Se hyydytti paavilaisten sydämet ja rohkaisi vallankumouksellisten mielet.
Tämän tuntematonta vaaraa uhkuvan läppäilyn kuullessaan maaseutulaiset lähtivät kaupungista ja pakenivat kukin omalle konnulleen.
Hopeakellon soidessa Jourdan sai koolle arviolta kolmesataa miestä. Hän valtasi kaupungin portit ja sijoitti sataviisikymmentä miestä vartioimaan niitä. Sadanviidenkymmenen miehen etunenässä hän samosi kordelierien kirkolle päin.
Hänellä oli mukana kaksi tykkiä. Hän suuntasi ne joukkoon päin, laukaisi ja surmasi umpimähkään.
Sitten hän astui kirkkoon.
Kirkko oli autio. Lescuyer korisi neitsyt Maarian jalkojen juuressa. Pyhä neitsyt, joka oli tehnyt niin monta ihmettä, ei ollut suvainnut ojentaa jumalallista kättänsä pelastaakseen onnettoman miehen.
Olisi voinut sanoa, ettei Lescuyer voinut kuolla. Verinen kasa, joka oli yhtä ainoaa haavaa, oli tarrautunut elämään.
Sellaisena häntä kannettiin katuja pitkin. Kaikkialla, missä tämä saattue kulki, ihmiset sulkivat ikkunansa ja huusivat:
»Minä en ollut kirkossa!»
Jourdan ja hänen sataviisikymmentä miestänsä voivat tehdä Avignonille ja sen kolmellekymmenelle tuhannelle asukkaalle mitä halusivat: niin oli kauhu lamauttanut kaikkien mielet.
Ja he tekivät pienoiskoossa samaa, mitä Marat ja Panis sittemminPariisissa syyskuun 2 päivänä.
Lukija saa myöhemmin selville, miksi sanomme Marat ja Panis emmekäDanton.
Seitsemän- tai kahdeksankymmentä onnetonta kaupunkilaista surmattiin.Heidät syöstiin Glacière-tornin paavillisista salaluukuista jokeen.
Trouillas-tornista, kuten sen nimi oli Avignonissa.
Tällainen uutinen siis saapui Pariisiin. Tämä hirveä kosto sai unohtamaan Lescuyerin kuoleman.
Katsokaamme nyt, mitä tekivät emigrantit, joita Brissot oli puolustanut ja joille hän halusi avata kaikki Ranskan portit.
He sovittivat Itävallan ja Preussin keskinäiset välit ja tekivät näistä kahdesta perivihollisesta ystävyksiä.
He saivat aikaan, että Venäjä kielsi lähettiläämme esiintymästä Pietarin kaduilla ja lähetti oman edustajansa Koblenziin pakolaisten hoviin.
Heidän toimestaan Bern rankaisi erästä Sveitsin kaupunkia, jossa oli laulettu vallankumouslaulua »Käy päinsä».
Heidän työtään oli, että Geneve, Rousseaun syntymäkaupunki — Rousseaun, joka oli tehnyt niin paljon Ranskassa paraikaa toteutettavan vallankumouksen hyväksi — suuntasi tykkinsä Ranskaa vastaan.
Heidän yllytyksestään Liègen piispa kieltäytyi ottamasta vastaanRanskan lähettilästä.
Hallitsijat tekivät tosin omastakin aloitteestaan monenlaista.
Venäjä ja Ruotsi lähettivät Ludvig XVI:lle avaamattomina takaisin ne kirjelmät, joissa hän ilmoitti hyväksyneensä hallitusmuodon.
Espanja ei ottanut niitä edes vastaan ja luovutti inkvisitsiolle erään ranskalaisen, joka pelastui kidutuspenkistä vain itsemurhalla.
Venetsia viskasi San Marcon torille ruumiina miehen, joka kymmen-neuvoston määräyksestä oli kuristettu e eilisenä yönä. Ruumiin rintaan oli kiinnitetty lappu, johon oli kirjoitettu: »Surmattu vapaamuurarina…»
Itävallan keisari ja Preussin kuningas kyllä vastasivat, mutta vastasivat uhkauksin.
»Me haluamme», sanoivat he, »että ryhdytään välttämättömiin toimenpiteihin, jotta voitaisiin ehkäistä tapahtumat, jotka ennustavat näin surullista tulevaisuutta.
Vendéessa ja etelässä oli siis kansalaissota, ja ulkomaisen sodan uhka vaani kaikkialla.
Ja sitten kuului Atlantin takaa huuto, että kokonaisen saaren asujamisto murhataan.
Mitä siis tapahtui lännessä? Keitä olivat ne mustat orjat, jotka väsyneinä saamiinsa lyönteihin ryhtyivät itse surmaamaan?
San Domingon Neekerit olivat alkaneet verisesti kostaa.
Kuinka asiat olivat kehittyneet sille kannalle?
Parilla sanalla — ei niin lavertelevasti kuin Avignonin juttua esittäessämme, sillä Avignonin jutussa innostuimme — parilla sanalla aiomme sen selittää.
Perustuslakia säätävä kansalliskokous oli luvannut Neekereille vapauden.
Ogé, muuan nuori mulatti, niitä uljaita, palavia ja uhrautuvia luonteita, joita olen tuntenut niin monta, [Tekijän isä, vallankumoussodan »väkevä kenraali» oli mulatti. –Suom.] oli purjehtinut meren yli viemään vapauttavaa sanaa, juuri kun se oli lausuttu.
Vaikkei päätöksestä ollutkaan vielä saapunut virallista ilmoitusta, vaati hän innoissaan saaren käskynhaltijaa julkaisemaan sen heti.
Käskynhaltija määräsi Ogén vangittavaksi. Ogé pakeni saaren espanjalaiselle puolelle.
Espanjan viranomaiset — mehän tiedämme, millä silmällä Espanja katseli vallankumousta — luovuttivat hänet kuvernöörille, ja hänet teilattiin.
Valkoinen kauhu seurasi hänen rangaistustaan. Hänellä arveltiin olleen paljon rikostovereita saarella. Tilanomistajat ryhtyivät tuomitsemaan, ja teloitusten lukumäärä kasvoi suunnattomaksi.
Sitten eräänä yönä nousi kuusikymmentätuhatta Neekeriä kapinaan.Valkoiset heräsivät, valtavaan tulipaloon, joka tuhosi viljelykset.
Viikkoa myöhemmin tulipalo sammutettiin vereen.
Mitä teki Ranska, salamanteri-parka, jota tuli kaikilta tahoilta ahdisti?
Sota
Emigrantteja koskevassa kauniissa ja voimakkaassa puheessaan Brissot oli selvästi osoittanut hallitsijain aikeet ja sen kuolintavan, jonka nämä olivat varanneet vallankumoukselle.
Tapettaisiinko se? Ei, vaan se tukahdutettaisiin.
Kuvailtuaan tätä eurooppalaista valtayhtymää ja esitettyään hallitsijat, joista toiset miekka kädessä avoimesti pystyttelivät vihan lippua ja toiset peittivät kasvonsa ulkokultaisuuden naamariin, kunnes voisivat poistaa sen silmiltään, hän huudahti:
»Hyvä on! Me emme ainoastaan ota vastaan ylimyksellisen Euroopan haastetta, vaan ehätämme sen edelle. Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»
Puhujan huudahdusta tervehdittiin suunnattomilla suosionosoituksilla.
Täten Brissot, pikemminkin vaiston kuin neron miehenä, oli vastannut siihen pyhään ajatukseen, siihen uhrautumisen ajatukseen, joka oli vallinnut vuoden 1791 vaaleissa — sodan ajatukseen.
Kysymys ei ollut siitä itsekkäästä sodasta, jonka joku hirmuvaltias julistaa kostaakseen valtaistuintaan, nimeään tai jonkun liittolaisensa nimeä kohdanneen herjauksen tai liittääkseen jonkun valloitetun maakunnan omaan kuningas- tai keisarikuntaansa, vaan sodasta, joka tuo mukanaan elämän lehahduksen, sodasta, jonka vaskiset torventörähdykset kuuluttavat kaikkialle. »Nouskaa te, jotka haluatte olla vapaita; me tuomme teille vapauden!»
Ja maailma alkoi tosiaankin kuulla eräänlaista voimakasta mutinaa, joka yltyi ja paisui kuin tulvivan vuoksilaineen pauhu.
Tämä mutina oli kolmenkymmenen miljoonan ihmisäänen kohua. Äänet eivät puhuneet vielä, ne vain kuiskailivat. Sen kuiskailun Brissot oli tulkinnut sanoilla: »Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»
Hetkellä, jolloin näitä uhkaavia sanoja tervehdittiin yksimielisillä suosionosoituksilla, Ranska oli voimakas. Se ei ainoastaan pystynyt hyökkäämään; sen tuli myöskin voittaa.
Kertomus Vendéen tapahtumista, Avignonin verilöylyistä, Euroopan herjauksista vaikutti lakiasäätävään kansalliskokoukseen kuin ukonjyrähdys. Kuten on nähty, Brissot oli lokakuun 20 päivänä tyytynyt vaatimaan emigranttiomaisuuden verottamista; lokakuun 25 päivänä Condorcet vaati heidän omaisuutensa takavarikoitavaksi ja heiltä itseltään kansalaisvalaa. — Kansalaisvalaa miehiltä, jotka elivät Ranskan rajojen ulkopuolella ja olivat aseistautuneet Ranskaa vastaan!
Kaksi edustajaa puhkesi puhumaan. Toisesta tuli tämän uuden kansalliskokouksen Barnave, toisesta sen Mirabeau: Vergniaud ja Isnard.
Vergniaud, niitä runollisia, lempeitä, miellyttäviä luonteita, joita vallankumoukset tuovat esille, oli syntynyt viljavassa Limogesissa. Hän oli lauhkea, hidas, hempeä pikemminkin kuin intohimoinen. Turgot, Limousinin intendentti, oli huomannut hänen synnynnäisen lahjakkuutensa ja lähettänyt hänet Bordeauxin kouluihin. Hänen sanansa eivät olleet niin kärkeviä ja nasevia kuin Mirabeaun, mutta vaikka niissä olikin kreikkalaista leimaa ja liiaksi mytologisia käänteitä, vaikuttivat ne vähemmän moninaisilta ja saivarteleviita kuin Barnaven sanat. Hänen kaunopuheisuutensa elävänä, vaikuttavana puolena oli siinä alati väräjävä ihmisyystunne. Kansalliskokouksessa, parvekeyleisön tulisten ja ylevien vihanpurkausten keskelläkin, hän korotti äänensä luonnon tai säälin hyväksi. Ärtyisän, kuohahtelevan, kiistanhaluisen puolueen johtajana hän arvosteli tilannetta tyynesti ja arvokkaasti silloinkin, kun se näytti kuolemaa uhkaavalta. Vastustajat sanoivat häntä epäröiväksi, pehmeäksi, saamattomaksi ja kysyivät, missä oli hänen sielunsa, joka tuntui harhailevan jossakin muualla. He olivat oikeassa. Hänen sielunsa asusti hänessä vain milloin hän ponnistellen sai sen kahlehdituksi rintaansa. Hänen sielunsa asusti eräässä naisessa, jonka nimi oli hänen huulillaan, jonka kuvaa hänen silmänsä heijastivat; se värähteli kauniin, hyvän, ihastuttavan Candeillen harpun kielissä.
Isnard — päinvastoin kuin Vergniaud, joka tavallaan oli kuin kansalliskokouksen rauha — edusti sen vihaa. Hän oli syntynyt Grassessa, tuoksujen ja mistral-tuulen seudulla, ja hänen vihansa purkautui yhtä väkivaltaisesti ja äkkiä kuin se ilmojen jättituuli, joka samalla henkäisyllään kumoo kalliot ja riipoo ruusut. Hänen tuntematon äänensä räjähti kansalliskokouksessa kuin ensimmäisten kesämyrskyjen odottamaton ukkonen. Kuullessaan tämän äänen ensimmäisen soinnun koko kansalliskokous säpsähti, hajamielisimmätkin kohottivat päätänsä, ja kaikki olivat valmiit sanomaan väristen kuin Kain Jumalan äänen kuullessaan: »Minulleko sinä puhut, Herra?»
Joku keskeytti hänet.
»Minä kysyn», huudahti hän, »kansalliskokoukselta, Ranskalta, maailmalta — ja teiltä, hyvä herra…
Ja hän osoitti keskeyttäjää.
»Minä kysyn, onko ketään, joka vilpittömin mielin ja omantuntonsa mukaan voi väittää, etteivät maanpakolaisprinssit vehkeilisi isänmaata vastaan… Kysyn edelleen, onko tässä kokouksessa ketään, joka tohtii väittää, ettei kavaltajaa ole pantava mitä pikimmin syytteeseen, vainottava ja rangaistava.»
— Jos on joku sellainen, nouskoon hän esille!
* * * * *
— Teille on sanottu, että suvaitsevaisuus on voiman velvollisuus ja että eräät vallat riisuvat aseitaan. Mutta minä sanon teille, että pitää valvoa, etteivät despotismi ja aristokratia ole kuolleet tai nukuksissa ja että jos kansat hetkeksikin unohtavat, ne heräävät kahlehdittuina. Rikoksista on raskain se, joka pyrkii palauttamaan ihmisen orjuuteen. Jos taivaan salama olisi ihmisen hallussa, olisi sen isku suunnattava niihin, jotka ahdistavat kansojen vapautta!»
Ensimmäistä kertaa kuultiin tällaisia sanoja. Tämä raisu kaunopuheisuus tempasi mukaansa kaikki, niinkuin alppien lumivyöry vie mukanaan puut, karjat, paimenet ja talot.
Samassa istunnossa päätettiin:
»Ellei Louis Stanislas Xavier, Ranskan prinssi, palaa maahan kahden kuukauden kuluessa, menettää hän hallitsijaoikeutensa.»
Marraskuun 8 päivänä päätettiin:
»Elleivät emigrantit palaa maahan ennen tammikuun 1 päivää, julistetaan heidät vikapäiksi vehkeilyyn, määrätään vangittaviksi ja tuomitaan kuolemaan.»
Marraskuun 29 päivänä tuli pappien vuoro.
»Kansalaisvala on vannottava viikon kuluessa.
»Niitä, jotka kieltäytyvät vannomasta, pidetään kapinallisina, ja heidät pannaan viranomaisten vartioitaviksi.
»Jos he oleskelevat seurakunnassa, jossa ilmenee uskonnollisia häiriöitä, voi departementin johto karkoittaa heidät heidän kotiseudultaan.
»Elleivät he tottele, pidettäköön heitä vankilassa korkeintaan vuosi; jos he yllyttävät tottelemattomuuteen, kaksi vuotta.
Seurakunta, jossa on turvauduttava aseellisen voiman apuun, suorittakoon siitä koituvat kustannukset.
»Kirkkoja käytetään jumalanpalvelukseen, jonka hoitajat valtio palkkaa; tarpeettomat kirkot voidaan myydä jonkun toisen uskonnonmuodon harrastajille, ei kuitenkaan niille, jotka kieltäytyvät vannomasta valaa.
»Kuntien viranomaiset lähettävät departementeille ja nämä vuorostaan lakiasäätävälle kansalliskokoukselle luettelon papeista, jotka ovat vannoneet ja jättäneet vannomatta valan, ynnä huomautukset pappien keskinäisistä suhteista ja heidän suhteistaan emigrantteihin, jotta kansalliskokous voisi puuttua keinoihin kapinan tukahduttamiseksi.
»Kansalliskokous pitää kelpo tekona hyviä kirjoituksia, jotka voivat valaista maaseudun asukkaille n.s. uskonnollisia kysymyksiä; se on valmis painattamaan ne ja palkitsemaan niiden sepittäjät.»
Olemme maininneet, mitä oli tullut edellisen kansalliskokouksen jäsenistä, ja niinikään osoittaneet, mitä varten feuillantti-kerho oli perustettu.
Sen henki oli täydellisesti sopusoinnussa Pariisin deparmentin hengen kanssa.
Se oli Barnaven, Lafayetten, Lamethin, Duportin, Baillyn henki —Baillyn, joka yhä oli pormestari, mutta pian lakkaisi olemasta.
Pappeja koskevaa asetusta he sanoivat »asetukseksi, joka soti kansan omaatuntoa vastaan», ja emigrantteihin tähdättyä päätöstä he pitivät »asetuksena, joka soti sukusiitosta vastaan», keinona, jolla koetettiin käyttää kuninkaan valtaa.
Feullantti-kerho valmisti ja Pariisin johto allekirjoitti näiden kahden päätöksen johdosta vastalauseen, jossa Ludvig XVI:tta pyydettiin panemaan kieltonsa pappeja koskevaa asetusta vastaan.
Kuten muistettaneen, perustuslaki varasi Ludvig XVI:lle tämänveto-oikeuden.
Kuka varmensi nimellään tämän vastalauseen? Mies, joka ensimmäisenä oli hyökännyt papiston kimppuun, Mefistofeles, joka sorkkajalallaan oli murtanut jään, Talleyrand! Mies, joka »suurennuslasi-diplomatiallaan» ei aina nähnyt kyllin selvästi vallankumouksen eri asteita.
Huhu kuninkaanveto-aikeista levisi ennakkotietona.
Kordelierit lähettivät tuleen Camille Desmoulinsin, vallankumouksen keihäsmiehen, joka oli alati valmis sinkoamaan peitsensä maaliin.
Hän esitti nyt oman anomuksensa.
Mutta koska hän oli avuton änkyttäjä, milloin hän yritti puhua, antoi hän sen Fauchetin luettavaksi.
Kun Fauchet sen luki, taputettiin sille käsiä ensimmäisestä lauseesta loppuun asti.
Vaikeata olisi käsitellä tätä asiaa ivallisemmin ja ytimekkäämmin.
»Emme valita», sanoi Robespierren koulutoveri ja Dantonin ystävä, »emme valita perustuslakia, joka hyväksyyveto-oikeuden, emmekä kuningasta, joka turvautuu siihen; muistamme vain suuren valtiomiehen, Machiavellin, esittämän johtolauseen: 'Jos ruhtinaan tulisi luopua yksinvallasta, olisi kansa liian kohtuuton, liian julma pitäessään pahana, että hän hangoittelisi itsepintaisesti yleistä mielipidettä vastaan, koska on vaikeata ja luonnonvastaista pudota vapaaehtoisesti niin korkealta'.
— Tämän totuuden tajuten ja ottaen esimerkiksi itse Jumalan, jonka käskyt eivät ole mahdottomia, emme milloinkaan vaadi entiseltä valtiaalta, että hän rakastaisi kansan yliherruutta, mikä on hänelle mahdotonta, emmekä pidä pahana, että hän esittää kieltonsa nimenomaan kaikkein parhaita säädöksiä vastaan.»
Kuten on mainittu, kansalliskokous taputti käsiä, hyväksyi anomuksen ja päätti merkityttää sen pöytäkirjaan ja lähettää pöytäkirjan otteet departementteihin.
Illalla oli feuillantti-kerhossa mieltenkuohu.
Monet kerhon jäsenistä, jotka olivat samalla edustajia lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, olivat olleet poissa äskenmainitusta istunnosta.
Nämä poissaolleet hyökkäsivät seuraavana päivänä kansalliskokoukseen.Heitä oli kaksisataa kuusikymmentä.
Edellisen päivän asetus kumottiin parvekeyleisön hoilatessa ja viheltäessä.
Näin syttyi taistelu kansalliskokouksen ja kerhon kesken. Siitä lähtien feuillantit nojautuivat yhä enemmän jakobiineihin, joita edusti Robespierre, ja Dantonin edustamiin kordeliereihin.
Dantonin kansansuosio olikin kasvamaan päin. Hänen valtava päänsä alkoi kohota joukon yläpuolelle. Adamastor-jättiläisen lailla hän suureni kuninkuuden edessä ja virkkoi sille: »Varo! Meri, jolla purjehdit, on nimeltään Myrskyjen meri!»
Ja sitten kuningatar tuli äkkiä jakobiinien avuksi feuillantteja vastaan.
Marie-Antoinetten viha tehosi vallankumoukseen niinkuin rakeet ja vihurit Atlanttiin.
Hän vihasi Lafayettea, sitä miestä, joka oli pelastanut hänet lokakuun 6 päivänä ja menettänyt kansansuosionsa hovin takia heinäkuun 17:ntenä.
Lafaytte pyrki Pariisin pormestariksi Baillyn jälkeen sensijaan että olisi auttanut Lafayettea kuningatar pani omituisen sokeana kuningasmieliset äänestämään Pétionia, karkeaa matkatoveria Varennesista palattaessa!
Joulukuun 19 päivänä kuningas saapui kansalliskokoukseen esittämään kieltonsa pappeja koskevan asetuksen johdosta.
Edellisenä iltana oli jakobiini-kerhossa sattunut vakava mielenosoitus.
Muuan Neuchatelista kotoisin oleva sveitsiläinen Virchaux, sama mies, joka Mars-kentällä oli kirjoittanut tasavaltaa vaativan anomuksen, oli tarjonnut kerholle damaski-säilää; se oli taottu sitä kenraalia varten, joka ensimmäisenä voittaisi vapauden viholliset.
Isnard oli saapuvilla. Hän otti nuoren tasavaltalaisen miekan, paljasti sen, viskasi aseen puhujalavalle ja huudahti:
»Katsokaa, tuossa on tuomioenkelin miekka! Se voittaa! Ranska karjaisee sotahuudon, ja kansat vastaavat. Sotilaat peittävät maan, ja vapauden viholliset pyyhkäistään ihmisten luettelosta!»
Hesekiel ei olisi voinut ennustaa paremmin.
Paljastettua miekkaa ei pantaisi tuppeen takaisin. Kaksoissota oli julistettu: sisäinen ja ulkomainen.
Neuchatelista kotoisin olleen tasavaltalaisen säilä iskisi ensinRanskan kuninkaaseen ja Ranskan kuninkaan jälkeen muihin kuninkaihin.
Rouva de Staëlin mieleinen ministeri
Gilbert ei ollut nähnyt kuningatarta sen päivän jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt häntä odottamaan hetken hänen työhuoneessaan ja poistunut kuulemaan poliittista ohjetta, jonka herra de Breteuil oli tuonut Wienistä ja jonka sanamuoto kuului näin:
»Tehtävä Barnavelle samaa, mitä Mirabeaullekin: voitettava aikaa, vannottava vala perustuslaille, noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta voitaisiin osoittaa sen mahdottomuus. Ranska jäähtyy ja ikävystyy, ranskalaiset ovat löyhää joukkoa. Tulee jokin uusi tuulahdus, ja vapaus unohtuu. Mutta ellei vapaus unohdu, on sentään voitettu yksi vuosi. Ja vuoden perästä olemme valmiit sotaan.»
Kuusi kuukautta oli vierähtänyt siitä päivästä. Vapaus ei suinkaan ollut unohtunut, ja ulkomaiset hallitsijat valmistuivat ilmeisesti täyttämään lupauksensa ja ryhtymään sotaan.
Gilbert hämmästyi, kun kuninkaan kamaripalvelija astui eräänä aamuna hänen huoneeseensa.
Hän arveli ensin, että kuningas oli sairastunut ja lähettänyt noutamaan häntä. Mutta kamaripalvelija rauhoitti häntä ilmoitti, että häntä odotettiin linnaan.
Gilbert kysyi, kuka häntä odotteli, mutta kamaripalvelija, joka epäilemättä oli saanut selvät ohjeet, sanoi vain:
»Teitä odotetaan linnaan.»
Gilbert oli syvästi kiintynyt kuninkaaseen. Hän surkutteli Marie-Antoinettessa enemmän naista kuin kuningatarta; Marie-Antoinette ei herättänyt hänessä rakkautta eikä alttiutta; Gilbert tunsi häntä kohtaan vain syvää sääliä.
Hän kiiruhti noudattamaan kutsua, ja hänet opastettiin keskikerrokseen, missä Barnave oli aikoinaan otettu vastaan.
Muuan nainen istui nojatuolissa ja nousi nähdessään Gilbertin astuvan esille. Se oli madame Elisabeth, kuninkaan sisar. Gilbert kunnioitti häntä syvästi, tietäen hänen sydämensä enkelimäisen hyvyyden, kumarsi tervehdykseksi ja oivalsi heti tilanteen.
Kuningas ja kuningatar eivät olleet uskaltaneet noudattaa häntä omissa nimissään. Madame Elisabeth oli pantu välittäjäksi, ja hänen ensimmäiset sanansa todistivat tohtorille, ettei hän ollut pettynyt arveluissaan. »Herra Gilbert», virkkoi madame Elisabeth, »en tiedä, ovatko toiset unohtaneet sen huomaavaisuuden, jota olette osoittanut veljelleni Versaillesista lähdettyämme ja kälylleni Varennesista palattuamme, mutta minä ainakin muistan».
Gilbert kumarsi taas.
»Madame», sanoi hän, »Jumala on viisaudessaan säätänyt, että teillä on kaikki hyveet, vieläpä muistinkin lahja, harvinainen ominaisuus nykyaikoina ja eritoten kuninkaallisissa».
»Ette kai tarkoita veljeäni, herra Gilbert? Veljeni puhuu teistä usein ja panee suuren arvon teidän kokemukseenne.»
»Lääkärinäkö?» kysyi Gilbert hymyillen.
»Lääkärinä, juuri niin, herra tohtori, mutta hän arvelee, että teidän kokemustanne voi sovelluttaa sekä kuninkaan että kuninkuuden terveydenhoitoon.»
»Kuningas on perin ystävällinen, madame», vastasi Gilbert. »Kummanko terveyttä silmällä pitäen hän on kutsuttanut minut nyt tänne?»
»Ei kuningas ole teitä kutsuttanut, herra Gilbert», vastasi madame Elisabeth heikosti punehtuen, sillä tämä puhdas sydän ei osannut valehdella, »vaan minä».
»Tekö, madame?» ihmetteli Gilbert. »Ah, ei suinkaan teidän terveytenne huolestuta mieltänne. Kalpeutenne on väsymyksen ja levottomuuden seurausta, mutta se ei merkitse sairautta.»
»Olette oikeassa, tohtori. Oma tilani ei huolestuta minua. Olen levoton veljeni takia.»
»Onko kuningas sairas?»
»Ei juuri sairas», vastasi madame Elisabeth, »mutta kuningas on masentunut, alakuloinen… Malttakaas, kymmeneen päivään — minä lasken päivät, ymmärrättehän — kymmeneen päivään hän ei ole lausunut luotua sanaa muille kuin minulle ja silloinkin vain sen vähän, mitä trictrac-pelissä on välttämätöntä sanoa.»
»Tänään on kulumassa yhdestoista päivä siitä päivästä, jolloin hän kävi kansalliskokouksessa esittämässä kieltonsa… Miksei hän tullut mykäksi mainitun päivän aamuna sensijaan että menetti puhekykynsä vasta seuraavana päivänä?»
»Teidän mielestänne siis kuninkaan olisi pitänyt hyväksyä se saastainen asetus?» huudahti madame Elisabeth vilkkaasti.
»Minun käsitykseni, madame, on se, että jos kuningas sijoitetaan pappien eteen siinä virrassa, joka tulvii, siinä vuoksessa, joka nousee, siinä rajusäässä, joka uhkaavana mylvii, se merkitsee kuninkaan ja pappien murskautumista samalla iskulla.»
»Mutta mitä te tekisitte veliparkani asemassa, hyvä herra?»
»Madame, tällä hetkellä on muuan puolue kasvamansa kuinTuhannen ja yhden yönjättiläiset, jotka uurnaan suljettuina särkivät sen ja kasvoivat tunnin perästä sata kyynärää pitkiksi.»
»Tarkoitatteko jakobiineja, herra Gilbert?»
Gilbert ravisti päätänsä.
»En, tarkoitan girondelaisia. Jakobiinit eivät halua sotaa, gironde sitä tahtoo. Sota on kansalliskysymys.»
»Mutta sota… hyvä Jumala, ketä vastaan? Keisariako, veljeämme, vastaan? Vai onko vihollisemme Espanjan kuningas, sukulaisemme? Herra Gilbert, vihollisemme ovat Ranskassa eivätkä Ranskan rajojen takana, ja todistukseksi…»
Madame Elisabeth epäröi jatkaa.
»Jatkakaa, madame», kehoitti Gilbert.
»En todellakaan tiedä, voinko sitä sanoa teille, tohtori, vaikka juuri sitä varten olen kutsuttanut teidät puheilleni.»
»Te voitte sanoa minulle kaikki, madame, miehelle, joka on kuninkaan altis ystävä ja valmis kuolemaan hänen puolestaan.»
»Herra Gilbert», sanoi madame Elisabeth, »luuletteko, että on olemassa vastamyrkkyä?»
Gilbert hymyili.
»Yleisesti tehoavaako? Ei ole, madame, mutta kaikkien myrkkyaineitten varalle on keksitty vastamyrkky, vaikka onkin myönnettävä, että nämä vastamyrkyt yleensä ovat tehottomia.»
»Voi, hyvä Jumala!»
»Ensin on saatava selville, onko myrkky kivennäis- vai kasvismyrkkyä.Kivennäismyrkyt vaikuttavat tavallisesti vatsaan ja suolistoon,kasvismyrkyt hermostoon, yhdet sitä kiihoittaen, toiset lamauttaen.Kumpaa myrkkylajia te tarkoitatte, madame?»
»Kuulkaa, herra tohtori, ilmaisen teille tärkeän salaisuuden.»
»Puhukaa, madame.»
»No niin, minä pelkään, että kuningas aiotaan myrkyttää.»
»Kenen arvelette ryhtyvän sellaiseen rikokseen?»
»Kuulkaa, mitä on tapahtunut. Herra Laporte, kuninkaan taloudenhoitaja… tiedättehän?»
»Kyllä, madame.»
»Herra Laporte on kertonut meille, että muuan kuninkaan keittiöväkeen kuulunut mies, joka sittemmin oli asettunut Palais-Royaliin piiraisleipuriksi ja seuraajansa kuoltua palannut entiseen toimeensa… No niin, tämä mies, hillitön jakobiini, on sanonut kaikkien kuullen, että Ranskalle tehtäisiin kelpo palvelus, jos kuningas myrkytettäisiin!»
»Ihmiset, jotka suunnittelevat sellaista rikosta, eivät tavallisesti kersku siitä ennakolta, madame.»
»Voi, herra Gilbert, on perin helppoa myrkyttää kuningas! Onneksi sillä miehellä, jota me epäilemme, ei ole muuta keittiöhommaa kuin piiraisten valmistaminen.»
»Ja te olette ryhtynyt varokeinoihin, madame?»
»Niin, on päätetty, että kuningas syö enää vain paistia, että leivän tuo Ville-d'Avraysta herra Thierry, pikku huoneistojen taloudenhoitaja, joka samalla hankkii pöytäviinit. Koska kuningas pitää piirakoista, on rouva Campan määrätty ostamaan ne itseään varten milloin yhdeltä, milloin toiselta leipurilta. Meitä on erikoisesti kehoitettu varomaan jauhosokeria.»
»Senkö vuoksi, että siihen voi huomaamatta sekoittaa arsenikkia?»
»Juuri niin… Kuningattarella oli tapana valmistaa sokerivetensä senlaatuisesta sokerista. Me olemme poistaneet sen tavan kokonaan. Kuningas, kuningatar ja minä syömme yhdessä ja suoriudumme itse tarjotusta. Jos joku meistä tarvitsee jotakin, niin hän soittaa. Kun kuningas on istuutunut pöytään, tuo rouva Campan erikoisovesta sisälle piiraat, leivän ja viinin. Ne piilotetaan pöydän alle, ja kaikki ovat juovinaan linnan kellarin viiniä ja syövinään keittiön leipää ja piiraita. Näin me elämme, hyvä herra, ja silti vapisemme joka hetki, kuningatar ja minä, peläten, että näkisimme kuninkaan äkkiä kalpenevan ja kuulsimme hänen lausuvan seuraavat hirveät sanat: 'Minä voin pahoin!'»
»Sallikaa minun ensinnäkin lausua, madame», virkkoi tohtori, »etten usko noihin myrkytysuhkailuihin, ja lisätä, että olen täydellisesti teidän majesteettienne käytettävissä. Mitä kuningas haluaa? Tahtooko kuningas asuttavakseni jonkun linnanhuoneen? Muutan siihen, jotta olen alati käsillä, kunnes hänen pelkonsa…»
»Oh, veljeni ei pelkää mitään», keskeytti madame Elisabeth.
»Erehdyin, madame… kunnes teidän pelkonne on hälvennyt. Tunnen jonkun verran myrkkyjä ja vastamyrkkyjä. Luulen voivani poistaa niiden tehon, minkälaatuisia ne lienevätkin. Mutta sallikaa minun lisätä, madame, että jos kuningas haluaisi, ei hänen takiaan tarvitsisi pelätä yhtään mitään.»
»Ah, mitä olisi siis tehtävä?» virkkoi muuan ääni, joka ei ollut madame Elisabethin ja jonka värähtelevä, voimakas sointu sai Gilbertin kääntymään.
Tohtori ei ollut erehtynyt. Ääni oli kuningattaren.
Gilbert kumarsi.
»Madame», sanoi hän, »tarvitseeko minun toistaa kuningattarelle ne uskollisuuslupaukset, jotka vastikään esitin madame Elisabethille?»
»Ei, hyvä herra, ei tarvitse. Olen kuullut kaikki… Haluaisin vain kuulla, millainen vielä nykyään on mielialanne meitä kohtaan.»
»Onko kuningatar siis epäillyt tunteitteni kestävyyttä?»
»Ah, hyvä herra, niin moni pää ja niin moni sydän on muuttanut suuntaansa tässä vihurituulessa, ettei enää oikein tiedä, kehen voi luottaa!»
»Ja senkö vuoksi kuningatar aikoo ottaa feuillanttien kädestä rouva deStaëlin mieleisen ministerin?»
Kuningatar säpsähti.
»Te siis tiedätte sen!?» uteli hän.
»Tiedän teidän majesteettinne neuvottelevan herra de Narbonnen kanssa.»
»Ja te moititte minua, eikö niin?»
»En, madame. Se on koe, yhtä hyvä kuin toinenkin. Kun kuningas on kokeillut kaikella, lopettaa hän ehkä siihen, mistä hänen olisi pitänyt aloittaa.»,
»Tunnetteko rouva de Staëlin, herra Gilbert?» kysyi kuningatar.
»Minulla on se kunnia, madame. Bastiljista päästyäni kävin hänen puheillaan, ja herra Neckeriltä sain kuulla, että minut oli vangittu kuningattaren kehoituksesta.»
Kuningatar punehtui huomattavasti, mutta sanoi sitten hymyillen:
»Olemme sopineet, ettemme palaisi enää siihen erehdykseen.»
»En minä kajoakaan siihen erehdykseen, madame; minä vain vastaan kysymykseen, jonka teidän majesteettinne suvaitsi tehdä minulle.»
»Mitä arvelette herra Neckeristä?»
»Hän on kelpo saksalainen, joka on koottu hyvin erilaisista aineksista ja joka läpäistyään naurettavuuden kohoaa onttoon mahtipontisuuteen.»
»Mutta tehän olitte niitä, jotka yllyttivät kuningasta valitsemaan hänet uudelleen ministeriksi?»
»Herra Necker oli, väärin tai oikein, kuningaskunnan kansanomaisin mies. Sanoin kuninkaalle: 'Sire, nojautukaa hänen kansansuosioonsa'.»
»Entä rouva de Staël?»
»Teidän majesteettinne kai suvaitsee kysyä minulta, mitä arvelen rouva de Staëlista?»
»Sitä juuri.»
»Ulkonäöstä puhuaksemme hänellä on iso nenä, karkeat piirteet, kömpelö vartalo…»
Kuningatar hymyili. Naisena hän kuunteli mielellään sanottavan toisesta naisesta, josta paljon puhuttiin, ettei tämä ollut kaunis.
»Jatkakaa», kehoitti hän.
»Hänen hipiänsä on laadultaan keskinkertaisesti viehättävä, hänen eleensä pikemmin tarmokkaat kuin sulavat, hänen äänensä on karu ja panee toisinaan epäilemään, onko se ollenkaan naisen ääni. Kaiken tämän lisäksi hän on neljän- tai viidenkolmatta vuoden ikäinen, hänellä on kuvankaunis kaula, ihana, musta tukka, verrattomat hampaat, säkenöivät silmät… hänen katseessaan piilee kokonainen maailma!»
»Entä luonteeltaan, kyvyiltään, ansioiltaan?» ehätti kuningatar kysymään.
»Hän on hyvä ja ystävällinen, madame. Kukaan hänen vihamiehistään ei pysy hänen vihamiehenään kuultuaan hänen puhuvan neljännestunnin.»
»Minä tarkoitan hänen neroaan, hyvä herra — politiikkaa ei harrasteta pelkästään sydämellä.»
»Madame, sydän ei ole haitaksi, ei edes politiikassa. Teidän majesteettinne lausui sanannero. Olkaamme varovaisia sen sanan käytössä, madame. Rouva de Staël on suuri kyky, mutta ei kohoa nerouteen saakka. Jotakin raskasta, mutta tukevaa, jotakin kömpelöä, mutta voimakasta on painamassa hänen jalkojaan, kun hän haluaa nousta lentoon. Hänen ja Jean-Jacquesin, hänen oppimestarinsa, välillä on sama ero kuin raudalla ja teräksellä.»
»Puhutte hänen kyvyistään kirjailijattarena, hyvä herra. Mainitkaa jotakin myös politiikkaa harrastavasta naisesta.»
»Siinä mielessä, madame, käsittääkseni rouva de Staëlille annetaan suurempi merkitys kuin hän ansaitsee. Mounierin ja Lallyn lähdettyä maasta hänen salongistaan on tullut puoliylimyksellisen, kaksikamarisuutta ihannoivan englantilaispuolueen kokoontumispaikka. Koska hän itse on synnyltään porvarisnainen ja perinpohjin onkin, on hän taipuvainen palvomaan valtaylimyksiä. Hän ihailee englantilaisia, koska luulee Englannin kansaa erikoisen ylimykselliseksi. Hän ei tunne Englannin historiaa eikä sen hallitustavan koneistoa. Niinpä hän pitää ristiretkiajan aatelismiehinä vastaleivottuja ylimyksiä, eilispäivän nousukkaita. Muut kansat tekevät toisinaan vanhasta uutta, Englanti tekee yhtenään uudesta vanhaa.»
»Te arvelette siis, että sentapainen tunne on saanut rouva de Staëlin esittämään meille Narbonnen?»
»Ah, madame, tällä kerralla kaksi rakkautta on yhtyneinä: ylimystön ja ylimyksen rakkaus.»
»Te luulette siis, että rouva de Staël rakastaa Narbonnea hänen ylimyksellisen syntyperänsä takia?»
»Ei suinkaan hänen ansioittensa taida, mikäli ymmärrän!»
»Mutta kukaan ei ole niin vähän ylimys kuin Narbonne. Ei edes tiedetä, kuka hänen isänsä on.»
»Ah, se johtuu siitä, ettei uskalleta katsoa aurinkoon…»
»Kuulkaahan, herra Gilbert, minä olen nainen ja rakastan siis juoruja.Mitä ihmiset sanovat herra de Narbonnesta?»
»Että hän on mässäilijä, urhea, henkevä…»
»Tarkoitan, mitä arvellaan hänen syntyperästään?»
»Kerrotaan, että kun jesuiittapuolue karkoitutti maasta Voltairen, Machaultin, d'Argensonin — yleensä ne, joita sanottiin filosofeiksi — sen täytyi taistella madame de Pompadouria vastaan. Sijaishallitsijan aikaiset perintötavat elivät vielä: tiedettiin, mitä isänrakkaus saa aikaan yhtyneenä erääseen toiseen rakkauteen. Silloin valittiin — jesuiitoilla on tarkka silmä sellaiseen valikointiin, madame — silloin valittiin muuan kuninkaan tyttäristä ja tältä vaadittiin, että hän uhrautuisi sukurutsaisesti sankarilliseen tekoon. Siitä polveutuu se kaunis ritari, jonka isää ei tunneta, kuten teidän majesteettinne sanoo, ei senvuoksi että hänen syntyperänsä häipyisi hämärään, vaan koska se uppoo valoon.»
»Te ette siis arvele, kuten jakobiinit, kuten esimerkiksi Robespierre, että herra de Narbonne on lähtöisin Ruotsin lähetystöstä?»
»Kyllä, madame, mutta hän on lähtenyt vaimon kammiosta eikä aviomiehen työhuoneesta. Jos olettaa, että herra de Staëlilla on jotakin osuutta tässä asiassa, pitäisi myös olettaa, että hän on vaimonsa mies… Oh, hyvä Jumala! Ei, se ei ole suinkaan lähettilään juonta, vaan rakastuneitten heikkoutta. Tarvitaan vain rakkautta, ja tämä suuri, ikuinen taikuri saa naisen panemaan tuon julkean elostelijan käteen vallankumouksen jättiläismiekan.»
»Tarkoitatteko miekkaa, jota herra Isnard suuteli jakobiini-kerhossa?»
»Ah, madame, tarkoitan miekkaa, joka häilyy päänne päällä.»
»Teidän mielestänne, herra Gilbert, teemme hullusti, kun hyväksymme herra de Narbonnen sotaministeriksi?»
»Tekisitte viisaammin, madame, jos ottaisitte heti miehen, joka tulee hänen jälkeensä ministeriksi.»
»Kuka se on?»
»Dumouriez.»
»Dumouriez, mies, joka on tyhjästä noussut upseeriksi?»
»Voi, madame, tuo on kohtuuton arvostelu… ja lisäksi ihan väärä puhuttaessa miehestä, johon se iskee!»
»Eikö Dumouriez ole ollut halpa sotamies?»
»Niin, madame, tiedän hyvin, ettei Dumouriez ole sitä hoviaatelia, jonka hyväksi uhrataan kaikki. Dumouriez on maalaisaatelia, ja koska hän ei voinut saada eikä ostaa itselleen rykmenttiä, pestautui hän yksinkertaiseksi husaariksi. Kaksikymmenvuotiaana hän salli viiden kuuden ratsumiehen miltei ruhjoa itsensä kuoliaaksi mieluummin kuin antautui, mutta tämän urheutta osoittavan teon uhallakin ja vaikka hän on todellinen kyky, on hän saanut riutua kauan vähäpätöisissä arvoasteissa.»
»Niin, hän on saanut kehitellä kykyjään toimiessaan Ludvig viidennentoista vakoojana.»
»Miksi sanotte hänessä vakoiluksi, mitä toisissa sanotte valtiotaidoksi? Tiedän kyllä, että hän oli kirjeenvaihdossa kuninkaan kanssa kuninkaan ministerien selän takana. Kukapa hovimiehistä ei tekisi samaa?»
»Mutta, hyvä herra», huudahti kuningatar ilmaisten, kuinka perinpohjin hän tunsi politiikasta ne yksityiskohdat, joita hän nyt puuttui käsittelemään, »teidän suosittelemanne mies on täysin moraaliton! Hänellä ei ole periaatteita eikä kunniantuntoa! Herttua de Choiseul on sanonut minulle, että Dumouriez teki hänelle kaksi korsikalaisia koskevaa ehdotusta: toisen mukaan korsikalaiset oli masennettava, toisen mukaan vapautettava.»
»Se on totta, madame, mutta herra de Choiseul on unohtanut mainita teille, että edellinen hyväksyttiin ja että Dumouriez taisteli urheasti sen toteuttamiseksi.»
»Jos otamme Dumouriezin ministeriksi, merkitsee se, että julistamme sodan Euroopalle.»
»Ah, madame», sanoi Gilbert, »sota on jo julistettu kaikissa sydämissä! Tiedättekö, montako vapaaehtoista on ilmoittautunut tästä departementista? Kuusisataatuhatta! Jurassa naiset ovat sanoneet, että kaikki miehet saavat lähteä ja että he puolustavat maata, kunhan heille vain jätetään piikit aseiksi.»
»Lausuitte sanan, joka saa minut vapisemaan, hyvä herra», huomautti kuningatar.
»Suokaa anteeksi, madam, ja mainitkaa se sana, jottei minulle sattuisi toistamiseen samaa erehdystä.»
»Lausuitte sananpiikit… Voi, vuoden 89 piikit, herra Gilbert! Olen yhä näkevinäni kahden poloisen henkivartijani päät kahden piikin kärjessä!»
»Ja silti, madame, muuan nainen, muuan äiti on ehdottanut, että ryhdyttäisiin keräämään varoja piikkien valmistamiseksi.»
»Entä onko joku nainen, joku äiti saanut jakobiinit omaksumaan punaisen, verenkarvaisen myssyn?»
»Teidän majesteettinne erehtyy jälleen», vastasi Gilbert. »Yhdenvertaisuus on haluttu pyhittää jollakin vertauskuvalla. Ei voitu määrätä, että kaikki ranskalaiset pukeutuisivat samanlaiseen asuun. Käytännöllisyyden vuoksi hyväksyttiin vain muuan puvunosa samanlaiseksi: talonpoika-rukan päähine! Parhaana pidettiin punaista väriä, ei siksi, että se on veren synkeä väri, vaan koska punainen päinvastoin on iloinen, helakka ja joukoille mieluinen väri.»
»Hyvä on, tohtori», virkkoi kuningatar, »niin kauan kuin te olette uusien keksintöjen harras ihailija, en ihmettele, jos jonakin päivänä tulette koettelemaan kuninkaan valtimoa kädessä piikki ja punainen myssy päässä».
Huomatessaan, ettei voisi järkyttää Gilbertin vakaumusta, kuningatar poistui, kasvoillaan osittain leikkisä, osittain katkera ilme.
Madame Elisabeth aikoi seurata häntä, mutta Gilbert sanoi hänelle miltei rukoilevalla äänellä:
»Madame, tehän rakastatte veljeänne?»
»Oi», vastasi madame Elisabeth, »se ei ole rakkautta, vaan jumalointia!»
»Oletteko valmis esittämään hänelle hyvän neuvon, jonka muuan ystävä hänelle antaa?»
»Voi, sanokaa! Ja jos se neuvo on todella hyvä…»
»Minun käsittääkseni se on verraton.»
»Puhukaa siis, puhukaa!»
»No niin, kun hänen feuillanttiministeriönsä kaatuu — se ei tule pitkäikäiseksi — valitkoon hän ministerit, joiden päässä on kuningattaren pelkäämä punainen myssy.»
Gilbert kumarsi syvään madame Elisabethille ja poistui.
Dumouriez
Olemme selostaneet kuningattaren ja Gilbertin välisen puhelun keskeyttääksemme jonkun verran yksitoikkoiselta tuntuvan historiallisen esityksen ja kuvatuksemme vähemmän kuivakiskoisesti tapahtumien kulkua ja puolue-elämän kehitystä.
Narbonnen ministeriö pysyi toimessa kolme kuukautta Sen kaatoi eräsVergniaudin puhe.
Kuten Mirabeau oli aikoinaan sanonut: »Minä näen täältä ikkunan…» niin Vergniaudkin, kun tuli tieto, että Venäjän keisarinna oli solminut rauhan Turkin kanssa ja että Itävalta ja Preussi olivat helmikuun 7 päivänä allekirjoittaneet Berlinissä hyökkäys- ja puolustusliiton, nousi puhujalavalle ja huudahti:
»Minäkin voin sanoa, että tältä puhujalavalta näen palatsin, missä vastavallankumous sikiää ja missä kehitellään sotaliikkeitä, joiden on määrä luovuttaa meidät Itävallan haltuun… On tullut päivä, jolloin voimme panna rajan moiselle rohkeudelle ja nöyryyttää vehkeilijät. Kammo ja kauhu ovat usein lähteneet tuosta palatsista menneinä aikoina mielivallan nimessä. Astukoot kammo ja kauhu tänään sinne lain nimessä!»
Ja jäntevällä eleellä tuo suurenmoinen puhuja näytti työntävän edellään pelon ja kauhun kaksoistyttäriä.
Ne astuivat todella Tuileriein palatsiin, ja Narbonnen, joka oli kohonnut lemmen henkäisystä, kaatoi myrskyn vihurituuli.
Tämä kukistuminen tapahtui maaliskuun alussa vuonna 1792.
Tuskin oli kulunut kolmeakaan kuukautta kuningattaren ja Gilbertin tapaamisesta, kun Ludvig XVI:n puheille opastettiin muuan pienikokoinen, notkealiikkeinen, hermostunut mies, jolla oli älykkäät piirteet, säkenöivät silmät ja leirielämän ahavoittamat kasvot ja joka oli kuudenkuudetta vuoden ikäinen, vaikka näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hänen yllänsä oli kenttämarsalkan virkapuku.
Vain siunaaman hetken hän joutui olemaan yksin salongissa, johon hänet oli opastettu, sillä ovi aukeni pian ja kuningas astui huoneeseen.
Ensimmäistä kertaa nämä kaksi miestä seisoivat toisiaan vastassa.
Kuningas loi pikku mieheen laimean ja raskaan silmäyksen, joka silti ilmaisi jonkunlaista tarkkailunhalua. Pikku mies puolestaan silmäili kuningasta tutkivin, epäilevin ja polttavin katsein.
Kukaan ei ollut jäänyt ilmoittamaan vierasta, mikä todisti, että vieras oli ilmoitettu ennakolta.
»Herra Dumouriez vai kuinka?» aloitti kuningas keskustelun.
Dumouriez kumarsi.
»Kuinka kauan olette ollut Pariisissa?»
»Helmikuun alusta lähtien, sire.»
»Herra de Narbonneko on kutsuttanut teidät pääkaupunkiin?»
»Niin, ilmoittaakseen minulle, että minut oli määrätty elsassilais-armeijaan marsalkka Lucknerin palvelukseen ja että saisin Besançonin divisionan päällikkyyden.»
»Mutta ette olekaan lähtenyt?»
»Sire, otin vastaan tarjouksen. Mutta katsoin velvollisuudekseni huomauttaa herra de Narbonnelle, että koska sota on tulossa» (Ludvig XVI säpsähti silminnähden) »ja näyttää käyvän yleiseksi», jatkoi Dumouriez olematta huomaavinaan säpsähdystä, »olisi mielestäni paikallaan huolehtia Etelä-Ranskasta, jonne voidaan tehdä odottamaton hyökkäys. Minusta tuntui siis välttämättömältä laatia puolustussuunnitelma etelää varten ja lähettää sinne komentajakenraali ynnä armeija.»
»Niin, ja te olette esittänyt suunnitelmanne herra de Narbonnelle puhuttuanne siitä ensin Gensonnén ja monien muiden girondelaisten kanssa?»
»Gensonné on ystäväni, sire, ja luulen, että hän on, kuten minäkin, teidän majesteettinnekin ystävä.»
»Puhelen siis nyt girondelaisen kanssa?» huomautti kuningas hymyillen.
»Sire, puhelette isänmaanystävän, kuninkaansa uskollisen alamaisen kanssa.»
Ludvig XVI puraisi turpeita huuliaan.
»Ja palvellaksenne tehokkaammin kuningasta ja isänmaata olette kieltäytynyt ulkoasiainministerin väliaikaisesta toimesta?»
»Sire, vastasin heti, että pidin minulle luvattua päällikkyyttä parempana kuin 'väliaikaista' tai 'ei väliaikaista' ministerintointa. Olen sotilas enkä valtiomies.»
»Minulle on päinvastoin vakuutettu, että olette kumpaakin, hyvä herra», väitti kuningas.
»Minulle on osoitettu liian suurta kunniaa, sire.»
»Juuri sen vakuuttelun perusteella olen halunnut teidät ministeriksi.»
»Ja samasta syystä, sire, minä olen jatkuvasti kieltäytynyt, vaikka mieltäni on syvästi pahoittanut, etten ole teitä totellut.»
»Entä miksi te kieltäydytte?»
»Koska tilanne on arveluttava, sire. Se on vastikään kaatanut herra de Narbonnen ja pilannut herra de Lessartin maineen. Jokaisella miehellä, joka luulee kykenevänsä johonkin, on oikeus joko vetäytyä syrjään tai vaatia, että häntä käytetään hänen arvonsa mukaan. Sire, minä joko kelpaan johonkin tai en kelpaa mihinkään. Ellen kelpaa mihinkään, jättäkää minut vähäpätöisyyteeni. Kuka tietää, mikä kohtalo odottaa minua, jos te saatte minut siitä lähtemään? Jos kelpaan johonkin, älkää tehkö minusta päivän ministeriä, hetken valtaa. Antakaa minulle jotakin, mihin voin nojata, jotta te puolestanne voisitte nojata minuun. Meidän asiamme — anteeksi, sire, teidän majesteettinne huomaa, että teen teidän asianne omikseni — meidän asiamme ovat ulkomailla liian huonossa huudossa, jotta hovit voisivat neuvotellaväliaikaisenministerin kanssa. Tämä väliaikaisuus — suokaa anteeksi sotilaan suorasukaisuus» (kukaan ei ollut vähemmän suorasukainen kuin Dumouriez; mutta eräissä tilanteissa hän tekeytyi olevansa) — »tämä väliaikaisuus olisi varomattomuus, jota vastaan kansalliskokous nousisi ja joka tekisi minusta sen silmissä vastenmielisen henkilön. Sallikaa minun lisätä, että tämä väliaikaisuus paljastaisi kuninkaan, joka näyttäisi yhä kannattavan entistä ministeriötä ja odottavan vain sopivaa tilaisuutta palauttaakseen sille vallan.»
»Jos se olisi pyrkimykseni, luuletteko, että se olisi mahdotonta, hyvä herra?»
»Olen sitä mieltä, sire, että teidän majesteettinne on jo aika katkaista kaikki suhteet menneeseen.»
»Niin, ja ruveta jakobiiniksi, niinkö? Niin olette sanonut Laportelle.»
»Jos teidän majesteettinne tekisi sen, joutuisivat kaikki puolueet ymmälle ja Jakobiini! ehkä pahemmin kuin muut.»
»Miksette neuvo minua panemaan päähäni punaista myssyä?»
»Miksei, sire, jos se kelpaisi keinoksi», sanoi Dumouriez.
Kuningas silmäili tovin aikaa epäluuloisesti miestä, joka vastasi hänelle näin. Sitten hän virkkoi:
»Te haluatte siis vakinaista ministeriöä, herra Dumouriez?»
»En halua mitään, sire… Olen valmis ottamaan vastaan kuninkaan käskyt, mutta olisi miellyttävämpää, että kuninkaan käskyt lähetettäisiin minulle rajalle eikä Pariisiin.»
»Entä jos päinvastoin määräisin teidät jäämään Pariisiin ja ottamaan haltuunne ulkoasiainministerin salkun, mitä te sanoisitte?»
Dumouriez hymyili.
»Sire, minä sanoisin, että teidän majesteettinne on päässyt ennakkoluuloista, joita teihin on minusta juurrutettu.»
»No niin, herra Dumouriez, kuitenkin kaikitenkin… te olette ministerini.»
»Sire, uhraudun palvelukseenne, sire, mutta…»
»Ehtojako?»
»Selityksiä, sire.»
»Puhukaa, kuuntelen.»
»Ministerin toimi ei ole samaa, mitä se oli ennen. Pysyen yhä teidän majesteettinne uskollisena palvelijana minusta tulee kansan palvelija heti kun astun ministeriöön. Tästä päivästä alkaen älkää siis odottako minulta kielenkäyttöä, johon edeltäjäni ovat teidät totuttaneet. Minä en voi puhua muuta kuin mikä on sopusoinnussa vapauden ja perustuslain kanssa. Työhöni syventyneenä minä en voi esiintyä huomaavaisena hovimiehenä. Minulla ei ole aikaa sellaiseen. Minä rikon kaikkia hovisääntöjä vastaan palvellakseni paremmin kuningasta. Työskentelen vain teidän ja neuvoston kanssa ja sanon teille ennakolta, sire, että se työ on taistelua.»
»Taistelua, herra? Entä minkä vuoksi?»
»Oh, se on varsin luonnollista, sire. Melkein koko teidän diplomaattikuntanne on avoimesti vastavallankumouksellinen. Minä kehoitan teitä muuttamaan sitä, vastustan teidän makuanne uusia miehiä valittaessa ja ehdotan teidän majesteetillenne alamaisia, joita ette tunne edes nimeltä, ja toisia, jotka ovat teistä vastenmielisiä.»
»Mutta siinä tapauksessa, hyvä herra…?» keskeytti Ludvig XVI nopeasti.
»Siinä tapauksessa, sire, että teidän majesteettinne inhoava kanta on liian voimakas tai liian hyvin perusteltu, minä tottelen, koska te olette käskijä. Mutta jos teidän valintaanne vaikuttaa ympäristö tai jos se näyttää jotenkuten huonontavan asemaanne, minä rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan… Sire, ajatelkaa hirveitä vaaroja, jotka uhkaavat valtaistuintanne. Sitä on tuettava yleisellä luottamuksella. Sire, kaikki riippuu teistä.»
»Sallikaa minun keskeyttää teidät, hyvä herra.»
»Sire…»
Ja Dumouriez kumarsi.
»Niitä vaaroja olen jo kauan ajatellut.»
Kuningas osoitti Kaarlo I:n muotokuvaa ja jatkoi pyyhkien nenäliinalla otsaansa:
»Minä haluaisin unohtaa ne, mutta tuossa on taulu, joka palauttaa ne alati mieleeni!»
»Sire…»
»Malttakaa, en ole vielä lopettanut, hyvä herra. Tilanne on samanlainen, vaarat ovat siis samat. White Hallin mestauslava pystytetään kenties Grève-toiille.»
»Katselette liian etäälle, sire.»
»Silmäilen taivaanrantaa, hyvä herra. Jos niin käy, nousen mestauslavalle kuten Kaarlo ensimmäinenkin nousi, ehkä en yhtä uljaasti, mutta kuitenkin hyvänä kristittynä… Jatkakaa, herra Dumouriez.»
Dumouriez oli hetken aikaa vaiti. Häntä ihmetytti tuo luonteenlujuus, jommoista hän ei ollut odottanut.
»Sire», sanoi hän, »sallikaa minun siirtää keskustelu toisilla aloille».
»Kuten haluatte, herra», vastasi kuningas; »Minä vain tahdon todistaa, etten pelkää tulevaisuutta, jolla minua halutaan peloitella, tai että jos sitä pelkäänkin, olen siihen jo valmistautunut.»
»Sire», sanoi Dumouriez, »tuleeko minun yhä katsoa itseäni valitsemaksenne ulkoasiainministeriksi senkin jälkeen, mitä minulla on ollut kunnia sanoa teille?»
»Kyllä, hyvä herra.»
»Ensimmäiseen neuvoston istuntoon tuon neljä kirjelmää. Sanon kuninkaalle ennakolta, etteivät ne missään suhteessa, perusteluiltaan tai tyyliltään, muistuta edeltäjieni sommitelmia. Ne on muovailtu olosuhteitten mukaan. Jos tämä ensimmäinen työni miellyttää teidän majesteettianne, niin jatkan; ellei, sire, niin ajoneuvot ovat alati valmiina viemään minut palvelemaan Ranskaa ja kuningastani rajalla. Mitä teidän majesteetillenne lienee sanottukin valtiomieskyvystäni», lisäsi Dumouriez, »sota on sentään oikea alani, ja se on ollut kuusineljättä vuotta kaikissa harrastuksissani etusijalla».
Hän kumarsi lähteäkseen.
»Odottakaa», kehoitti kuningas. »Olemme nyt sopineet yhdestä seikasta.Jäljellä on kuusi muuta, joista nimikään on sovittava.»
»Virkatoverini?»
»Niin. En soisi teidän tulevan sanomaan minulle, että se tai se häiritsee teidän työtänne. Valitkaa ministeriönne, hyvä herra.»
»Sire, te panette minut suureen vastuuseen.»
»Minä luulin sen vastaavan toivomuksianne, että jätän asian teidän vastuullenne.»
»Sire», huomautti Dumouriez, »en tunne Pariisissa ketään muuta kuin erään Lacosten, jota suosittelen teidän majesteetillenne meriministeriksi.»
»Lacoste?» toisti kuningas. »Vähäpätöinen laivaston varusmestariko?»
»Hän juuri, sire. Mies, joka jätti erohakemuksensa herra de Boynesille mieluummin kuin suostui tekemään vääryyttä.»
»Se on hyvä suositus… Entä toiset?»
»Neuvottelen, sire.»
»Saanko tietää, keiden kanssa neuvottelette?»
»Brissotin, Condorcetin, Pétionin, Rödererin, Gensonnén…»
»Toisin sanoin koko girondelais-puolueen kanssa…»
»Niin, sire.»
»Käyköön niin. Saamme nähdä, suoriutuuko Gironde leikistä paremmin kuin perustuslailliset ja feuillantit.»
»Sitten vielä muuan seikka, sire.»
»Mikä se on?»
»Haluan kuulla, miellyttävätkö lupaamani neljä kirjelmää teitä.»
»Sen näemme illalla, hyvä herra.»
»Tänä iltanako, sire?»
»Niin, asia on kiireellinen. Meillä on ylimääräinen neuvottelu, johon paitsi teitä tulevat herrat de Grave ja Cahier de Gerville.»
»Entä Duport du Tertre?»
»Hän on jättänyt erohakemuksensa.»
»Olen illalla teidän majesteettinne käskettävissä.»
Ja Dumouriez kumarsi hyvästiksi.
»Odottakaa vielä hetki», kehoitti kuningas. »Minäpä paljastan teidät.»
Tällöin astuivat huoneeseen kuningatar ja madame Elisabeth. Molemmilla naisilla oli kädessä rukouskirja.
»Madame», sanoi kuningas Marie-Antoinettelle, »tässä on herra Dumouriez, joka lupaa palvella meitä hyvin ja jonka avulla me tänä iltana järjestämme uuden ministeriön».
Dumouriez kumarsi, ja kuningatar silmäili uteliaana pikku miestä, jonka oli määrä vaikuttaa ratkaisevasti Ranskan asioihin.
»Hyvä herra», virkkoi hän, »tunnetteko tohtori Gilbertin?»
»En tunne, madame», vastasi Dumouriez.
»Ettekö? Tutustukaa siis häneen.»
»Voisinko saada tietää, minkälaisena miehenä kuningatar suosittelee häntä?»
»Verrattomana ennustajana. Kolme kuukautta sitten hän sanoi minulle, että teistä tulee herra de Narbonnen seuraaja.»
Tällöin aukaistiin kuninkaan työhuoneen ovi. Ludvig XVI oli menossa messuun.
Dumouriez lähti ulos kuninkaan perässä.
Kaikki hovimiehet väistyivät hänen tieltään kuin ruttotautisen edestä.
»Minähän sanoin, että paljastan teidät», kuiskasi kuningas hänen korvaansa.
»Ylimystön edessä, sire», vastasi Dumouriez. »Kuningas on suvainnut antaa minulle uuden armonosoituksen.»
Ja hän poistui.