Äkkiä tämän joukon keskelle ilmestyi rohkea ja peloittava amatsooni, punaisiin puettu, vyössä pistooli ja kupeella sapeli, joka myöhemmin, kahdeksantoista haavaa viillettyään, lopulta työntyi Suleaun sydämeen.
Tämä amatsooni oli Théroigne de Méricourt, Liègen kaunotar.
Olemme nähneet hänet Versaillesin tiellä lokakuun 5 päivänä. Mitä hän oli puuhannut sen jälkeen?
Liègessâ oli puhjennut kapina. Théroigne tahtoi auttaa synnyinseutuaan. Leopoldin kätyrit vangitsivat hänet matkalla, ja puolitoista vuotta hän oli istunut Itävallan vankiloissa.
Oliko hän karannut? Oliko hänet vapautettu? Oliko hän sahannut poikki rautaristikot? Oliko hän lahjonut vartijan? Kaikki se on yhtä hämärää kuin hänen elämänsä alku, hirveää kuten sen loppukin.
Kuinka tahansa, hän oli palannut. Hän oli nähtävissä. Rikkaitten rakastajattaresta oli tullut rahvaan ilotyttö. Ylimystö oli antanut hänelle kullan, jolla hän osti terävät säilät ja hienotakeiset pistoolit iskeäkseen niillä vihollisiinsa.
Rahvas tunsi hänet ja tervehti häntä raikuvin huudoin.
Kaunis Théroigne tuli hyvään aikaan, sopivaan asuun puettuna,seuraavan päivän veriseen juhlaan.
Saman päivän illalla kuningatar näki hänen ratsastavanFeuillants-pengermällä. Kaunotar kiiti Bastiljin aukioltaChamps-Elyséesille, rahvaan kokouksesta isänmaalliseen juhlaan.
Tuileriein ullakkokerroksesta, jonne kuningatar huudot kuullessaan oli noussut, hän näki katetut pöydät. Viini virtasi vuolaana, isänmaalliset laulut kajahtelivat, ja aina kun kohotettiin malja kansalliskokoukselle, Girondelle ja vapaudelle, vieraat puivat nyrkkiä Tuilerieille.
Näyttelijä Dugazon lauloi kuninkaasta ja kuningattaresta sepitettyjä renkutuksia, ja palatsiin saakka kuningas ja kuningatar voivat kuulla suosionosoitukset, jotka seurasivat jokaista kertosäettä.
Keitä olivat nämä pöytävieraat?
Marseillesta eilen saapuneita liittolaisia, jotka Barbaroux oli tuonut.
Kesäkuun 18:ntena pääsi alkuun Pariisissa elokuun 10:si.
Kesäkuun 20 päivä
Päivä valkenee varhain kesäkuussa. Jo kello viisi aamulla pataljoonatolivat koolla.
Tällä kertaa rymäkkä oli järjestettyä toimintaa; se näyttisäännölliseltä rynnäköltä.
Joukko tunnusti päälliköt, alistui käskyihin; se oli sijoitettumääräpaikoille, jaettu arvoasteihin ja saanut liput.
Santerre oli ratsain, esikaupunkilais-esikuntansa ympäröimänä.
Billot pysytteli hänen rinnallaan. Jokin salainen mahti tuntui määränneen hänet vartioimaan Santerrea.
Joukko oli jaettu kolmeksi osastoksi.
Ensimmäistä johti Santerre. Toista komensi Saint-Huruge. Kolmannenpäällikkönä oli Théroigne de Méricourt.
Kellon käydessä yhtätoista aamupäivällä tämä suunnaton joukko lähtiliikkeelle jonkun tuntemattoman miehen tuomasta komennuksesta.
Bastiljista lähdettäessä siinä oli arviolta kaksikymmentätuhattamiestä.
Tämä joukko oli villi, eriskummainen, hirveä nähtävyys.
Santerren johtama pataljoona oli parhaiten järjestetty. Siinä näki kosolta sotilaspukuja ja jonkun määrän kivääreitä ja pistimiä. Mutta molemmat toiset osastot olivat rahvaan armeijaa, ryysyistä, kalpeaa, kuihtunutta joukkoa, neljän nälkävuoden laihduttamaa. Näistä neljästä vuodesta oli kolme kulunut vallankumouksen merkeissä.
Sellaisesta kuilusta tämä armeija oli peräisin.
Eipä senvuoksi näkynytkään univormuja eikä kiväärejä. Riekaleisia nuttuja, reikäisiä puseroita, eriskummaisia aseita, jotka oli siepattu ensimmäisenä kiukun hetkenä, ensimmäisessä puolustuskuumeessa, piikkejä, hankoja, taittokärkisiä keihäitä, kahvattomia miekkoja, pitkiin sauvoihin sidottuja puukkoja, piilukirveitä, muurausvasaroita, suutarinveitsiä — sellainen oli ulkoasu ja aseistus.
Lippunaan se kuljetti hirsipuuta, josta punoksen varassa heilui kuningatarta muka esittävä nukke; — häränpää, jonka sarviin oli sitaistu paperiliuska riettaine kirjoituksineen; — vasikansydän, joka oli lävistetty heinähangon piikillä ja jonka otsikkokirjoituksena oli:Ylimyssydän!
Lippujakin sentään oli. Niihin oli töherretty:
Asetusten vahvistus tai kuolema!Isänmaalliset ministerit kutsuttava takaisin!Vapise, tyranni, hetkesi on lyönyt!
Joukko jakaantui Saint-Antoine-kadun kulmassa.
Santerre ja hänen kansalliskaartinsa työntyivät isolle bulevardille — Santerre pataljoonanpäällikön puvussa. Saint-Huruge, hallijätkäksi sonnustautuneena ja istuen täysin satuloidun ratsun selässä, jonka joku tuntematon tallirenki oli tuonut hänelle, ja Théroigne de Méricout, lojuen tykillä, jota miehet paljain käsivarsin laahasivat perässään, poikkesivat Saint-Antoinekadulle.
Vendôme-aukion kautta piti joukkojen yhtyä Feuillants-pengermällä.
Kolme tuntia kesti tämän joukon marssi. Se tempasi mukaansa niidenkorttelien asukkaat, joiden kautta kuljettiin.
Se muistutti virtavia jokia, jotka juoksunsa varrella yhä paisuvat jakohisten syöksyvät eteenpäin.
Joka kadunkulmassa se lisääntyi, jokaisen sivukadun risteyksessä sepaisui.
Väkijoukko oli äänetön. Mutta hetkittäin se rikkoi hiljaisuuden ja puhkesi rajuihin huutoihin tai lauloi vuoden 1789 kuuluaKäy päinsä!— laulua, jonka alkuperin rohkaiseva sävy oli vähitellen muuttunut uhkaavaksi. Silloin tällöin kuului huuto: »Eläköön kansa! Eläkööt sanskulotit! Alasherra ja rouva Veto!»
Jo kauan ennen kuin joukon alkupää tuli näkyviinkään, kuului sen askelten töminä, niinkuin kuullaan nousuveden kohina, sekä laulun ja huutojen pauhu, niinkuin kuullaan rajuilmaa ennustava tuulen vihellys.
Kun Santerren osasto, joka kuljetti mukanaan Feuillants-pengermälle istutettavaa poppelia, saapui Vendôme-aukiolle, sulki siltä tien vartiosto kansalliskaartilaisia. Mikään ei olisi ollut helpompaa tälle joukolle kuin murskata tuo este. Mutta sitä ei tehty. Kansa halusi juhlia, nauraa, huvitella, peloittaaherra ja rouva Vetoa. Se ei halunnut surmata. Puun kuljettajat heittivät sikseen aikeensa istuttaa sen pengermälle ja menivät istuttamaan sitä läheisen kapusiini-luostarin pihaan.
Kansalliskokous oli jo tunnin ajan kuullut tätä meteliä, kun joukon lähetit saapuivat istuntosaliin pyytämään, että ne, joita he edustivat, saisivat marssia kansalliskokouksen ohitse.
Vergniaud ehdotti pyyntöön suostuttavaksi, mutta lisäsi samalla, että linnaan piti lähettää kuusikymmentä kansanedustajaa palatsia suojelemaan.
Girondelaisetkin halusivat säikyttää kuningasta ja kuningatarta, muttaeivät tahtoneet, että heille tehtäisiin pahaa.
Muuan feuillantti-edustaja vastusti Vergniaudin jälkimäistä ehdotustaväittäen, että moinen varokeino loukkaisi syvästi Pariisin kansaa.
Eikö tähän näennäiseen luottamukseen sisältynyt rikoksen toive?
Kansan pyyntöön suostuttiin, ja esikaupunkien asukkaat saisivat astuasaliin ase kädessä.
Ovet avattiin heti kolmenkymmenentuhannen miehen kulkua varten salinläpi. Ohimarssi alkoi kello kaksitoista ja päättyi vasta kello kolme.
Joukko oli suorittanut ohjelman edellisen osan, se oli marssinut kansalliskokouksen ohi ja lukenut sille anomuksensa. Nyt oli vielä pyydettävä kuningasta vahvistamaan asetukset.
Koska kansalliskokous oli päästänyt puheilleen lähetystön, miksei kuningaskin ottaisi sitä vastaan. Eihän kuningas tosiaankaan ollut mahtavampi herra kuin kansalliskokouksen puheenjohtaja, koskapa tullessaan tapaamaan puheenjohtajaa kuningas sai tyytyä nojatuoliin, joka oli samanlainen kuin toinenkin istuin, ja lisäksi se oli puheenjohtajan vasemmalla puolella!
Kuningas vastasikin, että hän ottaisi vastaan anomuksen, jonka kaksikymmenmiehinen lähetystö esittäisi hänelle.
Kansa ei ollut odottanutkaan pääsevänsä Tuileriein alueelle. Mutta se arvasi, että lähetystö pääsisi. Sillä aikaa joukko marssisi linnan ikkunoiden ohi.
Se saisi näyttää kuninkaalle ja kuningattarelle kaikki uhkasanaiset liput ja kaameat viirit.
Kaikki linnan portit oli suljettu. Linnanpihalla ja Tuileriein puutarhassa oli kolme linjarykmenttiä, kaksi santarmieskadroonaa, monta pataljoonaa kansalliskaartilaisia ja neljä tykkiä.
Kuninkaan perhe näki ikkunoista tämän ilmeisen turvan ja näytti hyvinrauhalliselta.
Yhä mitään pahaa aikomatta väkijoukko pyysi, ettäFeuillants-pengermälle johtava portti aukaistaisiin.
Sitä vartioivat upseerit kieltäytyivät avaamasta ilman kuninkaankäskyä.
Kolme valtuuston virkailijaa pyysi silloin päästä sisälle noutamaankäskyä.
Heidät päästettiin.
Montjoye,Marie-Antoinetten historiankirjoittaja, on tallettanut heidän nimensä.
Miehet olivat Boucher-René, Boucher-Saint-Sauveur ja Mouchet. Mouchet oli varemmin mainittu Maraisin pikku rauhantuomari, heiveröinen, viistoluinen, lenkosääri kääpiö, yllä suunnaton kolmivärinen vyöhyt.
Heidät päästettiin linnaan ja opastettiin kuninkaan puheille.
Mouchet otti puheenvuoron.
»Sire», aloitti hän, »kansanjoukko liikkuu lain turvissa. Ei tarvitse olla huolestunut. Rauhallisia kansalaisia on kokoontunut esittämään kansalliskokoukselle anomusta, ja he haluavat viettää kansalaisjuhlaa valan muistoksi, joka vannottiin pallohuoneessa vuonna 1789. Nämä kansalaiset pyytävät päästä kulkemaan Feuillants-pengermän kautta. Mutta nyt on sen ristikkoportti kiinni, ja lisäksi muuan panostettu tykki sulkee tien. Olemme tulleet pyytämään, sire, että ristikkoportti avataan ja joukolle myönnetään vapaa pääsy.»
»Hyvä herra», vastasi kuningas, »vyöhyestänne huomaan teidät valtuuston virkailijaksi. Teidän tehtäviänne on siis lain sovelluttaminen. Jos kansalliskokouksen istuntosalin tyhjentämiseksi pidätte sitä välttämättömänä, aukaisuttakaa vain Feuillants-pengermän portti. Kansalaiset kulkekoot pengermän kautta ja poistukoot tallipihan portista. Sopikaa asiasta kaartin ylipäällikön kanssa ja huolehtikaa ennen kaikkea siitä, ettei yleinen rauhallisuus häiriinny.»
Miehet tervehtivät ja poistuivat erään upseerin mukana, joka sai tehtäväkseen vakuuttaa, että kuningas tosiaankin oli antanut määräyksen aukaista portin.
Ristikkoportti työnnettiin auki. Kaikki ryntäsivät sisälle.
Syntyi tungos. Jokainen tietää, mitä tällainen tungos merkitsee. Se on pieneen tilaan puristettu höyry, joka räjähtää ja murskaa.
Feuillants-pengermän ristikkoportti murtui kuin niiniseula.
Tungos harveni, ja joukko hajaantui ilakoiden puutarhaan.
Tallipihan portti oli unohdettu avata. Kun joukko huomasi tämän portin olevan kiinni, marssi se kansalliskaartin ohitse, joka oli järjestetty riveihin linnan julkipuolen edustalle.
Sitten se vyöryi laituriportista ulos, ja koska sen oli mentävä esikaupunkeihin, halusi se päästä pois Carrousel-aukion puolisesta ulkoportista. Tämä pääsy oli suljettu ja vartioitu.
Mutta äskeisessä tungoksessa puristettu, tyrkitty ja kolhiintunutjoukko alkoi ärtyä.
Se murahteli. Käytävä aukaistiin ja joukko levittäytyi suunnattomalleaukiolle.
Tällöin muistettiin, että päivän varsinainen tehtävä olikin anoakuningasta peruuttamaan kieltonsa.
Joukko ei siis jatkanutkaan matkaansa, vaan jäi Carrousel-aukiolleodottelemaan.
Näin kului tunti. Kärsimättömyys yltyi. Kaikki olivat valmiitlähtemään tiehensä, mutta se ei sopinut johtajien suunnitelmiin.Ryhmästä toiseen kulki miehiä, jotka puhelivat:
»Jääkää, jääkää vielä! Kuningas vahvistaa asetuksen, Älkää poistuko,ennenkuin kuningas on sen vahvistanut, muutoin saamme aloittaa leikinuudelleen.»
Joukon mielestä nämä miehet puhuivat silkkaa järkeä, mutta asetuksenvahvistamista saatiin odotella melko kauan.
Ihmisten oli nälkä. Sitä huudettiin yleisesti. Leipä ei tosin ollut enää kallista, mutta ei ollut työtä eikä rahaa. Ja vaikka leipä olikin halpaa, ei sitä sentään annettu ilmaiseksi.
Kaikki nämä ihmiset olivat nousseet kello viisi aamulla, olivat lähteneet hökkeleistään, missä olivat panneet nälkäisinä levolle edellisenä iltana. Kaikki nämä työläiset vaimoineen ja vaimot lapsineen olivat lähteneet liikkeelle epämääräisesti toivoen, että kuningas vahvistaisi asetuksen ja että kaikki sujuisi hyvin.
Mutta kuningas tuntui kaikkein vähimmän halukkaalta vahvistamaan asetusta.
Oli kuuma, ja ihmisten tuli jano.
Nälkä, jano ja kuumuus saavat koirat raivoisiksi. Kansa-parka odottelija oli kärsivällinen.
Sillaikaa jotkut alkoivat ravistella linnan ristikkoporttia. Jokuvirkamies ilmestyi linnanpihalle.
»Kansalaiset», sanoi hän, »tämä on kuninkaan asunto, ja jos tänne tunkeudutaan aseet kädessä, tietää se hyökkäystä. Kuningas haluaa kyllä ottaa vastaan anomuksenne, mutta vain kahdenkymmenen edustajanne esittämänä.»
Niitä edustajia, joiden paluuta joukko odotti ja joiden se luuli päässeen kuninkaan puheille jo tunti sitten, ei ollut siis vielä lähetetty edes sisällekään!
Äkkiä kuului laiturikadun taholta kovaäänistä melua. Siellä tulivatSanterre ja Saint-Huruge ratsastaen ja Théroigne tykillään lojuen.
»No mitä te teette tuon portin edessä?» huusi Saint-Huruge. »Miksettemene sisälle?»
»Juuri niin», sanoivat rahvaanmiehet, »miksemme mene sisälle?»
»Mutta näettehän portin olevan kiinni», huomauttivat toiset.
Théroigne hypähti alas tykiltään.
»Tämä on panostettu», kehaisi hän. »Räjäyttäkää portti auki.»
Tykki siirrettiin portin eteen.
»Odottakaa, odottakaa!» huudahti kaksi linnan virkailijaa. »Ei väkivaltaa! Teille avataan.»
He painoivat puomia, joka telkesi portin puoliskot.
Puomi siirtyi ja portti aukeni.
Kaikki ryntäsivät sisälle.
Haluatteko tietää, mitä on lauma ja minkä hirveän virran se paneepaisumaan?
Joukko ryntäsi sisälle, tykki laahattiin mukana linnanpihan yli,portaita ylös ihan eteiseen asti.
Portaitten yläpäässä seisoi valtuuston vyöhytkoristeisia virkailijoita.
»Mitä aiotte tehdä tuolla tykillä?» kysyivät he. »Tykki kuninkaan huoneistossa? Luuletteko saavuttavanne jotakin sellaisin väkivaltaisin keinoin?»
»Se on totta», vastasivat miehet itsekin tuiki kummissaan, että tykki oli tullut heidän mukanaan.
Tykki käännettiin ja aiottiin viedä pois.
Akselinpää tarttui kiinni pihtipieleen, ja tykinsuu ammotti väkijoukkoon päin.
»Vai niin, kuninkaan huoneissa asti on tykistöä?» huusivat ne, jotka yrittivät sisälle ja jotka tuntematta sitä Théroignen tykiksi ihmettelivät, mistä se oli tullut, ja arvelivat, että se oli tuotu heitä tuhoamaan.
Mouchetin käskystä kaksi miestä alkoi kirvein silpoa pihtipieliä javäljentää oviaukkoa. Lopulta tykki saatiin eteiseen.
Tämä puuha, jonka tarkoituksena oli irroittaa tykki, pani luulemaan,että linnan ovia särjettiin kirveillä.
Lähes kaksisataa aatelismiestä kiiruhti linnaan. He eivät toivoneet voivansa puolustaa sitä, mutta arvelivat kuninkaan olevan vaarassa ja tulivat kuolemaan hänen kanssaan.
Heitä oli muiden muassa vanha marsalkka de Mouchy, d'Hervilly, viralta pannun perustuslaillisen kaartin kapteeni, Acloque, Saint-Marceaun kansalliskaartin pataljoonanpäällikkö, kolme Saint-Martinin esikaupungin pataljoonakrenatööriä, jotka olivat jääneet paikoilleen, herrat Lecrosnier, Bridaud ja Gosse sekä muuan mustapukuinen mies. Tämä oli jo kerran rientänyt tarjoamaan rintansa murhaajien luodeille, mutta hänen neuvoistaan ei ollut koskaan piitattu; nähdessään vaaran, jota oli turhaan koettanut torjua, hän saapui nyt kuin viimeiseksi rintasuojukseksi asettumaan vaaran ja kuninkaan väliin. Se mies oli Gilbert.
Kuningas ja kuningatar, jotka aluksi olivat hyvin levottomiaväkijoukon kauhean hälinän takia, olivat vähitellen tottuneet siihen.
Kello oli tällöin puoli neljä. He toivoivat päivän päättyvän, kuten seoli alkanutkin.
Kuninkaan perhe oli kerääntynyt kuninkaan huoneeseen.
Äkkiä kuului sinne asti kirveeniskujen jytinä, mutta sitäkin selvempänä väkijoukon hoilaus, joka muistutti kaukana raivoavan myrskyn ärjyntää.
Tällöin syöksyi muuan mies kuninkaan makuusuojaan huutaen:
»Sire, älkää poistuko likeltäni! Minä vastaan kaikesta!»
Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä punaisen myssyn vaikkei ole jakobiini
Tulija oli tohtori Gilbert.
Hänet nähtiin linnassa vain ajoittain ja alati sen suunnattomanmurhenäytelmän käännekohdissa, joka kehittyi loppuaan kohti.
»Ah, tohtori, tekö sieltä tulette! Mitä siis on tekeillä?» kysyivätkuningas ja kuningatar yhtaikaa.
»Sire», huudahti Gilbert, »linnaan on tunkeuduttu, ja kuulemanne melujohtuu siitä, että kansa haluaa nähdä teidät».
»Voi, me emme jätä teitä,-sire!» huudahtivat kuningatar ja madameElisabeth yhtaikaa.
»Haluaako kuningas antaa minulle tunniksi samat valtuudet kuin onlaivan kapteenilla myrskyn aikana?» kysyi Gilbert.
»Annan teille ne valtuudet», myönsi kuningas.
Tällä hetkellä kansalliskaartin kapteeni Acloque ilmestyi kynnykselle,kalpeana, mutta valmiina puolustamaan kuningasta loppuun saakka.
»Hyvä herra», huudahti Gilbert, »tässä on kuningas. Hän seuraa teitä.Huolehtikaa kuninkaasta!»
Kuninkaalle hän virkkoi:
»Menkää, sire, menkää!»
»Mutta minä tahdon seurata puolisoani!» huudahti kuningatar.
»Ja minä veljeäni!» lisäsi madame Elisabeth.
»Seuratkaa te veljeänne, madame», sanoi Gilbert madame Elisabethille, »mutta te, madame, jääkää tänne», lisäsi hän kääntyen kuningattareen päin.
»Herra…!» aloitti Marie-Antoinette.
»Sire, sire», vaikeroi Gilbert, »taivaan tähden, pyytäkää kuningatartaluottamaan minuun, muutoin en vastaa mistään!»
»Madame», sanoi kuningas, »noudattakaa herra Gilbertin neuvoja jatotelkaa hänen käskyjään, jos tarvis vaatii».
Gilbertille hän virkkoi:
»Hyvä herra, vastaatteko kuningattaren ja kruununprinssinturvallisuudesta?»
»Sire, vastaan siitä tai kuolen heidän kanssaan! Siinä kaikki, mitäperämies voi sanoa myrskyn riehuessa.»
Kuningatar aikoi vielä kerran inttää vastaan, mutta Gilbert kohottikäsivartensa kuin katkaistakseen häneltä tien.
»Madame», sanoi hän, »teitä eikä kuningasta todellinen vaara uhkaa.Syyttä tai syystä teitä soimataan kuninkaan vastustelusta. Teidänesiintymisenne siis vain paljastaisi hänet eikä puolustaisi häntä.Ruvetkaa ukkosenjohdattimeksi. Johtakaa salama muualle, jos voitte.»
»Iskeköön salama siis vain minuun ja säästäköön lapseni!»
»Olen luvannut kuninkaalle vastata teistä ja heistä, madame. Seuratkaa minua!»
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan rouva de Lamballea, joka kuukausi sitten oli palannut Englannista ja tullut Vernonista kolmea päivää aikaisemmin, sekä toisia kuningattaren hovinaisia.
»Seuratkaa meitä!» kehoitti hän.
Kuningattaren toiset hovinaiset olivat Tarenten ja Trémouillen prinsessat, rouvat de Tourzel, de Mackau ja de la Roche-Aymon.
Gilbert tunsi palatsin sisäpuolenkin hyvin ja tahtoi nyt päästä johonkin suureen saliin, missä kaikki voivat nähdä ja kuulla. Se olisi ensimmäinen vallattava rintavarustus. Hän sijoittaisi kuningattaren, molemmat lapset ja hovinaiset tämän rintavarustuksen taakse ja asettuisi itse sen eteen. Niinpä hänen mieleensä tuli neuvostosali, joka onneksi oli vielä tyhjä.
Hän työnsi kuningattaren, lapset ja hovinaiset ikkunakomeroon. Hetketolivat niin kalliit, ettei ollut aikaa puhella. Oville jo kolkutettiin.
Hän laahasi ministerineuvoston raskaan pöydän ikkunan eteen.Rintasuojus oli valmis.
Kuninkaallinen prinsessa seisoi pöydällä veljensä vieressä, joka istui,
Kuningatar pysytteli heidän takanaan. Viattomuus puolustaisi epäsuosioon joutunutta.
Mutta Marie-Antoinette halusi sijoittua lastensa eteen.
»Ei, näin on hyvä», sanoi Gilbert kuin kenraali, joka järjestääratkaisevan sotaliikkeen. »Älkää liikahtakokaan!»
Ja kun ovea jyskytettiin ja hän kuuli naisten ääniä ulvovanhyökyaallon keskeltä, kiersi hän salvat auki ja sanoi:
»Astukaa sisälle, kansattaret! Kuningatar ja hänen lapsensa odottavatteitä!»
Ovi aukeni, ja tulva syöksyi sisälle kuin murtuneesta padosta.
»Missä on Itävallatar, missä on rouva Veto?» kiljui viisisataa ääntä.
Se oli kauhea silmänräpäys.
Gilbert käsitti, että tällä äärimmäisellä hetkellä kaikki inhimillinenvoima oli turhuutta ja että vain Jumalassa oli turva.
»Mielenmalttia, madame!» neuvoi hän kuningatarta. »Minun ei tarvinnekehoittaa teitä esiintymään ystävällisesti.»
Muuan nainen tuli toisten edellä, hajahapsin, sapelia heilutellen,kauniina vihasta, kenties myös nälästä.
»Missä on Itävallatar?» kirkui hän. »Hän kuolee minun kädestäni!»
Gilbert tarttui hänen käteensä, talutti hänet kuningattaren eteen ja sanoi:
»Tuossa hän on!»
Kaikkein ystävällisimmällä äänellään kuningatar sanoi silloin:
»Olenko tehnyt teille itsellenne jotakin pahaa, lapsukainen?»
»Ette mitään, madame», vastasi esikaupunkilaisnainen peräti kummissaanMarie-Antoinetten äänen ystävällisyydestä ja ylevyydestä.
»No, miksi siis haluatte surmata minut?»
»Minulle on kerrottu, että te viette kansan turmioon», sopersi nuori nainen hämmentyneenä ja laski sapelinkärjen lattiaan.
»Teitä on petetty. Olen naimisissa Ranskan kuninkaan kanssa. Olen kruununprinssin äiti, tämän lapsen, katsokaa… Olen ranskatar enkä näe milloinkaan synnyinmaatani… en voi siis olla onnellinen tai onneton muualla kuin Ranskassa… Ah, olisin onnellinen, jos te rakastaisitte minua!»
Ja kuningatar huoahti raskaasti.
Nuoren naisen kädestä kirposi sapeli ja hän alkoi itkeä.
»Voi, madame», nyyhkytti hän, »en tuntenut teitä. Suokaa minulle anteeksi! Huomaan, että teillä on hyvä sydän!»
»Jatkakaa näin, madame», kuiskasi Gilbert kuningattarelle, »ja te ette ainoastaan ole pelastettu, vaan neljännestunnin perästä koko tuo joukko on polvillaan edessänne».
Sitten hän uskoi kuningattaren parin kolmen juuri saapuneen kansalliskaartilaisen ja väkijoukon mukana tänne joutuneen sotaministeri Lajardin huostaan, rientäen itse tapaamaan kuningasta.
Kuningas oli saanut osakseen miltei samanlaisen vastaanoton. Ludvig XVI oli kiiruhtanut sille suunnalle, mistä meteli kuului. Juuri kun hän astui Häränsilmä-saliin, murtui oven peililaudoitus, ja pistimet, piikit ja kirveenterät työntyivät aukosta sisälle.
»Avatkaa ovi», huusi kuningas, »avatkaa!»
»Kansalaiset», sanoi d'Hervilly kuuluvalla äänellä, »tarpeetonta onsärkeä ovea, sillä kuningas tahtoo, että ovi avataan».
Samalla hän väänsi salvat auki ja kiersi avainta. Puoleksi murskattuovi kääntyi saranoillaan.
Acloque ja herttua de Mouchy ehtivät parhaiksi työntää kuninkaan ikkunakomeroon parin kolmen krenatöörin kumotessa ja kasatessa raheja hänen suojakseen.
Nähdessään väkijoukon ryntäävän sisälle ulvoen, sadatellen ja meluten kuningas ei voinut pidättyä huudahtamasta:
»Apuun, herrat!»
Neljä krenatööriä paljasti heti säilänsä ja asettui hänen rinnalleen.
»Miekka tuppeen, hyvät herrat!» komensi kuningas. »Pysykää vierelläni,siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.»
Se ei tosiaankaan tapahtunut liian varhain. Sapelien välähdys olivaikuttanut uhittelulta.
Muuan ryysyläinen, hihat käärittyinä, suu vaahdossa, hyökkäsikuninkaan eteen.
»Ah, siinä sinä oletkin, Veto!» puuskutti hän.
Ja hän yritti sohaista uhriaan sauvan nenään sidotulla puukolla. Muuan krenatööri, joka ei ollut työntänyt sapeliaan tuppeen, työnsi sauvan syrjään. Mutta silloin kuningas, täysin tointuneena, tarttui krenatöörin käsivarteen ja sanoi:
»Antakaa olla, hyvä herra! Mitä pelättävää minulla on oman kansani keskuudessa?»
Ja astuen askelen eteenpäin Ludvig XVI tarjosi rintansa kaikenmuotoisten aseitten lävistettäväksi ja esiintyi komean ylevästi, mitä hänestä ei olisi uskonut, ja rohkeasti, mikä oli ollut hänelle siihen saakka vierasta.
»Hiljaa», huusi muuan ääni kauhean metelin seasta, »minä haluan puhua!»
Missä tykinlaukaus ei olisi kuulunut, siinä tämä ääni vaiensi melun jakiroustulvan.
Ääni oli teurastaja Legendren. Hän lähestyi kuningasta kädenulottuville.
Kuninkaan ympärille kasaantui piiri, jonka takimmaiseen riviin nyt ilmestyi muuan mies, ja Dantonin näköisen hirveän olennon ohitse kuningas tunsi tohtori Gilbertin kalpeat, mutta tyynet kasvot.
Tutkiva katse kysyi tältä: »Kuinka on kuningattaren laita, hyvä herra?»
Tohtorin hymy vastasi: »Hän on turvassa, sire!» Kuningas kiittiGilbertiä kädenliikkeellä.
»Herra!» sanoi Legendre kuninkaalle.
Kuullessaan sananherrakuningas kääntyi kuin käärme olisi purrut häntä, sillä se sana tuntui viittaavan viraltapanoon.
»Niin, herra… herra Veto, teille juuri minä puhun», jatkoi Legendre. »Kuunnelkaa siis, sillä teidät on luotu meitä kuuntelemaan. Te olette valapatto, te olette pettänyt meitä alati ja petätte yhä. Mutta kavahtakaa, mittanne on täysi ja kansa on väsynyt olemaan leikkikalunne ja uhrinne!»
»Hyvä on, minä kuuntelen, herra», virkkoi kuningas.
»Sitä parempi! Tiedättekö, miksi olemme tulleet tänne? Olemme tulleet pyytämään, että te vahvistaisitte molemmat asetukset ja kutsuisitte takaisin erotetut ministerit… Tässä on anomuksemme kirjoitettuna.»
Legendre otti taskustaan paperin, levitti sen auki ja luki samanuhkaavan anomuksen, joka oli jo luettu kansalliskokouksessa.
Kuningas kuunteli, tarkaten lukijaa. Kun lukeminen oli päättynyt,sanoi hän ainakin näköjään ihan rauhallisesti:
»Hyvä herra, minä teen, mitä lait ja hallitusmuoto käskevät minuntehdä.»
»Niin, niin, se on sinun ainainen keppihevosesi», virkkoi muuan ääni joukosta. »Hallitusmuoto, vuoden 91 perustuslaki, sen avulla sinä lamautat koko koneiston, kytket Ranskan kaakinpuuhun ja odottelet itävaltalaisia kuristamaan kansan!»
Kuningas kääntyi sille taholle, mistä tämä ääni kuului, sillä hän oivalsi, että sieltä oli tulossa edellistä vakavampi hyökkäys.
Gilbert niinikään liikahti ja riensi koskettamaan miehen olkapäätä.
»Olen nähnyt teidät varemminkin, hyvä ystävä», sanoi kuningas. »Kukate olette?»
Ja hän silmäili miestä pikemmin uteliaana kuin peläten, vaikkatuntemattoman piirteet ilmaisivat hirveää päättäväisyyttä.
»Olette nähnyt minut varemmin, sire. Olette nähnyt minut jo kolme kertaa: kerran Versaillesista palatessanne heinäkuun kuudentenatoista päivänä, kerran Varennesissa ja nyt täällä… Muistakaa nimeni, sire, se on synkkäenteinen nimi. Minä olen Billot!» [Mestauspölkky. — Suom.]
Huudot yltyivät. Muuan piikkimies yritti survaista aseensakuninkaaseen.
Mutta Billot tarttui keihääseen, riuhtaisi sen miehen kädestä jataittoi sen polveaan vasten.
»Ei murhaa!» sanoi hän. »Vain yksi rauta saa kajota tuohon mieheen, lain rauta! Englannissa kuuluu hallinneen kuningas, jonka kaulan petetyn kansan tuomio on katkaissut. Sinun pitäisi tietää hänen nimensä, Ludvig! Älä unohda sitä!»
»Billot!» mutisi Gilbert.
»Sanokaa mitä tahansa», vastasi Billot ravistaen päätänsä, »tuo mies tuomitaan kuolemaan petturina!»
»Petturina», toistivat sadat äänet, »petturina, petturina, petturina!»
Gilbert heittäytyi kuninkaan ja väkijoukon väliin. »Älkää pelätkö, sire!» sanoi hän. »Koettakaa jollakin vakuuttavalla tavalla rauhoittaa noita raivopäitä.» Kuningas tarttui Gilbertin käteen ja kohotti sen sydämelleen.
»Tunnettehan, ettei sydämeni pelkää mitään, hyvä herra», sanoi hän. »Tänä aamuna sain nauttia pyhää ehtoollista. Tehtäköön minulle nyt mitä tahansa, minä olen levollinen. Kehoititte minua keksimään jonkun tehokkaan keinon. Riittääkö tämä?»
Kuningas tempasi erään sanskulotin päästä punaisen myssyn ja painoi sen omaan päähänsä.
Mieslauma puhkesi heti suosionosoituksiin.
»Eläköön kuningas! Eläköön kansa!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
Muuan mies tunkeutui joukon halki ja astui kuninkaan eteen. Hän pitelikädessään pulloa.
»Kuulepas, paksu Veto, jos rakastat kansaa niinkuin sanot, todista sejuomalla kansan terveydeksi!»
Hän ojensi kuninkaalle pulloaan.
»Älkää juoko, sire!» varoitti muuan ääni. »Viini on kenties myrkytettyä.»
»Juokaa, sire, minä vastaan kaikesta», vakuutti Gilbert.
Kuningas otti pullon.
»Kansan terveydeksi!» sanoi hän.
Ja hän joi.
»Eläköön kuningas!» kajahti jälleen kuorossa.
»Sire», kuiskasi Gilbert, »teillä ei ole enää mitään pelättävää.Sallikaa minun palata kuningattaren luo.»
»Menkää!» kehoitti kuningas ja puristi hänen kättänsä.
Gilbertin poistuessa huoneesta astuivat Isnard ja Vergniaud sisälle.
He olivat lähteneet kansalliskokouksesta ja tulivat nyt suojelemaan kuningasta kansansuosiollaan ja tarpeen mukaan myöskin ruumiillaan.
»Missä kuningas on?» kysyivät he.
Gilbert viittasi kädellään, ja molemmat kansanedustajat kiiruhtivatkuninkaan luo.
Päästäkseen kuningattaren luo Gilbertin täytyi kulkea monen huoneenkautta ja muiden ohella myöskin kuninkaan makuusuojan läpi.
Kaikkialla oli tungokseen asti kansaa.
»Kas vain», sanoivat miehet koetellessaan kuninkaan vuoteen pehmeyttä, »paksulla Vetolla on vuode, joka totisesti on parempi kuin meikäläisten!»
Tämä meno ja puuha ei ollut enää huolestuttavaa. Ensimmäinen kiihtymys oli häipynyt.
Gilbert jatkoi matkaansa rauhoittuneena.
Astuessaan saliin, minne oli kuningattaren jättänyt, hän silmäilipikaisesti ympärilleen ja hengitti kevyemmin.
Kuningatar oli entisellä paikallaan. Pikku kruununprinssin päässä olipunainen myssy kuten hänen isällänsäkin.
Viereisestä huoneesta kuului raskasta astuntaa ja Gilbert suuntasikatseensa ovelle.
Santerre oli tulossa. Tämä jättiläinen astui saliin.
»Täälläkö Itävallatar on tavattavissa?» kysyi hän.
Gilbert astui hänen luokseen salin poikki.
»Herra Santerre», sanoi hän.
Santerre pyörähti häneen päin.
»No mutta, tekö se olettekin, tohtori Gilbert!» huudahti hän iloisesti.
»Joka ei ole unohtanut», virkkoi Gilbert, »että te olette niitä, jotka avasitte hänelle Bastiljin portit… Sallikaa minun esitellä teidät kuningattarelle, herra Santerre.»
»Kuningattarelle? Minutko kuningattarelle?» ihmetteli oluenpanija.
»Niin juuri, kuningattarelle. Kieltäydyttekö?»
»En maar kieltäydykään!» vastasi Santerre. »Aioin esittäytyä omin päin, mutta koska te olette saapuvilla…»
»Minä tunnen herra Santerren», virkkoi kuningatar, »ja tiedän, että nälkävuonna hän yksin ravitsi puolet Saint-Antoinen esikaupungin asukkaista».
Santerre seisoi mykkänä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa osui kruununprinssiin, ja nähdessään, että suuret hikikarpalot vierivät pitkin lapsi-rukan poskia, hän virkkoi miehilleen:
»Ottakaa pois punainen myssy lapsen päästä! Näettehän, että hän on tukehtumaisillaan!»
Kuningatar kiitti häntä katseellaan.
Silloin kunnon flaamilainen kumartui kuningattareen päin, nojatenpöydän reunaan, ja virkkoi puoliääneen:
»Teillä on taitamattomia ystäviä, madame. Minä tunnen sellaisia, jotkapalvelisivat teitä paremmin!»
Tunnin kuluttua väkijoukko oli poistunut, ja kuningas palasi sisarensakanssa huoneeseen, missä kuningatar ja lapset odottelivat.
Kuningatar riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.Molemmat lapset tarttuivat hänen käsiinsä. He syleilivät toisiaan kuinhaaksirikosta pelastuneet.
Silloin vasta kuningas huomasi, että punainen myssy oli yhä hänenpäässään.
»Ah, olin unohtanut sen!» huudahti hän.
Hän riisti sen päästään ja viskasi kauas lattialle.
Muuan nuori tykistöupseeri, tuskin kahdenkolmattakaan ikäinen, oli katsellut koko tätä kohtausta nojatessaan erääseen rantapengermän puuhun. Ikkunasta hän oli nähnyt kuningasta uhanneet vaarat ja hänen osakseen tulleet nöyryytykset. Kun sitten lisäksi ilmestyi punainen myssy kuninkaan päähän, ei hän voinut hillitä itseään, vaan mutisi:
»Ah, olisipa minulla edes tuhatkaksisataa miestä ja pari tykkiä, niin vapauttaisin kuninkaan tuota pikaa koko tuosta roskaväestä!»
Mutta koska hänellä ei ollut tuhattakahtasataa miestä eikä paria tykkiä ja kun hän ei voinut kauempaa katsella inhoittavaa näytelmää, kääntyi hän poispäin.
Tämä nuori upseeri oli Napoleon Bonaparte.
Vastavaikutus
Tuileriein tyhjennys oli käynyt yhtä alakuloisesti ja mykästi kuinrynnäkkö oli ollut meluava ja pelottava.
Päivän vähäisiä tuloksia kummeksien joukko päättelikin: — Emme olesaavuttaneet mitään. Sinne on mentävä uudelleen!
Se oli tosiaankin liian paljon, ollakseen uhkaus, mutta liian vähänmerkitäkseen tosihyökkäystä.
Ne, jotka olivat tehneet tapahtumista johtopäätöksiä, olivatarvostelleet Ludvig XVI:tta sen mukaan, mitä huhu tiesi hänestäkertoa. He muistelivat, kuinka kuningas oli paennut Varennesiinlakeijaksi pukeutuneena, ja puhelivat:
»Kuullessaan ensimmäisen melun Ludvig piiloutuu johonkin kaappiin, pöydän alle, verhon taakse. Tarvitsee vain sohaista miekalla, ja hänestä selvitään, ja sitten voi sanoa kuin Hamlet, joka luullen surmanneensa Tanskan tyrannin huudahti: 'Rotta!'»
Mutta nyt olikin käynyt ihan toisin. Milloinkaan kuningas ei ollut esiintynyt näin tyynesti, tekisi mieli sanoa, näin suurpiirteisesti.
Solvaus oli ollut tavaton, mutta se ei ollut kohonnut hänen alistumisensa tasalle. Hänen arkailevaa lujuuttaan, jos sellaisesta voi tässä puhua, oli tarvinnut ärsyttää, ja tässä ärtymystilassa se oli jäykistynyt kovaksi kuin teräs. Äärimmäisen pulan kannustamana hän oli kalpenematta viisi tuntia katsellut kuinka kirveet välähtivät hänen päänsä päällä, ja piikit, sapelit ja pistimet uhkasivat lävistää hänen rintansa. Kymmenessä mitä verisimmässä taistelussa ei ketään kenraalia voisi uhata sellainen vaara, jota kuningas uhitteli tämän kapina-aallon vyöryessä hitaasti hänen editseen! Théroignet, Saint-Huruget, Lazouskit, Fournierit, Verrierèt, kaikki nuo tottuneet murhaajat olivat lähteneet liikkeelle vakain aikein surmata hänet, ja silloin tämä odottamaton hengen ylevyys, joka oli kohonnut myrskyn yläpuolelle, oli kirvoittanut puukon heidän kädestään. Ludvig XVI oli kestänyt kilvoituksen. KuninkaallinenEcce homooli näyttänyt otsaa, jota punainen myssy peitti, kuten Jeesuksen otsaa orjantappurakruunu. Ja kuten Jeesus kesken häväistystä ja pahoinpitelyä oli sanonut: »Minä olen teidän vapahtajanne!» samoin Ludvig XVI oli kesken solvauksia ja herjauksia lausunut yhtenään: »Minä olen teidän kuninkaanne!»
Niin oli käynyt. Murtaessaan auki Tuileriein portit vallankumouksen ajatus oli luullut tapaavansa kuninkuuden voimattoman ja vapisevan varjon, ja suureksi kummakseen se kohtasikin keskiaikaisen uskon, uhmaavana ja elävänä! Ja hetken seisoi vastakkain kaksi maailmankatsomusta, toinen syrjään painumaisillaan, toinen sijalle nousemassa; se oli jotakin hirveää, ikäänkuin taivaalla nähtäisiin yhtaikaa kaksi aurinkoa, toinen nousemassa ennenkuin toinen on ehtinyt laskea! Mutta molemmat loistivat yhtä mahtavasti ja kirkkaasti, kansan vaatimuksessa oli yhtä lujaa uskoa kuin kuninkuuden vastustuksessa.
Rojalistit olivat haltioissaan. Voittohan oli heidän.
Kuningas, jota yhä pakotettiin tottelemaan kansalliskokousta ja joka oli ollut valmis vahvistamaan toisen kahdesta asetuksesta, sovellutti kielto-oikeutensa molempiin, sillä hän tiesi, ettei vaara olisi suurempi, vaikka hän kumoaisi molemmatkin.
Tänä kohtalokkaana kesäkuun 20 päivänä kuninkuus oli muuten vaipunut niin syvälle, että se tuntui tavanneen jo kuilun pohjan ja että sen täytyi siitä lähtien nousta.
Ja tilanne näytti tosiaankin kehittyvän siihen suuntaan.
Kesäkuun 21 päivänä kansalliskokous päätti, ettei kansankokouksia enää sallittaisi tulliporttien sisäpuolella. Siten paheksuttiin edellisen päivän mellakkaa, tai enemmänkin, se tuomittiin.
Kesäkuun 20 päivän iltana Pétion oli saapunut Tuilerieihin, kunmellakka oli päättymässä.
»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »nyt vasta olen saanut kuulla, mihintilanteeseen teidän majesteettinne on joutunut».
»Sepä kummallista», vastasi kuningas. »Ja tätä on kumminkin kestänytjo melko kauan.»
Seuraavana päivänä perustuslailliset, rojalistit ja feuillantit ehdottivat kansalliskokoukselle, että julistettaisiin sotalaki pantavaksi voimaan.
Lukija muistaa, mihin edellinen sotalaki oli johtanut lähes vuotta varemmin Mars-kentällä.
Pétion riensi kansalliskokoukseen.
Ehdotusta perusteltiin väitteillä, että uusia väenkokouksia kuului olevan tekeillä. Pétion vakuutti, ettei uusista väenkokouksista ollut puhettakaan. Hän vastasi Pariisin turvallisuudesta. Ehdotus hylättiin.
Istunnosta Pétion lähti kahdeksan aikaan illalla Tuilerieihin vakuuttamaan kuninkaalle pääkaupungin olevan rauhallisen. Hänen mukanaan oli Sergent, vaskipiirrosten kaivertama, Marceaun vävy, valtuustonjäsen ja poliisilaitoksen johtomiehiä. Heidän seuraansa oli liittynyt pari kolme valtuustonjäsentä.
Carrousel-aukiolla jotkut Ludvig pyhän järjestön ritarit, perustuslailliset kaartilaiset ja kansalliskaartilaiset herjasivat heitä. Pétionia hätyytettiin, Sergentia lyötiin rintaan ja kasvoihin, vaikka hänen yllänsä oli valtuuston vyöhyt, kaatoipa muuan isku hänet katuun.
Perille päästyään Pétion huomasi, että häntä odotti taistelu.
Marie-Antoinette loi häneen silmäyksen, jommoisia vain Maria Teresian tyttären silmät osasivat sinkauttaa: kaksi vihan ja ylenkatseen leimahdusta, kaksi pelottavaa, säkenöivää salamaa.
Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut.
»Vai niin, hyvä herra», sanoi hän, »tekö siis väitätte, että rauha onpalannut pääkaupunkiin?»
»Niin, sire», vastasi Pétion, »kansa on esittäytynyt teille, se on nyttyyni ja tyytyväinen».
»Myöntäkää, herra», jatkoi kuningas hyökkäävästi, »myöntäkää, että eilispäivä oli julkean häväistyksen päivä ja ettei valtuusto ole tehnyt, mitä sen olisi pitänyt ja mitä se olisi voinut tehdä».
»Sire», vastasi Pétion, »valtuusto on tehnyt velvollisuutensa. Yleinen mielipide arvostelkoon sen tekoja.»
»Sanokaa: kansa kokonaisuudessaan, herra.»
»Valtuusto ei pelkää kansankaan arvostelua.»
»Kuinka on Pariisin laita tällä hetkellä?»
»Se on rauhallinen, sire.»
»Se ei ole totta!»
»Sire…»
»Olkaa vaiti!»
»Kansan hallintomiehen ei tarvitse olla vaiti, sire, kun hän täyttää velvollisuutensa ja lausuu totuuden.»
»Hyvä on, voitte poistua.»
Pétion kumarsi ja lähti.
Kuningas oli esiintynyt niin kiihkeästi, hänen piirteensä ilmaisivat niin syvää kiukkua, että kuningatarkin, tuittupäinen nainen, tulisieluinen amatsooni, kauhistui.
»Hyvä Jumala», sanoi hän Rödererille, kun Pétion oli kadonnut, »eikö teidänkin mielestänne kuningas esiintynyt hyvin kiihkeästi ja ettekö pelkää, että hänen tulisuutensa tuottaa hänelle haittaa pariisilaisten taholta?»
»Madame», vastasi Röderer, »kukaan ei kummastele, että kuningas käskee alamaisen vaieta, joka unohtaa esiintyä kunnioittavasti».
Seuraavana päivänä kuningas kirjoitti kansalliskokoukselle valittaen, mikä häväistys oli kohdannut linnaa, kuninkuutta ja kuningasta. Sitten hän sepitti julistuksen kansalle.
Oli siis kaksi kansaa: kansa, joka oli järjestänyt kesäkuun 20 päivän, ja kansa, jolle kuningas esitti valittelunsa.
Kesäkuun 24 päivänä kuningas ja kuningatar olivat mukana kansalliskaartin katselmuksessa, ja heitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.
Samana päivänä Pariisin direktorio erotti pormestarin. Mistä se sai moisen rohkeuden? Kolmea päivää myöhemmin asia selvisi.
Lafayette oli lähtenyt leiristään yhden ainoan upseerinsa kanssa,saapunut Pariisiin kesäkuun 27 päivänä ja mennyt ystävänsä de laRochefaucauldin luo.
Yön kuluessa lähetettiin tieto perustuslaillisille, feuillanteille ja rojalisteille ja huolehdittiin siitä, että parvekkeet olisivat täynnä seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä kenraali tuli kansalliskokoukseen. Kolminkertainen eläköönhuuto tervehti häntä, mutta jokainen niistä hukkui girondelaisten murinaan. Kaikki tunsivat, että tulossa oli tuima istunto.
Kenraali Lafayette oli kelpo mies sanan puhtaimmassa merkityksessä, mutta se ei vielä merkitse rohkeutta. Harvoin on todella kelpo mies samalla rohkea.
Lafayette vaistosi vaaran. Yksin kaikkia vastassa hän joutuisi pelaamaan kansansuosionsa rippeillä. Jos hän menettäisi ne, tuhoutuisi hän mukana; jos hän voittaisi, voisi hän pelastaa kuninkaan.
Hänen yrityksensä oli sitäkin kauniimpi, kun hän tiesi, että kuningas kaihtoi ja kuningatar vihasi häntä. Olihan Marie-Antoinette sanonut: »Mieluummin tuhoudun Pétionin toimesta kuin pelastun Lafayetten avulla!»
Ehkä hän tulikin suorittamaan vain aliluutnantin uhkamielisen teon, vastaamaan haasteeseen.
Paria viikkoa aikaisemmin hän oli kirjoittanut yhtaikaa sekä kuninkaalle että kansalliskokoukselle: kuninkaalle kehoittaen tätä vastarintaan ja kansalliskokoukselle uhaten sitä, jos se jatkaisi hyökkäilyjään.
»Hän uskaltaa uhitella armeijansa keskellä», oli muuan edustaja sanonut. »Saammepa nähdä, puhuuko hän samalla lailla joutuessaan seisomaan yksin meidän parissamme.»
Nämä sanat oli kerrottu Lafayettelle, kun hän majaili leirissäänMaubeugessa, ja kenties se oli syynä hänen Pariisin-matkaansa.
Hän nousi puhujalavalle toisten osoittaessa suosiotaan, toistenuhkaavasti muristessa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »minua on soimattu, että sepitin tämän kuun kuudentenatoista päivätyn kirjeeni leirissä. Velvollisuuteni oli torjua syytös, että arkailen lähteä siitä kunniakkaasta rintasuojuksesta, jonka joukkojen kiintymys on luonut ympärilleni, ja tulla yksinäni teidän eteenne. Minua kutsui lisäksi vieläkin voimakkaampi syy. Kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko on herättänyt kaikkien kunnon kansalaisten närkästystä, etenkin armeijassa. Upseerit, aliupseerit ja sotamiehet ovat kuin yksi mies. Olen saanut kaikilta armeijaosastoilta kirjelmiä, joista huokuu rakkaus perustuslakiin ja viha vehkeilijöitä vastaan. Olen lopettanut nämä mielenilmaukset. Olen katsonut tehtäväkseni ilmaista yksin kaikkien tunteet. Nyt puhun teille kansalaisena. On jo aika turvata perustuslaki ja taata kansalliskokouksen vapaus ja kuninkuuden arvo. Rukoilen kansalliskokousta päättämään, että kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko rangaistaisiin kuin majesteettirikos ja että ryhdytään tehokkaihin keinoihin, jotta kaikkia perustuslain säätämiä arvoasteita kunnioitetaan ja etenkin teidän ja kuninkaan arvovaltaa. Armeijalle on taattava varmuus siitä, ettei perustuslakia loukata rahdunkaan vertaa maan rajojen sisällä, kun kelpo ranskalaiset vuodattavat vertansa puolustaakseen sitä rajalla.»
Sitä mukaa kuin Lafayette lähestyi loppulausettaan Guadet oli noussut hitaasti paikaltaan. Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä girondelaispuhuja kohotti kätensä merkiksi, että hän halusi vastata kenraalin puheeseen. Kun girondelaispuolue tahtoi sinkauttaa ivan vasaman, antoi se jousen Guadetille, ja Guadetin tarvitsi vain umpimähkään siepata nuoli viinestään.
Tuskin olivat viimeiset suosionosoitukset vaienneet, kun hänen värähtelevän äänensä kaiku jo täytti salin.
»Heti kun näin Lafayetten», huudahti hän, »heräsi minussa muuan ylen lohdullinen ajatus. Meitä ei siis enää uhkaakaan ulkonainen vihollinen, päättelin itsekseni. Herra Lafayette on tullut ilmoittamaan meille voitostaan ja heidän tuhostaan! Se oli lyhytaikainen harhaluulo. Vihollisemme ovat yhä elossa ja samat kuin ennenkin. Ulkonaiset vaaramme eivät ole hälvenneet. Ja silti on herra Lafayette Pariisissa. Hän esittäytyy kelpo miesten ja armeijan puhetorveksi. Keitä ovat nämä kelpo miehet? Kuinka tämä armeija on voinut keskustella? Mutta herra Lafayette näyttäköön meille ensin lomalupansa.»
Nämä sanat vihjasivat girondelaisille, että tuuli alkoi puhaltaa myötäisesti. Ja tuskin oli Guadet lopettanut, kun koko sali jymähti suosionosoitusten ukkosesta.
Muuan edustaja huusi paikaltaan:
»Hyvät herrat, unohdatte, kenelle ja kenestä puhutaan! Unohdatte, mikä mies Lafayette on! Lafayette on Ranskan vapauden vanhin poika. Lafayette on uhrannut vallankumoukselle omaisuutensa, aatelisarvonsa, elämänsä!»
»Mutta tehän pidätte hänen hautajaispuhettaan!» huusi muuan ääni.
»Hyvät herrat», sanoi Ducos, »keskustelun vapautta on loukattu, kun joukossamme esiintyy kansalliskokoukselle vieras kenraali».
»Siinä ei ole kaikki!» huudahti Vergniaud. »Tämä kenraali on poistunut vartioasemaltaan vihollisen edestä. Hänelle eikä suinkaan sille marsalkalle, jonka hän on jättänyt omalle tilalleen, on uskottu se armeijaosasto, jonka hän on hylännyt. Tutkikaamme, onko hän saanut laillisen loman. Jos hän on poistunut leiristään lomatta, vangittakoon hänet ja tuomittakoon karkulaisena.»
»Se oli minunkin kysymykseni ydin», huomautti Guadet, »ja minäkannatan Vergniaudin ehdotusta».
»Kannatetaan, kannatetaan!» huusi koko Gironde. »Äänestys!» sanoiGensonné.
Äänestyksessä saivat Lafayetten ystävät kymmenen äänen enemmistön.
Kuten rahvas kesäkuun 20 päivänä, hänkin oli uskaltanut joko liian paljon tai liian vähän. Se oli sellainen voitto, josta Pyrrhos vaikeroi, menetettyään puolet armeijastaan: »Vielä yksi sellainen voitto, ja minä olen hukassa!»
Kuten Pétion, niin Lafayettekin lähti kansalliskokouksesta kuninkaan luo.
Hänet otettiin vastaan leppeämmin, mutta ei yhtään suopeammin.
Lafayette oli uhrannut kuninkaalle ja kuningattarelle enemmän kuin elämänsä: hän oli uhrannut kunniansa.
Jo kolmannen kerran hän teki tämän lahjoituksen, kallisarvoisemman kuin yksikään niistä, joita kuninkaat voivat tehdä. Ensimmäisen kerran Versaillesissa lokakuun 6 päivänä, toisen kerran Mars-kentällä heinäkuun 17 päivänä ja kolmannen kerran tänään.
Hän toivoi vielä. Siitä toivonkipinästä hän nyt tuli puhumaan hallitsijalleen. Seuraavana päivänä hän pitäisi kuninkaan kanssa kansalliskaartin katselmuksen. Ei olisi epäilystäkään, ettei kuninkaan ja entisen ylipäällikön osanotto herättäisi yleistä hurmiota. Lafayette käyttäisi hyväkseen tätä vaikutusvaltaa, marssisi kansalliskokoukseen, pidättäisi girondelaisedustajat, ja näin syntyvän hälinän aikana kuningas lähtisi Pariisista Maubeugen leiriin ja olisi siten täysin turvassa.
Se olisi uhkarohkea kaappaus, mutta silloisissa oloissa se tuntui miltei varmalta.
Ikävä vain, että kello kolmen aikaan aamulla Danton tuli Pétionin luo ja paljasti salahankkeen. Päivän koitteessa Pétion peruutti katselmuksen.
Kuka oli pettänyt kuninkaan ja Lafayetten? Kuningatar!
Eikö hän ollut sanonut, että hän mieluummin tuhoutuisi jonkun toisen toimesta kuin pelastuisi Lafayetten avulla?
Hänellä olikin tarkka käsi: hän oli menossa tuhoon Dantonin toimesta!
Hetkellä, jolloin katselmuksen olisi pitänyt alkaa, Lafayette lähti Pariisista ja palasi leiriin. Eikä hän silti ollut kadottanut kaikkea toivoaan kuninkaan pelastamisesta.