Verhon takana
Illalla, sovittuun aikaa, Dumouriez tuli palatsiin mukanaan neljä kirjelmää. Herrat de Grave ja Cahier de Gerville olivat jo paikalla ja odottelivat kuningasta.
Kuningas puolestaan näkyi vain odotelleen Dumouriezin saapumista tullakseen esille, sillä tuskin oli tämä astunut huoneeseen yhdestä ovesta, kun kuningas jo astui esille toisesta.
Molemmat ministerit nousivat nopeasti. Dumouriez oli vielä seisoallaan, ja hänen tarvitsi vain kumartaa. Kuningas tervehti heitä nyökkäämällä päätänsä.
Sitten hän istuutui nojatuoliin pöydän keskikohdalle ja sanoi:
»Istumaan, hyvät herrat!»
Dumouriez oli tällöin huomaavinaan, että ovi, josta kuningas oli tullut, oli jätetty auki ja että oviverho liikahti.
Tuuliko sitä häilytti? Vai koskettiko sitä joku henkilö, jota ei näkynyt verhon takaa, mutta joka kuuli kaikki, mitä huoneessa sanottiin?
Ministerit istuutuivat.
»Onko teillä kirjelmät mukana, hyvä herra?» kysyi kuningasDumouriezilta.
»On, sire.»
Ja kenraali otti taskustaan neljä kirjettä.
»Mille valloille ne on osoitettu?»
»Espanjalle, Itävallalle, Preussille ja Englannille.»
»Lukekaa ne.»
Dumouriez silmäili toistamiseen oviverhoa, jonka häilähtely sai hänet vakuutetuksi, että joku kuunteli sen takana.
Hän alkoi lukea lujalla äänellä.
Hän oli sepittänyt kirjelmät kuninkaan nimessä, mutta perustuslain henkeen — uhkailematta, mutta osoittamatta heikkoutta.
Hän kosketteli niissä kunkin valtion todellisia etuja, mikäli Ranskan vallankumous oli omiaan niihin vaikuttamaan.
Koska jokainen näistä valloista valitteli jakobiinien kyhäämiä häväistyskirjoituksia, syytti hän näiden halveksittavien sepustusten synnystä painovapautta, joka auringon lailla panee monenlaisen vahingollisen rikkaruohon rehoittamaan, mutta samalla saa viljavan sadon tuleentumaan.
Lopuksi hän pyysi rauhaa vapaalle kansalle, jonka perinnöllinen edustaja kuningas oli.
Kuningas kuunteli jokaista uutta kirjelmää yhä tarkkaavammin.
Kun Dumouriez oli lopettanut, sanoi hän:
»Ah, en ole vielä milloinkaan moista kuullut, herra kenraali!»
»Sillä tavalla pitäisi ministerien aina kirjoittaa ja puhua kuninkaitten nimessä», huomautti Cahier de Gerville.
»Hyvä on», sanoi kuningas, »antakaa kirjelmät tänne.
Ne lähetetään huomenna.»
»Sire, lähetit ovat valmiina ja odottavat Tuileriein pihassa», virkkoiDumouriez.
»Olisin halunnut otattaa niistä jäljennökset näyttääkseni ne kuningattarelle», lausui kuningas hieman hämillään.
»Olen aavistanut teidän majesteettinne halun», vastasi Dumouriez, »ja tässä on neljä jäljennöstä, joiden sanamuodon täsmällisyyden minä takaan»..
»Lähettäkää siis kirjelmänne», kehoitti kuningas.
Dumouriez meni ovelle, josta oli tullut. Muuan ajutantti odotteli sen takana. Tälle hän antoi kirjelmät.
Hetkeä myöhemmin kuului hevosten kavionkopsetta, kun ne yhtaikaa karauttivat Tuileriein pihamaalta.
»Tapahtukoon niini» virkkoi kuningas kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen, sittenkun tämä paljon merkitsevä melu oli tauonnut. »Ja tarkastelkaamme nyt ministeriötänne.»
»Sire», vastasi Dumouriez, »toivon hartaasti, että teidän majesteettinne pyytäisi herra Cahier de Gervilleä pysymään parissamme».
»Olen jo pyytänyt häntä jäämään», selitti kuningas.
»Valitettavasti minun täytyy yhä kieltäytyä, sire. Terveyteni heikkenee päivä päivältä. Minä tarvitsen lepoa.»
»Kuuletteko, herra?» sanoi kuningas Dumouriezille.
»Kyllä, sire.»
»No», jatkoi kuningas, »nimittäkää ministerinne, hyvä herra».
»Onhan meillä herra de Grave, joka halunnee jäädä paikalleen.»
De Grave levitti kätensä.
»Sire», virkkoi hän, »äsken herra Dumouriezin sanat ihmetyttivät teitä suoruudellaan, mutta minun sanani kummastuttavat teitä vielä enemmän nöyryydellään».
»Puhukaa, hyvä herra», kehoitti kuningas.
»Kas tässä, sire», sanoi de Grave ja otti taskustaan erään paperin, »on hieman ankara mutta jokseenkin totuudenmukainen arvostelu, jonka muuan hyvin ansiokas nainen on minusta laatinut. Suvaitkaa lukea se.»
Kuningas otti paperin ja luki:
»De Grave on sotaministeri. Hän on kaikissa suhteissa pieni mies. Luonto on tehnyt hänet lempeäksi ja ujoksi. Ennakkoluulot syyttävät häntä ylpeäksi, mutta sydämeltään hän on rakastettava. Siitä johtuu, että yrittäessään sovittaa näitä ristiriitoja hän ei saa aikaan mitään, Olen näkevinäni hänen astelevan hovimiehenä kuninkaan perästä, heiveröisen ruumiin kannatellessa hänen päätänsä ylpeästi koholla, valkuaiset näkyvissä hänen sinisilmistään, jotka hän aterian jälkeen saa pysymään auki vain juomalla kolme tai neljä kupillista kahvia. Hän puhuu vähän, ikäänkuin kainostelisi, mutta tosiasiallisesti siitä syystä, ettei hänellä ole ajatuksia. Hänen osastonsa työt panevat hänen päänsä niin pyörälle, että hän tulee lähipäivinä pyytämään eroa toimestaan.»
»Tosiaankin», sanoi Ludvig XVI, joka oli empinyt lukea kirjoitusta loppuun saakka ja tehnyt sen vain de Graven jatkuvista kehoituksista, »tämä on tosiaankin naisen sepittämä arviointi. Onkohan rouva de Staël sen kirjoittaja?»
»Ei, se on lähtenyt paremmasta kynästä, sire: rouva Rolandin kädestä.»
»Te sanoitte, herra de Grave, että olette samaa mieltä itsestänne?»
»Monessa suhteessa, sire. Jään siis ministeriöön, kunnes seuraajani on perehtynyt tehtäviinsä. Senjälkeen pyydän teidän majesteettianne hyväksymään erohakemukseni.»
»Olitte oikeassa, herra. Teidän sananne kummastuttavat minua enemmän kuin herra Dumouriezin. Jos ehdottomasti haluatte vetäytyä syrjään, ottaisin mielelläni seuraajaksenne teidän valitsemanne henkilön.»
»Siinä tapauksessa pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada suositella herra Servania. Hän on rehellinen mies sanan kaikissa merkityksissä, luonteeltaan luja, tavoiltaan puhdas, vakava kuin filosofi, lämminsydäminen kuin nainen. Lisäksi hän on valistunut isänmaanystävä, urhea soturi ja tarkka virkamies.»
»Herra Servan hyväksytään! Meillä on nyt siis kolme ministeriä: herraDumouriez, ulkoasiain hoitaja, herra Servan, sotaministeri, ja herraLacoste, meriministeri. Kenestä saamme rahaministerin?»
»Herra Clavièresista, sire, jos suvaitsette. Hän on talouskysymysten tarkka tuntija ja erinomaisen taitava käsittelemään rahoja.»
»Niin», myönsi kuningas, »hän kuuluu olevan hyvin toimelias ja uuttera työmies, mutta äkäinen, itsepäinen, oikullinen ja vaikea keskusteluissa».
»Se virhe on yhteinen kaikilla numeromiehillä, sire.»
»Sivuuttakaamme siis herra Clavièresin virheet ja hyväksykäämme hänet rahaministeriksi. Ajatelkaamme nyt oikeusministeriä. Kenelle annamme sen toimen?»
»Minulle on suositeltu herra Duranthonia, bordeauxilaista asianajajaa, sire.»
»Girondelainen tietysti?»
»Niin, sire. Hän on hyvin oppinut, tunnollinen mies ja mallikelpoinen kansalainen, mutta heikko ja hidas. Me lietsomme häneen tulta ja olemme lujia hänenkin puolestaan.»
»Jäljellä on vielä sisäministeri.»
»Yleisen käsityksen mukaan herra Roland on sovelias siihen toimeen, sire.»
»Tarkoitatte kai rouva Rolandia?»
»Molempia, sekä herraa että rouvaa.»
»Tunnetteko heidät?»
»En, sire, mutta mikäli minulle on vakuutettu, edellinen muistuttaaPlutarkoksen miehiä, jälkimäinen Titus Liviuksen naistyyppiä.»
»Tiedättekö, herra Dumouriez, mikä nimi ministeriöllenne annetaan tai oikeammin, miksi sitä jo sanotaan?»
»En tiedä, sire.»
»Sanskulotti-ministeriöksi.»
»Nimi kelpaa, sire. Sitä selvemmin havaitaan, että me olemme miehiä,»
»Ovatko kaikki virkatoverinne valmiit astumaan toimeensa?»
»Tuskin puolellekaan on asiasta ilmoitettu.»
»Suostuvatko he?»
»Olen siitä varma.»
»Hyvä on, herra. Ylihuomenna pidetään ensimmäinen istunto.»
»Ylihuomenna, sire.»
»Te tiedätte», sanoi kuningas Cahier de Gervillelle ja de Gravelle, »että voitte ylihuomiseen asti harkita asiaa, hyvät herrat».
»Sire, olemme jo harkinneet ja saavumme ylihuomenna vain luovuttamaan virat seuraajillemme.»
Ministerit poistuivat.
Mutta ennenkuin he ehtivät isoille portaille, saavutti heidät muuan kamaripalvelija, joka sanoi Dumouriezille:
»Herra kenraali, kuningas pyytää teitä seuraamaan minua. Hänellä on jotakin sanottavaa.»
Dumouriez tervehti seuralaisiaan, ja kun nämä olivat poistuneet, tiedusti hän kamaripalvelijalta:
»Kuningas vai kuningatar?»
»Kuningatar, hyvä herra, mutta hänen mielestään oli tarpeetonta noiden toisten tietää, että hän kutsuu teidät puheilleen.»
»Ah, sitä pelkäsinkin!» sanoi Dumouriez ja ravisti päätänsä.
»Kieltäydyttekö?» kysyi kamaripalvelija, joka oli itse Weber.
»En, seuraan teitä.»
»Tulkaa.»
Kamariherra opasti Dumouriezin hämärien käytävien kautta kuningattaren huoneeseen.
Mainitsematta kenraalia nimeltä hän ilmoitti:
»Täällä on henkilö, jota teidän majesteettinne haluaa puhutella.»
Dumouriez astui sisälle. Milloinkaan, ei edes silloin kun hän valmistui hyökkäämään tai tunkeutui linnoitukseen, hänen sydämensä ei ollut sykkinyt näin kiivaasti. Hän tajusi sen johtuvan siitä, ettei häntä ollut milloinkaan uhannut näin suuri vaara. Tielle, jota hän nyt kulki, oli siroitettu ruumiita, eläviä tai kuolleita, ja hän saattoi törmätä Calonnen, Neckerin, Mirabeaun, Barnaven tai Lafayetten ruumiiseen.
Kuningatar käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli hyvin kiihtynyt.
Dumouriez pysähtyi kynnykselle. Ovi sulkeutui hänen takanaan.
Kuningatar lähestyi häntä majesteetillisin elein ja suuttuneen näköisenä.
»Hyvä herra», aloitti hän iskien tapansa mukaan suoraan asian ytimeen, »te olette tällä hetkellä kaikkivoipa. Mutta se on kansan suosiota, ja kansa musertaa nopeasti epäjumalansa. Teillä kuuluu olevan paljon kykyä. Kyetkää siis ensiksikin käsittämään, ettemme me, kuningas ja minä, voi sietää kaikkia näitä uudistuksia. Teidän perustuslakinne on eräänlainen ilmapumppu. Kuninkuus tukehtuu siihen ilman puutteesta. Olen kutsuttanut teidät tänne sanoakseni teille, että teidän on, ennenkuin menette pitemmälle, määrättävä kantanne ja valittava joko meidät tai jakobiinit.»
»Madame», vastasi Dumouriez, »olen lohduton siitä tuskallisesta luottamuksesta, jota teidän majesteettinne on osoittanut minulle, mutta koska arvasin, että kuningatar oli kätkeytynyt oviverhon taakse, tiesin odottaa, mitä nyt on tapahtunut».
»Olette siis myöskin valmistunut vastaamaan?» sanoi kuningatar.
»Niin olen, madame. Olen kuninkaan ja kansan välittäjä, mutta ennen kaikkea kuulun isänmaalle.»
»Isänmaalle, isänmaalle!» kertasi kuningatar. »Kuningas ei ole siis enää mitään, koska koko maailma kuuluu isänmaalle eikä kukaan hänelle!»
»Kyllä, madame, kuningas on alati kuningas, mutta hän on vannonut valan perustuslaille, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin se vala vannottiin, kuninkaan tulee olla perustuslain ensimmäisiä orjia.»
»Pakotettu vala, hyvä herra! Se ei ole vala eikä mikään!»
Dumouriez oli vaiti tovin ja etevänä näyttelijänä silmäili kuningatarta syvästi säälien.
»Madame», sanoi hän sitten, »sallikaa minun huomauttaa teille, että teidän, kuninkaan ja korkeitten lastenne pelastus on sen perustuslain varassa, jota te halveksitte ja joka pelastaa teidät, jos suostutte etsimään pelastusta sen avulla… Palvelisin teitä huonosti, madame, ja palvelisin kuningasta huonosti, jos puhuisin teille toisin.»
Mutta kuningatar keskeytti hänet käskevällä kädenliikkeellä.
»Oh, hyvä herra, vakuutan teille, että kuljette väärää tietä!»
Ja hän lisäsi, äänessään sanoin kuvaamaton uhkansävy:
»Varokaa!»
»Madame», sanoi Dumouriez ihan tyynesti, »olen yli viidenkymmenen ikäinen, elämäni on kulunut monenlaisten vaarojen merkeissä, ja suostuessani muodostamaan ministeriön tiesin hyvin, että ministerinvastuu ei suinkaan olisi pahin vaara, joka minua uhkaa».
»Ah», huudahti kuningatar ja löi kätensä yhteen, »se vielä puuttui, että herjaatte minua, hyvä herra!»
»Herjaanko teitä, madame?»
»Niin… Tahdotteko, että selitän teille äskenlausumienne sanojen ajatuksen?»
»Tehkää niin, madame.»
»No niin, te tarkoititte, että minä voisin murhauttaa teidät… Voi, voi, hyvä herra!»
Kaksi raskasta kyyneltä vierähti kuningattaren silmistä.
Dumouriez oli mennyt niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Hän tiesi nyt, mitä oli halunnut tietää, että näet tuossa kuivuneessa sydämessä oli vielä jokin tunneherkkä säie.
»Jumala varjelkoon minua loukkaamasta kuningatartani sillä tavoin!» sanoi hän. »Teidän majesteettinne on liian suuri, liian ylevä luonne, jotta verivihollisennekaan voisi epäillä teistä mitään sellaista. Te olette osoittanut sankariutta, jota olen aina ihaillut ja joka on kiinnittänyt minut teihin.»
»Puhutteko totta, herra?» kysyi kuningatar äänellä, jossa värähti enää vain mielenliikutus.
»Ah, madame, vakuutan kunniasanalla!»
»Suokaa minulle siis anteeksi ja tarjotkaa minulle käsivartenne. Olen niin heikko, että toisin ajoin luulen pyörtyväni.»
Hän kalpeni todella ja taivutti päänsä taaksepäin. Oliko se todellista heikkoutta? Vai oliko se sitä hirveää leikkiä, jota esittämään tämä lumoava Medea oli niin taitava?
Vaikka Dumouriezkin puolestaan oli etevä näyttelijä, lumoutui hänkin tai kuningatarta taitavampana kenties vain teeskenteli lumoutuneensa.
»Uskokaa minua, madame», sanoi hän, »minulle ei koidu minkäänlaista etua teidän pettämisestänne. Inhoan laittomuutta ja rikosta yhtä syvästi kuin tekin. Uskokaa minua, minulla on kokemusta ja osaan arvostella tilannetta paremmin kuin teidän majesteettinne. Mitä nykyisin tapahtuu, ei ole, kuten teille on luuloteltu Orleansin herttuan vehkeilyä eikä liioin Pittin vihan vaikutusta, kuten itse arvelette. Se ei ole myöskään hetkellistä rahvaanliikettä, vaan se on suuren kansan lähes yksimielistä nousua piintyneitä väärinkäytöksiä vastaan! Tässä kaikessa piilee — tiedän sen hyvin — mahtavaa vihaa, joka lietsoo tulipaloa. Älkäämme välittäkö roistoista ja hulluista, nähkäämme tässä varttuvassa vallankumouksessa vain kuningas ja kansa. Kaikki, mikä pyrkii erottamaan ne toisistaan, tähtää niiden molempien tuhoon. Minä, madame, olen tullut työskentelemään kaikin voimin niiden yhdistämiseksi. Auttakaa minua sensijaan että vastustaisitte minua. Te epäilette minua? Olenko minä esteenä vallankumousvastaisille suunnitelmillenne? Sanokaa se minulle, madame. Esitän heti kuninkaalle erohakemukseni ja vetäydyn johonkin kolkkaan vaikeroimaan isänmaani ja teidän kohtaloanne.»
»Ei ei», sanoi kuningatar, »jääkää ja suokaa minulle anteeksi!»
»Minäkö suomaan anteeksi teille, madame? Ah, minä rukoilen, älkää nöyryyttäkö itseänne noin!»
»Miksen olisi nöyrä? Olenko enää kuningatar? Olenko enää edes nainen?»
Marie-Antoinette meni ikkunan ääreen ja aukaisi sen, vaikka ulkona olikin iltakylmä. Kuu hopeoi Tuileriein puiston lehdettömien puiden latvat.
»Kaikilla on oikeus saada aurinkoa ja ulkoilmaa, eikö ole? Niin, niin, minulta yksin on evätty aurinko ja ilma. Minä en uskalla mennä ikkunan ääreen, en palatsin pihamaalle, en puutarhaan. Toissapäivänä käväisin linnan pihassa. Muuan tykkimies sinkautti minulle karkeita solvauksia ja lisäsi: 'Oh, mikä nautinto, kun saisin kantaa päätäsi pistimeni kärjessä!' Eilen aukaisin puutarhanpuoleisen ikkunan. Yhdellä laidalla näin miehen, joka tuolilla seisten luki meitä herjaavaa häväistyskirjoitusta. Toisella laidalla laahattiin erästä pappia vesialtaaseen, häntä solvaistiin ja kolhittiin. Ja kaiken aikaa, ikäänkuin nämä kohtaukset kuuluisivat päiväjärjestykseen, ihmiset mistään piittaamatta heittelivät palloa tai kävelivät rauhallisina… Mitä aikaa me elämme, hyvä herra! Mikä tyyssija! Mikä kansa! Ja teidän mielestänne minun pitäisi luulla olevani vielä kuningatar, olevani vielä nainen!»
Kuningatar heittäytyi leposohvalle ja kätki kasvot käsiinsä.
Dumouriez notkisti toisen polvensa, tarttui kunnioittavasti hänen hameensa liepeeseen ja suuteli sitä.
»Madame», virkkoi hän, »hetkellä, jolloin minä ryhdyn taisteluun, teistä tulee jälleen onnellinen nainen, teistä tulee jälleen voimakas kuningatar, tai minä jään taistotanterelle!»
Dumouriez nousi, tervehti kuningatarta ja poistui
Epätoivoisin katsein kuningatar silmäili poistuvaa vierastaan.
»Voimakas kuningatar!» toisti hän. »Se on kenties mahdollista miekkasi avulla. Mutta onnellinen nainen. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!»
Hänen päänsä vaipui sohvan pieluksiin, ja hänen huulensa supisivat nimeä, joka päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi ja tuskallisemmaksi lausua: Chainyn, nimeä!
Punainen myssy
Kuten olemme nähneet, poistui Dumouriez palatsista niin nopeasti kuin mahdollista. Kuningattaren epätoivo vaikutti häneen kiduttavasti. Dumouriez oli melko tunteeton aatteille, mutta hyvin herkkä henkilökohtaisille vaikutteille. Hän ei piitannut tuon taivaallista poliittisesta omastatunnosta, mutta hänessä asusti voimakas inhimillisen säälin tunne. Sitäpaitsi Brissot odotti häntä opastaakseen hänet jakobiini-kerhoon, eikä hän halunnut vitkastella käydäkseen tervehtimässä tätä pelottavaa kerhoa.
Kansalliskokous ei huolestuttanut häntä siitä lähtien kun hänestä olitullut Pétionin, Gensonnén, Brissotin ja koko girondelaispuolueen mies.Mutta hän ei ollut Robespierren, Collot-d'Herboisin ja Couthonin mies.Ja Collot-d'Herbois, Couthon ja Robespierre johtivat jakobiineja.
Hänen tuloaan ei ollut odotettu. Liian rohkeata oli kuninkaan ministerin esiintyä jakobiini-kerhossa. Ja kun hänen nimensä ilmoitettiin, suuntautuivat kaikki katseet häneen.
Mitä tekisi Robespierre hänet nähdessään?
Robespierre kääntyi kuten muutkin, höristi korviaan, kun kenraalin nimi kulki suusta suuhun, rypisti kulmakarvojaan ja muuttui jälleen yhtä kylmäksi ja tyyneksi kuin oli ollutkin.
Jäätävä äänettömyys vallitsi kokoushuoneessa.
Dumouriez käsitti polttaneensa kaikki sillat takanaan.
Yhdenvertaisuuden merkiksi jakobiinit olivat hiljattain hyväksyneet punaisen myssyn. Vain kolme neljä kerhon jäsentä oli arvellut, että heidän isänmaallinen mielialansa oli kyllin tunnettu, jottei heidän tarvitsisi pitää päässänsä tätä todistuskappaletta.
Robespierre oli yksi näistä miehistä.
Dumouriez ei empinyt. Hän viskasi oman hattunsa kauas luotaan, sieppasi lähinnä istuvan isänmaanystävän päästä punaisen myssyn, painoi sen päähänsä korville asti ja nousi puhujalavalle omaksuen siis tämän yhdenvertaisuuden merkin. Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.
Kyykäärmeen sihinää muistuttava ääni kuului silloin näiden suosionosoitusten keskeltä, ja ne lakkasivat heti. Se ääni lähti Robespierren ohuilta huulilta.
Dumouriez tunnusti myöhemmin, ettei luotien vinkaisu, kun ne suhahtivat jalan päässä hänen korviensa ohi, ollut milloinkaan saanut häntä värisemään niin kuin Arrasin entisen edustajan sihisevä ääni. Mutta hän oli tiukka ottelija, kenraali ja puhuja yhtaikaa; häntä oli vaikea heittää satulasta joko sotatanterella tai puhujalavalla.
Tyynesti hymyillen hän odotti, kunnes jäätävä hiljaisuus oli palannut saliin, ja aloitti sitten värähtelevällä äänellä:
»Veljet ja ystävät, kaikki elämäni hetket aion tästedes pyhittää kansan tahdon noudattamiseen, samalla oikeuttaakseni perustuslaillisen kuninkaan luottamuksen. Ulkovaltojen kanssa asioidessani tulen käyttämään vapaan kansan kaikki voimat, ja nämä neuvottelut johtavat ennen pitkää joko kestävään rauhaan tai ratkaisevaan sotaan.»
Robespierren sihinästä huolimatta sali puhkesi jälleen suosionosoituksiin.
»Jos sota syttyy», jatkoi puhuja, »aion taittaa poliittisen kynäni ja siirryn armeijaan entiselle paikalleni voittaakseni tai kuollakseni vapaana veljieni kanssa! Raskas taakka on hartioillani; auttakaa minua sitä kantamaan. Tarvitsen neuvoja. Antakaa niitä minulle sanomalehdissänne. Sanokaa minulle totuus, kaikkein puhtain totuus, mutta hylätkää herjaus älkääkä hylätkö kansalaista, jonka tunnette vilpittömäksi ja pelottomaksi ja joka uhrautuu vallankumouksen asialle.»
Dumouriez lopetti ja astui puhujalavalta suosiohuutojen raikuessa. Tämä suosionosoitus ärsytti Collot-d'Herboisia, näyttelijää, jolle oli usein vihelletty ja harvoin hurrattu.
»Miksi tämä suosio?» huusi hän paikaltaan. »Jos Dumouriez tulee tänne ministerinä, ei hänelle tarvitse vastata mitään; jos hän tulee liittolaisena ja veljenä, täyttää hän vain velvollisuutensa ja asettuu meidän kannallemme. Me voimme vastata hänelle vain yhdellä tavalla: toimikoon hän kuten on puhunut!»
Dumouriez heilautti kättänsä merkiksi, että sitä juuri hän oli tarkoittanutkin.
Silloin Robespierre nousi, ankara hymy kasvoillaan. Kaikki oivalsivat, että hän aikoi mennä puhujalavalle ja hänen tieltänsä väistyttiin. Koska hän aikoi puhua, syntyi hiljaisuus.
Mutta tämä hiljaisuus oli toista lajia kuin se, jolla Dumouriezia oli tervehditty; se oli lauhkeaa ja kuin sametilla verhottua.
Hän astui puhujalavalle ja aloitti juhlalliseen tapaansa:
»En ole niitä, jotka pitävät tuiki mahdottomana, että joku ministeri voisi olla isänmaanystävä, ja siksi otankin tyytyväisin mielin vastaan lupaukset, jotka Dumouriez on meille antanut. Kun hän on täyttänyt nämä lupaukset, kun hän on masentanut viholliset, jotka ovat kohottaneet aseensa meitä vastaan hänen edeltäjiensä ja niiden vehkeilijäin toimesta, jotka yhä, vaikka eräät ministerit onkin karkoitettu, johtavat maan hallitusta, vasta silloin olen valmis antamaan hänelle tunnustuksen, mutta silloinkaan en ajattele, ettei kuka tahansa kunnon kansalainen olisi hänen vertaisensa. Kansa yksin on suuri ja kunnioitettava, ministerihallituksen kalistimet ovat tyhjää sen edessä. Kunnioituksesta kansaa kohtaan ja kunnioituksesta ministeriä itseäänkin kohtaan minä vaadin, ettei hänen saapumistaan joukkoomme tervehditä suosionosoituksella, joka voisi viitata yleisen mielialan muutokseen. Hän pyytää meiltä neuvoja. Minä puolestani lupaan antaa hänelle neuvoja, jotka ovat hyödyksi hänelle ja kansan asialle. Niin kauan kuin Dumouriez loistavilla isänmaallisilla teoilla ja ennen kaikkea isänmaalle tekemillään todellisilla palveluksilla osoittaa olevansa kunnon kansalaisten veli ja kansan puolustaja, löytää hän täältä tukijoita. En kavahda ministerien läsnäoloa tässä kerhossa, mutta minä sanon, että milloin joku ministeri pyrkii olemaan täällä jotakin muuta kuin kunnon kansalainen, minä vaadin hänen karkoitustaan. Toivon kuitenkin, ettei sellaista tapahtuisi.»
Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä puhuja lähti puhujalavalta.Mutta alimmalla portaalla väijyi häntä ansa.
Siellä seisoi Dumouriez, käsivarret levitettyinä ja haltioitumista teeskennellen.
»Hyveellinen Robespierre», huudahti hän, »lahjomaton kansalainen, salli minun syleillä sinua!»
Ja entisen kansanedustajan estelyistä huolimatta Dumouriez painoi hänet rintaansa vasten.
Nähtiin vain teko eikä huomattu vastenmielisyyttä, jota seRobespierressä herätti. Koko sali puhkesi jälleen huutamaan suosiota.
»Tule», kuiskasi Dumouriez Brissotille, »ilveily on näytelty! Olen pannut päähäni punaisen myssyn ja syleillyt Robespierreä. Minä olen siis nyt pyhimys.»
Salin ja parvekkeitten huutaessa hurraata hän asteli ovelle.
Ulkona muuan vahtimestarin asuun pukeutunut nuori mies vaihtoi ministerin kanssa nopean silmäyksen ja vieläkin nopeamman kädenlyönnin.
Tämä nuori mies oli Chartresin herttua.
Kello löi yksitoista. Brissot opasti Dumouriezia. Kiireisin askelin he pyrkivät Rolandien luokse, jotka yhä asuivat Guénégaud-kadun varrella.
Brissot oli ilmoittanut aviopuolisoille edellisenä iltana, että Dumouriez aikoi Gensonnén ja hänen, Brissotin, kehoituksesta esittää kuninkaalle Rolandia sisäministeriksi, ja tällöin kysynyt Rolandilta, tunsiko hän itsensä kyllin voimakkaaksi sellaista taakkaa kantamaan. Roland oli vastannut yksivakaisesti kuten aina, että hän luuli jaksavansa.
Dumouriez tuli nyt ilmoittamaan, että nimitys oli tapahtunut.
Roland ja Dumouriez tunsivat toisensa vain nimeltä. He eivät olleet tavanneet toisiaan tätä ennen. Niinpä on helppo käsittää, että vastaiset virkatoverit silmäilivät toisiaan uteliaina.
Tavanomaisten kohteliaisuuksien jälkeen, kun Dumouriez oli ilmaissut Rolandille erikoisen tyytyväisyytensä, että hallitukseen oli voitu kutsua niin valistunut ja rehti isänmaanystävä kuin Roland, siirtyi keskustelu tietysti kuninkaaseen.
»Siltä taholta tulee vastus», huomautti Roland hymyillen.
»No niin, siinä suhteessa te huomaatte minut lapsekkaaksi, mikä ei ole kunniaksi huomiokyvylleni», sanoi Dumouriez. »Minä nähkääs pidän kuningasta rehtinä miehenä ja vilpittömänä isänmaanystävänä.»
Ja huomattuaan, että rouva Roland hymyili, hän lisäsi:
»Samaa ei tunnu rouva Roland ajattelevan.»
»Oletteko tavannut kuninkaan?» kysyi tämä.
»Olen.»
»Oletteko tavannut kuningattaren?»
Dumouriez puolestaan jätti vastaamatta ja tyytyi vain hymyilemään.
Sitten sovittiin, että tavattaisiin seuraavana päivänä kello yksitoista aamulla valantekoa varten. Kansalliskokouksesta mentäisiin kuninkaan puheille.
Kello oli puoli kaksitoista. Dumouriez olisi mielellään jäänyt vielä hetkeksi. Mutta Rolandien vaatimattomien elintapojen mukaan ilta oli jo kulunut pitkälle.
Miksi Dumouriezin teki mieli jäädä?
Pikaisella silmäyksellä, jonka Dumouriez sisälle astuessaan oli luonut vaimoon ja mieheen, hän oli heti havainnut miehen vanhuuden — Roland oli kymmenen vuotta Dumouriezia vanhempi ja Dumouriez näytti kaksikymmentä vuotta Rolandia nuoremmalta — ja vaimon rehevyyden. Rouva Roland oli, kuten aikaisemmin on kerrottu, kaivertajan tytär, lapsesta alkaen työskennellyt isänsä työpajassa ja vaimoksi tultuaan miehensä työhuoneessa. Työ, ankara kaitsija, oli suojellut neitoa, kuten se sopi suojelemaan myös vaimoa.
Dumouriez oli niitä miehiä, jotka eivät voi nauramatta katsella vanhoja aviomiehiä eivätkä nuorta vaimoa himoitsematta. Niinpä hän tuntuikin vastenmieliseltä sekä miehestä että vaimosta.
He antoivat Brissotin ja kenraalin huomata, että oli jo myöhä, ja vieraat lähtivät.
»No», kysyi Roland vaimoltaan, kun ovi oli sulkeutunut, »mitä arvelet vastaisesta työtoveristamme?»
Rouva Roland hymähti.
»On miehiä», sanoi hän, »joita ei tarvitse silmätä kahta kertaa voidakseen heitä arvostella. Tuolla miehellä on terävä äly, notkea luonne ja valheellinen katse. Hän sanoi olevansa erittäin tyytyväinen sen isänmaallisen valinnan johdosta, jota hän tuli ilmoittamaan sinulle, mutta enpä kummastelisi, jos hän jonakin päivänä karkoittaa sinut ministeriöstä.»
»Se on tarkalleen minunkin käsitykseni», myönsi Roland.
Ja molemmat menivät levolle rauhallisin mielin kuten ainakin. Kumpikaan ei aavistanut, että kohtalon, rautainen käsi oli piirtänyt heidän nimensä verisin kirjaimin vallankumouksen lehdille.
Seuraavana päivänä uusi ministeriö vannoi virkavalan kansalliskokouksessa, minkä jälkeen se siirtyi Tuilerieihin.
Rolandilla oli jalassa paulakengät, koska hänellä ilmeisesti ei ollut varaa ostaa solkia. Päässä hänellä oli pyöröhattu, sillä hän ei pitänyt milloinkaan muunlaista.
Hän meni Tuilerieihin siis tavallisessa asussaan ja pysytteli viimeisenä.
Juhlamenojen ohjaaja de Brézé päästi ensimmäiset viisi sisälle, mutta pysäytti Rolandin. Tämä ei voinut käsittää, miksi häneltä evättiin pääsy.
»Minä olen ministeri, kuten nuo toisetkin», sanoi hän, »ja lisäksi sisäministeri».
Juhlamenojen ohjaaja ei näyttänyt sitä lainkaan uskovan.
Dumouriez kuuli kiistan ja ehätti välittämään.
»Miksette laske herra Rolandia sisälle?» kysyi hän.
»Mutta, hyvä herra», vastasi juhlamenojen ohjaaja väännellen käsiään, »kuinka saatan laskea sisälle miehen, jolla on pyöröhattu eikä solkia kengissä!»
»Voi, voi, kaikki on hukassa!» sanoi Dumouriez kylmäverisesti.»Pyöröhattu eikä solkia kengissä!»
Ja hän työnsi Rolandin kuninkaan työhuoneeseen.
Ulkona ja sisällä
Tätä ministeriötä, jonka oli näin työlästä päästä kuninkaan työhuoneeseen, voi sanoa sotaministeriöksi.
Maaliskuun 1 päivänä oli keisari Leopold kuollut italialaisessa haaremissaan, itse keksimiensä irstailujen uhrina..
Kuningatar, joka oli kerran lukenut jostakin jakobiinien sepittämästä lentolehtisestä, että leivoksella tai jollakin muulla sellaisella voitaisiin Itävallan keisari lähettää iankaikkisuuteen, ja kutsuttanut luoksensa Gilbertin kysyäkseen häneltä, tunnettiinko mitään yleispätevää vastamyrkkyä, selitti julkisesti, että hänen veljensä oli myrkytetty.
Leopoldin mukana meni hautaan Itävallan heilahteleva politiikka.
Frans II, joka nyt nousi valtaistuimelle — olemme tunteneet hänet, sillä oltuaan isiemme aikalainen hän ehti hallita meidänkin aikanamme [Frans II kuoli v. 1835. — Suom.] — oli syntyperältään saksalainen ja italialainen. Tämä Firenzessä syntynyt itävaltalainen oli heikko, kiivas, kavala, mutta pappien mukaan rehellinen mies. Kylmä ja teeskentelevä, salaten kaksinaamaisuutensa tyynen pinnan alle, hymyilevään naamariin, joka kauhistutti jäykkyydellään, hän liikkui kuin automaattikone, kuin Don Juanin kuvernöörin patsas, kuin Tanskan kuninkaan, Hamletin, haamu. Hän lahjoitti tyttärensä voittajalleen, jottei tarvinnut luovuttaa maitansa, ja iski häntä selkään heti kun pohjan puhurit pakottivat toisen peräytymään? [Marie Louise, Napoleonin toinen puoliso, oli Frans II:n tytär. — Suom.] Tämä Frans II oli Venetsian lyijykammioiden ja Spielbergin vankikoppien mies, Andryanen ja Silvio Pellicon teloittaja!
Sellainen oli emigranttien suojelija, Preussin liittolainen, Ranskan vihollinen.
Ranskan Wienin-lähettiläs de Noailles oli melkein kuin vanki omassa palatsissaan.
Ranskan Berlinin-lähettiläästä de Ségurista kulki huhu, että hän saapui urkkimaan Preussin kuninkaan salaisuuksia rupeamalla tämän mielitiettyjen rakastajaksi. Ja Preussin kuninkaalla oli rakastajattaria!
De Ségur esittäytyi julkisessa vastaanotossa samalla hetkellä kuinKoblenzista saapunut sanansaattaja.
Kuningas kääntyi selin Ranskan lähettilääseen ja kysyi kaikkien kuullen prinssien sanansaattajalta, kuinka Artoisin kreivi jaksoi.
Preussi luuli siihen aikaan, kuten se luulee nykyisinkin, kulkevansa saksalaisuuden etunenässä. Se eleli yhä Fredrik suuren outojen filosofisten perinnäistapojen lumoissa, samaisen Fredrikin, joka suosi turkkilaisten vastarintaa ja Puolan vallankumouksia ja samaan aikaan tukehdutti Hollannin vapauden ja jonka pitkäkyntinen hallitus kalasteli vallankumouksien sameassa vedessä siepaten milloin Neuchâtelin, milloin osan Pommeria tai Puolaa.
Frans II ja Fredrik Wilhelm olivat Ranskan näkyvät viholliset.Toistaiseksi näkymättömiä vihollisia olivat Englanti, Venäjä ja Espanja.
Koko tämän liittoyhtymän johtajaksi oli ajateltu Ruotsin sotaista kuningasta, jättiläiseksi sonnustautunutta kääpiötä, jolla oli nimenä Kustaa III ja jota Katarina II piteli käsissään.
Frans II:n noustessa Itävallan keisarinistuimelle julkastiin seuraavanlainen manifesti:
»1. Saksan prinsseille on palautettava heidän ranskalaiset maa-alueensa — toisin sanoin tunnustettava Itävallan lääniherruus Ranskan departementeissa ja koko Ranskassa.
2. Avignon on luovutettava, jotta Provence irroitettaisiin Ranskasta, kuten ammoin oli ollut laita.
3. Kuninkuus on palautettava asemaan, jossa se oli ollut kesäkuun 23päivänä 1789.»
Tämä julistus vastasi varmaankin kuninkaan ja kuningattaren salaisia toiveita.
Dumouriez kohautti niille olkapäitään.
Tuntui siltä, että Itävalta oli nukkunut kesäkuun 23 päivänä ja kolme vuotta nukuttuaan uskoi heränneensä kesäkuun 24:ntenä.
Maaliskuun 16 päivänä 1792 Kustaa III murhattiin eräissä tanssiaisissa.
Kahta päivää myöhemmin — Ranskassa ei tiedetty vielä tämän murhan tapahtuneen — Itävallan julistus saapui Dumouriezille, joka vei sen heti Ludvig XVI:lle.
Yhtä kiihkeästi kuin kuningatar, äärimmäisten keinojen nainen, halusi sotaa, josta hän toivoi vapautusta itselleen, yhtä paljon kuningas pelkäsi sitä, sillä hän harrasti välittäviä keinoja, hitautta, houkuttelua ja metkuja.
Jos sota syttyisi, joutuisi hän voitettaessa voittoisan kenraalin armoille ja hävittäessä kansan armoille, joka panisi hänet siitä vastuuseen, huutaisi petosta ja syöksyisi Tuilerieihin. Ja jos vihollinen tunkeutuisi Pariisiin asti, kenet se toisi mukanaan? Monsieurin, valtakunnan sijaishallitsijan.
Jos emigrantit palaisivat Pariisiin, olisi seurauksena, että Ludvig XVI pantaisiin viralta, Marie-Antoinettea syytettäisiin uskottomuudesta ja kuninkaalliset lapset ehkä julistettaisiin äpäriksi.
Kuningas luotti itävaltalaisiin, saksalaisiin ja preussilaisiin, mutta epäili emigrantteja.
Julistusta lukiessaan hän oivalsi kuitenkin, että aika oli tullutRanskan tarttua sotakalpaan ja ettei voitu kauempaa epäröidä.
Huhtikuun 20 päivänä kuningas ja Dumouriez tulivat kansalliskokoukseen ja esittivät Itävallalle osoitetun sodanjulistuksen. Sitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.
Tällä juhlallisella hetkellä, jota romaaninsepittäjä ei uskalla kuvailla, vaan jättää sen historioitsijan tehtäväksi, oli Ranskassa neljä hyvin erilaista valtiollista puoluetta: ehdottomat kuningasmieliset — kuningatar kuului niihin; perustuslailliset kuningasmieliset — jollaiseksi kuningas väitti itseään; tasavaltalaiset ja anarkistit.
Ehdottomilla rojalisteilla ei ollut — paitsi kuningatarta — ilmeistä johtajaa Ranskassa.
Ulkomailla heitä edustivat Monsieur, Artoisin kreivi, Condén prinssi jaLotringin Kaarlo-herttua.
Herrat de Breteuil Wienissä ja Merci d'Argenteau Brysselissä olivat kuningattaren valtuutettuja tämän puolueen keskuudessa.
Perustuslaillisen puolueen päämiehiä olivat Lafayette, Bailly, Barnave,Lameth, Duport ja feuillantit.
Kuningas ei parempaa toivonutkaan kuin luopua yksinvaltaisesta kuninkuudesta ja kulkea heidän mukanaan, mieluummin kuitenkin jälkijoukossa kuin etunenässä.
Tasavaltalaisten johtajia olivat Brissot, Vergniaud, Guadet, Pétion,Roland, Isnard, Ducos, Condorcet ja Couthon.
Anarkistien johtomiehiä olivat Marat, Danton, Santerre, Gonchon,Camille Desmoulins, Hébert, Legendre, Fabre-d'Englantine jaCollot-d'Herbois.
Dumouriez kuului mihin puolueeseen tahansa, kunhan siitä vain koituisi hänelle etua ja mainetta.
Robespierre oli painunut pimentoon: hän odotti.
Kenelle uskottaisiin se vallankumouksen sotalippu, jota Dumouriez, häilyvä isänmaanystävä, heilutti kansalliskokouksen puhujalavalla?
Lafayettelleko, Mars-kentän miehelle?
Lucknerilleko? Ranska tunsi hänet vain siitä pahasta, mitä hän oli tehnyt puoluemiehenä seitsenvuotisen sodan aikana.
Rochambeaulleko, joka hyväksyi vain puolustussodan ja oli syvästi pahastunut, kun Dumouriez antoi ohjeensa suoraan hänen luutnanteilleen sallimatta hänen vanhan kokemuksensa ensin tarkastaa niitä.
Näille kolmelle miehelle oli uskottu kolmen taisteluvalmiin armeijakunnan päällikkyys.
Lafayette johti keskusarmeijaa. Hänen piti kiireesti rynnätä Maas-jokea pitkin Givetistä Namuriin.
Luckner vartioisi Franche-Comtéta.
Rochambeau valtaisi Flandrian.
Saatuaan tukea armeijaosastolta, jonka Rochambeau lähettäisiFlandriasta Bironin johdolla, Lafayette valtaisi Namurin ja marssisiBrysseliin, missä häntä odottaisi Brabantin vallankumous, syli avoinna.
Lafayettelle tulisi kaunis tehtävä. Hän toimisi iskujoukoissa. Dumouriez varasi hänelle ensimmäisen voiton. Tämä voitto tekisi hänestä ylipäällikön.
Kun voitokkaasta Lafayettesta tulisi ylipäällikkö ja Dumouriez olisi sotaministeri, viskattaisiin punainen myssy nurkkaan, toisella kädellä nitistettäisiin girondelaiset, toisella jakobiinit. Vastavallankumous olisi siten suoritettu.
Entä Robespierre?
Kuten on mainittu, Robespierre oli vetäytynyt pimentoon, ja monet väittivät, että puuseppä Duplayn työhuoneesta johti maanalainen käytävä Ludvig XVI:n kuninkaalliseen asuntoon.
Siitäkö kenties johtui, että Angoulêmen herttuatar myöhemmin maksoi eläkettä neiti de Robespierrelle?
Mutta nyt, kuten aina, Lafayette oli itselleen uskoton.
Myöhemmin käytäisiin sotaa rauhankannattajien kanssa. Muonanhankitsijat olivat erikoisesti Ranskan vihollisten ystäviä. He olisivat mielellään jättäneet ranskalaiset joukot vaille elin- ja ammustarpeita, ja niin he tosiaan tekivätkin varatakseen leivän ja ruudin preussilaisille ja itävaltalaisille.
Sitäpaitsi — se on tarkoin huomattava — mies, joka turvautui salaisiin vehkeilyihin ja pimeihin metkuihin, Dumouriez näet, ei laiminlyönyt suhteitaan orleanistien kanssa. Niistä tulikin myöhemmin hänen tuhonsa.
Biron oli orleanistikenraali.
Näin siis feuillanttien ja orleanistien, Lafayetten ja Bironin, tulisi sivaltaa ensimmäiset miekaniskut, toitottaa ensimmäistä voitontorvea.
Huhtikuun 28 päivän aamulla Biron valtasi Quiévrainin ja marssi Monsiin päin.
Seuraavana päivänä — huhtikuun 29:ntenä — Théobald Dillon marssi Lillestä Tournayn suunnalle. Biron ja Dillon olivat ylimyksiä, molemmat kauniita, urheita miehiä, nautiskelijoita ja henkeviä, Richelieun koulun oppilaita, edellinen kelpo isänmaanystävä, jälkimäisen kanta hieman epäselvä, sillä hän ei ollut ehtinyt tutkia sitä asiaa. Hänen kohtalonsa oli saada väkivaltainen loppu.
Olemme joskus varemmin maininneet, että rakuunat edustivat armeijan aristokraattista ainesta. Kaksi rakuunarykmenttiä kulki Bironin kolmentuhannen jalkamiehen etunenässä.
Äkkiä, ennenkuin vihollista näkyikään, rakuunat alkoivat huutaa:»Pelastukoon ken voi! Meidät on kavallettu!»
Sitten he pyörsivät takaisin, syöksyivät, yhä huutaen, jalkaväen sekaan ja hajoittivat sen rivit. Jalkaväki luuli, että heitä ajettiin takaa, ja kapaisi pakosalle sekin. Pakokauhu oli täydellinen.
Samoin kävi Dillonin.
Dillon kohtasi yhdeksänsadan miehen vahvuisen itävaltalaisjoukon. Hänen etujoukkonsa rakuunat pelästyivät, pakenivat, laahasivat jalkaväen mukanaan, jättivät kuormaston, tykistön, ajoneuvot oman onnensa nojaan ja pysähtyivät vasta Lillessä.
Täällä pakolaiset panivat kehnoutensa päällikköjen tilille ja surmasivat Théobald Dillonin ynnä everstiluutnantti Bertoisin. Ruumiit luovutettiin sitten Lillen rahvaalle, joka hirtti ne ja tanssi niiden ympärillä.
Kuka oli järjestänyt tämän tappion, jonka tarkoituksena oli nostaa hämminkiä isänmaanystävissä ja luottamusta vihollisissa?
Gironde, joka oli halunnut sotaa ja nyt vuoti verta tästä saamastaan kaksoishaavasta, syytti hovia, toisin sanoin kuningatarta — ja täytyy myöntää, että kaikki merkit tukivat tätä syytöstä.
Gironden ensimmäinen aikomus olikin antaa Marie-Antoinettelle isku iskusta.
Mutta kuninkuudelle oli suotu aikaa pukeutua rautapaitaan, paljoa tukevampaan kuin oli ollut kuningattaren valmistuttama, jonka kestävyyttä hän oli yhdessä Andréen kanssa eräänä yönä koetellut pyssynluodilla.
Kuningatar oli näet vähitellen järjestänyt uudelleen kuuluisan perustuslaillisen henkivartioston, jonka muodostamisen edellinen kansalliskokous oli hyväksynyt ja johon kuului kuusituhatta miestä.
Entä millaisia miehiä? Tappelupukareita ja miekkailumestareita, jotka uskalsivat kansalliskokouksen penkeiltäkin solvaista isänmaallisia kansanedustajia; Bretagnen ja Vendéen aatelismiehiä, Nimesin ja Arlesin provencelaisia, rotevia pappismiehiä, jotka sen nojalla, etteivät olleet vannoneet valaa, olivat viskanneet kaapunsa nurkkaan ja tarttuneet vihkivesiruiskun asemasta miekkaan, puukkoon, pistooliin, ynnä lauma Pyhän Ludvigin järjestön ritareita, jotka tulivat ties mistä ja saivat nauhan ties minkä ansion perusteella. Dumouriez valittaa sitä seikkaa muistelmissaan: minkälainen hallitus nykyistä seuranneekin, ei se voi korottaa entiseen arvoon tätä kaunista ja onnetonta ritarimerkkiä, jota ihan tuhlaten jaellaan. Kahdessa vuodessa oli tehty kuusituhatta ritaria!
Ulkoministeri olikin kieltäytynyt ottamasta vastaan tätä ritarimerkkiä ja annattanut sen de Wattevillelle, Ernestin sveitsiläisrykmentin majurille.
Ensin olisi siis kolhaistava tätä rautapaitaa ja sitten iskettävä kuninkaaseen ja kuningattareen.
Äkkiä levisi huhu, että entisessä sotaopistossa säilytettiin valkoista lippua, joka pantaisiin pian liehumaan. Kuningas muka oli sen lahjoittanut. — Tämä muistutti lokakuun 5 ja 6 päivän mustaa kokardia.
Kun tunnettiin kuninkaan ja kuningattaren vallankumousvastaiset mielipiteet, ihmeteltiin aika lailla, ettei nähty valkoisen lipun vielä liehuvan Tuileriein katolla; ainakin odotettiin sen jonakin aamuna ilmestyvän jonkun toisen rakennuksen katolle.
Huhu tämän valkoisen lipun olemassaolosta sai rahvaan ryntäämään kasarmille.
Upseerit yrittivät vastarintaa, mutta sotamiehet jättivät heidät pulaan.
Löydettiin kämmenen kokoinen valkoinen lippu, joka törrötti kruununprinssin lahjoittamasta kakusta.
Mutta tämän tyhjänpäiväisen kangaskaistaleen ohella löydettiin joukko kuninkaan kunniaksi sepitettyjä runoja, kasa kansalliskokousta herjaavia lauluja ynnä tuhansittain vallankumousvastaisia lentokirjasia.
Bazire lähti kiireesti ilmoittamaan asiasta kansalliskokoukselle: kuninkaan kaarti oli puhjennut ilonhuutoihin, kun oli tullut viesti Tournayn ja Quiévrainin tappioista; se oli lausunut toivomuksen, että Valenciennes joutuisi kolmen päivän perästä vihollisen haltuun ja että vihollinen tulisi Pariisiin parin viikon kuluttua.
Oli tapahtunut muutakin. Muuan tämän kaartin jäsen, kunnon ranskalainen, nimeltään Joachim Murat, joka oli arvellut joutuvansa oikeaan perustuslailliseen kaartiin, kuten sen nimi edellytti, oli jättänyt erohakemuksen — hänet tahdottiin lahjoa ja lähettää Koblenziin.
Tämä kaarti olisi kauhea ase kuninkuuden kädessä. Kuninkaan käskystä se voisi samota kansalliskokoukseen, miehittää Maneesin, vangita kansanedustajat tai surmata heidät viimeiseen mieheen. Sitäkin helpompaa sen olisi siepata haltuunsa kuningas, poistua hänen kanssansa Pariisista, viedä hänet rajalle ja järjestää toinen Varennesin pako, joka tällä kerralla onnistuisi.
Toukokuun 22 päivänä eli kolme viikkoa Tournayn ja Quiévrainin kaksoistappion jälkeen Pétion, Pariisin uusi pormestari joka oli nimitetty tähän toimeen kuningattaren vaikutuksesta — sama mies, joka oli noutanut kuningattaren Varennesista ja jota hän suosi, koska vihasi toista, joka oli päästänyt hänet pakenemaan — kirjoitti kansalliskaartin päällikölle kirjeen, jossa hän ilmaisi pelkäävänsä, että kuningas suunnitteli uutta pakoa, ja kehoitti päällikköäpitämään silmällä ja vartioimaan kaikkea sekä lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä.
Pitämään silmällä ja vartioimaan mitä? Pétion ei sitä maininnut.
Lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä. Minkä lähistöllä? Ei siitäkään hiiskuttu.
Mutta tarvitsiko puhuakaan Tuilerieistä tai kuninkaasta?
Ketä oli pidettävä silmällä?Vihollista.
Minkä lähistöllä oli lisättävä patrullien lukumäärää?Vihollisleirin.
Missä oli vihollisleiri? Tuilerieissä.
Kuka oli vihollinen? Kuningas.
Näin oli tämä suuri kysymys esitetty.
Ja Pétion, Chartresin pieni asianajaja, prokuraattorin poika; esitti sen Ludvig pyhän jälkeläiselle, Ludvig XIV:n perilliselle, Ranskan kuninkaalle!
Ranskan kuningas pahoitteli sitä, sillä hän oivalsi, että tuo ääni kaikui kauemmas kuin hänen omansa; hän pahoitteli sitä kirjeessä, joka departementin viranomaisten toimesta naulattiin Pariisin rakennusten seinille.
Mutta Pétion ei piitannut siitä vähääkään. Hän ei edes vastannut siihen. Hänen määräyksensä pysyivät voimassa.
Pétion oli siis todellinen kuningas. Ken sitä epäilee, näkee pian todistuksen.
Tiedonannossaan Bazire vaati, että kuninkaan perustuslaillinen kaarti hajotettaisiin ja sen päällikkö de Brissac määrättäisiin vangittavaksi.
Rauta oli kuuma. Girondelaiset takoivat sitä väkevinä seppinä, jommoisia he olivat. Nyt ratkaistaisiin, pysyisivätkö he pystyssä vai sortuisivat.
Päätös tehtiin samana päivänä. Perustuslaillinen kaarti määrättiin hajotettavaksi ja herttua de Brissac vangittavaksi; Tuileriein vartijoiksi pantiin kansalliskaartilaisia.
Voi, Charny, Charny, missä sinä olit? Sinä, joka Varennesissa olit pelastaa kuningattaren kolmellasadalla ratsumiehelläsi, mitä olisitkaan saanut toimeen Tuilerieissä kuudellatuhannella miehellä?
Charny eleli onnellisena, unohtaen kaikki Andréen sylissä.
Guénégaud-katu ja Tuileriein palatsi
Lukija muistanee vielä, että de Grave oli pyytänyt eroa ministerintoimesta. Kuningas oli melkein evännyt tämän pyynnön; Dumouriez oli evännyt sen tykkänään.
Dumouriezille oli tärkeätä säilyttää de Grave ministeriössä, sillä tämä oli hänen miehiään. Hän oli niin tehnytkin, mutta äsken mainitsemamme kaksoistappion johdosta hänen täytyi uhrata sotaministerinsä.
Hän hylkäsi ministerin ja viskasi hänet herkkupalana jakobiinienKerberos-koiralle vaientaakseen ärhentelyn.
De Graven tilalle hän vallitsi eversti Servanin, paashien entisen opettajan, jota hän alkuaankin oli kuninkaalle ehdottanut. Hän ei varmaankaan tiennyt, mikä mies hänen uudesta työtoveristaan tulisi ja minkä iskun tämä mies antaisi kuninkuudelle.
Sillaikaa kun kuningatar valvoi Tuileriein ullakkoikkunoissa silmäillen näköpiiriä, eivätkö kauan odotetut itävaltalaiset jo pian tulisi esille, valvoi muuan toinen nainen pienessä salongissaan Guénégaud-kadun varrella.
Edellinen oli vastavallankumous, jälkimäinen vallankumous. Lukija oivaltaa, että on puhe rouva Rolandista. Juuri tämä nainen oli työntänyt Servanin ministeriöön, kuten rouva de Staël oli työntänyt sinne Narbonnen.
Naisten käsi on mukana kaikkialla näinä kauhun vuosina 91, 92 ja 93.
Servan ei poistunut rouva Rolandin salongista. Kuten kaikki girondelaiset, joiden henki ja valo tämä nainen oli, sai hänkin herätteitä tästä urheasta sielusta, joka paloi lakkaamatta eikä koskaan kulunut.
Rouva Rolandia väitettiin Servanin rakastajattareksi. Hän antoi ihmisten puhua ja tietäen viattomuutensa hymyili moiselle parjaukselle.
Joka päivä hän näki miehensä palaavan kotiin väsyneenä taistelusta, jota hänen täytyi käydä. Ministeri tunsi, kuinka häntä ja hänen työtoveriaan Clavièresia laahattiin kuilun partaalle, eikä silti mitään ollut näkyvissä. Kaikki voitiin väittää perättömäksi.
Iltana, jolloin Dumouriez oli tullut tarjoamaan hänelle sisäministerin salkkua, hän oli esittänyt ehtonsa.
»Minulla ei ole muuta omaisuutta kuin kunniani», oli hän sanonut, »ja minä tahdon, että kunniani säilyy tahrattomana, kun lähden ministeriöstä. Kaikissa istunnoissa olkoon läsnä sihteeri, joka kirjoittaa kunkin lausunnon pöytäkirjaan. Siten saadaan nähdä, olenko milloinkaan poikennut isänmaallisuuden ja vapauden polulta.»
Dumouriez oli suostunut. Hän tajusi, kuinka tärkeätä oli kääriä hänen kansan silmissä heikkoleimainen nimensä girondelaiseen vaippaan. Muuten hän oli niitä miehiä, jotka alati lupaavat ja pitävät sanansa vain mikäli olosuhteet vaativat. Niinpä hän ei nytkään täyttänyt lupaustaan, ja Roland kaipasi turhaan sihteeriään. Silloin Roland vetosi julkisuuteen.
Hän perusti sanomalehden,Lämpömittarin, mutta huomasi varsin pian itsekin, että istunnoissa käsiteltiin kysymyksiä, joiden julkaiseminen olisi ollut kavallusta ja edistänyt vihollisen asiaa.
Servanin nimitys tuli hänen avukseen.
Mutta se ei riittänyt. Dumouriezin lamauttama neuvosto ei saanut mitään toimeen.
Kansalliskokous oli sivaltanut iskun: se oli päättänyt hajoittaa perustuslaillisen kaartin ja vangita de Brissacin.
Toukokuun 29 päivän illalla Roland palasi kotiinsa Servanin seurassa ja ilmoitti tämän uutisen vaimolleen.
»Mitä on tehty virkaheitto-kaartilaisille?» kysyi rouva Roland.
»Ei mitään.»
»Ovatko he siis vapaina?»
»Ovat, mutta heidän on täytynyt luopua sinisestä asetakistaan.»
»Huomenna he pukeutuvat punaiseen asetakkiin ja kulkevat kaduilla sveitsiläisinä.»
Ja seuraavana päivänä Pariisin kadut kuhisivat kirjavanaan sveitsiläis-univormuja.
Virkaheitto-kaartilaiset olivat vaihtaneet asua, siinä kaikki.
He olivat yhä Pariisissa, kurkottaen kättä ulkomaalaiselle, viitaten tätä tulemaan ja valmiina aukaisemaan sille portit.
Roland ja Servan eivät keksineet minkäänlaista parannuskeinoa.
Rouva Roland otti paperiarkin, pani kynän Servanin käteen ja sanoi:
»Kirjoittakaa: 'Ehdotus, että heinäkuun 14 päivän juhlaksi Pariisiin järjestetään leiri parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle…'»
Servan laski kynän kädestään, ennenkuin oli kirjoittanut lauseen loppuun.
»Kuningas ei suostu milloinkaan», väitti hän.
»Tätä toimenpidettä ei esitetäkään kuninkaalle, vaan kansalliskokoukselle. Ette te liioin esitä sitä ministerinä, vaan kansalaisena.»
Kuin salaman väläyksessä Roland ja Servan silmäilivät suunnatonta näköpiiriä.
»Ah, olette oikeassa!» huudahti Servan. »Tällä ehdotuksella ja pappeja koskevalla päätöksellä me pidämme kuningasta kurissa.»
»Käsitättehän vai kuinka? Papit jauhavat vastavallankumousta perheessä ja yhteiskunnassa. Papit ovat lisänneet uskontunnustukseensa lauseen: 'Ja ne, jotka maksavat veroa, tuomitaan kadotukseen?' Viisikymmentä valan vannonutta pappia on surmattu, heidän talonsa on ryöstetty, heidän peltonsa tallattu puolen vuoden aikana. Kansalliskokous säätäköön pakkolain kapinoivia pappeja vastaan. Kirjoittakaa anomuksenne valmiiksi, Servan. Roland sommittelee lakiehdotuksen.»
Servan kirjoitti lauseen loppuun.
Sillaikaa Roland sepitti seuraavaa:
»Kapinoiva pappi karkoitetaan maasta kuukauden kuluessa, jos kaksikymmentä verovelvollista kansalaista sitä vaatii, piiri sitä puoltaa ja hallitus kannattaa. Karkotettu saa matkakustannuksiksi kolme livreä päivittäin, kunnes hän saapuu rajalle.»
Servan luki ehdotuksensa, jossa vaadittiin leiriä parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle. Roland luki pappien karkoitusta koskevan lakiehdotuksensa. Kysymyksen ydin olikin tässä. Toimiko kuningas rehellisesti vai oliko hän petturi? Jos kuningas oli vilpittömästi perustuslaillinen, hyväksyisi hän molemmat ehdotukset, mutta jos hän oli kavaltaja, panisi hän niitä vastaan kieltonsa.
»Minä allekirjoitan anomukseni yksityisenä kansalaisena», sanoi Servan.
»Ja Vergniaud esittää pappeja koskevan lakiehdotuksen», virkkoivat aviopuoliset yhteen ääneen.
Seuraa vana päivänä Servan jätti anomuksensa kansalliskokoukselle.
Vergniaud tunki lakiehdotuksen taskuunsa ja lupasi ottaa sen esille sopivan hetken koittaessa.
Samana iltana, kun kansalliskokous sai käsiteltäväkseen anomuksen,Servan tuli ministerineuvoston istuntoon.
Hänen tekonsa tiedettiin. Roland ja Clavières puolustivat sitäDumouriezia, Lacostea ja Duranthonia vastaan.
»No, hyvä herra», huudahti Dumouriez, »tehkää tili esiintymisestänne!»
»Kenelle?» kysyi Servan.
»Kuninkaalle, kansalle, minulle!»
Servan hymyili.
»Herra», jatkoi Dumouriez, »te olette tänään astunut kauas vievän askelen».
»Niin olen, hyvä herra. Tiedän sen itsekin. Se on merkitykseltään mitä tärkein.»
»Onko kuningas valtuuttanut teidät menettelemään niin?»
»Ei ole, hyvä herra, myönnän sen.»
»Oletteko neuvotellut asiasta työtoverienne kanssa?»
»En ole, myönnän senkin.»
»Miksi siis olette niin tehnyt?»
»Koska se oli velvollisuuteni yksityisenä henkilönä ja kansalaisena.»
»Olette siis laatinut tulenaran ehdotuksenne yksityisenä miehenä ja kansalaisena?»
»Juuri niin,»
»Miksi siis olette nimikirjoituksenne alle merkinnyt arvoksenne:sotaministeri?»
»Koska halusin osoittaa kansalliskokoukselle, että olen valmis ministerinä kannattamaan, mitä olen yksityisenä kansalaisena ehdottanut.»
»Hyvä herra», huomautti Dumouriez, »tekonne on sekä huonon kansalaisen että huonon ministerin teko».
»Hyvä herra», vastasi Servan, »sallikaa minun itseni arvostella asioita, joka ovat omantunnon kysymyksiä.
Jos tarvitsen tuomaria näin arkaluontoisessa asiassa, koetan järjestää niin, ettei sen tuomarin nimi ole Dumouriez.»
Dumouriez kalpeni ja astui askelen Servania kohden. Tämä kosketti kädellä miekkansa pontta. Dumouriez teki samoin.
Tällöin astui kuningas sisälle. Hän ei tiennyt vielä Servanin ehdotuksesta.
Kaikki olivat vaiti.
Seuraavana päivänä keskusteltiin kansalliskokouksessa ehdotuksesta, että kaksikymmentä tuhatta vapaaehtoista majoitettaisiin Pariisiin.
Kuningas ihan jähmettyi, kun hän kuuli tämän uutisen, ja kutsutti puheilleen Dumouriezin.
»Te olette uskollinen palvelija», sanoi hän, »ja minä tiedän, kuinka te olette ajanut kuninkuuden etuja Servan-heittiötä vastaan».
»Kiitän teidän majesteettianne», vastasi Dumouriez.
Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
»Tietääkö kuningas, että ehdotus on hyväksytty?»
»En», vastasi kuningas, »enkä siitä väiltäkään. Olen päättänyt sovelluttaa tähän tapaukseen kielto-oikeuttani.»
Dumouriez ravisti päätänsä.
»Ettekö ole samaa mieltä, hyvä herra?» kysäisi kuningas.
»Sire», vastasi Dumouriez, »voimatta millään keinoin tehdä vastarintaa, kansan enemmistön epäluulon, jakobiinien raivon ja tasavaltalaispuolueen syvämietteisen politiikan maalitauluna te julistaisitte sillä teollanne ilmisodan».
»Tulkoon vain ilmisota! Koska käyn sotaa ystäviäni vastaan, voin käydä sitä myöskin vihollisiani vastaan.»
»Sire, edellisessä teillä on kymmenen voiton, jälkimäisessä yhtä monta tappion mahdollisuutta.»
»Ettekö siis tiedä, mitä tarkoitusta varten ne kaksikymmentä tuhatta miestä tänne kerätään?»
»Jos teidän majesteettinne sallii minun puhua vapaasti viisi minuuttia, toivon voivani todistaa teille, etten ainoastaan tiedä, mitä niillä tahdotaan teettää, vaan lisäksi arvaan, mitä tulee tapahtumaan.»
»Puhukaa, herra», sanoi kuningas, »minä kuuntelen».
Ja nojaten kyynärpäänsä nojatuolin käsipuuhun ja tukien päätänsä kämmentä vasten Ludvig XVI kuunteli.
»Sire», aloitti Dumouriez, »ne, jotka ovat panneet alulle tämän asian, ovat yhtä paljon isänmaan kuin kuninkaan vihollisia».
»No, nyt myönnätte sen itsekin!» keskeytti kuningas.
»Menen vielä pitemmälle ja väitän, että sen toteuttaminen saa aikaan suuria onnettomuuksia.»
»Entä sitten?»
»Sallikaa, sire…»
»Jatkakaa, jatkakaa!»
»Sotaministeri on menetellyt hyvin rikollisesti vaatiessaan kerättäväksi Pariisin lähistölle kaksikymmentätuhatta miestä, vaikka armeijamme muutenkin ovat heikot, rajamme uhatut ja kassamme tyhjät.»
»Niin, niin, rikollisesti kylläkin», vahvisti kuningas.
»Eikä vain rikollisesti, sire, vaan lisäksi typerästi, mikä on vielä pahempaa! Onhan varomatonta ehdottaa kansalliskokoukselle kerättäväksi tänne kuriton lauma vetoamalla sen yltiöisänmaallisiin tunteisiin, sillä ensimmäinen kunnianhimoinen seikkailija voi käyttää sitä hyväkseen.»
»Ah, Servanin takana on Gironde.»
»Niinpä kyllä», myönsi Dumouriez, »mutta Gironde ei siitä hyödy, sire».
»Ehkä feuillantit hyötyvät, vai kuinka?»
»Ei kumpikaan puolue, mutta kyllä jakobiinit, joiden kannattajia on kaikkialla valtakunnassa ja joilla noiden parinkymmenen tuhannen vapaaehtoisen joukossa on kenties yhdeksäntoistatuhatta opetuslasta. Uskokaa minua, sire, tuo päätös kaataa päätöksentekijät.»
»Jos olisin siitä varma, tuntisin saaneeni melkein täyden lohdutuksen!» huudahti kuningas.
»Minun käsittääkseni, sire, se päätös on, vaarallinen kansalle, kuninkaalle, kansalliskokoukselle ja etenkin sen aikaansaajille, joiden rangaistukseksi se koituu. Siitä huolimatta neuvon teitä vahvistamaan sen. Se on keksitty niin ovelasti, että luulen, sire, sen lähteneen jonkin naisen päästä.»
»Rouva Rolandin varmaankin? Mikseivät naiset kehrää ja kudo sukkia sen sijaan että sekaantuvat politiikkaan?»
»Mitä sille voi, sire! Maintenon, Pompadour ja du Barry ovat vieroittaneet naiset entisistä askareistaan. Päätösehdotus on sommiteltu perin viekkaasti, siitä kiisteltiin kiihkeästi, ja se hyväksyttiin intomielisesti. Kaikki ovat villissä tämän onnettoman päätöksen taida. Jos esitätte kieltonne, pannaan se silti täytäntöön. Kahdenkymmenentuhannen asemasta, jotka kerätään laillista tietä ja joita siis voidaan pitää edes jonkunlaisessa kurissa, maakunnista saapuu lähestyvän liittojuhlan johdosta neljäkymmentätuhatta, jotka voivat yhdellä iskulla kumota perustuslain, hajoittaa kansalliskokouksen ja kaataa valtaistuimen… Jos olisimme voittajia sensijaan että olemme voitettuja», lisäsi Dumouriez alentaen ääntänsä, »jos voisin jollakin verukkeella antaa Lafayettelle ylipäällikkyyden ja satatuhatta miestä hänen käytettäväkseen, niin sanoisin: 'Sire, älkää vahvistako sitä!' Meidät on lyöty ulkona ja sisällä, ja siksi sanon: 'Sire, vahvistakaa se!'»