Marseljeesi
Sen, mikä rauhoitti kuningatarta, olisi päinvastoin pitänyt kauhistuttaa häntä. Tarkoitamme Braunschweigin herttuan julistusta.
Tämän julistuksen, joka oli sepitetty Tuilerieissä ja sieltä lähetetty heinäkuun alkupäivinä, piti saapua takaisin Pariisiin vasta saman kuun 26 päivänä.
Katsokaamme, mitä tapahtui Strassburgissa jotenkin samaan aikaan kuin hovi Pariisissa sepitti tätä mieletöntä julistusta, jonka seuraamukset näemme hyvin pian.
Strassburg, tämä kenties ranskalaisin kaupunkimme juuri siksi, että se oli ollut itävaltalaisten omaisuutta, tämä Ranskan lujin rintavarustus, näki vihollisen porttiensa edessä.
Puolen vuoden aikana, toisin sanoen siitä alkaen kun sodasta oli ollut puhe, olikin Strassburgiin kerääntynyt pataljoonittain nuoria vapaaehtoisia, joita kaikkia kannusti palava isänmaanrakkaus.
Strassburg, peilaillen ylvään torninsa kuvaa Reinin aaltoihin, jotka erottivat sen vihollisesta, oli sodan, nuoruuden, ilon, nautinnon, tanssiaisten ja katselmusten kiehuva ahjo, missä sodanvälineiden melu sekaantui yhtenään juhlamenojen pauhuun.
Toisesta portista saapuivat kaupunkiin vapaaehtoiset harjoitettaviksija toisesta marssivat miehet, joita pidettiin taistelukelpoisina.Ystävät tapasivat siellä toisensa, syleilivät ja sanoivat hyvästi.Siskot itkivät, äidit rukoilivat ja isät sanoivat: »Menkää ja kuolkaaRanskan puolesta!»
Kaikki tämä tapahtui kirkonkellojen kumistessa ja tykkien jyskyessä, niiden kahden metalliäänen kaikuessa, joista toinen vetoo Jumalan sääliin, toinen Jumalan vanhurskauteen.
Eräässä tällaisessa lähtötilaisuudessa, joka oli tavallista juhlallisempi, koska lähtevien lukumäärä oli tavallista suurempi, Strassburgin pormestari, kunnianarvoisa ja verraton isänmaanystävä Dietrich, kutsui urheat nuorukaiset luoksensa veljelliseen juhlaan varusväen upseerien kanssa.
Pormestarin molemmat tyttäret ynnä kaksi- tai viisitoista näiden ystävätärtä, vaaleita, ylhäisiä elsassittaria kaikki, joita olisi voinut pitää kultakutrisina keijukaisina, olivat siellä mukana, ehkei juhlan emäntinä, niin ainakin sen ihastuttavana kukkavihkona, sen kaunistuksena ja tuoksuna.
Vieraitten joukossa oli muuan nuori Franche-Comtén aatelismies Rouget de Lisle, Dietrichin talon ja perheen ystävä. — Tämän kuvauksen sepittäjä on tuntenut hänet vanhuksena ja kuullut hänen itsensä kertovan sen ylevän sotakukan syntytarinan, jonka teriön aukenemiseen lukija nyt Saa tutustua. — Rouget de Lisle oli silloin kaksikymmenvuotias ja kuului upseerina Strassburgin varusväkeen.
Hän oli runoilija ja musiikkimies. Hänen pianonsa oli niitä soittokoneita, joiden ääni kajahteli silloisessa valtavassa konsertissa, ja hänen äänensä raikui voimakkainten ja intomielisinten joukossa.
Milloinkaan ei ole ranskalaisempaa, kansallisempaa juhlaa lämmittänyt näin heloittava kesäkuun aurinko.
Kukaan ei puhunut itsestään, kaikki puhuivat Ranskasta.
Kuolema oli mukana, kuten antiikin juhlissa, mutta kaunis, hymyilevä kuolema, jonka käsissä ei nähty kammottavaa viikatetta eikä synkkää tuntilasia, vaan joka piteli toisessa kädessä miekkaa, toisessa palmunlehvää.
Mietittiin, mitä laulettaisiin. VanhaKäy päinsä!oli vihan ja kansalaissodan laulu. Nyt tarvittiin veljellistä, isänmaallista huutoa, joka samalla vaikuttaisi uhkana muukalaisille.
Kenestä tulisi se uusi Tyrtaios, joka tykinsavun keskellä ja luotituiskun vingahtelussa sinkoisi vihollista vastaan Ranskan hymnin?
Tähän kysymykseen haaveellinen, rakastunut, isänmaallinen Rouget deLisle vastasi:
»Minä teen sen!»
Ja hän poistui salista.
Puolessa tunnissa, ennenkuin kunnolleen huomattiinkaan hänen poissaoloaan, kaikki oli valmista, sanat ja sävel. Se oli eheä taideteos, kuten jumalankuva, joka on valmistunut taiteilijan muotissa.
Rouget de Lisle astui saliin, tukka epäjärjestyksessä ja otsa hiessä, rinnan huohottaessa taistelun jälkeen, jonka hän oli käynyt kahden taivaallisen sisaren, soiton ja runouden jumalattaren, kanssa.
»Kuunnelkaa», sanoi hän, »kuunnelkaa kaikki!»
Hän oli varma runonhengettärestään, tuo ylväs nuorukainen.
Hänen äänensä kuullessaan kaikki kääntyivät katsomaan, toiset pidellen lasia kädessään, toiset puristaen naapurin värisevää kättä omassaan.
Rouget de Lisle aloitti:
Lapset synnyinmaan, marssikaamme, päivä koittanut on kunnian! Hirmuvaltojen vaaraks maamme hurmelippuin näätte liehuvan. Vainioilta huudot jo vainon tänne raikuu raivoisat. Meiltä tappaa tahtovat isät, äidit, puolison kainon. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Tämä ensimmäinen säkeistö värähdytti kuin sähköisku koko kuulijakuntaa. Kuului haltioituneita huudahduksia, mutta toiset, jotka innoissaan halusivat kuulla jatkon, huusivat:
»Hiljaa, hiljaa, kuunnelkaa!»
Rouget de Lisle jatkoi, äänessä syvän närkästyksen sävy:
Miksi syöksevät lauman kurjan tänne petturit ja kuninkaat? Mikä nostatti vimman hurjan, meitä vastahan eri maat? Roistontyötä hautovat meille, kauan suunniteltuaan, kansa Ranskan maineikkaan jotta oisi orjia heille. Aseihin ryhtykää!…
Tällä kertaa Rouget de Lisien ei tarvinnut kehoittaa kuoroa avukseen.Täysin rinnoin kaikki yhtyivät jakamaan:
Riveihin yhtykää!Eespäin, eespäin!Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Yhä kasvavan innostuksen kannustamana hän jatkoi:
Kumma ilmiö: vieras saisi meille säätää hirmulakejaan, joukot palkatut valloittaisi, murskais, raastais, rosvois Ranskanmaan! Kaikki nuoret, urheat meidän miehet kaataako se vois? Meillekö he saastan tois — Luoja voittaa sallisi heidän!
Sadat huohottavat rinnat odottivat loppukertoa, ja ennenkuin säkeistö oli laulettu loppuun, huudettiin kuorossa:
»Ei, ei, ei!»
Ja sitten, paisuen kuin tulvavesi kajahti haltioituneen kuoron laulu:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!Eespäin, eespäin!Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Nyt oli kuulijakunta sellaisen hurmion vallassa, että Rouget de Lisien täytyi vaatia hiljaisuutta voidakseen laulaa neljännen säkeistön.
Häntä kuunneltiin kuumeisin mielin. Närkästynyt ääni muuttui uhkaavaksi:
Vaviskaa, te tyrannit, sillä koston päivä vihdoin valkenee. Ylvään aattehen pettäjillä kauhu on, kun kansa rankaisee. Silloin taistotanteret kastuu hurmehesta meidänkin, mutta aina hurjemmin teitä vastaan uusia astuu.
»Niin, niin!» huusivat kaikki.
Ja isät työnsivät esille poikansa, jotka jo pystyivät kävelemään, ja äidit kohottivat sylissään pienokaisia.
Rouget de Lisle huomasi silloin, että hän oli unohtanut sepittää erään säkeistön: lasten laulun, lennokkaan säkeistön, joka kuvaisi kypsyvää satoa, tuleentuvaa viljaa. Ja toisten vieraitten rajusti laulaessa hirveää loppukertoa hän painoi pään käsiinsä ja huutojen, melun, ja ylistyssanojen raikuessa ympärillään tekaisi seuraavat sanat:
Kerran meidänkin joutuu hetki jatkaaksemme työtä vanhempain. Uljas olkohon silloin retki sankarien tietä noudattain. Kenkään meist' ei henkeä säästä puolest' armaan synnyinmaan, käsistämme milloinkaan emme vimman kostoa päästä.
Ja äitien tukahtuvien nyyhkytysten ja isien haltioituneitten huutojen seasta kuului lasten kirkkaana kuorona:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!Eespäin, eespäin!Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Mutta», huomautti muuan vieraista, »eikö ole anteeksiantoa niille, jotka ovat vain erehtyneet?»
»Odottakaa, odottakaa!» vastasi Rouget de Lisle. »Saatte nähdä, ettei sydämeni ansaitse sellaista moitetta.»
Ja liikutuksen paisuttamalla äänellä hän lauloi sen Pyhän säejakson, jossa Ranskan henki esiintyy täyteläisempänä, inhimillisenä, suurena, jalona, vihassaankin syvää sääliä uhkuvana:
Ranskalaiset, se muistakaatte:Iskekää tai sikseen jättäkää!Uhriparkoja säästää saatte,jos niit' erehdykset hämmentää.
Suosionosoitukset keskeyttivät laulajan.
»Niin, niin», huudettiin kaikilta tahoilta, »sääliä, armoa eksyneille veljille, orjuutetuille veljille, joita ruoskin ja pistimin ajetaan meitä vastaani.»
»Niin», myönsi Rouget de Lisle, »sääliä ja armoa heille».
Mutta vieraat kaikki ja halvat rikoskumppanit Bouillén saakoot piston sydämeen: heitä vastaan meillä on kalvat!
»Juuri niini» huudettiin. »Heitä vastaan!»
Eespäin, eespäin!Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Ja nyt kaikki polvillenne!» komensi Rouget de Lisle.
Kaikki tottelivat. Rouget de Lisle yksin jäi seisomaan. Hän nosti toisen jalkansa tuolille kuin vapauden temppelin ensimmäiselle porraskivelle ja kohottaen molemmat kätensä lauloi viimeisen säkeistön, joka oli kuin rukous Ranskan pyhälle hengettärelle:
Pyhä rakkaus synnyinmaamme, nouse, nostata kättä kostavaa! Vapaus, vapaus varjelkaamme, on sun alttaris armas isänmaa! Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan, vainolaiset nähköhöt vaan maamme juhlan ja maineemme koiton.
»Eespäin, eespäin, Ranska on pelastettu!» huudahti muuan ääni.
Ja yksin äänin viritettiin despotismin kuolinlauluna ja vapauden ylistyshymninä kertosäe:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!Eespäin, eespäin!Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Laulua seurasi hullu, huumaava, mieletön riemu. Vieraat heittäytyivät toistensa syliin. Nuoret tytöt riistivät kukat rinnastaan, seppeleet päästänsä ja siroittivat ne runoilijan jalkoihin.
Kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin, kun runoilija kertoi tästä suuresta päivästä minulle, nuorukaiselle, joka vuonna 1830 kuulin ensimmäisen kerran kansan mahtavan äänen laulavan tätä pyhää hymniä, säteili runoilijan otsalla vielä vuoden 1792 kultainen hohde.
Ja se oli oikein!
Mistä johtuu, että minäkin olen syvästi liikutettu kirjoittaessani sen viimeisiä säkeitä? Mistä johtuu, että oikean käteni kirjoittaessa vapisten lasten kuoron sanoja, rukousta Ranskan pyhälle hengettärelle, vasen käteni pyyhkäisee kyyneleen, joka on vierähtämäisillään paperille?
Se johtuu siitä, että pyhämarseljeesiei ole ainoastaan sotahuuto, vaan myöskin veljeyden ilmaus; siinä Ranska ojentaa mahtavan valtiaskätensä kaikille kansoille, ja aina vastakin se on kuolevan vapauden viimeinen huokaus ja koittavan vapauden ensimmäinen huuto.
Mutta kuinka tämä Strassburgissa sepitetty jaReinin lauluksiristitty hymni äkkiä kajahti Ranskan sydämessämarseljeesina?
Lukija saa heti kuulla selityksen.
Barbarouxin viisisataa marseillelaista
Ikäänkuin tukemaan päätöstä, joka julisti isänmaan olevan vaarassa, saapui heinäkuun 28 päivänä Pariisiin Koblenzin julistus.
Kuten sanottu, se oli mieletön teko, uhkaus ja siis myöskin solvaus.
Braunschweigin herttua, joka oli järkevä mies, piti julistusta typeränä, mutta hänen käskijöinään olivat liittovaltojen hallitsijat. Nämä taas pitivät Ranskan kuninkaan sepittämää julistusta täysin valmiina ja työnsivät sen kenraalilleen.
Julistuksen mukaan jokainen ranskalainen oli syyllinen.. Kaikki kaupungit ja kylät oli hävitettävä tai poltettava. Pariisista, tästä uudesta Jerusalemista, joka oli tuomittu ohdakkeita ja okaita kasvamaan, ei jätettäisi kiveä kiven päälle.
Sellaista uhkasi tämä julistus, joka oli päivätty 26:ntena ja saapuiPariisiin 28:ntena.
Kotkako sen oli kynsissään kiidättänyt, koska se oli taivaltanut yli kahdeksansataa kilometriä puolessatoista vuorokaudessa?
Voi helposti käsittää, minkälaisen räjähdyksen moinen paperi aiheutti. Tuntui kuin kipuna olisi singonnut ruutitynnyriin. Kaikkien sydän jyskytti, kaikki suuttuivat ja valmistautuivat taisteluun.
Valitkaamme näistä ihmisistä joku mies, näistä tyypeistä joku. Miehen jo tunnemmekin: Barbarouxin. Kuvatkaamme nyt tyyppi.
Kuten muistettaneen, Barbaroux kirjoitti heinäkuun alkupäivinä Rebecquille Marseilleen: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
Minkälainen oli mies, joka voi kirjoittaa näin, ja minkälainen vaikutus hänellä oli maanmiehiinsä?
Hän vaikutti nuoruudellaan, kauneudellaan ja isänmaallisella mielialallaan.
Tämä mies, Charles Barbaroux, miellyttävä, kaunispiirteinen nuorukainen, häiritsi rouva Rolandin sydämenrauhaa ja pani Charlotte Cordayn haaveksimaan vielä mestauslavallakin.
Rouva Roland oli aluksi epäillyt häntä. Miksi? Barbaroux oli liian kaunis.
Sen moitteen voi lausua kahdesta vallankumousmiehestä, joiden päät,niin kauniita kuin olivatkin, roikkuivat pyövelin kädessä, toisenBordeauxissa ja toisen neljäätoista kuukautta myöhemmin Pariisissa.Edellinen oli Barbaroux, jälkimäinen Hérault de Séchelles.
Kuunnelkaamme, mitä rouva Roland sanoi heistä.
»Barbaroux on huikenteleva luonne. Palvonta, jota kevytmieliset naiset tuhlaavat hänelle, vahingoittaa hänen vakavia tunteitaan. Katsellessani noita kahta nuorta, kaunista miestä, Barbarouxia ja Hérault de Séchellesiâ, jotka ovat liian humaltuneita omasta tenhovoimastaan, en malta olla ajattelematta, että he rakastavat itseään liiaksi voidakseen rakastaa kyllin isänmaataan.»
Siinä tämä ankara arvostelija kuitenkin erehtyi.
Isänmaa oli Barbarouxin, ellei ainoa, niin ensimmäinen lemmitty. Sitä hän ainakin rakasti syvimmin, koska myös kuoli sen puolesta.
Barbaroux oli vasta tuskin viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän oli syntynyt Marseillessa. Hänen sukunsa oli niitä pelottomia merimiehiä, jotka ovat tehneet kaupankäynnin runoudeksi. Muodoiltaan sulavana ja sirona, piirteiltään aito kreikkalaisena hän näytti suoraan polveutuvan niistä fokialaisista, jotka aikoinaan siirsivät jumalansa Permessoksen rannoilta Rhônen laaksoon.
Jo nuorena hän oli harjoitellut kaunopuheisuuden suurta taitoa, jota etelän asukkaat osaavat käyttää sekä aseena että koreutena, ja sitten viljellyt runoutta, sitä Parnassoksen kukkaa, jonka Marseillen perustajat toivat mukanaan Korintin lahdesta Leijonan poukamaan. Hän oli syventynyt myöskin fysiikkaan ja ollut kirjeenvaihdossa Saussuren ja Maratin kanssa.
Hänen nähtiin äkkiä työntyvän esille kotikaupunkinsa mellakan aikana Mirabeaun vaalin jälkeen. Silloin hänet nimitettiin Marseillen valtuuston sihteeriksi.
Myöhemmin syntyi Arlesissa levottomuuksia, joiden keskelle ilmestyiBarbarouxin kaunis olemus kuin aseistettu Antinous.
Pariisi kutsui häntä. Tämä valtava polttouuni tarvitsi hyvänhajuista oksaa, suunnaton sulatto puhdasta metallia.
Hänet lähetettiin sinne selostamaan Avignonin mellakoita. Hän ei kuulunut oikeastaan mihinkään puolueeseen. Hänen sydämensä oli kuin oikeus, se ei tuntenut rakkautta eikä vihaa. Hän lausui yksinkertaisen ja hirveän totuuden sellaisena kuin se oli, ja sitä lausuessaan hän näytti yhtä suurelta kuin totuus itse.
Gironde oli vastikään päässyt valtaan. Girondelaiset erosivat muista puolueista siinä — mikä sitten heidät tuhosikin — että he olivat oikeastaan taiteilijoita. He rakastivat kaikkea kaunista ja ojensivat Barbarouxille lämpöisen ja vilpittömän kätensä. Ja sitten ylpeinä tästä kauniista alokkaasta he opastivat marseillelaisen rouva Rolandin luokse.
On jo mainittu, mitä rouva Roland oli ajatellut Barbarouxista nähdessään hänet ensimmäistä kertaa.
Rouva Rolandia oli erikoisesti ihmetyttänyt, että sen melko pitkän ajan kuluessa, jonka hänen miehensä oli ollut kirjeenvaihdossa Barbarouxin kanssa, nuorukaisen kirjeet olivat saapuneet säännöllisesti ja että ne olivat aina älykkäästi ja tarkasti sommiteltuja.
Hän ei ollut kysellyt vakavan kirjoittajan ikää eikä ulkomuotoa. Hän kuvitteli Barbarouxia nelikymmenvuotiaaksi mieheksi, jonka päälaki oli käynyt kaljuksi paljosta ajattelusta ja otsa kurttuiseksi yövalvonnasta.
Kohdatessaan sitten tämän näin kuvittelemansa miehen hän näkikin kauniin nuorukaisen, viidenkolmatta ikäisen, iloisen, huikentelevaisen naurajan, joka armasteli naisia, sillä koko se lahjakas, hehkuva sukupolvi, joka kukoisti vuonna 92 ja päätti päivänsä vuonna 93, rakasti naisia.
Tässä päässä, joka näytti lapsekkaalta ja jota rouva Roland piti liian kauniina, syntyi kai ensiksi elokuun 10 päivän aate.
Ilmassa oli ukkosta. Vihuripilvet kiitivät pohjasta etelään, lännestä itään. Barbaroux suuntasi niiden kulun ja keskitti ne Tuileriein palatsin liuskakivikaton yläpuolelle.
Kun kukaan ei vielä ajatellut selvää suunnitelmaa, kirjoitti hänRebecquille: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
Ah, Ranskan todellinen kuningas oli tämä vallankumouksen kuningas, joka kirjoitti, että hänelle lähetettäisiin viisisataa kuolemaan pystyvää miestä, ja joka sai ne yhtä yksinkertaisesti kuin oli pyytänytkin.
Rebecqui oli itse valinnut ne Avignonin ranskalaispuolueen alokkaista. He olivat tapelleet kaksi vuotta ja vihanneet kymmenen sukupolven aikana. He olivat taistelleet Toulousessa, Nimesissä, Arlesissa ja tottuneet vereen; väsymyksestä ja rasituksista heidän mielestään ei kannattanut puhuakaan.
Sovittuna päivänä he aloittivat tämän runsaasti yhdeksänsataa kilometriä pitkän taipaleen ikäänkuin edessä olisi ollut vain päivän matka.
Miksikä ei? He olivat karaistuneita merimiehiä, vankkoja maalaisia, joiden kasvot Afrikan sirokko ja Ventoux-vuorten mistral olivat ahavoittaneet, joiden kädet olivat tervan mustaamat ja työn kovettamat.
Kaikkialla matkan varrella heitä sanottiinroistolaumaksi.
Pysähtyessään Orgonin lähelle he saivat sanat ja sävelen Rouget deLislen hymniin, jota silloin vielä sanottiinReinin lauluksi.Barbaroux itse oli lähettänyt heille tämän matkaevään, jotta taivaltuntuisi heistä lyhyemmältä.
Muuan miehistä sai selvän sävelestä ja oppi sanat. Ja sitten kaikki yksin äänin toistamaan tätä hirveää hymniä, josta tuli paljon hirveämpi kuin Rouget de Lisle itse oli uneksinutkaan.
Marseillelaisten suussa tämä laulu muutti sävyä, kuten sanojen korostuskin kävi toisenlaiseksi.
Se ei ollut enää veljeyden laulu, vaan tuomion ja kuoleman laulu — se olimarseljeesi, se kumajava hymni, joka pani meidät kauhusta värisemään, kun vielä olimme äitimme sylissä.
Tämä pieni marseillelaisjoukko säikytti koko Ranskan, kun se kaupunkien ja kylien läpi marssiessaan palavalla innolla lauloi tätä uutta, tuntematonta laulua.
Saatuaan kuulla, että he olivat Montreaussa, Barbaroux riensi Santerren luokse. Tämä lupasi lähteä heitä vastaan Charentoniin neljänkymmenentuhannen miehen kanssa.
Mitä Barbaroux aikoi tehdä Santerren neljälläkymmenellätuhannella miehellä ja viidelläsadalla marseillelaisella?
Hän aikoi panna marseillelaiset etujoukoksi, vallata yhdellä iskulla kaupungintalon ja kansalliskokouksen, vallata sitten Tuileriein palatsin, kuten heinäkuun 14 päivänä 1789 oli vallattu Bastilji, ja julistaa tämän firenzeläisen palatsin raunioilla Ranskan tasavallaksi.
Barbaroux ja Rebecqui riensivät Charentoniin odottamaan Santerrea ja hänen neljääkymmentätuhatta esikaupunkilaistaan. Mutta Santerre saapui vain kahdensadan miehen kanssa!
Ehkei hän halunnut suoda marseillelaisille, joita siihen aikaan vielä pidettiin muukalaisina, liian yllättävää kunniaa.
Tuo pieni joukko, jonka miehillä oli palavat silmät, ruskettunut hipiä ja kimakka puheenparsi, marssi koko kaupungin halki, kuninkaan puutarhasta Champs-Elyséesille, marseljeesia laulaen. Miksi nimittäisimme laulua toisin kuin sitä jo nyt nimitettiin?
Marseillelaiset leiriytyivät Champs-Elyséesille, missä seuraavana päivänä piti vietettämän juhla heidän kunniakseen.
Juhla vietettiin todella. Mutta Champs-Elyséesin ja Tournant-sillan välille, muutaman askeleen päähän juhlapaikasta, oli sijoitettu Filles-Saint-Thomasin piirin krenatööripataljoonat. Ne olivat kuninkaallisen kaartin väkeä, ja hovi oli komentanut ne paikalle suojamuuriksi uusien tulokkaitten ja palatsin väliin.
Marseillelaiset ja Filles-Saint-Thomasin krenatöörit vainusivat toisissaan vihollisen. Ensin vaihdettiin herjasanoja, sitten käytiin käsirysyyn. Kun ensimmäinen veri vuoti, huusivat marseillelaiset: »Aseihin!» syöksyivät yhteenpannuille kivääreilleen ja ryhtyivät pistinhyökkäykseen.
Pariisin krenatöörit eivät kestäneet tätä hyökkäystä. Onneksi heidän takanaan olivat Tuileriet ja ristikkoportit. Tournant-silta suojasi heidän pakoaan ja silta nostettiin vihollisen nenän edessä.
Pakolaiset saivat turvan kuninkaan huoneistosta. Kuningattaren kerrotaan omin käsin hoitaneen erästä haavoittunutta.
Liittolaisia, marseillelaisia, bretagnelaisia ja dauphinélaisia, oli viisituhatta. Nämä viisituhatta olivat voima, jollei miesluvultaan, niin ainakin vakaumukseltaan. Heitä kannusti vallankumouksen henki.
Heinäkuun 17 päivänä he olivat lähettäneet kansalliskokoukselle kirjelmän.
»Te olette julistaneet isänmaan olevan vaarassa, mutta ettekö itse pane sitä vaaraan vilkastuttamalla petturien rankaisemista? Vainotkaa Lafayettea,lakkauttakaa toimeenpanovalta, erottakaa departementtien direktoriot ja uudistakaa tuomiovalta.»
Elokuun 3 päivänä Pétion itse esitti saman vaatimuksen. Jäätävällä äänellään Pétion vetosi kommuunin nimessä aseelliseen voimaan.
Hänen kintereillään oli tosin kaksi verikoiraa, jotka purivat häntä jalkaan: Danton ja Sergent.
»Kommuuni», sanoi Pétion, »syyttäätoimeenpanovaltaa. Jos mieli parantaa Ranskan kärsimykset, täytyy viivyttelemättä käydä käsiksi niiden aiheuttajaan. Olisimme halunneet vaatia Ludvig XVI:n väliaikaista erottamista, mutta perustuslaki kieltää sen. Koska hän alituisesti vetoo perustuslakiin, vedotkaamme mekin siihen jaerottakaamme hänet.»
Olisi voinut sanoa, että Pariisin kuningas siinä syytti Ranskan kuningasta, että kaupungintalon kuningas julisti sodan Tuileriein kuninkaalle!
Kansalliskokous kavahti puuttumasta niihin hirveihin toimenpiteihin, joita sille tyrkytettiin.
Erottamisasia lykättiin elokuun 9 päivän istuntoon. Elokuun 8 päivänä kansalliskokous selitti, ettei ollut aihetta nostaa syytettä Lafayettea vastaan. Näin kansalliskokous peräytyi yhä.
Mitä se siis päättäisikään seuraavana päivänä erottamiskysymyksestä?Aikoiko se ryhtyä vastustamaan kansan tahtoa?
Varokoon! Eikö se siis tiennyt, se houkkio, mitä tapahtui?
Elokuun 3 päivänä — samana päivänä, jolloin Pétion esitti erottamisvaatimuksensa — Saint-Marceaun esikaupunkilaiset, väsyneinä kuolemaan nälkään tässä taistelussa, joka ei ollut rauhaa eikä sotaa, lähettivät Quinze-Vingtsin piiriin edustajansa, jotka kysyivät Saint-Antoinen veljiltä:
»Jos me marssimme Tuilerieihin, lähdettekö mukaamme?»
»Lähdemme», vastattiin.
Elokuun 4 päivänä kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin kapinallisten julistuksen.
Elokuun 5 päivänä kommuuni kieltäytyi julkaisemasta sitä päätöstä.
Ei siis riittänyt, että Pariisin kuningas oli julistanut sodan Ranskan kuninkaalle. Kommuunikin ryhtyi vastustamaan kansalliskokousta.
Kaikki nämä huhut kapinaliikettä vastustelevista toimenpiteistä ehtivät marseillelaisten korviin. Heillä oli aseita, mutta ei panoksia. He pyysivät äänekkäästi panoksia. Heille ei annettu niitä.
Elokuun 4 päivän illalla, tunti senjälkeen kun levisi tieto, että kansalliskokous oli hylännyt Mauconseil-piirin kapinajulistuksen, kaksi nuorta marseillelaista lähti kaupungintalolle.
Pormestarin virkahuoneessa oli enää vain kaksi toimihenkilöä: Sergent,Dantonin mies, ja Panis, Robespierren mies.
»Mitä te haluatte?» kysyivät nämä virkailijat.
»Panoksia», vastasivat nuoret miehet.
»On jyrkästi kielletty luovuttamasta niitä», sanoi Panis.
»Onko kielletty luovuttamasta panoksia?» kummasteli toinen marseillelainen. »Mutta taistelun hetki lähenee eikä meillä ole puolustusneuvoja!»
»Onko meidät siis kutsuttu Pariisiin murhattaviksi?» huudahti toinen.
Edellinen tempasi pistoolin taskustaan.
Sergent hymyili.
»Uhkauksiako, nuori mies?» sanoi hän. »Ette te uhkauksilla säikytä kahta kommuuninjäsentä!»
»Kuka puhuu uhkauksista ja säikyttelyistä?» kivahti nuori mies. »Tämä pistooli ei ole teitä, vaan minua varten!»
Hän painoi pistoolinsuun otsaansa ja jatkoi:
»Ruutia, ammuksia, tai marseillelaisen kunnian nimessä minä ammun itseni!»
Sergentilla oli taiteilijan mielikuvitusta ja aito ranskalainen sydän.Hän tunsi, että tuon nuoren miehen huuto oli koko Ranskan huuto.
»Panis», sanoi hän toverilleen, »olkaamme varuillamme. Jos tuo nuori mies surmaa itsensä, syytetään meitä hänen kuolemastaan.»
»Mutta jos luovutamme panokset vastoin kieltoa, panemme oman päämme alttiiksi.»
»Välipä sillä! Minä luulen hetken tulleen, jolloin voimme panna päämme alttiiksi», sanoi Sergent. »Kuinka tahansa, kukin vastatkoon itsestään. Minä uskallan pääni, sinä voit olla noudattamatta esimerkkiäni.»
Hän kirjoitti määräyksen, että marseillelaisille oli annettava ammuksia, ja varmensi määräyksen nimellään.
»Anna tänne!» sanoi Panis, kun Sergent oli lopettanut.
Ja hän kirjoitti nimensä Sergentin nimen viereen.
Siitä lähtien voitiin olla rauhassa. Kun marseillelaiset saisivat ammuksensa, eivät he sallisi surmata itseään puolustautumatta.
Ja elokuun 6 päivänä kansalliskokous sai aseellisilta marseillelaisilta tulta suitsevan kirjelmän. Kansalliskokous ei ainoastaan ottanut vastaan anomusta, vaan päästi anojat istuntosaliin.
Kansalliskokous pelkäsi niin kauheasti, että ryhdyttiin keskustelemaan, eikö siirryttäisi maaseudulle. Vergniaud yksin vastusti. Miksi? Vergniaud halusi kukaties jäädä Pariisiin saadakseen olla lähellä kaunista Candeillea? Mutta älkäämme välittäkö syystä.
»Pariisissa», huomautti Vergniaud, »on vapauden voitto taattava tai meidän on kuoltava sen mukana! Jos lähdemme Pariisista, lähdemme vain kuin Temistokles, kaikki kansalaiset mukana, jättäen jälkeemme tuhkakasan ja paeten vihollista vain sitä varten, että ehdimme kaivaa sille haudan!»
Kaikki horjuivat ja epäröivät, kaikki tunsivat maan huojuvan ja pelkäsivät sen repeävän nielläkseen heidät.
Elokuun 4 päivänä — samana päivänä, jolloin kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin julistuksen ja molemmat nuoret marseillelaiset saivat Panisin ja Sergentin luovuttamaan ammuksia viidellesadalle maanmiehelle -— pidettiin neuvottelua Cadran-Bleussa Templen bulevardin varrella. Camille Desmoulins esiintyi omassa ja Dantonin nimessä. Carra piteli kynää ja laati kapinasuunnitelman.
Kun suunnitelma oli valmis, siirryttiin entisen perustuslaillisen kansanedustajan Antoinen luokse, joka asui Saint-Honoré-kadun varrella vastapäätä Assomption-kirkkoa puuseppä Duplayn luona, siis samassa talossa kuin Robespierrekin.
Robespierre ei ollut mukana puuhassa. Kun rouva Duplay näki koko tuon kapinoitsijajoukon kokoontuvan Antoinen huoneeseen, riensi hän kiireesti paikalle ja huudahti kauhistuneena:
»Mutta, herra Antoine, tahdotteko siis murhauttaa herra deRobespierren?»
»Ei nyt ole puhe Robespierrestä», vastasi entinen kansanedustaja. »Jumalan kiitos, kukaan ei ajattele häntä! Jos hän pelkää, piiloutukoon!»
Carran laatima suunnitelma lähetettiin sydänyönä Santerrelle jaAlexandrelle, esikaupungin molemmille päälliköille.
Alexandre olisi lähtenyt liikkeelle heti, mutta Santerre vastasi, ettei hän ollut vielä valmis.
Santerre piti sanansa, jonka oli antanut kuningattarelle kesäkuun 20 päivänä. Elokuun 10 päivänä hän lähti liikkeelle, kun ei voinut muuta tehdä.
Kapina lykkääntyi siis yhä.
Antoine oli sanonut, ettei kukaan ajatellut Robespierreä. Hän erehtyi.
Mieliala oli niin hämmentynyt, että ajateltiin hänestä, liikkumattomuuden keskuksesta, tehdä kapinaliikkeen kaikkivoipa vipusin.
Kuka keksi sen aatoksen? Barbaroux. Uljas marseillelainen oli miltei epätoivoissaan. Hän oli valmis lähtemään Pariisista ja palaamaan Marseilleen.
Kuulkaamme, mitä rouva Roland sanoo:
»Emme luottaneet paljoakaan pohjoisesta tulevaan apuun. Servanin ja Barbarouxin kanssa harkitsimme mahdollisuuksia, voisiko vapauden pelastaa etelässä ja kävisikö päinsä perustaa sinne tasavalta. Tutkimme karttoja ja merkitsimme niihin tulevan tasavallan rajat. Elleivät marseillelaisemme onnistu', sanoi Barbaroux, 'on se ainoa keinomme'.»
No niin, Barbaroux luuli keksineensä toisenkin keinon: Robespierren neron.
Tai oliko kenties niin, että Robespierre halusi kuulla, kuinka pitkälleBarbaroux oli päässyt?
Marseillelaiset olivat poistuneet leiristään, joka oli liian kaukana, ja siirtyneet kordelierien tyyssijaan, siis mahdollisimman lähelle Pont Neufiä. Siellä he olivat kuin Dantonin luona.
Kapinan puhjetessa nämä hirveät marseillelaiset lähtisivät siis Dantonin luota! Ja jos kapina onnistuisi, niittäisi Danton siitä kaiken kunnian.
Barbaroux oli pyytänyt päästä Robespierren puheille. Tämä näytti vastahakoiselta, mutta lähetti sentään sanan Barbarouxille ja Rebecquille, että hän odotti heitä kotiinsa.
Kuten sanottu, Robespierre asui puuseppä Duplayn luona.
Lukija muistanee, että sattuma oli opastanut hänet tähän taloonMars-kentän verilöyly-iltana.
Robespierre piti sitä sattumaa taivaan armona, ei ainoastaan siksi, että puusepän ystävällisyys pelasti hänet sillä hetkellä uhkaavasta vaarasta, vaan koska se lisäksi suuntasi luontevasti hänen tulevaisuutensa selville vesille.
Miehelle, joka tavoitteli lahjomattoman arvonimeä, tämä asunto oli erikoisen sopiva.
Mutta hän ei muuttanut siihen heti. Hän oli käväissyt Arrasissa ja tuonut sieltä sisarensa, Charlotte de Robespierren. Toistaiseksi hän asui Saint-Florentin kadun varrella tämän laihan ja puisevan naisen kanssa, johon minulla oli kunnia tutustua kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin.
Sitten Robespierre sairastui. Rouva Duplay, joka ohi Robespierren kiihkeä ihailija, sai kuulla tästä sairaudesta, tuli sättimään neiti Charlottea, kun tämä ei ollut ilmoittanut hänelle asiasta mitään, ja vaati, että potilas siirrettäisiin hänen taloonsa.
Robespierre suostui. Hänen hartain toivonsa oli ollutkin, poistuessaan tilapäisenä asukkina Duplayn luota, että hän voisi palata sinne vakinaiseksi vuokralaiseksi.
Rouva Duplay edisti kaikin tavoin hänen suunnitelmiaan.
Hänkin oli uneksinut päästä majoittamaan luoksensa tämän lahjomattoman ja tätä varten sisustanut ahtaan, mutta siistin ullakkohuoneiston. Sinne siirrettiin perheen parhaat ja kauneimmat huonekalut, muiden muassa kaunis, siniseksi ja valkoiseksi maalattu vuode, jommoinen sopikin miehelle, joka seitsentoista-vuotiaana oli maalauttanut itsensä ruusua kädessään piteleväksi nuorukaiseksi.
Tähän ullakkohuoneeseen rouva Duplay oli pannut miehensä apulaisen sijoittamaan ihan uudet kuusipuiset hyllylaudat vuokralaisen kirjoja ynnä papereita varten.
Kirjoja oli niukanlaisesti. Racinen ja Jean-Jacques Rousseaun teokset olivat tämän ankaran jakobiinin koko kirjasto. Paitsi näitä kahta kirjailijaa Robespierre ei lukenut juuri muuta kuin Robespierreä.
Muille hyllylaudoille olikin kasattu hänen asianajajana laatimiaan muistiinpanoja ja tribuunina pitämiään puheita.
Huoneen seinille oli ripustettu kaikki muotokuvat, jotka intomielinen rouva Duplay suinkin oli voinut hankkia. Tämän suurmiehen tarvitsi siis vain ojentaa kätensä voidakseen lukea Robespierreä ja kääntää päätänsä nähdäkseen joka puolella Robespierren.
Tähän pyhättöön, tabernaakkeliin, »kaikkein pvhimpään» Barbaroux jaRebecqui opastettiin.
Kukaan muu kuin tämän kohtauksen todistajat ei olisi voinut sanoa, kuinka ovelan taitavasti Robespierre kehitteli keskustelua. Ensin hän puheli marseillelaisista, heidän isänmaallisesta mielialastaan ja siitä pelosta, että ylevimmätkin tunteet voisivat hairahtua liioitteluun. Sitten hän puhui itsestään, palveluksistaan, joita hän oli tehnyt vallankumoukselle, ja kuinka järkevän hitaasti hän oli johtanut sen kehitystä.
Mutta, — jatkoi hän, — eikö olisi jo aika lopettaa vallankumous? Eikö ollut jo koittanut hetki, jolloin kaikkien puolueitten olisi yhdyttävä ja valittava keskuudestaan kansanomaisin mies, jonka käsiin uskottaisiin vallankumouksen jatkuva johto?
Rebecqui ei sallinut hänen jatkaa pitemmälle.
»Ahaa, kyllä huomaan, niihin sinä tähtäät, Robespierre!»
Robespierre säpsähti kuin olisi nähnyt edessään käärmeen, pää syöksyyn valmiina.
Rebecqui nousi ja sanoi:
»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Molemmat vieraat lähtivät niine hyvineen lahjomattoman luota.
Panis, joka oli noutanut heidät, saatteli heitä kadulle.
»Ah», sanoi hän, »olette käsittäneet väärin tilanteen ja Robespierren ajatukset. Nyt on puhe vain tilapäisestä vallasta, ja jos se ajatus tunnustetaan oikeaksi, ei kukaan ole soveliaampi kuin Robespierre…»
Mutta Barbaroux keskeytti hänet ja toisti toverinsa sanat:
»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Sitten hän poistuiRebecquin seurassa.
Miksei kuningatar halunnut paeta
Muuan seikka rauhoitti Tuileriein palatsin asukkaita, ja se oli myös omiaan säikyttämään vallankumouksellisia. Tuilerieit oli pantu puolustuskuntoon ja muutettu linnoitukseksi, jossa oli peloittava varusväki.
Kuuluisana elokuun 4 päivänä, jolloin sattui monenlaista, ei kuninkuuskaan ollut toimetonna. Seuraavana yönä siirrettiin kaikessa hiljaisuudessa sveitsiläisosastot Courbevoiesta Tuilerieihin. Vain muutama komppania erotettiin joukosta ja lähetettiin Gailloniin, minne kuningas kukaties joutuisi peräytymään.
Kolme taattua miestä, kolme kokenutta päällikköä oli kuningattaren lähellä: Maillardot sveitsiläisineen, d'Hervilly, joka komensi Ludvig pyhän järjestön ritareita ynnä perustuslaillista kaartia, ja Mandat, kansalliskaartin ylikomentaja, joka lupasi kuningattarelle kaksikymmentä tuhatta päättäväistä, uskollista miestä.
Elokuun 8 päivänä illan lähetessä muuan mies pyrki palatsin alueelle. Kaikki tunsivat tämän miehen. Hän pääsi siis vaikeuksitta kuningattaren huoneistoon saakka. Se oli tohtori Gilbert, ja hänen ilmoitettiin saapuneen.
»Astukaa sisälle!» kehoitti kuningatar kuumeisella äänellä.
Gilbert noudatti kehoitusta.
»Ah, tulkaa, tulkaa, tohtori! Olen niin onnellinen, kun saan tavata teidät!»
Gilbert kohotti katseensa häneen. Marie-Antoinetten koko olemuksesta säteili sellaista iloa ja tyytyväisyyttä, että tohtoria puistatti. Hän olisi mieluummin nähnyt kuningattaren kalpeana ja masentuneena kuin noin kuumeisena ja elämänhaluisena.
»Madame», sanoi hän, »huomaan tulleeni liian myöhään tai sopimattomalla hetkellä».
»Päinvastoin, tohtori», vastasi kuningatar hymyillen — sen ilmeen hänen suunsa oli miltei unohtanut — »te saavutte oikealla hetkellä ja olette hyvin tervetullut. Saatte nähdä jotakin, mitä olen jo kauan halunnut näyttää teille — saatte nähdä kuninkaan oikeana kuninkaana.»
»Pelkään, madame», sanoi Gilbert, »että itse erehdytte ja että te näytätte pikemminkin palatsin komentajan kuin kuninkaan».
»Herra Gilbert, mahdollista on, ettemme käsitä toisiamme kuningasvallan vertauskuvaa koskevassa kysymyksessä yhtään paremmin kuin muissakaan asioissa… mutta minun käsittääkseni kuningas ei ole ainoastaan mies, joka sanoo: 'Minä en tahdo!' vaan ennen kaikkea mies, joka sanoo: 'Minä tahdon!'»
Kuningatar viittasi tällä siihen kuuluun kielto-oikeuteen, joka juuri oli kärjistänyt tilanteen äärimmäisen vaikeaksi.
»Niin, madame, ja teidän majesteettinne mielestä kuningas on ennen kaikkea mies, joka kostaa.»
»Joka puolustautuu, herra Gilbert. Tehän tiedätte, että meitä on julkisesti uhattu. Meidän kimppuumme aiotaan hyökätä asevoimin. Kaupungissa kuuluu olevan viisisataa marseillelaista, jotka muuan Barbaroux on kutsuttanut ja jotka ovat vannoneet Bastiljin raunioilla, etteivät palaa Marseilleen, ennenkuin ovat hajoittaneet Tuileriein palatsin maan tasalle.»
»Olen tosiaankin kuullut puhuttavan siitä», myönsi Gilbert.
»Eikö se pannut teitä nauramaan, hyvä herra?»
»Se on säikyttänyt minut vapisemaan kuninkaan ja teidän majesteettinne puolesta, madame.»
»Ja senvuoksi tulette neuvomaan meitä luopumaan vallasta ja antautumaan herra Barbarouxin ja hänen marseillelaistensa armoille?»
»Ah, madame, jospa kuningas haluaisikin luopua ja kruununsa uhrauksella voisi pelastaa henkensä, teidän ja lastenne hengen!»
»Te antaisitte siis hänelle sen neuvon, herra Gilbert?»
»Kyllä, madame, ja olen valmis polvillani rukoilemaan, että hän noudattaisi sitä.»
»Herra Gilbert, sallikaa minun huomauttaa, että mielipiteenne eivät ole vakavat.»
»Ah, madame, mielipiteeni on alati sama… Rakastan kuningastani ja isänmaatani ja olisin mielelläni nähnyt kuninkaan ja perustuslain kulkevan käsi kädessä. Tästä halusta ja monen monista pettymyksistä johtuvat ne vastakkaiset neuvot, jotka minulla on ollut kunnia antaa teidän majesteetillenne.»
»Entä minkä neuvon annatte tällä hetkellä, herra Gilbert?»
»Milloinkaan ette voisi noudattaa sitä paremmin kuin tällä hetkellä, madame.»
»Antakaahan kuulua.»
»Neuvon teitä pakenemaan.»
»Pakenemaan?»
»Ah, madame, tiedätte hyvin, että se on mahdollista ja ettei teille tule milloinkaan parempaa tilaisuutta.»
»Selittäkää tarkemmin.»
»Teillä on palatsissa lähes kolmetuhatta miestä.»
»Lähes viisituhatta, herra Gilbert», oikaisi kuningatar tyytyväisenä hymyillen, »ja kaksi kertaa se määrä ensimmäisestä viittauksestamme».
»Teidän ei tarvitse tehdä sitä viittausta. Se voitaisiin tulkita väärin. Viisituhatta miestänne riittää.»
»No niin, herra Gilbert, mitä meidän siis pitäisi tehdä viidellätuhannella miehellämme?»
»Sijoittukaa heidän keskeensä, madame, te, kuningas ja korkeat lapsenne, lähtekää Tuilerieistä hetkellä, jolloin sitä vähimmin odotetaan, parin penikulman päässä täältä nouskaa ratsaille ja rientäkää Gailloniin ja Normandiaan, missä teitä odotetaan.»
»Me joutuisimme niin muodoin Lafayetten käsiin?»
»Hän on ainakin osoittanut olevansa altis ystävänne, madame.»
»Ei, herra, ei! Viidellätuhannella miehellämme ja niillä viidellätuhannella, jotka rientävät paikalle ensimmäisestä viittauksestamme, aion yrittää jotakin muuta.»
»Mitä aiotte yrittää?»
»Kukistaa kapinan kerta kaikkiaan.»
»Voi, madame, madame, hän oli sittenkin oikeassa väittäessään teidän olevan kuolemaantuomitun!»
»Kuka niin on väittänyt, herra tohtori?»
»Muuan mies, jonka nimeä en tohdi lausua teille, madame, mies, joka on puhutellut teitä kolmesti.»
»Vaiti!» sanoi kuningatar ja kalpeni. »Minä koetan todistaa valehtelijaksi sen häijyn ennustajan.»
»Madame, pelkään pahoin, että olette sokaistu.»
»Luuletteko uskallettavan hyökätä kimppuumme?»
»Yleinen mieliala viittaa siihen.»
»Ja he luulevat pääsevänsä tänne niinkuin kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä?»
»Tuileriein palatsi ei ole linnoitus.»
»Ei olekaan, mutta jos haluatte lähteä kanssani, herra Gilbert, näytän teille, että se voi pitää puoliaan jonkun aikaa.»
»Velvollisuuteni on seurata teitä, madame», sanoi Gilbert.
»No, tulkaa siis!» kehoitti kuningatar.
Hän opasti Gilbertin huoneen keskimmäisen ikkunan ääreen, joka oli Carrousel-aukion puolella ja josta näki, ei sitä suunnatonta pihaa, joka nykyisin peittää palatsin koko julkisivun edustan, vaan ne kolme muurien ympäröimää pikku pihaa, jotka silloin vielä olivat käytännössä ja joista Flora-paviljongin puolella olevaa sanottiin Prinssien pihaksi, keskimmäistä Tuileriein pihaksi ja Rivoli-kadun sivulla olevaa Sveitsiläispihaksi.
»Katsokaa!» sanoi kuningatar.
Gilbert huomasi, että muureihin oli puhkaistu kapeita ampuma-aukkoja, joista varusväki voisi lähettää luotituiskun ryntääjiä vastaan.
Ja jos tämä ensimmäinen rintavarustus murrettaisiinkin, vetäytyisi varusväki, ei ainoastaan palatsiin, josta portti vei jokaiseen äsken mainittuun pihaan, vaan myöskin molempiin kylkirakennuksiin, joten niitä isänmaanystäviä, jotka uskaltaisivat tunkeutua pihoihin, voitaisiin ampua kolmelta taholta.
»Mitä arvelette, herra Gilbert?» kysyi kuningatar. »Neuvotteko yhä Barbarouxia ja hänen viittäsataa marseillelaistansa ryhtymään valtausyritykseen?»
»Jos minun neuvoni merkitsisi jotakin heidänlaisilleen kiihkomielisille miehille, esittäisin heille saman pyynnön, jonka esitän teillekin. Teille minä sanon: älkää odottako hyökkäystä! Heille minä sanoisin: älkää hyökätkö!»
»Ja silti he pysyisivät päätöksessään?»
»Kuten tekin omassanne, madame. Ah, ihmisyyden pahin onnettomuus on, että alati pyydetään neuvoja, joita ei kumminkaan noudateta!»
»Unohdatte, herra Gilbert», sanoi kuningatar hymyillen, »ettei teiltä ole pyydetty neuvoja…»
»Se on totta, madame», keskeytti Gilbert ja väistyi askeleen syrjään kuin lähteäkseen pois.
»Mikä ei silti estä meitä olemasta syvästi kiitollisia teille», lisäsi kuningatar ja ojensi tohtorille kätensä.
Heikko epäilyn hymy väikkyi Gilbertin huulilla.
Sillä hetkellä vyöryi Tuileriein pihoihin vankkureita, jotka oli kuormattu kukkuroilleen jyhkeitä tammilankkuja. Kuormia vastaanottamassa oli miehiä, joiden porvarisnutun alta kuulsi selvästi sotilashenkilö.
Nämä miehet alkoivat sahata lankkuja kuuden jalan pituisiksi ja kolmen tuuman paksuisiksi kappaleiksi.
»Tiedättekö, keitä nuo miehet ovat?» kysyi kuningatar.
»Kaikesta päättäen insinöörejä», vastasi Gilbert.
»Niin ovat, ja kuten huomaatte, he valmistavat ikkunasuojuksia, joihin jätetään ampuma-aukko pyssymiehiä varten.»
Gilbert silmäili kuningatarta surullisesti.
»Mikä teidän on, herra tohtori?» kysyi kuningatar.
»Surkuttelen teitä vilpittömästi, madame, kun rasitatte muistianne moisilla ammattisanoilla ja suutanne niitä lausumaan.»
»Mitä sille voin, hyvä herra!». vastasi kuningatar. »Eräissä tilanteissa naisten täytyy tekeytyä miehiksi silloin kun miehet…»
Kuningatar vaikeni.
»Mutta nyt», täydensi hän, ei lausettaan, vaan ajatuksensa, »kuningas on tehnyt ratkaisevan päätöksen».
»Madame», virkkoi Gilbert, »koska kerran olette päättänyt turvautua hirveihin äärimmäisyyskeinoihin, joita tunnutte pitävän pelastusankkurinanne, toivon, että olette vahvistuttanut palatsin kaikki osat puolustuskuntoon. Esimerkiksi Louvren kokoelmahuone…»
»Se on totta, tässä johtuukin mieleeni… Tulkaa mukana, herra tohtori.Haluan katsoa, onko antamani määräykset, täytetty.»
Kuningatar opasti Gilbertin huoneistojen kautta sille Flora-paviljongin ovelle, josta pääsee taulukokoelmaan.
Kun ovi aukeni, näki Gilbert työmiehiä, jotka paraikaa jakoivat salia kahteen osaan noin kuuden metrin päässä ovesta.
»Nyt näette», huomautti kuningatar.
Sitten hän puhutteli upseeria, joka johti työtä.
»No, herra d'Hervilly?» sanoi hän.
»Madame, jos kapinoitsijat suovat meille aikaa neljäkolmatta tuntia, saamme kaikki kuntoon.»
»Luuletteko, herra Gilbert, että he suovat meille neljäkolmatta tuntia?» kysyi kuningatar tohtorilta.
»Mikäli jotakin tulee, madame, ei se tapahdu ennen elokuun kymmenettä päivää.»
»Elokuun kymmenes? Perjantai? Huono kapinapäivä, hyvä herra! Luulin kapinallisia niin järkeviksi, että olisivat valinneet sunnuntain.»
Ja hän lähti edellä, ja Gilbert seurasi häntä.
Kokoelmasalista poistuessaan he tapasivat erään upseerin, jolla oli kenraalin asetakki.
»No, herra Mandat», kysyi kuningatar, »oletteko ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin?»
»Kyllä, madame», vastasi kenraali silmäillen Gilbertiä rauhattomana.
»Oh, voitte puhua tämän herran kuullen. Hän on ystävä.»
Ja kuningatar sanoi Gilbertille:
»Eikö niin, tohtori?»
»Kyllä, madame», vastasi Gilbert, »ja uskollisimpia ystäviänne olenkin».
»Se muuttaa asian», virkkoi Mandat. »Kaupungintaloon ja Pont Neufille sijoitetut kansalliskaartilaisosastot päästävät kapinoitsijat ohitseen ja herra d'Hervillyn aatelismiehineen ja herra Maillardotin sveitsiläisineen ottaessa heidät vastaan edestäpäin kansalliskaartilaiset katkaisevat heiltä paluutien ja hyökkäävät heidän kimppuunsa takaapäin.»
»Siitä huomaatte, herra tohtori, että elokuun kymmenennestä ei tulekaan kesäkuun kahdeskymmenes!»
»Ah, madame, sitä tosiaan pelkäänkin!»
»Meidänkö puolestamme?» kysyi kuningatar.
»Madame», vastasi Gilbert, »tiedättehän, mitä olen sanonut teidän majesteetillenne. Yhtä syvästi kuin valitan Varennesin matkaa…»
»Yhtä innokkaasti suosittelette retkeä Gailloniin! Onko teillä aikaa seurata minua alakerroksen saleihin, herra Gilbert?»
»On kyllä, madame.»
»Tulkaa siis.»
Kuningatar riensi kierreportaille, joita pitkin pääsi palatsin pohjakerrokseen. Se oli varustettu oikeaksi leiriksi, jota sveitsiläiset puolustivat. Kaikissa ikkunoissa oli suojuslaitteet. Kuningatar meni puhuttelemaan erästä everstiä.
»No, herra Maillardot», sanoi hän, »mitä miehenne arvelevat?»
»He ovat, kuten minäkin, valmiit kuolemaan teidän majesteettinne puolesta, madame.»
»He puolustavat meitä siis viimeiseen asti?»
»Kun kiväärituli on aloitettu, madame, lopetetaan se vain kuninkaan omakätisestä määräyksestä.»
»Kuuletteko, herra tohtori? Palatsin ulkopuolella kaikki ovat meille vihollisia, mutta sisäpuolella ystäviä.»
»Se on lohtu, madame, muttei turva.»
»Te olette synkällä päällä, tohtori.»
»Teidän majesteettinne on nyt opastanut minut näkemään kaikki, mitä olette halunnut näyttää. Sallitteko minun nyt saattaa teitä huoneistoonne?»
»Varsin mielelläni, tohtori, mutta olen väsynyt… tarjotkaa käsivartenne.»
Gilbert kumarsi syvään. Niin suurta suosiota kuningatar osoitti harvoin lähimmille ystävilleenkään, saatikka senjälkeen kun hänen onnettomuutensa olivat alkaneet.
Gilbert saattoi hänet makuusuojaan asti. Siellä Marie-Autoinette heittäytyi nojatuoliin. Gilbert notkisti toisen polvensa hänen edessään ja sanoi:
»Madame, korkean puolisonne, rakkaitten lastenne ja oman turvallisuutenne nimessä rukoilen vielä viimeisen kerran teitä käyttämään hallussanne olevia voimia, ei taisteluun, vaan pakomatkaan.»
»Herra Gilbert», vastasi kuningatar, »heinäkuun neljännestätoista lähtien olen halunnut nähdä kuninkaan kostavan. Hetki on nyt lyönyt, niin ainakin luulemme. Me pelastamme kuninkuuden tai hautaudumme Tuileriein raunioihin!»
»Mikään ei siis voi horjuttaa tätä kohtalokasta päätöstänne?»
»Ei mikään.»
Kuningatar ojensi Gilbertille kätensä suudeltavaksi ja samalla viittaukseksi, että hän nousisi. Gilbert suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä ja nousi.
»Madame», sanoi hän, »salliiko teidän majesteettinne minun kirjoittaa pari kolme riviä, jotka mielestäni ovat niin tärkeät, etten haluaisi hetkeäkään vitkastella?»
»Olkaa hyvä, herra tohtori», vastasi kuningatar ja osoitti erästä pöytää.
Gilbert istuutui ja kirjoitti seuraavat rivit:
»Tulkaa, herra! Kuningatar on kuolemanvaarassa, ellei joku ystävä saa häntä taivutetuksi pakenemaan. Minä luulen, että te olette ainoa ystävä, joka voitte vaikuttaa häneen sillä tavalla.»
Sitten hän kirjoitti osoitteen.
»Onko liian uteliasta kysyä, kenelle kirjoitatte?» kysyi kuningatar.
»Kreivi de Charnylle, madame», vastasi Gilbert.
»Kreivi de Charnylle?» toisti kuningatar kalveten ja väristen. »Entä miksi kirjoitatte hänelle?»
»Jotta hän saisi teidän majesteettinne tekemään, mitä minä en ole saanut.»
»Herra de Charny on liian onnellinen ajatellakseen onnettomia ystäviään. Hän ei tule.»
Ovi aukeni; ja muuan vahtimestari astui sisälle.
»Herra kreivi de Charny, joka juurikään on saapunut, kysyy, saako hän tulla tervehtimään teidän majesteettianne», ilmoitti vahtimestari.
Kuningatar valahti kuolonkalpeaksi ja sopersi joitakin käsittämättömiä sanoja.
»Opastakaa hänet sisälle!» sanoi Gilbert. »Taivas on lähettänyt hänet!»
Charny ilmestyi oviaukkoon. Hänen yllänsä oli meriupseerin puku.
»Ah, käykää sisälle, herra kreivi!» kehoitti Gilbert.
»Olen kirjoittanut teille.»
Ja hän ojensi kreiville kirjeen.
»Kuulin hänen majesteettinsa olevan suuressa vaarassa ja siksi tulin», sanoi Charny ja kumarsi.
»Madame, madame», rukoili Gilbert, »taivaan tähden, kuunnelkaa, mitä kreivi de Charny sanoo teille; hänen äänensä on Ranskan ääni».
Kumarrettuaan kunnioittavasti kuningattarelle ja kreiville Gilbert lähti, sydämessään toivon hitunen.
Elokuun 10 päivän aatto
Lukija sallikoon meidän opastaa hänet erääseen taloon, joka onAncienne-Comédie-kadun varrella lähellä Dauphine-katua.
Ensimmäisessä kerroksessa asui Fréron. Sivuuttakaamme hänen ovensa; soittaisimme siinä turhaan, sillä hän on toisessa kerroksessa ystävänsä Camille Desmoulinsin luona.
Noustessamme niitä seitsemäätoista porrasta, jotka erottavat ensimmäisen kerroksen toisesta, mainitkaamme lyhyesti, mikä Fréron oli miehiään.
Fréron (Louis-Stanislas) oli sen kuulun Elie-Catherine Fréronin poika, jonka kimppuun Voltaire aikoinaan hyökkäsi ihan aiheettomasti ja lopen julmasti. Kun nykyisin lukee arvosteluja, jotka tämä sanomalehtimies julkaisiLa Pucellen, Dictionnaire philosophiquenjaMahometintekijää vastaan, huomaa kummakseen, että sanomalehtimies lausui vuonna 1754 tarkalleen samaa, mitä me hänestä ajattelemme vuonna 1854, siis sataa vuotta myöhemmin.
Fréron nuorempi, joka oli nyt viidenneljättä vuoden ikäinen, ärtyneenä isäänsä kohdanneista monista vääryyksistä — isä oli kuollut vuonna 1776 suruun sen johdosta, että oikeusministeri Miromesnil oli lakkauttanut hänen lehtensäAnnée littérairen— oli omaksunut vallankumoukselliset aatteet ja julkaisi tai oli julkaisemaisillaan tähän aikaan lehteä, jonka nimi oliOrateur du Peuple.
Elokuun 9 päivän illalla hän oli, kuten sanottu, Camille Desmoulinsin luona illallisella Brunen kanssa, josta myöhemmin tuli Ranskan marsalkka ja joka tällöin oli vain kirjapainon faktori.
Barbaroux ja Rebecqui oli niinikään kutsuttu illallisvieraiksi.
Yksi ainoa nainen oli mukana tällä aterialla, joka tavallaan muistutti marttyyrien ateriaa, ennenkuin he menivät areenalle petojen eteen, ja joka oli nimeltään »vapaa ateria». Tämä naishenkilö oli Lucile.
Suloinen nimi ja ihana nainen, josta on jäänyt surullinen muisto vallankumouksen aikakirjoihin.
Emme voi saatella sinua tässä kuvauksessamme mestauslavalle saakka, jolle sinä, rakastava ja runollinen olento, nousit, koska se oli lyhyin tie tavataksesi puolisosi, mutta haluamme piirtää muutamin kynänvedoin muotokuvasi.
Sinusta, lapsiparasta, on tallella vain yksi ainoa muotokuva. Sinä kuolit niin nuorena, että maalarin täytyi miltei varastaa piirteesi. Se on pienoiskuva. Olemme nähneet sen eversti Morinin kauniissa kokoelmassa, jonka sallittiin hajota kaiken maailman tuuliin, kun tämä verraton mies kuoli, joka tuiki ystävällisesti antoi meidän tarkastella aarteitaan.
Siinä muotokuvassa Lucile näyttää pieneltä, kauniilta ja ennen kaikkea ilkamoivalta. Jotakin rahvaanomaista on hänen viehättävissä piirteissään. Hänen isänsä olikin vain entinen rahaministeriön kirjuri, ja äiti oli hyvin kaunis nainen, joka kuuluu olleen rahaministeri Terrayn rakastajatar. Lucile Duplessis-Laridon oli siis, kuten rouva Rolandkin, vaatimatonta syntyperää.
Rakkauteen perustuva avioliitto oli vuonna 1791 yhdistänyt tämän nuoren, suhteellisesti varakkaan tytön ja sen arvaamattoman olennon, sen vallattoman neron, jonka nimi oli Camille Desmoulins.
Camille, köyhä, melko ruma nuorukainen, joka puhui vaikeasti — sillä hän änkytti, mikä esti häntä kehittymästä suurpuhujaksi, muttei estänyt häntä olemasta suuri kirjailija — oli hurmannut hänet säkenöivällä sukkeluudellaan ja sydämensä hyvyydellä.
Vaikka Camille olikin samalla kannalla kuin Mirabeau, joka oli sanonut: »Te ette saa aikaan mitään vallankumouksella, ellettevieroita sitä kristillisyydestä!» oli heidät vihitty Saint-Sulpicen kirkossa katolisten menojen mukaan. Mutta kun hänelle syntyi vuonna 1792 poika, vei hän esikoisensa kaupungintaloon ja vaati sille tasavaltalaista kastetta.
Tässä toisen kerroksen huoneistossa Ancienne-Comédie-kadun varrella siis kehiteltiin — Lucilen suureksi kauhuksi ja yhtä suureksi ylpeydeksi — sitä kapinahanketta, jonka luonnoksen Barbaroux lapsekkaasti sanoi kolme päivää sitten unohtaneensa pesijättärelle lähetettyjen nankinihousujen taskuun.
Barbaroux, joka ei luottanut suunnittelemansa kaappauksen onnistumiseen ja joka pelkäsi joutuvansa voitokkaan hovin valtaan, näytti ystävilleen aito stoalaisin elein myrkkyä, jonka Cabanis oli hänelle valmistanut kuten Condorcetillekin.
Camille, joka ei toivonut enempää kuin Barbarouxkaan, sanoi kohottaen lasinsa aterian alkaessa latinaksi, jottei Lucile ymmärtäisi:
»Edamus et bibamus, cras enim moriemur!» [Syökäämme Ja juokaamme, sillä huomenna kuolemme.]
Mutta Lucile ymmärsi.
»Miksi puhut kieltä, jota en ymmärrä?» sanoi hän. »Minä arvaan hyvin, mitä sinä sanot, Camille, ja ole huoleti, minä en suinkaan estä sinua täyttämästä tehtävääsi.»
Tämän vakuutuksen jälkeen asiasta keskusteltiin avoimesti ja arastelematta.
Fréron oli seurueen päättäväisiin mies. Kaikki tiesivät, että hän rakasti toivottomasti erästä naista, vaikkei tiedetty, kuka tämä nainen oli. Lucilen kuollessa hänen epätoivonsa ilmaisi tämän surullisen salaisuuden.
»Entä sinä, Fréron», kysyi Camille, »onko sinullakin myrkkyä?»
»Oh, ellemme huomenna onnistu, annan surmata itseni. Olen niin kyllästynyt elämään, että etsin vain sopivaa veruketta suoriutuakseni siitä.»
Vain Rebecqui odotti taistelun päättyvän menestyksellisesti.
»Minä tunnen marseillelaiseni», sanoi hän. »Olen ne itse valikoinut. Olen varma heistä, ensimmäisestä viimeiseen mieheen. Ainoakaan ei väisty!»
Illallisen jälkeen ehdotettiin lähdettäväksi Dantonin luokse. Barbaroux ja Rebecqui sanoivat, että heitä odotettiin marseillelaisten kasarmiin.
He olivat tällöin parinkymmenen askelen päässä Camille Desmoulinsin asunnosta.
Fréron oli sopinut tapaavansa Sergentin ja Manuelin kommuunin kokouksessa. Brune aikoi viettää yönsä Santerren luona. Kukin oli omalla tavallaan sidottu seuraavan päivän yritykseen.
Niinpä vain Camille ja Lucile lähtivät Dantonin luokse. Molemmat perheet olivat ystävyyssuhteissa toisiinsa, sekä aviomiehet että aviovaimot.
Danton tunnetaan jo. Mekin olemme jo monesti kuvailleet häntä niiden mestarien mukaan, jotka ovat hahmoitelleet hänet suurin piirtein. Mutta hänen vaimoaan tunnetaan vähemmän. Mainitkaamme hänestä muutama sana.
Eversti Morinin talosta voi löytää muiston tästäkin huomattavasta naisesta, jota hänen miehensä ihaili sydämensä koko lämmöllä. Mutta se ei ollutkaan pienoiskuva, kuten Lucilesta, vaan kipsinaamio.
Michelet arvelee, että se oli valettu hänen kuolemansa jälkeen. Sen piirteet ilmaisivat hyvyyttä, tyyneyttä ja voimaa.
Sairastamatta vielä tautia, joka vei hänet hautaan vuonna 1793, hän oli jo nyt alakuloinen ja levoton, ikäänkuin olisi hautaa lähetessään osannut nähdä tulevaisuuteen.
Tarina tietää kertoa, että hän oli hurskas ja hiljainen. Mutta kerran, tämän nöyryyden ja uskonnollisuuden uhallakin, hän oli esiintynyt jäntevänä omaistensa tahtoa vastaan. Se tapahtui silloin, kun hän selitti menevänsä naimisiin Dantonin kanssa.
Kuten Lucile Camille Desmoulinsissa, niin hänkin saattoi Dantonin synkkien kiihkeitten piirteitten takana, vähäpätöisessä miehessä, jolla ei ollut mainetta eikä varallisuutta, nähdä tavallaan jumalan, joka paljastuessaan hänelle nielaisi hänet kuten Jupiter oli polttanut Semelen.
Kaikki tajusivat, että tätä poloista naista odottaisi kauhea, myrskyisä tulevaisuus. Mutta hänen päätökseensä vaikuttikin ehkä yhtä paljon sääli kuin rakkaus pimeyden ja valon enkeliä kohtaan, jonka kammottavaksi kunniaksi tulisi edustaa vuotta 1792, kuten Mirabeau edustaa vuotta 1791 ja Robespierre vuotta 1793.
Kun Camille ja Lucile tulivat Dantonin luokse — perheet asuivat miltei vierekkäin, Lucile ja Camille, kuten sanottu, Ancienne-Comédie-kadun ja Danton Paon-Saint-André-kadun varrella — itki rouva Danton ja Danton koetti häntä lohdutella.
Naiset syleilivät toisiaan, ja miehet puristivat kättä.
»Luuletko, että tulee jotakin valmista?» kysyi Camille.
»Toivon ainakin», vastasi Danton. »Mutta Santerre on nahjus. Onneksi, mikäli ymmärrän, huomispäivän asia ei koskekaan persoonallisia etuja eikä ole yksityisen johtomiehen ohjattavissa. Pitkällisen kurjuuden synnyttämä ärtymys, yleinen närkästys, se tunne, että muukalainen lähenee, se vakaumus, että Ranska on kavallettu, kas siinä asioita, joihin voi luottaa. Kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä on äänestänyt kuninkaan erottamista. Kukin piiri on valinnut kolme komisaaria, liittyäkseen kommuuniin ja pelastaakseen isänmaan.»