Tällöin koputettiin huoneen ovelle.
»Sisään!» kehoitti Ludvig XVI.
Tulija oli kamaripalvelija Thierry.
»Sire», sanoi tämä, »oikeusministeri Duranthon pyytää puhutella teidän majesteettianne».
»Mitä hän haluaa? Käykää katsomassa, Dumouriez.»
Kenraali poistui.
Tällöin kuningattaren puolelle johtavan oven verho työntyi syrjään, jaMarie-Antoinette astui esille.
»Sire, sire», sanoi hän, »pysykää lujana! Dumouriez on jakobiini kuten muutkin! Hän on pitänyt päässänsä punaista myssyä! Tiedättehän lisäksi, että mieluummin tuhoudun ilman Lafayettea kuin pelastun hänen avullaan!»
Kun Dumouriezin askelten ääni lähestyi ulkoa, painui oviverho takaisin ja näky katosi.
Kuninkaan kielto-oikeus
Kun verho oli painunut paikoilleen, aukeni ovi.
»Sire», ilmoitti Dumouriez, »Vergniaudin ehdotuksesta on pappeja koskeva asetus hyväksytty».
»Haa», huudahti kuningas ja nousi, »tämä on salaliitto! Mitä siinä asetuksessa sanotaan?»
»Asetus on tässä, sire. Duranthon oli tuomassa sitä teille. Arvelin, että teidän majesteettinne suvaitsisi lausua siitä oman yksityisen käsityksensä, ennenkuin siitä keskusteltaisiin ministeriön istunnossa.»
»Olette menetellyt järkevästi. Antakaahan se paperi tänne.»
Ja kiihtymyksen värähdyttämällä äänellä kuningas luki asetuksen, jonka sanamuodon lukija jo tuntee.
Luettuaan kuningas rutisti paperin ja viskasi sen kauas lattialle.
»Minä en vahvista milloinkaan mokomaa asetusta!» kivahti hän.
»Suokaa anteeksi, sire», rohkeni Dumouriez huomauttaa, »että jälleen olen eri mieltä kuin teidän majesteettinne».
»Hyvä herra», virkkoi kuningas, »voin epäröidä politiikkaa koskevissaasioissa, mutta uskonnollisissa kysymyksissä en milloinkaan!Valtiollisia seikkoja arvostelen älyni mukaan, ja äly voi pettää.Uskonnon asioissa noudatan omantunnon ääntä, ja omatunto on pettämätön!»
»Sire», huomautti Dumouriez, »vuosi sitten te vahvistitte pappien valaa koskevan asetuksen».
»Niinpä tein», myönsi kuningas, »mutta minut pakotettiin!»
»Sire, silloin teidän olisi pitänyt esittää kieltonne. Jälkimäinen asetus on edellisen johdonmukainen seuraus. Edellinen on aiheuttanut kaikki Ranskan onnettomuudet. Jälkimäinen on näiden onnettomuuksien lääke, se on kova, mutta ei julma. Edellinen oli uskontoa koskeva laki, se loukkasi ihmisen vapautta määrätä kantansa jumalanpalvelusta koskevissa kysymyksissä. Jälkimäinen on poliittinen laki, joka kajoaa vain kuningaskunnan turvallisuuteen ja rauhaan. Se turvaa vannomattomien pappien elämän vainolta. Teidän kieltonne ei pelasta heitä, päinvastoin te riistätte siten heiltä lain suojan, panette heidät alttiiksi verilöylyille, yllytätte ranskalaisia ryhtymään heidän teurastajikseen. Minun käsitykseni, sire — suokaa anteeksi soturin suorasukaisuus — minun käsitykseni on siis, että koska teitte virheen — uskallan sen sanoa — vahvistaessanne pappien valaa koskevan asetuksen, teidän kieltonne, sovellutettuna tähän toiseen asetukseen, joka voisi tyrehdyttää puhkeamaisillaan olevan veritulvan, raskauttaisi teidän majesteettinne omaatuntoa kaikilla niillä rikoksilla, joihin kansa ryhtyisi.»
»Mutta mihin rikoksiin se ryhtyisi, hyvä herra? Voiko se ryhtyä törkeämpiin rikoksiin kuin mitä se jo on tehnyt?» kysyi muuan ääni huoneen perältä.
Dumouriez säpsähti kuullessaan värähtelevän äänen, jonka metallisoinnusta ja korostuksesta hän tunsi sen kuningattaren ääneksi.
»Ah, madame», sanoi hän, »olisin mieluummin päättänyt tämän asian kahdenkesken kuninkaan kanssa».
»Herra», virkkoi kuningatar hymyillen Dumouriezille katkerasti ja luoden kuninkaaseen miltei halveksivan silmäyksen, »aion tehdä teille vain yhden kysymyksen».
»Minkälaisen, madame?»
»Luuletteko kuninkaan voivan sietää kauempaa Rolandin uhkailuja,Clavièresin hävyttömyyksiä ja Servanin konnuuksia?»
»En, madame», vastasi Dumouriez, »olen niistä yhtä kiihtynyt kuin tekin. Ihailen kuninkaan kärsivällisyyttä, ja koska nyt olemme puuttuneet tähän asiaan, uskallan pyytää kuningasta muuttamaan ministeriönsä tykkänään toisenlaiseksi».
»Tykkänään?» ihmetteli kuningas.
»Niin. Teidän majesteettinne erottakoon meidät kaikki kuusi ja valitkoon, jos voi, uudet miehet, jotka eivät kuulu mihinkään puolueeseen.»
»Ei, ei», sanoi kuningas. »Minä haluan, että te jäätte, te ja kelpo Lacoste, samoin Duranthon. Mutta tehkää minulle palvelus ja vapauttakaa minut niistä kolmesta julkeasta vehkeilijästä, sillä minä vakuutan teille, herra, että kärsivällisyyteni on lopussa.»
»Se on vaarallista, sire.»
»Ja te kavahdatte vaaraa?» ilkkui kuningatar.
»En, madame», vastasi Dumouriez. »Mutta haluan esittää ehtoni.»
»Ehtonne?» toisti kuningatar ylpeästi.
Dumouriez kumarsi.
»Ilmoittakaa ne, herra», kehoitti kuningas.
»Sire», vastasi Dumouriez, »minä olen kolmen puolueen maalitauluna. Girondelaiset, feuillantit ja jakobiinit pommittavat minua minkä ennättävät. Olen menettänyt kansansuosion täydellisesti, ja koska hallitusohjia voi edes hiukan pitää käsissään vain yleisen mielipiteen kannattamana, voin teille olla todelliseksi hyödyksi vain yhdellä ehdolla.»
»Mikä se ehto on?»
»Se, sire, että kuulutetaan, minun ja molempien toverien! jääneen ministeriöön vain vahvistamaan vastikään päätetyt kaksi asetusta.»
»Se ei käy päinsä!» huudahti kuningas.
»Mahdotonta, mahdotonta!» säesti kuningatar.
»Kieltäydyttekö?»
»Pahin vihollisenikaan, hyvä herra», vastasi kuningas, »ei voisi esittää ankarampia ehtoja kuin te nyt».
»Sire», sanoi Dumouriez, »aatelismiehenä ja soturina vannon, että pidän niitä välttämättöminä turvallisuudellenne.»
Sitten hän virkkoi kuningattarelle:
»Madame, vaikkette omasta puolestanne sitä tekisikään, vaikka te Maria Teresian urheana tyttärenä halveksittekin vaaraa ja hänen esimerkkinsä mukaan olette valmis uhmaamaankin sitä, niin muistakaa, ettette ole yksin. Ajatelkaa kuningasta, ajatelkaa lapsianne! Sensijaan että syöksisitte heidät kuiluun liittykää minuun pysäyttääksemme hänen majesteettinsa sen kuilun partaalla, jonne hänen valtaistuimensa on kaatumaisillaan! Jos minä» — hän kääntyi puhumaan kuninkaalle — »jos minä pidin tarpeellisena niiden kahden asetuksen vahvistamista, ennenkuin hänen majesteettinsa lausui haluavansa vapautua kolmesta häntä kiusaavasta vehkeilijästä, käsittänette, että pidän sitä toimenpidettä tuiki välttämättömänä nyt, kun heidät aiotaan karkoittaa ministeriöstä. Jos karkoitatte heidät vahvistamatta asetuksia, on kansalla kaksi syytä närkästyä teihin. Se pitää teitä perustuslain vihollisena ja karkoitettuja ministerejä marttyyreinä, enkä minä takaa, etteivät parin päivän perästä mitä vakavimmat tapahtumat uhkaisi sekä kruunuanne että henkeänne. Minä puolestani sanon ennakolta teidän majesteetillenne, etten siinä tapauksessa voi, en edes teitä palvellakseni, toimia, en sano vastoin periaatteitani, vaan vastoin vakaumustani. Duranthon ja Lacoste ovat minun kannallani. En kuitenkaan puhu heidän nimessään. Minusta henkilökohtaisesti puhuttaessa toistan mitä olen jo sanonut teille, sire, että jään ministeriöön vain sillä ehdolla, että teidän majesteettinne vahvistaa molemmat asetukset.»
Kuningas teki kärsimättömän liikkeen. Dumouriez kumarsi ja peräytyi ovelle päin. Kuningas ja kuningatar vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.
»Herra Dumouriez!» kehoitti kuningatar.
Dumouriez pysähtyi.
»Ajatelkaa toki, kuinka vastenmielistä kuninkaan on vahvistaa asetus, joka kerää Pariisiin kaksikymmentätuhatta roistoa, sillä nehän voivat murhata meidät!»
»Madame», vastasi Dumouriez, »myönnän, että vaara on uhkaava. Senvuoksi sitä on katsottava silmiin arkailematta, mutta sitä ei pidä liioitella. Asetus säätää, että toimeenpaneva valta valitsee leiripaikan näille kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, jotka eivät kaikki ole roistoja. Siinä mainitaan myöskin, että sotaministerin tehtäväksi tulee nimittää heidän upseerinsa ja päällystönsä.»
»Mutta sotaministerinähän on Servan!»
»Ei, sire, Servanin poistuttua olen minä sotaministeri.»
»Ah, tekö?» huudahti kuningas.
»Tekö rupeatte sotaministeriksi?» kysyi kuningatar.
»Kyllä, madame, ja minä toivon voivani kääntää vihollisianne vastaan miekan, joka nyt häilyy päänne päällä.»
Kuningas ja kuningatar silmäilivät jälleen toisiaan kuin neuvotellakseen.
»Olettakaa», jatkoi Dumouriez, »että minä määrään leiripaikaksi Soissonsin kaupungin, nimitän päälliköksi erään tarmokkaan ja älykkään kenraaliluutnantin ja hänen apulaisikseen kaksi kelpo marsalkkaa. Joukko järjestetään pataljooniksi ja kun neljä tai viisi pataljoonaa on koottu ja aseistettu, suostuu sotaministeri kenraalien pyyntöihin ja lähettää miehet rajalle. Silloin te huomaatte, sire, että asetus, joka on harkittu pahassa mielessä, koituukin hyödyksi eikä suinkaan turmioksi.»
»Mutta», huomautti kuningas, »oletteko varma, että saatte valtuuden sijoittaa tuon leiripaikan Soissonsiin?»
»Vastaan siitä.»
»Ottakaa siis sotaministerin toimi», sanoi kuningas.
»Sire, ulkoministerinä minulla on vain helppo ja epäsuora vastuu, mutta toisin on laita sotaministerin. Teidän kenraalinne ovat minun vihamiehiäni ja te olette vastikään nähnyt heidän heikkoutensa. Minä joudun vastuuseen heidän harha-askelistaan. Mutta koska asia koskee teidän majesteettinne henkeä, kuningattaren ja kuninkaallisten lasten turvallisuutta ja perustuslain loukkaamattomuutta, niin minä suostun. Olemme siis päässeet yksimielisyyteen kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevasta asetuksesta, sire.»
»Jos teistä tulee sotaministeri, luotan teihin täydellisesti.»
»Siirtykäämme nyt pappeja koskevaan asetukseen.»
»Kuten jo sanoin, hyvä herra, sitä en vahvista milloinkaan.»
»Sire, suostuessanne vahvistamaan edellisen käy teidän välttämättömäksi vahvistaa jälkimäinenkin.»
»Olen hairahtunut kerran ja pahoittelen sitä syvästi, mutta se ei oikeuta tekemään toista virhettä.»
»Sire, ellette vahvista asetusta, on toinen virheenne edellistä raskaampi.»
»Sire!» huomautti kuningatar.
Kuningas kääntyi Marie-Antoinetteen päin.
»Tekin, madame?»
»Sire», sanoi kuningatar, »minun täytyy tunnustaa, että kuultuani herra Dumouriezin selitykset olen tästä kysymyksestä samaa mieltä kuin hänkin.»
»No, siinä tapauksessa…» aloitti kuningas.
»Siinä tapauksessa, sire…?» toisti Dumouriez.
»Minä suostun, mutta vain sillä ehdolla, että te vapautatte minut niin pian kuin mahdollista niistä kolmesta vehkeilijästä.»
»Uskokaa minua, sire», vakuutti Dumouriez, »käytän hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta. Olen varma, ettei sitä tarvitse kauan odottaa.»
Tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta Dumouriez poistui. Majesteetit tarkkailivat uuden sotaministeriön lähtöä, kunnes ovi sulkeutui hänen perässään.
»Te kehoititte minua suostumaan, madame», virkkoi kuningas. »Mitä teillä nyt on sanottavaa?»
»Vahvistakaa ensin kahdenkymmenentuhannen miehen sijoittamista koskeva asetus, antakaa hänen leirittää miehet Soissonsiin, sallikaa hänen hajoittaa ne pataljooniksi ja sitten… niin, sitten katsotte, mitä teette pappeja koskevalle asetukselle.»
»Mutta jos hän vetoo sanaani, madame?»
»Hyvä! Hän joutuu pahaan pulaan ja siten meidän valtaamme.»
»Päinvastoin, hän juuri pitää meitä vallassaan, madame. Hän on saanut sanani.»
»Loruja!» sanoi kuningatar. »Siihen kyllä keksitään lääke, kun kerran ollaan herra de la Vauguyonin oppilaita!»
Hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja vei hänet mukanaan viereiseen huoneeseen.
Tilaisuus
Olemme maininneet, että hetken varsinainen sota riehui Guénégaud-kadun ja Tuileriein, rouva Rolandin ja kuningattaren välillä.
Omituinen sattuma! Näillä kahdella naisella oli aviomiehiinsä vaikutus, joka vei kaikki neljä väkivaltaiseen kuolemaan. Mutta kukin kulki perikatoonsa omaa erikoistietään.
Kertomamme tapahtumat sattuivat kesäkuun 10 päivänä. Seuraavan päivän iltana Servan tuli hyvin iloisena rouva Rolandin luokse.
»Onnitelkaa minua, hyvä ystävä!» sanoi hän. »Minulle on suotu se kunnia, että minut on karkoitettu ministeriöstä.»
»Kuinka niin?» ihmetteli rouva Roland.
»Se kävi tarkalleen näin. Tänä aamuna menin kuninkaan puheille neuvottelemaan eräistä osastoni asioista. Kun se oli selvitetty, innostuin puhumaan kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevasta kysymyksestä, mutta…»
»No?»
»Ensimmäiset sanani kuultuaan kuningas kääntyi selin minuun tuiki pahantuulisen näköisenä. Ja iltapuolella Dumouriez tuli ottamaan minulta hänen majesteettinsa nimessä sotaministerin salkun.»
»Dumouriez?»
»Hän.»
»Siinä hän näyttelee huonoa osaa, mutta se ei kummastuta minua. Kysykää mieheltäni, mitä sanoin Dumouriezista silloin, kun olin tavannut hänet ensimmäisen kerran… Me tiedämme sitäpaitsi, että hän neuvottelee päivittäin kuningattaren kanssa.»
»Hän on petturi!»
»Ei, hän on kunnianhimoinen. Menkää noutamaan Roland ja Clavières tänne.»
»Missä on Roland?»
»Vastaanotollaan sisäministeriössä.»
»Mitä te aiotte tehdä sillä välin?»
»Kyhään kirjeen, jonka saatte lukea palattuanne…»
»Te olette tosiaankin se suurenmoinen jumalatar Järki, jota filosofit ovat jo kauan etsineet!»
»Ja jonka tunnontarkat henkilöt ovat löytäneet… — Älkää palatko ilmanClavièresia.»
»Se tehtävä voi viivästyttää paluutani.»
»Minä tarvitsen tunnin.»
»Kirjoittakaa! Ja innoittakoon Ranskan henki teidän kynänne!»
Servan lähti. Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun rouva Roland jo istuutui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:
»Sire,
Ranskan nykyinen tila ei voi kestää kauan, se on murrostilaa, jonka väkivaltaisuus on kehittynyt huippuunsa; sen täytyy päättyä purkaukseen, josta teidän majesteettinne ei voi olla piittaamatta ja joka samalla on tärkeä koko valtakunnalle.
Koska minulla on kunnia nauttia luottamustanne ja hoidan tointa, joka velvoittaa minua lausumaan teille totuuden, uskallan sen lausua teille. Se on velvollisuuteni, sillä olette itse sen minulle antanut. Ranskalaiset ovat säätäneet itselleen perustuslain, joka on herättänyt sekä tyytymättömyyttä että kapinallisuutta. Kansan enemmistö haluaa säilyttää sen, on vannonut puolustavansa sitä henkeen ja vereen saakka ja nähnyt ilokseen kansalaissodan puhkeavan, joka tarjosi sille keinon turvata perustuslakia. Mutta vähemmistö, toivon kannustamana, on jännittänyt kaikki voimansa päästäkseen valta-asemaan. Siitä on peräisin se sisäinen taistelu lakeja vastaan, se anarkia, jota kaikki kunnon kansalaiset vaikeroivat ja pahansuopaiset käyttävät aseenaan herjatakseen uutta hallitustapaa. Siitä se hajaannus, joka hehkuu kaikkialla, sillä välinpitämättömyyttä ei ilmene missään. Halutaan joko perustuslain voittoa tai sen kumoamista, toimitaan joko sen säilyttämiseksi tai muuttamiseksi. Pidätyn tutkimasta, mitä perustuslaki sellaisenaan on, tarkastaakseni vain, mitä olosuhteet vaativat, ja pyrkien arvostelemaan asioita mahdollisimman tasapuolisesti koetan osoittaa, mitä olisi tavoiteltava ja mitä on suosittava.
Teidän majesteetillanne oli etuoikeuksia, joiden uskoitte kuuluvan kuninkuuteen. Kasvaneena käsitys kannassa, että ne oli säilytettävä, ette ole voinut tyytyväisin mielin nähdä, että ne teiltä riistettäisiin. Halunne saada ne takaisin oli yhtä luonnollinen kuin mielipahanne niiden tuhoamisen johdosta. Nämä tunteet, jotka kuuluvat ihmissydämen olemukseen, on otettu mukaan vallankumouksen vihollisten laskelmiin. He ovat siis voineet luottaa salaiseen apuun, kunnes olosuhteet sallisivat avoimen suojeluksen. Tämä tilanne ei ole välttänyt kansan huomiota, ja se on ollut omiaan lietsomaan kansan epäluuloa. Teidän majesteettinne on siis joutunut alati ratkaisemaan, luopuako entisistä tottumuksistanne, henkilökohtaisista eduistanne vaiko tehdä uhraukset, jotka filosofia on sanellut ja välttämättömyys vaatinut, toisin sanoin, rohkaistako kapinoivia ärsyttämään kansaa vaiko rauhoittaa kansaa yhtymällä siihen. Kaikella on loppu, ja epävarmuuden loppuhetki on nyt tullut.
Voiko teidän majesteettinne nyt liittyä avoimesti niihin, jotka pyrkivät muuttamaan perustuslain, vai uhrauduttako jalomielisesti ja ehdoitta perustuslain voiton hyväksi? Se on ydinkysymys. Nykyinen tilanne tekee sen kysymyksen ratkaisun välttämättömäksi.
Vaikeatajuista kysymystä, ovatko ranskalaiset kypsiä vapaudelle, ei ole paikallaan käsitellä tässä yhteydessä. Sillä nyt ei ole hetki arvostella, mitä me olemme sadan vuoden perästä, vaan on katsottava, mihin nykyinen sukupolvi pystyy.
Ihmisoikeuksien julistuksesta on tullut poliittinen evankeliumi ja Ranskan perustuslaista uskonto, jonka puolesta kansa on valmis kuolemaan. Mielenkiihko onkin joskus johtanut siihen, että se on astunut lain tilalle, ja koska lailla ei ole ollut riittävää voimaa hillitä häiritsijöitä, ovat kansalaiset itse rangaisseet. Senpä vuoksi emigranttien ja niiden henkilöiden omaisuudet, joiden on tiedetty edustavan heidän puoluettaan, ovatkin joutuneet alttiiksi tuholle, johon kostonhalu on innoittanut. Samasta syystä monet departementit ovat kohdelleet ankarasti pappeja, jotka yleinen mielipide on tuominnut karkotettaviksi ja jotka se olisi tehnyt uhreiksi.
Tässä etujen kamppailussa kaikki tunteet ovat saaneet intohimon leiman. Isänmaa ei ole enää pelkkä tyhjä sana, jota mielikuvitus on huvikseen kaunistellut, vaan todellisuus, joka vaatii uhrauksia, johon kiinnytään päivä päivältä yhä lujemmin, koska se tuottaa huolta, todellisuus, joka on luotu ankarin ponnisteluin, joka varttuu huolten mukana ja jota rakastetaan yhtä paljon sen kalleuden kuin siihen sisältyvän toivon vuoksi. Kaikki siihen kohdistuvat hyökkäykset ovat omiaan elvyttämään hurmautumista sen puolesta.
Mille asteelle tämä hurmautuminen kehittyykään hetkellä, jolloin isänmaan rajan taakse kertyneet vihollisvoimat käyvät yhteistyöhön maan omien vehkeilijöitten kanssa antaakseen sille surmaniskun!
Valtakunnan kaikissa osissa on kehittymässä valtava jännitys. Se puhkeaa hirveällä tavalla, ellei perusteltu luottamus teidän majesteettinne aikeihin voi sitä tyynnyttää. Mutta tämä luottamus ei synny vakuutuksien nojalla; sen pohjaksi kelpaavat vain tosiseikat.
Ranskan kansa tajuaa selvästi, että sen perustuslaki säilyy, että hallitus saa kaiken sille välttämättömän voiman heti kun teidän majesteettinne, haluten ratkaisevasti tämän perustuslain menestymistä, tukee lakiasäätävää kansalliskokousta kaikella toimeenpanovallan voimalla, poistaa kansan huolestumista herättävät vehkeet ja riistää tyytymättömiltä kaiken toivon.
Vastikään on säädetty kaksi laajakantoista asetusta. Molempien päätarkoituksena on juurruttaa yleistä rauhaa ja lujittaa valtion hyvinvointia. Jos niiden vahvistaminen lykkääntyy, viriää epäluulo, ja jos se lykkääntyy yhä kauemmaksi, kasvaa tyytymättömyys, ja minun täytyy sanoa, ettäkansan nykyisessä kiihtyneessä mielentilassa tyytymättömyys voi johtaa mihin tahansa!
Ei ole enää aikaa väistyä, ei ole enää aika viivästellä. Vallankumous on tehty ihmismielissä, se täyttyy veren hinnalla ja muurataan sen avulla, ellei järkevyys estä onnettomuuksia, jotka vielä voidaan välttää.
Tiedän, että kuvitellaan äärimmäisin keinoin voitavan saada aikaan kaikki ja säilyttää kaikki. Mutta kun on turvauduttu väkivaltaan kansalliskokouksen masentamiseksi, kun on saatu Pariisi kauhun valtaan, kun on levitetty hajaannusta ja pelkoa sen ulkopuolelle, silloin koko Ranska nousee närkästyneenä ja repien itsensä riekaleiksi kansalaissodan kauhuissa kehittää itsestään sen kammottavan tarmon, joka on sekä hyveitten että rikosten äiti ja joka on aina turmioksi niille, jotka ovat sen mananneet esille.
Valtion hyvinvointi ja teidän majesteettinne onni ovat liittyneet läheisesti toisiinsa. Mikään mahti ei voi niitä erottaa. Julmat tuskat ja varmat onnettomuudet uhkaavat valtaistuintanne, ellette itse tue sitä perustuslain pohjalta ja vahvista sitä rauhalla, joka sen säilymisen pitäisi meille lopulta hankkia.
Yleinen mieliala, asioitten kulku, poliittiset syyt, teidän majesteettinne oma etu, kaikki siis viittaavat välttämättömyyteen liittyä lakiasäätävään kansalliskokoukseen ja tyydyttää kansan toivomukset. Ne tekevät välttämättömäksi sen, mitä periaatteet osoittavat velvollisuudeksi. Mutta tämän sävyisän kansan luontainen tunneherkkyys näkee jo siinäkin kiitollisuuden aiheen. Teitä on julmasti petetty, sire, kun teitä on yllytetty vieroksumaan ja epäilemään tätä herkkää kansaa. Teitä alituisesti huolestuttamalla teidät on saatu tekoihin, jotka vuorostaan ovat hälyttäneet kansan levottomaksi. Kunhan se vain näkee, että te olette päättänyt noudattaa perustuslakia, josta se odottaa onneaan, saatte siltä pian syvän kiitollisuuden.
Pappien esiintyminen ja ne verukkeet, jotka kiihkoilu panee tyytymättömien käteen, ovat aiheuttaneet järkevän lain näitä rauhanhäiritsijöitä vastaan. Vahvistakoon teidän majesteettinne sen lain! Yleinen rauha vaatii sitä, ja pappien turvallisuus kehoittaa siihen. Ellei se laki astu voimaan, on departementtien pakko turvautua väkivaltaisiin keinoihin, kuten monin paikoin jo on tapahtunutkin, ja ärtynyt kansa johdetaan jälleen äärimmäisiin tekoihin.
Vihollistemme yritykset, mieltenkuohu, jota on ilmennyt pääkaupungissa, kaartinne herättämä tavaton levottomuus, jota on ollut omiaan yllyttämään teidän majesteettinne ilmaisema tyytyväisyys eräässä julistuksessa, mikä nykyisessä tilanteessa merkitsee tuiki epäpoliittista tekoa, Pariisin asema ja rajan läheisyys, kaikki tämä on vaatinut ryhdyttäväksi järjestämään leiriä Pariisin läheisyyteen. Tämä toimenpide, jonka järkevyyden ja välttämättömyyden kaikki oikein ajattelevat myöntävät, odottaa vain teidän majesteettinne vahvistusta. Miksi tämä vitkastelu, joka teidän tahollanne näyttää hangoittelulta, kun sensijaan kiirehtiminen kiinnittäisi teihin kaikki sydämet? Jo nyt Pariisin kansalliskaartin esikunnan yritykset tätä toimenpidettä vastaan antavat aihetta olettaa, että se toimi ylemmältä taholta tulleesta määräyksestä. Jo nyt eräitten yltiökiihkoisten kansanjohtajien julistukset panevat epäilemään heidän toimivan liitossa niiden kanssa, joille muka koituu etua perustuslain kumoamisesta. Jo nyt yleinen mielipide epäilee kaikkia teidän majesteettinne aikeita. Vielä jonkun päivän vitkastelu, ja myrtynyt kansa näkee kuninkaassansa vehkeilijäin ystävän ja rikostoverin.
Vanhurskas taivas! Oletko lyönyt maan mahtajat sokeudella ja saavatko he alati vain sellaisia neuvoja, jotka johtavat turmioon?
Tiedän, että totuuden ankaraa puhetta harvoin kuunnellaan valtaistuimen likellä. Tiedän myöskin, että se johtuu siitä, että totuuden kieltä puhutaan siellä vain silloin, kun vallankumoukset tulevat välttämättömiksi. Ennen kaikkea tiedän, että minun tulee puhua sitä kieltä teidän majesteetillenne, eikä vain yksityisenä, lainkuuliaisena kansalaisena, vaan ministerinä, jota on kunnioitettu teidän majesteettinne luottamuksella tai joka ainakin hoitaa tätä luottamusta edellyttävää tointa, enkä tunne mitään syytä, joka voisi estää minua täyttämästä tätä omantunnon sanelemaa velvollisuutta.
Samasta syystä uudistan teidän majesteetillenne varemmin lausumani esityksen, kuinka välttämätöntä ja hyödyllistä olisi säätää laki, joka velvoittaa ministerineuvoston käyttämään istunnoissaan sihteeriä. Jo sellaisenaan, pelkästään lakina, se edellyttäisi sen täytäntöönpanoa. Mutta on tärkeätä turvautua kaikkiin keinoihin, jotta neuvotteluissa säilyisi vakava henki, järkevyys ja kypsä harkinta, ja vastuunalaisten ministerien täytyy jollakin keinoin voida näyttää toteen ajatuskantansa. Jos sellainen keino olisi, en olisi tällä hetkellä kääntynyt teidän majesteettinne puoleen.
Elämä ei merkitse mitään ihmiselle, joka ennen muuta haluaa täyttää velvollisuutensa. Mutta lähinnä sitä onnellista tietoisuutta, että on täyttänyt velvollisuutensa, hän pitää tärkeänä, että hän voi myöskin todistaa täyttäneensä sen uskollisesti. Se on niinikään julkisuuden miehen velvollisuus.
Kesäkuun 10 päivänä, IV:nä vapausvuonna.»
Kirje oli valmis. Rouva Roland oli kirjoittanut sen kertaakaan pysähtymättä. Servan, Clavières ja Roland astuivat huoneeseen.
Muutamin sanoin rouva Roland selosti ystäville suunnitelmansa.
Ystävykset lukisivat kirjeen, ja seuraavana päivänä se luettaisiin kolmelle poissaolevalle ministerille: Dumouriezille, Lacostelle ja Duranthonille.
Joko he hyväksyisivät kirjelmän ja allekirjoittaisivat sen Rolandin mukana tai hylkäisivät sen, missä tapauksessa Servan, Clavières ja Roland esittäisivät yhteisen erohakemuksen perustellen tekoaan sillä, että heidän virkatoverinsa olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta kirjelmää, joka heidän mielestään ilmaisi Ranskan todellisen käsityskannan..
Senjälkeen kirjelmä vietäisiin kansalliskokoukseen. Ranska saisi kuulla syyn näiden kolmen isänmaallisen ministerin eroon.
Ystävykset lukivat kirjelmän. Kukaan ei nähnyt siinä olevan korjaamisen varaa. Rouva Rolandin henki oli kuin yhteinen lähde, josta kukin ammensi isänmaallisuuden elämännestettä.
Mutta toisin oli laita seuraavana päivänä, kun Roland oli lukenut kirjelmän Dumouriezille, Duranthonille ja Lacostelle.
Kaikki kolme hyväksyivät kirjeen johtavat aatteet, mutta olivat eriävällä kannalla niiden ilmaisumuodosta. Lopuksi he kieltäytyivät allekirjoittamasta sitä ja sanoivat olevan parasta puhua asiasta kuninkaalle.
Se oli vain asian kiertelemistä.
Samana iltana Roland lähetti kuninkaalle kirjelmän, jonka hän oli allekirjoittanut yksin.
Miltei heti senjälkeen Lacoste ilmoitti Rolandille ja Clavièresille, että heidät oli erotettu ministeriöstä.
Kuten Dumouriez oli ennustanut, ei tilaisuutta ollut tarvinnut odottaa kauan. Kuningas ei liioin ollut päästänyt livahtamaan sitä käsistään.
Seuraavana päivänä Rolandin kirjelmä luettiin kansalliskokouksen puhujalavalta. Samaan aikaan kokoukselle ilmoitettiin Rolandin ja hänen kahden virkatoverinsa, Servanin ja Clavièresin, ero.
Kansalliskokous julisti suunnattomalla äänten enemmistöllä, että erotetut ministerit olivatansiokkaasti palvelleet isänmaata.
Näin oli sota julistettu sekä sisällä että ulkona.
Ensimmäiset iskut sivaltaakseen kansalliskokous odotti enää vain, mille kannalle kuningas asettuisi mainittuihin kahteen asetukseen nähden.
Herttua de la Vauguyonin oppilas
Samalla hetkellä kun kansalliskokous huutoäänestyksellä päätti kiittää eroavia ministereitä ja lähettää Rolandin kirjeen monistettuina kappaleina departementteihin, ilmestyi Dumouriez kansalliskokouksen ovelle.
Hänet tunnettiin urheaksi mieheksi, muttei tiedetty hänen olevan näin rohkean.
Hän oli kuullut, mitä kansalliskokouksessa tapahtui, ja tuli nyt, kuten sanotaan, tarttumaan härkää sarvista.
Saapumisensa verukkeeksi Dumouriez oli turvautunut erääseen huomattavaan kirjoitukseen, joka käsitteli silloista sotavoimien tilaa. Sotaministerinä eilispäivästä lähtien hän oli osittain itse laatinut, osittain kirjoituttanut tämän selostuksen edellisenä yönä. Se sisälsi syytöksen Servania vastaan tai oikeammin de Gravea ja etenkin Narbonnea, hänen edeltäjäänsä, vastaan.
Servan oli ollut ministerinä vain kymmenen tai kaksitoista päivää.
Dumouriez tunsi itsensä voimakkaaksi. Hän tuli suoraan kuninkaan luota, jota hän oli vannottanut pysymään kaksoislupauksessaan ja vahvistamaan molemmat asetukset. Kuningas oli vastannut ei ainoastaan uudistamalla lupauksensa vaan lisäksi vakuuttamalla, että kirkonmiehet, joiden kanssa hän oli neuvotellut omantuntonsa rauhoittamiseksi, olivat kaikki olleet samaa mieltä kuin Dumouriez.
Sotaministeri astelikin oikopäätä puhujalavalle ja nousi sille koko salin tohistessa ja ulvoessa. Perille päästyään hän pyysi tyynesti puheenvuoroa. Puheenvuoro myönnettiin hirveän hälinän vallitessa. Mutta koska oltiin uteliaita kuulemaan, mitä Dumouriezilla oli sanottavaa, rauhoituttiin vähitellen.
»Hyvät herrat», aloitti hän, »kenraali Gouvion on surmattu. Jumala on palkinnut hänen uljuutensa! Hän on kuollut taistelussa Ranskan vihollisia vastaan. Hän on hyvin onnellinen! Hänen ei tarvitse enää nähdä meidän hirveää epäsopuamme! Minä kadehdin hänen kohtaloaan.»
Nämä harvat sanat, lausuttuina ylevästi ja syvän alakuloisesti, tehosivat kansalliskokoukseen. Tämä kuolonsanoma vaihtoi ensimmäisen tunnelman toiseksi. Käytiin keskustelemaan, millä tavalla kansalliskokouksen tulisi ilmaista surunvalittelunsa kenraalin perheelle, ja päätettiin, että puheenjohtaja kirjoittaisi kirjeen.
Senjälkeen Dumouriez pyysi toistamiseen puheenvuoron. Se myönnettiin.
Hän otti taskustaan paperin. Mutta tuskin hän oli lukenut otsikon,Selostus sotaministeriön toiminnasta, kun girondelaiset ja jakobiinit alkoivat ulvoa estääkseen lukemisen.
Mutta hälinästä piittaamatta ministeri luki johdannon niin lujalla ja selvällä äänellä, että kaikki kuulivat sen olevan tähdätyn puolueita vastaan ja puhuvan kunnioituksesta, jota ministerille on osoitettava.
Moinen järkkymättömyys oli omiaan kiihdyttämään Dumouriezin kuulijakuntaa, vaikkapa se olisi ollutkin vähemmän ärtyneessä vireessä kuin nyt.
»Kuuletteko?» huudahti Guadet. »Hän luulee jo olevansa niin varma mahdistaan, että rohkenee antaa meille neuvoja!»
»Miksikä en?» vastasi Dumouriez, rauhallisesti kääntyen keskeyttäjäänsä päin.
Olemme jo ammoin sitten sanoneet, että Ranskassa on järkevintä osoittaa rohkeutta. Dumouriezin rohkeus tehosi hänen vastustajiinsa. Kaikki vaikenivat, tai ainakin haluttiin kuunnella häntä. Ja niinpä häntä kuunneltiinkin.
Selostus oli älykäs, valaiseva ja taitavasti sepitetty. Niin nurjamielisiä kuin oltiinkin ministeriä kohtaan, taputettiin kahdesti käsiä.
Lacuée, joka oli sota-asiainvaliokunnan jäsen, nousi vastaamaan Dumouriezille. Tämä kääri paperinsa kokoon ja työnsi sen rauhallisesti taskuunsa.
Girondelaiset äkkäsivät tämän liikkeen. Muuan heistä huusi:
»Katsokaa petturia! Hän työntää selostuksen taskuunsa! Hän aikoo paeta selostuksineen… Estäkää se! Se paperi hänet kaataa!»
Dumouriez, joka ei ollut vielä liikahtanutkaan ovelle päin, otti selostuksen esille ja antoi sen vahtimestarille.
Sihteeri sieppasi sen heti, levitti auki ja tapaili allekirjoitusta.
»Hyvät herrat», huomautti sihteeri, »selostusta ei ole allekirjoitettu!»
»Hänen on allekirjoitettava se!» kuului kaikilta tahoilta.
»Se olikin aikomukseni», vastasi Dumouriez. »Se onkin laadittu niin tunnontarkasti, etten epäröi sitä allekirjoittaa. Tuokaa mustetta ja kynä!»
Hänelle ojennettiin mustetta tiukkuva kynä. Hän nosti jalkansa puhujakorokkeen astinlaudalle ja allekirjoitti selostuksen, pitäen sitä polvellaan.
Vahtimestari aikoi ottaa sen häneltä, mutta Dumouriez työnsi käden syrjään ja vei sen itse pöydälle. Sitten hän meni, lyhyin askelin ja tuolloin tällöin pysähtyen, salin halki ja poistui ovesta, joka oli vasemmiston tuolirivin alla.
Toisin kuin hänen tullessaan, jolloin huudot ja ulina olivat täyttäneet salin, hänen lähtiessään vallitsi salissa haudanhiljaisuus.
Parvekeyleisö kiiruhti käytäville nähdäkseen miehen, joka vastikään oli uhmannut koko kansalliskokousta. Feuillants-pengermän portin edessä hänen ympärilleen kertyi kolme-neljäsataa henkilöä, jotka tunkeilivat hänen lähelleen pikemmin uteliaina kuin äkeissään, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän kolme kuukautta myöhemmin pelastaisi Ranskan Valmyssa.
Muutamia kuningasmielisiä edustajia poistui yksitellen kokoussalista. He riensivät Dumouriezin luokse. He eivät epäilleet enää, ettei Dumouriez ollut heikäläisiä. Sitä Dumouriez olikin aavistanut, ja senvuoksi hän oli saanut kuninkaan lupaamaan vahvistaa molemmat asetukset.
»No, kenraali», sanoi muuan heistä, »siellä oli piru irti!»
»Sitä ei sovi kummastella», vastasi Dumouriez, »sillä pirun jälkeläisiä ne tietääkseni ovatkin!»
»Tiedättekö», virkkoi toinen, »että kansalliskokous aikoo lähettää teidät Orleansiin ja nostaa teitä vastaan kanteen?»
»Hyvä on», sanoi Dumouriez. »Tarvitsenkin jo lomaa. Siellä saan kylpeä, juoda piimää ja kyllikseni levätä.»
»Kenraali», selitti kolmas, »nyt on päätetty painattaa selostuksenne».
»Sitä parempi! Se typeryys tuo puolelleni kaikki tasapuolisesti arvostelevat ihmiset.»
Tämän seurueen saattamana ja tällaisia haastellen hän saapui palatsiin.
Kuningas otti hänet vastaan ystävällisesti, sillä Dumouriez oli nyt täydelleen paljastettu.
Uusi ministeriö oli koolla.
Erottaessaan Servanin, Rolandin ja Claviéresin Dumouriez oli samalla suunnitellut heidän paikkansa täyttämistä.
Sisäministeriksi hän oli ehdottanut Montpellierissä syntynyttä Mourguesia, joka oli protestantti, monen akatemian jäsen, entinen feuillantti, mutta sittemmin eronnut kerhosta. Kuningas oli hyväksynyt hänet.
Ulkoministeriksi Dumouriez oli ehdottanut de Mauldea, Sémonvilleâ taiNaillacia. Kuningas oli valinnut viimemainitun.
Rahaministeriksi Dumouriez oli ehdottanut Vergennesiä, entisen ministerin veljenpoikaa.
Vergennes tyydytti täydellisesti kuningasta, joka lähetti heti häntä noutamaan. Mutta Vergennes kieltäytyi ilmaisten samalla syvän kiintymyksensä kuninkaaseen.
Silloin oli päätetty, että sisäministeri hoitaisi toistaiseksi myöskin rahaministerin tointa ja Dumouriez niinikään väliaikaisesti huolehtisi ulkoministerin tehtävistä, koska Naillac ei oleskellut tällöin Pariisissa.
Nämä neljä ministeriä, jotka täysin oivalsivat tilanteen vakavuuden, olivat sopineet, että jos kuningas ei pitäisi lupaustaan, jonka hinnalla Servan, Claviéres ja Roland oli karkoitettu ministeriöstä, he pyytäisivät eroansa.
Uusi ministeriö oli siis koolla.
Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut, onnitteli Dumouriezia tämän osoittaman ryhdikkyyden johdosta, vahvisti heti kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevan asetuksen, mutta lykkäsi seuraavaksi päiväksi pappeja koskevan asian ratkaisun.
Lykkäyksen syyksi hän mainitsi omantunnonarvelut, joista hän aikoi puhua rippi-isälleen.
Ministerit silmäilivät toisiaan. Ensimmäinen epäily hiipi heidän sydämeensä. Mutta kun tarkoin ajatteli, tarvitsi kuninkaan herkkä omatunto hyvinkin tämän viivytyksen rauhoittuakseen.
Seuraavana päivänä ministerit palasivat edellisen päivän kysymykseen.
Yö oli tehnyt tehtävänsä. Kuninkaan tahto, ehkei omatunto, oli vahvistunut. Hän selitti sovelluttavansa kielto-oikeutta tähän asetukseen.
Kaikki neljä ministeriä — Dumouriez ensimmäisenä, koska kuningas oli lausunut sitovan lupauksensa juuri hänelle — puhuivat kuninkaalle kunnioittavasti, mutta lujasti.
Kuningas kuunteli heitä sulkien silmänsä ja esiintyen sennäköisenä, joka on tehnyt päätöksensä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:
»Hyvät herrat, olen kirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtajalle kirjeen ilmoittaakseni hänelle päätökseni. Joku teistä saa sen varmentaa nimikirjoituksellaan jakaikki neljä viette senkansalliskokoukseen.»
Tämä määräys oli täydellisesti entisen hallitustavan mukainen, mutta kajahti ikävältä perustuslaillisten ja siis vastuunalaisten ministerien korvissa.
»Sire», sanoi Dumouriez neuvoteltuaan katsein virkatoveriensa kanssa, »onko teillä muuta määrättävää?»
»Ei», vastasi kuningas.
Ja hän poistui.
Ministerit jäivät ja neuvoteltuaan tovin päättivät kokoontua uudelleen seuraavana päivänä kuninkaan luokse. He sopivat, ettei ryhdyttäisi enempiin selvittelyihin, vaan esitettäisiin yhteinen eronpyyntö.
Dumouriez meni kotiinsa. Kuninkaan oli miltei onnistunut vetää nenästä häntä, ovelaa politikkoa, luihua valtiomiestä, rohkeaa vehkeilijäkenraalia!
Kotona hän sai käsiinsä kolme kirjettä, joiden kyhääjät mainitsivat, että Saint-Antoinen korttelissa kansa liikehti ja että Santerren luona pidettiin neuvotteluja.
Hän kirjoitti heti kuninkaalle ja ilmoitti tälle, mitä oli kuullut.
Tuntia myöhemmin hänelle tuotiin kirjelippu, jossa ei näkynyt kuninkaan nimikirjoitusta, mutta joka oli hänen käsialaansa.
»Älkää luulko, hyvä herra, että minua pelotellaan uhkauksilla.Päätökseni on peruuttamaton.»
Dumouriez tarttui kynään ja kirjoitti vuorostaan:
»Sire, arvostelette minua huonosti, jos luulette minun turvautuvan moisiin keinoihin. Työtovereillani ja minulla on ollut kunnia kirjoittaa teidän majesteetillenne ja pyytää teitä suosiollisesti päästämään meidät puheillenne huomenna kello kymmenen aamupäivällä. Sitä odotellessa rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan, joka sota-asiain osaston tärkeitten tehtävien vuoksi voisi jo neljänkolmatta tunnin kuluttua ryhtyä toimeensa, ja suomaan minulle eron.»
Hän lähetti sihteerinsä viemään tämän kirjeen, jotta saisi vastauksen sitä varmemmin.
Sihteeri odotteli puoliyöhön asti, ja vasta kellon yhtä käydessä hän palasi tuoden kirjeen, joka kuului:
»Otan vastaan ministerini huomenna kello kymmenen. Silloin voimmepuhella kirjeessänne mainituista asioista.»
Palatsissa valmisteltiin ilmeisesti vastavallankumousta. Sillä taholla oli tosiaan voimiakin, joihin saattoi luottaa.
Oli perustuslaillinen kaarti, jonka kuusituhatta miestä tosin oli erotettu, mutta silti valmiina kokoontumaan ensimmäisen hälytysmerkin saatuaan. Edelleen seitsemän- kahdeksantuhatta Ludvig pyhän järjestön ritaria, joiden punainen nauha oli yhteisenä tunnusmerkkinä. Lisäksi kolme sveitsiläispataljoonaa, kussakin tuhatkuusisataa miestä, oikea valiojoukko, jonka soturit olivat järkähtämättömiä kuin Helvetian vanhat kalliot.
Kaiken kukkuroiksi oli Lafayettelta tullut kirje, jossa oli seuraava lause:
»Pysykää päätöksessänne, sire! Kun pidätte lujasti yllä valtaa, jonka kansalliskokous on teille antanut, saatte nähdä, että kaikki kunnon ranskalaiset kerääntyvät valtaistuimenne ympärille!»
Voitaisiin menetellä seuraavalla tavalla, kuten ehdotettiin:
Hälytysmerkillä koottaisiin palatsiin perustuslaillisen kaartin miehet, Ludvig pyhän järjestön ritarit ja sveitsiläiset.
Samana päivänä ja samalla hetkellä kaapattaisiin osastojen tykit, hajoitettaisiin jakobiini-kerho ja kansalliskokous. Kansalliskaartin kuningasmieliset sotilaat kerättäisiin yhteen — näin saataisiin arviolta viisitoistatuhatta puoluelaista — ja sitten odotettaisiin Lafayettea, joka kolmen päivän pikamarssissa rientäisi Ardenneilta.
Valitettavasti kuningatar ei halunnut kuulla puhuttavankaanLafayettesta.
Lafayette edusti maltillista vallankumousta, ja kuningattaren mielestäsellainen vallankumous voisi vakaantua, jatkua ja jäädä pysyväksi.Jakobiinien vallankumous sensijaan johtaisi kansan äärimmäisiintekoihin eikä voisi kestää kauan.
Ah, olisipa Charny ollut paikalla! Muttei edes tiedetty, missä Charny oli. Ja vaikkapa olisi tiedettykin, olisi tuntunut liian nöyryyttävältä, ellei kuningattaresta, niin ainakin naisesta, turvautua hänen apuunsa.
Yö kului linnassa myrskyisenä ja kaikenlaatuisissa neuvotteluissa. Puolustus- ja hyökkäysneuvoja oli riittävästi, mutta puuttui kättä, joka olisi kyllin jäntevä kokoomaan ja johtamaan niitä.
Kello kymmeneltä seuraavana aamuna ministerit saapuivat kuninkaan puheille.
Päivä oli kesäkuun kuudestoista.
Kuningas otti heidät vastaan huoneessaan. Duranthon johti puhetta. Kaikkien nimessä ja syvää kunnioitusta ilmaisevalla äänellä hän esitti yhteisen eronpyynnön.
»Niin, minä ymmärrän», vastasi kuningas, »vastuu…»
»Kuninkaallinen vastuu, sire», huudahti Lacoste.
»Voitte olla vakuutettu, että olemme valmiit kuolemaan teidän majesteettinne puolesta, mutta kuollessamme pappien hyväksi me vain kiirehdimme kuninkuuden tuhoa!»
Ludvig XVI kääntyi puhuttelemaan Dumouriezia.
»Hyvä herra», sanoi hän, »oletteko edelleenkin samalla kannalla, jonkaeilen ilmaisitte kirjeessänne?»
»Olen, sire», vastasi Dumouriez,» ellei uskollisuutemme jakiintymyksemme teihin saa päätöstänne muuttumaan».
»No niin», virkkoi kuningas synkeästi, »koska päätöksenne onhorjumaton, myönnän teille eron. Täytän teidän paikkanne.»
Kaikki neljä kumarsivat. Mourgues oli kirjoittanut erohakemuksensa.Hän ojensi sen kuninkaalle. Muut esittivät sen suullisesti.
Hovimiehet odottelivat eteishuoneessa. He näkivät näiden neljänpoistuvan miehen ilmeistä, että he olivat saaneet eron.
Yhdet iloitsivat, toiset kauhistuivat.
Ilma kävi painostavaksi kuin kuumina kesäpäivinä.
Kaikki tunsivat rajuilman lähestyvän.
Tuileriein portilla Dumouriez tapasi kansalliskaartin komentajan, de Romainvilliersin. Tämä oli saapunut kaikessa kiireessä ja sanoi ensi työkseen:
»Herra ministeri, olen tullut saamaan ohjeita.»
»En ole enää ministeri», vastasi Dumouriez.
»Mutta työläiskortteleissa rahvas liikehtii.»
»Menkää pyytämään kuninkaalta ohjeita.»
»On pidettävä kiirettä.»
»Rientäkää siis! Kuningas myönsi juurikään minulle eron.»
De Romainvilliers harppasi portaille.
Kesäkuun 17 päivän aamulla tulivat Dumouriezin luo herrat Chambonnas ja Lajard. He saapuivat kuninkaan lähettäminä, Chambonnas noutamaan ulkoministerin ja Lajard sotaministerin salkkua.
Seuraavan päivän, 18:nnen, aamulla kuningas odotti luoksensaDumouriezia päättääkseen tämän kanssa tilit ja kuullakseen selonteoneräistä salaisista menoeristä.
Kun hänen nähtiin ilmestyvän linnaan, arveltiin hänen palaavanentiseen toimeensa, ja kaikki riensivät onnittelemaan häntä.
»Hyvät herrat», virkkoi Dumouriez, »kavahtakaa, sillä edessänne on mies, joka ei palaa, vaan joka lähtee. Olen tullut vain tekemään lopputiliä.»
Tungos haihtui hänen ympäriltään.
Muuan lakeija tuli tällöin ilmoittamaan, että kuningas odotti herraDumouriezia huoneessaan.
Kuningas oli juhlallisen vakava. Ilmaisiko se tahdonvoimaa vai olikose pettävää turvantunnetta?
Dumouriez esitti selostuksensa. Kun työ oli päättynyt, nousi hänpoistuakseen.
»Te aiotte siis», sanoi kuningas heittäytyen nojatuoliin, »palataLucknerin armeijaan?»
»Niin aion, sire. Lähden mielelläni tästä kauheasta kaupungista jaikävää tunnen vain sikäli, että jätän teidät tänne vaaraan.»
»Niin», sanoi kuningas näköjään välinpitämättömänä, »tiedän hyvin,mikä vaara minua uhkaa».
»Teidän pitäisi käsittää, sire», jatkoi Dumouriez, »etten puhu nyt henkilökohtaisten etujen kannalta. Kun olen lähtenyt ministeriöstä, joudun samalla ikiajoiksi eroon teistä. Kun siis rukoilen teidän majesteettianne olemaan sovelluttamatta kielto-oikeuttanne, teen sen uskollisena alamaisena, mitä puhtaimman kiintymyksen nimessä, isänmaanrakkaudesta, teidän menestystänne, kruununne, kuningattaren ja lastenne turvaa ajattelevana kansalaisena sekä kaiken sen nimessä, mikä on kallista ja pyhää ihmissydämelle. Itsepintaisuutenne ei hyödytä mitään, se vain tuhoaa teidät, sire!»
»Älkää puhuko siitä enempää», pyysi kuningas kärsimättömästi.»Päätökseni on horjumaton.»
»Sire, sire, samaa sanoitte tässä huoneessa, kun kuningattaren kuullenlupasitte vahvistaa molemmat asetukset.»
»Tein väärin luvatessani sen, herra, ja kadun nyt sitä lupausta.»
»Sire, toistan vielä — minulla on kunnia nähdä teidän majesteettinne viimeistä kertaa. Suokaa siis anteeksi suorasukaisuuteni. Olen kolmenkuudetta vuoden ikäinen ja maailmaa kokenut mies. Ette tehnyt väärin luvatessanne vahvistaa ne asetukset. Mutta nyt olette väärässä, kun kieltäydytte pitämästä lupaustanne… Tunnonherkkyyttänne käytetään väärin, sire. Teidät johdetaan kansalaissotaan. Teillä ei ole riittävästi voimia, te sorrutte, ja teidän kohtaloanne surkutellessaan historia soimaa teitä siitä, että olette aiheuttanut Ranskan onnettomuudet.»
»Ranskan onnettomuudet, hyvä herra?» kertasi Ludvig XVI. »Väitättekö, että minua soimataan niistä?»
»Väitän, sir.»
»Jumala on silti todistajani, että haluan vain sen menestystä!»
»En epäile sitä, sire. Mutta te ette ole Jumalalle vastuussa ainoastaan aikeittenne vilpittömyydestä, vaan lisäksi siitä tavasta, jolla niitä toteutatte. Luulette pelastavanne uskonnon, mutta tuhoatte sen. Pappinne surmataan, murskattu kruunu vierii teidän vereenne, kuningattaren ja kenties lastennekin vereen. Oi kuningas, kuningas!»
Nyyhkyttäen Dumouriez kohotti huulilleen käden, jonka Ludvig XVIojensi hänelle.
Täysin rauhallisesti ja miltei uskomattoman majesteetillisena kuningassanoi:
»Olette oikeassa, herra. Odotan kuolemaani ja annan jo ennakolta anteeksi murhaajilleni. Te olette palvellut minua uskollisesti, minä kunnioitan teitä ja kiitän teitä tunteistanne. Hyvästi, herra Dumouriez!»
Kuningas nousi äkkiä ja meni ikkunakomeroon.
Dumouriez alkoi koota papereitaan saadakseen aikaa tointua ja suodakseen kuninkaalle tilaisuuden kutsua hänet takaisin. Sitten hän asteli hitaasti ovelle valmiina pyörtämään takaisin Ludvig XVI:n ensimmäisestä viittauksesta. Mutta kuninkaan ensimmäiset sanat olivat myöskin viimeiset.
»Hyvästi, herra… eläkää onnellisena!» sanoi Ludvig XVI.
Näiden sanojen jälkeen Dumouriez ei voinut viivytellä enää hetkeäkään,vaan lähti.
Kuninkuus oli katkaissut viimeisen tukensa. Kuningas oli riisunutnaamionsa. Paljastetuin kasvoin hän seisoi kansansa edessä.
Katsokaamme, mitä kansa teki.
Charentonin salainen kokous
Saint-Antoinen esikaupungissa oli muuan kenraalipukuinen, kookkaalla flaamilaishevosella ratsastava mies liikkunut kaiken päivää pitkin katuja, puristaen oikealla ja vasemmalla miesten käsiä, hyväillen kauniita tyttöjä ja jaellen pikkurahoja poikaviikareille.
Tämä mies oli yksi Lafayetten kuudesta seuraajasta, pataljoonan komentaja Santerre.
Hänen rinnallaan, kuten ajutantti kenraalinsa rinnalla, ratsasti voimakkaan hevosen selässä mies, joka puvusta päätellen oli maaseudulta saapunut isänmaanystävä.
Hänen otsallaan näkyi leveä arpi, ja yhtä suopeasti hymyilevä jaystävällinen kuin oli pataljoonan komentaja, yhtä synkkä ja uhkaavannäköinen oli hänen seuralaisensa.
»Olkaa valmiit, hyvät ystävät! Valvokaa kansan etua! Petturitvehkeilevät sen tuhoksi, mutta me pidämme silmät auki», puheliSanterre.
»Mitä meidän on tehtävä, herra Santerre?» kyselivät esikaupunkilaiset.»Tiedättehän, että tottelemme teitä! Missä petturit ovat? Opastakaameidät heitä vastaan!»
»Odottakaa», kehoitti Santerre, »kunnes hetki lyö».
»Entä milloin hetki lyö?»
Santerre ei tiennyt, mutta hän vastasi umpimähkään:
»Olkaa huoleti, hyvät ystävät. Te saatte kyllä siitä ajoissa tiedon.»
Santerren seuralainen kumartui ratsunsa kaulan yli ja kuiskasi jotakinmiehille, jotka hän tunsi eräistä merkeistä, ja sanoi näille:
»Kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuunkahdeskymmenes!»
Miehet hajaantuivat levittämään tätä tietoa. Kymmenen, parin-kolmenkymmenen askelen päässä heidän ympärilleen kertyi väkeä, ja suusta suuhun kulki viesti: »Kesäkuun kahdeskymmenes!»
Mitä tapahtuisi kesäkuun 20 päivänä? Ei tiedetty vielä, muttatiedettiin, että mainittuna päivänä tapahtuisi jotakin.
Niiden miesten joukossa, joille tämä määräpäivä tiedotettiin, olieräitä, jotka eivät ole vieraita tähänastisen kertomuksemme puitteissa.
Niitä oli ensinnäkin Saint-Huruge, jonka on nähty lähteneen Palais-Royalin puutarhasta lokakuun 5 päivän aamulla johtamaan ensimmäistä joukkoa Versaillesiin, Saint-Huruge, aviomies, joka ennen vuotta 1789 huomasi olevansa vaimonsa pettämä, sitten oli istunut Bastiljissa, päässyt vapaaksi heinäkuun 14:ntenä ja kosti aatelistolle ja kuninkuudelle kotoiset onnettomuutensa ja laittoman vangitsemisensa.
Edelleen Verrières — lukija muistanee hänetkin? Hänet on nähty kahdesti, tuo Ilmestyskirjan kyttyräselkä, jonka pää on halki leukaan asti: kerran Sèvres-sillan kapakassa naiseksi pukeutuneena Maratin ja Aiguillonin herttuan seurassa ja toistamiseen Mars-kentällä vähää ennen kuin ammunta alkoi.
Niitä oli myöskin Fournier, amerikalainen, joka ampui Lafayetteavankkuripyörän kehrävarsien välistä ja jonka pyssy ei lauennut.Silloin hän päätti iskeä korkeampaan arvohenkilöön kuinkansalliskaartin ylipäällikkö oli, ja jottei pyssy toistamiseenlipsahtaisi, hän tahtoi iskeä miekalla.
Edelleen Beausire, joka ei ole käyttänyt hyväkseen suomaamme aikaa, parantaakseen tapansa, ja joka oli saanut Olivansa takaisin kuolevan Mirabeaun käsistä, niinkuin ritari des Grieux sieppasi Manon Lescautin niistä käsistä, jotka nostettuaan hänet hetkeksi liejusta päästivät hänet vajoamaan saastaan.
Niinikään Mouchy, vähäläntä viistoksi syntynyt, ontuva, lenkosääri mies, prameillen suunnattomalla kolmivärivyöhyellä, joka peitti puolet hänen ruumiistaan, valtuustonjäsen, rauhantuomari ja ties mitä.
Ja vihdoin Gonchon, rahvaan Mirabeau, joka Pitoun mielestä oli vieläkin rumempi kuin ylimystön Mirabeau ja joka katosi rymäkän mukana, niinkuin satunäytelmässä häviää tullakseen myöhemmin taas esille entistä hirveämpänä, väkivaltaisempana ja myrkyllisempänä, pahahenki, jota ei toistaiseksi tarvita näyttämöllä.
Siinä joukossa, joka oli kerääntynyt Bastiljin raunioille kuin toiselle Aventinus-kukkulalle, liikuskeli myöskin muuan nuori, laiha, kalpea, silotukkainen, säihkykatseinen mies, yksinäisenä kuin kotka, jonka hän, ketään tuntematta ja kaikille tuntemattomana, myöhemmin valitsi vertauskuvakseen.
Se mies oli tykistöluutnantti Bonaparte, joka oli sattumalta Pariisissa lomallaan ja josta, kuten muistettaneen, Cagliostro oli lausunut Gilbertille eriskummaisen ennustuksen jakobiini-kerhossa.
Kuka kuohutti ja kiihoitti tätä joukkoa? Muuan rohjoruumiinen mies, jonka tukka oli kuin leijonanharja ja jonka ääni möyrysi kuin ukonjyly, mies, jonka Santerre kotiin palatessaan tapasi odottelemassa — Danton!
Juuri tällä hetkellä tuo hirveä vallankumousmies — hänet tunnettiin toistaiseksi vain siitä hälinästä, jonka hän oli saanut aikaan Théâtre-Françaisissa Chénierin Kaarlo IX:tä esitettäessä, ja siitä hirveästä kaunopuheisuudesta, jota hän kehitteli kordelierien kerhon puhujakorokkeelta — varsinaisesti astui valtiolliselle näyttämölle, jolla hän sitten levitti jättiläiskätensä.
Mistä oli lähtöisin tuon miehen mahti, joka koitui niin kohtalokkaaksi kuninkuudelle? Kuningattaren taholta.
Pitkävihainen itävallatar ei halunnut Lafayettea Pariisin pormestariksi. Hän suosi Pétionia, matkatoveria Varennesin pakoretkeltä; pormestariksi päästyään tämä mies ensi töikseen aloitti taistelun kuninkaan kanssa määräämällä Tuileriein palatsin vartioitavaksi.
Pétionilla oli kaksi ystävää, jotka hän toi mukanaan kaupungintaloon:Manuel oikealla ja Danton vasemmalla puolellaan.
Manuel oli valittu kommuunin prokuraattoriksi ja Danton hänenapulaisekseen.
Vergniaud lausui puhujalavalta Tuilerieitä osoittaen:
»Tuosta synkeästä palatsista on kauhu monesti lähtenyt yksinvallan nimessä; palatkoon se sinne nyt lain nimessä!»
No niin, hetki oli koittanut muuttaa tuon girondelaispuhujan kaunis ja hirveä vertauskuva teoksi ja toimeksi. Kauhu oli manattava esille Saint-Antoinen esikaupungista ja työnnettävä hillittömänä, korvaa särkevien huutojen ja nyrkkiin puristuneitten kourien kannattelemana Katarina di Medicien palatsiin.
Kuka paremmin kuin se peloittava vallankumouksen taikuri, jonka nimi oli Danton, voisi loihtia sen esille?
Dantonilla oli leveät hartiat, valtava koura, atleetin rinta, jossa sykki voimakas sydän. Danton oli vallankumouksien kumahteleva isorumpu. Siihen isketyn lyönnin hän vyörytti heti mahtavana värähdyksenä rahvaan sekaan, joka humaltui sen pauhusta. Danton oli yhtäältä kosketuksessa kansan kanssa Hébertin välityksellä, toisaalta Orleansin herttuan välityksellä suhteissa valtaistuimeen. Seisten kadunkulmissa hoilaavien kamasaksojen ja valtaistuimen juurella liikkuvan kuninkaallisen prinssin välissä Dantonilla oli edessään täydellinen näppäimistö, jonka kaikki koskettimet liittyivät yhteiskunnalliseen säikeeseen.
Silmätkäämme sitä asteikkoa. Siinä on kaksi oktaavia, ja kaikki kieletsointuvat Dantonin mahtavaan, ääneen.
Hébert, Legendre, Gonchon, Rossignol, Momoro, Brune, Huguenin,Rotondo, Santerre, Fabre-d'Eglantine, Camille Desmoulins, Dugazon,Lazouski, Sillery, Genlis, Orleansin herttua.
Ja huomatkaa tarkoin, että olemme esittäneet tässä vain näkyvätrajamerkit. Kuka voi sanoa, kuinka matalalle ja korkealle tämä mahtivoi sivuuttaa rajat, joita silmämme ei näe?'
Kuinka tahansa, tämä mahti se lietsoi Saint-Antoinen esikaupunginliikkeelle.
Jo kesäkuun 16 päivänä muuan Dantonin mies, puolalainen Lazouski,kommuunin jäsen, pani asian alulle.
Hän ilmoitti kommuunin neuvostolle, että Saint-Antoinen ja Saint-Marceaun esikaupungit aikoivat kesäkuun 20 päivänä esittää kansalliskokoukselle ja kuninkaalle anomuksen sen johdosta, että kuningas oli kieltäytynyt vahvistamasta pappeja koskevaa asetusta, ja istuttaa Feuillants-pengermälle vapaudenpuun muistoksi Pallohuoneen istunnosta kesäkuun 20 päivältä 1789.
Neuvosto epäsi valtuuden.
»Se tehdään ilman valtuutta», kuiskasi Danton Lazouskin korvaan.
Ja Lazouski toisti ääneen:
»Se tehdään ilman valtuutta!»
Kesäkuun 20 päivällä piti olla kaksinainen merkitys: näkyvä jasalainen.
Edellinen olisi veruke: kuninkaalle esitettäisiin anomus javapaudenpuu istutettaisiin.
Jälkimäinen, josta tiesivät vain harvat valitut, tarkoitti seuraavaa: Ranska olisi pelastettava Lafayetten ja feuillanttien käsistä ja parantumattomalle kuninkaalle, tuolle vanhan järjestelmän kuninkaalle, oli huomautettava, että on sellaisia poliittisia myrskyjä, joihin yksinvaltias voi hukkua valtaistuimineen, kruunuineen ja omaisineen, niinkuin valtameren kurimukseen laiva uppoo miehistöineen päivineen.
Kuten sanottu, Danton odotteli Santerrea tämän kotona myymäläkamarissa. Edellisenä päivänä hän ohi lähettänyt Legendren mukana viestin, että Santerren tulisi seuraavana päivänä panna alulle kansannousu Saint-Antoinen esikaupungissa.
Aamupäivällä oli Billot tullut tämän isänmaallisen oluenpanijan luo, tehnyt tunnusmerkin ja ilmoittanut, että valiokunta oli määrännyt hänet koko päiväksi Santerren seuraan.
Niinpä Billot, joka tekeytyi vain Santerren ajutantiksi, tiesi enemmän kuin Santerre itse.
Danton tuli sopimaan Santerren kanssa tapaamisesta seuraavana yönäCharentonissa pienessä talossa, joka oli rakennettu Marnen oikeallerannalle joen yli menevän sillan päähän.
Siellä he tapasivat toisensa, nämä arvoituksellisten ja tuntemattomien vaiheitten miehet, jommoisia alati näkee johtamassa kapinavyöryn kulkua.
Kaikki saapuivat paikalle täsmällisesti.
Näiden miesten intohimot olivat erilaisia. Millaisista lähteistä ne hersyivät? Siitä asiasta voisi kirjoittaa synkän historian. Eräät työskentelivät vapaudenrakkaudesta, monet, kuten Billot, kostaakseen kärsimänsä vääryydet, enemmistö kostonhalusta, kurjuuden ja huonojen vaistojen yllyttämänä.
Rakennuksen toisessa kerroksessa oli lukittu huone, johon vain johtajilla oli oikeus päästä. He lähtivät sieltä eväinään tarkat, huolitellut, ratkaisevat toimintaohjeet, ikäänkuin pyhätöstä, missä joku tuntematon jumala jakeli tuomioitaan.
Suunnaton Pariisin-kartta oli levitetty pöydälle.
Dantonin sormi osoitti lähteet ja paikat, missä sivujoet yhtyisivät, ja virtojen kulkusuunnan, niiden ihmisvirtojen kulun, jotka paria päivää myöhemmin hukuttaisivat Pariisin tulvaan.
Bastiljin tori, johon Saint-Antoinen esikaupunki, Arsenaali-korttelinja Saint-Marceaun kadut johtavat, oli määrätty kokoontumispaikaksi.Verukkeena oli kansalliskokous, päämääränä Tuileriein palatsi.
Bulevardi oli se leveä ja varma uoma, jossa tämä kuohuva vuo virtaisi.
Kullekin määrättiin asema, ja kun kaikki olivat luvanneet saapua määräpaikalleen, hajaannuttiin.
Yleiseksi tunnussanaksi hyväksyttiin: »Palatsin tuho!»
Mutta miten kaikki järjestettäisiin? Sitä ei tiedetty vielä.
Kesäkuun 19 päivän kuluessa joukkoja kertyi Bastiljin aukiolle,Arsenaalin tienoille ja Saint-Antoinen esikaupunkiin.