra ministeri" — hänen äänensä oli kova ja kylmä kuin teräs — "että minä lähetän hakemaan ministerejä luokseni. Minä käyn itse heidän luonaan. Minun kärsivällisyyteni on lopussa. Milloin voitte sanoa minulle häväistyskirjoitusten sepittäjän nimen?"
"Niin pian kuin saan hänet ilmi, madame, sanon hänen nimensä kuninkaalle."
Jeanne silmäili ministeriä halveksumista säihkyvin katsein kiireestä kantapäähän asti. Sitten hän sanoi pilkallisesti:
"Te ette piittaa paljoa kuninkaan rakastajattarista. Se on tunnettu asia. Kysymys onkin vain siitä, tyydyttääkö se rakastajattaria. Kaikki eivät ole samanlaisia."
"Minä kohtelen heitä kaikkia ansioiden mukaan, madame", vastasiMaurepas nenäkkäästi.
Jeannen silmistä sinkoili salamoita ministeriin, hänen hampaansa pureutuivat alahuuleen, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan.
Nopeasti ja korskeasti hän käänsi ministerille selkänsä ja poistui.
* * * * *
Ministeristön talon naapuristossa ei markiisittaren käynti ollut jäänyt huomaamatta. Marsalkka Villars hyökkäsi sisään.
"Teillä on käynyt ylhäinen vieras, Maurepas?" Ministeri kumarsi pilkallisesti.
"Ihan itse Pompadour. Olen vain peloissani, tokko tämä vierailu tuottaa hänelle onnea. Muistan, että kun madame de Mailly kävi minun luonani, sai hän eron kahta päivää myöhemmin. Sen väitteen, että minä olen myrkyttänyt madame de Châteaurouxin, kyllä tunnette, marsalkka. Minä tuotan aina heille onnettomuutta, noille kuninkaan rakastajattarille."
Ja hän nauroi kohti kurkkuaan ja voitonvarmasti.
* * * * *
Jeanne palasi Versaillesiin aivan kuin kuumeen kourissa. Hän tunsi olevansa kuolemansairas. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti kuin olisi ollut halkeamaisillaan. Hän hengitti lyhyesti ja raskaasti, mutta hän ei olisi millään hinnalla tahtonut ilmaista olevansa sairas eikä sallia Maurepasille edes hetkenkään toimintavapautta.
Puolen tunnin kuluttua kotiintulonsa jälkeen hän oli jo pukeutunut päivällistä varten, joka oli määrä syödä tavallista pienemmässä henkilöpiirissä pikku huoneissa.
Madame du Haussetin hartaista pyynnöistä Jeanne pani hieman ihoväriä kasvoilleen, jottei olisi pelottanut kuningasta aavemaisella kalpeudellaan.
Ludvig istui vastapäätä Jeannea, Ayen hänen vasemmalla puolellaan.
Herttua huomasi ensin Jeannen hermostuneet kädenliikkeet ja levottomat, kiihtyneet katseet, joita Jeanne hillitsemiskyvystään huolimatta ei kyennyt pitämään tyyninä.
Hän huomasi myöskin, että markiisitar antoi ruokien mennä ohi niitä edes maistelemattakaan.
"Oletteko sairas, markiisitar?" kysyi hän hiljaa ja levottomasti.
Kuningas, joka oli keskustellut madame d'Estradesin ja madame deBellefondsin kanssa, heristi heti huomiotaan.
"Oletteko sairas, madame?" kysyi hän pelästyneenä.
"En vielä, sire, mutta voin tulla. Ja pahemminkin: voi käydä. Herra deMaurepas vaanii minun henkeäni."
"Herran tähden, mitä ajattelette, markiisitar?"
"Onko teidän majesteettinne unohtanut onnettoman herttuatar deChâteaurouxin?" kuiskasi Jeanne pöydän yli.
Kaikki jähmettyivät äänettömiksi hämmästyksestä. Kuningas pakotti itsensä hymyilemään.
"Te näette kummituksia keskellä päivää, rakas ystävä."
Jeanne pudisti päätään.
"Minä tunnen sen itsessäni, sire. Hänen tarkoituksensa on myrkyttää minut."
"Minun ruokapöydässäni se käynee hänelle työlääksi, rakas markiisitar."
Kuninkaan pyynnöstä Jeanne söi hieman taimenta ja tuoreita vihanneksia ja joi pari kulausta bourgognelaista viiniä.
Baletin jälkeen kuningas tuli Jeannen luo. Quesnay oli käynyt sitä ennen hänen luonaan antamassa hänelle rauhoittavan pulverin. Hän lepäsi silmät puoliummessa, raukeana, mutta tyyntyneempänä.
Nyt, kun hän oli kahden kesken Ludvigin kanssa, hän kertoi tälle, miten Maurepas oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja näytti hänelle ministerin uuden häväistysrunon.
Kuningas ei vielä ollut kuullut siitä mitään. Hän kiivastui tavattomasti, ja hänen vihansa puhkesi sellaisiin sanoihin, joita harvoin kuuli hänen huuliltaan.
"Uskaltaisiko Maurepas todellakin —?"
"Kyllä hän uskaltaa, sire, olkaa varma siitä! Myöskin Richelieu varoitti minua vähää ennen lähtöään kavahtamaan Maurepasin vihaa ja ilkeämielisyyttä. Voi, jospa herttua olisi täällä!"
Mustasukkaisena ja helposti kiihtyvänä huudahti kuningas vihoissaan:
"Mitä varten te Richelieutä tarvitsette, markiisitar, enkö minä ole täällä?"
Jeanne säikähti niin kovasti, että Ludvig heti muutti äänensä lempeäksi ja helläksi.
"Jeanne parkani, rakas Jeanne parkani, Maurepas on hyvin raskaasti loukannut sinua, ja joskaan en usko, että hänen tarkoituksensa on myrkyttää sinut…"
"Se on hänen tarkoituksensa, sire."
… "ja että nuo julkeat pilkkakirjoitukset ovat hänen tekoaan…"
"Ne ovat, sire."
… "näen kuitenkin, miten kovasti sinä kärsit, Jeanne-raukka. Mutta sinä et saa kärsiä. Sinunhan on tehtävä minut rauhalliseksi ja onnelliseksi ja silloinhan on sinun itsesi ensin oltava rauhallinen ja onnellinen. Voi hyvä Jumala, kuinka surullista ja raskasta on elämä!"
Ludvig oli vaipunut istumaan tuolille. Kauan hän istui ääneti ja miettien. Hän pyöritteli koneellisesti sormuksia sormissaan ja tarkasteli niiden kallisarvoisia kiviä. Ei ollut helppoa päästä päätökseen Maurepasin erottamisesta.