Vergniaud valmistautuu puhumaan
Lafayetten voitolla, epäilyttävällä voitolla, joka johti peräytymiseen, oli omituiset seuraukset.
Se oli lyönyt rojalistit. Girondelaiset sensijaan olivat näennäisestä tappiosta vahvistuneet, sillä se oli innostanut heitä osoittamalla kuilun, johon he olivat olleet suistumaisillaan.
Jos Marie-Antoinetten sydän olisi vihannut vähemmän, olisi Gironde sillä hetkellä kai ollut lopussa.
Hoville ei saisi nyt suoda aikaa korjata erehdystä, jonka se oli tehnyt. Jokainen haki ja itsekukin luuli löytäneensä sopivan keinon. Kun keinot sitten esitettiin, havaittiin ne kaikki riittämättömiksi ja hylättiin.
Rouva Roland, puolueen sielu, halusi panna kansalliskokouksen järähtämään. Kuka voisi sitä järäyttää? Kuka pystyisi iskun sivaltamaan? — Vergniaud!
Mutta mitä teki tämä Akilles teltassaan tai oikeammin tämä ReinholdArmidan puutarhoissa? — Hän lempi.
Kovin vaikeata on rakastaessaan vihata.
Hän rakasti kaunista rouva Simon Candeillea, näyttelijätärtä, runoilijatarta, soittotaiteilijatarta. Ystävät hakivat häntä toisinaan pari kolme päivää, löytämättä häntä kotoaan. Vihdoin he löysivät hänet kauniin naisen jalkojen juuresta. Hänen toinen kätensä lepäsi naisen polvilla, ja toinen näppäili haaveksivasti harpun kieliä.
Ja joka ilta hän meni teatterin orkesteriin paukuttamaan käsiään sille, jota hän palvoi kaiket päivät.
Eräänä iltana kansalliskokouksesta lähti kaksi epätoivoista edustajaa. Vergniaudin toimettomuus kauhistutti heitä Ranskan takia. Nämä miehet olivat Grangeneuve ja Chabot.
Edellinen oli bordeauxilainen asianajaja, Vergniaudin ystävä ja kilpailija ja, kuten hänkin, Gironden edustaja; jälkimäinen oli entinen kapusiinimunkki, laatinut yksin tai muiden avullaSanskulottien katkismuksen, joka vuodatti kuninkuuden ja uskonnon ylitse luostarikammiossa kertynyttä sappea.
Synkkänä ja mietteissään Grangeneuve asteli Chabotin rinnalla. Tämä silmäili toveriaan ja oli näkevillään hänen otsallaan ajatusten luoman varjon.
»Mitä ajattelet?» kysyi Chabot.
»Ajattelen», vastasi toinen, »että tämä hitaus heikentää isänmaata ja surmaa vallankumouksen».
»Ah, niinkö arvelet?» naurahti Chabot ominaisella katkeralla tavallaan.
»Ajattelen», pitkitti Grangeneuve, »että jos kansa suo kuninkuudelle aikaa, kansa on tuhon oma!»
Chabot nauroi kimakasti.
»Ajattelen», jatkoi Grangeneuve, »että vallankumouksilla on vain yksi otollinen hetki. Jotka lyövät sen laimin, eivät löydä sitä toistamiseen, vaan saavat tehdä siitä tilin Jumalalle ja jälkimaailmalle.»
»Ja sinä arvelet, että Jumala ja jälkimaailma vaativat meidät tilille laiskuudestamme ja toimettomuudestamme?»
»Pahoin pelkään.»
Lyhyen vaitiolon jälkeen Grangeneuve jatkoi:
»Kuulehan, Chabot, olen varma, että kansa on väsynyt viimeisestä tappiostaan. Se ei nouse enää ilman voimakasta kannustusta, ilman veristä kiihoketta. Se tarvitsee raivon tai kauhun kuohuntaa, mistä se ammentaa verestä tarmoa.»
»Kuinka sille järjestetään se raivon tai kauhun tilaisuus?» kysyiChabot.
»Sitä juuri mietinkin», vastasi Grangeneuve, »ja luulen jopäässeenikin salaisuuden perille».
Chabot siirtyi lähemmäksi. Toverin äänensävy ilmaisi, että hän saisikuulla jotakin hirveää.
»Mutta», jatkoi Grangeneuve, »löydänkö miehen, joka olisi kyllinpäättäväinen sellaiseen tekoon?»
»Puhu!» virkkoi Chabot äänellä, jonka tiukkuus oli omiaan hälventämään hänen toverinsa epäilykset. »Minä olen valmis kaikkeen, tuhotakseni sen, mitä vihaan, ja minä vihaan kuninkaita ja pappeja!»
»No niin», sanoi Grangeneuve, muistellen menneisyyttä, »olen nähnyt kaikkien vallankumousten kehdossa puhdasta verta, Lukretiuksen ajoista Sidneyn päiviin asti. Valtiomiehille vallankumoukset ovat teorioita, mutta kansoille ne ovat kostoa. Jos siis tahdotaan työntää laumaa kostoon, on sille esitettävä uhri. Hovi epää meiltä sellaisen uhrin; tehkäämme se siis omasta keskuudestamme hyvän asiamme eduksi!»
»En ymmärrä», sanoi Chabot.
»Jonkun meistä — tunnetuimpien, kiihkeimpien, moitteettomimpien joukkoon kuuluvan — tulee sortua aateliston uhrina.»
»Jatka.»
»Tuon uhrin täytyy olla kansalliskokouksen jäsen, jotta kansalliskokous tarttuisi kostonkalpaan. Lyhyesti sanoen minun pitää ruveta siksi uhriksi!»
»Mutta ylimykset eivät iske sinuun, Grangeneuve. He varovat sitätekemästä!»
»Tiedän sen. Siksipä sanoinkin, että olisi löydettävä jokupäättäväinen mies…»
»Mitä varten?»
»Iskemään minua.»
Chabot väistyi askeleen syrjään, mutta Grangeneuve tarttui hänenkäsivarteensa.
»Chabot», virkkoi hän, »sanoit äsken olevasi valmis tuhoamaan kaikki,mitä vihaat. Oletko valmis surmaamaan minut?»
Munkki oli vaiti. Grangeneuve jatkoi:
»Puheeni on turhaa, elämäni tarpeeton vapaudelle, mutta kuolemani hyödyttäisi sitä. Ruumiini kohoaisi kapinan lipuksi, ja minä sanon sinulle…»
Grangeneuve viittasi uhkaavin elein kädellään Tuilereihin päin.
»Tuon linnan ja sen asukkien pitää tuhoutua siinä myrskyssä!»
Chabot silmäili Grangeneuviä puistattavan ihailun vallassa.
»No?» kärtti Grangeneuve.
»Ah, ylevä Diogenes», sanoi Chabot, »sammuta lyhtysi! Se mies on löydetty!»
»Sopikaamme siis kaikesta jo tänä iltana. Ensi yönä kävelen yksinäni täällä» (he olivat tällöin Louvren ristikkoportin kohdalla) »autioimmassa ja pimeimmässä kolkassa… Jos pelkäät kätesi hervahtavan, ota mukaasi pari isänmaanystävää. Teen tämän liikkeen, jotta he tuntisivat minut.»
Grangeneuve kohotti molemmat kätensä.
»He surmaavat minut, ja lupaan kaatua ääntäkään päästämättä.»
Chabot pyyhki otsaansa nenäliinalla.
»Huomisaamuna», jatkoi Grangeneuve, »löydetään ruumiini. Sinä syytät hovia. Kansan kostava käsi tekee loput.»
»Hyvä on», sanoi Chabot. »Ensi yönä siis!»
Ja nämä eriskummaiset salaliittolaiset puristivat toistensa kättä jaerosivat.
Grangeneuve meni asuntoonsa, teki testamenttinsa ja päiväsi senikäänkuin se olisi Bordeauxissa laadittu vuotta aikaisemmin.
Chabot käväisi Palais-Royalissa aterioimassa, poikkesi sittenrautakauppaan ja osti puukon.
Sieltä lähdettyään hän näki sattumalta teatterien ohjelmailmoituksia.
Neiti Candeille esiintyi illalla. Munkki tiesi nyt mistä löytäisiVergniaudin.
Hän meni Comédie Françaiseen, nousi kauniin näyttelijättären aitioon ja tapasi siellä tavalliset ihailijat: Vergniaudin, Talman, Chénierin ja Dugazonin.
Candeille esiintyi kahdessa näytelmässä, ja Chabot viipyi teatterissa loppuun asti.
Kun näytäntö oli päättynyt, kaunis näyttelijätär pukeutunut ja Vergniaud tarjoutunut saattamaan hänet Richelieu-kadulle, jonka varrella hän asui, kapusi Chabot myös vaunuihin.
»Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle, Chabot?» kysyi Vergniaud, joka oivalsi, että kapusiinimunkilla oli hänelle asiaa.
»Niin on… mutta olkaa huoleti, se ei vie paljon aikaa.»
»Sanokaa se heti.»
Chabot otti esille kellonsa.
»Ei ole vielä aika tullut», virkkoi hän.
»Milloin siis?»
»Sydänyöllä.»
Kaunista Candeillea puistatti tämä salaperäinen keskustelu.
»Voi, hyvä herra!» mutisi hän.
»Rauhoittukaa», lohdutti Chabot, »Vergniaudilla ei ole mitään pelättävää, mutta isänmaa tarvitsee häntä».
Ajoneuvot vierivät näyttelijättären asunnolle päin.
Candeille ja molemmat miehet pysyivät äänettöminä. Näyttelijättären oven edessä Vergniaud kysyi:
»Tuletteko mukaan, Chabot?»
»En, te lähdette minun mukanani.»
»Mutta minne te viette hänet, hyvä Jumala?» vaikeroi Candeille.
»Parinsadan askeleen päähän. Neljännestunnin perästä hän on vapaa,lupaan sen.»
Vergniaud puristi kauniin lemmittynsä kättä, viittasi häntärauhoittumaan ja lähti Chabotin kanssa Traversière-kadulle.
He menivät Saint-Honoré-kadun poikki ja sitten Echelle-kadulle.
Tämän kadun kulmassa munkki laski kätensä Vergniaudin olkapäälle ja osoitti toisella kädellä miestä, joka käveli Louvren autioitten muurien kupeella.
»Näetkö?» kysyi hän.
»Mitä?»
»Tuon miehen?»
»Näen», vastasi girondelainen.
»Hän on ystävämme Grangeneuve.»
»Mitä hän tuolla tekee?»
»Odottaa.»
»Mitä hän odottaa?»
»Että hänet tapettaisiin.»
»Ettäkö hänet tapettaisiin?»
»Niin.»
»Kenen pitäisi surmata hänet?»
»Minun!»
Vergniaud silmäili Chabotia kuin mielenvikaista.
»Muista Spartaa, muista Roomaa», sanoi Chabot, »ja kuuntele».
Hän kertoi Vergniaudille koko jutun.
Munkin puhuessa Vergniaudin pää painui kumaraan. Hän tunsi, kuinka kaukana hän, veltostunut kansanjohtaja, rakastunut leijona, oli hirveästä tasavaltalaisesta, joka Deciuksen lailla etsi kuilua, syöksyäkseen siihen, jotta hänen kuolemansa pelastaisi isänmaan.
»Hyvä on», sanoi hän, »pyydän aikaa kolme päivää puheeni valmistukseen».
»Jo kolmen päivän perästä…?»
»Ole huoleti, kolmen päivän perästä murskaannun epäjumalan edessä tai kaadan sen!»
»Annatko sanasi, Vergniaud?»
»Annan.»
»Miehen sanan?»
»Tasavaltalaisen sanan.»
»Nyt en tarvitse sinua. Mene rauhoittamaan lemmittyäsi.»
Vergniaud palasi Richelieu-kadulle, ja Chabot riensi Grangeneuven luokse.
Nähdessään miehen lähestyvän Grangeneuve vetäytyi kaikkein pimeimpään soppeen. Chabot seurasi häntä. Grangeneuve pysähtyi muurin juurelle voimatta mennä pitemmälle. Chabot läheni yhä. Silloin Grangeneuve teki sovitun liikkeen, kohottaen molemmat kätensä. Ja kun Chabot pysyi liikkumatta, sanoi hän:
»No, mikä sinua pidättää? Iske toki!»
»Se on tarpeetonta», vastasi Chabot. »Vergniaud aikoo puhua.»
»Olkoon niin!» huoahti Grangeneuve. »Mutta luulen silti tätä keinoa tehokkaammaksi.»
Mitä arvelette kuninkuuden voivan tällaisia miehiä vastaan?
Vergniaud puhuu
Jo oli aikakin Vergniaudin tehdä päätös. Vaara kasvoi sekä ulkona ettäsisällä.
Ulkona, Regensburgissa, lähettiläsneuvosto oli yksimielisestikieltäytynyt ottamasta vastaan Ranskan ministeriä.
Englanti, joka nimitti itseään Ranskan ystäväksi, varustelisuunnatonta armeijaa.
Keisarikunnan ruhtinaat, jotka kerskuivat äänekkäästi puolueettomuudellaan, opastelivat salaisesti vihollista sopiviin asemiin.
Badenin herttua oli päästänyt itävaltalaiset Kehliin, penikulman päähän Strassburgista.
Flandriassa olivat asiat vieläkin hullummin. Luckner, iäkäs, itsepäinen sotakarhu, vastusteli kaikkia Dumouriezin suunnitelmia, ja tämä oli kuitenkin ainoa mies, joka Ranskalla oli panna vihollista vastaan. Jollei hän ollutkaan nerokas, oli hän kuitenkin älykäs.
Lafayette oli hovin puolella, ja hänen viimeinen tekosensa oli osoittanut selvästi, ettei kansalliskokouksen, toisin sanoin Ranskan, sopinut luottaa häneen.
Biron, urhea ja vakaa mies, ensimmäisten vastoinkäymisten lannistamana, ajatteli vain puolustussotaa.
Näin oli laita ulkona.
Sisällä Elsassi pyysi äänekkäästi aseita, mutta sotaministeri, jokaoli kokonaan hovin puolella, varoi niitä lähettämästä.
Etelässä muuan prinssien kenraaliluutnantti, Languedocin ja Cévennienkuvernööri, jätti valtuutensa ylimystön vahvistettaviksi.
Lännessä eräs yksinkertainen talonpoika, Allan Redeler, kuulutti messun aikana, että kuninkaan ystävät kokoontuisivat asestettuina naapurikappelin edustalle.
Viisisataa talonpoikaa kertyi paikalle. Vendéessa ja Bretagnessa olilietsottu chouanilaisuutta: tarvitsi vain sysätä se liikkeelle.
Ja miltei kaikkien departementtien johtoelimet lähettelivätvallankumousvastaisia julistuksia.
Vaara oli suuri, uhkaava, hirveä, niin suuri, ettei se uhannut enääyksilöitä, vaan koko isänmaata.
Sanat: »Isänmaa on vaarassa!» kulkivat kuiskauksena suusta suuhun,vaikkei niitä vielä lausuttukaan ääneen.
Kansalliskokous odotti.
Chabat ja Grangeneuve olivat sanoneet: »Kolmen päivän perästäVergniaud puhuu.»
Laskettiin tunnit, jotka olivat kulumassa.
Vergniaudia ei näkynyt kansalliskokouksessa ensimmäisenä eikä toisenapäivänä. Kolmantena kaikki saapuivat paikalle jännityksestä väristen.
Ainoakaan edustaja ei ollut jäänyt pois. Parvekkeet olivat täpötäynnä.Viimeisenä astui sisälle Vergniaud.
Tyytyväisyyttä ilmaiseva kohina täytti salin. Parvekkeet paukuttivatkäsiään kuin teatterin permanto, kun suosittu näyttelijä astuu esille.
Vergniaud kohotti päätänsä nähdäkseen, kenelle taputettiin. Kun suosionosoitukset yltyivät, huomasi hän, että juuri hänelle taputettiin.
Hän oli näihin aikoihin lähes kolmenneljättä vuoden ikäinen. Luonteeltaan hän oli mietiskelevä ja laiska. Hänen uinaileva älynsä rakasti huolettomuutta. Vain nautinnoissa hän osoitti tulisuutta. Olisi voinut sanoa, että hänellä oli kiire poimia täysin käsin nuoruuden kukkia, koska elämän kevät jäisi hänen osaltaan perin lyhyeksi. Hän meni myöhään makuulle ja nousi vasta vähää ennen puoltapäivää. Kun hänen piti puhua, valmisteli hän puhettaan kolme neljä päivää, siloitteli, kiilloitti ja hioi sitä, kuten soturi taistelun aattona aseitaan. Hän oli puhujana sentapainen kuin miekkailukoulussa taitava aseen käyttelijä. Isku tuntui hänestä onnistuneelta vain jos se oli sivallettu loistavasti ja sai osakseen voimakkaan kättenpaukkeen. Hänen puheensa oli säästettävä vaaran hetkiksi, äärimmäisen tilanteen turvaksi.
Hän ei ollut tavallisten hetkien mies, on sanonut muuan runoilija; hän oli suurten päivien mies.
Vergniaud oli rakenteeltaan pikemminkin pieni kuin kookas, mutta hän oli tanakka, eräänlainen voimailijatyyppi. Hänen tukkansa oli pitkä ja aaltoileva. Puhuessaan hän ravisti sitä kuin leijona harjaansa. Leveän otsan alla säihkyivät tuuheitten kulmakarvojen suojassa mustat silmät, milloin lempeinä, milloin palavina. Nenä oli lyhyt, hieman leveä, ja sen pielet ylpeästi koholla. Huulet olivat turpeat, ja kuten lähteestä vesi pulppuaa vuolaana ja solisten, samoin hänen suustansa sanat syöksyivät valtavana ryöppynä, vaahtoisina pärskyten ja helisten. Hänen rokonarpinen ihonsa näytti rosoiselta marmorilta, jota taiteilijan taltta ei ole vielä sijoitellut, vaan jossa yhä näkyvät käsityöläisen vasaran jäljet. Se hohti purppuranpunaisena tai valahti kalpeaksi, kuinka kulloinkin veri ahtautui päähän tai pakeni sydämeen. Omissa oloissaan tai väkijoukossa liikkuessaan hän näytti tavalliselta kansalaiselta, johon teräväsilmäisinkään historioitsija ei olisi kohdistanut huomiotaan, mutta kun intohimon lieska kiehutti hänen vertansa, kun hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät, kun hänen kohotettu kätensä vaati hiljaisuutta ja vangitsi kuulijakunnan, tuli miehestä jumala, puhuja muutti hahmonsa, ja puhujalava oli hänen Taborinsa!
Sellainen oli mies, joka saapui paikalle, nyrkkiin puristettu koura salamoita pidätellen.
Kuullessaan suosionosoitukset hän arvasi, mitä häneltä odotettiin. Hän ei pyytänyt puheenvuoroa, vaan astui suoraan korokkeelle ja värähdyttävän hiljaisuuden vallitessa aloitti puheensa.
Ensimmäiset sanansa hän lausui alakuloisesti, kumeasti, harkitusti kuin masentunut mies. Hän tuntui olevan heti alussa väsynyt, kuten tavallisesti ollaan puheen lopussa. Hän oli kamppaillut kolme päivää kaunopuheisuuden hengettären kanssa. Hän tiesi Simsonin lailla, että hänen jännitetyt voimansa luhistaisivat temppelin, että noustuaan puhujalavalle yhä vankkana seisovaan pylväistöön, yhä komeana kaartuvan holvin alle hän poistuisi tallaten jaloillaan kuninkuuden raunioita.
Koska Vergniaudin nerous sisältyy täydellisenä tähän puheeseen, jäljennämme sen kokonaisuudessaan. Sitä lukiessaan tuntenee samaa uteliaisuutta kuin asemuseossa nähdessään jonkun historiallisen sotakoneen, joka on kaatanut Saguntumin, Rooman tai Kartagon muurit.
»Kansalaiset», lausui Vergniaud tuskin kuuluvalla äänellä, joka kuitenkin pian muuttui vakavaksi, täyteläiseksi, jyrähteleväksi,
»Kansalaiset, tulen luoksenne ja kysyn teiltä:
— Missä omituisessa asemassa kansalliskokous nykyhetkellä onkaan? Mikä kohtalo meitä vainoo ja ilmoittaa meille joka päivä tapahtumia, jotka luovat epäjärjestystä toimintaamme ja viskelevät meitä yhtenään levottomuuden, toivon ja kiihkon rauhattomaan melskeeseen? Mikä kohtalo odottaakaan Ranskaa tässä hirveässä kuohumistilassa, joka houkuttelee epäilemään, taantuuko vallankumous vai kehittyykö se päämääränsä kohden?
— Hetkellä, jolloin pohjoisarmeijamme näyttävät etenevän Belgiassa, näemme niiden äkkiä väistyvän vihollisen tieltä ja siirtävän sodan omalle maaperällemme. Poloisille belgialaisille on meistä jäänyt vain muisto tulipaloista, jotka valaisevat peräytymistämme! Reinin taholla preussilaiset samoavat ehtymättömänä laumana turvattomille rajaseuduillemme. Kuinka voi selittää, että juuri hetkellä, jolloin kansan olemassaoloa uhkaa ratkaiseva käännekohta, sotavoimiemme liikkeet keskeytetään, ministeriön äkillisellä hajoittamisella katkaistaan luottamuksen siteet ja valtakunnan turvallisuus uskotaan sattuman varaan ja kokemattomien käsien huomaan? Olisiko totta, että pelätään voittojamme? Koblenzin armeijanko vai oman armeijammeko verta tahdotaan säästää? Jos pappien kiihkoilu uhkaa panna meidät alttiiksi kansalaissodan kauhuille ja ulkomaisen sodan hävityksille, mikä on silloin niiden tarkoitus, jotka silmittömän itsepintaisesti kieltäytyvät vahvistamasta päätöksiämme? Haluavatko he hallita hylättyjä kaupunkeja, tuhottuja peltoja? Kuinka suuri on se kyynelten, kurjuuden, veren ja vainajien määrä, joka tyydyttää heidän kostonsa? Missä me siis lopulta olemme? Ja te, hyvät herrat, joilta perustuslain viholliset kerskuvat riistäneensä rohkeuden, te, joiden tunnonrauhaa ja vilpittömyyttä he koettavat joka päivä järkyttää nimittämällä teidän vapaudenrakkauttanne kapinanhengeksi — ikäänkuin olisitte unohtaneet, että muuan despoottinen hovi ja aristokratian kehnot sankarit ovat nimittäneet kapinoitsijoiksi kansanedustajia, jotka vannoivat Pallohuoneen valan, Bastiljin valloittajia ja kaikkia, jotka ovat edistäneet ja tukeneet vallankumousta! — te, joita herjataan vain siksi, ettette kuulu kastiin, jonka perustuslaki on tallannut maahan, ja koska ne rappioituneet henkilöt, jotka kaipaavat saastaista kunniaa päästä kumartelemaan sille kastille, eivät voi toivoa saavansa teistä rikostovereita, te, hyvät herrat, jotka tahdottiin vieroittaa kansasta, koska tiedettiin kansan tukevan teitä ja koska teidät olisi helppo hajoittaa, jos teitä voisi syyttää asian rikollisesta pettämisestä, te, joita yritetään hajoittaa sisäisesti, mutta jotka haluatte ratkaista toranne ja riitanne vasta sodan loputtua ja jotka ette pidä keskenäistä vihaanne niin suloisena, että panisitte sen pirullisen nautinnon isänmaan turvallisuuden edelle, te, joita on haluttu peloitella aseellisilla anomuksilla, ikäänkuin ette tietäisi, että vallankumouksen alusta saakka vapauden pyhättöä ovat saartaneet despotismin kalvankalistelijat, Pariisia piirittänyt hovin armeija ja että juuri ne vaaran päivät olivat ensimmäisen kansalliskokouksemme kunnian päiviä — juuri teidän huomionne haluan kohdistaa siihen vaikeaan tilanteeseen, missä nykyisin elämme.
— Sisäisiin levottomuuksiin on kaksi syytä: aateliston vehkeilyt ja papiston vehkeilyt; molemmat tähtäävät samaan päämäärään, vastavallankumoukseen.
— Kuningas on kieltäytynyt vahvistamasta rikollisia häiriöitä koskevaa asetustamme. En tiedä, vieläkö Medicien ja Lotringin kardinaalin synkät henget harhailevat Tuileriein palatsin holvien alla ja onko kuninkaan sydän häiriintynyt niistä haaveellisista aatteista, joita hänelle tyrkytetään. Loukkaamatta häntä tai syyttämättä häntä vallankumouksen vaarallisimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan rankaisematta edistää kirkon kunnianhimoisia, rikollisia pyyteitä ja antaa tiaran ylpeille kätyreille valtaa, jolla nämä ovat sortaneet sekä kansoja että kuninkaita. Häntä herjaamatta ja julistamatta häntä valtakunnan pahimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan huvitella jatkamalla kapinaa ja pitkittämällä epäjärjestystä, joka kansalaissodan muodossa vain veisi hänet pikaiseen turmioon. Teen sen johtopäätöksen, että hän vastustaa päätöksiänne, koska hän pitää itseään kyllin voimakkaana säilyttämään yleisen rauhan ilman niitä keinoja, jotka te hänelle tarjoatte. Mutta jos käy niin, ettei yleinen rauha säily, että yltiöpäisyyden soihtu uhkaa sytyttää koko maan liekkeihin, että uskonnolliset väkivaltaisuudet yhä häiritsevät maakuntia, merkitsee se, että kuningasvallan omat kätyrit ovat syypäät kaikkiin onnettomuuksiimme. Hyvä niinkin! Vastatkoot he päällänsä kaikista häiriöistä, jotka uskonnon nimessä tehdään! Nähkööt he siinä hirveässä vastuussa kärsivällisyytenne ja kansan huolten loppuvan!
— Huolehtiessanne valtakunnan turvallisuudesta te olette päättäneet järjestettäväksi Pariisiin leirin. Kaikki Ranskan liittolaiskansalaiset saapuvat tänne heinäkuun neljänneksitoista päiväksi uudistamaan valan elää vapaina tai kuolla. Panettelun myrkyllinen henki on tahrannut sen päätöksen. Kuningas on evännyt siltä vahvistuksen. Kunnioitan liiaksi perustuslaillisen oikeuden käyttöä ehdottaakseni, että ministerit pantaisiin vastuuseen siitä epäyksestä. Mutta jos ennen pataljoonien kokoontumista vapauden maaperä saastutetaan, kohdelkaa heitä pettureina! Heidät on syöstävä siihen kuiluun, jota heidän huolettomuutensa tai tahallinen ilkeytensä on kaivanut vapauden perustuksiin! Repikäämme vihdoinkin se side, jolla vehkeily ja imartelu ovat peittäneet kuninkaan silmät, ja näyttäkäämme hänelle, mihin kavalat ystävät koettavat häntä johtaa.
— Kuninkaan nimessä Ranskan prinssit yllyttävät Euroopan hoveja meitä vastaan. Kuninkaan arvovallan kostoksi on tehty Pillnitzin sopimus. Kuninkaan puolustukseksi kerääntyvät Saksassa entiset henkivartion komppaniat kapinalipun alle. Kuningasta auttaakseen emigrantit pestautuvat itävaltalaisten riveihin ja ovat valmiit raatelemaan oman isänmaansa rintoja. Liittyäkseen näihin kuninkaallisten etuoikeuksien urheihin kalvankantajiin monet muut poistuvat paikaltaan vihollisen edessä, pettävät valansa, varastavat kassat, lahjovat sotamiehet ja pitävät kunnianaan kehnoutta, valapattoisuutta, kurittomuutta, varkautta ja murhaa. Lyhyesti, kuninkaan nimi on mukana kaikissa näissä maanvaivoissa.
— Mutta perustuslaissa sanotaan: 'Jos kuningas asettuu armeijan johtoon ja suuntaa nämä voimat kansaa vastaan tai ellei hän nimenomaisella teolla vastusta sellaista hanketta, joka suoritetaan hänen nimessään, katsotaan hänen luopuneen kuninkaanvallastaan.'
— Turhaan kuningas vastaa tähän: 'On totta, että kansan viholliset väittävät toimivansa vain minun valtani kohottamiseksi, mutta minä olen osoittanut, etten ole heidän rikostoverinsa. Minä olen noudattanut perustuslakia. Olen lähettänyt sotajoukot taistelemaan. On totta, että nämä armeijat olivat liian heikot, mutta perustuslaki ei määrää armeijain vahvuutta. On totta, että olen koonnut ne liian myöhään, mutta perustuslaki ei määrää aikaa, jolloin minun tulisi ne koota. On totta, että varajoukot olisivat voineet vahvistaa niitä, mutta perustuslaki ei velvoita minua järjestämään varajoukkoja. On totta, että kenraalien samotessa vastarintaa kohtaamatta vihollisalueelle minä käskin heidän peräytyä, mutta perustuslaki ei velvoita minua voittamaan. On totta, että ministerini ovat pettäneet kansalliskokousta sotajoukkojen mieslukuun, sijoitukseen ja muonitukseen nähden, mutta perustuslaki suo minulle oikeuden valita ministerit, se ei määrää minua antamaan luottamustani isänmaanystäville ja karkoittamaan vastavallankumoukselliset. On totta, että kansalliskokous on tehnyt isänmaan puolustukselle välttämättömiä päätöksiä ja että minä olen evännyt niiltä vahvistuksen, mutta perustuslaki takaa minulle kielto-oikeuden. On totta, että vastavallankumousta puuhataan, että despotismi aikoo panna käsiini rautavaltikkansa, että minä aion sillä murskata teidät, että te saatte ryömiä tomussa ja että minä rankaisen teitä, koska olette tahtoneet elää vapaina, mutta kaikki sekin tapahtuu perustuslain mukaisesti. Minä en ole tehnyt mitään, mikä sotii perustuslakia vastaan. Ei ole siis syytä epäillä, etten noudattaisi sitä uskollisesti ja etten pyrkisi sitä puolustamaan.'
— Hyvät herrat, jos olisi mahdollista, että ranskalaisten kuningas kauhean sodan riehuessa ja vastavallankumouksellisen liikkeen häiritessä maan rauhaa voisi lausua moiset pilkkasanat, jos voisi ajatella, että hän puhuisi noin herjaavan ivallisesti rakkaudestaan perustuslakia kohtaan, eikö meillä silloin olisi oikeus vastata hänelle:
— 'Oi kuningas, joka Lysander-tyrannin lailla olet luullut, että totuus ei ole enempää kuin valhe ja että miehiä voi huvitella valoilla kuten lapsia leluilla, joka olet teeskennellyt rakastavasi lakeja, jotta voisit säilyttää vallan, jolla sitten niitä uhmailisit, perustuslakia, jottei se syöksisi sinua valtaistuimelta, jolla sinun olisi tarpeellista pysyä tuhotaksesi perustuslain, ja kansaa, jotta lietsomalla siihen luottamusta voisit taata menestystä uskottomuudellesi, haluatko vielä nytkin pettää meitä kerskailevilla vakuutuksillasi? Ajatteletko voivasi liukkailla anteeksipyynnöillä ja rohkeilla todisteluilla eksyttää meitä huomaamasta onnettomuuksiemme perussyytä? Meitä puolustamaanko lähetettiin vihollisen sotamiehiä vastaan joukkoja, joiden heikkous selvästi johti tappioon? Meitä puolustamaanko hylättiin päätökset, joiden tarkoituksena oli valtakunnan sisäinen lujittaminen, ja ryhdyttiin varusteluihin hetkeä varten, jolloin me jo olisimme tyrannien saaliina? Meitäkö puolustettiin, kun ei rangaistu kenraalia, joka loukkasi perustuslakia, mutta kahlehdittiin sitä palvelevien rohkeus? Meidän puolustamiseksemmeko on jatkuvalla ministeripulalla heikennetty maan hallitusta? Salliiko perustuslaki sinun valita ministerit onneksemme vaiko tuhoksemme? Tekeekö se sinusta armeijan ylipäällikön kunniaksemme vaiko häpeäksemme? Myöntääkö se sinulle kielto-oikeuden, sivililistan ja monet muut edut vain jotta sinä tuhoaisit perustuslain ja valtakunnan perustuslaillisesti? Ei, ei, sinä tunteeton mies, jota ranskalaisten jalomielisyys ei ole voinut hellyttää ja jota lämmittää vain rakkaus omaan yksinvaltaasi! Sinä et ole täyttänyt perustuslain vaatimuksia! Se voidaan kaataa, mutta sinä et pääse poimimaan valapattoisuutesi hedelmiä. Sinä et ole millään pätevällä tavalla ilmaissut paheksuvasi voittoja, jotka sinun nimessäsi on vapaudesta saatu, mutta sinä et liioin pääse poimimaan näiden arvottomien voittojen hedelmiä. Sinä et ole enää mitään tälle perustuslaille, jota olet niin herjaavasti rikkonut, etkä kansalle, jota olet niin halpamaisesti pettänyt!'
— Koska vastikään mainitsemani olosuhteet liittyvät läheisesti moniin kuninkaan tekoihin, koska on ilmeistä, että häntä ympäröivät valheystävät on myyty Koblenzin vehkeilijöille, jotka puolestaan himoitsevat kuninkaan tuhoa pannakseen kruunun jonkun heidän salahankettaan johtavan miehen päähän, ja koska on tähdellistä sekä hänen henkilökohtaiselle turvalleen että valtakunnan rauhalle, ettei hänen esiintymistään voida epäillä, ehdotan laadittavaksi kirjelmän, jossa hänelle esitetään juurikään kuulemanne tosiseikat ja osoitetaan, että puolueettomuus, jota hän noudattaa isänmaan ja Koblenzin välisissä asioissa, on Ranskan pettämistä.
– Ehdotan lisäksi, että te julistatte isänmaan olevan vaarassa. Te saatte nähdä, että se hälytyshuuto kerää kaikki kansalaiset koolle, että sotamiehet kattavat maan ja että jälleen nähdään sellaisia urotekoja, jotka ovat maineen kunnialla kruunanneet vanhanajan kansat! Ovatko vuoden 89 nuortuneet ranskalaiset menettäneet isänmaanrakkautensa? Eikö ole koittanut päivä koota kaikki ne, jotka ovat Roomassa, ja kaikki ne, jotka ovat Aventinus-kukkulalla? Vai odotatteko hetkeä, jolloin väsyneinä vallankumouksen rasituksista tai surkastuneina palatsiparaadeista heikot yksilöt tottuvat puhumaan vapaudesta innostumatta ja orjuudesta kauhua tuntematta? Mitä meille valmistellaan? Aiotaanko järjestää sotilashallitus? Hovia epäillään petollisista hankkeista. Se panee ihmiset puhumaan sotilaallisista liikkeistä ja sotalaista. Mielikuvitusta kiihoitetaan näkemään kansan veren vuotavan. Ranskan kuninkaan palatsi on äkkiä muuttunut lujaksi linnoitukseksi. Mutta missä ovat sen viholliset? Keitä vastaan on suunnattu tykit ja pistimet? Perustuslain ystävät on karkoitettu ministeriöstä. Valtakunnan hallitusohjakset häälyvät sattuman varassa hetkellä, jolloin niitä koitelevalta mieheltä vaaditaan yhtä paljon voimaa kuin isänmaallista mieltä. Kaikkialla lietsotaan epäsopua, sokea kiihko valtaa alaa, hallituksen myöntyväisyys rohkaisee niitä ulkovaltoja, jotka vyöryttävät laumojaan ja kahleitaan alueillemme, ja jäähdyttää niiden kansojen myötätuntoa, jotka salaa toivovat vapauden voittoa. Vihollislaumat liikehtivät, vehkeily ja uskottomuus punovat juoniaan. Lakiasäätävä hallintoelin laatii näitä salahankkeita vastaan ankarat, mutta välttämättömät asetukset, jotka sitten kuninkaan käsi tuhoo! Hetki on tullut, kutsukaa kaikki ranskalaiset pelastamaan isänmaata! Näyttäkää heille kuilu kaikessa kammottavassa syvyydessään! Vain äärettömin ponnistuksin he voivat päästä sen yli. Teidän tehtävänne on valmistaa heitä sähkölatauksella, joka värähdyttää koko valtakunnan hereille. Jäljitelkää Termopylain spartalaisia tai sitten niitä Rooman senaatin kunnianarvoisia vanhuksia, jotka kotiensa kynnyksillä odottelivat kuolemaa, kun julmat voittajat levittivät sitä heidän isänmaahansa. Ei, teidän ei tarvitse toivoa, että hihastanne nousee kostajia. Päivänä, jolloin teidän verenne punaa maan, haihtuu tyrannius kaikkine ylpeine eleineen, palatseineen ja suojelijoineen ikiajoiksi kansan kaikkivallan ja kansan vihan edessä!»
Tässä hirveässä puheessa oli yhä yltyvää voimaa, myrskyn lailla asteittain paisuvaa kiihkoa, jollainen suunnattomalla siivellään reuhtoo ilmaa.
Sen vaikutusta voikin verrata pilvenpyörteeseen. Koko kansalliskokous, feuillantit, rojalistit, perustuslailliset, tasavaltalaiset, edustajat, kuuntelijat, parvekeyleisö, kaikki tempautuivat tähän valtavaan pyörteeseen. Kaikki huusivat ihastustaan.
Samana iltana Barbaroux kirjoitti ystävälleen Rebecquille, joka oleskeli Marseillessa: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
Bastiljin valtauksen kolmas vuosipäivä
Heinäkuun 11 päivänä kansalliskokous julisti, että isänmaa oli vaarassa. Mutta julistuksen julkaisemiseen vaadittiin kuninkaan suostumus. Se saatiin vasta 21 päivän illalla.
Kun julistettiin isänmaan olevan vaarassa, merkitsi se tosiallisesti hallituksen voimattomuuden tunnustamista, ja sillä kehotettiin kansaa pelastamaan itse itsensä, koska kuningas ei sitä voinut tai ei enää halunnutkaan.
Heinäkuun 11 päivästä 21:nteen vallitsi Tuilerieissa ankara pelko. Hovi odotti, että heinäkuun 14 päivänä yritettäisiin surmata kuningas.
Jakobiinien julistus oli omiaan vahvistamaan tätä luuloa. Se oli Robespierren sepittämä. Sen kaksimielinen sanamuoto todistaa selvästi hänen käsialaansa.
Se oli osoitettu liittolaisille, jotka saapuisivat Pariisiin juhlimaan heinäkuun 14:ttä, vuotta aikaisemmin niin julman veriseksi käynyttä päivää.
»Terve teille, te kolmenyhdeksättä departementin ranskalaiset!»
lausui lahjomaton.
»Terve, te marseillelaiset! Terve, sinä mahtava, voittamaton isänmaa, joka keräät lapsesi koolle vaarojesi ja juhliesi päivänä! Avatkaamme ovet veljillemme!
— Kansalaiset, oletteko kokoontuneet vain turhan liittojuhlan takia ja kuulemaan tarpeettomia valoja? Ette, ette! Te riennätte kansan kutsusta, ulkoa uhatun, sisällä petetyn kansan huutoa noudattaen! Kavalat päällikkömme johtavat armeijamme salaväijytyksiin, kenraalimme kunnioittavat Itävallan tyrannin alueita ja polttavat belgialaisten veljiemme kaupunkeja. Muuan kummitus, Lafayette, on tullut häpäisemään kansalliskokousta! Onko sitä enää olemassakaan nykyisessä alennustilassaan, uhattuna ja solvaistuna? Sellaiset hyökkäykset herättävät lopulta kansan, ja te riennätte apuun. Kansan nukuttajat koettavat viekoitella teitä; kavahtakaa heidän hyväilyjään, karttakaa heidän pöytiään, joiden ääressä juodaan maltillisuutta ja velvollisuuden unohdusta! Kätkekää epäluulo sydämiinne, sillä kohtalon hetki tulee pian!
— Isänmaan alttari on pystytetty! Sallitteko tealhaisten epäjumalienasettua itsenne ja vapauden väliin anastamaan palvonnan, joka on sille kuuluva? Vannokaamme vala vain isänmaalle luonnon kuninkaan kuolemattomien käsien välissä. Kaikki muistuttaa meille Mars-kentällä vihollistemme valapattoisuutta. Emme voi astua siellä askeltakaan liikkumatta kohdalla, joka on kastunut heidän vuodattamastaan viattomasta verestä! Puhdistakaa se maaperä, kostakaa se veri älkääkä poistuko siltä alueelta ennenkuin olette varmentaneet isänmaan turvallisuuden!»
Vaikeata olisi ollut ilmaista ajatuksiaan jyrkemmin. Milloinkaan ei ole murhan neuvoa annettu selvemmin sanoin, milloinkaan ei ole veristä kostoa saarnattu kirkkaammalla ja vaativammalla äänellä.
Ja huomatkaa tarkoin, että juuri Robespierre, varovainen kansanjohtaja, pitkäpiimäinen puhuja, sanoo imelällä äänellään kolmenyhdeksättä departementin edustajille: »Uskokaa minua, hyvät ystävät, kuningas on tapettava!»
Tuilerieissa pelättiin kauheasti. Varsinkin kuningas pelkäsi. Koko hovi piti varmana asiana, että kesäkuun 20 päivän tarkoituksena oli kuninkaan murhaaminen ja että tämän rikoksen epäonnistuminen oli johtunut yksinomaan kuninkaan rohkeudesta, jolla hän oli tehonnut murhaajiin.
Näissä arveluissa oli jonkun verran tottakin.
Kaikki ne hovilaiset, jotka yhä ympäröivät näitä kuninkaaksi ja kuningattareksi nimitettyjä kuolemaantuomittuja, päättelivätkin, että mikä oli rauennut kesäkuun 20 päivänä, toteutettaisiin heinäkuun 14:ntenä.
Niin varmoja oltiin tästä asiasta, että kuningasta rukoiltiin pitämään yllänsä rautapaitaa, jotta ensimmäisen puukoniskun tai ensimmäisen ammuksen kilpistyessä siihen hänen ystävänsä ehtisivät hänen avukseen.
Ah, kuningattarella ei ollut enää Andréeta apunaan, kuten edellisellä kerralla hänen yöllisessä seikkailussaan, jotta tämä lähtisi sydänyöllä koettamaan vapisevin käsin silkkihaarniskan kestävyyttä jossakin Tuileriein palatsin yksinäisessä sopessa, kuten hän oli tehnyt Versaillesissa.
Onneksi oli talletettu se rautapaita, jota kuningas oli ennen Pariisin-matkaansa koettanut yllensä kuningattaren mieliksi ja jota hän sitten ei ollutkaan pitänyt päällänsä.
Mutta kuningasta vartioitiin niin tarkoin, ettei tullut ainoatakaan sopivaa hetkeä, jolloin se olisi voitu pukea hänen yllensä toistamiseen ja korjata sen mahdolliset virheellisyydet. Rouva Campan oli pitänyt sitä pukunsa alla kolme päivää.
Sitten eräänä aamuna, kun hän oli kuningattaren huoneessa kuningattaren ollessa vielä makuulla, kuningas astui huoneeseen, riisui nopeasti nuttunsa ja pani yllensä rintasuojuksen. Rouva Campan sulki sillaikaa ovet.
Kun rautapaitaa oli koetettu, vei kuningas rouva Campanin syrjään ja kuiskasi:
»Kuningattaren mieliksi teen, kuten nyt olen tehnyt. Ei minua murhata, Campan, olkaa huoleti. Suunnitelma on muutettu, ja minä saan odottaa toisenlaista kuolintapaa. Kuinka tahansa, tulkaa luokseni, kun pääsette kuningattaren luota. Minulla on teille jotakin sanottavaa.»
Kuningas lähti.
Kuningatar oli nähnyt tämän syrjässä tapahtuneen keskustelun kuulematta siitä sanaakaan. Hän silmäili kuningasta huolestunein katsein, ja kun ovi oli sulkeutunut, kysyi hän:
»Campan, mitä kuningas sanoi teille?»
Rouva Campan polvistui itkien kuningattaren vuoteen ääreen. Kuningatar ojensi hänelle molemmat kätensä, ja kamarirouva toisti ääneen, mitä kuningas oli kuiskannut.
Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.
»Niin», virkkoi hän, »se on kuninkaan mielipide, ja minä alan päästä samalle kannalle. Kuningas väittää, että kaikki, mitä tapahtuu Ranskassa, jäljittelee sitä, mitä Englannissa tapahtui menneellä vuosisadalla. Hän lukee herkeämättä onnettoman Kaarlen historiaa osatakseen menetellä toisin ja paremmin kuin Englannin kuningas… Niin, niin, minä pelkään, että kuningas joutuu tuomioistuimen eteen, hyvä Campan! Mutta minä olen muukalainen ja minut murhataan. Voi, kuinka käy silloin poloisten lasteni?»
— Kuningatar ei jaksanut enempää: voimat pettivät. Hän puhkesi nyyhkytyksiin.
Rouva Campan nousi ja riensi valmistamaan lasillisen sokerivettä ja eetteriä. Mutta kuningatar keskeytti hänen puuhailunsa kädenliikkeellä.
»Hermokivut, poloinen Campan», sanoi hän, »ovat onnellisten naisten sairauksia, mutta kaikki maailman lääkkeet eivät tehoa sielun sairauksiin. Siitä lähtien kun onnettomuuteni alkoivat, en ole tuntenut enää ruumista olevankaan, olen tuntenut vain kohtaloni. Älkää puhuko tästä mitään kuninkaalle. Menkää nyt hänen luoksensa.»
Rouva Campan epäröi lähteä.
»No, mikä teidän on?» kysyi kuningatar.
»Voi, madame», huudahti rouva Campan, »tahdon sanoa teille, että olen valmistanut teidän majesteetillenne liivit samaan malliin kuin on kuninkaan rautapaita. Rukoilen polvillani teidän majesteettianne panemaan ne yllenne.»
»Kiitos, rakas Campan», sanoi Marie-Antoinette.
»Ah, teidän majesteettinne suostuu siis?» huudahti kamarirouva kovin iloisena.
»Otan sen vastaan kiitokseksi uhrautuvasta alttiudestanne, mutta varon pukemasta sitä ylleni.»
Sitten hän tarttui rouva Campanin käteen ja kuiskasi:
»Olen liian onnellinen, jos minut murhataan. Hyvä Jumala, murhaajat tekevät minulle enemmän kuin sinä antaessasi minulle elämän! He vapauttavat minut!… Mene, Campan, mene!»
Rouva Campan lähti. Oli jo aikakin, sillä hän oli läkähtymäisillään.
Käytävässä hän tapasi kuninkaan, joka oli tulossa häntä vastaan.Nähdessään hänet kuningas pysähtyi ja ojensi hänelle kätensä. RouvaCampan tarttui kuninkaalliseen käteen ja aikoi suudella sitä, muttakuningas veti hänet lähelleen ja suuteli häntä molemmille poskille.
Ennenkuin kamarirouva ehti tointua kummastuksestaan, sanoi kuningas:
»Tulkaa!»
Kuningas meni edellä, pysähtyi vasta sisäkäytävässä, joka yhdisti hänen huoneensa kruununprinssin huoneeseen, tapaili kädellään jotakin pontta ja aukaisi kaapin, joka oli oivallisesti piilotettu seinään siten, että oven reunat peittyivät ruskeihin juoviin, jotka olivat maalattujen seinäkivien liittymäkohtina.
Se oli samainen rautakaappi, jonka hän oli kovertanut ja sulkenutGamainin avulla.
Kaapissa oli kookas salkku, täynnä papereita, ja eräällä hyllylaudalla muutama tuhat louisdoreja.
»Kas tässä, Campan», sanoi kuningas, »ottakaa tämä salkku ja viekää se huoneeseenne».
Rouva Campan koetti nostaa salkkua, mutta se oli liian painava.
»Sire», sanoi hän, »en jaksa».
»Odottakaa, odottakaa», kehoitti kuningas.
Ja suljettuaan kaapin, joka oven kiinni painuttua hävisi jälleen näkymättömiin, hän otti salkun ja kantoi sen rouva Campanin huoneeseen saakka.
»Kas niin», virkahti hän pyyhkien hikeä otsaltaan.
»Sire, mitä minä teen tälle salkulle?» kysyi rouva Campan.
»Kuningatar sanoo sen teille samalla kun hän selostaa, mitä salkussa on.»
Ja kuningas poistui.
Jottei salkkua kukaan näkisi, työnsi rouva Campan sen suurella vaivalla vuoteensa patjojen väliin. Sitten hän palasi kuningattaren luokse.
»Madame», sanoi hän, »huoneessani on salkku, jonka kuningas toi sinne. Hän mainitsi minulle, että teidän majesteettinne ilmoittaisi, mitä siinä salkussa on ja mitä minun pitää sille tehdä.»
Kuningatar laski kätensä vastausta odottelevan kamarirouvan kädelle ja sanoi:
»Campan, salkussa on papereita, jotka koituvat kuninkaan kuolemaksi, jos, mistä Jumala meitä varjelkoon, häntä vastaan ryhdytään oikeudenkäyntiin. Mutta salkussa on myöskin — ja varmaankin juuri siitä hän haluaa minun puhuvan teille — eräässä neuvoston istunnossa tehty pöytäkirja, johon kuningas on merkinnyt sotaa vastustavan kantansa. Kaikki ministerit ovat sen allekirjoittaneet. Jos nostetaan oikeudenkäynti, on se pöytäkirja hänelle yhtä hyödyllinen kuin muut paperit ovat turmiollisia.»
»Mutta, madame», kysyi kamarirouva kauhistuneena, »mitä siis on tehtävä?»
»Tehkää mitä haluatte, Campan, kunhan vain salkku on turvassa. Te yksin joudutte siitä vastuuseen. Mutta älkää poistuko läheisyydestäni, edes silloinkaan kun ette ole palvelusvuorollanne. Tilanne on nykyään sellainen, että voin tarvita teitä milloin tahansa. Ja koska te, Campan, olette niitä ystäviäni, joihin voi luottaa, haluan pitää teidät alati käden ulottuvilla…»
Heinäkuun 14 päivän juhla koitti.
Se merkitsi vallankumoukselle, ei Ludvig XVI:n murhaa — sitä ei liene kukaan edes ajatellut — vaan Pétionin kuninkaasta saaman voiton juhlimista.
Kuten muistettaneen, oli Pariisin direktorio erottanut Pétionin kesäkuun 20 päivän johdosta. Päätöstä ei voitu panna täytäntöön kuninkaan suostumuksetta. Mutta kansalliskokoukselle osoitettu kuninkaan julistuskirja vahvisti tämän erottamisen.
Heinäkuun 13 päivänä, Bastiljin valtauksen vuosipäivän aattona, kansalliskokous oli omalla valtuudellaan kumonnut erottamispäätöksen.
Heinäkuun 14 päivänä kello yksitoista aamupuolella kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset lapset laskeutuivat isoja portaita ulos. Kolme-neljätuhatta epävarmoihin joukkoihin kuuluvaa miestä oli kuningasperheen saattueena. Kuningas haki turhaan sotamiesten ja kansalliskaartilaisten piirteistä suopeaa ilmettä. Kaikkein uskollisimmatkin käänsivät päänsä toisaalle ja kaihtoivat hänen katsettaan.
Kansan mielialasta ei käynyt erehtyminen. Huudot: »Eläköön Pétion!» kajahtelivat kaikkialla, ja jotta tämä suosionosoitus näyttäisi kestävämmältä kuin hetken hurmiolta, voivat kuningas ja kuningatar lukea ihmisten päähineistä kaksi sanaa, jotka totesivat heidän tappionsa ja vastustajansa voiton, sanat: »Eläköön Pétion!»
Kuningatar oli kalpea, ja häntä puistatti. Mitä hän oli puhunutkin rouva Campanille, oli hän silti varma, että kuninkaan pään menoksi oli punottu jokin salahanke. Hän hätkähti ehtimiseen, sillä hän oli alati näkevinään, että puukkoa pitelevä käsi kohoaisi väkijoukosta, että pistooli ojennettaisiin kuningasta kohti.
Mars-kentän laidalla kuningas astui vaunuista, siirtyi kansalliskokouksen puheenjohtajan vasemmalle puolelle ja käveli hänen seurassaan isänmaan alttarille päin.
Kuningattaren täytyi tällöin erota kuninkaan seurasta ja mennä lapsineen hänelle varattuun aitioon. Hän pysähtyi ja kieltäytyi nousemasta parvekkeelle, ennenkuin näkisi kuninkaan pääsevän perille.
Isänmaan alttarin juurella syntyi tungos, kuten tavallisesti väkijoukon liikehtiessä. Kuningas katosi kuin kurimuksen nielemänä.
Kuningatar parkaisi ja aikoi syöksyä kuninkaan luo. Mutta silloin tämä tuli jälleen näkyviin astuen isänmaan alttarille johtavia portaita.
Niiden tavallisten vertauskuvien joukossa, joita esitetään tällaisissa suurissa juhlissa, Oikeuden, Voiman ja Vapauden rinnalla oli muuan, jonka nähtiin välkkyvän, salaperäisenä ja peloittavana, harsoverhon alla, ja jota kantoi muuan mustapukuinen mies, päässä kypressiseppele.
Tämä hirveä vertauskuva herätti kuningattaren erikoista huomiota. Hän istui kuin paikalleen naulittuna. Nyt hän oli rauhoittunut kuninkaan kohtalosta, nähdessään tämän saapuneen isänmaan alttarin tasokkeelle, eikä voinut irroittaa katsettaan tuosta synkästä ilmiöstä.
Vihdoin hänen onnistui kirvoittaa kahlehdittu kielensä, ja hän sanoi puhumatta kenellekään erikoisesti:
»Kuka tuo mustapukuinen ja kypressin seppelöimä mies on?»
Muuan ääni, joka pani hänet säpsähtämään, vastasi:
»Mestaaja.»
»Mitä hän pitelee kädessään harsokankaan suojassa?»
»Kaarle ensimmäisen mestauskirvestä.»
Kuningatar valahti kalpeaksi ja kääntyi. Hän oli tuntevinaan tuon äänen jo entuudestaan.
Hän ei erehtynytkään. Mies, joka oli puhunut, oli Taverneyn linnan,Sèvresin sillan ja Varennesista paluun mies, sanalla sanoen Cagliostro.
Kuningatar kiljahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin syliin.
Isänmaa on vaarassa
Heinäkuun 22 päivänä kello kuusi aamulla, kahdeksan päivää Mars-kentän juhlan jälkeen, koko Pariisi hätkähti kuullessaan kumean tykinjymähdyksen Pont Neufilta. Arsenaalin tykki vastasi siihen kaikuna. Tunti tunnilta koko pitkän päivän nämä kaameat jyrähdykset toistuivat.
Kansalliskaartin kuusi legionaa kuuden päällikkönsä johdolla oli aamun koittaessa kokoontunut kaupungintaloon. Miehet järjestettiin kahdeksi joukkueeksi, jotka Pariisin ja esikaupunkien kaduilla kuuluttaisivat isänmaan olevan vaarassa.
Danton oli keksinyt tämän hirveän juhlan ja pyytänyt Sergentiä järjestämään ohjelman.
Sergent, keskinkertainen taiteilija kaivertajana, mutta vertaansa vailla näyttämöjen järjestäjänä, jonka vihaa Tuileriessä hänen osakseen tullut solvaus oli yllyttänyt, oli tämän päivän ohjelmaan sovelluttanut sen suurenmoisen koneiston, jonka viimeinen osa esitettiin elokuun 10 päivän jälkeen.
Molemmat kulkueet, joista toisen piti kiertää Pariisin eteläosa ja toisen pohjoisosa, lähtivät kaupungintalolta kello kuusi aamulla.
Ensinnä kulki ratsumiesosasto soittokunta mukanaan. Tätä tilaisuutta varten sepitetty sävel oli synkkä ja kuulosti surumarssilta.
Ratsujoukon perässä kuljetettiin kuutta tykkiä, jotka leveillä kaduilla pantiin vierekkäin riviin, mutta kapeammilla kaduilla kulkivat peräkkäin kaksi tykkiä rinnan.
Sitten tuli ratsain neljä vahtimestaria kantaen neljää viiriä, joista kuhunkin oli piirretty joku seuraavista neljästä sanasta:Vapaus, yhdenvertaisuus, perustuslaki, isänmaa..
Senjälkeen marssi kaksitoista valtuustonjäsentä, vyöhyt yllä ja sapeli kupeella.
Sitten, yksinään kuten Ranska, ratsasti muuan kansalliskaartilainen kantaen isoa kolmivärilippua, johon oli kirjoitettu sanat:Kansalaiset, isänmaa on vaarassa!
Hänen perässään kuljetettiin jälleen kuutta tykkiä samassa järjestyksessä kuin edellisiäkin. Ne vierivät eteenpäin raskaasti kolisten.
Sitten tuli jälleen osasto kansalliskaartilaisia, Ja toinen ratsujoukko päätti kulkueen.
Kaikille toreille, silloille ja katujen kulmiin kulkue pysähtyi.
Rummun pärinä vaati hiljaisuutta. Lippuja liekutettiin ja melun tauottua, kun kymmenentuhatta katselijaa pidätteli hengitystään, luki muuan valtuustonjäsen vakavalla äänellä lakiasäätävän kansalliskokouksen julistuksen ja lisäsi:
»Isänmaa on vaarassa!»
Se oli hirveä huuto ja pani kaikki sydämet värähtämään. Se oli kansan, isänmaan, Ranskan tuskanhuuto. Se oli kuin äiti, joka kuolinvuoteellaan huutaa: »Apuun, lapseni!»
Ja tunti tunnilta jyrähti Pont Neufiltä tykki, ja Arsenaalista vastasi siihen kaikuna toinen jyrähdys.
Kaikille Pariisin isoille toreille — Notre Damen aukio oli keskus — oli pystytetty amfiteatterin tapaisia rakennuksia vapaaehtoisten merkitsemistä varten. Näiden amfiteatterien keskellä oli kahden rummun varassa leveä lauta, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Aina kun amfiteatterin permanto liikahti, voihkaisivat rummut kuin etäisen myrskyn tohahdus.
Amfiteatterin ympärille oli pystytetty telttoja, joiden yllä liehui kolmiväriviirejä ja tammenlehvistä kiedottuja seppeleitä.
Vyöhytkoristeisia virkailijoita istui pöytien ääressä. Sitä mukaa kuin merkitseminen edistyi, antoivat he todistuksen jokaiselle ilmoittautuneelle.
Amfiteatterin sivuilla oli kaksi tykkiä. Kaksoisportaitten juurella soittokunta kajautteli sotamarsseja. Telttoja ympäröi rivi asestettuja kansalaisia.
Se oli sekä suurenmoista että hirveätä. Kaikkialla mielet olivat isänmaallisen hurmion lumoissa. Kaikilla oli kiire päästä ilmoittautumaan. Vartijat eivät kyenneet pidättelemään tunkeilevaa joukkoa, ja yhtenään heidän rivinsä puhkaistiin.
Amfiteatterin portaat — toisia pitkin mentiin sisälle, toisia ulos — eivät riittäneet, niin leveät kuin ne olivatkin. Kukin meni sisälle mistä pääsi, niiden auttamana, jotka jo olivat perillä. Kun ilmoittautuneen nimi oli kirjoitettu, sai hän kuitin ja hypähti maahan ylpeästi huutaen, heiluttaen todistustaan ja laulaenKäy päinsä. Sitten hän kävi suutelemaan tykkejä, kutakin erikseen.
Ranskan kansa kihlautui siinä sen kaksikolmatta vuotta kestävän sodan kanssa, joka ei aikalaisilleen tuottanutkaan vapauden voittoa, mutta merkitsi tulevaisuudelle koko maailman vapautta.
Vapaaehtoisten joukossa oli yli-ikäisiä, jotka innoissaan salasivat ikänsä. Mukana oli niinikään liian nuoria, jotka hurskaina valehtelijoina nousivat varpailleen ja vastasivat iäkseen kuusitoista vuotta, vaikka olivat vain neljäntoista vuoden vanhoja.
Niin tuli Bretagnesta iäkäs La Tour d'Auvergne ja etelästä nuori Viala.
Ne, joita peruuttamattomat velvollisuudet pidättivät lähtemästä, itkivät ja peittivät kasvot käsillään. Onnelliset valitut huusivat heille:
»Mutta laulakaa toki, te toiset! Huutakaa toki: Eläköön kansa!»
Ja äkkiä kajahti ilmoille kauhea huuto: »Eläköön kansa!» Ja tunti tunnilta jyrähti tykki Pont Neufillä, ja Arsenaalista vastasi kaiku.
Mieltenkuohu oli niin voimakas ja väestö sellaisen hurmion lumoissa, että kansalliskokous alkoi jo kauhistua omaa työtänsä.
Se lähetti neljä jäsentään harhailemaan kaupungin kaduille. Heidän tuli kuuluttaa:
»Veljet, isänmaan nimessä, ei kapinaa! Hovi odottaa sitä, jotta kuningas saisi tilaisuuden poistua Pariisista. Hoville ei saa antaa sitä veruketta. Kuninkaan täytyy jäädä joukkoomme!»
Sitten nämä hirveät sanankylväjät lisäsivät kuiskaten: »Hänen pitää saada rangaistuksensa!»
Ja kaikkialla, missä nämä miehet liikkuivat, taputettiin käsiä, ja joukosta kuului supinana, kuten myrskyn tohina metsän puissa, kuiskaus: »Hänen pitää saada rangaistuksensa!»
Ei sanottu, ketä oli rangaistava, mutta jokainen tiesi, ketä kukin halusi rangaista.
Tätä kesti sydänyöhön asti. Siihen saakka tykki jyrähteli, ja joukko liikkui amfiteatterien ympärillä.
Monet ilmoittautuneet jäivät loppuyöksi ulkosalle ja valitsivat ensimmäiseksi leiripaikakseen isänmaan alttarin.
Jokainen tykinlaukaus oli kuulunut Tuileriein sydämeen, kuninkaan huoneeseen, jonne Ludvig XVI, Marie-Antoinette, kuninkaalliset lapset ja prinsessa de Lamballe olivat kokoontuneet.
He eivät eronneet toisistaan koko päivänä, sillä he vaistosivat, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin tämän suuren ja juhlallisen päivän kuluessa. Kuninkaallinen perhe hajaantui vasta kun keskiyön hetki oli lyönyt, kun tykit olivat lakanneet jyrähtelemästä.
Siitä lähtien kun väkijoukko oli esikaupungeissa alkanut liikehtiä, kuningatar ei nukkunut enää alikerroksessa. Ystävät olivat saaneet hänet siirtymään ensimmäisen kerroksen huoneeseen, joka oli kuninkaan ja kruununprinssin huoneistojen välissä.
Koska hän heräsi tavallisesti jo päivän sarastaessa, oli hän kieltänyt sulkemasta ikkunoitten sisäluukkuja ja kaihtimia, jotta unettomuus tuntuisi vähemmän rasittavalta.
Rouva Campan nukkui samassa huoneessa kuin kuningatarkin.
Kerrottakoon tässä, mikä tapaus sai kuningattaren järjestämään niin, että joku kamarirouvista nukkuisi hänen huoneessaan.
Eräänä yönä kun kuningatar oli mennyt makuulle — kello näytti yhtä aamuyöstä — ja rouva Campan seisoi Marie-Antoinetten vuoteen ääressä puhellen hänen kanssaan, kuului käytävästä astuntaa ja sitten melua ikäänkuin kaksi miestä tappelisi.
Rouva Campan aikoi lähteä katsomaan, mitä siellä tapahtui, mutta kuningatar takertui kamarirouvaansa tai oikeammin ystävättäreensä ja sanoi:
»Älkää jättäkö minua, Campan!»
Käytävästä kuului tällöin huuto:
»Älkää pelätkö, madame! Joku roisto halusi surmata teidät, mutta minä sain hänet kiinni.»
Se oli kamaripalvelijan ääni.
»Hyvä Jumala», huudahti kuningatar kohottaen käsivartensa, »minkälaista elämää! Päivisin herjauksia ja öisin salamurhaajia!»
Sitten hän sanoi kamaripalvelijalle:
»Päästäkää se mies ja aukaiskaa hänelle ovi!»
»Mutta, madame…» aloitti rouva Campan.
»Ah, rakas ystävä, jos hänet vangitaan, kantavat jakobiinit häntä huomenna riemukulkueessa!»
Mies vapautettiin. Hän oli kuninkaan vaatevaraston hoitajan palvelija.
Seuraavana päivänä kuningas määräsi, että joku nukkuisi kuningattaren huoneessa, ja Marie-Antoinette oli valinnut Campanin.
Yöllä, sen päivän jälkeen, jolloin isänmaan julistettiin olevan vaarassa, rouva Campan heräsi kello kahden tienoissa. Ikkunaruuduista kumotti kuu kuin yöllinen tuike, kuin ystävällinen liekki. Sen säteet taittuivat kuningattaren vuoteeseen, jonka hursteihin se loi sinertävän kohteen.
Campan kuuli huokauksen. Hän huomasi, ettei kuningatar nukkunut.
»Onko teidän majesteettinne sairas?» kysyi hän puoliääneen.
»Olen alati sairas, Campan», vastasi Marie-Antoinette, »mutta toivon kärsimysteni loppuvan pian».
»Hyvä Jumala, madame!» huudahti kamarirouva. »Ajatteleeko teidän majesteettinne taas jotakin ikävää?»
»En, päinvastoin, Campan.»
Hän ojensi kalpean kätensä, joka kuun loisteessa näytti entistäkin kalpeammalta.
»Kuukauden perästä», sanoi hän alakuloisesti, »tuo kuunsäde näkee meidät vapaina ja kahleettomina».
»Ah», riemuitsi rouva Campan, »olette siis suostunut Lafayetten avuntarjoukseen ja aiotte paeta?»
»Lafayetten avuntarjoukseen? Oh, ei, Luojan kiitos!» vastasi kuningatar, jonka ääni tällöin ilmaisi selvää vastenmielisyyttä. »Ei, mutta kuukauden perästä sukulaiseni, keisari Frans, on Pariisissa.»
»Oletteko siitä ihan varma, majesteetti?» huudahti Campan pelästyneenä.
»Olen», vastasi kuningatar. »Kaikki on päätetty. Itävalta ja Preussi ovat tehneet liiton. Molemmat liittovallat marssivat Pariisia vastaan. Meillä on prinssien ja liittolaisarmeijain marssisuunnitelma ja voimme sanoa tarkalleen: 'Silloin ja silloin pelastajamme ovat Valenciennesissa… tuona päivänä Verdunissa… tuolloin Pariisissa!'»
»Ettekö pelkää…?»
Rouva Campan epäröi jatkaa.
»Että meidät surmataan, niinkö?» täydensi kuningatar hänen lauseensa. »Se on kyllä mahdollista. Mutta mitä sille voi, Campan? Ken ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.»
»Minä päivänä liittolaishallitsijat toivovat olevansa Pariisissa?» kysyi Campan.
»Elokuun viidennentoista ja kahdennenkymmenennen päivän välisenä aikana», vastasi kuningatar.
»Luoja sen suokoon!» kuiskasi kamarirouva.
Onneksi Luoja ei suonut sitä. Tai oikeammin hän kuuli rukouksen ja lähetti Ranskalle avun, jota tämä ei ollut odottanut:Marseljeesin.