Mutta mistään uhkauksista ja häväistyskirjoituksista huolimatta, joita lakkaamatta lenteli myöskin markiisittaren kirjoituspöydälle, ei tämä halunnut kuulla puhuttavankaan rauhasta. Rauha oli hänestä samaa kuin hyljätä kiihkein kunnianhimo, korkein nautinto: voitto Preussin kuninkaasta.
Miksi taipua hetken satunnaiseen vastoinkäymiseenⱼ miksi sentähden uhrata tulevaisuuden toiveet? Miksi riistää Ranskalta onni, jota sillä oli oikeus odottaa ja jonka se niin monissa edellisissä sodissa oli näyttänyt kykenevänsä saavuttamaan?
Eikö historia osoittanut tuhansittain esimerkkejä voitokkaista taisteluista, jotka yhdellä iskulla korvasivat kaikki aikaisemmat vastoinkäymiset?
Eikö tämäntapainen vihattu voittaja, Fredrik II, ollut itse elävä esimerkki siitä, mitä kestävyydellä ja sitkeydellä saa aikaan?
Neuvottelematta kuninkaan kanssa ja Bernisin tietämättä, sillä tämän taholta markiisitar olisi kohdannut vain vastarintaa, hän kirjoitti Kaunitzille:
— "Minä vihaan voittajaa enemmän kuin milloinkaan ennen. — — —Ryhtykäämme tehokkaisiin toimenpiteisiin, tuhotkaamme pohjanAttila, niin te saatte nähdä minut yhtä tyytyväisenä kuin nyt olenmasentunut." — — —
Turhaan dauphin vastusti sodan jatkamista. Hän inhosi Choiseulin politiikkaa, sillä hän oli oppinut tuntemaan tämän miehen Pompadourin uskollisimmaksi liittolaiseksi ja jesuiittain katkerimmaksi viholliseksi.
Maria Josefa, joka sai kiittää markiisittaren suositusta avioliitostaan dauphinin kanssa ja joka Ranskaan tullessaan oli osoittanut niin herttaista kunnioitusta kuninkaan mahtavaa rakastajatarta kohtaan, ilmaisi nyt muita äänekkäämmin vihaavansa Pompadourin sodanhalua ja sotapäällikköjen onnetonta valintaa.
"Nimittäköön markiisitar veronkantourakoitsijoita", huudahti dauphine vihasta vimmastuneena, "mutta kun on nimitettävä kenraaleja armeijaan, saa hän pysyä siivosti loitolla".
Kuningas oli tavattoman alakuloinen. Synkkänä, kalpeana ja harvasanaisena hän esiintyi kaikille.
Enimmän sai hänen pahasta tuulestaan kärsiä Jeanne. Hän ei tosin moittinut Jeannea sanallakaan, mutta häntä kauhistutti se edesvastuu, joka oli liian raskas hänen heikoille hartioilleen. Hän voi istua tuntikausia Jeannen luona sanaakaan virkkamatta. Synkkänä hän tuijotti eteensä, ja hänen ajatuksensa olivat pelkkää pimeää sekasotkua.
Vain harvoin hän lausui jonkun ajatuksen. Eräänä päivänä hän näytti olevan hieman virkeämpi kuin oli ollut viime viikkoina.
Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen rohkaistakseen häntä.
Sotanäyttämöltä oli saapunut parempia, joskin vielä vahvistamattomia sanomia.
Ludvig ravisti päätään.
"Niihin minä en enää luota. Siitä pitäen, kun luovuimme kaikista historiallisista perintätavoista, onni karttaa meitä. Kuolleet vaativat kostoveronsa siitä, että emme ole kulkeneet heidän jälkiään. Meidän maa-armeijamme hupenee hupenemistaan ja englantilaiset hävittävät laivojamme."
"Entä Minorka?"
"Takaisin ne ottavat englantilaiset senkin. Meidän siirtomaamme luisuvat käsistämme. Vuosikymmenien työ menee hukkaan. Tapainturmelus yltyy yltymistään. Ja kuinka sitten käy?"
Kuningas pani käden silmilleen ja huokasi raskaasti.
Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään ja silmäili häntä samalla kertaa säälivin ja halveksivin ilmein.
Väsyneenä kaikkiin tällaisiin valitusvirsiin Jeanne sanoi kolkosti:
"Après nous le déluge!" [Tulkoonkin vedenpaisumus meidän jälkeemme. Suom.]
Eräänä kirkkaana ja kauniina tammikuun päivänä Jeanne palasi viimeisen kerran Bellevuehyn sanomaan jäähyväiset sille omaisuudelle, joka kauan aikaa oli hänestä ollut rakkaampi kuin mikään muu. Hän oli myynyt linnan takaisin kuninkaalle 350,000 livrestä maksaakseen näillä rahoilla osan veloistaan, jotka viime vuosina olivat huimaavasti nousseet. Ludvig XV aikoi antaa linnan tyttärilleen.
Musiikkisalin avarista ikkunoista Jeanne katseli harhailevin ajatuksin ulos pengermille, joiden marmoripatsailla talviaurinko kimmelsi ja loisti.
Hänen katseensa kiitivät yli piileskelevien luolaryhmien ja veistokuvilla kaunistettujen lammikkojen, yli aina viheriöitsevien puistikkojen ja sen kujanteen, jota reunustavien italialaisten poppelipuiden alastomina oksilla kiilsi huurteen hopeahohde ja joka vei Pigallesin nymfiryhmälle. Sitten ne pysähtyivät kuningasta esittävään marmoriseen ritaripatsaaseen, Coutonin ihanaan Apolloveistokseen. Vanhat muistot syttyivät hänen sielussaan palamaan kuin tuli. Hän näki rakkaan lapsensa, jonka kuolema oli niin armottomasti häneltä temmannut, kevein, joustavin askelin liihoittelevan alas rappuja viikunapuutarhaan, hän näki kullanruskean, kiharaisen tukan liehuvan pienen, hienon pään ympärillä, näki hymyilevän suun, jolla tyttönen taakseen katsahtaen huusi hänelle viime tervehdyksen.
Hän näki kuninkaan, joka ei ollut niin huolien masentama kuin nyt; hän eli uudestaan kaikki ne ihanat, iloiset, onnelliset hetket, jotka heillä oli ollut juuri täällä Bellevuessä.
Hän näki isänsä ja eno Tournehemin, jotka kumpikin nukkuivat ikuista unta, ottavan mitä sydämellisimmällä tavalla osaa kaikkeen, mikä koski tätä linnaa, hän näki ne vieraat, jotka hänen kanssaan olivat nauttineet loistavista juhlista uhkeissa saleissa, näki ne, jotka olivat olleet ulkopuolella vilinää, pysyen häntä lähempänä kuin se suuri ylhäisöjoukko, joka oli hänestä aina ollut vieras. Ennen muita hän näki Bernisin, tuon kunnon ja itsekkyydestä vapaan ystävän, joka hänen aikaisimmasta nuoruusajastaan saakka oli kulkenut hänen rinnallaan ja kaikesta huolimatta sitten joutunut hänen politiikkansa uhriksi, sillä hänen oli täytynyt kaatua Choiseulin tähden.
Hänen päänsä vaipui alas, kun hän ajatteli tätä. Kuinka erinomaisen vaikea hänen oli ollut tehdä se päätös!
Hän ei ollut voinut menetellä toisin. Bernis ainaisine varoituksineen, Bernis, joka oli ottanut tehtäväkseen rauhan aikaansaamisen, ei ollut kelvannut ajamaan maailmanpolitiikkaa. Choiseul oli astunut hänen sijaansa. Mutta usein Jeanne toivoi, ettei niin olisi tarvinnut käydä.
Madame du Hausset tuli huoneeseen huomauttamaan markiisittarelle, että ministeri de Choiseul oli ilmoittanut tulevansa kello yksitoista.
"En ole unohtanut sitä, rakas Hausset."
"Rouva markiisitar näyttää ikävystyneeltä ja väsyneeltä", sanoi uskollinen kamarirouva vilpittömän säälivästi.
"En olekaan erikoisen terve, rakas ystävä. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Aina siitä saakka, kun se kohtaus tapahtui kuningattaren etuhuoneessa, aina siitä saakka, kun onneton sydämenkouristus esti minua menemästä hänen majesteettinsa kuningattaren työhuoneeseen, ei minun hupsu sydämeni ota taipuakseen minun tahtooni. Muuten ajattelin tuossa seisoessani kardinaali Bernisiä! Tiedättekö, Hausset, ketä minä itse asiassa saan kiittää siitä ankarasta välttämättömyydestä, jonka takia riistin itseltäni yhden parhaimpia ystäviäni? En ketään muuta kuin kavalaa jesuiittakoiraa, tuota Boyer Mirepoixia."
Jeanne sai vain vaivoin hillityksi itsensä lausumasta kirousta.
"Hän on maksanut minulle paljon, tuo hurskas mies. Puuttui vain hiuskarvan verran, etten jo urani alussa joutunut hänen uhrikseen, jollei kuningas olisi rakastanut minua niin lämpimästi ja jollen itse olisi ollut tuota Boyeriä voimakkaampi. Jos hän ei olisi silloin evännyt kuningasta antamasta Bernisille 20,000 écun eläkettä, minkä summan kuningas jo oli luvannut minulle häntä varten, ei Bernisistä olisi milloinkaan tullut lähettilästä eikä ministeriä. Silloin hän olisi nyt korkeassa kirkollisessa virassa. Hän olisi ollut onnellisempi eikä minun olisi ollut pakko luopua hänestä ja tuottaa hänelle surua." Jeanne pyyhkäisi nenäliinalla otsaansa ja silmiään. "Oh! Mitäpä hyödyttää valitus, minä en saa häntä enää takaisin, ja ehkä näin onkin hyvä."
Ministerin tulo ilmoitettiin.
Jeanne otti Choiseulin vastaan työhuoneessaan. Kevein askelin ja hymyilevin huulin astui pieni ruma, mopsi-kasvoinen mies Jeannen eteen, joka tuskistaan huolimatta istui suorana kuin kynttilä ja kuninkaallisen ryhdikkäänä.
Ministeri suuteli hänen kättään ja pani erään suuren käärön ja kirjeen pienelle pöydälle markiisittaren kirjoituspöydän viereen.
"Olette hyvin iloinen, teidän ylhäisyytenne? Tuotteko kenties voitonsanoman?"
Jeannen huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn.
"Vai onko meidän äskeinen liittomme Itävallan kanssa tuottanut uuden tappion?"
"En tuo enemmän voiton kuin tappionkaan sanomaa, rouva markiisitar, mutta sentään jotakin, mikä teille aiheuttaa iloa. Starhemberg, joka, ikävä kyllä, on vielä vuoteenoma, pyysi minua toimittamaan teille tämän kirjelmän."
Hän ojensi markiisittarelle kirjeen Wienistä. "Lukekaa te ensin, markiisitar. Minun sallinette sillä aikaa katsoa, mitä tässä käärössä on." Kaunitz kirjoitti:
"Keisarinna on liikutettu siitä harrastuksesta, jota te olette osoittanut hänen liittoaan kohtaan kuninkaan kanssa. Hän on nähnyt, millä lujuudella ja järkähtämättömyydellä te olette pysynyt uskollisena kummankin hovin onnelliselle liitolle aivan sen alusta asti. Hän on käskenyt minua vakuuttamaan omassa nimessään teille nämä suosiolliset tunteensa. Hän otaksuu, ettei se teistä ole vastenmielistä ja että kuningas voi vain hyväksyä, että hän koettaa osoittaa teille, miten kiitollinen hän on teidän tunteistanne kuningasta ja häntä kohtaan, antaessaan herra kreivi Starhembergin tehtäväksi jättää teille pienen muiston ja lausua toivon, että te suvaitsisitte ottaa sen vastaan pienenä todistuksena hänen tunteistaan teitä kohtaan.
Olen hyvin iloinen, että keisarinna on käyttänyt hyväkseen minun vähäpätöistä persoonaani esittääkseen teille näiden tunteiden ilmauksen. Osoittakaa minulle armollisesti olevanne vakuutettu niistä ja säilyttäkää minulle hyväntahtoinen suosiollisuutenne, jota aina kunnioituksella ja nuhteettomalla uskollisuudellani koetan ansaita ja jossa suhteessa minä, niin kauan kuin elän, olen — — —"
Jeanne luki nämä rivit säteilevin silmin. Hetki hetkellä hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen yhä vieläkin kauniit piirteensä elävöittyivät.
Helakka punerrus, joka teki hänet nuoreksi ja ihastuttavaksi, lensi aamuauringon tavoin hänen kasvojensa yli.
Choiseul, jonka tunteet Jeannea kohtaan olivat lämpimämpiä kuin hän itse ehkä liesikään, jäi seisomaan lumoutuneena hänen näöstään. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt markiisitarta niin säteilevän ihanana. Hänen muutoin suurellinen ryhtinsä lysähti nyt taas nöyräksi Pompadourin kauneuden ja nerokkuuden häikäisystä.
Äkillisen mielijohteen pakottamana hän nosti markiisittaren käden huulilleen ja painoi sille pitkän, kuuman suudelman.
Jeanne, joka vain ajatteli Maria Teresian suosiota, tuskin huomasikaan tätä kiihkeää mielenilmausta.
Hän meni sen pienen pöydän luo, jolla keisarinnan lahja kääröstä paljastettuna säteili aamuauringossa. Ihastuksen huudahdus pääsi Jeannen huulilta. Keskeltä ihmeellisen kaunista kirjoitustelinettä, joka oli tehty venetsialaisesta puusta ja kaunistettu mitä kallisarvoisimmilla upotuksilla, heloilla ja monilla jalokivillä, loisti keisarillisen lahjoittajan timanttipuitteinen muotokuva. [Teline oli valmistettu Pariisissa ja maksanut 77,000 livreä, sen jälkeen lähetetty Wieniin ja sitten takaisin Pariisiin. Kustannukset tästä lahjasta pakkauksineen ja lähetyksineen olivat nousseet 77,278 livreen 93 souhun.]
Jeannen ihastus oli rajaton. Jokaiselle, joka tahtoi tai ei tahtonut kuulla, hän kertoi Maria Teresian suosiollisuudesta. Ihastelevassa kirjeessä Kaunitzille hän pyysi tätä saattamaan perille hänen kiitoksensa.
Tuntui melkein siltä, kuin keisarinnan kallisarvoinen lahja olisi vain alkuna uusiin voittoihin. Maria Teresian ystävyys kasvoi päivä päivältä. Kohta tuli Jeannesta kummankin hovin ainoa välittäjä, menipä Itävallan ministeriö niinkin pitkälle, että se ulkopolitiikassaan nojautui yksinomaan Pompadourin tiedonantoihin.
* * * * *
Monsieur Lebel oli hyvin huonolla tuulella.
Saint-Médéric-kadun 4:ssä eivät asiat olleet luistaneet ensinkään niinkuin olisi pitänyt. Kuningas oli tyytymätön, mutta Lebel tunsi olevansa tähän tyytymättömyyteen yhtä viaton kuin äskensyntynyt lapsi.
Murphy seikkailu, sellaiseksi kuin se vähitellen oli kehittynyt, jäi kokonaan rouva markiisittaren ja Boucherin vastuulle.
Eihän Lebel mahtanut mitään sille, että nuori nainen synnytyksen jälkeen oli pöyhkeänä runsaista lahjoista ja kuninkaan kovin armollisesta käytöksestä sekä ylhäisten naisten käynneistä Hirvipuistossa, minne heitä oli ajanut uteliaisuus, tehnyt eräälle näistä röyhkeän kysymyksen:
"Kuinka pitkälle olette päässeet sen kuuluisan akan suosiossa?"
Mitä hän mahtoi sille, että La Murphy oli saanut vastauksena tähän kysymykseen äkkinäisen lähdön Hirvipuistosta, että kuninkaan oli pitänyt maksaa hänelle 200,000 livreä myötäjäisiä ja sille upseerille, joka oli niin ystävällinen, että meni heti naimisiin hänen kanssaan ja otti omakseen kuninkaan lapsen, 50,000 livreä vahingonkorvausta?
Mitä hän mahtoi sille, että pikku Louison, suutarin nuorin tytär, oliaivan kohta ikävystyttänyt kuninkaan ja ettei hän ollut saavuttanutMurphy-sisaruksilla yhtä onnellisia tuloksia kuin ennen aikaanNesle-sisaruksilla?
Ja nyt hän oli joutumassa edesvastuuseen siitä, että kaunis neiti Romans oli hyvin tiukasti kieltäytynyt asumasta Hirvipuistossa ja vaatinut pienen, kauniin oman talon Passystä!
Sacré nom de Dieu, tämä oli jo liikaa. Hän oli saanut jo kyllikseen. Nyt hän ei enää tahtonut olla missään tekemisissä näiden naisten kanssa.
Mutta tuskin oli ehtinyt kulua pari minuuttia, kun hänen vihansa sammui. Lebel hymyili taas mielissään. Eihän tosiaankaan voinut moittia tuota Anne Romansia siitä, että hän oli ollut vaatelias. Hän ei suinkaan ollut syntyisin rajasuutarin verstaasta tai vaatekaupasta, vaan erään Grenoblessa asuvan asianajajan tytär, ja hänet oli hänen sisarensa, rouva Varnier, esitellyt kuninkaalle julkisesti Marlyn puistossa.
Ja pääasia — Lebelin tyytyväinen hymy vaihtui hekumalliseksi irvistykseksi — pääasia oli, että hän oli kaunis kuin itämainen taru.
Uhkea ja kookas, ehkä hieman liian suuri, mutta muodot mitä ihanimmat. Hieno, valkoinen, silkinpehmeä iho ja sysimusta, ihmeellinen tukka, johon hän saattoi kietoutua kuin pitkään vaippaan. Hienosti kaartuvien silmäluomien alla leimusivat hehkuvantuliset, mustat silmät. Jalomuotoinen nenä, mitä ihastuttavin pikku suu ja häikäisevän valkeat helmihampaat täydensivät hänen kauneutensa.
Kuningasta saattoi tosiaankin kadehtia. Mutta kylläpä hän olikin perinpohjin rakastunut! Hän olisi myllertänyt maan ja taivaan saadakseen omakseen tuon neiti Romansin.Dieu merci, nyt hän oli päässytkin niin pitkälle, ja rauha palasi taas joksikin aikaa. Mutta rehkiä sitä oli saanutkin, ennenkuin oli päästy näin pitkälle, se oli totinen tosi!
Aivan väsyneenä, ajattelemaan kaikkia niitä rasituksia, joita hän oli saanut kestää, Lebel istui selkä kenossa mukavassa nojatuolissaan, maisteli tokaijilaista viiniä, jota oli hänen edessään, ja söi sen kylmän kananpojan, jonka äsken oli nyreänä työntänyt syrjään ruvetessaan seulomaan muistelojaan. Narri olkoon nauttimatta hetken antimista!
* * * * *
Vasta sitten, kun kaunis neiti Romans oli synnyttänyt kuninkaalle pojan yksinäisessä, pienessä talossa Passyssä, sai Jeanne kuulla puhuttavan kuninkaan uudesta rakastumisesta.
Se, mitä oli tapahtunut Hirvipuiston ulkopuolella, vaikutti Jeanneen paljon syvemmin, kuin hän olisi osannut aavistaakaan, ja turhaa hänen oli ottaa avukseen Madeleine Poissonin neuvoja.
Hän ei tahtonut millään muotoa vaipua epätoivoon, vaikka kuningas oli joutunut uuden lemmenhurmion valtaan. Hän tahtoi tulla kahta kiehtovammaksi, kahta hellemmäksi kuningasta kohtaan, mutta voi! — hän ei kyennyt.
Entistä raskaammaksi käynyt taistelu kuninkaan hetki hetkeltä vaihtelevia mielialoja vastaan, rasittava työskentely ministerien kanssa ja alituiset huolet sodasta olivat uuvuttaneet ja tehneet hänet heikoksi.
Turhaan Quesnay koetti saada estymään hänen sydämenkouristuksiaan, jotka nykyään alkoivat uudistua yhä tiheämmin. Turhaan madame de Brancas puhui lohdutuksen sanoja, turhaan Jeanne vetosi omaan tahdonvoimaansa. Hän ei jaksanut vapautua ajatuksesta, että La Romans oli virittänyt todellisen rakkauden kuninkaan sydämeen ja että hän oli kadottanut kuninkaan.
"Ajatelkaahan, hyvät ystävät, miten varma tuo Romans lieneekään asiastaan, koskapa hän esiintyy kaikkialla lapsineen! Hän on kerrassaan ylpeä kannellessaan poikaansa, joka on kiedottu kallisarvoisiin pitseihin, aivan kuin mitäkin nuorta, laillista prinssiä, pitkin puistoa ja sanoo hymyillen ihmisille, jotka tungeksivat hänen ympärillään: 'Hyvät herrat ja naiset, pitäkää varanne! Älkää rutistako kuoliaaksi kuninkaan lasta!' Tokkohan hän uskaltaisi käyttäytyä niin, jollei hän olisi varma kuninkaan rakkaudesta ja siitä, että kuningas hyväksyy hänen käytöksensä?"
Lukemattomia kertoja Jeanne oli ollut kysymäisillään kuninkaalta suoraan, miten asia oli. Mutta tämä muuttui heti kärsimättömäksi ja vastahakoiseksi, niin pian kun hän vain yrittikään ruveta puhumaan muusta kuin valtiollisista asioista, sotatapahtumista, sotaopistosta ja Sèvresistä, kuningattaresta ja prinsessoista.
Dauphininkaan nimeä ei saanut mainita. Choiseul oli saanut kuninkaan epäilemään, että hänen korkeutensa dauphinin kädet olivat jesuiitta-ystävyyden kautta epäilemättä olleet mukana Damienin tekemässä murhayrityksessä.
Sen jälkeen oli kuninkaan sydämestä haihtunut viimeinenkin pisara suosiota tätä ulkokullattua prinssiä kohtaan.
Jeannen ei tarvinnut enää olla huolissaan tämän viimeisen vihamiehensä tähden, mutta eipä tämäkään varmuus kyennyt tuomaan hänen rintaansa rauhaa.
Eräänä päivänä kuningas ilmestyi Jeannen luo mieleltään tavallista virkeämpänä. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä vilkuivat levottomina puoleen ja toiseen.
Jeanne huomasi heti, että kuningas oli suuttunut jostakin. Eikä kuningas enää viivytellytkään ilmaisemasta syytä.
"Minä kävin kuningattaren luona", sanoi hän nyrpeänä. "Noilla pakollisilla käynneillä sattuu aina jotakin, joka saa minut pahalle tuulelle. Maria Leszczynska rupesi siunaavin silmin ja kädet ristissä kuvailemaan minulle poikani hyveitä. Minä keskeytin hänet kärsimättömästi. Silloin hän ryhtyi vielä voimakkaammin elein saarnaamaan minulle, että liittomme Itävallan kanssa on rikollinen ja että se julmasti kostaa itsensä tulevilla tappioilla: se tuntui minun mielestäni jo liialta. Minä löin nyrkkiä pöytään, niin että hänen lempiesineensä, kallisarvoinen Sèvres-maljakko, lensi tuhansiksi kappaleiksi. Kuningatar itki katkeria kyyneliä ja minä jouduttauduin huoneesta pois. Vaikka minä en kadukaan oikeutettua suuttumustani, niin tahtoisin niin pian kuin suinkin korvata särkyneen kallisarvoisen maljakon. Te tekisitte, Jeanne, minulle suuren palveluksen, jos menisitte heti Sèvresiin ja valitsisitte siellä kauniin esineen, esimerkiksi jonkun niistä, jotka erityisesti miellyttivät prinsessoja viime näyttelyssä peilisalissa."
Jeanne suostui ilomielin. Hänestä oli ilo saada tehdä kuninkaalle palvelus. Madame du Hausset läksi hänen mukanaan Sèvresiin. Johtaja otti markiisittaren vastaan onnellisena tästä ikävöidystä käynnistä. Hänellä oli esitettävänä tuhansia kysymyksiä, hän halusi vedota markiisittaren makuun ja mielikuvitukseen. Hän oli teettänyt pari uutta muottia ja koettanut erästä uutta värisekoitusta, jolla oli ihana vaikutus. Jeanne aivan hehkui innostusta ja mielenkiintoa. Hän tunsi vielä kerran, miten sanomattoman rakas tämä hänen laitoksensa hänelle oli.
Maalarit, piirtäjät ja valajat kutsuttiin saapuville. Jeanne oli nyt omalla alallaan. Hän antoi neuvoja, kiitteli ja arvosteli. Hänen älynsä keksi jokaisen taiteellisen tarkoituksen, jokaisen taiteellisuutta tavoittelevan piirteenkin.
Muuan nuori venetsialainen maalari, jonka isä oli ollut VenetsiassaBernisin palveluksessa, oli erityisesti markiisittaren suosiossa.
Johtaja pyysi nuorta miestä näyttämään madame de Pompadourille uusinta mestariteostaan. Gerald Bozzi toi nähtäväksi erään maljakon, joka herätti ihastusta Jeannessa. Juuri tuollaisen esineen kuningas kai tahtoi lahjoittaa kuningattarelle. Pieni taideteos, joka oli täytetty köynnöksillä ja kukilla, hymyili kuin itse kevät.
Jeanne puristi innoissaan ylpeästi punehtuvan Bozzin kättä.
"Hyvä, hyvä, nuori ystäväni! Teoksenne on tosiaankin erinomainen!"
Tunnin kuluttua Jeanne läksi Sèvresin porsliinitehtaasta. Mutta tuskin hän oli päässyt sen alueen ulkopuolelle, kun entinen synkkyys valtasi hänet uudestaan. Madame du Haussetin yritykset suunnata markiisittaren ajatuksia takaisin tehtaan saavutuksiin raukesivat turhiin.
Äkkiä Jeanne nousi jäykästi istumaan vaunuissa ja käski ajajan seisauttaa hevoset.
"Kello on kaksi", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä. "Tähän aikaanhan neiti Romans tavallisesti kävelee lapsensa kanssa puistossa. Minä tahdon nähdä hänet ja pojan. Lähdetään kävelemään puistoon."
Turhaan Hausset pyysi häntä säästämään itseään tältä mielenliikutukselta ja välttämään kiusallista kohtausta.
Jeannea oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään.
"Tuskinpa hän tuntee minua, tuo nainen, jos hän muuten ollenkaan tietää, kuka minä olen. Mistään kohtauksesta ei voi olla puhettakaan, ja mitä mielenliikutukseen tulee —"
Hän keskeytti ajatuksensa, otti silkkilaukustaan pitsihuivin ja kietaisi sen päähänsä.
Sitten hän läksi astumaan niin nopeasti, että Hausset vaivoin jaksoi seurata häntä.
Eräällä varjoisella kujanteella, jonka markiisitar näytti tuntevan, he tapasivatkin vähän aikaa etsiskeltyhän sen, jota markiisitar oli niin kiihkeästi ikävöinyt: Anne Romansin, jolla oli pikku poikansa lepäämässä valkeaa poveaan vasten.
Jeanne säpsähti kauhuissaan. Kylmä väre kulki pitkin hänen selkäänsä, ja hänen kurkkuaan ahdisti.
"Hyvä Jumala", voihki hän, "hyvä Jumala, miten kaunis tuo rietas nainen on!"
Näky oli tosiaankin kaunis: nuori, uhkea äiti pitelemässä imevää lastaan pyökkikujanteen kullanvälkkeisessä vihannuudessa.
Anne Romans katseli rinnoillaan lepäävää lasta ylpeänä kumartaen klassillista päätään, jonka tuuheaa, mustaa tukkaa kaunisti kallisarvoinen, timanttikoristeinen kampa.
Markiisittaren jääkylmä, vapiseva käsi tarttui uskollisen saattajan sormiin.
"Menkää hänen luokseen! Puhukaa hänen kanssaan! Kysykää häneltä lapsen isää!" läähätti Jeanne.
Madame du Hausset totteli raskain sydämin, kun hänen valtiattarensa käski.
Sillä aikaa kun markiisitar seisoi poispäin kääntyneenä ja painaen huulilleen nenäliinaa estääkseen nyyhkytyksiään kuulumasta, meni Hausset nuoren äidin luo.
"Kaunis poika!" sanoi hän vilpittömästi ihaillen. Anne Romans nosti katseensa ylpeästi hymyillen.
"Minun täytyy myöntää se, vaikka olenkin hänen äitinsä."
"Onko hänen isänsäkin kaunis mies?"
"Ihmeellisen kaunis! Jos sanoisin, ken hän on, niin myöntäisitte minun olevan oikeassa."
"Minä siis tunnen lapsen isän?"
"Se on enemmän kuin luultavaa."
Madame du Hausset sanoi hyvästi ja poistui.
Jeanne oli lysähtänyt istumaan sammaleiselle kivelle.
Hän oli kuullut jok'ainoan sanan.
"Onko poika isänsä näköinen?" kysyi hän tuskasta värisevällä äänellä.
Madame du Hausset nyökkäsi ääneti.
Jeanne nousi hitaasti pystyyn.
"Kaikki hänen aviottomat lapsensa ovat hänen näköisiään kuin mättään marjat. Sanotaan, että lapsen isännäköisyys todistaa miehen lämmintä rakkautta äitiin. Ikävä kyllä, ei Jumala ole minulle lahjoittanut lasta hänestä. Kuka tietää, eikö se olisi kiinnittänyt häntä minuun eriämättömästi."
Katkeria kyyneliä juoksi hänen kalpeita poskiaan pitkin hänen puhuessaan.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla tuli markiisitar de Mirepoix tervehtimään markiisitarta.
Tämän tervejärkisen, älykkään naisen, joka ymmärsi suhtautua kaikkeen tässä maailmassa mitä iloisimmin ja luonnollisimmin, onnistui saada Jeanne lohdutetuksi samoin kuin murhayrityksen jälkeen.
"Rohkeutta, rohkeutta, rakas ystävä! Kuningas ei aio tunnustaa poikaa. Ei sen enempää kuin Lucin herttuaa ja ketään muutakaan. Senhän te itse tiedätte parhaiten. Me emme elä enää teidän suuresti ihailemassanne Ludvig XIV:n ajassa; hän piti tunnustusta ansaitsevalla tunnollisuudella huolta aviottomista jälkeläisistään. Kuninkaan kiintymys neiti Romansiin haihtuu samalla tavalla kuin kaikki muutkin hänen aikaisemmat kiintymyksensä. Hän ei tule välittämään sen kauempaa äidistä eikä lapsesta. Kuningas on enemmän kuin muut miehet tottumusten ihminen. Ja teihinhän hän on tottunut niinä monina vuosina, jolloin hän on osoittanut mitä hartainta uskollisuuttaan. Te tunnette hänen sekä valo- että varjopuolensa. Hänen ei tarvitse erikoisesti koettaa miellyttää teitä enemmän kuin pelätä olla teitä miellyttämättä. Te näette hänen sielunsa syvyyteen. Hänestä on ajatus hyljätä teidät yhtä kaukana kuin hyljätä Versailles ja lempihuoneensa. Olkaa järkevä, rouva markiisitar, katsokaa asioita sellaisina kuin ne ovat! Jumala tietää, että elämä on asettanut teidän suoritettaviksenne tärkeämpiä tehtäviä kuin taistella turhan kaunottaren kanssa."
Jeanne ei kuitenkaan voinut tyyntyä niin helposti, kuin madame de Mirepoix oli kuvitellut. Mutta hän tunsi, että marsalkatar oli oikeassa, oikeassa siinäkin suhteessa, ettei saisi kuluttaa voimiaan hyödyttömään suruun. Aika vaati häneltä suurta voimainkoetusta, olipa sitten kestettävä yhä uusia kohtaloniskuja tai tehtävä yhä uusia päätöksiä.
Tavattoman katkeria muistoja äsken eletyistä tapahtumista tulvi Jeannen mieleen.
Soubisen voittojen jälkeen oli seurannut lyhytaikainen tyven, mutta sitten oli sotaonni taas kääntynyt. Braunschweigin Ferdinand oli hyökännyt ranskalaisten miehittämien kaikkien paikkojen kimppuun ja valloittanut ne. Kummankin sotapäällikön, Soubisen ja Broglien välillä oli syttynyt kamppailu, joka oli yhtä kuuma kuin taistelu verisillä tappotantereilla. Kumpikin vyörytti toisensa niskoille edesvastuun menetetyistä asemista.
Toinen syytti toistaan siitä, että tämä oli ryhtynyt hyökkäykseen liian aikaisin, toinen soimasi kilpailijaansa siitä, että tämä oli aloittanut rynnäkön liian myöhään, pani hänen syykseen Villinghausenin tappion ja hänen omalletunnolleen viiden tuhannen ihmisen hengen!
Tämän kamppailun kestäessä Jeanne oli yksissä tuumin Choiseulin kanssa selittänyt, että Soubise oli oikeassa, erottanut marsalkka Broglien ja karkoittanut hänet maatilalleen.
Vain väristyksen tuntein hän saattoi ajatella sitä seikkaa, miten vähän hän tätä päätöstä tehdessään oli välittänyt Pariisin väestön suosiosta tuota sankaria kohtaan, jota kansa rakasti. Häntä kauhistutti, kun hän muisteli tämän johdosta puhjennutta julkista mielenosoitusta Théâtre Françaisissa, jolloin mademoiselle Clairon, Amenaiden verraton esittäjä "Tancrède" näytelmässä lausui näyttämöltä:
"On dépouille Tancrède, on l'exile, on l'outrage,c'est le sort d'un héros d'être persécuté.Tout son parti se tait! Quel sera son appui?Sa gloire — — —Un héros qu'on opprime attendrit tous les coeurs."
Tuhansista kurkuista oli kaikunut yksimielinen paheksuva huuto. Eläköön Broglie, hukka Pompadourille oli vyörynyt hänen ylitsensä kuin hurja, kaikki nielevä merenhyöky.
Mikä riemu, mikä ihana hetki hänen vihollisilleen!
Häväistys ja pilkka hänelle, joka oli uneksinut ainoastaan voittoja ja kunniaa! Näinköhän Bernisin sanat pitivät paikkansa, kun hän oli sanonut tämän sodan kylvöä rikokseksi, josta Ranska saisi niittää ainoastaan verta ja häpeää?
Jeannen koko luonto nousi vastustamaan tätä olettamusta. Ei, tuhat kertaa ei! Hän oli ollut apuna sytyttämässä sodan liekkiä musertaakseen vihatun vihollisen ja luodakseen Ranskan suureksi. Olisikohan tämä rohkea suunnitelma pelkkä houre, tyhjä mielikuva?
Häntä poltti kuin kuumeessa. Suonissa virtasi veri rajusti. Kunhan vain ei tulisi sitä! Ei ainoatakaan askelta alas tyhjään olemattomuuteen. Ylemmä, yhä ylemmä kohti kunnian ja suuruuden kultaista loistetta! Ja tuskin hän oli päässyt tämän ajatuksen päähän, kun Ranskaa kohtasi uusi turmanisku.
Suuri liittolainen, Venäjän keisarinna Elisabet oli kuollut, Pietari III teki päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa aselevon Preussin kuninkaan kanssa, ja sitä seurasi rauha, joka solmittiin Pietarin kaupungissa.
Mitä hyötyä oli keisarin aikaisesta kuolemasta, kun Katariina II vahvisti rauhan ja noudatti ankaraa puolueettomuutta? Jeanne kutsutti puheilleen Choiseulin, joka nyt oli hänen uskollisin ystävänsä ja liittolaisensa. Hän sai auttaa ja neuvoa.
Ministeri saapui markiisittaren luo synkän näköisenä. Pitkään aikaan hän ei vastannut mitään markiisittaren hermostukseen ja käskevällä äänellä tekemään kysymykseen: "No, mitä me nyt teemme? Mitä me nyt teemme?"
"Fredrik saa kätensä vapaiksi toimiakseen muita vihollisiaan vastaan", sanoi ministeri vihdoin kalseasti. "Jollei ihmettä tapahdu, niin me saamme suorittaa kulungit."
Markiisitar puri hammasta. Hänen turhamaisuutensa ja ylpeytensä paisui äärimmilleen. Hän vapisi kauhusta. Mutta hän ei voinut torjua sitä, mikä oli välttämätöntä. Se läheni päivä päivältä.
Mustan, verta janoavan hirviön tavoin se ojensi käsivartensa ja iski saaliinhimoiset kyntensä onnettoman maan ruumiiseen.
Soubise karkoitettiin Hessenistä; Casselin valloitti takaisinBraunschweigin herttua.
Englantia vastaan käyty merisota, jossa Ranskan laivastoa ei suosinut parempi onni kuin Saksan tantereilla olevia sotajoukkoja, päätettiin maineettomasti sillä välirauhalla, joka vahvistettiin lopullisessa rauhanteossa Pariisissa helmikuun 10 p:nä 1763.
Vain yksi askel vielä, vain lyhyt viiden päivän viivytys, ja sitten seurasi Hubertusburgin rauha, joka hautasi Ranskan ja Pompadourin ylpeät toiveet.
Markiisitar lysähti kokoon niinkuin häneen olisi osunut isku. Kaikki oli nyt käynyt aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli tahtonut ja odottanut, Fredrik II ei ollut musertunut. Hubertusburgin rauha päinvastoin vahvisti Preussin asemaa ja loi siitä valtion, joka oli Euroopan etevimpiä. Maria Teresian, jota Jeanne oli rientänyt auttamaan vihattua kuningasta vastaan, oli pakko kieltäytyä kaikista vaatimuksistaan ja luovuttaa Schlesia ja Glatz.
Turhaan oli uhrattu lukemattomia ihmishenkiä ja suunnattomia rahasummia. Turhiin olivat rauenneet kaikki toivomukset, halut ja pyynnöt.
Ludvig XV kätki tylsyyden varjoon sen, mitä hän tunsi näiden seurauksien johdosta, joita jo Bernis oli hänelle ennustanut. Hän ei sanonut sanaakaan Jeannelle. Hänestä oli surkea nähdä kalpeita, murheen uurtamia kasvoja, joissa vielä elivät vain ihmeelliset silmät. Hän rankaisi Choiseulia ja Starhembergiä katkerin halveksumisen ilmein, mutta vältti kuitenkin ilmiriitaa. Niinä monina yksinäisinä hetkinä, jotka seurasivat rauhanpäätöstä, Jeanne ajatteli kauan ja tuskallisesti sanoja, jotka hän, väsyneenä kuninkaan valituksiin, oli tälle sinkauttanut Rossbachin tappion jälkeen:
"Après nous le déluge!"
Hän ei enää itsekään ymmärtänyt näitä sanoja.
Tänä katkerimman itsetutkistelemuksen hetkenä kävi hänelle selvemmäksi kuin milloinkaan ennen, ettei hän ollut konsanaan pitänyt hautaa valtansa loppuna ja ettei hän ollut milloinkaan ollut välinpitämätön siitä, miten jälkimaailma oli häntä tuomitseva. Aina siitä saakka, jolloin hän oli astunut jalallaan mahtavuuden kultarappujen ensimmäiselle portaalle, ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin saada nimensä piirretyksi historian kirjaan kunnian ja säteilevän loiston kruunaamana.
Hän oli nähnyt tämän nimen liittyneenä valloitettuihin kaupunkeihin, kukistettuihin maakuntiin, kaikkiin niihin kuolemattomuuslupauksiin, joita voitokas sota tuo mukanaan.
Niin, tämän sotaretken kestäessä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli nähnyt Fredrikin jalkojensa juuressa rukoilevan armoa! Hetkiä, jolloin hän oli laskenut valloittavan kätensä Hannoverin, Hessenin ja molempien saksilaisten valtakuntien ylle! Hetkiä, jolloin hän oli vienyt Ranskan sotaliput Scheldelle saakka!
Ja hän oli aikonut uhmata tulevaisuuden tuomiota!
Jeannen istuessa näissä synkissä ajatuksissa, hiipi madame du Hausset varovasti huoneeseen. Ministeri Choiseul oli sanonut hänelle pelkäävänsä, että hänen valtiattarensa kuolee suruun, ja siitä saakka hän ei ollut uskaltanut jättää markiisitarta yksikseen pitemmäksi aikaa.
Jeanne ymmärsi sen hellän ja levottoman katseen, joka häntä kohtasi.Hän hymähti hieman.
"Älkää olko levoton minun tähteni! En minä ihan kohta kuole. Madame Bontemps on katsonut korttejaan ja ennustanut minulle, että minä saan vielä aikaa oppia tuntemaan itseni. Minä uskon häntä mielelläni. Suruun ei kuolla niinkään pian. Hänen sanansa käyvät toteen, samoin kuin La Leboun, joka ennusti minulle jo lapsena, että minusta tulee kuninkaan rakastajatar!"
Oli kylmä helmikuun päivä. Ketoja ja pensaita peitti keveä huurrevaippa. Choisyn puutarhojen myrtit, jasmiinit ja ruusupensaat olivat pukeutuneet kimalteleviin harsoihin, joille aurinko oli kutonut kultaisen verkon.
Jeanne istui viluissaan ja yskien ikkunan ääressä salongissaan ja katseli ulos talviseen maisemaan. Kuinka hiljaiseksi ja äänettömäksi Choisy oli käynyt! Ei ainoatakaan ääntä, ei askelia, ei äännähdystä, ei naurua! Hovi oli lähtenyt Versaillesiin. Hän oli jäänyt tänne — sairaana.
"Kunnes tulet terveeksi, Jeanne parka", oli kuningas sanonut.
Jeanne hymyili epäilevästi. Hän ei uskonut enää paranemiseensa. Ei kukaan, ei edes Quesnay, ehkä tiennyt niin hyvin kuin hän, miten arveluttava hänen tilansa oli, miten hänet oli kokonaan riuduttanut viimeinen polttava mustasukkaisuuden tunne kaunista Romansia kohtaan, jonka lemmenpauloissa kuningas yhä oli, ja suru sodan onnettomasta lopusta.
Hän otti hohtokivillä reunustetun peilin pieneltä pöydältä, joka oli täynnä lääkepulloja, pulvereja ja hajuainerasioita hänen tuolinsa vieressä.
Jeanne kauhistui omaa kuvaansa. Kalpea, kuihtunut, oman itsensä irvikuva hän oli. Vain hänen silmänsä säteilivät entistä loistettaan, ja hänen kalpean suunsa ympärillä, yhtä haihtumattomana kuin silmien loiste, oli sen lujatahtoisen tarmokkuuden piirre, joka oli häntä kantanut korkeuksiin.
Kalpea nainen avasi kultarasian, joka oli lääkkeiden joukossa. Hän, joka aina oli pilkannut niitä naisia, "qui s'enluminaient la mine", hän, jonka häikäisevä hipiä, lukuun ottamatta silloin tällöin sattuneita sairauspäiviä, ei ollut milloinkaan kaivannut kaunistelua, maalasi kevyen, pettävän punan poskilleen. Jos kuningas tulisi tänään hänen luokseen, ei hänen tarvitsisi nähdä kalpeita, riutuneita kasvoja.
Madame du Hausset tuli varovasti sisään ja toi lasillisen lämmintä maitoa, johon hän oli sekoittanut tempovaa yskää lieventävän pulverin.
Hän pani lasin pienelle pöydälle markiisittaren viereen. Katsahtaen salavihkaa ja syvän säälivästi onnettomaan Jeanneen hän sanoi:
"Hänen ylhäisyytensä ministeri Choiseul pyytää päästä puheille." Ja hän lisäsi epäröiden: "Tohtori Quesnay pyytää rouva markiisitarta muistamaan olla puhumatta liian kauan tai liian vilkkaasti."
Jeanne nyökkäsi ystävällisesti madame du Haussetille.
"Minä teen minkä voin, mutta sinähän tiedät, ettei kukaan voi muuttaa luonnettaan; teidän lienee vaikea saada minua hidasluontoiseksi."
Choiseul saapui nopeasti huoneeseen. Koko tuo pieni ruma mies oli täynnä eloa ja vilkkautta. Hänen paksut huulensa hymyilivät voitonriemuisesti.
"Mitä on tapahtunut? Sanokaa, mitä se on, Amboise! Näen teistä, että tuotte hyvän uutisen."
Ministeri riensi Jeannen luo, tarttui tämän molempiin, vielä tavattoman kauniisiin käsiin ja suuteli niitä.
"Menestys, rouva markiisitar, voitto, jossa meillä kummallakin on yhtä suuri osa."
Jeanne painoi kätensä sydäntään vasten. Se löi niin kiivaasti, että hän luuli sen hypähtävän ulos rinnasta.
"Jesuiitoista?"
Choiseul nyökkäsi. Hänen vilkkaat silmänsä säteilivät. Hän teki kädellään pyyhkäisyä osoittavan liikkeen.
"Nyt siitä tuli loppu! Parlamentti on äsken julkaisemallaan tuomiolla tarkoittanut heidät Ranskasta."
Kyynillisesti ja ulkokultaisesti nostaen silmänsä taivasta kohti hän lisäsi:
"Kiitetty olkoon Jésus Kristus iankaikkisesti, amen!"
Jeanne oli kavahtanut pystyyn. Ilo oli antanut hänelle siivet. Hän heitti yltään huivit ja peitteet ja seisoi suorana ja kookkaana Choiseulin rinnalla. Hän laski onnesta vapisevat kätensä ministerin käsivarrelle.
"Onko se totta, onko se mahdollista? Sanokaa, Amboise — sanokaa minulle kaikki!"
Hän sanoi tämän entisellä tavallisella, nopealla ja käskevällä äänensävyllä.
Ministeri katsoi häneen iloisen ällistyneenä. Ja nähdessään hänet siinä vieressään vaaleansinisessä silkkisessä laahuspuvussa, joka niin edullisesti kuvasti hänen kuningatar-ryhtiään, silmät säteilevinä ja hento punerrus kasvoilla, joista taidokkaasti sivellettyä ihomaalia ei näkynyt, Choiseul huokasi helpotuksesta.
Tokkohan markiisitar onkaan niin sairas kuin Quesnay on sanonut? Ei ainakaan toivottoman sairas? Ehkäpä Ranskan sisäiselle elämälle koittavien onnellisempien päivien toivo voikin antaa hänelle uusia voimia ja tehdä hänet terveeksi?
Mutta ministerin harhakuvat särkyivät pian. Jeannen heikontuneet ruumiinvoimat eivät kestäneet tätä iloa. Hän alkoi väristä ja hampaat kalisivat vastakkain.
Choiseul talutti hänet takaisin nojatuoliin ja kietoi huolellisesti peitteisiin ja huiveihin. Jeannea vaivasi kova hengenahdistus.
"Rauhoittukaa vain, rakas ystävä! Me olemme saaneet voiton Ranskan perivihollisista. Nauttikaamme siis kaikessa rauhassa tästä voitosta!"
Choiseul siirsi tuolin Jeannen viereen ja otti hänen kuumeisen kätensä omaansa.
"Jo kauan aikaa on ollut sellainen tarkoitus, että sen piti tapahtua tänään."
"Enkä minä ole saanut tietää siitä mitään!" huudahti Jeanne loukkaantuneena. Ja ponnistellen tuskiaan vastaan hän veti kätensä pois.
"Rakkahin ystävä, vaikein oli takanamme. Kuinka minä olisin voinut kieltäytyä ilosta saada hämmästyttää teitä vihdoinkin saavutetulla onnellisella tuloksella?"
Mutta Jeanne ei ollut niinkään helposti käännettävissä. Vielä hän oli Ranskan valtiatar ja Choiseul ainoastaan ministeri. Ei kukaan muu kuin se ainoa, vahvempi, jonka tieltä hänen olisi pakko väistyä, saisi nujertaa valtikkaa hänen käsistään.
Choiseul ei kiinnittänyt huomiotaan Jeannen vihaan. Hän tiesi, miten rakas, miten välttämätön hän oli markiisittarelle, kahta vertaa välttämättömämpi nyt, kun hän oli sairas eikä ollut enää keskellä tapausten pyörrettä.
"Kelpo herrat on lopultakin saatu kiinni omasta satimestaan."
"Lioncyn talosta Marseillesta? Juttu veljeskuntaa vastaan —?" ehättiJeanne henkeään pidättäen.
Choiseul nyökkäsi.
"Se juttu päättyi siivojen kauppaperiaatteiden vuoksi siten, että veljeskunta tuomittiin. Muuten on asian käsittelyssä käynyt ilmi muitakin väärinkäytöksiä, joita olemme jo kauan aavistaneet. Ja koska Lorenzo Ricci —"
"Se heittiö!" sähisi markiisitar.
"Koska Ricci pysymällä kiinni sanoissa 'Sint ut sunt aut non sint' on kieltäytynyt millään tavalla muuttamasta veljeskunnan sääntöjä, kävi vallan helposti päinsä saada koko seura hajoamaan parlamentin tuomiolla, josta kuningas viipymättä antaa käskykirjeensä."
Jeanne katsoi voitonriemusta välkkyvin silmin yli säteilevän talvimaiseman. Ainakin tämä hänen; elämäntyönsä oli päättynyt voittoon! Häväistys, jota hän oli kärsinyt vuosikausia, oli nyt saanut hyvityksensä; dauphin oli saanut iskun sydämensä sisimpään! Jumalan kiitos, että hän sai nähdä tämän!
Hän puristi ministerin kättä. Mielipaha oli kokonaan unohtunut.
"Entä kuningas?"
"Hän on edelleenkin aivan vaiti, mutta hänen ilmeistään ja silmien sävystä — niiden silmien, markiisitar! — saattoi havaita, miten syvän vaikutuksen jutun päättyminen häneen teki."
"Meillä on jansenistien ja filosofien parlamentti. Kuningas tulee tekemään heidän kanssaan pysyvän rauhan."
"Siitä saatte olla varma, rouva markiisitar!"
* * * * *
Ludvig lähetti samana iltana peruutuksen tulostaan Jeannen luo. Sen sijaan saapui hänen luokseen Ayenin herttua ja toi kimpun heleitä ruusuja Versaillesin kasvihuoneista ja tervehdyksen kuninkaalta. Ministerineuvoston kokouksen tähden, jossa oli vahvistettava karkoituskäskyn sanamuoto ja jossa kuninkaan oli oltava puheenjohtajana, oli hänen täytynyt jäädä Versaillesiin.
Jeanne oli tähän aivan tyytyväinen. Päivä olikin jo aika lailla rasittanut hänen heikkoja voimiaan.
Ayen pelästyi niin pahoin markiisittaren ulkomuotoa, että sanoi kiireesti hyvästi.
Jeanne katseli ajatuksissaan kukkia, jotka olivat hänen kädessään. "Pompadourin ruusuksi" oli nimitetty tuo heleä ruusun väri sen jälkeen kun sitä oli ruvettu erikoisella mieltymyksellä käyttämään Sèvresissä. Kuinkahan kauan hänen elämästään jääneet tärkeämmät jäljet pysyvät haihtumattomina?
Ayen oli pistäytynyt madame du Haussetin huoneeseen, missä hän toivoi tapaavansa tohtori Quesnayn.
Hän kysyi hyvin peloissaan lääkäriltä, jonka hän todellakin tapasi pienessä, mukavasti sisustetussa huoneessa, oliko markiisittaren tila yhtä toivoton kuin mitä voi hänen näöstään päättäen otaksua.
Quesnay viivytti vastaustaan hetkisen, sitten hän sanoi levollisesti:
"Jos olisi kysymys jostakin toisesta potilaasta, niin vastaisin ehdottomasti myöntävästi. Mutta kun on puhe markiisittaresta, niin olisi liian rohkeaa sanoa mitään edeltäkäsin. Hänen henkensä hallitsee niin äärettömän voimakkaasti hänen ruumistaan ja on niin kirkas ja voimakas, että vain hullu voi osoittaa hänen elämänsä rajan, ja todennäköistä on, että hänkin erehtyisi perinpohjin."
Hetkisen istuivat nämä kolme henkilöä mitään virkkamatta kamarirouvan pöydän ympärillä.
Sitten herttua ajatuksiinsa vaipuneena sanoi:
"Merkillinen nainen hän on. Tänään on melkein päivälleen yhdeksäntoista vuotta siitä, kun minä saatoin ihanan Jeanne d'Étiolesin kuninkaan luo tanssiaisissa kaupungintalolla. Näinä pitkinä vuosina minä olen tuskin muuta kuin muutamiksi tunneiksi kadottanut hänet näköpiiristäni. Hän on nainen, joka on samaa ainetta kuin Maintenon, mutta rakastettavampi, miellyttävämpi, ihastuttavampi. Eikä sittenkään mikään oikea rakastajatar. Sekä vähemmän että enemmän kuin sellainen — luotettava ystävä ja hallitsijatoveri, joka on tuottanut paljon, paljon onnettomuutta Ranskalle."
"Tahtomatta sitä, herttua!" huudahti Quesnay lämpimästi. "Kun kuningas oli niin heikko, täytyi markiisittaren voimakkaan hengen kasvaa ja kehkeytyä vallanhimoksi. Syy on kuninkaan eikä markiisittaren."
Madame du Hausset oli hiipinyt huoneesta pois. Häntä vaivasi myötäänsä levottomuus markiisittaren tähden. Ja mitäpä hänen kannatti kuunnella, mitä miehet sanoivat hänen valtiattarestaan? Hän ei kyennyt tutkimaan enemmän kuin tuomitsemaankaan. Hän rakasti markiisitarta täydestä sielustaan ja sydämestään. Du Haussetia kohtaan hän oli osoittanut pelkkää hyvyyttä.
Kamarirouvan mentyä kysyi Ayen:
"Entä Itävallan liitto, jota kuningas on vastustanut alun pitäen?"
"En ole mikään poliitikko", vastasi Quesnay. "En tiedä, kuinka paljon tai vähän on saatu aikaan pahaa tällä liitolla, joka tosin on ollut yhtä paljon Choiseulin ja Kaunitzin kuin Pompadourinkin työtä. Mutta yhden asian minä tiedän: kulttuurimaana on Ranska suuressa velassa markiisittarelle aikamme miellyttävyydestä ja mausta, taiteiden edistämisestä ja taiteilijoiden avustamisesta, kirjailijoiden, oppineiden ja filosofien suojelemisesta."
Herttua nyökkäsi ääneti.
"Taide on omistanut koko hänen sydämensä. Ja sepä onkin jouduttanut hänen taloudellisen tuhonsa."
"Ja Ranskan", lisäsi Ayen katkerasti.
"Minä en halua puolustaa markiisittaren tuhlaavaisuutta, koetan vain selittää sitä. Roskaväen häväistystä hän ei ole ansainnut. Kun markiisitar on tuhlannut, ei hän ole tehnyt sitä tyhjän ja pöyhkeilevän loistonhimon vuoksi, vaan raivatakseen tietä kauneudelle. Hän on kaikesta loistonhimosta huolimatta johtanut taiteen, voidaanpa kenties sanoa kaikki kuvaamataiteet ja taideteollisuuden, takaisin yksinkertaisempaan muotoon, joka koettaa lähennellä antiikkia. Monet harhateille joutuneet raukat hän on ottanut hoteisiinsa ja antanut heille leipää ja työtä. Jos hänellä olisi ollut vähemmän kauneusaistia, vähemmän makua, mutta sen sijaan enemmän liikemiehen harkintaa, niin moni kohta aivan varmaan olisi nyt toisen näköinen."
"Ovatko hänen omat raha-asiansa tosiaankin niin huonolla kannalla kuin kerrotaan?" kysyi herttua. "Olihan kuninkaan vuotuinen määräraha varsin runsas ja hänen lahjansa —"
"Sodan alusta asti on kuningas markiisittaren omasta toivomuksesta melkoisesti vähentänyt määrärahaa. Bellevuen ja Crécyn myynti auttoi kyllä hieman tukalaa tilannetta, mutta ei riittävästi. Vasta muutamia päiviä sitten oli madame du Haussetin pakko myydä kallisarvoisia koruja Lazare Duvauxille, ja Collin —"
Quesnay vaikeni ja huokasi syvään.
"Collin on ollut pakotettu lainaamaan Pâris Duverneyn kautta 70,000 livreä. Jumala tietää, että tuon naisen kohtalo ei ole niin kadehdittava, kuin miltä se saattaa näyttää syrjäisestä. Hän on antanut enemmän kuin on saanut sijaan. Kuningas tulee häntä kovasti kaipaamaan, kun hän kerran sulkee silmänsä."
"Tuo neiti Romans ei kykene korvaamaan häntä", huomautti Ayen synkästi.
Quesnayn otsa vetäytyi syviin ryppyihin.
"Kuninkaan ei olisi pitänyt tuottaa hänelle sitä surua. Niin paljoa korkeammalla kuin markiisitar näyttääkin olevan sellaista, ei hän kuitenkaan sisimmässään voi unohtaa tuota uskottomuutta. Taistelu polttavaa mustasukkaisuutta vastaan on maksanut hänelle liian paljon."
Madame du Hausset tuli hiljaa huoneeseen.
"Hän nukkuu,Dieu merci. Sydämentykytys ja hengenahdistus ovat vihdoinkin talttuneet. Liian kovalla koetuksella hän onkin ollut tänään."
* * * * *
Pariisissa seurattiin markiisittaren huonontumista vilpittömän osaaottavasti. Pariisilaiset, jotka olivat lämminsydämisiä ja hyväntahtoisia ja joiden mieli herkästi muuttui, olivat taipuvaisia pitämään jesuiittain karkoitusta yksinomaan Pompadourin työnä ja unohtamaan tämän sisäisen menestyksen tähden ulkonaisista vastoinkäymisistä koituneen häpeän.
Pompadouria verrattiin Agnes Soreliin. Kerrottiin näet, että oli löydetty eräs vanha ennustus, joka tarkoitti häntä, niinkuin Sorel aikoinaan oli ollut Ranskan pelastajana, ja kaikilla kaduilla laulettiin:
"Au livre du Destin, chapitre des grands rois,On lit ces paroles écrites:De France Agnès chassera les Anglois,Et Pompadour les jésuites."
Jeanne itse ei saanut pitkään aikaan kuulla puhuttavan niistä ylistyslauluista, joiksi katkerat häväistysrunot olivat muuttuneet. Hän oli monta päivää puolittain loikonut ja sitten ollut sidottu vuoteeseen. Hänen sairautensa levottomuutta herättävät oireet, sydämenkouristus ja tukehtumiskohtaukset, tihenivät tihenemistään.
Quesnayn onnistui kuitenkin vastoin kaikkea odotusta saada älykkäällä hoidollaan aikaan virkistyminen, jonka ohella kuninkaan hellä osanotto ja huolenpito suuressa määrin vaikuttivat hyvän tuloksen saavuttamiseen.
Kaikki Jeannen läheiset henkilöt tiesivät, että tämä näennäinen virkistyminen ei tulisi kestämään kauan.
Ainoastaan runoilijat uskoivat sammumattomassa optimismissaan, että heidän uskollinen suojelijattarensa oli pelastettu kuolemasta.
Ensimmäisten kevättä ennustavien auringonsäteiden loistaessa lähettiFavart lämmintunteisen onnittelu- ja tervehdysrunon.
"Le soleil est maladeEt Pompadour aussi;Ce n'est qu'une passade,L'un et l'autre est guéri;Le bon Dieu, qui secondeNos vœux et notre amour,Pour le bonheur du mondeNous a rendu le jourAvec Pompadour!"
* * * * *
Eräänä lämpimänä päivänä maaliskuun lopulla salli Quesnay markiisittaren lähteä ajelemaan puistoon. Kuningas tuli häntä hakemaan puolenpäivän aikaan; ei kukaan muu kuin hän itse saanut seurata Jeannea tällä ensimäisellä matkalla.
Kallisarvoisiin turkkivaippoihin kääriytyneenä Jeanne istui selkänojossa kuninkaallisten vaunujen silkkipatjoja vasten.
Sairaat keuhkot hengittivät ahneesti lauhkeaa, puhdasta ilmaa.
Yhä vieläkin säteilevien ja vilkkaiden silmien katse kiiti yli äsken puhjenneen puutarhojen loiston, yli sinisten orvokkikenttien, yli kukoistavien saframi- ja hyasinttipengermien, yli ainaisesti vihertävien myrttiaitojen.
Kuningas piti hänen kättään omassaan. Kaihomielin hän katseli vieressään istuvaa kalpeaa naista. Kuinka kaunis hän vieläkin oli!
Jeanne näytti aivan kuin omistavan taikakalun, joka esti hänen kauneuttaan kuihtumasta.
Eräällä aurinkoisella, etelän puolisella, mansikkapensas-aitojen sisässä olevalla paikalla odotti Quesnay sairasta. Hän oli toimittanut tänne mukavan tuolin, silkkipeittoja ja patjoja markiisittarelle ja istuimen kuninkaalle.
Varovasti hän nosti Jeannen vaunuista. Kuninkaan käsivarteen nojaten Jeanne kulki ryhdikkäästi muutamien askelien päässä olevalle aurinkoiselle paikalle.
Quesnay vetäytyi syrjään. Vain yksi paashi jäi heidän luokseen. Lääkäri pysytteli kuitenkin lähistöllä kaiken varalta.
Jeanne katseli hetkisen ympärilleen hiljaisuuden vallitessa. Pitkään aikaan hän ei virkkanut sanaakaan. Syvä huokaus paisutti hänen sairasta rintaansa.
"Kuinka kaunis onkaan maailma! Kuinka raskasta on erota siitä", virkkoi hän lopulta matalalla, kaihomielisellä äänellä.
Kuninkaan kasvot synkistyivät. Hän oli kysymäisillään Jeannelta: tietääkö hän, miten sairas hän on? Tietääkö hän, ettei hän kaikesta tahdonvoimastaan huolimatta voi elää kauempaa kuin muutamia viikkoja tai ehkä päiviä?
Jeanne arvasi kuninkaallisen ystävänsä ajatukset niinkuin aina ennenkin.
Hän hymyili surumielisesti kuninkaalle.
"Teidän majesteettinne pyysi minua kerran lupaamaan, että kaikissa elämän kohtaloissa puhuisin totta. Olen rehellisesti koettanut pitää tämän lupauksen ja minä tahdon pitää sen viimeiseen saakka. Teidän äänettömään kysymykseenne annan teille tämän vastauksen: niin, minä tiedän, että minun täytyy kuolla. Olen jo kauan ollut siihen valmis. Ei olisi totta, sire, jos sanoisin teille, että kuolen mielelläni — on hyvin raskasta erota kaikesta maailman loistosta — mutta olisi valhe, jos sanoisin, että pelkään kuolemaa."
Kuningas värisi. Kauhu ja sääli taistelivat hänessä keskenään. Mikä käsittämätön suuruus, että voi niin tyynesti puhua kamalimmasta, siitä, mikä niin kauan kuin hän jaksoi muistaa entisyyttä oli saanut veren jähmettymään hänen suonissaan! Irti, kunhan vain irti tuosta kamalimmasta!
"Te ette saa kiihtyä, Jeanne", sanoi kuningas äkkiä. "Quesnay on pannut sen minun sydämelleni."
Taaskin Jeanne hymyili Ludvigin kuolemanpelolle, jota hän tänään voi ymmärtää vähimmän kuin milloinkaan ennen.
"En ole kiihtynyt, sire, olenhan aivan levollinen. En yski, sydämeni ei pyri lentoon ruumiista, en tunne edes ahdistusta."
Hän sanoi tämän entisellä ivallisella huumorilla. Sitten hän jatkoi vakavammalla sävyllä:
"Ken tietää, saanko enää milloinkaan nähdä niin ihanaa hetkeä kuin tämä on."
"Monia, monia!" änkytti kuningas, jota raateli mitä ankarin tuska.
"Sitä parempi. Silloin voimme työskennellä ahkerammin kuin näinä kurjina viime viikkoina. Tahtoisin kuitenkin käyttää tätä hetkeä hyväkseni, sire, lausuakseni teille kiitokseni kaikesta rakkaudesta, kaikesta ystävällisyydestä, kaikesta luottamuksesta, jota olette minulle osoittanut."
Hän yritti tarttua Ludvigin käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta kuningas ehti ennen häntä ja suuteli häntä otsalle.
"Sinun ei tarvitse kiittää minua, Jeanne", vastasi hän melkein itku kurkussa, "en ole tehnyt sinulle mitään hyvää, vaan olen tuottanut sinulle paljon tuskaa. Mutta sinä olet lukemattomia kertoja auttanut minua voittamaan oman itseni, kun minut on vallannut sairaalloinen synkkämielisyys. Sinä olet rohkaissut minua, kun olen menettänyt miehuuteni, saattanut minut iloiseksi ja voimakkaaksi, karkoittanut pois huolien raskaat pilvet otsaltani."
"Ken sitä ei olisi tehnyt Ludvig rakastetulle!"
Kuningas pani innokkaasti vastaan.
"Älkää sanoko minua enää siksi, markiisitar! Älkää puhuko siitä! Kerran olin se, mutta nyt en enää.Louis le Bien-aiméon nytLouis le Bien-haï!"
"Jumalan tähden, sire, älkää puhuko syntiä!"
Kuninkaan muoto synkistyi synkistymistään.
"Te ette tunne kansan mielialaa, markiisitar. Paljon on muuksi muuttunut. Tänään ehkä riemuittaisiinteille. Sillä teille on annettu anteeksi Pariisin rauhan ja jesuiittain karkoittamisen vuoksi."
"Te näette kaikki liian synkässä värityksessä, sire. Vai onko uskallettu —"
"Ilmikapinaan ei minua vastaan ole noustu, ei, mutta syvä ja katkera hiljaisuus vallitsee kaikkialla, missä vain näyttäydyn."
Jeannen mieleen pyrki nousemaan säälinsekainen tunne, mutta hän vaimensi sen nopeasti.
Mitä hyötyä oli kuninkaalle alakuloisista tunteista, kun oli tarpeen toimintakykyinen tahto? Jos kuningas itse ei kyennyt irtautumaan horroksestaan, niin ei hän, Jeanne, enää voinut auttaa häntä.
Aurinko painui kepeiden pilvenhattarojen taa.
Jeannea alkoi viluttaa.
"Mon soleil se couche", sanoi hän epäilijän entein ja viittasi luokseen paashin, jonka Quesnay oli pannut vartioimaan lähistölle.
Äänettömyyden vallitessa he palasivat takaisin linnaan.
* * * * *
Auringon ylitse oli vaeltanut vain varjo. Lämpimiä kevätpäiviä jatkui, ja niiden mukana kesti myös markiisittaren näennäinen toipuminen.
Jeanne käytti hyväkseen sitä lyhyttä aikaa, joka vielä oli hänelle suotu. Hän kutsui luokseen veljensä Abelin, markiisi Marignyn, ja käski tämän mitä huolellisimmin suorittaa loppuun hänen aloittamansa työt. Hän pyysi hartaasti veljeään pysymään Ranskan kaunotaiteiden uskollisena suojelijana.
Choiseulin kanssa hän puheli siitä, mitä täydellisesti lamautunut kauppa ja heikentynyt laivasto elpyäkseen kipeimmin kaipasivat.
"Koettakaa, hyvä ystävä, tehdä kaikki voitavanne korvataksenne rauhallisella työllä ne vahingot, jotka me olemme tuottaneet Ranskalle sodalla."
Choiseul tarttui liikutettuna markiisittaren ojennettuun käteen. Jeannen kirkas äly näki ministerin silmillä, ja ministeri hänen silmillään, kuinka raskas se taakka oli, joka oli vyörytettävä kovassa rasituksessa elävän kansakunnan niskoilta.
Ministeristä tuntui katkeralta lohdutukselta saada jatkaa työskentelyä markiisittaren hengessä.
Jeanne lähetti tervehdyksen maanpaossa olevalle Bernisille huomauttamatta, että se oli viimeinen. Hän hankki tietoja Voltairesta, joka oli yhä enemmän vieraantunut hänestä siitä pitäen, kun kuniagasolii lähtenyt Preussin hoviin.
[Kuinka suuressa arvossa Voltaire piti suosijatartaan tämän kuoleman jälkeen, sitä osoittaa seuraava filosofin kirje kardinaali Bernisille.]
["Minä luulen, että te olette kärsinyt raskaan tappion. Madame de Pompadour oli teidän vilpitön ystävänne, ja jos minun on lupa sanoa vielä enemmän, niin luulen täällä allobrogisessa yksinäisyydessäni, että kuningas on kärsinyt suuren tappion. Häntä rakasti hänen oman itsensä tähtien vilpitön sielu, jolla oli selvä järki ja nuhteeton sydän, eikä niitä joka päivä tavata."]
Vaikka tuon pahasisuisen pilkkaajan, jouduttuaan eripuraisuuteenFredrik II:n kanssa, oli aikoja sitten ollut pakko poistuaSanssoucista, minkä jälkeen hän nyt oli useita vuosia oleskellutFerneyssä Sveitsin rajalla, ei heidän yhteytensä ollut kuitenkaanpäässyt entiselleen. Nyt se oli liian myöhäistä.
Marmontelille, joka oli voittanut Jeannen sydämen hienolla, tuntehikkaalla runollaan sotaopiston perustamisen johdosta, hän lähetti kallisarvoisen rasian. Boucherille hän testamenttasi suuren osan omistamistaan harvinaisista kaiverruksista. Sotaopiston ja Sèvresin tehtaat hän uskoi kuin rakkaat lapset niiden huostaan, jotka olivat niiden etunenässä.
Quesnay oli määrännyt, että sairas oli huhtikuun 7 p:nä vietävä Versaillesiin. Hän tiesi, että markiisitar kaikesta sielustaan ikävöi päästä näkemään niitä huoneita, jotka olivat olleet hänen varsinainen kotinsa ja joissa hän oli uneksinut voiton ja maineen viimeiset unelmat.
Kirkkaana ja lämpimänä paistoi aurinko Versaillesin yllä, kun Jeanne suoritti viimeisen retkensä Bourbonien komeaan linnaan. Puutarhoissa helotti raikkaan vihreyden ja heleän kukinnan ihanuus. Hänen loishuoneittensa ikkunat olivat selkoselällään, ja niistä virtasi sisään syreenin ja orvokin tuoksu.
Jeanne virui voimattomana vaaleansinisellä, kultajalkaisellalit d'ange-vuoteellaan. Kuningas oli vastikään lähtenyt hänen luotaan. Valkeat, kuihtuneet sormet pitelivät vielä niitä valkoisia ruusuja, jotka kuningas oli tuonut hänelle tuliaistervehdykseksi.
Yhtäkkiä hän sai puistattavan tukehtumiskohtauksen.
"Ilmaa, ilmaa!" läähätti hän.
Quesnay ja du Hausset saapuivat juuri silloin, kun Jeanne pyörtyneenä vaipui heidän syliinsä. Kuninkaan valkoisille ruusuille valahti tumma verivirta.
Raskaat ja vaikeat olivat ne päivät, jotka nyt seurasivat. Äidiltä peritty ja markiisittaren väsymättömän, intoilevan elämän nopeasti kehittämä tauti yltyi nopeaa vauhtia. Quesnay itse vaati, että Senac ja La Martinière kutsuttaisiin sairaan luo, mutta kukaan ei kyennyt auttamaan. Markiisittaren läheiset henkilöt näkivät äärettömän toivottomina, miten loppu läheni.
Kuningas kävi katsomassa markiisitarta monta kertaa päivässä. Hän toi kukkia ja hedelmiä, hyväili Jeannen vahankelmeitä käsiä, painoi hätäisen suudelman hänen ihanan kauniiseen tukkaansa, mutta ei puhunut paljon mitään.
Jeanne käytti jokaista vähänkin siedettävää hetkeä hyväkseen tiedustellakseen valtioasioita. Choiseulin, joka viimeksi tapahtuneen vaikean kohtauksen jälkeen oli jäänyt Versaillesiin ja valvoi useimmat yöt etuhuoneessa yhdessä du Haussetin ja Quesnayn kanssa, täytyi kolme kertaa päivässä antaa raportti Jeannelle. Hän käski luokseen myöskin Janellen, joka joka iltapäivä esitti hänelle salaisen kirjevaihdon. Kaikki pyynnöt, että hän säästäisi voimiaan, hän epäsi. Hän tiesi, että hänen elämänhetkensä voitiin nyt laskea vain tunnittain. Ei yksikään kuolevainen saisi temmata valtikkaa hänen kädestään, ennenkuin tulisi kaikkivaltias kuolema.
Kuusi päivää hänen tulonsa jälkeen Versaillesiin tuli Quesnay myöhään eräänä iltana hyvin hädissään ulos sairaan huoneesta.
Choiseul oli odottamassa ovella.
"Teidän ylhäisyytenne, hän voi elää enää korkeintaan vuorokauden. Eikö olisi parasta, että te valmistatte markiisitarta? Kuningas tuskin sitä tehnee."
Ministeri nyökkäsi äänettömästi. Hän meni hiljaa sairaan huoneeseen.Jeanne istui kuten ennenkin selkänojossa sängyssä patjojen varassa.
Nähtyään Choiseulin tulevan sisään hän kysyi raukealla äänellä:
"Mitä uutta, hyvä ystävä?"
Ministeri pudisti päätään ja istuutui hänen sänkynsä viereen.
Masentuneena ja epäröiden hän koetti saada jotakin sanotuksi.
"Teidän ei pitäisi ajatella ensinkään valtioasioita, markiisitar, vaan levätä", sanoi hän änkyttäen.
Jeanne hymyili surumielisesti.
"Sitä saan kohta tehdä — huomenna — tänään — ken tietää?"
Hän katsoi Choiseuliä suoraan silmiin. Muulloin aina kylmäkiskoinen ja tyyni mies näytti olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa. Silloin Jeanne tiesi tarpeeksi.
"Te olette tullut sanomaan minulle, että hetki on tullut?"
Choiseul nyökkäsi mitään vastaamatta.
Tuokion ajan tempoi väristys Jeannen kasvoja. Sitten olivat kasvojen eleet taas täydellisesti hänen vallassaan. Hän sanoi kylmäverisesti:
"Sitäkö varten olen koko elämänikäni ollut filosofien kannattaja, että nyt lopulta pelkäisin kuolemaa? Ei, rakas ystäväni, olen näytellyt osani loppuun, vuoropuhelu on vaiennut, ja minä olen valmis lähtemään."
"Haluatteko lausua jonkin toivomuksen?"
"Valmistakaa kuningasta, Amboise! Mutta säästäkää häneltä kaikki, mikä tuottaisi hänelle vastenmielisyyttä! Kysykää häneltä, haluaako hän, että minä teen sovinnon kirkon kanssa. Ottakoon Collin minun viimeiset testamenttimääräykseni kirjoituspöytäni salalaatikosta. Ne ovat päivätyt marraskuun 15 p:nä 1757 ja niihin on tehty lisäys maaliskuun 30 p:nä 1761."
Choiseul kumarsi ääneti ja suuteli hienoa, hoikkaa, kauneinta naiskättä, mitä vaiherikkaan elämänsä aikana milloinkaan oli ihaillut.
Tuntia myöhemmin saapui kuningas markiisittaren luo. Quesnay ja du Hausset olivat nostaneet hänet sängystä nojatuoliin. Jeanne panetti hieman ihomaalia poskilleen ja puetti päälleen viitan, jossa oli kuninkaan mielivärit — sininen ja heleä — ne värit, joissa kuningas oli nähnyt hänet ensi kerran Sénart-metsässä. Hän ei tahtonut, että kuningas saisi sellaisen vaikutuksen kuin kuolevan läheisyydessä oleminen tuottaa.