Mutta hän ei voinut ratkaista pulmaa muutenkaan. Hän ei halunnut rauhattomuutta eikä riitaa. Hän halusi rauhaa, sitä rauhaa, joka oli kaikista välttämättömintä hänen sairaalloiselle sielulleen.
"Sen täytyy tapahtua", mutisi hän itsekseen.
Sitten hän muisti, että hän oli jossakin tilaisuudessa luvannut ministerille, jonka kanssa hän oli työskennellyt siitä saakka, kun oli astunut hallitukseen, että jos hän joskus erottaa hänet virasta, niin hän ilmoittaisi sen mieskohtaisesti.
Hän toivotti kiireesti hyvää yötä Jeannelle ja kirjoitti, peloissaan, ettei päätös purkautuisi, jo samana iltana sen kirjeen, joka hänelle tuotti tuskaa enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.
"Minä olen teille luvannut ilmoittaa mieskohtaisesti, milloin erityisiä asianhaaroja sattuisi ilmenemään. Pidän sanani. Teidän palveluksenne ei minua enää miellytä. Te saatte antaa erohakemuksenne monsieur de Saint-Florentinille. Teidän on mentävä takaisin Bourgesiin. Pontchartrin on liian lähellä. Ennen viikon loppua tulee teidän lähteä matkalle. Teidän mukananne ei saa olla ketään muita kuin oman perheenne jäsenet. Pyydän teitä olemaan vastaamatta tähän kirjeeseen."
Jo toisen päivän aamuna Maurepas läksi Pariisista. Hän poistui katkerasti hymyillen laskuvirheilleen ja ajatteli Ranskan ja sen kuninkaitten kiittämättömyyttä ja sitä, että Maurepasin suvun jäsenet olivat 170 vuotta uskollisesti palvelleet maata ministereinä ja valtiosihteereinä.
Suuressa, markiisittaren huoneen etupuolella olevassa eteishuoneessa, jossa oli silkkiverhoiset huonekalut, ikkunapöydillä koristeellisia, tuoreilla kukilla täytettyjä koreja, amarantti- ja seetripuisia haarakynttilänjalkoja ja Ludvig XIV:n ajan kuosinen suuri peili, tungeksi joukko vastaanottoa anovia henkilöjä, sillä aikaa kuin Jeanne saneli viimeistä kirjettä sihteerilleen.
"Kas niin, rakas Collin, nyt jo riittää täksi päiväksi. Ja laskekaa nyt pyrkijät sisälle vuoron perään niinkuin kiltit lapset. Monsieur Machault saa tulla minua auttamaan. Mutta kaikista ensin lähettäkää tänne sieur Dagé. Hän saa kammata minua vastaanoton aikana." Hän päästi irralleen ihmeellisen, kastanjanruskean tukkansa, niin että se valahti alas hänen vaalealle, silkkiselle aamupuvulleen. "Kello yhden aikaan odotan kuningasta."
Puheille pyrkijöitä tuli ja meni. Siinä oli upseereja, jotka anoivat ylennystä. Isiä ja äitejä, jotka rukoilivat poikiensa vapautusta Bastiljista. Nuori, kaunis porvarisrouva, joka mahtavan Pompadourin käskykirjeellä tahtoi saada takaisin uskottoman puolisonsa. Erään vanhan kreivillisen perheen viimeinen, ruti köyhä jälkeläinen, joka pyysi vapautusta veroista.
Eteishuoneen tungoksen läpi pujottelihe kiireissään muuan pieni, sormenpäitä myöten huolellisesti puettu, hajuvesille lemuava ja jalokivistä kiiltävä mies, sieur Dagé, hänen majesteettinsa hovikampaaja.
Sillä aikaa kuin markiisitar kuunteli erästä ylhäistä jesuiittaa, joka muka tuntematta Pompadourin mielipiteitä oli tullut vähin toivein pyytämään, että markiisitar suvaitsisi alistua kuiskaamaan kuninkaan korvaan tehoisan sanan hänen pahasti ahdistetun veljeskuntansa puolesta, käsitteli sieur Dagé kuumine pihteineen ja pienine, nokkeline käsineen markiisittaren tukkaa. Hän laittoi kuplia, kähersi kiehkuroita, kiinnitti tuuhean, komean tukan helmikoristeisin kammoin.
Markiisitar hillitsi hilpeytensä ja istui jäykän vakavana. Silloin tällöin täytyi Dagén keskeyttää työnsä, kun Jeannen päähän äkkiä pisti kiinnittää milloin poskeen, milloin ohimoon tai vasempaan suupieleen pieniä kasvolaastareita mustasta, kumilla sivellystä taftista.
Hän ei edes viitsinyt katsoakaan jesuiittaan, joka yhä vain turhaan pani liikkeelle parhaimman puhetaitonsa. Vihdoin hän keskeytti jesuiitan kärsimättömästi:
"Te vaivaatte itseänne turhaan, monsieur. Se, että te ette tiedä, mitä minä ajattelen teidän veljeskunnastanne, osoittaa teidän vähiä tietojanne. Ehkä te vain tekeydytte tietämättömäksi. Teeskentely onkin mainio ase, jota te kaikki käytätte. Kysykää monsieur Machaultilta. Hän voi teille sanoa, että minä olen jansenilainen mielipiteiltäni."
Hän aikoi sanoa enemmänkin, mutta Machault, joka pelkäsi, että markiisitar kiivastuisi, kun oli puhe noista hänen vihaamistaan jesuiitoista, tarttui nopeasti keskusteluun.
"Minä voin vain vahvistaa, mitä rouva markiisitar on sanonut. Luulen, että monsieur —"
Jesuiitta ymmärsi yskän.
Huulilla imelä hymy, joka ei voinut salata hänen katkeruuttaan, hän kumarsi ja läksi Pompadourin vastaanottohuoneesta.
Jeanne kavahti pystyyn välittämättä Dagé parasta, joka päivitteli ja avuttomana heilutti kuumia pihtejään tyhjässä ilmassa.
"Nuo jesuiitat, tuo roskajoukko! Jos minulla olisi valta, niin lakaisisin ne Ranskasta pois kuin vanhan törkyläjän."
Mauchault vilkui ympärilleen tuskallisesti. Luojan kiitos, saapuvilla ei ollut ketään muita kuin hän ja kuninkaallinen hiustaiteilija.
Markiisitar nauroi suursinetinvartijalle, jonka sydän hätäisesti löi sinisen ritarinauhan alla.
Sitten hän taas istuutui kampauspöydän ääreen ja sanoi ylimielisesti:
"Toivon, että te, Dagé, ette ole jesuiitta?"
"Sellainen minun ei tarvitse olla, madame", vastasi pikku mies terhakasti, "minä ansaitsen riittävästi omalla ammatillani".
Machault ja markiisitar nauroivat, mutta pikku mies valitti, että hänen käherryspihtinsä olivat jäähtyneet mokoman kurjan jesuiitan tähden.
Nopeasti suoriuduttiin muustakin puheille pyrkivien suuresta joukosta.
Viimeisiä oli Boucher.
Jeanne ojensi hänelle kauniit, kallisarvoisia sormuksia välkkyvät kätensä.
"Cher maître, tiedän, miksi tulette. Olette minulle vihoissanne, kun olen häpeämättömästi jättänyt teidät pulaan enkä ole istunut maalattavananne."
Nuorekkaan eloisasti maalari vei Jeannen kauniit kädet huulilleen.
"Olen teille vihoissani, markiisitar — siinä määrin kuin niin aito ihanalle naiselle voi olla vihoissaan. Mutta jos lupaatte tehdä parannuksen —"
"Sen lupaan juhlallisesti. Niin pian kuin pääsemme maalle ja kun taas saan vähän hengähtää, kutsun teidät luokseni."
"Entä luentotunnit?"
"Niihin ryhdymme samalla kertaa. Näytän teille viimeisiä kaiverruksiani, joista saatte antaa minulle aika läksytyksen."
"Tuskinpa teidänlaisenne etevyys, rouva markiisitar, sitä kaivannee."
"Kyllä, rakas ystäväni. Minulla on vielä paljon oppimista teiltä."
Boucher kumarsi kohteliaasti.
"Älkää nyt suuttuko minuun, jos sanon teille hyvästi. Minulla on vähän aikaa ja minun täytyy päättää pukeutumiseni. Kuningas on erittäin täsmällinen."
"Hyvästi siis toistaiseksi."
Hän kumarsi nuorekkaan joustavasti.
Hymyillen markiisitar vilkaisi hänen jälkeensä. Hän oli iloinen ajatellessaan, että kohta saa taas opiskella Boucherin johdolla.
* * * * *
Hajamielisenä, ajatukset nähtävästi kokonaan muualla, ärtyisenä ja samalla kertaa raskasmielisenä Ludvig XV tuli ja meni. Rameaun uudet laulut, joita Jeanne hänelle lauloi klaverin säestyksellä, eivät iloisuudestaan huolimatta haihduttaneet hänen ajatuksiaan. Ne taidejäljennökset, jotka hän oli Florensista ja Madridista tuottanut kuninkaalle herättääkseen uudestaan tämän mielenkiintoa suunnittelemaansa taidekokoelmaan, kuningas välinpitämättömästi ja pari sisällötöntä sanaa mainiten työnsi syrjään.
Jeannen tiedusteluun dauphinesta, joka koko hovin suureksi iloksi oli siunatussa tilassa, kuningas ei vastannut mitään.
Kun Jeanne hauskasti kertoi jesuiittapaterin käynnistä, tuli kuningas levottomaksi.
"Olisitte lähettänyt hänet minun poikani luo", sanoi hän ärtyisästi."Siellä häntä olisi kuunnellut otollisempi korva."
Kauan ennen tavallista aikaa kuningas läksi Jeannen luota, suudeltuaan häntä hätäisesti.
Jeanne istui mietteissään. Näinköhän kuningas nyt jäljestäpäin tosiaankin katuu, kun oli erottanut Maurepasin? Kyteekö siitä kuninkaan mielessä salainen viha häntä kohtaan?
Ei niin ei voinut olla. Vasta eilenhän kuningas oli pyytänyt häntä ilmoittamaan Maria Leszczynskalle, jonka luona hän kuninkaan toivomuksen mukaisesti joka päivä kävi, että erotettu ministeri oli tuottanut hänen majesteetilleen paljon kiusaa ja ettei hän tahtonut kuulla ministeristä enää puhuttavan.
Äkkiä hänen nopea ajatusjuoksunsa katkesi. Tukehduttava tunne ahdisti hänen kurkkuaan, kun hänen mieleensä johtui, että hän toissa yönä oli levännyt melkein liikkumattomana kuninkaan syleilyssä, vaikka kuninkaan oli vallannut hurmanpuuska toisensa jälkeen!
Taivaan Jumala, mitenkähän käy, jos niin tapahtuu useamman kerran! Jos hänen hento ruumiinsa ei osoittaudukaan pystyväksi tyydyttämään kuninkaan yhä kiihtyvää lemmenkaihoa!
Jäätävä tuska oli ahdistamaisillaan häntä. Hän tunsi kuninkaan paremmin kuin kukaan muu. Jos tapahtuu useammin, että hän pysyy kylmänä kuninkaan syleilyssä — silloin seuraukset olisivat kamalat.
Mustasukkaisuus tarttui hänen sydämeensä ahnein sormin.
Hän rakasti kuningasta omalla tavallaan, tuota kaunista, raskasmielistä miestä, joka kietoi hänet intohimoihinsa kuin purppuravaippaan. Hänen aina hereillä oleva halunsa saada hallita kuningasta ei estänyt hänen vilpitöntä kiintymystään.
Hän rakasti kuningasta jo siitäkin syystä, että hän oli kuninkaalle välttämätön. Olisikohan hän edelleenkin, kun intohimon hurmio kerran sammuu? Olivatko hengen ja sydämen siteet jo punoutuneet niin lujiksi heidän välilleen, että he voivat olla ilman hekuman hehkua? Vai kävisikö niin, kuin oli ollut, ennen kuin hän oli omistanut Ludvigin sydämen? Taipuisiko kuningas toiseen naiseen? Olisiko hän, kuten hänen edeltäjänsä, tuomittu näyttelemään hyljätyn rakastajattaren kurjaa osaa?
Kuinka työlästä hänen onkaan tulla toimeen, kuinka tavattomia, kenenkään tuntemattomia henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia hän saakaan kestää viihdyttääkseen aina jollakin uudella kuninkaan muuttelehtivaa olentoa, joka tänään kipinöi eloa ja iloa, huomenna vaipui kuoleman ikävöintiin, hän ei sittenkään saa suoda itselleen lepoa eikä rauhaa. Hänen täytyy yrittää sitoa kuningas vielä lujemmin ja sitkeämmin itseensä. Hänen täytyy väsymättömän mielikuvituksensa voimalla joka hetki voittaa kuningas uudelleen.
Hänen täytyy vahvistaa ruumistaan, tehdä se joustavammaksi ja vastustuskykyisemmäksi.
Hänen täytyy hallita kuningasta niin, ettei ole olemassa minkäänlaista mahdollisuutta kadottaa häntä.
Hetkisen Jeanne ajatteli kysyä asiaa Quesnayltä. Sitten hän heti hylkäsi tämän ajatuksen.
Quesnay puhuisi asiasta madame du Haussetin kanssa, Hausset antaisi sitten neuvojaan ja, mikä pahinta, purkaisi hyväntahtoista sääliään.
He neuvoisivat häntä säästämään voimia, ja juuri tätä neuvoa hän voi kaikista vähimmin noudattaa.
Jospa hänen äitinsä vielä eläisi! Madeleine Poisson osaisi kyllä neuvoa. Hänen edessään ei Jeannen ollut tarvinnut hävetä heikkouttaan.
Ja äkkiä Jeannen mieleen johtui, että kun hän loma-aikoina oli käynyt kotonaan luostarista, hän oli usein nähnyt äitinsä lukevan vanhoja kirjoja, jotka hän oli piilottanut lukon taakse, heti kun Jeanne oli tullut huoneeseen.
Mutta kerran hän oli tavannut yhden vanhan, kellastuneen kirjan pöydältä.
Uteliaana hän oli silmäillyt sitä eikä sitten ollut voinut lakata lukemasta.
Hän luki hehkuvin kasvoin. Miten kummallisia asioita olikaan maailmassa! Lemmenjuomia ja kiihotusaineita lamautuneiden aistimien elvyttämiseksi! Neuvoja, joita noudattaessa voi olla kuuma ja kylmä yht'aikaa! Mihin lienevätkään joutuneet nuo vanhat kirjat? Ehkä ne olivat hyvässä tallessa Hôtel des Chèvresissä, siinä huoneessa, missä äiti oli kuollut ja missä kaikki hänen kapineensa olivat?
Vain — vähitellen ja vaivoin Jeanne sai haihtumaan mielestään ajatuksen noista vanhoista, kellastuneista kirjoista. Lujalla tahdonvoimallaan hän karkoitti sen vihdoin kuin öisen kummituksen. Vielä hän tahtoi luottaa nuoruuteensa ja kevääseen, lepoa tuottavaan oleskeluun maalla, minkä kuningas oli hänelle luvannut.
Tapahtui tosiaankin jotakin, mikä karkoitti kaikki surut hänen sydämestään. Se ilmestyi todellisena kuninkaallisena lahjana, Crécyn linnana ja maatilana, joka oli lähellä Breuxiä, vähän matkan päässä Versaillesista, ja jolla Ludvig hämmästytti rakastajatartaan ennen lähtöään Flanderiin.
Jeanne oli ylen onnellinen omistaessaan oman kodin, joka oli erittäin arvokas, rakennustaiteellisesti tavattoman kaunis ja sijaitsi keskellä ihanaa luontoa.
Hän erosi kuninkaasta mitä hellimmin jäähyväisin, kun tämä toukokuun alussa, tällä kertaa ilman dauphinia, läksi sotaretkelle. Hän lupasi kuninkaalle säästää voimiaan, parantua ja voimistua hänen tähtensä.
Jeanne kuvaili kuninkaalle mitä ihanimmin värein hetkeä, jolloin he tapaavat toisensa hänen linnassaan.
* * * * *
Sillä aikaa kun kuningas oli sotaretkellä, kului markiisittaren aika kokonaan Crécyn linnan jonkun verran keskeneräisten lisärakennus- ja kaunistustöiden teettämiseen sekä täydellisen hovikunnan järjestämiseen. Tähän hovikuntaan tuli kuulumaan viisikymmentä seitsemän henkeä. Yksistään näiden palkoiksi kuningas oli myöntänyt hänelle 42,492 livren vuotuisen määrärahan.
Jeannella oli pitkiä neuvotteluja monsieur d'Islen kanssa, joka oli saanut tehtäväkseen rakentaa linnan valmiiksi.
Hän vetosi eno Tournehemiin asioiden korkeimpana ratkaisijana ja ilmaisi tuontuostakin uusia toivomuksia, uusia kummallisia päähänpistoja, joista rakennusmestari iloitsi enemmän kuin herra Le Normant, joka sai vastata kustannuksista.
Desgot oli saanut tehtäväkseen saattaa linnanpuiston uudestaan kuntoon. Jeanne tarkasteli ja arvosteli joka päivä hänen laitoksiaan, ja melkein joka kerran hänen arvostelunsa päättyi seuraavalla huomautuksella: "Tämän olisi Le Nôtre tehnyt toisella tavalla!" Mihin olikaan joutunut Ludvig XIV:n kulttuuri, jonka taiteelliset saavutukset, suurpiirteiset teollisuus- ja yleishyödylliset yritykset olivat olleet hänen ihanteensa ja mittapuunsa!
Jeanne odotti vain sopivaa hetkeä tehdäkseen kuninkaalle joukon ehdotuksia, joilla tämä voisi seurata aurinkokuninkaan esimerkkiä. Historia tietäisi silloin kerran kertoa kulttuuriteoista, joilla on pysyväinen arvo Ludvig rakastetun sotilasmaineen rinnalla, ja siiloin ei Jeannenkaan nimeä unohdettaisi.
Jo heinäkuussa kuningas palasi Flanderista Versaillesiin.
Maria Raphaelan synnytys oli lähellä.
Tämä tapaus, johon hovi ja kansa oli kiinnittänyt suuria ja iloisia toiveita, tuotti suurta surua.
Heinäkuun 19 p:nä syntyi toivotun prinssin asemasta prinsessa. Kolmea päivää myöhemmin sulki hienosieluinen, kaino infantinna iäksi rakkautta säteilevät siniset silmänsä.
Dauphin oli lohduton.
Eivät auttaneet mitkään puheet. Hän ei tahtonut tavata edes jumaloivaa äitiään. Hän vain ajatteli kuolemaa ja halusi itsekin kuolla. Kaksi päivää sen jälkeen, kun hänen rakastettu puolisonsa oli poistunut elävien mailta, hän määräsi testamentissaan, että hänen sydämensä kätkettäisiin Saint-Denisiin Maria Raphaelan arkun viereen.
Sentähden kuningas voi vasta hautajaismenojen ja muutamien yhtä surullisten kuin ikävienkin päivien jälkeen, jotka hän vietti perheensä parissa Choisyssä, käydä Crécyssä.
Kuinka keveästi hän hengittikään, kun hän sai nähdä Blaise-joen uurtaman ihanan laakson, lempeät auringon kullassa kylpevät kukkulat, joiden välissä Crécyn linna oli.
Markiisitar otti hänet vastaan Contin prinsessan, madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa.
Ludvig oli ihastunut uusiin laitoksiin. Hänen ja hänen rakastajattarensa huoneet kallisarvoisina keimailevine sisustuksineen, suuri, neljäkymmentäyhdeksän jalkaa pitkä ruokasali, näköala korkeista ikkunoista puistoon ja sen uusiin istutuksiin — Crécy tuntui hänestä kauniimmalta kuin konsanaan ennen, kauneimmalta kuitenkin Jeannen uudestaan puhjennut kukoistus.
Jeannen säteilevät silmät, kasvojen heleä puna, pehmeästi kaartuva leuka, entistä hieman täyteläisempi, sopusuhtainen vartalo, kaikki pani kuninkaan veren kuohumaan nopeammin ja intohimoisemmin. Hän odotti innokkaasti sitä hetkeä, jolloin Jeanne jää kokonaan hänelle, yksistään hänelle niin pitkän ja tuskallisen eron jälkeen, yksistään hänelle kaikkien niiden pettymysten jälkeen, jotka häntä olivat odottaneet Versaillesissa.
Uhkeasti sisustetussa makuuhuoneessaan Crécyssä Jeanne voi unohtaa mielestään kaikki epäilyt, kaiken katkeran levottomuuden.
Ei ainoatakaan Madeleinen salaperäistä kirjaa, ei ainoatakaan lääkäriä tarvittu antamaan Ludvig rakastetulle hänen niin haikeasti kaihoamaansa lemmenonnea.
* * * * *
Kerran kuninkaan lyhyen käynnin aikana Versaillesissa Jeanne oli tutustunut Moritz Saksilaiseen. Ei edes tämä vanha sotaurho ollut kyennyt vastustamaan Jeannen ihastuttavuutta.
Nyt, Jeannen ja kuninkaan oleskellessa Crécyssä, oli tullut hetki käyttää hyväkseen tätä tuttavuutta. Markiisittaren mieli teki ennen kaikkea estää Ludvig palaamasta takaisin Flanderiin. Siihen oli tuhansia syitä.
Hän ei tahtonut, että kuningas olisi uudestaan antautunut leirielämän vaaroihin, kun siellä raivosi rokko. Hän pelkäsi, että sellainen ympäristö, josta vain muutamat ja heikot siteet ylettyivät häneen, loitontaisi kuningasta hänestä.
Kuningas oli hänen mielestään tarpeellinen Crécyssä toteuttaakseen ne suunnitelmat, joita hän innokkaasti pohti.
Hän aikoi lähettää hakemaan Voltairea, saada luokseen Diderotin ja d'Alembertin ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut pyytää Rousseautakin, mutta tämä oleskeli edelleenkin pakolaisena Genèvessä.
Jos kuningas saisi joka päivä seurustella näiden miesten, filosofisen koulun mainioiden edeltäjien kanssa, joissa Jeanne näki Ranskan tulevaisuuden, niin kuninkaan ajatustapa, ajatteli Jeanne, avartuisi ja lujittuisi.
He avaisivat kuninkaan silmät luonnontieteille. He opettaisivat häntä suhtautumaan uskontoon, etiikkaan ja valtiotieteisiin vapaammalta näkökannalta.
He nousisivat kuin muuri, jonka läpi ei pääse, Ludvigin ja jesuiittain välille, he muodostaisivat Jeannen persoonan ympärille suojaavan seinän, josta kaikki vihollisen nuolet kimmahtaisivat takaisin saamatta mitään aikaan.
Kun Ludvig ei noin vain halunnut antaa taivuttaa itseään uskomaan, ettei hänen ollut ehdottoman välttämätöntä palata Flanderiin, ryhtyi Jeanne keskustelemaan hänen selkänsä takana Moritz Saksilaisen kanssa.
Hän pyysi marsalkkaa mitä sydämellisimmin sanoin rauhoittamaan kuningasta sillä, ettei sotaretkeä missään tapauksessa päätettäisi millään suurella taistelulla, joten hänen majesteettinsa voisi kaikessa rauhassa nauttia maaseutuelämän siunausta tuottavaa lepoa.
Sotamarsalkka suostui ihanan markiisittaren ehdotukseen, varsinkin kun hän ei ollut halukas näkeinhän kuningasta armeijassa.
Vanha sotapäällikkö tunsi tämän kevään ja kesän kokemuksista olevansa paljoa kiusaantuneempi kuin iloinen siitä, että kuningas oli mukana sotaretkellä. Sentähden hän myöntyi mielellään ja rakastettavasti markiisittaren pyyntöön ja kirjoitti tälle imartelevan kirjeen.
Jeanne oli ylen onnellinen.
"Kuinka kiittämätön olisittekaan, rakas marsalkka", kirjoitti Jeanne vastauksessaan, "jollette rakastaisi minua; sillä te tiedätte, miten paljon minä teitä rakastan! Minä uskon teidän sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja tässä uskossa toivon, ettei enää tule taisteluja ja että siis meidän rakastettu hallitsijamme ei joudu laiminlyömään mitään tilaisuutta lisätäkseen laakereitaan. Luulen, että hän hyvin suuressa määrin noudattaa teidän tahtoanne.
Panen kaiken luottamukseni teihin, rakas marsalkka; sillä tavalla kuin te johdatte sotaa, toivon saatavan aikaan hyvän ja pysyvän rauhan."
Se, että Moritz Saksilainen hartaasti vakuutuksestaan huolimatta, ettei mitään suurempia sotaliikkeitä ole odotettavissa, jo muutamien viikkojen kuluttua yksinään ja ilman Ludvigin apua löi itävaltalaiset Rocouxin taistelussa, ei riistänyt häneltä kuninkaan ja vielä vähemmän Pompadourin ystävyyttä.
Sillä aikaa kuin Ludvig oleskeli vuoroin Crécyssä, vuoroin kuningattaren luona Fontainebleaussa, ja markiisittaren suunnitelmia osittain toteutettiin Crécyssä, jatkui hänen kirjevaihtonsa sotamarsalkan kanssa. Moritz Saksilainen tiesi, että hän voi odottaa Pompadourilta kiitollisuutta. Senvuoksi hän ilmaisi tälle erään suunnitelman, joka oli hyvin lähellä hänen sydäntään ja jonka puolesta hän pyysi markiisitarta toimimaan salaisesti.
Suunnitelma oli se, että dauphin oli saatava menemään uusiin naimisiin marsalkan veljentyttären Maria Josefan kanssa, joka oli Saksin kuninkaan Augustin tytär.
Vaikka onnettomalle dauphinelle yhä vielä luettiin sielumessuja, keskustelivat nämä liittolaiset jo dauphinin uusista naimisista.
Oli tehty mitä erilaatuisimpia ehdotuksia. Kuningas itse, joka välitti paljon vähemmän poikansa surusta kuin kruununperimyksen turvaamisesta, oli jo monta kertaa puhellut markiisittaren kanssa siitä, että dauphinin on mentävä uusiin naimisiin.
Hän oli ajatellut Maria Raphaelan sisarta, joka, kuten kerrottiin, oli jo varustettu lähtemään Madridista Versaillesiin. Oli puhuttu myöskin eräästä Sisilian kuninkaan, tyttärestä.
Markiisitar toi varovasti esiin sotamarsalkan ehdotuksen ja toivomukset, mainitsematta kuitenkaan mitään hänestä itsestään.
Kuningas alkoi kuunnella, mitä Jeanne puhui.
Saksin pikku Josefa, jolla sanottiin olevan erinomainen terveys ja reipas olento — miksikäs ei? Valtiolliseltakaan kannalta ei mitään ollut tämän ehdotuksen tiellä.
Jeanne joudutti kiireen kaupalla tämän kuninkaan mielipiteen sotamarsalkan tietoon Flanderiin.
Moritz jatkoi vitkailematta työskentelyään rauhallisen sotajuonensa puolesta ja kirjoitti veljelleen, kuningas Augustille.
Tähän kirjeeseen hän pani yhden niistä monista sydämellisistä pikku lapuista, joita Pompadour oli hänelle kirjoittanut loistavan siniraitaiselle satiinipaperille:
"— — — Minun on helppo saada tietää, mitä Ranskan hovissa tapahtuu", kirjoitti marsalkka, ja minä ylläpidän siellä tahallani monia suhteita. —
Kuningas on erityisistä syistä suopea prinsessa Josefaa kohtaan. Terveys ja hedelmällisyys näyttää hänen mielestään valtiollisista syistä olevan ratkaisevana tekijänä. Preussin kuningas tehnee kaiken voitavansa, vastustaakseen asiaa, mutta täällä hänellä ei ole vähääkään luottamusta eikä suurtakaan vaikutusta hovin asioiden kulkuun. Otan vapauden liittää tähän kirjeen, jonka muutamia päiviä sitten sain rouva de Pompadourilta. Siitä teidän majesteettinne näkee, etten ole huonoissa väleissä pikku kabineteissa."
Niin suopeasti kuin Saksin hovi ja Ludvig XV suhtautuivatkin tähän avioliittosuunnitelmaan, oli Versaillesissa, jonne kylmien syyssäiden tähden oli muutettu Crécystä ja Fontainebleausta, voitettava koko suuria vaikeuksia.
Dauphin ei tahtonut kuullakaan puhuttavan mistään. Hän murehti hellästi rakastamaansa puolisoa eikä tahtonut tietääkään mistään uudesta avioliitosta.
Kuningattarenkin muoto oli murheellinen. Hän ei jaksanut sulattaa sitä, että Saksin Augustista, joka oli syössyt hänen isänsä valtaistuimelta, tulee dauphinin appi.
Kuningas menetti malttinsa. Hän oli iloinnut saavansa miniäkseen kauniin, raikkaan naisen, josta hän odotti itselleen joka suhteessa enemmän mielihyvää, kuin mitä kaino Maria Raphaela oli milloinkaan kyennyt hänelle tuottamaan.
Kaikki se itku ja valitus, mikä kuului kuningattaren huoneessa, kaikki ne synkät muistot, jotka paistoivat dauphinin ja Maria Leszczynskan kasvoilta, ikävystyttivät häntä.
Jeanne, joka iloitsi jokaisesta tilaisuudesta saada olla välttämätön kuninkaalle, lohdutteli häntä ja lupasi laittaa kasvoille iloisemmat piirteet ja voittaa kaiken vastustuksen.
Hän kävi kuningattaren luona puhelemassa ystävällisemmin ja kärsivällisemmin kuin mihin helposti ärtyvä kuningas oli kyennyt.
Hän vetosi Maria Leszczynskan uskonnollisiin tunteisiin, kuvaili hänelle, kuinka Korkeimman tahto on, että Ranska saa terveitä ja voimakkaita kruununperillisiä.
Hän kertoi Maria Josefasta mitä heleimmin värein. Hän kuvasi kuningattarelle sitä onnea, minkä nuori, terve ja iloinen prinsessa loisi dauphinille; juuri sellainen puoliso kykenisi tasoittamaan rypyt hänen nuorelta otsaltaan.
Kuningatar lupasikin Jeannelle toivottaa Maria Josefan tervetulleeksi ja tehdä kaikkensa saadakseen rakkaan poikansa ajatukset muuttumaan.
Kuninkaan mieliala kääntyi huomattavasti iloisemmaksi, sen jälkeen kun hänen perheessään vallinneet vaikeudet ja epäröinnit oli voitettu.
Jeanne sai häneltä tulvimalla ylistelyä, hellyydenosoituksia ja lahjoja.
Kuningas keskusteli väsymättä Jeannen kanssa kaikista hääjuhlallisuuksien yksityiskohdista. Johtavana sieluna tällöin oli Jeanne, vaikka kuningas ei sitä huomannut. Hän neuvotteli — samoin kuin kuninkaan — myös ministerien kanssa, piittaamatta muuten paljoakaan valtiomiesten päätöksistä, jos ne eivät olleet hänen mieleisiään.
Vain "marsalkkansa" toivomuksiin hän suostui ehdoitta.
Jeannen reippaus, iloisuus, luonnollinen viehätysvoima lumosi kaikki, jotka näinä viikkoina yhdessä hänen kanssaan työskentelivät huvi- ja juhlameno-ohjelman valmistelussa.
Hän tarkasti juhlavaunuja varten laaditut luonnokset ja juhlakulkuetta tarkoittavan ehdotuksen sekä jumalia, jumalattaria ja Laetitian laivaa symboolisesti esittävien näytelmien, suunnitteluja.
Hän määräsi puvut, värit ja vertauskuvat ja sai tällöin yllykettä ja innostusta eno Tournehemin oivallisista kokoelmista, joista nopeasti tapasi kehittyneen aistinsa avulla oikeat esikuvat.
Kuninkaan toivomuksesta hän auttoi ensimmäistä kamariherraa laatimaan luettelot niistä henkilöistä, jotka aiottiin kutsuale bal paréhen. Jeannen tahdikkuus ei pettänyt kertaakaan näissä monenmoisissa tehtävissä.
Lopulta tuntui jokaisesta luonnolliselta, että entisen rouva d'Étiolesin kauniit kädet hoitelivat kaikkia noita lukemattomia ja näkymättömiä lankoja, niin että "hänen marsalkkansa" ei ollut ainoa henkilö, jolla oli Dresdenin hovissa kerrottavana paljon kaunista ja miellyttävää mahtavasta Pompadourista.
Kun kreivi Loos, Pariisissa oleva Saksin lähettiläs, saattoi tulevaa dauphinea Strassburgista Choisyhin, piti hän nuorelle, tuskin viittätoista täyttäneelle prinsessalle niin perinpohjaisen esitelmän Pompadourin vaikutusvallasta hänen tulevan appensa hovissa, että pikku Maria Josefa jo esittelykäynnillään loi ylvääseen, ihanaan, jalokiviä välkkyvään markiisittareen erityisen, ystävällisen katseen.
Kaikki hymyilivät, kaikki tunsivat olevansa onnellisia ja saavuttaneensa toivomustensa päämäärän.
Ainoastaan dauphin liikkui kalpeana ja vihlovin sydämin.
Loistavat juhlamenot Versaillesin linnankappelissa, tanssiaiset, juhlallisuudet ja vastaanotot, kaikki oli pieniä poikkeuksia lukuunottamatta samanlaista kuin sinä päivänä, jolloin Maria Raphaela, hänen sydämensä valittu, oli kulkenut hänen rinnallaan.
Nyt kaivattu lepäsi kylmässä hautaholvissa Saint-Denisissä, ja sittenkin hänen täytyi taas viettää häitä!
Sänkyynmenon jälkeen, jolloin tapojen ja sääntöjen mukaan koko hovi oli läsnä, kuningas tuli markiisittaren luokse.
Jeanne oli odottanut häntä tavallista levottomammin. Hänen aina hereillä olevalta luulevaisuudeltaan eivät olleet jääneet näkemättä ne lukuisat vaarat, jotka näissä tanssiaisissa, varsinkin naamiaisissa monine kauniine, kiehtovine naisineen, vaanivat herkästi syttyvää mieltä. Hän ei tiennyt ainoastaan sitä, ettei prinsessa de Rohan pitänyt peliään menetettynä, vaan myöskin, että ihastuttava madame Forcalquier ja kaunis Pengord paloivat halusta saada raivatuksi hänet tieltään. Jeanne huokasi raskaasti. Olihan hän itse eräässä samanlaisessa tilaisuudessa kahlinnut ja valloittanut kuninkaan sydämen ja mielen!
Kuninkaan muoto Jeannen luo tullessa ei juuri ollut — iloinen. Jeanne muuttui vielä levottomammaksi luullessaan, että uuden suhteen solmiaminen on saattanut jäädä häneltä huomaamatta.
Kuningas suuteli häntä huolimattomasti ja hajamielisesti. Jeanne salasi kauhunsa ja kysyi ystävällisen levottomasti:
"Eivätkö kaikki teidän majesteettinne toivomukset ole toteutuneet?"
"Ovat kyllä, mutta sittenkin minusta tuntuu ikävältä. Lopultakaan sitä ei ole ainoastaan kuningas, vaan myöskin ihminen. Ja dauphin — en rakasta häntä erikoisen hellästi, mutta minun kävi häntä sääli."
Hän oli hetkisen vaiti. Lämmin säälintunne, jommoista harvoin näki hänen piirteissään, kuvastui hänen kauneilla kasvoillaan.
"Sinä tiedät, Jeanne", jatkoi Ludvig, "että ranskalaisen perhelain mukaan aviovuodetta ympäröivät verhot, niin pian kuin papit ovat sen siunanneet, ovat auki pari minuuttia, jolloin vastanaineet ovat alttiina koko hovin katseille".
Jeannelta pääsi kauhun ilmaus.
"Kuinka epähienoa!" huudahti hän ja säikähti samassa varomattomuuttaan.
"Se ei ehkä ole niinkään hienoa, mutta laki on jyrkkä. Olin antanut ystäväsi Moritz Saksilaisen tehtäväksi lieventää niin paljon kuin mahdollista pikku veljentyttärensä tilannetta ja lähettänyt hänet sinne makuukomeroon. Pikku prinsessa suhtautui, luojan kiitos, asiaan naivisti ja luonnollisesti. Mutta dauphin veti lakanan silmilleen tukahduttaakseen äänekästä itkuaan. Hän ei voi unohtaa Maria Raphaelaa. Pelkään, että pikku dauphinen on alussa sangen vaikea tulla toimeen puolisonsa kanssa. Meidän on nähtävästi pakko ruveta pitämään hänestä huolta, Jeanne." Onnellisena, ettei kuninkaan alakuloisuuteen ollut muuta syytä, Jeanne lupasi täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Silloin kuningas heti rauhoittui ja näki taas tulevaisuuden valoisampana.
Hän suuteli Jeannea hellästi irroittaessaan vaaleansinisiä silkkinauhoja hänen valkeilta olkapäiltä.
"Dieu merci, meillä kummallakaan ei ole pelättävissä mitään epähienouksia", kuiskasi kuningas rakastuneesti.
Jeanne tiesi, että hänellä lähimmässä ympäristössään, paitsi muita jotka kadehtivat hänen asemaansa, oli kaksi vaarallista vihollista, joita ei saanut jättää hetkeksikään näkyvistä.
Toinen oli d'Argenson, Maurepasin seuraaja, jolle erotettu ministeri näytti antaneen vihansa perinnöksi. Hän oli myöskin Machaultin katkera vihollinen, ja kun suursinetinvartija oli markiisittaren innokkaimpia kannattajia, olisi tämä seikka semmoisenaan riittänyt tekemään d'Argensonin nurjamieliseksi Jeannea kohtaan.
Mutta ennen kaikkea d'Argenson näki markiisittaressa vaarallisen vastustajan, kun oli päästävä pääministerin paikalle, mihin hän kaikin voiminsa pyrki.
Jeanne vastasi sotaministerin vihaan samalla mitalla. Hän ei antanut anteeksi d'Argensonille, että tämä oli Fleuryn avulla lyönyt laudalta hänen ehdokkaansa, kun oli kysymyksessä Orryn seuraajan nimittäminen.
Hän ei antanut ministerille anteeksi niitä loukkaavia vaatimuksia, joilla tämä sekaantui kaikkiin kuninkaan määräyksiin, jotka koskivat hänen persoonaansa.
Alituinen, yhtä salainen kuin katkerakin taistelu raivosi näiden molempien kesken.
Luotettaviin ystäviin, kuten Machaultiin, Moritz Saksilaiseen, Bernisiin, eno Tournehemiin ja Pâris-veljeksiin turvaten Jeanne moitti parhaimman kykynsä mukaan sotaministerin toimenpiteitä, teki huomautuksia hänen menoistaan, joita Jeanne piti liiallisina, esti kuningasta, milloin vain tilaisuus ilmeni, työskentelemästä d'Argensonin kanssa ja vanhan tavan mukaan pitämästä häntä läheisyydessään.
Ministeri puolestaan kosti saamalla mahtisanallaan aikaan sen, että Pompadourin ehdokkaat virkoja täytettäessä joutuivat alakynteen hänen ehdokkaittensa tieltä, ja loukkasi Jeannea mitä katkerimmin pitämällä tämän vaikutusvaltaa oman vaikutusvaltansa kahleissa.
Mutta kun ei toinen enemmän kuin toinenkaan tuntenut olevansa kyllin voimakas antautumaan avoimeen taisteluun, syntyi ajoittaisin näennäinen sovinto, jonka kumpikaan katkeroittunut riitapuoli ei antanut pettää tahi estää itseään vahingoittamasta toistaan niin paljon kuin mahdollista ja syöksemästä vastustajaa satulasta, niin pian kuin sellainen mahdollisuus ilmeni.
Toinen vaarallinen vihollinen, madame d'Estrades, avusti ministeriä kaikissa tämän vehkeissä.
Vaikka madame d'Estrades sai kiittää kokonaan markiisitarta siitä, mitä hän oli, vehkeili hän kuitenkin häikäilemättä tätä vastaan. Jeannella oli päteviä todistuksia siitä, että hänen sukulaisensa oli rakastunut d'Argensoniin, että hän harjoitti ministerin puolesta vakoilua ja oli kaikessa tämän välikappaleena, ja vieläpä, ettei hänen mielessään piillyt sen vähäisempiä ajatuksia kuin huolimatta sananparreksi muuttuneesta rumuudestaan voittaa kuninkaan mieltymys ja astua Jeannen sijaan.
Kun Jeanne ajan mittaan ei jaksanut nähdä tätä entistä ystävätärtä läheisyydessään, sai hän kuninkaan nimittämään madame d'Estradesin prinsessain seuranaiseksi.
Tällä toimenpiteellään Jeanne täytti sekä sukulaisensa että prinsessain hartaan toivomuksen. Itse hän salaa toivoi voittavansa tällä uudella ystävänpalveluksella puolelleen kaikki puolueet.
Kuningasta hän piti tahallaan niin loitolla kuin mahdollista tällaisista juonitteluista.
Kuningas kammoikin kaikkea epämiellyttävää, kiihoittavaa ja tuskallista.
Muuten hänen mielialansa herttaisesta miniästä huolimatta, joka ei ollut paljon milläänkään dauphinin synkkyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, ei ollut parhaimpia. Alituisen levottomuuden ahdistamana hän muutteli paikasta toiseen, Versaillesista Crécyhin, Crécystä Choisyhin, Choisystä Montretoutiin. Vain Pariisissa, jota hän ei suvainnut, hän kävi mahdollisimman harvoin.
Kaikkialla täytyi markiisittaren olla hänen mukanaan. Ludvig ei eronnut hänestä melkein koskaan. Hän täytti markiisittaren joka toivomuksen, kun tämä vain oli hänen luonaan eikä jättänyt häntä yksikseen synkkien ja tuskallisten ajatusten pariin.
Jeannen arkaluontoinen terveys sai tämän ainaisen levottomuuden, näiden olinpaikkojen alituisten muutosten tähden kestää kovaa kamppailua.
Se huolellinen hoito ja maidonjuonti, minkä Quesnay oli määrännyt täsmällisesti hänen noudatettavakseen, hänen täytyi tahtoen tai tahtomattaan lyödä laimin rasittavilla matkoilla.
Säästääkseen edes hermojaan kiihtymästä pitkien erojen aikana pikku Alexandrastaan hän oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada ottaa lapsen mukaansa.
Ludvig suostui tähän sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun hän piti sydämellisesti tuosta pikku tytöstä.
Hänestä oli rattoisaa ja huvittavaa askarrella iloisen, lahjakkaan lapsen kanssa, joka oli kuin ilmetty äitinsä.
He olivat viettäneet pari rauhaisaa päivää Crécyssä. Huomenna tai ylihuomenna oli taas lähdettävä liikkeelle.
Päivällisaterian jälkeen Jeanne oli vienyt pikku tyttönsä nukkumaan. Hän oli nauranut ja hullutellut lapsen kanssa. Vihdoinkin hän sai edes kerran niin tehdä kevein sydämin.
Kuningas oli ilmeisesti viihtynyt oikein hyvin Crécyssä. Hän oli ollut koko päivän iloinen ja reipas. Ei yksikään pilvi himmentänyt Jeannen näköpiiriä. Ludvig eli vain hänelle.
Kun Alexandra oli painanut vaalean päänsä lepoon, meni Jeanne huoneeseensa, kuten muinakin iltoina, ottamaan vastaan kuningasta.
Kuningas antoi odottaa itseään kotvan. Vihdoin hän saapui — vakavana, tuiman ja synkän näköisenä.
Jeanne istui klaverin ääressä lauleskellen itsekseen paria uutta, reipasta laulua, jotka parhaillaan olivat muodissa Pariisissa.
Ludvig otti nyreänä häneltä nuotit pois, pani klaverin kiinni ja otti taskustaan kirjan, joka sisälsi Bourdalouen uskonnollis-siveellisiä kirjoituksia.
Jeanne kauhistui. Mitä tekemistä kuninkaalla oli jesuiittapapin kanssa?Onko kuningas unohtanut, että hän vihaa tuota pappia?
Oliko hän saattanut kuninkaan kosketuksiin sellaisten loistavien tähtien kuin Voltairen ja Diderotin kanssa vain siksi, että kuningas nyt äkkiä läksisi kulkemaan jesuiittain pimeitä polkuja?
Hän tahtoi ottaa kirjan Ludvigin kädestä, mutta tämä vaati jyrkästi saada lukea hänelle erään Bourdalouen saarnan, jonka juuri oli itsekseen lukenut ja joka oli tuottanut hänelle suurta nautintoa, kuten hän sanoi.
Jeanne joutui pois suunniltaan. Mikä oli äkkiä tullut kuninkaan mieleen? Kuka oli ajanut tuon hänen päähänsä? Oliko hän joutunut katumuksen ja omantunnontuskien valtaan? Tahtoiko hän kääntää hänet? Rupesiko kuningas pitämään heidän välistään suhdetta syntinä, kuolemana ja turmeluksena?
Jeanne vapisi kauhusta. Mutta hänen onnistui nyt kuten muulloinkin hillitä itsensä täydellisesti.
Hän ei jättänyt käyttämättä mitään keinoa haihduttaakseen kuninkaan synkät ajatukset. Hän avasi uudestaan klaverin ja lauloi pari säkeistöä. Hän tarjoutui pelaamaan korttia kuninkaan kanssa, niin ikävää kuin hänestä korttipeli olikin.
Hän jutteli kuninkaan kanssa tämän suosikista, pikku Alexandrasta, Maria Josefasta ja niistä mahdollisista toiveista, joita prinsessa ehkä jo kantoi sydämensä alla. Turhaa, kaikki oli turhaa! Hän suuteli kuningasta, hän tuhlasi mitä kiehtovimpia hyväilyjä — kuningas ei nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut mitään.
Ludvig otti kirjansa, nousi ylös ja sanoi kylmästi:
"Jos te ette halua kuunnella, markiisitar, niin luen saarnan uudestaan itsekseni."
Jeannen silmiin nousi levottomuuden kyyneliä, kun ovi oli sulkeutunut kuninkaan mentyä.
Mutta nopeasti Jeanne taas pääsi oman itsensä haltijaksi. Kyyneleillä ei saanut aikaan mitään. Nyt oli toimittava.
Hän mietti, mitä tehdä kuninkaan mielialan haihduttamiseksi. Keksisikö hän muotokuvaansa jonkinlaiset uudet puitteet, jotka loisivat sille uutta viehätysvoimaa kuninkaan silmissä?
Ja äkkiä hän löysikin sen, mitä etsi.
Jeanne oli monesti ajatellut Étiolesissa olevaa pikku teatteria ja halunnut järjestää samansuuntaisen taiteenharrastajien teatterin Versaillesiin, missä saisi näytellä, laulaa ja tanssia kuninkaalle, esittää mielikappaleitaan ja valita näyttelijätovereiksi suosimiaan henkilöjä hovipiiristä.
Mutta tämä aie oli aina työnnetty syrjään muun tieltä, mikä silloin oli sattunut olemaan tärkeämpää.
Niin hyvin kuin Jeanne viihtyikin Crécyssä, halusi hän nyt päästä takaisin Versaillesiin niin pian kuin mahdollista.
Hän haetti luokseen eno Tournehemin sekä Nivernoisin ja Durasin herttuat, jotka Étiolesin teatterissa olivat näytelleet hänen kanssaan ja olleet näkemässä hänen menestystään siellä.
Hän ryhtyi liittoon La Vallièren kanssa ja lupasi tälle teatterin johdon, niin pian kuin suunnitelma oli saatu laadituksi ja kuningas antanut suostumuksensa.
Kaikki kolme herttuaa puolsivat mitä innokkaimmin madame de Pompadourin ehdotusta. He puhuivat kuninkaalle markiisittaren erinomaisesta lahjakkuudesta, jota voi verrata minkä näyttelijättären kykyyn tahansa.
He panivat vireille kuninkaan uteliaisuuden, jotta tämä olisi saanut nähdä Jeannen uutena ilmiönä.
Kustannukset tulisivat kyllä koko melkoisiksi, mutta mitäpä siitä, kunhan kuningas vain myöntyy rakastettunsa toivomukseen ja hankkii itselleen uutta nautintoa!
Satumaisen nopeasti Tournehem suoritti valmistukset. Pieneen, Mignardin koristamaan, niiden kabinettien galleriaan, jotka olivat lähettiläiden portaille päin, pystytettiin näyttämö. Vanha kabinetti kuninkaallisine muotokuvineen muutettiin vaateaitioiksi.
Jeanne valitsi ilosta sädehtien yksissä neuvoin kuninkaan kanssa ensimmäisen huvinäytelmän, näyttelijät ja puvut. Hän oli osunut oikeaan. Hänen oli todellakin onnistunut voittaa kuninkaan haluttomuus ja synkkyys ja saada hänet unohtamaan Bourdaloue. Hän oli tartuttanut kuninkaaseen kipinöivän virkeytensä, hehkuvan toimintaharrastuksensa.
Kaikkina vapaina hetkinä neuvoteltiin herra de Tournehemin ja näyttelijätovereiden kanssa. Mentiinpä kaikessa hiljaisuudessa Choisyhinkin, missä saatiin häiritsemättä pitää ensimmäiset harjoitukset.
Kohtapuoleen — tammikuun puolivälissä — lähetettiin kutsukortit ensimmäiseen näytäntöön "le théâtre des petits cabinets" teatterissa.
Oli valittu Molièren "Tartuffe".
Samoin kuin näyttämöllä, oli myöskin orkesterissa ainoastaan taiteenharrastajia, mutta lahjakkaita, eikä yhtään ammattisoittajaa.
Kuninkaan ympärille, joka oli asettunut istumaan yksinkertaiselle puutuolille aivan näyttämön eteen, ryhmittyi vain neljätoista katsojaa.
Madame d'Estrades, herttuatar du Roure, Saksin marsalkka, herra de Tournehem, Abel Poisson, jonka nimi nyt oli monsieur de Vandière, ensimmäinen kamaripalvelija Champcenetz, tämän poika ja pari virantoimituksessa olevaa korkeaa hovivirkailijaa olivat saaneet kutsun.
Joukko henkilöjä oli evätty saapumasta, muiden muassa Contin prinssi, marsalkka de Noailles, jopa kuninkaan ensimmäinen virantoimituksessa oleva kamariherrakin Gesvresin herttua.
Kuningas tahtoi näillä epuilla nimenomaan painostaa, että hän haluaa olla ahtaammassa piirissä ja että hänen yksityiset huvittelunsa ovat erillään hovin julkisista tilaisuuksista.
Jeannen "Dorine" ihastutti kuningasta. Hänet lumosi Jeannen ilomielinen viehättävyys, veitikkamainen kiemailu ja rattoisa esiintyminen. Hän taputti käsiään lakkaamatta ja vaati, että läsnäolijat, vastoin kaikkia hovitapoja, ilmaisisivat samalla tavalla mieltymystään.
Näytännön loputtua hän kutsui kaikki esiintyjät illallisille pikku kammioihin.
Hän määräsi uuden näytäntöillan seuraavaksi maanantaiksi ja ilmoitti Jeannelle ja La Vallièrelle toivovansa, että tästä puoleen näyteltäisiin säännöllisesti joka maanantai. Hän tahtoi, että "le théâtre des petits cabinets" pidettäisiin pysyvänä laitoksena, samoin kuin oli vastaanotto tiistaisin ja suuri ooppera keskiviikkoisin.
Jeanne oli ylen onnellinen. Taaskin hän oli päässyt kappaleen lähemmä tarkoitusperäänsä turvatakseen itselleen kuninkaan suosion! Väsymättömän innokkaasti hän ponnisteli edelleen tämän päämääränsä puolesta.
Harjoiteltiin La Chausséen, Dufresnyn ja Dancourtin huvinäytelmiä, valmisteltiin yksinäytöksisiä oopperoja ja pikku baletteja.
Jeanne tunsi olevansa yhtä varma tanssijatar kuin laulajatarkin näyttelijättärenä esiintyessään. La Vallière nimitettiin virallisesti teatterinjohtajaksi. Markiisittaren sihteeri ja kirjastonhoitaja, abbé de la Garde, saivat ruveta kuiskaajiksi.
Hankittiin uusia näyttelijöitä. Madame de Marchaisille ja markiisitar de Livrylle, jotka kumpikin olivat kuuluisia kaunottaria, uskottiin tärkeitä osia. Samoin myös herttua de Villeroylle, kreivi de Mailtehoisille ja markiisi de Gontautille. Madame d'Estradesin pyynnöistä otti Jeanne vielä katkerimman vihollisensakin lahjakkaan pojan, nuoren d'Argensonin, seurueen jäseneksi.
Rakkaudesta entiseen oppilaaseensa Jélyotte järjesti suurella asianharrastuksella musikaaliset esitykset.
Hän vaati orkesterin vahvistamista ja otti itse soittaakseen selloa. Sitä paitsi otettiin mukaan suuri joukko hyvin lahjakkaita, ylhäisöpiireihin kuuluvia soitonharrastajia, joista Jélyotte aivan oikein sanoi, että he voivat esiintyä kuninkaallisen oopperaorkesterin etevimpienkin jäsenten rinnalla.
Eräänä seuraavana maanantaina saavutettiin uusi suuri menestysVoltairen näytelmäkappaleella "L'Enfant prodigue".
Ajan oloon kuningas salli useampien henkilöiden päästä katsojiksi. Hänen turhamaisuuttaan ja ylpeyttään, jota hän tunsi markiisittaren puolesta, kutkutti se, että sai kuulla suuremman henkilöpiirin ylistävän hänen lahjakkuuttaan.
Sitten kutsuttiin dauphin puolisoineen. Iloisella, teeskentelemättömällä Maria Josefalla oli hyvin hauskaa. Dauphin pakotti itsensä näyttämään jotenkin iloiselta ja yhtyi kuninkaan läsnäolon pakottamana myrskyisiin suosionosoituksiin, joita markiisitar Dancourtin näytelmäkappaleessa "Trois cousines" saavutti Colettena.
Tämä loistava teatteri-ilta sai kuninkaan erittäin hyvällä päälle ja pani hänet uskomaan, että dauphin vihdoinkin oli antanut kääntää itsensä tunnustamaan, markiisittaren vastustamattoman lumousvoiman.
Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen ja lausui kuninkaalliselle ystävälleen pyynnön, että kuningatarkin kutsuttaisiin johonkuhun näytäntötilaisuuteen pikku kammioihin. Hän oli jo aikaisemmin pyytänyt samaa, mutta turhaan. Kuningas oli vastannut, ettei kuningatar uskonnollisten periaatteittensa tähden pidä teatterista ja että hänestä oli ollut hyvin vastenmielistä kuulla luennoitsijansa Moncrifin, joka oli hänen lähimpiä uskottujaan, lupautuneen sepittämään niiden kuplettien sanat, jotka myös aiottiin esittää pikku teatterissa.
Jeanne oli omin silminsä havainnut, että monet ennakkoluulot oli vielä voitettava, ennenkuin saatiin kuningatarta teatteriin.
Tänä iltana lupasi kuningas, joka vielä oli kokonaan markiisittaren "Coletten" lumojen vallassa, puhella asiasta kuningattaren kanssa. Ja hän piti sanansa. Hän pyysi Maria Leszczynskaa vilpitöntä sydämellisyyttä todistavalla sävyllä saapumaan viimeiseen näytäntöön, joka enää tänä talvena esitettiin.
Kuningatar voitti epäröintinsä. Rakkaudesta puolisoonsa hän lupasi tulla. Hän saapui dauphinin ja prinsessan kanssa. Maria Josefa ei päässyt suureksi suruksi tulemaan lievän vilustumisen tähden.
Kuningas ja Jeanne olivat valinneet esitettäväksi kappaleeksi, jonka heidän mielestään piti miellyttää kuningattaren makua, La Chausséen "Uudenaikaista ennakkoluuloa".
Tässä huvinäytelmässä, kuvataan erästä aviomiestä, joka on ihastunut rouvaansa, mutta pidättäytyy ilmaisemasta näitä tunteitaan, koska aviollinen rakkaus on käynyt hieman naurettavaksi, ja se näytti todellakin miellyttävän kuningatarta.
Saman vaikutuksen teki myöskin pikku ooppera "Bacchus ja Erigone", joka esitettiin sen jälkeen.
Sekä näyttelijättärenä että laulajattarena koetti Jeanne tänään tehdä parastaan.
Mutta vaikka kuningatar lausui kuninkaalle koko joukon kohteliaisuuksia teatterinäytännön johdosta, ei hän maininnut sanaakaan markiisittaresta.
Jeanne kuuli sittemmin, että Maria Leszczynska oli ollut liian ylpeä lausumaan hänestä kuninkaalle kiittävää arvostelua, mutta prinsessoille ja de Luynesin herttuattarelle hän oli ilmaissut suuren tunnustuksensa hänen lahjakkuudestaan.
* * * * *
Les petits cabinetsteatteri oli kuningattaren käynnillä lyönyt suuren valttinsa.
Se korotettiin nyt vakinaiseksi laitokseksi.
Tuskin se oli ehtinyt maaliskuun lopussa sulkea ovensa näytäntökauden päättyessä, kun Jeanne ryhtyi uudella innolla työhön. Hän laati teatteriseurueelleen kymmenen pykälää sisältävän lakiehdotuksen, jota oli ankarasti noudatettava. Hän tahtoi karsia kaiken puolinaisen.
Hän toimitti kaikkien pukujen ja tarvikkeiden tarkastuksen ja otti koko joukon uusia apulaisia seuraavaksi talveksi: kaksi nuottien jäljentäjää, joukon mies- ja naispuolisia statisteja, kolmannen kähertäjän ja uuden peruukkimestarin.
Hän antoi työtä seitsemälle räätälille, jotka saivat tehtäväkseen laittaa varustuksia tulevaa talvinäytäntökautta varten, sekä kahdelle uudelle puvustonhoitajalle.
Hän hankki teatteripuvustoon uusia tanssikenkiä, silkkisukkia — ne maksoivat 15 livreä pari — sandaaleja, peruukkeja ja partoja.
Yhdessä, eno Tournehemin kanssa hän tarkasti huolellisesti ne 202 miesten ja 153 naisten pukua, jotka jo oli varastossa.
Hän laski eno Tournehemin avulla, että nämä puvut yhdessä tekotukkavaraston, jalokivijäljennösten ja kallisarvoisten apuneuvojen kanssa olivat tulleet maksamaan 2,300 livreä.
Tähän tulivat lisäksi kallisarvoiset tarvikkeet ja kulissit, jotka etevimmät taiteilijat olivat maalanneet.
Itseään varten Jeanne tilasi uuden sinisen taftikankaisen, kultaharsolla reunustetun puvun, joka maksoi 470 livreä — se oli tarkoitettu "Ismenen" osaa varten — ja aasialaisen puvun näytelmään "Almasis", silkkiompeleisen, heleän silkkitaftisen puvun, joka oli runsaasti silkki- ja hopeakukkasin kirjailtu ja joka maksoi 664 livreä, ja esittääkseen "Amorin" osaa näytelmässä "La vue" vaaleanheleän silkkiharsopuvun, joka oli päällystetty hopeisin ja vaaleansinisin korko-ompelein, ynnä solkia ja kaulanauhoja 110 livrellä.
Herra de Tournehem ravisti epäilevästi päätään. Tokkohan kuningas ajan oloon malttaa tyytyä moiseen alinomaa kasvavaan menosääntöön?
Jeanne löi nauruksi enonsa epäilyn.
"Ei hän niitä kysele! Hänellä on ollut iloinen ja onnellinen talvi, ja se hänelle riittää. Ja tiedättekö, mikä minun tarkoitukseni on, rakas setä?"
"No mikä, Jeanne?"
"Minun teatterini käy kohta puoleen liian ahtaaksi."
"Vai niin!"
"Näyttämö on epämukava. Se on liian kapea eikä ole tarpeeksi syvä."
"Aiotaanko ryhtyä rakentamaan? Hiljaa hyvä tulee! Siinä on kai minullakin pikkuisen sananvaraa."
Jeanne ei antanut pelottaa itseään.
"Minulla on jo oivallinen suunnitelma, jonka toteuttamiseen ei tarvita mitään muuta kuin kätevä teknikko. Mitähän, jos me lähettiläiden käytävään vievään rappuaukioon sovittaisimme aivan kokonaan uuden, suuren salin!"
Tournehemin tarkkaavaisuus herkistyi.
"Ja siihen saliin tulisi siirrettävä teatteri! Kaikki täytyy tietysti tehdä mitä täsmällisimmin. Muutamissa tunneissa täytyy koko teatteri saada pystytetyksi ja puretuksi."
Tournehem katsoi ihmeissään sisarentyttäreensä.
Ajatus oli todellakin nerokas. Mutta se maksaa rahaa, ylettömän paljon rahaa!
Jeanne näpsäytti sormiaan ja nauroi. Hän ei milloinkaan vedonnut omaantuntoonsa, kun kuningas oli saatava houkutelluksi menoihin, joilla hän voi kohottaa taidetta ja makua ja samalla kertaa valmistaa hänelle iloa.
"Ja sitten eräs toinen asia" — kuiskasi Jeanne, vaikka hän oli kahden kesken Tournehemin kanssa työhuoneessaan eikä lähistöllä ollut ketään muita kuin uskollinen Hausset — "ettekö ole huomannut, rakas eno, miten hyvää tämä talvi on ulkonaisestikin tehnyt kuninkaalle, miten hänestä vapaa seurustelu ja sen luontevat ja jäykästä kaavamaisuudesta vapautuneet tavat ovat karistaneet arkuutta, kuinka paljoa rakastettavammaksi hän on muuttunut ja kuinka paljoa luonnollisemmin ja myöskin paljoa sirommin hän liikkuu?"
Tournehem ei voinut olla myöntämättä.
"No niin, eikö se ole parin tuhannen tai sadan tuhannen livren arvoista?"
Herra Le Normant hymyili ja silitti sitten hellästi Jeannen kastanjanruskeata tukkaa. Ja tällöin hän ajatteli, ettei Ranskan suinkaan kannattanut antaa uusia ja yhä uusia varoja kuninkaan ja tämän lähimpien ystävien huvitteluihin ja että maassa oli tähdellisimpiäkin asioita kuin teatterirakennukset, huvinäytelmät ja puvut!
Neljännen kerran Ludvig XV oli palannut Flanderista.
Laffeldin voitolla ja Bergen-op Zoomin valloituksella Moritz Saksilainen oli niittänyt viimeiset laakerinsa. Sitten hän oli luovuttanut marsalkkasauvan kreivi Lovendalelle.
Kuninkaan ollessa poissa, jota oli kestänyt neljä kuukautta, markiisitar oli asunut La Cellen pienessä linnassa.
Tämä uusi osto oli nostanut paljon pahaa verta. Väitettiin, että kuningas oli ostanut La Cellen kamaripalvelijaltaan Bachelieriltä markiisittarelle 260,000 livren hinnasta.
Vanhat kulkupuheet olivat tällöin vironneet taas eloon. Kerrottiin ja liioiteltiin ylettömästi, että kuningas oli muka tuonut Flanderista tullessaan jalkavaimolleen kallisarvoisia lahjoja. Mielet alkoivat taas kiehua ja kuohua Pompadouria vastaan.
Pierre Renardin pienessä, likaisessa kapakassa, ahtaan syrjäkadun varrella lähellä Place de Grèveä, istui eräänä sunnuntai-iltapäivänä kohta kuninkaan kotiintulon jälkeen parisenkymmentä henkeä, miehiä ja naisia.
Pari kulhollista huokeaa talonpoikaisviiniä ja muutamia korillisia vehnäleipää oli maalaamattomalla pöydällä, jonka ympärillä seura istui pitkillä penkeillä.
Päät kuumina kaikki juttelivat ja huusivat kilpaa, kunnes eräs pitkä, laiha mies, jolla oli musta, takkuinen tukka ja juoponnenä, iski pari kertaa kulholla tuimasti pöytään.
"Sacré nom de Dieu, tahtooko joku kuulla, mitä minä sanon, vai ei?" huusi hän.
Muuan toinen hoilaaja yhtyi häneen.
"Tourbillon puhuu. Hiljaa, hyvät ystävät, hiljaa, Tourbillon puhuu."
Tämä oli juonut lasinsa tyhjäksi yhdellä siemauksella ja pyyhki kädenselällä suutaan.
"Se, nähkääs, on totta se, että kuningas ei ainoastaan ole ostanutLa Celleä, vaan tahtoopa vielä rakentaa ihkasen uuden linnanPompadourille!"
"Tuhannen tulimmaista! Se syö putipuhtaaksi puoli maata, se kirottu verenimijä!" huudettiin eräältä toiselta puolelta.
"Hänen hovikuntansa on kuningas myöskin —"
"Onko La Poissonièrellä hovikuntakin?" kirkuivat naiset.
"Kuningas aikoo ostaa hänelle uusia hevosia ja vaunuja —"
"Ja me saamme nähdä nälkää. Hän syö leivän ihan meidän nenämme edestä ja koko hänen siivo seurakuntansa."
"Alas sellaiset koirankuonolaiset, alas moiset Poissonit! Hyi, vietävä!"
Muuan laiha, kuihtunut nainen, jolla oli taudin syömät kasvot, ruiskautti pitkän syljen.
Eräs pieni, paksu mies, jolla oli pyöreä, lyhyeksi keritty, vahvasti voiteelle lemuava tekotukka, nousi ja hyppäsi pystyyn pöydälle.
"Se ajaa valtakunnasta pois parhaat miehet. Maurepas! Eikö siinä ollut miestä! Hän rakasti vähäväkisiä. Minun pojalleni Charlesille hän toimitti hyvän paikan uuteen laivatelakkaan Marseilleen ja toiselle pojalleni Louisille hän aikoi hankkia paikan Havreen. Te tiedätte, että minulla on tuttavuuksia ja ministeri tahtoi tehdä minulle hyvää. Sitävastoin Pompadourin kätyrit —"
Vieressä seisovat nauraa hohottivat. He tunsivat suutari pahaisen pälpätykset. Mutta itse asiassa hän oli oikeassa.
Alas la Poissonière! Pompadour oli Ranskan onnettomuus, ja jos edelleenkin saisi jatkua tätä menoa, niin tietäköön, mitä saattaa tapahtua! Puhuttiin kahdenkymmenenviiden, jopa kolmenkymmenenkin miljoonan vuotuisesta vaillingista.
"Te liioittelette! Markiisitar on kaunis ja rakastettava nainen ja hyvä hän on myöskin."
Yleinen pilkkanauru seurasi näitä sanoja.
Järeitä sormia ojentui pientä, huolellisesti pyntättyä miestä kohden, jolla oli keveästi jauhotettu ja väkevästi hajuvesillä pirskoitettu tekotukka.
"Kyllä kai François tietää", ivailtiin hänelle.
"Ymmärtäähän sen. Onhan hän sieur Dagén palveluksessa. Hän kököttää kullattujen vaunujen takapukilla, kun hänen herransa ajaa hoviin."
Pienen miehen kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi raivosta.
"Onko teidän mielestänne häpeä olla sieur Dagén palveluksessa? Totta kai siitä saa yhtä selvän leivän kuin muustakin."
"Selvemmän — hitto vieköön!" huusi Tourbillon ja iski nyrkkiä pöytään.
Pieni kähertäjänapulainen loi haikean katseen nokista kattoa kohden.
"Jospa olisitte nähneet hänet, niinkuin minä olen hänet nähnyt!"
"Kuulehan, François", kysyi eräs nuori, kaunis ja iloinen nainen uteliaana pöydän takaa, "missä olet hänet nähnyt, tuon suuren markiisittaren?"
"Vastaanoton aikana tietysti", vastasi pieni mies ylpeästi.
"Onko sinusta tullut aatelismies vai oletko saanut sininauhan?" huusi Tourbillon. "Pötki silloin täältä tiehesi! Hovikelmejä ei täällä suvaita."
"Hiljaa, Tourbillon! Älä kilju tuolla tavalla poika paralle!" sanoivat toiset. He muistivat niitä monia viinituopillisia, joita pieni François oli heille tarjonnut sieur Dagén palveluksesta heruneilla runsailla varoilla.
"Minä sain viedä mestarille uudet käherryssakset", jatkoi pieni mies arasti, "ja silloin minä näin, kuinka ihmeellisen —"
Taas hän nosti ihailevan katseensa kattoon.
"Kuinka ihmeellisesti se lutka on puettu maan kustannuksella. Niin, kyllä se tunnetaan. Kullassa ja silkissä kiireestä kantapäähän saakka. Hyi, mokoma iletys!"
"Hänellä kuuluu olevan englantilaisista pitseistä tehty puku, joka maksaa 22,500 livreä. Mitäs te siitä sanotte?"
"Miksikäs ei, kun se saa kuninkaalta, mitä vain tahtoo? Kuka sen tietää, olisitteko te parempia hänen sijassaan?" huudahti Margot Zanelle, hienopukuinen, sievä muotiompelijatar, nenäkkäästi toiselta puolen pöytää.
Hän ei ehtinyt loppuun sanottavaansa, kun sai tillikan pyöreälle poskelleen.
Ukko Zanelle oli nopsa antamaan iskuja.
"Vai sellaisia lemmon ajatuksia sinulla on! Senkin julkea tollikko!"
"Hän rypee kullassa!" huusi pitkä paikkaräätäli… "Tiedättehän, että hän ottaa aika maksun joka virasta.".
"Kunpa hän edes olisi hurskasmielinen ja kävisi usein messussa!"
"Kuuluu olevan oikea pakana."
"Pappien pitäisi lukea hänelle kirous alttareilta."
"Hän on yhtä puolta filosofien kanssa!"
"Hän on vapaa-ajattelija!"
"Hän aikoo karkoittaa jesuiitat maasta! Hänet itsensä pitäisi kepittää pois Ranskasta eikä hurskaita isiä."
Pöydän etäisimmässä päässä istui muuan keski-ikäinen nainen vanhahkon, tylsän näköisen miehen vieressä.
Nainen ei ollut tähän saakka yhtynyt kiihkeään keskusteluun. Nyt hän nousi penkiltä, kietaisi kukikkaan huivinsa paremmin voimakkaiden olkapäittensä ympärille ja painoi molemmat kätensä pöydän laitaan.
"Sanokaapa minulle, mitä hyötyä on heristää nyrkkiä, kun Pompadour on ajanut ohi, sylkeä vihapäissään maahan hänen selkänsä takana ja haukkua häntä lutkaksi ja verenimijäksi? Ei, heittäkää häpeä vasten hänen kasvojaan! Sylkekää suoraan hänen jaloilleen! Riistäkää häneltä maine ja kunnia, jos hänellä vielä ne on! Jos minä olisin mies —sacré nom de Dieu— niin minä en raukkamaisesti ryömisi rotanloukkoon. Ja vaikka olenkin nainen — niin, jospa hän kerran joutuisi minun tielleni, se madame d'Étioles, syntyisin Poisson, niin kyllä hän kuulisi kunniansa, sen minä sanon."
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Hm", sanoi sitten Zanelle, "hän ei ole väärässä, tuo kelpo JeanneFleuron, vaikkei hän enää olekaan nuori."
"Nuori en ole, mutta en suvaitse kenenkään hyppivän silmilleni senvuoksi", murisi Jeanne Fleuron. "Minä täytän velvollisuuteni, ja siitä minä saan säännöllisesti palkkani kuninkaallisesta puutarhavirastosta. Ihmisen täytyy elää."
"Jeanne Fleuron", huusi eräs irvihammas, "sinulla on sama ristimänimi kuin suurella Pompadourilla. Miksikäs siis vihoittelet hänelle? Teillä on sama suojeluspyhimys."
Jeannen mustat silmät salamoivat.
"Kuolema ja kirous sille, joka minulle tämän nimen antoi!" sähisi hän.
Pieni kähertäjänapulainen, joka ei enää sietänyt kuunnella karkeaa häväistyspuhetta markiisittaresta, oli vetäytynyt huoneen äärimmäiseen päähän istumaan spinetti pahaisen ääreen. Hän käsitteli sitä aika näppärästi ja sai rämisevistä kielistä esiin erään Rameaun uuden laulun, joka parhaillaan oli muodissa.
"Maltahan, nuori mies", huusi Tourbillon, joka jo oli kovasti juopunut."Jollei korvani petä, sopii tuo sävel toisiinkin sanoihin."
Ja hän alkoi pajattaa käheällä äänellä:
"Jadis c'étoit VersailleQui fixoit le bon goût;Aujourd'hui la canaille…"
Samassa muut yhtyivät:
"Règne et tient le haut bout.Si la cour se ravaleDe quoi s'étonne-t-on?N'est-ce pas de la HalleQue nous vient le poisson?"
"Que nous vient le poisson", kiljui kuoro toisen ja vielä kolmannen kerran.
Vain pieni kähertäjänapulainen, Margot Zanelle ja vanha puutarhuriZanelle eivät ottaneet osaa rähinään.
* * * * *
Hovin ulkopuolella kierteli silloin tällöin puheita, että markiisittaren vallan päivät ovat luetut. Kun joku Jeannen uskollinen ystävä saattoi tällaisia huhuja hänen korviinsa, hymyili hän pilkallisesti ja keikautti voitonvarmana taaksepäin kaunista päätään.
Kuka heistä oli kyllin tarkka näkemään, minkälaisia hedelmiä hänen ponnistelunsa tehdä itsensä — välttämättömäksi kuninkaalle todellisuudessa olivat kantaneet? Kuka heistä edes aavistikaan, miten täydellisesti hän hallitsi Ludvigia, miten hänen vaikutusvaltansa, kasvoi päivä päivältä?
Tätä nykyä ei ollut olemassa enää ainoatakaan tärkeätä valtiollista tapausta, joista kuningas ei olisi neuvotellut markiisittaren kanssa, ennenkuin hän käsitteli asiaa yhdessä asianomaisen ministerin kanssa. Kuningas tutustutti hänet parlamenttiehdotuksiin ja kysyi häneltä neuvoa joka kerran, kun jokin virka oli täytettävä, ja yhä harvinaisemmiksi kävivät tapaukset, jolloin markiisittaren ehdokkaita ei otettu huomioon.