* * * * *
Jeanne käski ajajan viemään hänet Rue de Rivolille. Berryerin kehoituksesta hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Pariisissa. Tänään hän ei välittänyt roskaväestä, josta poliisituomari häntä oli varoittanut, eikä varokeinoista suojellakseen itseään raa'alta väkijoukolta.
Hän oli näet saanut eilisestä saakka kokea liian ankaraa mielenliikutusta, kun kuningas oli tullut hänen luokseen suoraan erään rakastajattarensa sylistä.
Hän katseli synkästi eteensä. Hän puri alahuultaan, niin että veri tirskui. Miksi Starhemberg oli puhellut hänen kanssaan Voltairesta ja vihatusta Preussin kuninkaasta?
Tahtoiko lähettiläs tahallaan loukata häntä?
Eikö lähettiläs tosiaankaan tiennyt, kuinka murhaavasti tuo Fredrik oli häntä loukannut?
Mustat hevoset kiitivät eteenpäin pitkin katuja. Lämpimässä syysauringon paisteessa välkkyi vaunujen tulipunainen peite kuin punainen veri.
Ihmiset hyökkäsivät ikkunoihin ja juoksivat oville. He irvistelivät ja puivat nyrkkiä markiisittarelle. Eräästä työmiesjoukosta viskattiin kivi hänen vaunujensa jäljestä. Keskenkasvuisia retkaleita juoksi jonkun aikaa vaunujen kintereillä ja huusi mitä rivoimpia herjasanoja Jeannelle, kunnes hengästyivät. Naiset sylkivät hänen jälkeensä.
Mutta hevoset olivat nopeammat kuin vainoojat.
Jeanne pääsi vahingoittumattomana Rue de Rivolille ja niiden rappujen eteen, jotka veivät hänen vanhan ystävänsä Boucherin atelieeriin.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hänen otsansa kirkastui.
Maalarin ehtymätön optimismi, hänen rento, aina iloinen puhetapansa ja virkeä seura, jota melkein alituisesti tapasi Boucherin luona, houkuttaisi ainakin lyhyeksi ajaksi hänen silmiinsä iloisempia kuvia kuin ne irvikuvat ja kamalasti irvistelevät kasvot olivat olleet, jotka eilisestä illasta saakka olivat häntä vainonneet, kun kuningas oli palannut Hirvipuistosta ja hän itse käynyt Starhembergillä.
Ennenkuin Jeanne ehti avata oveakaan, kuuli hän naurua ja lasien kilinää.
Hän pysähtyi hetkiseksi etuhuoneen kynnykselle antaakseen katseensa nauttia siitä värikylläisestä näystä, joka olisi ansainnut ikuistaa Rubensin siveltimellä.
Korko-ompeleisten Beauvaisin seinäverhojen alla, Lyonin silkillä päällystetyllä turkkilaisella sohvalla istui Boucher kirjavakuvaisessa työpuvussaan, jonka kuosi oli venetsialaisen dooginpuvun jäljittelyä. Nauraen hän piti samppanjalasia erään aivan nuoren, kauniin, puolialastoman tytön uhkuvilla huulilla.
Kreivi Gontaut ja markiisi Chétard, kaksi tunnettua pariisilaista elostelijaa, seisoivat nojaten Verbercktin upeisiin puuleikkauksiin, joiden yläpuolella Boucherin "Kylpevä Venus" ja "Venuksen syntymä" välkkyivät väriloistossaan, ja katsoivat ahnein silmin puolialastomaan tyttöön ja niihin suuriin ja pieniin teatteritähtiin, jotka olivat mukavasti ryhmittyneet mestarin istuimen ympärille ja hänen jalkoihinsa. Vallattoman omituisissa, osaksi kallisarvoisissa, osaksi mustalaisten tapaan repaleisissa puvuissa tämä ryhmä muodosti harvinaisen värileikin. Sormuksilla runsaasti koristettujen sormiensa välissä he pitelivät suuria tummansinisiä ja kellankultaisia viinirypäleitä, joista he silloin tällöin poimivat terttuja ja antoivat niiden kadota maalattujen huuliensa väliin.
Pieni, vallaton seura oli niin omissa oloissaan, ettei se heti huomannut markiisittaren tuloa.
Boucher, joka istui etuhuoneen ovea vastapäätä, huomasi hänet ensiksi.
Nuorekkaan ripeästi antoi viisikymmenvuotias taiteilija keveän taakan solahtaa polviltaan ja riensi Jeannea vastaan.
Hän suuteli Jeannen molempia käsiä eikä osannut kyllin kohteliain sanoin ilmaista iloaan nähdessään markiisittaren vieraanaan.
Herrat kumarsivat syvään, mademoiselle Gauthier, madame Fauvart ja solakka Goldini, suuren oopperan taiteilijatar, suutelivat kunnioittavasti markiisittaren kättä.
Muutamat nuorista tytöistä vetäytyivät kainostellen peremmä huonetta, uskaliaammat suutelivat markiisittaren korko-ompeleisen silkkivaipan ja laahustavan puvun helmuksia. He toivoivat palkkion ylennystä ja rohkeaa hyppyä kuorosta solisteiksi.
Nuori, alaston tyttö, jonka Boucher oli laskenut polviltaan, oli puolittain ujostellen, puolittain keimaillen kietoutunut punaiseen silkkihuiviin ja katsoi uteliaana kuuluisaa Pompadouria, jonka hän tunsi vain kahdesta keskeneräisestä Boucherin luona olevasta muotokuvasta.
Mestari veti tyttösen nauraen lähemmä.
"Ei sinun tarvitse piilotella! Rouva markiisittarella on enemmän taidekäsitystä kuin kaikilla Ranskan kuolleilla ja elävillä maalareilla yhteensä. Kyllä hän ymmärtää, mihin sinä kelpaat."
Boucher kohotti punaista silkkihuivia.
"Sallikaa minun, rouva markiisitar, esittää mademoiselle Murphy, pikku Morfil, joksi me häntä sanomme. Meidän akatemiamallimme nuorempi sisar. Hänen suonissaan on irlantilaista verta isän puolelta. Hän on vielä toistaiseksi pieni neljäntoista ikäinen tipu, mutta aikaa myöten hänestä tulee hyvä."
Boucher loi rakastuneen taileilijakatseen täydellisen sopusuhtaiseen ruumiiseen, uhkeaan, punaisen vaalahtavaan tukkaan ja sinisiin silmiin, jotka säteilivät kuin jalokivet.
"Minkä taulun mallina tämä nuori nainen on?"
Boucher nauroi kyynillisesti.
"Rouva markiisitar tietää, että hänen majesteettinsa kuningatar on tilannut minulta rukouskappeliaan varten 'Pyhän perheen'."
"Kyllä hänen majesteettinsa on siitä puhunut."
"Tämä pieni villikissa on erään henkilön mallina juuri sitä taulua varten."
Yleinen räikeä naurunremu säesti tätä Boucherin selitystä. Olivathan malli ja aihe niin erilaisia!
"Näytäpäs nyt, voitko olla muutakin kuin kaunis, Morfil!"
Boucher tempasi pois tyttöä verhoavat vaatteet. Sitten hän kääntyi herroihin päin.
"Herra markiisi, tehän taidatte olla mainio viulunsoittaja. Ottakaa minun viuluni ja soittakaa pikku ystävällemme pari tanssinsäveltä. Jotakin kaunista, Rameauta tai Lalandea. Uudenaikaisina ihmisinä me olemme Lullin sävelten täysiverisiä kannattajia. Kun rouva markiisitar on vaivautunut tulemaan tänne, niin täytyy meilläkin olla jotakin tarjottavaa hänelle."
Boucher taputti käsiään. Kaikki tekivät tilaa ja muodostivat piirin nuoren tytön ympärille, joka viulun ensimmäisten sävelten kaikuessa alkoi esittää erästä haavetanssia, paremmin rajua ja alkuperäistä kuin taiteen sääntöjen mukaista.
Jeanne, joka oli asettunut istumaan turkkilaiselle silkkisohvalle ruusupuisen seinähyllyn eteen, piti tarkkaan silmällä jokaista ihastuttavan nuoren tytön liikettä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Mitähän, jos hän lähettää pikku Murphyn Hirvipuistoon? Vaatteiden kaupustelijan ja rajasuutarin tyttärenä — tämän oli Boucher selittänyt hänelle — ei tuo tyttönen liene mitenkään niin häikäisevän älykäs eikä tottunut seuraelämän tapoihin, että hänestä koituisi vaaraa kuninkaalle. Tällaisia tyttösiä, jotka eivät olleet saaneet kasvatusta, ei tarvinnut pelätä.
Ensi kerran pitkästä aikaa Jeanne taas hymyili. Niin, hän aikoi matkia Lebelin ammattia. Tuollainen raisu luonnonlapsi on juuri oikeaa ainesta Saint-Médéric-katua varten. Nuorena, naiivina, täydellisesti sivistymättömänä, kauniina ja terveyttä uhkuvana, keimailevana ja taitavana tanssijana hän askarruttaisi kuningasta jonkun aikaa ja pitäisi vaarallisia aineksia loitolla.
Kun tanssi oli loppunut ja markiisi lyöttäytyi keskustelemaan pikku tanssijattaren kanssa, jota hän juotti ja syötti makealla muskottiviinillä ja konvehdeilla, ja kun teatterinaiset ja kreivi olivat hyökänneet samppanjan ja herkkujen kimppuun, joita oli pantu tarjolle viereiseen huoneeseen, vei Jeanne maalarin syrjään.
Koska Hirvipuisto oli jo pitkän aikaa ollut julkisena salaisuutena, ei markiisittaren tarvinnut, varsinkaan vanhalle ystävälleen, ruveta puhumaan asiasta kierrellen kaarrellen.
Luulisiko Boucher, että tuo tyttönen antautuu pyydykseen?
"Epäilemättä. Köyhät vanhemmat, joille on siunautunut viisi tytärtä, ovat varsin kiitollisia rahallisesta hyvityksestä. Murphyn perheen ainoa omaisuus on heidän tyttäriensä kauneus. Ja se, miten tämä omaisuus sijoitetaan, on heistä jokseenkin yhdentekevää", lisäsi maalari kyynillisesti.
"Entä tyttönen itse?"
Boucher viittasi kallisarvoisilla huonekaluilla, aseilla, tauluilla ja gobeliineilla täytettyyn, melkein piilossa olevaan nurkkaan.
Pikku Murphy lojui yhä edelleenkin Jumalan luomassa puvussa markiisi de Chétardin sylissä. Nuori elostelija suuteli säännöllisin väliajoin tyttösen uhkuvia huulia ja vuoroin pisti konvehtipalan hänen häikäisevän valkeisiin hampaisiinsa.
"Voilà, madame la duchesse!"
Jeanne viipyi vielä puoli tuntia atelieerissä. Boucher olisi hyvin mielellään pyytänyt häntä jäämään malliksi, kun hän nyt vihdoinkin oli täällä, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi, että markiisittaren ulkomuoto ei ollut tänään edullinen. Silmät olivat raukeat ja niissä näkyi yövalvomisen jälkiä, iho oli harmaankelmeä eikä ryhti niin joustava kuin tavallisesti.
Sentähden tarjoutui tämä tuottelias, aina työniloa hehkuva mies näyttämään Jeannelle uusimpia taulujaan, hovihenkilöiden muotokuvia ja paria irstasta, uusimuotiseen tapaan maalattua taruaiheista taulua, jonkatapainen laatumaalaus kävi hyvin helposti kaupaksi.
Boucher toi näytteille myöskin muutamia luonnoksia siltä ajalta, jolloin hän oli ollut Karl Vanloon kanssa Italiassa. Ne olivat vielä kokonaan hänen opettajansa Lemoinen makusuuntaan tehtyjä.
Sitten hän kysyi, miten markiisittaren viimeiset kaiverrukset olivat edistyneet. Markiisitar tunnusti, että hän oli alkanut jäljentää muutamia Boucherin Molière-julkaisuun tekemiä kuvia ja aikoi yrittää erästä Watteaun juhlaa esittävää oivallista maalausta.
"Kaikki vain tietysti harjoittelun vuoksi."
Mutta hänen sanansa tuntuivat hajamielisiltä, ja niiden taulujen ylitse, jotka Boucher oli pannut hänen nähtäväkseen, hän näki pikku Murphyn, joka väsyneenä ja kylläisenä oli pyörähtänyt käppyrään kuin pieni murmelieläin ja nukahtanut silkkisohvalle.
Hôtel d'Évreuxin osto Rue du Faubourg Saint-Honorén varrelta oli lietsonut palamaan uuden vihanliekin Pompadouria vastaan.
Tiedettiin, että hän oli suunnattomasti velkaantunut, että kuninkaan vuotuinen avustus ja runsaat rahalahjat eivät lähimainkaan riittäneet kaikkiin hänen ylellisen elämänsä vaatimiin menoihin. Tiedettiin myöskin, että tämä uusi talo, jonka tarkoituksena oli vain ottaa Pompadour vastaan, silloin kun hän kävi Pariisissa, oli maksanut 75,000 livreä, jota paitsi markiisitar oli kallisarvoisesti sisustanut sen kellarikerroksesta kattoon saakka. Oliko kuninkaan tahi valtion, mikä muuten oli yhdentekevä, maksettava tämäkin?
Alinomaa ilmestyvissä häväistyskirjoituksissa syytettiin markiisitarta yleisen hädän kasvamisesta. Häntä häväistiin, missä vain suinkin kävi päinsä. Vietettyään ensimmäisen yönsä Hôtel d'Évreuxissâ hän tapasi uuden talonsa itäiseltä seinältä paperin, jossa oli ruokoton kirjoitus:
Aedes reginae meretricum.
Se oli jo liikaa! Todellakin liikaa!
Mitä hyödytti häntä se, ettei hän enää ollut kuninkaan rakastajatar, että hänen suhteensa kuningattareen, prinsessoihin ja dauphiniin oli mitä parhain ja että hän oli liittänyt tyttäret lähemmä isän sydäntä, sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois rakastajatarhuoneistostaan Versaillesin linnan katonrajasta, jollei yleistä kiihkoa häntä vastaan voisi hillitä? Tiesiköhän hän, että näiden viimeisten häväistysten takana oli suurimmalta osaltaan enemmän kirkko kuin kansa? Oliko odotettavissa, että papisto uudestaan nousee julkisesti häntä vastaan ja yrittää vielä kerran riistää häneltä kuninkaan?
Ei, hän ei aikonut antaa kirkolle aikaa toiseen hyökkäykseen.
Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa ne pimeät kauhunpäivät, jolloin hän jo luuli kadottaneensa kuninkaan.
Oli olemassa vain yksi tie, joka hänelle tarjosi turvan, yksi ainoa tarkoitusperä, joka lupasi hänelle rauhan: Tie oli sovinto kirkon kanssa, tarkoitusperä sija kuningattaren hovissa.
Jos hän pääsisi Maria Leszczynskan hovinaiseksi, niin vihamielinen hyöky häntä vastaan kyllä pysähtyisi.
Hän olisi tahtonut mielellään näytellä katuvaisen syntisen naisen osaa lähentyäkseen kuningatarta, mutta hän tiesi, että vain papit voivat auttaa hänet tuolle luottamussijalle kuningattaren hoviin.
Rautaisen johdonmukaisesti, horjumattoman varmasti hän tarttui uuteen suunnitelmaansa.
Hän ilmaisi kuninkaalle siitä vain sen verran, mikä hänestä näytti välttämättömän tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Kirkollisista pyrkimyksistään hän piti kuningasta tahallaan loitolla. Miksi saattaa kuningas uudestaan välittömiin tekemisiin papiston kanssa? Tätä nykyä veivät kaiken hänen aikansa raisu Murphy ja alituiset riidat parlamentin kanssa.
Kuninkaan puoltosanaa kuningattarelle hän kyllä käyttäisi hyväkseen, niin pian kuin tulisi sopiva aika.
Jeanne valitsi "käännyttäjäkseen" erään säveän jesuiittapapin, jolla oli suvaitsevat mielipiteet.
Hän ei epäillyt, että tämä mies, joka oli tunnettu siitä, ettei hän kiivaillut ajan syntien ja heikkouksien tähden, antaisi hänelle helposti synninpäästön. Tämän julkisen toimituksen valmistamista varten hän alkoi järjestää elämäänsä uusien periaatteiden pohjalle. Hän kävi joka päivä messussa Notre-Damessa, mutta ei istunut sillä suojatulla penkillä, jonka kuningas monia vuosia sitten oli asettanut hänen käytettäväkseen. Ei, hän lankesi polvilleen keskelle kirkon lattiaa kerjäläisten ja köyhien sekaan.
Seurapiireissä hän kertoi jokaiselle, joka halusi kuulla, että hän ajatteli vakavasti sielunsa pelastusta ja että hän rakkaan lapsensa kuoltua oli alkanut syvästi katua elämäänsä ja syventynyt itseensä.
Hänen hurskaasta ulkomuodostaan huolimatta ei hänen puheisiinsa paljoakaan luotettu. Päinvastoin ivailtiin ja arvosteltiin tätä, hänen uutta oikkuaan hyvin rohkeasti hänen selkänsä takana.
Epäiltiin sellaisen henkilön äkillistä mielenmuutosta, joka oli vapaa-ajattelija ja Voltairen ja ensyklopedistien ystävätär. Vai eikö hän enää ollutkaan sitä eikä tätä, sen jälkeen kun Voltaire oli nyrpeänä kääntänyt selkänsä Ranskalle ja jäänyt asumaan Preussin hovissa?
Vasta sitten, kun Pompadour nähtiin joka päivä seurustelemassa isä deSacyn kanssa, ruvettiin uskomaan hänen sanojaan.
Hyväntahtoinen pater tuotti Jeannelle kuitenkin pettymyksen.
Tosin pater toteutti kaikki hänen toivomuksensa sikäli, mikäli oli kysymyksessä lievä ja suvaitseva arvostelu ja suuri taito saada aikaan sovitus tämän maailman menon ja taivaan vaatimusten välillä. Mutta toiselta puolen hänen menettelytapansa oli perinpohjainen ja ikävä. Syntyi pitkäpiimäisiä keskusteluja, jolloin pappi ei evännyt hänen toivomuksiaan eikä luvannut niitä täyttääkään, loppumattomia väittelyjä markiisittaren kannasta filosofiaan ja varovia ja urkkivia kysymyksiä hänen synnillisestä suhteestaan kuninkaaseen.
Jeanne kadotti kärsivällisyytensä. Hän selitti lyhyesti ja jyrkästi rippi-isälleen, että hänen tarvitsi saada kirkon siunaus saavuttaakseen sellaisen sijan kuningattaren hovissa, jota hän ja kuningas halusivat.
Isä de Sacy joutui ymmälle. Hän kajosi hyvin varovasti erääseen arkaan kohtaan, joka nähtävästi jo aikoja sitten oli häntä ajatteluttanut: hän ilmoitti vihastuneelle rippilapselleen, ettei synninpäästöä voisi ajatellakaan, ennenkuin markiisitar tekisi sovinnon puolisonsa kanssa, palaisi katuvana hänen luokseen ja itse pyytäisi herra d'Étiolesilta anteeksi.
Jeanne hämmästyi. Mitään tällaista ehtoa ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. Mutta kuinkahan kävisi, jos Charles rakastaisi häntä vieläkin eikä pitäisi hänen lähentymistään tyhjänä muodollisuutena, vaan sydämen asiana?
Isä de Sacy tarjoutui laatimaan vaikean kirjeen markiisittaren puolesta.
"Kernaasti minun puolestani", vastasi Jeanne lyhyesti ja riensi tiehensä.
Sillä aikaa kun saamaton pappi yritteli sepittää katumuskirjettä, oli Jeanne jo aikoja sitten päässyt pelastavaan ajatukseen. Ennenkuin isä de Sacy oli saanut kirjettä valmiiksi, seisoi Soubisen prinssi, joka oli markiisittaren uskollisimpia ystäviä, Charles Guillaume d'Étiolesin edessä ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä saa madame Pompadourilta kirjeen, jossa tämä pyytää häneltä anteeksi ja lausuu toivomuksen päästä takaisin hänen luokseen.
Prinssi laski isällisin elein kätensä ällistyneen aviomiehen olkapäälle.
"Rakas herra d'Étioles" — prinssin ääni kuulosti verrattain selvään varoittavalta — "minä en tietystikään tahdo vaikuttaa teidän päätökseenne ennakolta tai määrätä, miten teidän on meneteltävä, mutta minä annan teille kuitenkin kaikessa ystävyydessä sen hyvän neuvon, että hylkäätte markiisittaren tarjouksen. Muussa tapauksessa kohtaa teitä kuninkaan erityinen viha."
Samalla prinssi antoi Machaultilta saamansa kirjeen, joka sisälsi osapuilleen samaa ja jonka markiisitar oli varovaisuuden vuoksi antanut hänen ottaa mukaansa.
D'Étioles, joka siitä saakka, kun hän oli kohdannut Jeannen Alexandran kuolinvuoteen ääressä, oli vain katkerasti halveksien ajatellut aikoinaan niin lämpimästi rakastamaansa ja kauan kaipaamaansa puolisoa, olisi ilman tämän varokeinojakin hylännyt lähentelemisyrityksen.
Hän oli tottunut kohtaloonsa ja kantoi sitä tylsän välinpitämättömästi, josta ei mikään eikä kukaan saanut häntä heräämään.
Prinssin puolivirallinen ilmoitus ei tuottanut hänelle pienintäkään sieluntaistelua. Niin pian kuin hän oli ottanut vastaan mainitun kirjeen, riensi hän mitä kohteliaimmin sanoin ilmoittamaan "madame de Pompadourille", että hän antaa hänelle anteeksi kaikesta sydämestään, mutta ei voi ajatellakaan ottaa häntä uudestaan luokseen.
Saatuaan tämän innokkaasti odottamansa vastauksen Jeanne valmistautui lyömään esille viimeisen ja suurimman valttinsa.
Jesuiitoista, jotka eivät milloinkaan antaisi hänelle synninpäästöä, jollei hän palaisi puolisonsa luo, ei hänelle ollut mitään hyötyä asian tällä kannalla ollessa. Mikä estäisi häntä panemasta toimeen sitä kostosuunnitelmaa, jota hän jo kauan oli hautonut?
Nyt oli jo aika laatia pyhälle isälle se kirje, jota hän oli ajatellut vuosikausia, ja jossa hän vyörytti jesuiittain niskoille edesvastuun kuninkaan irstaasta elämästä ja pesi itsensä puhtaaksi kaikista synneistä. Jeanne pani aikailematta tämän ajatuksensa täytäntöön.
Hän kirjoitti:
"Vuoden 1752 alussa minä päätin eräistä syistä, joita ei tässä kannata mainita, osoittaa kuninkaalle ainoastaan kiitollisuuden ja puhtaimman kiintymyksen tunteita ja ilmaisinkin sen hänen majesteetilleen. Samalla kertaa minä pyysin hänen majesteettiaan kysymään Sorbonnen oppineilta ja kirjoittamaan rippi-isälleen, että tämä kysyisi vielä muilta, eikö löydettäisi keinoa, kun hän sitä halusi, miten minä saisin jäädä hänen persoonansa läheisyyteen joutumatta epäilyksen alaiseksi eräästä heikkoudesta, jota minulla ei enää ollut. Kuningas, joka tunsi minun luonteeni, tiesi, ettei hänellä enää milloinkaan ollut mitään toivottavana minun puoleltani, ja hän suostui minun toivomuksiini. Hän toimitti kyselyn oppineilta ja kirjoitti pater Pérussaulle, joka velvoitti hänet eroamaan minusta täydellisesti. Kuningas vastasi hänelle, ettei hänellä ole minkäänlaista tilaisuutta suostua siihen; hän ei halunnut itsensä tähden sellaista asioiden tilaa, joka ei enää antaisi yleisölle aihetta epäilyyn, vaan minun tähteni; hän tarvitsi minut elämänsä onnen ja asioittensa menestymisen tähden; minä olin hänen mielestään ainoa, joka uskalsin hänelle sanoa kuninkaalle niin hyödyllisen totuuden. Kelpo pater toivoi voivansa päästä kuninkaan sielun valtiaaksi ja puhui joka päivä samasta asiasta. Oppineet lähettivät vastauksen, jonka mukaan olisi ollut mahdollista järjestää asia, jos jesuiitat olisivat suostuneet — — —"
Markiisitar ilmoitti vielä hänen pyhyydelleen Benediktus XIV:lle seuraavaa: Tapaukset olivat viime vuosina kehittyneet sellaisiksi, että hän omasta puolestaan oli muutamia kuukausia sitten vilpittömän katumuksen ja kääntymisen kaipuun pakosta ilmoittanut isä de Sacylle noudattaneensa tämän nimenomaista toivomusta tehdä sovinnon puolisonsa kanssa, mutta herra d'Étioles oli tämän yrityksen hylännyt. Hän kuvaili kaunopuheisin sanoin omia ja kuninkaan turhia ponnisteluja kolkuttaa jesuiittain sydämelle ja kuinka hän kaikkialla oli saanut epäävän vastauksen. Kuninkaalla, jolla ei ollut muuta palavaa halua kuin saada täyttää kristityn velvollisuudet, ei ollut siihen minkäänlaista mahdollisuutta, niin että hän vaipumistaan vaipui samoihin hairahduksiin, joista hänet olisi ollut helppo pelastaa.
Markiisitar odotti kärsimättömästi vastausta Roomasta, mutta sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Vihdoin hän lohdutti itseään sillä, että paavi ainakin oli saanut häneltä tietää, millä kannalla jesuiittain vahingollinen vaikutus Ranskassa oli.
Kunnianhimoisesta aiheestaan saada sija kuningattaren välittömässä läheisyydessä — Contin prinsessa oli luvannut hänelle valmistaa kuningatarta edeltäkäsin — Jeanne piti kiinni yhtä lujasti.
Nyt oli toimittava omalla uhalla, ilman kirkon apua.
Hän neuvotteli kuninkaan kanssa jokaisesta siirrosta erikseen siinä shakkipelissä, johon hän nyt aikoi ryhtyä.
"Koeta hellyttää Maria Leszczynskan sydäntä", ehdotti kuningas hieman ivallisesti, "sillä tavalla sinä ainakin pääset pitemmälle kuin vetoamalla hänen järkeensä."
"Mutta näinköhän hänen majesteettinsa kuningatar jaksaa voittaa uskonnolliset epäilynsä?"
Ludvig kohautti olkapäitään.
"Se riippuu siitä taidosta, millä sinä ajat asiaasi; minäkin puolestani koetan mitä voin."
Jeanne ei ollut niin täydellisen voitonvarma kuin aikaisempia päämääriä tavoittaessaan. Hän taisteli keveämmin ja mieluummin älykkään päänsä taatuilla kuin sydämensä epävarmoilla aseilla. Kuitenkin hän ryhtyi taisteluun.
Puolisonsa kirje kädessä hän riensi Fontainebleauhon. Siellä hän vakuutti kyynelsilmin kuningattarelle katuvansa syvästi ja vilpittömästi.
"Olen tehnyt syntiä, teidän majesteettinne, ei kukaan tiedä sitä paremmin kuin minä. Mutta minä olen ollut valmis minkälaiseen katumukseen tahansa. Minunko syyni siis on, että minun mieheni on ollut kuuro kyyneleilleni ja rukouksilleni ja että hän on sulkenut minulta ovensa? Onko minun syyni, ettei kirkko halua armahtaa minua, vaan sulkee korvansa minun katuvilta huokauksiltani?"
Hän oli heittäytynyt kuningattaren jalkoihin ja suuteli hänen hameensa helmoja.
"Ilmoittakaa vain yhdellä sanalla, teidän majesteettinne, että te uskotte minun katuvan."
Helläsydämisen kuningattaren silmiin kihosi kyyneliä. Eikö kristinopin suurimpia käskyjä ole antaa anteeksi katuvalle syntiselle?
"Nouskaa ylös, markiisitar, nouskaa toki ylös, — niin, minä uskon teidän katuvan."
Jeanne kavahti virkeästi ylös.
"Ja teidän majesteettinne täyttää sen hartaan toivomukseni, jostaContin prinsessa on jo puhunut teidän majesteetillenne?"
Maria Leszczynska kääntyi poispäin. Hän nypläili hämillään pitsejä, joilla hänen tumma, laahustava pukunsa oli koristettu. Hänen esiintymisensä oli pidättyvä, ja hänen äänensä oli käynyt kylmäksi, kun hän pitkän, painostavan vaitiolon jälkeen sanoi:
"Sitä sietää ajatella, rouva markiisitar."
Jeanne ymmärsi, että hän tällä kertaa oli saanut epäsuopean vastauksen.Mutta hän ei pitänyt peliä menetettynä. Vielä ei kuningas ollut puhunut.
Myöhään iltapuolella, sellaiseen aikaan, jolloin Ludvig ei ollut vuosikausiin kunnioittanut kuningatarta käynnillään, hän ilmestyi Maria Leszczynskan huoneeseen. Kuningattaren valtasi iloinen hämmästys, ja hän lähetti pois Moncrifin, joka oli istunut hänen luonaan lukemassa Corneillea.
Ludvig suuteli kohteliaasti hänen kättään ja lausui pari tyhjänpäiväistä sanaa. Sitten hän otti puheeksi Pompadourin asian.
Maria Leszczynska säpsähti. Aikoiko kuningas tosiaankin puhua markiisittaren pyynnön puolesta?
Vastoin tapaansa hän äkkiä kuohahti.
"Ei, ei ensinkään, ei mitään siitä! Teidän majesteettinne voi käskeä — minun velvollisuuteni on totella. Mutta koko kuninkaallisen perheen edun nimessä minä pyytämällä pyydän teidän majesteettianne olemaan antamatta minun rinnallani sijaa pannaan julistetulle, miehestään eronneelle vaimolle!"
Ludvig huokasi. Eikö hän siis milloinkaan saisi rauhaa ja lepoa omassa ympäristössään?
Hän olisi mieluimmin kääntänyt selkänsä kiihtyneelle kuningattarelle ja lähtenyt tiehensä.
Mutta tällä kertaa hän tahtoi ajaa asiansa päätökseen. Hän oli velvollinen tekemään sen sekä itseään että markiisitarta kohtaan. Markiisittaren käsitys tilanteesta oli nyt, kuten aina muulloinkin, oikea: jos hänestä tulisi kuningattaren hovinainen, niin oltaisiin heitä kumpaakin kohtaan säälivämpiä; ainakin monet vihamieliset ja parjaavat äänet vaikenisivat.
Ludvig ryhtyi taivuttamaan kuningatarta. Hän kertoi, miten raskasta taistelua markiisitar oli käynyt, miten tiukkaa ja katkeraa vastarintaa hän oli kohdannut joka puolelta. Kuninkaan onnistuikin saada Maria Leszczynska taipumaan rehelliseen päätökseen panna hyvä tahtonsa täytäntöön.
Kolmea päivää myöhemmin oli Jeannella kädessään paperi, jolla hänet oli nimitetty kuningattaren hovinaiseksi.
Mutta Maria Leszczynska virkkoi kyyneleet silmissä ja värisevin äänin lähimmille uskotuilleen:
"Rakkaat ystäväni, minulla on taivaassa kuningas, joka antaa minulle voimia kärsimään vääryyttä, ja maan päällä kuningas, jota minun on aina toteltava."
Muutamia päiviä tämän verrattoman voiton jälkeeni sumeni markiisittaren iloinen mieli uudestaan. Pâris-Duverney ja veli Abel ilmoittivat hänelle, että sotaopiston varsin pitkälle edistyneet rakennustyöt piti varojen puutteen tähden keskeyttää tahi mahdollisesti kokonaan lopettaakin.
Jeanne ei olisi ollut markiisitar Pompadour, jos hän olisi tyytynyt jobinpostiin, joka osui erään hänen rakkaimman suunnitelmansa elinhermoon. Kysymättä mitään kuninkaalta ja vaihdettuaan mielipiteitä Gabrielin kanssa hän kirjoitti ensimmäisen, lämpimän mielijohteen innostuksessa vanhalle ystävälleen Duverneylle kirjeen ja puhalsi sillä uutta eloa sotaopistoa koskevaan asiaan.
"En millään ehdolla, rakas Nigaud, [Hyväilynimi ('tyhmyri'), jota Pompadour tavallisesti hyvin mielellään käytti puhutellessaan Pâris-Duverneytä.] suostu luopumaan niin valmistumaisillaan olevasta yrityksestä, joka tekee kuninkaan kuolemattomaksi, tuottaa hänelle jaloa iloa ja todistaa jälkimaailmalle minun kiintymystäni isänmaahan ja hänen majesteettinsa persoonaan. Minä olen antanut Gabrielille määräyksen lähettää tarpeelliset työmiehet Grenelleen suorittamaan työt loppuun. En ole vielä saanut määrärahojani täksi vuodeksi, mutta minä aion käyttää ne kokonaan käsityöläisten palkkojen maksamiseen. En tiedä, saanko milloinkaan takaisin tätä maksuerää, mutta minä tiedän aivan hyvin, että mitä suurimmalla mielihyvällä uhraisin vaikkapa satatuhattakin livreä noiden poikaraukkojen tähden. Hyvää yötä, rakas Nigaud! Olisi hauska, jos voisitte tulla tiistaina Pariisiin; jollette voi, niin lähettäkää veljenpoikanne minun luokseni kello kuuden seuduilla."
Muutamien kuukausien kuluttua d'Argenson vei neljilläkymmenillä ajopeleillä sotilassaattueessa ja soiton raikuessa ensimmäiset kuninkaalliset oppilaat äsken valmistuneeseen sotaopistoon.
* * * * *
Kuningas oli joutunut aistillisuutensa orjaksi pahemmin kuin milloinkaan ennen.
Madame d'Estradesilla oli täysi syy olla riemuissaan. Ihastuttava Murphy, joka oli jonkun aikaa hallinnut ei ainoastaan kuninkaan aisteja, vaan myöskin hänen sydäntään ja jolle kuningas oli antanut ylenmäärin lahjoja, oli toistaiseksi kadonnut näyttämöltä. Hän odotti Saint-Cloud-kadun varrella synnytystä.
Madame d'Estradesin suunnitelmalle — toimittaa oma sisarentyttärensä kuninkaalle — ei olisi voitu taitavammin valita toteuttamishetkeä.
Charlotte Rosalie Choiseul-Romanet oli kuin luotu valloittamaan kuningas kädenkäänteessä. Hän oli kaunis ja tuntehikas ja näytti kummankin salaliittolaisen mielestä mitä sopivimmalta hyökkäämään Pompadourin tilalle.
Hän oli valtioneuvoston presidentin tytär ja joutui v. 1751 markiisittaren suosituksesta naimisiin Choiseulin serkun, kreivi Martial de Choiseul-Beauprén kanssa.
Kun kumpikin puoliso oli saanut edullisen aseman dauphinin ja prinsessojen hovissa, ei ollut vaikeaa saattaa kaunis Charlotte seuraelämään.
Fontainebleausta ja monista muista salaisten rakkauskauppojen hieromistilaisuuksista huolimatta, joita linnassa ja puistoissa oli tarjona, ei asia kuitenkaan edistynyt niin ripeästi kuin d'Argenson ja madame d'Estrades olivat toivoneet ja odottaneet.
Kuningas ujosteli aina niitä naisia, jotka eivät heti nöyrtyneet, ja näytti nyt alussa rajoittuvan hellään kirjeenvaihtoon. Kaunis kreivitär oli taas päättänyt olla antautumatta kuninkaalle, ennenkuin saisi kirjallisen vakuuden siitä, että hän pääsee Pompadourin seuraajaksi ja saa kaikki tämän oikeudet.
Näin täyttyi Charlotte Romanetin salalipas kuninkaan rakkauskirjeillä, mutta siitä huolimatta ei ollut päästy ainoatakaan askelta eteenpäin.
Fontainebleaussa kuiskittiin hyvin hehkuvista ja lupaavista lemmensuhteista, mutta juonen oikeat alkuunpanijat tiesivät vallan hyvin, että asia oli juuttunut valmistaviin toimenpiteisiin.
Muuan sattuma, jota salaliittolaiset sittemmin saivat usein valitella, sai aikaan, että juuri sinä hetkenä, jolloin Charlotte Romanet näytti taipuvaiselta suostumaan kuninkaaseen ilman kirjallisia vakuuksiakin, Choiseul saapui Fontainebleauhon toimittamaan erästä Itävallan hallituksen salaista asiaa.
Onneton aviomies piti tärkeänä puhua suunsa puhtaaksi mahtavalle serkulleen ja pyytää tätä puhumaan hänen harhateille joutuneen puolisonsa kanssa.
"Lähettäkää hänet takaisin Pariisiin, rakas ystäväni. Mikäli minä olen kuullut, on madame siunatussa tilassa. Käskekää häntä pysymään poissa hovista, kunnes synnytys on tapahtunut. Neljän, viiden kuukauden perästä ei kukaan enää muista mitään Choiseul-Romanetin jutusta. Tätä nykyä tapahtuu maailmassa paljoa tärkeämpiä asioita."
Poloinen aviomies kohautti murheellisena olkapäitään.
"Jospa sittenkin puhuisitte hänen kanssaan, teidän ylhäisyytenne! Minä olen koettanut, mutta hän pelkää tätiään ja sotaministeriä."
Choiseulin ajatukset olivat toden totta kokonaan kiintyneet erääseen tehtävään, joka koski Euroopan onnea tai onnettomuutta, ja hän paloi kärsimättömyydestä saada tavata madame de Pompadouria, jota tuo tehtävä koski. Mutta kun hän itsekin aikoi esiintyä osallisena siinä maailman suurnäytelmässä, jota parhaillaan valmisteltiin, oli hän halukas puhdistamaan Choiseul-nimen pienimmästäkin tahrasta ja hävittämään juurineen vehkeilyn, joka, jos siitä tulisi tosi, maksaisi hänelle Pompadourin suosion ja musertaisi yhdellä iskulla hänen kunnianhimoiset aikeensa.
Näin ollen Choiseul päätti tehdä pikaisen lopun lemmenkaupoista, joita hän ei edes uskonut täydeksi todeksi.
Hän ilmoittautui saapuvaksi samana päivänä iltapäivällä kauniin serkkunsa luo hartaana ystävänä.
Charlotte, joka ei ollut varsin lahjakas, mutta tunsi serkkunsa kiihkeän kunnianhimon, kertoi varsin helposti ymmärrettävin vihjauksin, että hän saa kohtapuoleen tilaisuuden auttaa Choiseuliä virkauralla ja täyttää kaikki hänen pyyteensä, rohkeimmatkin.
Neljännestunnin kuluessa Choiseul sai tuon turhamaisen naisen menemään niin pitkälle, että hän rohkeiden väitteittensä todistukseksi otti esiin salalippaansa ja antoi Choiseulin vilkaista kuninkaan rakkauskirjeisiin, joissa vilisi todellisten ja teeskenneltyjen tunteiden sekasotkua ja kaihomielisiä laverruksia, kuten Ludvig XV:n sekavissa kirjeissä enimmäkseen olikin.
Kun Choiseul piti käsissään todistuskappaleita, joista päättäen hän oli joutunut sellaisen pulman partaalle, että se koskisi kipeimmin häneen itseensä, pani hän pontevasti liikkeelle arvovaltansa vanhempana sukulaisena, saadakseen Charlotte Romanetin lähtemään Fontainebleausta.
Sopimus saatiinkin aikaan.
Kreivitär matkusti Pariisiin, sisimmässään varsin tyytyväisenä, että oli päässyt taistelusta, johon hän nykyiseen tilaansa nähden olisi ollut kykenemättömämpi kuin muulloin. Choiseul sitävastoin neuvotteli d'Argensonin kanssa ja otti häneltä lupauksen lepyttää madame d'Estradesia.
"Entä kuningas?" kysyi Choiseul. "Pahastuuko hän siitä kovasti?"
"Voin lyödä vetoa, teidän ylhäisyytenne, että hänen majesteettinsa pahimmassa tapauksessa tuumii parisen minuuttia, kreivittären lähtöä. Markiisitar Coislin pitää huolta siitä, että kuninkaalla on liiankin paljon puuhaa vakavista valtiollisista asioista. Tietysti edellyttäen, että madame de Pompadour antaa kuninkaalle sitä varten aikaa. Muuten hän pitää nyt perin hauskaa rajasuutari Murphyn nuorimman tyttären kanssa, kunnes vanhempi tytär joutuu takaisin Saint-Cloudin hoitolasta."
Kevein mielin lähettiläs läksi Starhembergin luo. Sitä ennen hän oli kuitenkin pitänyt huolta siitä, että madame de Pompadour, ennenkuin hän pääsi tämän kaikkivaltiaan naisen puheille, sai tietää, kuinka hän kenenkään käskemättä oli toiminut hänen mielenrauhansa hyväksi.
Choiseul tapasi Itävallan lähettilään mitä parhaimmalla tuulella.
"Asia edistyy, teidän ylhäisyytenne. Toivon varmasti, että sopimus saadaan aikaan viikon kuluttua."
"Sitä ei ole epäilemistäkään. Saattepa nähdä, mitä minulla täällä on."
Choiseul otti taskustaan Kaunitzin avoimen kirjeen Starhembergille. Siinä sanottiin suoraan ja selvästi, että keisarinna Teresian luona oli hylätty kaikki epäilykset ja että markiisitar de Pompadourin välitystä pidettiin parempana kuin Contin prinssin ja madame de Coislinin.
"Minä olen saanut mitä laajimmat valtuudet markiisitarta varten. Ensi kädessä on kuningas saatava Pompadourin avulla antamaan sitova vastaus."
Starhemberg huokasi.
"Siitä taitaa tulla tehtävämme vaikein kohta." Choiseul pyöritti nauraen päätään.
"Ei ole olemassa mitään, rakas kreivi, jota Pompadour ei saa kuningasta tekemään! Paitsi katolilaisprotestanttista kysymystä on tässä asiassa muuan voimakas henkilökohtainen puoli, jota meidän ei sovi vähäksyä ja joka kenties tarjoaa meille suurimmat takeet: entisen neiti Poissonin turhamielisyys, sillä hän tahtoo mielellään, että keisarinna jää hänelle kiitollisuudenvelkaan. Sellainen on asian todellinen laita, jos tahdomme olla rehellisiä."
* * * * *
Kun Jeanne sai kuulla puhuttavan kuninkaan tuttavallisesta kirjevaihdosta kreivitär Choiseul-Romanetin kanssa, muuttui hän yhtä nurjamieliseksi Ludvig XV:lle kuin kiitolliseksi Choiseulille.
Mutta niiden luottamusta todistavien, Maria Teresialta saapuneiden tietojen johdosta, jotka lähettiläs oli tuonut, katosi mielikarvaus kuin tuhka tuuleen.
Jeanne käytti kaiken rakastettavuutensa, kaiken viehätysvoimansa, joka hänestä suinkin läksi, näyttääkseen olevansa Itävallan keisarinnan luottamuksen arvoinen ja suorittaakseen onnellisesti tehtävänsä kuninkaan luona.
Ludvig XV oli taas joutunut sellaisen mielialan valtaan, jolloin hänen oli vaikea selvitä edestakaisin hapuilevista ajatuksistaan. Kärsimättömänä ja hieman äreähkönä hän keskeytti Jeannen kaunopuheisen sanatulvan.
"Jos minä vain tietäisin, markiisitar, mistä syistä te niin innokkaasti harrastatte tuota sopimusta? Pelkästä vihastako Preussin kuninkaaseen? Tuo 'Sanssoucin erakko', joksi hän mielellään itseään sanoo, ei pienine maakaistaleineen ja muutamine sotamiehineen tosiaankaan ansaitse paljoakaan vihoittelua."
"Te unohdatte, sire, että Maria Teresia on Aachenin sopimuksen nojalla pakotettu luovuttamaan Schlesian Preussille."
Ludvig oli vaiti niinkuin aina silloin, kun hän sai epämieluisen vastauksen.
"Te tiedätte, sire, ettei Maria Teresia ole sellainen henkilö, joka pyrkii eroon selvistä ja suorista askeleista ja sanoista. Kreivi Choiseul on teille toistanut hänen majesteettinsa keisarinnan sanat: 'Jos joskus syttyisi sota minun ja Preussin kuninkaan kesken, niin minä otan takaisin kaikki entiset oikeuteni tahi sorrun sukuni viimeisen jäsenen kanssa.'"
Ludvig kääntelehti hermostuneena ja ärtyisenä tuolillaan.
"On vastoin kaikkia perintätapoja, että me ryhdymme auttamaan Itävaltaa. Ajatelkaapas sitä, rakas ystävä! Kaksisataa pitkää vuotta ovat Ranska ja Itävalta vihanneet toisiaan. Ranskan ainaisena kilvoitteluna on ollut ehkäistä Habsburg-Lothringin kasvavaa valtaa, ja nyt, juuri tänä hetkenä, jolloin meidän on suunnattava kaikki ajatuksemme Englantiin —"
Markiisitar oli ponnahtanut innostuneena seisaalle.
"Juuri nyt, sire! Juuri nyt, kun Englanti ja Hannover samoin kuin Hessen-Cassel ja Hessen-Darmstadt ovat liitossa Preussin kanssa, juuri nyt, kun protestanttiset maat yhtyvät yhteiseen liittoon, jonka kautta suunnaton vaara uhkaa katolista kirkkoa, teidän majesteettinne ei pitäisi epäröidä hetkeäkään tekemästä liittoa Itävallan kanssa, joka myöskin on katolisen kirkon tuki. Minä pyydän pyytämällä teidän majesteettianne ryhtymään tositoimiin sitä Westminsterin sopimusta vastaan, jolla Englanti ja Preussi ovat yhtyneet liittoon! Ranskan ja Itävallan liiton takana ovat Venäjä, Saksi ja Puola. Älkää epäröikö, teidän majesteettinne!"
Kuningas ei vastannut vieläkään mitään. Hänkin oli noussut ylös ja mennyt katselemaan ikkunasta. Ulkona puistossa oli kevät puhjennut kukoistukseen, mutta hänen synkät silmänsä eivät huomanneet sen uhkuvaa loistoa.
Yksi ainoa kiusallinen tunne täytti koko hänen olentonsa. Hänen täytyi tahtoen tai tahtomattaan sanoa itselleen vieläkin kerran, että tuo nainen, jolla oli niin kaukonäköinen katse, nopea käsityskyky ja tarmokas päättäväisyys, oli paljoa voimakkaampi kuin hän.
Jeanne jatkoi:
"Me emme puhu tästä ensi kertaa, sire. Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, että kajoan erääseen kohtaan, mutta nyt ovat ajat toisin kuin silloin, kun madame de Châteauroux puolsi Preussin liittoa. Hänen majesteettinsa Maria Teresia on Kaunitzin, Choiseulin ja Starhembergin kautta usein huomauttanut teidän majesteetillenne, että asioiden nykykannalla ollessa merkitsisi Itävallan ja Ranskan liitto voittoa ei ainoastaan katolisen kirkon vallalle, vaan myöskin Euroopan rauhalle."
Kuningas oli kääntynyt markiisittareen päin. Hän olisi tahtonut huomauttaa, että Jeannen vanha ystävä Bernis oli kokonaan toista mielipidettä; hänen mielensä teki jo sadannen kerran vetää esiin Bourbonin ja Habsburg-Lothringin hallitsijahuoneiden välillä vallitseva perinnäinen vihollisuus, mutta säteilevän, voitonvarman, kaunopuheisen naisen näky riisui häneltä aseet. Tämä oli yksi niitä harvinaisia hetkiä, jolloin Ludvig tietoisesti osoitti olevansa pieni Jeannen rinnalla.
Hän ojensi kätensä ja tarttui sillä lujasti kiinni Jeannen käteen.
"Tänä iltana kello yhdeksän aikaan minä otan puheilleni molemmat lähettiläät ja ulkoministerin, abbé Bernisin."
* * * * *
Kaksi viikkoa tämän jälkeen, toukokuun 2 p:nä 1756, Bernis jaStarhemberg allekirjoittivat ensimmäisen Versaillesin sopimuksen.
Kun Richelieu oli Minorkan retken johtajana, oli Maria Teresia lausunut toivomuksen, että Contin prinssi määrättäisiin Ranskan apujoukkojen päälliköksi. Markiisitar asettui jyrkästi tätä nimitystä vastaan, joka alkujaan oli ollut Ludvigin tarkoitus.
Jeanne ei voinut unohtaa Contin yritystä lyödä hänet laudalta Coislinin avulla.
Contin sijasta sai ylipäällikkyyden marsalkka d'Estrées. Soubisen prinssi, joka oli Pompadourin uskollisimpia kannattajia, sai johdettavakseen erään joukko-osaston marsalkan ylipäällikkyyden alaisena.
* * * * *
Pariisi ja Versailles eivät olleet joukkojen lähdettyä paljon millänsäkään ranskalais-itävaltalaisesta liitosta.
Ei ainoatakaan taistelua oltu vielä taisteltu, ei minkäänlaisia jännittäviä uutisia ollut saapunut rajan toiselta puolen. Huolettomina tai ainakin suruttomina kaikesta, mitä maailman markkinoilla tapahtui Itävallan ja Preussin kesken, ja välinpitämättöminä siitä, minkälaisia näytelmiä suoritettiin Välimerellä taistelussa Englantia vastaan, pariisilaiset hyörivät tavallisissa askareissaan ja huvitteluissaan.
Paljoa suurempaa ääntä synnyttivät sisäiset levottomuudet ja valtion heikkoudet, jansenistien ja jesuiittain välinen sitkeä taistelu, samoin kuin alinomaa uudistuvat riidat ja hankaukset kuninkaan ja parlamentin kesken.
Raskaampaa huolta kuin sota tuottivat Ranskan kansalle yltyvä kallis aika ja entistä painavammaksi käyvä verotaakka.
Nälkä yllytti yhä uudestaan uhkailemaan kuningasta, jota ei enää sanottu rakastetuksi, ja hänen "verta imevää jalkavaimoaan".
Tammikuun 5 p:nä aikoi kuningas matkustaa Trianoniin juhlallisesti viettämään loppiaispäivää.
Markiisitar oli lähtenyt madame de Brancasin kanssa Hôtel d'Évreuxiin vahvan sotilasvartion saattamana, jota ilman hän viime aikoina ei uskaltanut kertaakaan matkustaa Pariisiin.
Aikaisin aamupäivällä hän oli lähettänyt hakemaan ministereitäBernisiä ja Machaultia ilmoittaakseen näille erään edellisenä päivänäVersaillesiin saamansa Kaunitzin salaisen kirjeen sisällyksen.
Nyt hän oli työhuoneessaan. Collin oli juuri lähtenyt hänen luotaan toimittamaan viimeisiä asioita, ministereitä odotettiin vasta puolen tunnin kuluttua, ja hän itse oli kirjoittamassa kirjettä veli Abelille. Äkkiä hän säpsähti.
Hänen ikkunainsa alta kuului sekavaa, kasvamistaan kasvavaa melua. Naiset ulvoivat, kuului kimeitä: vihellyksiä; kovaäänistä kirkumista sekaantui ensin epäselviin, sitten yhä selvemmin tajuttaviin huutoihin:
"Koira!" "Salamurhaaja!" "Murha!" "Murha!" kuuli hän huudettavan.
Jeanne oli ensimmäisen säikähdyksen puuskassa hypähtänyt kirjoituspöytänsä äärestä keskelle huonetta. Hän tarttui vapisevin käsin erään tuolin selkään. Hän kurotti päänsä etunojoon. Tuskan ja jännityksen vallassa hän kuunteli. Äkkiä hänen huuliltaan pääsi kova hätähuuto.
Ei, se ei tarkoittanut häntä, tuo tuolla ulkona, se tarkoitti kuningasta. Jotakin kauheaa, jotakin käsittämätöntä oli tapahtunut.
"Kuningas on murhattu!" "Kirous murhaajalle!" "Kuningas on kuollut!"
Jeanne syöksyi maahan kuin isketty. Tuskasta ja kauhusta kirkaisten hän peitti kasvonsa käsillään. Onko se totta! Voiko tuo kamala olla totta? Ludvig kuollut? Se ainoa mies, jota hän oli rakastanut, kuollut? Ludvig, jolle hän oli ollut kaikki kaikessa, hänkö olisi kuollut? Ja hän itse siis muserrettu, ulkona rähisevän väkijoukon vallassa! Ilman turvaa, alttiina dauphinin kostolle, kohta luostarinmuurien pimennossa, pyyhitty pois elämän kirjasta, historian lehdiltä!
Hetkiseksi tuntui hurja melu ulkona vaikenevan. Elottomin silmin ja kasvot kalmankalpeina Jeanne koetti nousta taas kuuntelemaan.
Erehtyikö hän vai kuuluiko vaunujen jyrinää ja nopeiden hevosten kavionkapsetta hänen korviinsa ulvonnan ja kirkumisen sijasta?
Valkeilla, jäykistyneillä käsillään hän tarttui sen tuolin käsinojaan, jonka viereen oli vaipunut lattialle, ja nousi vaivaloisesti pystyyn. Samassa repäistiin ovi äkkiä auki. Bernis seisoi kynnyksellä.
"Onko se totta, hyvä ystävä? Onko se totta, onko se totta?"
Bernis saattoi epätoivoisen naisen varovasti tuolille.
"Kuivatkaa kyyneleenne, markiisitar, ei mitään tahi ei melkein mitään ole tapahtunut."
"Hän siis elää?"
"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos! Heittiö sai vain vähän, tuskin mainittavasti haavoitetuksi häntä hartioihin, juuri silloin kun hänen majesteettinsa aikoi nousta vaunuihin lähteäkseen Trianoniin."
Jeanne pani kätensä ristiin.
"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos!" änkytti hän kasvot kauhusta vielä kalpeina ja matkien Bernisin sanoja.
"Hänen majesteettinsa luulee, että haava on pahempi kuin lääkärit sanovat. Te itse, rouva markiisitar, olette kertonut minulle, että kuningas on viime ajat elänyt ainaisessa pelossa joutua murhayrityksen uhriksi. Nyt hän kai luulee, että hänen kauhea kohtalonsa on toteutunut."
"Minä tahdon rientää hänen luokseen suojelemaani häntä, lohduttamaan häntä. Sen voin tehdä yksistään minä. Eikö hän ole kysellyt minua, halunnut puhutella minua?"
Bernis käänsi päätään hieman syrjään.
"Hänen majesteettinsa on käskenyt koko kuninkaallisen perheen ja rippi-isänsä, herra Desmaretsin sairasvuoteensa ääreen."
"Entä Machault? Miksi hän ei ole teidän kanssanne, Bernis? Minähän odotin häntä ja teitä. Eikö niin vanhalla ystävällä ole mitään sanomista minulle näin raskaana hetkenä?"
Bernisin yhä vieläkin kauneille kasvoille nousi helakka puna.
"Hänen korkeutensa dauphin on antanut Machaultille erään toisen tehtävän —"
"Hänen korkeutensa dauphin?"
Jeanne lausui tämän kysymyksen suunnattomasti ihmetellen.
Syntyi lyhyt, ahdistava vaitiolo. Sitten Bernis sanoi kangertavalla äänellä ja säälivästi markiisittareen katsoen:
"Hänen majesteettinsa on antanut valtioasioiden hoidon sairautensa aikana dauphinin huostaan."
Markiisitar istui otsa rypyssä, hampaat alahuuleen pureutuneina ja kädet nyrkissä.
"Kuningas paranee pian. Monsieur Machault saanee kohta katua, että on totellut dauphinia enemmän kuin minua."
Jeanne sanoi tämän hyytävän kylmällä hallitsijanäänellä. Sitten hän nousi vaivaloisesti seisaalle, meni kirjoituspöydän ääreen ja soitti hopeakelloa, niin että kilinä kuului kautta koko talon.
Madame du Hausset tuli sisään. Hänen masentuneesta ilmeestään Jeanne näki, että tuo uskollinen nainen tiesi kaikki.
Jeanne painoi kättään sydäntään vasten, joka oli pysähtyä lyömästä.
Hän antoi käheällä äänellä tämän käskyn:
"Hevoset heti valjaisiin. Ne saavat juosta niin paljon kuin jaksavat."
Bernis kohotti säikähtyneenä kätensä.
"Herran nimessä, markiisitar, ettehän aikone —"
"— kuin tyhmä kananpoika mennä Versaillesiin, suoraan dauphinin syliin ja ajattaa itseni pois vahdeilla?" Hän nauroi pilkallisesti. "Ei, teidän ylhäisyytenne, paremmin teidän pitäisi tuntea markiisitar de Pompadour."
Hän kääntyi uudestaan madame du Haussetiin.
"Matkustakoon teidän poikanne Versaillesiin ja tuokoon minulle nopeasti tiedon kuninkaan tilasta. Kääntyköön Lebelin puoleen." Ja matalammalla äänellä hän lisäsi: "Lebel kysyköön kuninkaalta, haluaako hänen majesteettinsa tavata minua. Joutukaa, Hausset!"
Kun kamarirouva oli lähtenyt huoneesta, kysyi Jeanne ivallisesti:
"Kuinkas on, teidän ylhäisyytenne, ettekö tekin unohda vanhaa ystävyyttänne, kuten monsieur Mauchault on tehnyt? Kukaties se olisikin viisainta."
"Hän väistyi ainoastaan väkivallan tieltä, rakas ystäväni."
Jeanne hymähti surullisesti.
"Te annatte minulle kohta toisen nimen, rakas Bernis, huomenna, ylihuomenna, kolmen päivän kuluttua, kun minun tarinani on päättynyt."
Madame de Brancas astui huoneeseen. Hän syleili markiisitarta. Molemmat naiset itkivät ääneen.
"Minä olen luisumassa alas, rakas ystävä. Hänen majesteettinsa ei ole katsonut voivansa edes, vaivautua lähettämään minulle tietoa onnettomuudesta."
Madame de Brancas lohdutti häntä, ollen itse täydellisesti vakuutettu sanojensa pätevyydestä.
"Rakas markiisitar! Te ja kuningas, kuningas ja te muodostatte erottamattoman käsitteen. Te olette hänen sydämensä, hänen päänsä, hänen omatuntonsa. Niin kauan kuin kuningas elää, hän ei teitä hylkää."
He istuivat ääneti. Hetken kuluttua madame de Brancas kysyi abbéBarnisiltä matalalla äänellä murhayrityksen tekijän nimeä.
"Hän kuuluu olevan eräs yltiöpäinen mies, nimeltä Damiens."
"Jesuiittain välikappale?"
"Sekin on mahdollista. Jotkut sanovat tapahtumaa jesuiittain, toiset parlamentin syyksi."
Henkeään pidättäen ja hampaat syvälle painettuina verta tihkuvaan alahuuleen Jeanne odotti sanomaa Versaillesista.
Vihdoin hän kuuli hevosten kavioiden kapsetta ulkoa. Hän syöksyi etuhuoneeseen tapaamaan nuorta du Haussetia.
Nuori miesparka vapisi kiireestä kantapäähän asti ja nojasi äitiinsä, joka oli rientänyt häntä vastaan.
"Mitä kuuluu? Puhukaa joutuin!"
"Hänen majesteettinsa vointi on tyydyttävä."
"Entä sitten, puhukaa joutuin!"
Nuoren miehen kasvot kävivät vihreänkalpeiksi.
"Minun oli mahdoton saada puhutella Lebeliä tai ketään muutakaan —"
"Mitä se merkitsee?" huudahti markiisitar kiivaasti.
"Rohkeutta, rohkeutta!" kuiskasi madame du Hausset pojalleen.
"Hänen korkeutensa dauphin on antanut määräyksen, ettei kuninkaalle saa viedä mitään sanaa rouva markiisittarelta."
Jeannelta pääsi huuto. Hän tarttui nuoren miehen käsivarteen ja puristi häntä.
"Kenen kautta se määräys on saatu? Minä tahdon tietää sen! Minä tahdon tietää totuuden!"
Nuori Hausset sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.
"Kovemmin!" Jeanne polki jalkaa marmorilattiaan.
"Sotaministerin, monsieur d'Argensonin kautta."
Jeanne nauroi kimakalla äänellä.
"Se on siis hänen työtään!"
Kirous, joka oli hänen huulillaan, jäi lausumatta. Hän sulki silmänsä ja olisi kaatunut, jollei Bernis, joka seisoi hänen takanaan, olisi tukenut häntä.
Jeanne oli kauan aikaa tainnoksissa. — — — Tuli ilta. Hôtel d'Évreuxiin saapui joukko henkilöjä, jotka oli sinne houkuttanut joko uteliaisuus tai todellinen osanotto.
Usein odotti viisikymmentä ja useampiakin henkilöjä etuhuoneessa vastaanottoa. Mutta vain taatuimmat ystävät pääsivät puheille, Boucher, Pâris-Duverney, Gabriel, veli Abel, Auteuilin herttua.
Pikku marsalkatar de Mirepoix oli moneen kertaan tiedustellut markiisittaren vointia ja ilmoittanut tulevansa.
Tohtori Quesney liikkui edestakaisin Pariisin ja Versaillesin väliä.Hän ei arkaillut tuoda markiisittarelle tietoja haavoitetun luota.
Yhä vieläkin Jeanne toivoi, että Machault, ajatellessaan loistavaa virkauraansa, josta hän sai kiittää yksistään markiisitarta, ja sitä vilpitöntä ystävyyttä, jota hän oli hänelle osoittanut, olisi asettunut hänen suhteensa toiselle kannalle. Ayen oli maalla perheensä luona. Pitäisiköhän lähettää hänelle sana, ennenkuin olisi liian myöhäistä?
Äkillisenä näkynä nousi hänen mieleensä sen hetken muisto, jolloin Ayen ja Richelieu olivat saattaneet hänen kuninkaan pariin kaupungintalossa.
Mikä suuruuden aika hänellä olikaan ollut siitä pitäen, vaikkakin hän oli saanut kokea kovaa! Riemukulussa hän oli astunut portaalta toiselle kunnian kukkuloille vievällä tiellä. Nyt hän seisoi sen laella, voitokkaana hallitsijattarena! Kuninkaan, Ranskan ja kukaties koko Euroopankin hallitsijattarena!
Ja kaiken tämänkö on hourun ihmisen tikarinisku hävittänyt?
Hän kohosi ylemmä sohvalla, jonka ympärillä hänen ystävänsä seisoivat.Kuuluiko uusia askelia oven takaa? Ehkä… Ah!
Collin itse avasi markiisittaren työhuoneen oven ja päästi sisään suursinetinvartijan.
Jeanne kokosi kaikki voimansa, kaiken tahdonlujuutensa.
Sillä aikaa kun toiset poistuivat huoneesta, nousi Jeanne istumaan suorana ja ylpeänä. Ennenkuin hän saisi tietää, kuinka paljon voi luottaa Machaultiin, ei tämä saisi nähdä mitään muuta kuin sen naamarin, joka peitti hänen tunteensa ja ajatuksensa.
Machaultin kasvot, joilla Bernisin läsnäollessa oli hymyilevä ilme, muuttuivat ankariksi ja kylmiksi, niin pian kuin hän oli jäänyt kahden kesken markiisittaren kanssa. Jääkylmästi hän kysyi markiisittaren vointia.
Jeanne oli vastaamatta.
"Kuinka hänen majesteettinsa kuningas voi?"
Machaultin kylmä katse viivähti hetkisen siinä naisessa, jota hänen oikeastaan oli kiittäminen kaikesta.
"Parasta on, rouva markiisitar, olla kysymättä kuningasta."
Jeanne oli vähällä antaa kiivaan vastauksen. Mutta hän hillitsi itsensä. Vihollinen — ja että Machault oli tullut vihollisena, sen hän tunsi itsessään, ennenkuin tämä oli ehtinyt sanoa sanaakaan — olkoon viimeinen, joka saisi katsoa hänen raadellun, kuolettavasti haavoitetun sielunsa sisimpään!
"Hänen majesteettinsa toivoo, ettei rouva markiisitar enää tuleVersaillesiin, että rouva markiisitar —"
Jeanne lennähti ylös. Hänen silmistään säkenöi Machaultia vastaan ärsytetyn naarastiikerin raivoa. Hänen kätensä kohosivat uhkaavina.
"Pois, pois heti paikalla, joll'ei teillä ole muuta ilmoitettavaa minulle kuin dauphinin käsky. Sellaista on siis teidän ystävyytenne ja — kiitollisuutenne!"
Jeanne pyörähti poispäin halveksivasti hymähtäen.
"Tekään ette jää vaille minun kiitostani, sen saatte uskoa! Vielä minä olen markiisitar de Pompadour!"
Kun Machault iloisena siitä, että oli suorittanut dauphinin tehtävän, oli sulkenut oven jälkeensä, loppui Jeannen keinotekoinen tyyneys. Hän meni horjuen soittokellon luo ja soitti voimattomasti. Sitten hän purskahti tärisyttävään itkuun. Vasta vähitellen oivalsi Bernis, jota Jeanne pyysi saada puhutella, mitä oli tapahtunut. Turhaan hän koetti tyynnyttää markiisitarta ja selittää, että Machault oli oikeastaan vain täyttänyt dauphinin käskyn.
Sielunsa sisintä myöten loukkaantuneena Jeanne selitti Bernisille, että hän on peruuttamattomasti päättänyt poistua Pariisista ja Ranskasta.
Hän haetti du Haussetin ja hovimestarinsa, joita käski panemaan kokoon välttämättömimmät tavarat ja viemään ne Bellevuehyn. Siellä hän sitten antaisi tarkemmat määräykset matkastaan.
Vaikka ilta oli jo myöhäinen, täytyi tavaroiden kokoonpanemiseen ryhtyä heti.
Marsalkatar de Mirepoix oli vähällä kompastua niihin esineisiin, jotka oli ladottu rappujen alapäähän.
Tämä pikku nainen astui huoneeseen vilkkain elein.
"Aiotteko matkustaa? Mistä ihmeen syystä?"
"Voi, rakas ystävä, kuningas tahtoo."
"Kuka sen on sanonut?"
"Monsieur Machault."
Marsalkatar tunsi kuohahtavansa oikein sydämen pohjasta.
"Hän vehkeilee salaa dauphinin ja ennenkin juonitelleen d'Argensonin kanssa, olkaa varma siitä. Tuo hurskas apilaskolmikko kuvittelee, että kuninkaan tila on pahempi, kuin lääkärit tahtovat sanoa. Uskokaa minua, rakas ystävä, kaikki on alusta loppuun valhetta ja petosta. Muutamien päivien kuluttua kuningas istuu täällä Hôtel d'Évreuxissä rakkaan ja uskollisen ystävättärensä rinnalla, parhaimman, mitä hänellä on maailmassa, tahi sitten pyytää teitä tulemaan takaisin Versaillesiin."
Pikku marsalkattaren sanat kävivätkin toteen. Vajaan viikon kuluttua kuningas ja markiisitar istuivat tämän komeassa asunnossa ja katselivat iloisina Versaillesin puiston kauniiden lumisten puiden yli.
Kuningas oli onnellinen niin vähällä päästyään uhkaavasta vaarasta.
Jeannea kädestä pitäen hän kysyi melkein hellällä äänellä ja sinutellen, mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan:
"Ja jos olisi käynyt toisin, jos murhaajan teräs olisi tuottanut minulle kuoleman, Jeanne, niin olisitko silloin muistanut lupauksesi olla jättämättä minua kulkemaan yksinäni tuota pimeää polkua ja kuolla kanssani?"
Jeanne puristi kättä, joka oli hänen omassaan.
"Siihen ei olisi tarvinnut mitään erityistä lupausta, sire. Olisin kuollut surusta. Eikä se nytkään ollut kaukana."
Ludvig nosti kohteliaasti kauniin käden huulilleen.
"Minä tiedän, että jos keneen voin maailmassa luottaa, niin teihin,Jeanne."
"Entä Machault?"
Kuninkaan otsa rypistyi.
"Hän sai eron eilen."
"Ja d'Argenson?"
Kuningas oli vaiti. — — —
Vain muutamien kuukausien kuluttua joutui voitonvarma d'Argensonkin kohtalonsa uhriksi, hän, joka Machaultin kaaduttua luuli olevansa tuiki tarpeellinen kuninkaalle.
Tuomion langetti viimeinen, katkera taistelu sotaministerin ja markiisittaren kesken.
Viikon kuluttua murhayrityksestä Jeanne kutsutti luokseen poliisiministerin ja pyysi, että niissä papereissa, jotka hän aikoi esittää kuninkaalle, mainittaisiin niin vähän kuin mahdollista murhayrityksestä, koska pieninkin huomautus siitä tuottaisi kuninkaalle tuskallista mielenliikutusta. Poliisiministeri lupasi tehdä markiisittaren toivomuksen mukaan.
D'Argenson oli aivan raivoissaan tästä Pompadourin uudesta julkeudesta.Hänen kiukkunsa meni niin pitkälle, että hän muitta mutkitta kielsiJeannea sekaantumasta tällaisiin asioihin.
Jeanne, joka tällä kertaa oli varma asiastaan, heitti hänelle ilman muuta taisteluhansikkaan.
Hän kirjoitti sotaministerille:
"Minä olen jo kauan aikaa tietänyt teidän vihamielisen mielenlaatunne minua kohtaan ja näen selvästi, etten voi sitä muuttaa. — — — Kuinka kaiken tämän käyneekään, en tiedä, mutta varmaa on se, että joko teidän tai minun täytyy kadota näyttämöltä."
Kahta päivää myöhemmin sai ministeri, joka niin monet vuodet oli ainaisilla juonillaan katkeroittanut markiisittaren elämää, jyrkän eron ja ankaran käskyn hallitsijalta poistua takaisin maatiloilleen Ormesiin.
Jeanne huokasi helpotuksesta. D'Argensonin ero, jota kohta seurasi madame d'Estradesin karkoitus, vapautti hänet katkerimmista vastustajistaan.
* * * * *
Sotanäyttämöltä saapui viimeinkin tärkeitä tietoja. Jeannen mielestä oli marsalkka d'Estrées toiminut tähän asti liian hitaasti ja varovaisesti. Vasta keskikesällä hän palasi Hastenbeckin taistelun voittajana Pariisiin.
D'Estrées, joka samoin kuin muutkaan, jotka ymmärsivät asian, ei pitänyt edullisena tukea Itävaltaa apujoukoilla, oli Pompadourin toivomuksen mukaisesti kohta valmis luovuttamaan ylipäällikkyyden Richelieulle; tämä oli palannut voittajana Välimereltä, missä oli valloittanut englantilaisilta Minorkan.
Markiisitar, joka sisimmässään ei enää pitänyt Richelieutä ystäviinsä kuuluvana, olisi paljoa mieluummin nähnyt Soubisen sotajoukkojen etunenässä. Mutta kun prinssi oli vain kenraaliluutnantti, pelkäsi markiisitar herättävänsä tyytymättömyyttä viran puolesta vanhemmissa upseereissa, jos hän tekisi Soubisesta marsalkan.
Ranskassa ei suinkaan oltu tyytyväisiä Richelieun nimitykseen. Syntyi äänekäs ja julkinen nurina voitokkaan d'Estréesin viraltapanon johdosta, mitä pidettiin Pompadourin syynä. Myös Soubisea, jonka tiedettiin olevan Pompadourin suosikin, ja sitä päällikkyyttä vastaan, jonka markiisitar hänelle antoi, noustiin pontevaan vastarintaan.
Ja muutamien kuukausien kuluttua yleinen tyytymättömyys ylipäällikön valintaan osoittautuikin surullisella tavalla olevansa oikeutettu.
Marraskuun 7 p:nä saapui markiisittarelle Soubisen prinssiltä epätoivoinen kirje, jossa tämä kertoi Rossbachin luona kärsitystä tappiosta.
Jeanne oli vimmoissaan Preussin voitosta, lohduton Ranskan vastoinkäymisestä, ja itki katkerasti ajatellessaan prinssin kohtaloa, jota hän valitteli sitäkin syvemmin, kun Soubise ei pannut rikkaa ristiin puhdistuakseen syyllisyydestään tähän kovaan onnettomuuteen. Kuinka nyt kävisi?
Oliko Bernis oikeassa väittäessään, ettei sodan jatkaminen käy onnellisemmin ja ettei Ranskan enemmän kuin Maria Teresiankaan käytettävissä ole sellaisia sotapäällikköjä, jotka kykenevät vetämään vertoja Preussin kuninkaalle ja Braunschweigin prinssille Ferdinandille? Oliko Choiseul oikeassa kehoittaessaan jatkamaan sotaa? Kaunitz, pyytäessään uudistamaan liittoa?
Koko Ranska halusi rauhaa. Jo riitti se häpeä, jonka Rossbachin taistelu oli tuottanut, jo riitti rahojen päätön tuhlaus, jo riitti se, että yksistään Rossbachin taistelussa oli kaatunut kymmenentuhatta miestä. Versaillesissa ja Pariisissa pilkattiin Soubisea kaikissa äänilajeissa.
Kaikilla kaduilla kuultiin laulettavan häväistyslauluja.
"Soubise dit, la lanterne à la main:J'ai beau chercher, où diable est mon armée?Elle étoit là pourtant hier matin.Me l'a-t-on prise; ou l'aurois-je égarée?Ah! je perds tout, je suis un étourdi;Mais attendons au grand jour, à midi.
Que vois-je? ô ciel! que mon âme est ravie!Prodige heureux, la voilà, la voilà!…Ah, ventrebleu! qu'est-ce donc que cela?Je me trompois, c'est l'armée ennemie!
Frédéric combattant et d'estoc et de taille,Quelqu'un au fort de la batailleVint lui dire: Nous avons pris…Qui donc? — Le général Soubise.Ah, morbleu! dit le roi, tant pis,Qu'on le relâche sans remise." — — —