Ensi kerran elämässään ei ovela monsieur Lebel tiennyt, mitä tehdä tai olla tekemättä.
Äskeisenä ensimmäisenä iltana Bellevuessä hän oli lujasti päättänyt ryhtyä erääseen toimeen, joka oli ollut hänen asianaan ennen kuninkaan käsittämättömän pitkäaikaista rakkautta madame de Pompadouriin, toimeen, jota hän oli erittäin halukkaasti harjoittanut useita kertoja vuodessa, toisinaan myös useita kertoja kuukaudessa, vieläpä useita kertoja viikossakin.
Kuninkaan äkkiä elpynyt hyvätuulisuus ja se seikka, että Lebel sai useammin jäädä kotiin kuin päästä Bellevuehyn, sekä markiisittaren uudestaan terveeltä ja onnelliselta näyttävä ulkomuoto olivat saattaneet hänet kahden vaiheille.
Turhaan hän oli kääntynyt madame du Haussetin ja tohtori Quesnayn puoleen. Kumpikin näistä oli ja pysyi sietämättömän salamyhkäisenä.
Monsieur Binet, joka muuten oli varsin avulias virkaveli, oli antanut aivan jyrkästi kieltävän vastauksen.
Hän ei voinut millään muotoa unohtaa piispan ripitystä eikä hänen korkeutensa dauphinin ynseyttä, jota oli kestänyt kuukausittain.
Sisimmässään Binet oli ylpeä aikaansaamastaan. Hän paistatti päivää, joskin tarpeellisen loitolla, tuon Pompadourin sädekehässä, jonka ensimmäiset askeleet Hôtel des Chèvresistä hän niin taitavasti oli opastanut Versaillesiin, mutta hän oli päättänyt kerta kaikkiaan karttaa joutumasta minkäänlaisiin juoniin. Hän menetteli kuten kuningas, joka ennen kaikkea tahtoi olla rauhassa.
Lebel oli ajatellut tutkistella madame d'Estradesia. Mutta hän oli kohta taas luopunut tästä ajatuksesta. Tämä nainen, joka oli sielunsa syvintä sopukkaa myöten kavala ja valehteleva, olisi vain sanonut sen, mikä soveltui hänen omiin ja ministerin salavehkeisiin.
Mutta Lebel ei tahtonut antaa johtaa itseään harhaan eikä panna vaaranalaiseksi kuninkaan luottamusta.
Hän tutki innokkaasti herransa kasvonpiirteitä. Jos ne olivat jurot ja äreät, niin se ei vielä merkinnyt että aiheena olisi ollut välien kylmeneminen markiisittareen.
Oli olemassa muitakin syitä otsan rypistämiseen. Pariisissa ja maaseuduilla kuului kovaäänistä napinaa. Bellevue ja Sèvres olivat antaneet siihen uutta yllykettä.
Pilkkakirjoituksia ja ivakuvia ilmestyi ehtimiseen.
Parlamentti kokosi myötäänsä uusia vaikeuksia kuninkaan tielle.
Ministerejä ei saatu vetämään yhtä köyttä. Jesuiitat eivät ainoastaan lietsoneet uskonnollisen vihan tulta, vaan herättivät yhä kiusallisempaa huomiota myöskin kauppapoliittisessa suhteessa. Kulki omituisia huhuja heidän Martinique-saarella olevasta kauppahuoneestaan, jonka he olivat perustaneet muka lähetystyön turvaamiseksi ja joka yhä enemmän veti puoleensa kaikki tavarat, mitä läheiset Länsi-Intian saaret tuottivat.
Pompadour oli oikeassa, kun hän halusi päästä heidän kimppuunsa.
Hän oli saartanut Bellevuen rautarenkaalla, jota ei yksikään mustakaapu uskaltanut murtaa.
Herra Lebel tarttui nenäänsä. Tuo Bellevue oli haitallinen tekijä, joka vaikeutti hänen laskelmiaan. Versaillesissa vakinaisesti asuessa tahi matkoilla ollessa, jolloin hän aina saattoi kuningasta, olisi huomioiden ja johtopäätösten teko melkoista helpompi.
Nyt kuningas oli useina päivinä kohta päivällisen jälkeen palannutBellevuestä Versaillesiin entistä umpimielisempänä.
Lebelistä hän tuntui taas samanlaiselta tuppisuiselta, ikävystyneeltä Fleury-oppilaalta, jollainen hän oli ollut silloin, kun Lebel oli tullut hänen palvelukseensa. Hänen kanssaan ei voinut ensinkään keskustella. Öisin hän heittelehti levottomana edestakaisin sängyssään, puheli itsekseen ja huokaili, soitti myötäänsä ja pyysi makeisia, korppuja ja limonaatia. Ehkäpä Lebelin aika olikin tullut!
Kamaripalvelija istui etuhuoneessa ja antoi ajatustensa vapaasti toimia.
Olihan lähettyvillä se vaaleanpunertavatukkainen pikku ompelijatar, Dagén tyttärentytär. Pikkuinen, pirteä olento, jolla oli ihastuttava vartalo ja mitä sievimmät pikku jalat. Mutta hän oli liian lähellä hovia sieur Dagén tähden. Kielikellot saisivat vettä myllyynsä, ja Pompadourhan näki sekä seinien että ovien läpi.
Entä Lise Breton, hänen pesijättärensä tytär?
Ei, hän oli liian kömpelö ja jokapäiväinen käytökseltään.
Pikku Babette? Hän taas oli liian laiha ja latuska kuin lauta!
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Pariisiin! Hän oli tänä pitkänä väliaikana kokonaan vieraantunut toimestaan.
Juuri kun Lebel oli lähtemäisillään makuuhuoneeseensa, joka oli kuninkaan makuuhuoneen vieressä, johtui hänen mieleensä uusi ajatus.
Hän muisti, että hän oli linnan lähistöllä usein tavannut erään nuoren, kauniin Saint-Cyrin luostarikoulua käyvän tytön; tämä oli juuri sitä laatua, joka miellytti kuningasta. Neitonen kulki aina unelmiinsa vaipuneena. Hänen houkuttelemisensa linnaan ei kai olisi kovin vaikeaa!
Seuraavana aamuna, niin pian kuin kuningas oli noussut ylös, alkoi ovela Lebel koettaa onneaan. Hänellä oli tosiaankin hyvä onni. Aivan kuin sattumalta hän kohtasi kauniin tyttösen sillä metsätiellä, jolla hän usein ennenkin oli hänet tavannut.
Lebel puhutteli tyttöä kohteliaasti ja esitti itsensä.
Kun tyttö kuuli, että herra Lebel oli kuninkaan lähimmän seurueen jäseniä, suurenivat hänen ihanat, lempeät silmänsä. Tuhansia kysymyksiä tulvi raikkailta huulilta ja hän pyysi innokkaasti saada vain kerran nähdä kuninkaan, Ludvig rakastetun, kasvoista kasvoihin.
Lebel hymyili ystävällisesti ja arveli armollisesti, ettei pyyntöä liene mahdoton täyttää.
"Voi, hyvä herra, kuinka se voisi käydä päinsä? Kuinka voi sellainen tyhmä ja mitätön tyttö kuin minä olen saada nähdä kuninkaan?"
Lebel tarkasteli tyttöä hyvillä mielin. Hän oli niin nuori ja suloinen kuin viaton karitsa. Tuollaisella epäilemättä saisi aikaan yllättävän vaikutuksen. Pitemmittä arveluitta hän pyysi tyttöä tulemaan linnaan jonakuna lähi-iltana. Tyttö hätääntyi ja rupesi vastustelemaan. Silloin pisti kavalan ketun mieleen sanoa, että tytön on käännyttävä kuninkaan almujen antajan puoleen ja pyydettävä tältä avustusta Saint-Cyrin luostarin uutta, tekeillä olevaa alttaria varten. Kaiken muun tyttö saa jättää hänen huolekseen. Hän kyllä pitää huolen siitä, että tyttö silloin saa nähdä kuninkaan.
Nuori tyttö punehtui ja lupasi tulla. Kiitollisena hän suuteli sellaisen herran kättä, joka oli luvannut täyttää hänen elämänsä korkeimman toivomuksen.
Iltapäivällä kahden päivän kuluttua Yvonne Fouquet ilmestyi sykkivin sydämin Versaillesin linnan pihalle. Luostarissa oli häntä hyvästelty tuhansin lämpimin toivotuksin hänen hurskaan tehtävänsä onnistumista varten.
Hän pääsi esteettömästi vahtien ohi, jotka naureskellen kurkistelivat hänen jäljestään. Eräs paashi osoitti hänelle tien niihin huoneisiin, joita tuo ystävällinen herra siellä metsässä oli häntä neuvonut kysymään. Muuan linnanvirkailija, jolla oli komea univormu, katsoi häneen rumasti irvistäen ja vaihtoi omituisen hymyileviä katseita parin ohi kulkevan upseerin kanssa; sitten hän avasi tytölle erään oven, joka vei kapeaan, heikosti valaistuun käytävään. Tässä käytävässä hän vihdoin tapasi ystävällisen, metsässä kohtaamansa herran.
Joskin Yvonne tähän asti oli vavissut levottomuudesta ja neuvottomuudesta, tarttui hän nyt luottavasti oppaansa käteen.
"Tulemmeko nyt hänen majesteettinsa almunantajan luo?"
Lebel hymyili metsähiiden hymyä.
"Minä vien teitä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, olkaa varma siitä! Seuratkaa vain minua, neiti Fouquet, ja tehkää niin kuin minä teille sanon."
Yvonne nyökkäsi mitään vastaamatta. Annettaisiinkohan hänelle alttarirahoja? Saisikohan hän nähdä kuninkaan?
Pitkä käytävä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Vihdoin se päättyi parin askeleen portaisiin; niiden yläpuolella näkyi ovi, jonka hänen oppaansa aukaisi.
Himmeä valo tulvahti häntä vastaan.
Yvonne katseli ympärilleen suurin silmin. Hän huomasi olevansa nelikulmaisessa, tummalla tammella sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden ja ovien eteen oli laskettu vihreät silkkiuutimet. Katosta riippui kultavitjoissa monihaarainen kynttiläkruunu, jossa paloi vain muutamia kynttilöitä.
Ystävällinen herra pyysi Yvonnea istumaan kimaltelevalla brokaadikankaalla verhotulle sohvalle ja odottamaan siinä hetkisen; hän lupasi tulla kohta takaisin ja tuoda mukanaan almunantajan.
Tuska ja hätä valtasi taas nuoren tytön, niin pian kuin hän jäi yksikseen outoon huoneeseen.
Hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa ja pyhää neitsyttä suomaan menestystä hänen hurskaalle aikomukselleen. Hän ei mahtanut sille mitään, että hänen silmänsä rukoillessa levottomasti pälyivät sinne tänne huoneessa.
Eräässä syvennyksessä hän huomasi sängyn, jonka yläpuolelle oli laitettu komea, kullattu valtaistuinkatos. Sen vihreäsamettisia uutimia pitivät kiinni kultaiset jalopeurankynnet. Uuninhyllyllä olevasta kellosta, joka oli tehty hienon hienoista porsliinikukista, kuului seitsemän heleää lyöntiä.
Yvonne säikähti. Viimeistään kello kahdeksan hänen piti joutua takaisin luostariin. Mitähän sanoo sisar Beatrice, joka tällä viikolla on vahdissa? Silloin hän äkkiä kuuli keveää kolinaa. Eräs vihreiden silkkiverhojen takana oleva ovi avautui.
Kookas, majesteetillinen haamu, jolla oli tumma samettipuku, astui sisään. Kynttilöiden valossa välkkyi sininen silmäpari, joista Yvonne oli uneksinut jo lapsena. Täynnä pyhää vavistusta hän vaipui polvilleen kuninkaan eteen.
Ludvig loi kuuman, intohimoisen katseen nuoreen, kukoistavaan olentoon ja ihaniin, kainoa ihastusta hehkuviin pikku kasvoihin.
Lebel ei todellakaan ollut puhunut liikoja!
Kuningas nosti tytön ylös, puristi häntä hetken rintaansa vasten ja kantoi sitten sänkyyn kultaisen valtaistuinkatoksen alle.
Odotuksesta hehkuen hän vetäisi syrjään raskaat samettiuutimet. Hänen ahneet suudelmansa tukehduttivat lapsiraukan kauhunhuudot. Pikku luostaritytön kohtalo oli käynyt toteen.
Ulkona hymyili kevät.
Ikkunan ääressä työhuoneessaan, joka oli puutarhaan päin, istui Jeanne kaivertamassa vaakunaa veli Abelille, tulevalle Marignyn markiisille.
Hän oli hieman hajamielinen eikä oikein tyytyväinen työhönsä, joka ei näyttänyt tuottavan erikoista kunniaa hänen opettajalleen Guaylle eikä ehkä saavuttavan Boucherin hyväksymistä.
Hän kuuli jotakin kolinaa ovelta ja käänsi päätään. Aivan kuin hänen itsearvostelunsa kutsumana oli Boucher ilmoittanut tulonsa.
Jeanne kavahti ylös ja ojensi molemmat kätensä lakeijan takana tulevalle maalarille.
"Te tulette kuin kutsuttuna,cher maître!" huudahti hän nopealla vilkkaalla tavallaan. "Saatte allekirjoittaa sen hylkäävän tuomion, jonka minä itse jo olen langettanut."
Boucher astui pöydän ääreen ja vilkaisi työhön.
"On totta, että te olette saanut aikaan parempaakin, markiisitar. Se johtuu kenties myös aiheesta. Minä olen ottanut mukaani pari lehteä, jotka varmaankin kiihoittavat teitä paljoa kiitollisempiin tehtäviin."
Hän pani pöydälle salkun ja istuutui vastapäätä Jeannea, työntäen syrjään erään Sèvres-maljan, joka oli täpötäynnä jasmiineja, syreenejä ja ruusuja.
"Teidän omia piirroksianne, sepä ei olisi paha! Sillä te itse sittenkin olette paras oma kaivertajanne."
Boucher ravisti päätään.
"Demarteau tekee yhtä hyvää työtä, jollei parempaakin. Hänen piirroksiaan ei voi erottaa alkuperäisistä."
"Saattaa olla, mutta hän ei missään tapauksessa vedä vertoja teille", arveli markiisitar rakastettavasti.
Boucher nauroi.
"Sitä, että minun on maalattava viisitoista tuntia vuorokaudessa ja sitten itse kaiverrettava kupariin, ei voi kukaan vaatia minulta tai saa minua tekemään, ei edes Euroopan kaunein nainen, toisin sanoen madame la marquise de Pompadour."
Boucher avasi salkkunsa ja työnsi Jeannen käteen kaksi paperilehteä.
"Minun muotokuvani!"
"Niiltä ihanilta päiviltä, markiisitar, jolloin teillä oli enemmän kuin nyt aikaa uskollisimmalle vasallillenne."
Markiisitar löi häntä kevyesti olkapäähän timanttikoristeisella viuhkallaan, joka oli kaivertimen ja kuparilevyn vieressä, ja sanoi puolittain keimaillen, puolittain alistuvasti:
"Tehän tiedätte, etten minä kykene niinkuin tahtoisin."
Sitten hän otti Demarteaun piirroksen ja katsoi muotokuvaansa.
Hän nyökkäsi ihaillen.
"Te olette oikeassa, tämä on mestariteos. Hänen uusi tekotapansa ansaitsee ihmettelyä. Häneltä voi oppia paljon. Entä tämä?"
Hän otti toisen paperin, punaliitupiirustuksen, ja avasi sen.
"Ahaa, teidän alkuperäinen piirustuksenne!"
Boucher kavahti ravakasti pystyyn ja asettui markiisittaren taakse.
"Minun alkuperäinen! Maalaus — tietysti —!"
Sitten hän nauroi ääneen.
"Siinä näette suuren, uuden voiton. Totta puhuen saa Demarteau osittain kiittää siitä Louis Bonnetia. Hän on näet kehittänyt uuden värikynällisen kaiverrustekniikan täydellisyyteen."
Boucher istuutui taas markiisittaren eteen ja nautti hänen ihmettelystään ja ihailustaan.
"Niin, olemme astuneet pitkän askeleen eteenpäin. Tällä jäljennystavalla on suuret tulevaisuudenmahdollisuudet taidekaupan alalla, se on arvaamattoman tärkeä edistysaskel, joka takaa kuvaamataiteiden levenemisen kaikkiin kansankerroksiin."
"Olette ehkä oikeassa", sanoi Jeanne. Hän piti vielä kädessään tuota kaunista paperia, joka näytti aivan alkuperäiseltä. "Varsinkin kun maalari itse saa valvoa kaivertajiaan."
"Tietysti se on tärkeintä, että kaivertajat osuvat maalarin erikoiseen tekotapaan. Kerran kerroin teille, että minä aivan nuorena poikana näin Watteaun piirtävän. Silloin oli minun korkein pyrkimykseni ja ainoa ajatukseni jäljitellä häntä kuparilevyille ja kankaalle. Minä en ollut ainoa, jolla oli sama kunnianhimoinen halu. Sen omaksuivat monet, etenkin ammattikaivertajat. Siihen aikaan kaiverrettiin Watteauta ja vain Watteauta. Jokainen yritti niin uskollisesti kuin mahdollista mukailla hänen tekotapaansa, ja nämä yritykset ja ne edistysaskeleet, jotka silloin saavutettiin, ovatkin oikeastaan panneet alulle Ranskan kaivertamistaidon loistokauden."
Jeanne oli kuunnellut tarkkaavaisesti maalaria, yrittämättä kertaakaan keskeyttää häntä. Hänellä oli ollut harvoin tilaisuus puhella tämän kanssa kahden kesken, ja perin vilkas maailmanmies oli harvoin halukas syventymään mihinkään vakavampaan keskusteluun.
Tänään hän ei näyttänyt tahtovan puhua mistään muusta kuin taiteestaan.
Hän pani molemmat paperit takaisin salkkuunsa ja otti sieltä erään uuden piirroksen, jonka ojensi markiisittarelle suoraan työpöydän yli.
"Minä tahtoisin antaa teille erään tehtävän, joka soveltuu teidän taiteilijaluonteellenne paremmin kuin vaakunaoppi. Minä näet olen aivan varma siitä, markiisitar, että teidän kaivertimenne luo pienen taideteoksen."
Jeanne katsahti häneen iloisin silmin.
"Jos molemmat opettajani ovat minulle esikuvana, niin kai se käy, joll'eivät vain kaikki hyvät hengettäret äkkiä hylkää minua. Tämähän on piirros teidän Amoristanne, jonka mukaan Guay on leikannut karneolinsa syvennettyine kuvioineen?"
Boucher nyökkäsi ja nousi lähteäkseen.
"Minulla ei, ikävä kyllä, ole enää aikaa, rakkakin markiisitar. Mallit odottavat. Ryhtykää nyt vain iloisesti työhön! Kyllä se onnistuu. Milloin saan odottaa teitä istuntoon?"
"Toivottavasti ensi viikolla."
Boucher suuteli Jeannen kättä, joka hänestä oli kauniin naiskäden ihanne, ja saatatti itsensä lakeijalla vaunuihinsa.
Jäätyään taas yksikseen Jeanne istui hetkisen ajatuksissaan ja katseli uutta tehtävää, joka tuntui hänestä erinomaisen houkuttelevalta. Sitten hän aukaisi ikkunan ja katsoi alas puistoon, josta kuului raikkaita lapsenääniä hänelle asti.
Ne kuuluivat viikunapuutarhan takaa, missä Alexandra leikki nuorenLucin herttuan, madame de Vintimillen pojan kanssa.
Jeanne katseli hetken aikaa kauniita lapsia ja hymyili. Uudestaan heräsi hänessä halu ja toivo yhdistää nuo lapset pariksi — kuninkaan poika ja hänen tyttärensä!
Mikä uusi voitto!
— Minun lapsenlapsistani tulee sekä minun että kuninkaan näköisiä. Tämä liitto, jonka minä vielä kerran saan nähdä, on elämäni onni. —
Näin hän oli usein ajatellut. Mutta nyt eivät hänen ajatuksensa olleet kokonaan kiintyneet tähän toivomukseen.
Boucher oli hyvin virkistävästi vaikuttanut hänen mielialaansa, mutta kun taiteilija oli mennyt, vaipui hän uudestaan levottomiin ajatuksiinsa.
Hän kuunteli myötäänsä sisähuoneisiin päin, eikö kuningas kohta kuuluisi tulevan.
Ludvig oli tänä aamuna palannut väsyneenä ja alakuloisena Versaillesista ja vähän aikaa puistossa käveltyään käynyt nukkumaan. Mutta Jeanne tahtoi saada hänet hyvälle tuulelle, sillä paitsi avioliittosuunnitelmaa hänellä oli sydämellään eräs toinenkin asia, josta oli parempi keskustella Bellevuen hiljaisuudessa kuin Versaillesissa.
Jeanne katsoi ajatuksissaan eteensä. Yhteen vetäytyneet kulmakarvat, nenän yläpuolella oleva ryppy ja vakava ilme hänen kasvoillaan vaikuttivat, että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Rasittava työskentely viime vuosina, raskas tehtävä mukautua kuninkaan alituisesti vaihteleviin mielialoihin ja lakkaamaton äänetön taistelu kaikkia vastustajia vastaan olivat jättäneet näkyviä jälkiä.
Hän kavahti levottomana seisaalle ja käveli edestakaisin huoneessa.
Eräs uusi ajatus, joka oli askarruttanut hänen aivojaan jo useita kuukausia ja jolle hän vihdoinkin tahtoi saada kuninkaan kallistamaan korvansa, piti häntä kuumeisessa jännityksessä.
Se koski sen jalon työn jatkamista, jonka Ludvig XIV oli madame deMaitenonin vaikutuksesta pannut alulle Saint-Cyrissä, nimittäinInvalidi-palatsin suurentamista.
Jeanne oli jo laatinut päässään valmiiksi suunnitelman sotakoulua varten sodassa kaatuneiden tahi virassa vahingoittuneiden upseerien pojille. Hän oli vanhojen ystäviensä Pâris-veljesten kanssa seikkaperäisesti keskustellut tästä aikeesta, ja se oli paljoa lähempänä hänen sydäntään kuin moni muu asia, josta hän huolehti.
Hän oli lähettänyt Pâris-Duverneyn Saint-Cyriin tutkimaan Invalidi-palatsia. Hän oli kehoittanut tätä yksissä neuvoin hänen veljensä kanssa tiedustelemaan sopivaa paikkaa; Gabrielin kanssa, johon hän ehdottomasti luotti jo tämän isän ja isoisän tähden, hän oli perinpohjin puhellut rakennussuunnitelmista. Mutta mitäpä hyötyä kaikesta tästä on, jollei kuningas suostu hänen ehdotukseensa?
Jeanne istui taas ikkunan eteen ja kumartui katsomaan siitä ulos. Lapset kävelivät käsikkäin. Ihastuttava pari. Kaunis poika oli ilmetty isänsä.
Käsi laskeutui Jeannen olkapäälle. Kuningas oli tullut.
Hän näytti nukkuneen tarpeekseen, oli iloisen ja tyytyväisen näköinen. Jeanne aikoi pyytää Ludvigia ryhtymään heti työskentelemään hänen kanssaan. Mutta Ludvig keskeytti hänet samassa ja ilmaisi haluavansa lähteä kävelemään puistoon.
— Olkoon menneeksi, — ajatteli Jeanne, — ensiksi siis tyttäreni onni ja sitten sotakoulu! Eihän järjestys paljoa merkitse. —
Jeanne vei kuninkaan viikunapuutarhaan ja huomautti hänelle lapsista. Nämä istuivat vierekkäin penkillä, pistivät nauraen ja ilakoiden tuoreita hedelmiä toistensa suuhun ja söivät lisäksi vehnäleipää ja makeita korppuja, joita hovileipuri oli käynyt heille tuomassa.
"Heistä tulisi kaunis pari, sire. Eikö teidän majesteettinnekin ole samaa mieltä?"
Kuningas meni lasten luo mitään vastaamatta. Hän rupesi kujeilemaanAlexandran kanssa.
Poikaansa hän ei katsahtanutkaan. Hän tarttui kauniin tyttösen ruskeihin kiharoihin, sieppasi häneltä viikunat ja pisti ne omaan suuhunsa.
Jeanne yritti vielä kerran kääntää kuninkaan huomion pikku herttuaan, jonka koko olento samoin kuin kasvot ilmeisesti muistuttivat kuningasta.
"Katsokaapa, teidän majesteettinne, luulisi näkevänsä edessään hänen isänsä. Ottakaa hänet syliinne, sire. Hän on tosiaankin hyvin suloinen."
Ludvig hymähti ivallisesti.
"En tiennyt, että olette niin tuttu kreivi Lucin kanssa. Mutta jos otan jonkun syliini, niin tahdon ainakin alkaa neidistä."
Alexandra lensi kiltin sedän kuninkaan kaulaan. Pikku herttua sai tyytyä vain kylmään syleilyyn.
Jeannen silmiin kihosi kyyneliä. Hän tiesi, vaikkakaan ei tuntenut eikä osannut arvata syitä, että kun kuninkaan kylmä ja virallinen puoli tuli näkyviin, silloin ei hänen itsepäisyydelleen mahtanut mitään.
Jeanne heitti sikseen avioliittosuunnitelman, mutta häntä ei myöskään haluttanut tänään puhua sotaopistostaan.
Hän tarjosi kuninkaalle hienon päivällisen, jossa päätekijöinä olivattruite du lac de Genèvejaomelette royaleeikä yrittänyt saada häntä jäämään luokseenkaan, kun kuningas kohta aterian päätyttyä käski toimittamaan vaununsa, vaan huokasi helpotuksesta kuullessaan vaunujen vyöryvän pois.
Suuttuneena itseensä Ludvig heittelehti puoleen ja toiseen vaunujen patjoilla. Hän ei voinut käsittää, miksi oli niin alakuloinen.
Madame de Vintimillen poika ja Jeannen tytär, ei, sitä hän ei tahtonut. Alexandra, josta hän sydämestään piti, ei saanut hänen eläissään muistuttaa hänelle niistä seikoista eikä niistä henkilöistä, jotka mieluimmin saivat olla unohduksissa. Mutta eihän ollut ensinkään tarpeellista loukata markiisittaren tunteita kylmällä ivalla. Hän oli ollut hyvin iloissaan päästessään Bellevuehyn. Nyt hänen täytyi palata sieltä kotiin saamatta vähääkään mielenhauskuutta.
Versaillesissa häntä odotti parhaimmassa tapauksessa mitä julmin ikävystyminen. Yvonnesta ei ollut enää pitkään aikaan ollut puhetta. Hän oli ollut vain muutamien päivien huvi. Eikä se itse asiassa ollut mitään huviakaan, sillä luostaritytön kyyneleet ja tuska lankeemuksesta olivat haihduttaneet lyhyiden hetkien nautinnon.
Lebel oli vienyt tytön viikon kuluttua maaseudulle erään sukulaisensa luo, joka oli tottunut tällaisiin arkaluontoisiin toimiin.
Äkkiä kuningas itse katkaisi synkät ajatuksensa.
"Takaisin", huusi hän ajajalle, "ja anna mennä minkä hevoset jaksavat!"
Jeanne ei ollut uskoa silmiään, kun kuningas vajaan puolen tunnin kuluttua saapui takaisin Bellevuehyn.
Hän hymyili kuninkaalle, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt ennemmin itkeä kuin nauraa.
"Mikä iloinen yllätys, sire."
Ludvig vei hänet nopeasti sisälle ja suuteli häntä.
Lapsista kuningas ei puhunut. Mutta hän istuutui Jeannen kirjoituspöydän ääreen ja sanoi rakastettavasti:
"Sinä tahdoit työskennellä yhdessä minun kanssani. Minä olen valmis."
Silloin Jeannekin sai takaisin hyvän tuulensa.
Nopeasti ja selvästi, vilkkaalla ja perinpohjaisella tavallaan hän selitti sotaopistoa koskevan ehdotuksensa.
Tuntiessaan tarvetta korvata Jeannelle myttyyn menneen naimasuunnitelman, Ludvig osoitti suurempaa lämpöä, huomiota, jopa päättäväisyyttäkin kuin tavallisesti, kun nyt tuli puheeksi uuden koulun perustaminen.
Hän näytätti itselleen Gabrielin piirustukset ihanine majesteetillisine julkisivuineen, luki Pâris-Duverneyn raportit ja kustannusarvion ja lupasi muutamien päivien kuluttua käydä Pâris-veljesten ja veli Abelin kanssa katsomassa sitä paikkaa, mihin rakennus aiottiin sijoittaa.
Myöhään samana iltana markiisitar kirjoitti Pâris-Duvernaylle, että hän oli saanut kuninkaan suostumaan suureen yritykseen.
Alexandran naimiskaupan suhteen hän pian yhtyi erääseen toiseen, joskaan ei niin loistavaan ehdotukseen kuin edellinen oli.
Chaulnesin herttua, joka oli hänen uskollisimpia kannattajiaan, lupasi hänelle poikansa, Pecquignyn herttuan, niin pian kuin Alexandra täyttää neljätoista vuotta. Avioliittosopimuksen allekirjoituksen tapahduttua nuori tyttö saisi aateliston keskuudessa vallitsevan tavan mukaan palata vielä L'Assomptioniin, kunnes saavuttaisi avioliiton lopullista päättämistä varten vaadittavan iän.
Sillä välin herttua lupasi hankkia pojalleen jonkun sellaisen edullisen viran, jonka Ranskan kuuluisimpien sukujen jälkeläinen voi hyvällä syyllä toivoa saavansa.
Alexandra herttuattarena! Se oli markiisittaren kunnianhimoisten toiveiden korkein päämäärä!
Kiinalaisessa salissa harjoitettiin innokkaasti kevätkauden viimeistä näytäntöesitystä.
Harjoituksen alaisena oli Jean Jacques Rousseaun ooppera "Le devin de village", vaikka Rameau, joka ei milloinkaan ollut erikoisen myötätuntoinen Rousseaulle, piti varsin vähäarvoisena tätä kappaletta. Kun kuitenkin markiisitar aikoi näytellä "Colinin" osaa, oltiin varmoja, että kuningaskin kallistuu asian puolelle.
Madame de Marchaisin osana oli "Colette" ja monsieur de la Sallen osana "Le devin". Viimeinen näytös aiottiin päättää suurella ilotulituksella näyttämöllä.
Näytäntö sujui ohjelman mukaisesti.
Jeanne saavutti "Colinillaan" tavattoman menestyksen.
Kaikki kiittivät hänen ääntään, joka ei ollut pitkiin aikoihin kaikunut niin raikkaana kuin tänään, hänen taiteellista lausumistaan, hänen hiottua näyttelemistään ja erikoisia kallisarvoisia pukujaan.
Kuningas suuteli hänen kättään ja lausui hänelle ylenmäärin kohteliaisuuksia.
Silloin kun kuningatar tai prinsessat eivät olleet Bellevuessä, Jeanne istui pöydässä kuninkaan vieressä. Niinpä nytkin. Kuningas nosti juuri lasiaan juodakseen Jeannen äskeisen menestyksen maljan, kun äkkiä syntyi häiriö.
Etuhuoneessa oli ovi avautunut.
Eräs markiisittaren lakeija kohotteli olkapäitään ja koetti estää muuatta kuriiria syöksymästä saliin.
Kuningas, joka istui vastapäätä ovea, oli nähnyt kaikki. Hän antoi merkin palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka istui lähinnä häntä.
Noaillesin herttua riensi ovesta ulos ja sulki sen jälkeensä. Hetken kuluttua hän palasi näköjään levottomana.
Hän astui kuninkaan ja Contin prinssin väliin ja sanoi kuiskaten:
"Pikasanoma rouva markiisittarelle. Neiti d'Étioles on vaarallisesti sairastunut luostarissa."
Kuningas pelästyi. Pikku Alexandra, josta hän niin paljon piti, vaarallisesti sairas!
Jeanne ei ollut huomannut juuri mitään siitä, mitä oli tapahtunut.
Hän oli kiintynyt vilkkaaseen keskusteluun Machaultin kanssa, jolle hän kertoi säteilevin kasvoin, miten nopeasti hänen sotaopistonsa edistyi.
Ennenkuin Ludvig ilmaisi mitään markiisittarelle, käski hän herttuaa kuiskaten toimittamaan kaikkein nopeimmilla hevosilla henkilääkärinsä Senacin ja kirurgi La Martinièren L'Assomptioniin, panettamaan vaunut valmiiksi markiisitarta varten ja ilmoittamaan asiasta madame du Haussetille.
Sitten kuningas nousi pöydästä, tarjosi markiisittarelle käsivartensa ja saattoi hänet siihen pieneen soikeaan huoneeseen, missä Jeanne kerran oli hämmästyttänyt häntä lumotuilla ruusuilla.
Kuningas ei virkkanut mitään ja oli hyvin kalpea. Säikähtyneenä Jeanne kysyi, mitä oli tapahtunut.
"Jotakin, joka saa sinut surulliseksi, lapsi raukkani. Rakas pikkuAlexandramme on sairastunut."
Ludvigin kasvojen ilme, kalpeus ja äänensävy pelästyttivät Jeannea.Hänen rakas lapsensa oli varmaankin hyvin sairas, vaarallisesti sairas.
"Minun täytyy päästä heti hänen luokseen, sire", huudahti hän itkun tukahduttamalla äänellä.
"Vaunut ja madame du Hausset odottavat jo sinua. Jumalan haltuun,Jeanne parkani."
Markiisittaren pukuhuoneessa seisoivat madame du Hausset ja eräs kamarineitsyt valmiina lähtöön.
Jeanne puristi uskollisen Haussetin kättä. Puhua hän ei voinut.
Kamarineitsyt ojensi hänelle harson ja tumman viitan.
Pari minuuttia tämän jälkeen hän oli menossa L'Assomptioniin neljän hevosen vetämissä vaunuissaan.
Menettämättä aikaa kyselyillä Jeanne riensi luostarin kiviportaita ylös toiseen kerrokseen, missä Alexandran pienet huoneet olivat. Aivan oven vieressä pitkässä käytävässä seisoi kaksi nunnaa ja luostarin lääkäri.
Senac, La Martinière ja eräs kolmas henkilö, jonka nimeä ei kukaan maininnut, olivat sairaan luona.
Markiisittaren nähdessään lääkäri asettui sairaan huoneen oven eteen.
"Väistykää! Päästäkää minut!" huudahti markiisitar kiivaasti.
Lääkäri, nuori mies, jolla oli alakuloiset, mustat silmät, pudisti säveästi päätään.
"Hetken kuluttua, rouva markiisitar. Hänen majesteettinsa henkilääkärit eivät anna häiritä tutkimustaan. Minun itseni ja sisarten täytyi poistua heidän tieltään."
Jeanne seisoi ääneti ja puri alahuultaan. Mutta tuokion kuluttua hän työnsi lääkärin syrjään ja astui huoneeseen.
Kapealla luostarivuoteella virui tyttö silmät kiinni. Pienet kasvot olivat kellanvalkeat. Hän oli kuolleen näköinen.
Vihlovasti kirkaisten Jeanne heittäytyi vuoteen yli.
"Ei, ei", voihki hän rajun epätoivon tuskassa, "tämä ei ole totta — minun lapseni — minun ainoa rakas lapseni — sanokaa, että tämä ei ole totta!"
Epätoivoisin, kysyvin elein hän kääntyi lääkäreihin päin.
Senac, joka oli monet tunnit istunut hänen kanssaan kuninkaan sängyn vieressä, kumartui ja sanoi hellävaroen:
"Me emme voineet tehdä mitään, rouva markiisitar. Käsittämätön tauti on arvaamattoman nopeasti temmannut tyttö raukan."
Nyyhkyttäen Jeanne kätki kasvonsa niihin patjoihin, joilla hänen kuolleen lapsensa kiharainen pikkupää lepäsi.
Huoneen perältä kuului värisevää nyyhkytystä.
Lääkärit katsahtivat toisiinsa ymmärtävästi ja poistuivat kuulumattomin askelin kuolinhuoneesta.
Jeanne virui yhä vaipuneena pienen vuoteen ylitse, tavoitellen rakkauden, hellyyden ja epätoivon sanoja.
Vähitellen hän nousi hieman ylös ja hyväili kaunista, kylmää, pientä kättä. Hän suuteli ihanaa, kastajanruskeaa tukkaa.
"Mennyttä, mennyttä kaikki!"
Hän huomasi, ettei hän ollut yksinään huoneessa. Kapean luostarivuoteen jalkopäässä seisoi eräs tummapukuinen, kumarainen mies.
Oliko hän joku lääkäreistä, joka oli tullut takaisin? Oliko hänen luokseen lähetetty pater Anselmus, luostarin pappi? Hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa. Hän ei tarvinnut maallista eikä hengellistä lohdutusta.
Ei kukaan saisi häneltä riistää sitä viimeistä, yksinäistä hetkeä, joka hänen suotiin olla rakkaan pikkuvainajan kanssa.
Jeanne kohosi pystyyn käskeäkseen ulos kutsumattoman vieraan. Kun hän astui lähemmä, huomasi hän, että mies oli Charles Guillaume d'Étioles!
Hän oli Alexandran isä; Jeannella ei ollut oikeutta ajaa häntä pois.
Jeanne kääntyi ääneti. Ei kumpikaan entisistä puolisoista virkkanut pitkään aikaan sanaakaan.
Vihdoin Jeanne kysyi katse jäykästi lapseen kiintyneenä ja äänessä kevyt, kateellinen värähdys:
"Tulitteko tänne, kun Alexandra vielä eli?"
D'Étioles pudisti päätään. Se oli surullinen, kieltävä vastaus.
Kun Jeanne ei puhunut mitään, vaan vaipui taas vuoteen viereen, silmäili mies häntä aroin katsein. Kuinka ihana hän oli vieläkin, tuo nainen, jota hän oli niin suuresti rakastanut!
Tumma vaippa oli valahtanut Jeannen hartioilta. Valkoinen hieno iho välkkyi kuin helmikiilto. Hänen upea, kultaompeleinen pukunsa, säkenöivät timantit ja himmeästi loistavat helmet, hänen rikollisen rakkautensa vastalahjat Ludvig XV:ltä, välkkyivät kuolinhuoneen hämärikössä.
Jäinen tunne kuristi petetyn miehen sydäntä.
Jos hän oli tähän saakka turhaan taistellut tunteitaan vastaan — niin ne kuolivat tänä hetkenä yhtä äkillisesti kuin tuo rakas pikku raukka, jonka taivas niin odottamatta oli vaatinut takaisin.
Nähtyään Jeannen sellaisena kuin hän nyt oli, hänen häpeänsä ja oman häväistyksensä välkkyvää taakkaa kantavana, hän ei enää milloinkaan edes unissakaan tahtonut ojentaa hänelle kättään. Kaikki oli tästä hetkestä pitäen sammunut ja lopussa.
Jeannen äänen kuullessaan hän heräsi äänettömistä mietteistään.
"Kunka se tapahtui?" kysyi Jeanne itkien.
Hiljaa ja maltillisesti mies vastasi:
"Tauti paheni muutamissa tunneissa, hän sai ankaria oksennuskohtauksia, hyvin korkean kuumeen ja vihdoin suonenvedon, joka hänet vei."
Hänkin lysähti kokoon ja nyyhkytti taas.
Jeanne ei lopulta jaksanut kestää hänen äänekästä valitustaan.
Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hampaita kalisutti kuin vilu. Hän pyysi kolkolla äänellä Charlesia jättämään hänet muutamiksi minuuteiksi yksikseen Alexandran luo.
Charles pyyhki silmiään ja läksi kumarassa kuolinhuoneesta.
Jeanne jäi yksikseen lapsensa kanssa, jonka lämmin sydän oli palvovalla rakkaudella ollut kiintynyt häneen, lapsen, joka oli ollut hänen elämänsä ainoa viaton ilo, ainoa todellinen onni. Se, mitä hänellä oli jäljellä, oli velvollisuuksia, ulkonaista loistoa, kunnianhimoa, joka tyydytetyksi tultuaan jätti ainoastaan tyhjyydentunteen, kunnes uusia vallanhimoisia toiveita nousi sijaan.
Kauan hän tuijotti kuolleeseen pikku tyttöön. Yhtäkkiä häntä vihlaisi syyttävä ajatus, ettei hänen olisi tarvinnut antaa lasta luotaan, jollei hän olisi hyljännyt puolisoaan ja jos hän hovielämän tyhjän loiston sijasta olisi elänyt puolison ja lapsen hyväksi yksinkertaisessa porvarillisessa kodissa.
Mutta tämä ajatus haihtui yhtä pian kuin oli syntynytkin. Mitä takeita oli olemassa siitä, että hän olisi toisenlaisissa oloissa voinut pelastaa lapsensa kuolemasta? Monet lapset kuolevat hellimmiltäkin äideiltä. Myöskin madame d'Étiolesina hän olisi pannut tyttärensä luostariin täydentääkseen hänen kasvatuksensa.
Oli käynyt kohtalon isku, jota ei kukaan ollut voinut estää. Hänen oli kestettävä se vaikeroimatta, niinkuin hän kesti ne muutkin rasitukset, jotka oli ottanut kantaakseen.
Mutta kun hän nyt vapisevin polvin nousi, tunsi hän, että tuo kuollut pikku tyttö vei hänen nuoruutensa jäännökset mukanaan kylmään hautaan.
Hän kuivasi kyyneleensä ja silitti kädellään hiuksiaan. Sitten hän avasi oven ja huusi sisään uskollisen Haussetin sanomaan lapselle viimeiset jäähyväiset.
* * * * *
Alexandra d'Étioles, joka oli ollut varma herttuakunnasta, haudattiin suurin juhlallisuuksin ja komeuksin.
Hänet kätkettiin isoäitinsä viereen Vendôme-torin varrella olevan Kapusiini-kirkon komean hautaholvin siihen osaan, jonka La Trémoillen herttua oli luovuttanut markiisittarelle Madeleine Poissonin lepopaikaksi.
Markiisittaren suru koski syvästi kuninkaan sydämeen. Kuningas itki hänen kanssaan ja koetti lohduttaa häntä kaikilla ajateltavilla keinoilla. Kuningatar lähetti paashin tuomaan Bellevuehyn lämminsisältöisen surukirjeen, ja prinsessatkin vakuuttivat osanottoaan. Ainoastaan dauphin pysyi, kuten aina, syrjässä.
François Poisson joutui niin ankaran surun ja epätoivon valtaan kadotettuaan rakkaan tyttärentyttärensä, joka oli ollut hänen silmiensä valo, että hänen terveytensä, joka ei pitkään aikaan ollut enää ollut hyvä, kovasti huonontui.
Vajaan kahden viikon kuluttua sai Jeanne surra häntäkin, joka monista loukkaavista ominaisuuksistaan huolimatta oli kuitenkin pohjaltaan ollut hyvä ja hellä isä.
* * * * *
Jeanne koetti, niin paljon kuin hänen voimansa suinkin riittivät, päästä irti surustaan voidakseen täyttää ne vaatimukset, joita kuningas, hovitavat ja hallitsijakumppanuuden velvollisuudet hänelle asettivat, mutta se jäyti kuitenkin arveluttavasti hänen voimiaan ja kauneuttaan.
Hänen silmänsä himmenivät paljosta itkemisestä ja kadottivat ihanan säteilynsä. Näkyi selvästi, että hän laihtui.
Kasvojen kaunis soikio kadotti armaan pyöreytensä. Hänen terveytensä horjui enemmän kuin milloinkaan ennen. Häntä vaivasi kuume ja yskä. Ne kiihoittavat lääkkeet, joita hän mistään varoituksista huolimatta taas rupesi nauttimaan, vaikuttivat ehdottoman vaarallisesti.
Hovissa ei huomattu pitkään aikaan, että hänen täydellinen kauneutensa oli menossa alaspäin. Hänen loistelias esiintymisensä, suonenisku tahi joskus kevyt ihomaalaus, joka kirkasti kasvojen väriä, vaikutti sen, että häntä yhä edelleenkin pidettiin hovin kauneimpana naisena.
Ainoastaan kuninkaalta hän ei voinut salata sitä, mitä mielellään olisi tahtonut häneltä salata.
Vain hyvin verkalleen Ludvig vieroitti itseään Jeannesta. Päivä päivältä kasvavin kauhuntuntein Jeanne huomasi, ettei kuningas enää ollutkaan entinen intohimoisesti vaativa rakastaja. Usein kului viikkokausia, jolloin hän ei ajatellutkaan käydä Jeannen luona tämän huoneissa. Jeannea jäyti paha aavistus. Tuskallinen pelko, että hän kadottaa kuninkaan, vei hänen ajatuksensa sekaisin. Mitä kuningas tekee silloin, kun ei käy hänen luonaan tavalliseen aikaan? Missä hän on silloin, kun hän turhaan ja sykkivin sydämin odottaa häntä? Onko hän tavannut uuden rakastajattaren, joka osaa paremmin kuin hän kuluttaa kuninkaan aikaa? Vai onko kuningas antautunut vain satunnaisten viettelysten pauloihin? Onko hän valinnut hienostopiireihin kuuluvan naisen, joka on ollut kyllin älykäs ja vaikutusvoimainen syöksemään kenties hänet pois valta-asemasta, vai onko kysymyksessä vain vaarattomia huvitteluja, joihin kuningas on antautunut, suudelmia, joita hän poimii tänään unohtaakseen ne huomenna?
Häh ajatteli päänsä puhki. Hän etsi ja tutki turhaan. Ei mitään silmäänpistävää ollut huomattavissa. Ei kukaan supattanut eikä kuiskannut mitään.
Mutta hänen selkänsä takana saattoi tapahtua paljonkin! Näinköhän madame d'Éstrades voittaa pelissä? Onko de Rohanin prinsessa saavuttanut tarkoituksensa?
Madame du Hausset koetti rauhoittaa häntä. De Brancasin herttuatar, joka yhä oli hänen uskollinen ystävänsä, läksytti häntä aika tavalla. Miehet ovat kerta kaikkiaan sellaisia. Heillä on aina omat aikansa. Rakkauden vilpittömyyteen ei sellainen ylety ensinkään. Mutta jos markiisitar luulee, että intohimoisuus todellakin on haihtunut, niin pitää hänen sitä lujemmin ottein tarttua ystävyyteen.
Eikö hänen äitinsä puhunut samalla tavalla?
Jeanne pakotti itsensä ajattelemaan tyynesti. Hänen täytyi voittaa tuo kuninkaan menettämisen tuskallinen pelko, joka hänestä teki sokean ja kuuron.
Eihän ollut todistettukaan, että kuningas kävi muiden luona aistillisine tunteineen, vaikkei hän käynytkään hänen luonaan yhtä kuumin ja hehkuvin pyytein kuin ennen?
Eikö saattanut olla muita syitä, jotka johtivat kuningasta?
Herttuatar, joka ei ollut ihan samaa mieltä kuin markiisitar, myönsi hänen kuitenkin olevan oikeassa. Surkean levoton Jeanne oli saatava rauhoittumaan.
Hän meni vielä pitemmällekin. Hän antoi Jeannelle sen viisaan neuvon, että tämän on lähdettävä rakastajatarhuoneistosta ja muutettava linnan alakerrassa olevaan asuntoon, josta kuningas oli usein puhellut hänen kanssaan, aikoen luovuttaa sen hänelle erityisenä kunnianosoituksena.
Ainoaltaan kuninkaallista sukua olevien prinssien oli tapana asua siellä.
Satunnaisten seikkojen vuoksi tämä muutos saattoi käydä helposti päinsä, herättämättä kovin suurta huomiota.
Prinsessat saisivat prinsessa Henrietten jälkeen, joka oli äkkiä kuollut mätäkuumeeseen, asuttavikseen muita huoneistoja. Kuningas oli lausunut toivomuksen, että Ayenin herttua puolisoineen asuisi lähempänä häntä. Oli tullut hetki, jolloin oli toteltava de Brancasin herttuattaren neuvoa.
Jeannen oli hyvin raskasta ilmaista kuninkaalle se muutos, jota hän oli ajatellut.
Hänen nousevan loistonsa, Ludvigin hehkuvan rakkauden muistot puhuivat ylhäällä linnan katonrajassa olevien pikkuhuoneiden jokaisesta sopesta! Mutta viisaus voitti. Markiisitar tiesi, että hän voittaisi kuningattaren, prinsessojen, kenties dauphininkin kunnioituksen, jos vapaaehtoisesti luopuisi kuninkaan välittömästä läheisyydestä ja siten antaisi heidän väliselle suhteelleen sellaisen leiman, joka ulospäin näyttäisi pelkältä ystävyydeltä.
Kuningas ei vastustanut ollenkaan tätä aietta, kuten Jeanne oli puolittain toivonut. Nämä muutokset tapahtuivat Versaillesissa nopeammin, kuin oli osattu aavistaakaan.
Ayenin herttua ja herttuatar muuttivat La Pompadourin huoneisiin, prinsessat saivat sen huoneiston, jossa heidän vanhin sisarensa infantinna oli asunut ennen, Jeanne muutti alakertaan, jossa osa Toulousen prinssin ja osa Penthièvren herttuan huoneista sisustettiin häntä varten erittäin komeasti.
Tiesikö Jeanne, kun hän ensi kerran laskeutui levolle kallisarvoiseen purppurasänkyyn, että markiisitar de Montespan oli muuttanut näihin loistohuoneisiin juuri silloin, kun Ludvig XIV oli aikeissa mennä naimisiin madame de Maintenonin kanssa?
* * * * *
Pari kuukautta sen jälkeen, kun Jeanne oli eronnut niistä huoneista, joihin jäivät niin monet hekumallisten lemmenöiden ja ensimmäisten, täyttyvää kunnianhimoa tavoitelevien unelmien muistot, kuningas korotti hänet herttuattareksi ja lahjoitti hänelle taburettioikeuden. Markiisitar nautti tästä lähtien samoja etuoikeuksia kuin herttuoiden ja päärien puolisot. Hän söi kuninkaallisen perheen kanssa kuninkaan juhlapöydässä. Hän istui aamu- ja muissa vastaanotoissa ja kaikissa seurustelutilaisuuksissa ja päivällisillä tuolilla, jota aina kannettiin hänen jäljessään.
Hänen ajopeleillään oli esteetön pääsy kuninkaallisen linnan kaikkiin sisäpihoihin. Hänen osakseen tulivat korkeimmat kunnianosoitukset, mitä kuningas vain voi antaa.
Jeanne otti ne vastaan hyvin sekavin tuntein. Hän oli liian viisas ollakseen ymmärtämättä, että hänen korkeampi arvonsa merkitsi ensi kädessä hyvitystä kuninkaan jäähtyneestä rakkaudesta, että se oli alkua uuteen vaiheeseen, ystävyyden vaiheeseen.
De Brancasin herttuatar oli neuvonut häntä pitämään molemmin käsin kiinni ystävyydestä. Tätä neuvoa hän ei kuitenkaan ollut tarvinnut. La Pompadourin rautainen tahdonvoima auttoi hänet pääsemään tämänkin muutoksen yli. Raskasta oli taistella, kovat hänen ponnistelunsa ja monivaiheinen se menestys, jota hän taistelemalla saavutti.
Ehkäistäkseen parjaajien juonet, temmatakseen herjaajien suusta sanan, ennenkuin se lausuttiinkaan, ja tukehduttaakseen vihollistensa voitonilon jo alkuunsa hän puhui erittäin tyynesti ja näennäisen iloisesti muuttuneista suhteistaan kuninkaaseen, esittäen ne tapahtuneiksi keskinäisen suostumuksen perusteella.
D'Argenson, joka jo näki Pompadourin sijan vapautuneen uutta tulokasta varten — madame d'Estradesista ei kuitenkaan tulisi sellainen — saapui kohta uuden herttuattaren esittelyn jälkeen nauraen rakastajattarensa luo.
"Oletteko kuullut viimeistä uutista, rakas ystäväni? Minä olen sen tänään kuullut Pompadourin omasta suusta, sen siis täytyy olla totta! Markiisitar vannoo kaiken pyhän nimessä, ettei nyttemmin hänen ja kuninkaan välillä ole muuta sidettä kuin ystävyys. Merkiksi uusista, siveellisistä suhteistaan kuninkaaseen hän on poistattanut Bellevuestä rakkautta esittävän veistoryhmän ja antanut Pigallen tehtäväksi esittää hänet omassa persoonassaan ystävyyden jumalattarena."
Molemmat nauroivat ääneen.
"Minä neuvon teitä, rakas ystäväni, että annatte sisarentyttärenne, kauniin Romanet-Choiseulin, astua niin pian kuin mahdollista kuninkaan näköpiiriin. Te itse kai olette lopullisesti luopunut?"
Ministeri sanoi tämän ilkkuvan kirpeään vivahtavasti. Kun hänen asemaansa nähden ei ainakaan tätä nykyä ollut ehdottoman välttämätöntä, että kuningas ottaisi korviinsa madame d'Estradesin rukoiluja, ja tämä nainen, saavuttamatta niin kiihkeästi tavoittelemaansa päämäärääkään, oli mainio urkkija, huvitti häntä nähdä turhamielisen ystävättärensä hyödyttömiä puuhia.
Madame d'Estrades vastasi ilkeästi virnistäen, mistä hänen rumat kasvonsa kävivät entistä rumemmiksi:
"Minua huvittaa nähdä, minkä näköiseksi korkean papiston naama venyy."
Kauan ja hyvällä syyllä haudotuista mielipiteistä on vaikea luopua. Kirkko ei uskonut tahi ei tahtonut uskoa, että mitään muutosta oli tapahtunut, niin paljon kuin sille yritettiinkin sitä uskotella. Turhaan Bernis halusi päästä Venetsiasta kotiin haihduttamaan pienimmätkin epäilyt siitä, ettei kuninkaan ja markiisittaren suhde ollut viaton. Papisto kävi Pompadourin kimppuun uudestaan hiotuin asein.
Jesuiitta-pater Griffet saarnasi väsymättä ja yhä selvemmin vihjauksia ajan tapainturmelusta ja paheellisia muoteja vastaan, eikä hän edes malttanut olla pitämättä kuninkaan läsnäollessa musertavaa saarnaa aviorikoksesta, ja se tuli kohta yleiseksi puheenaiheeksi kautta koko Pariisin ja Versaillesin.
Paljoa enemmän kuin jesuiittain viha huoletti Jeannea se seikka, että kuningas melkein säännöllisesti kuunteli Griffetin saarnoja, vieläpä löi laimin muuten niin tärkeät metsästysretkensä tai siirsi ne, jottei vain olisi jäänyt näistä saarnoista osattomaksi.
Kouristavin tuskantuntein hän kysyi itseltään, oliko tosiaankin tulossa uskonnollinen käänne asioiden kulussa ja oliko kuningas jossakussa niistä äkkinäisistä mielenmuutoksistaan, joita hänen häilyvä luonteensa saattoi milloin tahansa aiheuttaa, laskenut raskaan omantuntonsa papiston käsiin. Kuningatar, dauphin ja varsinkin jesuiitat itse elivät jo siinä varmassa toivossa, että pater Griffetin oli onnistunut kääntää kuningas.
Yleinen mielipide iloitsi tästä muutoksesta.
"Hurskaat ovat säästäväisiä", sanottiin, "ja säästäväisyydellä vain voidaan pelastaa Ranska".
Jeanne suri haikeasti, mutta maailman silmissä hän koetti näyttää iloiselta.
Hän vaivasi aivojaan päästäkseen perille siitä, miten hän voisi torjua vaaran, joka uhkasi riistää häneltä kuninkaan jesuiittain puolelle.
Filosofit, joihin hän oli niin varmasti luottanut, eivät osoittautuneetkaan olevansa hänen valtansa voimakkaita tukia siinä määrin, kuin hän oli aikaisemmin luullut, varsinkaan sen jälkeen kun Voltaire oli muuttanut Fredrik II:n luokse Sanssouciin.
Kauan oli tämä filosofi ollut kahden vaiheilla, lähteäkö Ranskasta ja korkean suosijansa turvista, kunnes viimein se tosiseikka, ettei kuningas halunnut pidättää häntä, samoin kuin hänen vanhan ystävättärensä kuolemakin, sai hänet kuitenkin matkustamaan "raakalaisten ja puoliraakalaisten maahan".
Jeanne tiesi, ettei hän voi kohtakaan, tokkopa enää milloinkaan odottaa vanhaa ystäväänsä palaavaksi.
Sanssouci ja Preussin kuninkaan ystävällisyys kutkuttivat tavattomasti tätä turhamielistä miestä. Ne rahalliset edut, jotka muuten kylläkin säästeliäs hallitsija hänelle soi, tekivät ahnehtivan Voltairen elämän Preussissa miellyttäväksi. Ranska näkyi häneltä unohtuneen.
Tällöin Jeanne sai apua eräästä tapauksesta, joka yhdellä iskulla haihdutti kaikki huolet ja murheet, ja josta hurskaiden puolue aivan varmaan odotti koituvan La Pompadourille kaikkea muuta kuin uuden voiton.
Pariisissa kuoli madame de Mailly, vanhin ja viimeinen Nesle-sisaruksista, joiden käsissä niin kauan oli ollut kuninkaan rakkaus. Madame de Maillyn hellä rakkaus Ludvig XV:een oli ollut voimakkainta ja itsekkyydestä vapainta, mitä ajatella voi.
"Sellainen La Vallière-luonne", oli Jeanne usein sanonut ivallisen säälivästi, "joka pyytää olla rakastettu vain oman itsensä tähden."
Ja niin todella olikin. Madame de Mailly ei ollut päässyt kärsimänsä tappion musertavasta tunteesta, kun kuningas oli kääntänyt hänelle selkänsä. Vaikk'ei hän ollut La Vallièren tavoin paennut karmeliittiluostarin turviin, vietti hän kuitenkin luostarimaista katuvaisen erakkoelämää kaukana kaikista elämän riemuista.
Köyhänhautaus oli ollut hänen viimeinen toivomuksensa.
Odotettiin vain, että tämä kuolemantapaus liikuttavine sivuseikkoineen lisäisi kuninkaan luuloteltua katuvaisuutta ja tempaisisi hänet irti syntisestä, tuhlaavasta jalkavaimosta, joka ei osannut ajatella mitään muuta kuin oman loistonsa lisäämistä.
Mutta odotus oli turha.
Kuningas suri nuoruutensa rakastajatarta vilpittömästi, mutta vielä enemmän sitä kaukaista aikaa, jolloin hän oli ollut onnellinen vainajan kanssa. Mutta tärkeämpi kuin hänen surunsa oli se katkera tietoisuus, että vainaja oli samanikäinen kuin hänkin ja että kuolema ojentelee kylmää kättään yhtä armottomasti kuninkaita kuin tavallisiakin kuolevaisia kohden.
Sen sijaan, että hän olisi irtautunut Jeannesta, hän kiintyi tähän entistä lujemmin. Vain Jeannen luona hän vapautui kuolemanpelosta ja yksinäisyyden kamalista ajatuksista. Vain Jeannen läheisyys loi elämää ja unohdusta.
Jeanne ei ollut ainoa, joka huokasi helpotuksesta, kun vaarallinen murros oli mennyt ohi. Myöskin Lebel alkoi taas hymyillä tyytyväisenä.
Hän ei ollut mielestään ottanut turhaan oppia siitä epäonnistuneesta yrityksestä, jonka uhriksi joutui pikku luostarityttö.
Jos kuningas tahtoo ihmisenä antautua nautintoihin ja huvitteluihin, niin eihän hänen tarvinnut tehdä sitä kuninkaana!
Lebel ei ollut salannut markiisittarelta ajatuksiaan, jotka hän oli osittain ilmoittanut jo Ludvig XV:lle.
Jeanne myönsi tuon nokkelan miehen olevan oikeassa. Niin raskaalta kuin hänestä tuntuikin, täytyi hänen kuitenkin ottaa lukuun kuninkaan eroottiset taipumukset. Oli parempi, etteivät ne saaneet tyydytystään Versaillesin linnassa ja etteivät ne tulleet kuninkaan omalle tilille.
Muuten Jeanne saattoi verrattain helposti päätellä, etteivät ne naiset, joita Lebel voi käyttää kuninkaan luona jossakin salaisessa kohtauspaikassa, voisi olla ylhäisten seurapiirien naisia.
Vanhan Hirvipuiston alueelta, joka oli Ranskan kuninkaiden mieluisa metsästysmaa, oli Lebel keksinyt Saint-Médéric-kadun varrelta, vähän matkan päästä linnasta, erään pienen kauniin talon, joka piili metsistyneen pikku puutarhan suojassa.
Kun kuningas, parannuttuaan hurskaista haaveistaan, oli uudestaan alkanut heittäytyä elämän pyörteisiin, osti eräs hänen salaisista asiamiehistään tuon pienen talon kohtuullisella hinnalla sen omistajalta herra Crémeriltä.
Ostajaksi ilmoitettiin herra Vallet, joka oli tekaistu nimi, ja sennimisenä Ludvig XV päätti kaupan.
Vierustontilla asui Crémerin äiti. Kun hänen talonsa ikkunat olivat Rue des Tournellesin syrjäkadulle päin, niin ei ollut pelättävissä uteliaiden silmiä.
Talo oli niin pieni, että paitsi päähenkilöä siihen sopi vain "kaitsijatar-rouva" ja palvelijatar. Päätettiin, että kuningas käy Hirvipuistossa puolalaisen aatelismiehen, kuningattaren sukulaisen nimellä ja että tämä on muka vierailemassa linnassa.
Lebel päivitteli kovasti, ettei hän ollut ennen keksinyt tällaista piilopaikkaa kuninkaan kuherteluja varten. Ei pikku Yvonne eikä moni muukaan arka pikku lintu, jonka hän oli siepannut satimeensa, olisi varmaankaan pujahtanut niin äkkipäätä ja hädissään pakoon, joll'eivät olisi tienneet olleensa kuninkaallisessa vuoteessa.
Saint-Médérie-kadun 4:ssä kävi kaikki, niinkuin oli laskettukin. Ei vuotanut ainoatakaan kyyneltä, ei kuulunut ainoatakaan hätähuutoa, ei esitetty ainoatakaan suunnatonta korvausvaatimusta.
Niin pian kuin joku nuori tyttö tunsi tulevansa äidiksi, toimitettiin hänet Avenue Saint-Cloudin varrella olevaan synnytyslaitokseen.
Jos lapsi tuli onnellisesti maailmaan, sai se 10—12 tuhannen livren vuotuisen eläkkeen. Äiti sai tyytyä kymmenen tuhannen frangin suuruiseen summaan, lähetettiin maaseudulle ja naitettiin siellä.
Ludvig, joka vuosikausia kestäneen rakkauden ja ystävyyden nojalla oli tottunut ilmaisemaan markiisittarelle kaikki elämyksensä, ajatuksensa ja tunteensa, kertoili avomielisesti seikkailuistaan pienessä piilotalossa. Hänen mieleensä ei edes johtunut, miten katkerasti hänen entisen rakastajattarensa tunteita loukkasikaan, kun hän jutteli sievän Trussonin pullakasta ruumiista ja sen pienistä kuoppasista tahi kun hän kertoi, miten hassusti neiti Robert päpätti kamalalla murteellaan hänen sylissään ja mitä uusia konsteja ja vehkeitä kaunis Armande oli keksinyt lisätäkseen hekumaa.
Joskus kuningas saapui Jeannen luo myöhään illallaSaint-Médéric-kadulta palatessaan.
Jeanne kesti sen, mitä ei voinut muuksi muuttaa. Hänen täytyi antaa kuninkaan kertoa menestyksestään niiden naikkosten seurassa, joihin hän oli ihastunut. Olihan hän, Jeanne, itse ottanut säännöksi, ettei häneltä saisi salata mitään.
Eräänä harmaankoleana syysiltana markiisitar istui viluissaan lieden ääressä. Hän oli kotvan neuvotellut Bernisin kanssa, josta kuningas oli muutamia kuukausia sitten tehnyt ulkoministerin. Hän oli tuonut markiisittarelle Wienissä olevalta Choiseuliltä kirjeitä, jotka sisälsivät tärkeitä tietoja Itävallasta ja Maria Teresialta.
Kaunitz oli niinä kahtena vuotena, jotka hän oli oleskellut Pariisissa Itävallan lähettiläänä, ensimmäisestä päivästä asti työskennellyt käsi kädessä markiisittaren kanssa Itävallan ja Ranskan liiton puolesta, mutta oli saanut väistyä Starhembergin tieltä.
Jeanne mietti juuri erästä uutta kysymystä, joka koski tuota aiottua liittoa ja josta hän aikoi varhain seuraavana aamuna neuvotella Starhembergin kanssa, kun kuningas syöksähti huoneeseen.
Mikä onnellinen sattuma! Nyt hän voi heti kertoa kuninkaalle tuoreimmat tiedot Itävallasta.
Mutta kuningas ei kuunnellut häntä ollenkaan. Hän huusi kiivaasti madame du Haussetia, joka riensi saapuville pienestä sivuhuoneesta; siellä hän oli pakissut poikansa kanssa, joka äskettäin oli saapunut maaseudulta Pariisiin.
"Joutukaa, laittautukaa heti valmiiksi lähtöön, rouva! Teidän täytyy käydä erään onnettoman luona. Toivon, ettei teillä, markiisitar, ole mitään sitä vastaan, että rouva du Hausset viipymättä lähtee Avenue Saint-Cloudille?"
Jeanne ymmärsi heti, mistä oli puhe. Hän hillitsi levollisen herttaisesti kaikki kapinalliset tunteensa ja kehoitti rouva du Haussetia tarkoin toimimaan kuninkaan käskyjen mukaan.
Kuningas loi markiisittareen kiitollisen katseen ja suuteli hänen kättään.
"Te tapaatte Avenue Saint-Cloudin varrelta erään nuoren naisen, joka kohta synnyttää. Hän on erittäin hienotunteinen olento. Tyttö-raukalla on kovat tuskat. Häntä ei saa kohdella vanhan totutun tavan mukaan."
"Teidän on oltava siellä niin kauan kuin läsnäolonne on tarpeen vaatima, Hausset", lisäsi Jeanne.
"Aivan oikein, rakas ystäväni."
"Teidän on myös oltava läsnä kastetoimituksessa", jatkoi markiisitar, "ja ilmoitettava isän ja äidin nimet —"
Kuningasta huvitti tämä odottamaton huomaavaisuus niin kovasti, että hän nauroi iloisesti.
"Luulenpa, että isällä on hyvinkin säädyllinen toimi."
"Häntä rakastavat ja palvovat kaikki, jotka todellisesti tuntevat hänet", lisäsi Jeanne.
Sitten Jeanne meni erään pienen lasikaapin luo ja otti sieltä rasian, jossa oli jalokivisormus.
Hän antoi sen rouva du Haussetille.
"Antakaa tämä sormus kärsivälle äidille ja sanokaa hänelle, että eräs ystävä rukoilee hänen puolestaan."
Ludvig sulki Jeannen syliinsä ja suuteli häntä.
"Kuinka hyvä sinä olet!"
Kuninkaan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän itki tänä hetkenä vilpittömästi, että hänen täytyi tuottaa Jeannelle surua, jonka tämä kärsi niin tavattoman järkähtämättömästi ja sydämen hyvyyttä osoittavalla tavalla.
Sitten Ludvig taas ryhtyi osoittamaan sääliään ja huolenpitoaan tytöstä, joka Jeannen sijasta oli saanut nauttia hänen rakkauttaan.
Hän kiirehti Haussetia lähtemään ja käski häntä ilmoittamaan synnytyksestä Lebelille aivan heti, kun se oli tapahtunut.
Kohta kamarirouvan lähdettyä Ludvig sanoi hyvästi Jeannelle, suudellen häntä hätäisesti otsalle. Hän ajatteli taasenkin vain Saint-Cloud-kadun varrella olevaa tyttöpoloista ja kaikkia niitä riemuja, joita tämä oli hänelle suonut.
Jeanne oli liikutettu ja murheellinen Ludvigin lähdettyä. Kuninkaan odottamaton, inhimillinen sääli yhtä uhriaan kohtaan ihmetytti ja huoletti häntä. Miksi hän ei ollut yhtä hienotunteinen muita kohtaan, kun heidän raskaat hetkensä olivat tulossa?
Eiköhän vain Lebel ole mennyt sen toimivallan ulkopuolelle, jonka hän tälle oli antanut? Eihän hänen ollut saatettava kuninkaan luo muita kuin niitä, jotka syntyperänsä puolesta eivät voisi odottaa erikoista huomaavaisuutta.
Jeannen luulevaisuus oli niin kärjistynyt, että hän päätti pitää tätä ilmiötä valppaasti silmällä.
Kenties hän itse sattuisi löytämään jonkun kauniin tytön, nuoren, hulluttelevan, vaarattoman, jonka mitään pelkäämättä voisi lähettää Saint-Médéric-kadun varrella olevaan taloon.
Unettoman yön jälkeen hän kiiruhti aikaisin aamulla Starhembergin luo. Choiseulin tiedonantojen lisäksi oli Bernisille jo aamulla saapunut uusia. Keisarinna Maria Teresia oli käskenyt kysymään lähettiläältään, oliko hänen, keisarinnan, viisaampi kääntyä Contin prinssin ja tämän välikappaleen markiisitar de Coislinin puoleen vai voiko hän ehdottomasti uskoutua Pompadourille.
Starhemberg, joka tiesi, miten kiintynyt Ludvig XV oli Pompadouriin ja miten tehoton oli kaikkien muiden kuin markiisittaren vaikutusvalta, oli jo ehtinyt lähettää vastauksensa Wieniin, ennenkuin markiisitar saapui hänen luokseen.
Hänellä samoin kuin Kaunitzilla oli kumoamattomia todisteita siitä, että Pompadour oli hyvin halukas edistämään Ranskan ja Itävallan salaista liittoa.
Toinen kysymys oli: oliko Pompadour pelkästään välinpitämätön Preussia ja sen kuningasta kohtaan, vai oliko todellinen viha sukeutunut niistä kohteliaista tervehdyksistä, jotka Voltaire oli aikoinaan vienyt Sanssouciin? Starhembergistä tämä näytti paremmin sielulliselta ongelmalta kuin valtiolliselta kysymykseltä. Hän tunsi olevansa vapaa kaikesta edesvastuusta. Mutta sukkelapäisenä miehenä hän oli sitä mieltä, ettei haittaisi perinpohjin kurkistaa liittolaisen aivoituksiin.
Ministeriöissä ja kuninkaan odotushuoneissa kerrottiin miehestä mieheen, että Voltairen suunnitelma esiintyä viattoman rakastettavana välikätenä Fredrik II:n ja Pompadourin välillä oli ajan oloon vienytkin päinvastaiseen tulokseen.
Fredrikin sanottiin maininneen, ettei sellainen mies kuin Preussin kuningas ollut ensinkään halukas ottamaan huomioon jotakuta demoiselle Pompadouria, varsinkaan jos hän oli röyhkeä ja unohti, mitä oli velkaa kruunatuille päille.
Mutta paljon tärkeämpi kuin nämä hataranpuoleiset huhut oli Starhembergista eräs Voltairen kirje sisarentyttärelleen ja eroamattomalle seuralaiselleen, madame Louise Denisille.
Lähettiläs oli hankituttanut jäljennöksen tästä kirjeestä eräällä salaisella asiamiehellään. Tämä kirje, jos Pompadour tunsi sen, oli aivan varmasti omansa selittämään markiisittaren vihaa Preussin kuningasta kohtaan.
Mutta tunsiko markiisitar sen? Eikö Voltaire joka ei milloinkaan saattanut vaaraan tämän aina uskollisen suojelijattarensa suosiota, olisi mieluummin pitänyt markiisittarelta salassa Fredrikin kaikkea muuta kuin imartelevaa käsitystä hänestä?
Voltairen kirje madame Denisille — joka Fredrikistä oli mitä ikävin nainen — oli seuraavansisältöinen:
Kun minä Compiègnessä sanoin jäähyväiset madame de Pompadourille, antoi hän minun tehtäväkseni viedä Preussin kuninkaalle kunnioittavan tervehdyksensä; rakastettavammalla ja arvokkaammalla tavalla tuskin voitanee tehtävää antaa. Hän sovitti siihen kaiken vaatimattomuutensa ja lisäsi moneen kertaan "jos uskallan" ja "pyydän anteeksi" ja "jos saan ottaa itselleni sellaisen vapauden Preussin kuningasta kohtaan".
Saattaa tuntua siltä, että olen kehnosti täyttänyt tehtäväni. Miehenä ja tuntien Ranskan hovin katsantokannan luulin, että tervehdys otetaan vastaan hyvin. Hän vastasi vain aivan kuivasti: "Minä en tunne häntä."
Starhemberg johti taitavasti keskustelun Voltaireen ja hänen oleskeluunsa Preussissa. Hän puhui kuninkaasta, tämän huilunsoitosta, nerokkuudestaan kuuluisasta seurapiiristä ja Voltaire-ihailusta, josta koitui kunniaa Ranskalle.
Hän puhui kamariherran avaimesta, preussilaisesta ritarimerkistäPour le mérite, 20,000 livren vuotuisesta apurahasta ja vapaasta asunnosta ja ylläpidosta, jota Voltaire nautti Sanssoucissa ja Berliinissä.
Markiisitar kuunteli ääneti lähettilään puhetta.
Hän ei väräyttänyt edes silmäänsä. Ei ainoakaan kauniiden, kalpeiden kasvojen piirre ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen ruumiinsa ja hermojensa sitkeys oli murtunut, mutta rautainen tahdonlujuus pysyi pystyssä.
Jeanne aloitti uudestaan keskustelun siitä, missä Starhemberg oli hänet keskeyttänyt.
"Olisi parasta, herra kreivi, että antaisimme herra de Choiseulin mahdollisimman pian tulla Versaillesin."