»Pelastaakseen isänmaan», toisti Camille ja ravisti päätänsä. »Se on kovin epämääräistä.»
»Niinpä kyllä, mutta samalla paljon merkitsevää.»
»Entä Robespierre ja Marat?»
»Kumpaakaan ei ole näkynyt. Edellinen piileskelee ullakollaan, jälkimäinen kellarissaan. Kun kaikki on onnellisesti suoritettu, pujahtaa toinen kärppänä esille, toinen räpsähtää pöllönä kadulle.»
»Entä Pétion?»
»Hitto hänestä saakoon urakkaa! Elokuun neljäntenä hän julisti sodan palatsille, elokuun kahdeksantena, siis eilen, hän selitti departementille, ettei hän vastaa enää kuninkaan turvallisuudesta. Aamulla hän ehdotti, että kansalliskaartit siirrettäisiin Carrousel-aukiolle, ja illalla hän pyysi departementilta kaksikymmentätuhatta frangia lähettääkseen marseillelaiset kotimatkalle.»
»Hän haluaa eksyttää hovia», sanoi Camille Desmoulins.
»Samaa minäkin luulen», arveli Danton.
Tällöin tuli sisälle uusia vieraita: herra ja rouva Robert.
Lukija muistanee, että rouva Robert (silloin vielä neiti de Kéralio) saneli heinäkuun 17 päivänä 1791 isänmaan alttarilla sen kuulun anomuksen, jonka hänen miehensä kirjoitti puhtaaksi.
Päinvastoin kuin näissä kahdessa perheessä, joissa miehet olivat vaimojaan lahjakkaammat, Robertin perheessä oli vaimo miestänsä etevämpi.
Robert oli kookas, viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen, kordelieri-kerhon jäsen, harras isänmaan ystävä, mutta ei lahjakas, hidas kirjoittamaan, Lafayetten kiivas vastustaja, hyvin kunnianhimoinen, mikäli rouva Rolandin muistelmiin on luottamista.
Rouva Robert oli tällöin neljänneljättä vuoden vanha, pieni, ryhdikäs, älykäs ja ylpeä. Isänsä kasvattamana — Guinement de Kéralion, Ludvig pyhän ritarin, muinaismuistoakatemian jäsenen, jonka oppilaista eräällä nuorella korsikalaisella myöhemmin oli jättimäinen, silloin vielä aavistamaton kohtalo — neiti Kéralio oli vähitellen kehittynyt hyvin oppineeksi ja myös kirjailijaksi. Seitsentoistavuotiaana hän kynäili, käänsi ja mukaili. Kahdeksantoista ikäisenä hän oli kirjoittanut romaanin:Adélaide. Koska virkatulot eivät riittäneet, kirjoitteli hänen isänsäMercureenjaJournal des Savantsiin, ja useammin kuin kerran hän piirsi nimensä tyttären kyhäyksiin, jotka eivät olleet yhtään huonompia kuin hänen omansakaan. Siten tästä vilkkaasta, notkeasta, tulisesta älystä tuli yksi aikakautensa väsymättömimpiä julkisen sanan naisia.
Robertit olivat tulossa Saint-Antoinen kaupunginosasta. He sanoivat, että siellä näytti kummalliselta.
Ilta oli kaunis ja selkeä ja näköjään rauhallinen. Kaduilla ei liikkunut juuri ketään. Mutta kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kaikki nämä tulet näkyivät loistavan yön valaisemiseksi.
Tämä valaistus vaikutti kaamealta. Se ei ollut juhlavalaistusta. Se ei ollut liioin valoa, joka sytytetään vainajan ruumisarkun ympärille. Siinä tuntui elämää kuumeisen unen läpi, johon esikaupunki näytti vaipuneen.
Rouva Robertin lopettaessa selostustaan kuului kellonläppäys, joka pani kaikki säpsähtämään. Se oli ensimmäinen hätäkellon kumahdus ja tuli kordelieri-kerhon taholta.
»Hyvä on!» sanoi Danton. »Tunnen marseillelaisemme! Arvelinkin, että he juuri antaisivat hälytysmerkin.»
Naiset silmäilivät toisiaan pelästyneinä. Varsinkin Dantonin vaimon kasvoissa näki kaikki kauhun merkit.
»Hälytysmerkki?» virkkoi rouva Robert. »Palatsiin hyökätään siis jo yöllä?»
Kukaan ei vastannut, mutta Camille Desmoulins, joka ensimmäisen läppäyksen jälkeen oli siirtynyt naapurihuoneeseen, palasi nyt pyssy kädessä.
Lucile parahti. Mutta oivaltaen, ettei hänellä ollut oikeutta tällä ratkaisevalla hetkellä heikentää miestä, jota hän rakasti, hän syöksyi rouva Dantonin vuodekomeroon ja polvistui itkemään.
Camille riensi hänen luoksensa.
»Älä pelkää», lohdutti hän, »minä en jätä Dantonia».
Miehet lähtivät ulos. Rouva Danton näytti kuolevan siihen paikkaan. Rouva Robert riippui miehensä kaulassa ja tahtoi ehdottomasti seurata häntä.
Naiset jäivät yksin. Rouva Danton istui musertuneena. Lucile oli polvillaan ja itki. Rouva Robert asteli edestakaisin ja puheli, huomaamatta, että jokainen hänen sanansa viilsi rouva Dantonin sydäntä:
»Kaikki tämä on Dantonin syytä! Jos mieheni kuolee, kuolen minä hänen kanssansa. Mutta sitä ennen minä surmaan Dantonin!»
Näin kului suunnilleen tunti.
Vihdoin kuului eteisen ovi aukenevan. Rouva Robert syöksähti tulijaa vastaan, Lucile kohotti päätänsä, rouva Danton pysyi liikkumatta.
Tulija oli Danton.
»Yksin?» kiljahti rouva Robert.
»Rauhoittukaa», sanoi Danton, »ennen aamua ei tapahdu mitään».
»Entä Camille?» kysyi Lucile.
»Entä Robert?» kysyi kolmas nainen.
»He ovat kordelieri-kerhossa laatimassa julistusta, jolla kansalaisia kehoitetaan tarttumaan aseihin. Minä tuon heidän terveisensä ja sanon vielä kerran, ettei tänä yönä tapahdu mitään. Todistaakseni väitteeni menen nukkumaan.»
Ja hän heittäytyi täysissä pukimissa vuoteelle ja viiden minuutin perästä nukkui sikeästi, vaikka sillä hetkellä ratkaistiin elämän ja kuoleman kysymys kuninkuuden ja kansan välillä.
Kello yksi saapui Camille vuorostaan.
»Tuon terveiset Robertilta, joka lähti viemään julistustamme kommuunille… Älkää olko levottomia, vasta huomenna se alkaa tai vielä myöhemmin!»
Camille pudisti päätänsä kuin epäilisi. Sitten hän nojasi päänsäLucilen olalle ja nukahti.
Hän oli nukkunut puolisen tuntia, kun ovikello soi.
Rouva Robert meni avaamaan. Tulija oli Robert. Hän tuli noutamaanDantonia kommuunin käskystä ja herätti nukkujan.
»Lähtekööt… mutta antakoot minun nukkua rauhassa!» ärjyi Danton.»Onhan päivä huomennakin.»
Robert ja hänen vaimonsa lähtivät kotiinsa.
Hetken kuluttua ovikello soi jälleen. Rouva Danton meni avaamaan ja sitten opasti sisälle rotevan, vaaleaverisen, arviolta kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka yllä oli kansalliskaartin kapteenin asetakki ja kädessä kivääri.
»Onko herra Danton kotona?» kysyi hän.
»Nouse, rakas ystävä!» sanoi rouva Danton herättäessään miehensä.
»No, mitä nyt?» huudahti tämä. »Vieläkö joku?»
»Herra Danton», virkkoi vaaleaverinen nuori mies, »teitä odotetaan siellä».
»Missä siellä?»
»Kommuunissa.»
»Kuka odottaa?»
»Piirin komisaarit ja varsinkin herra Billot.»
»Se raivohullu!» mutisi Danton. »Hyvä on, sanokaa Billotille, että tulen sinne.»
Sitten hän silmäili nuorukaista, jonka piirteet olivat hänelle vieraat ja jolla, vaikka näytti vielä lapselta, oli ylemmän upseerin arvomerkit.
»Anteeksi, hyvä herra», sanoi hän, »kuka te olette?»
»Minä olen Ange Pitou, Haramontin kansalliskaartin kapteeni…»
»Vai niin.»
»Entisiä Bastiljin valtaajia.»
»Hyvä!»
»Sain eilen kirjeen herra Billotilta, joka ilmoitti siinä, että täällä mahdollisesti otellaan huomenna tiukasti ja että kaikki kunnon isänmaanystävät olisivat tarpeen…»
»Entä sitten?»
»Minä lähdin miesteni kanssa, nimittäin niiden, jotka halusivat seurata minua, mutta koska he ovat heikompia kävelijöitä kuin minä, pysähtyivät he Dammartiniin. Huomenna yhdentoista tienoissa he ovat täällä.»
»Dammartiniin?» tokaisi Danton. »Mutta sehän on viidenneljättä kilometrin päässä täältä!»
»Vallan oikein, herra Danton.»
»Kuinka kaukana on Haramont Pariisista?»
»Kolmenyhdeksättä kilometrin päässä… Me lähdimme tänä aamuna kello viisi…»
»Ohoh! Ja te olette taivaltanut tuon matkan yhdessä päivässä?»
»Kyllä, herra Danton.»
»Ja te saavuitte…?»
»Kello kymmenen illalla. Kyselin herra Billotia. Minulle sanottiin, että hän oli varmaankin Saint-Antoinen esikaupungissa herra Santerren luona. Kävin herra Santerren asunnossa, mutta siellä sanottiin, ettei häntä ollut nähty ja että löytäisin hänet kenties jakobiini-kerhosta Saint-Honoré-kadun varrella. Jakobiinikerhossakaan ei häntä ollut nähty, ja minut neuvottiin kordelieri-kerhoon. Siellä minulle sanottiin, että menisin hakemaan häntä kaupungintalosta…»
»Ja kaupungintalostako löysitte hänet?»
»Sieltä, herra Danton. Hän mainitsi minulle teidän osoitteenne ja sanoi: 'Pitou, et suinkaan ole vielä väsynyt?' — 'En, herra Billot', vastasin. — 'Hyvä on, käväise sanomassa Dantonille, että hän on vetelys ja että me odotamme häntä.'»
»Saakeli!» huudahti Danton ja syöksyi vuoteeltaan. »Tämä poikanen saa minut häpeämään. Kas niin, hyvä ystävä, lähtekäämme!»
Hän syleili vaimoaan ja poistui Pitoun seurassa.
Hänen vaimonsa huoahti ja painoi päänsä nojatuolin selkää vasten.Lucile luuli hänen itkevän ja sääli hänen syvää suruaan.
Mutta huomattuaan, ettei hän ollut liikahtanut pitkään aikaan, Lucile herätti Camillen. Sitten hän meni rouva Dantonin luokse: poloinen vaimo oli pyörtynyt.
Päivän ensimmäiset säteet tuikahtivat ikkunasta sisälle. Päivästä näytti tulevan kaunis, mutta taivas oli verenkarvainen. Se oli synkkä enne.
Lahjukset
Kun näin olemme kertoneet, mitä tapahtui kansanjohtajien asunnossa, kertokaamme myöskin, mitä tapahtui kuninkaitten asunnossa.
Sielläkin naiset itkivät ja rukoilivat, itkivät kukaties hereämmin. Chateaubriand on sanonut, että ruhtinasten silmät on luotu sisältämään runsaan määrän kyyneliä.
Mutta tehkäämme jokaiselle oikeutta: madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa itkivät ja rukoilivat, kuningatar rukoili, muttei itkenyt.
Illallinen oli syöty tavalliseen aikaan. Mikään ei häirinnyt kuninkaan aterioita.
Kun noustiin pöydästä ja madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa vetäytyivät n.s. neuvostohuoneeseen, minne kuninkaallisen perheen oli määrä kokoontua kuulemaan uutisia, vei kuningatar kuninkaan syrjään ja aikoi lähteä hänen kanssaan jonnekin.
»Minne viette minut, madame?» kysyi kuningas.
»Huoneeseeni… Ettekö halua panna yllenne sitä rintasuojustinta, jota piditte heinäkuun neljäntenätoistakin, sire?»
»Madame», vastasi kuningas, »se oli hyvä juhla- ja salahankepäivänä suojaamaan minua yksinäiseltä luodilta tai puukoniskulta, mutta taistelupäivänä, jolloin ystävät panevat henkensä alttiiksi minun puolestani, olisi kehnoa, ellen minä pane itseäni alttiiksi kuten hekin».
Tämän sanottuaan kuningas lähti ja sulkeutui rippi-isänsä kanssa omaan huoneeseensa.
Kuningatar meni neuvostohuoneeseen madame Elisabethin ja Lamballen prinsessan seuraan.
»Mitä kuningas tekee?» kysyi rouva de Lamballe.
»Hän on ripillä», vastasi kuningatar äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata.
Tällöin aukeni ovi ja kreivi de Charny astui sisälle. Hän oli kalpea, mutta ihan tyyni.
»Voinko päästä kuninkaan puheille?» kysyi hän.
»Tällä hetkellä, herra kreivi, minä olen kuningas», vastasi kuningatar.
Charny tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta silti hän toisti pyyntönsä.
»Voitte mennä kuninkaan luokse, hyvä herra», sanoi kuningatar, »mutta minä vakuutan teille, että te häiritsette häntä».
»Ymmärrän. Kuningas on herra Pétionin seurassa. Hän saapui vastikään.»
»Kuningas on rippi-isänsä seurassa, herra kreivi.»
»Minä esitän siis teille, madame, tiedonantoni palatsin majordomuksena.»
»Olkaa hyvä, herra kreivi.»
»Minulla on kunnia selostaa teidän majesteetillenne voimiemme suuruus. Kuudensadan miehen ratsusantarmisto, jota herrat Rulhières ja de Verdière komentavat, on sijoitettu taistelukuntoon Louvren isolle pihalle. Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen kaupungin muurien sisällä, on komennettu talleihin, mutta sadanviidenkymmenen miehen vahvuinen vartiosto on sijoitettu Toulousen hotelliin tarpeen mukaan suojelemaan erikoiskassaa, arvopapereita ja valtiorahastoa. Ainoastaan kolmenkymmenen miehen vahvuinen Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen kaupungin ulkopuolella, on sijoitettu kuninkaan pikkuportaille Prinssien pihan puolelle. Kaksisataa entisen ratsukaartin upseeria ja sotamiestä, satakunta nuorta rojalistia ja yhtä monta aatelismiestä, kolmesataaviisikymmentä tai neljäsataa soturia on kerääntynyt Häränsilmä-saliin ja viereisiin suojiin. Kaksi-kolmesataa kansalliskaartilaista on sirotettu pihoille ja puutarhaan. Ja lopuksi tuhatviisisataa sveitsiläistä, palatsin pääasiallisin puolustusvoima, on paikoillaan isossa eteisessä ja portaitten juurella, jota heidät on määrätty puolustamaan.»
»No, herra kreivi, eivätkö nämä varokeinot tunnu teistä riittäviltä?»
»Mikään ei tunnu minusta riittävältä, madame, kun on puhe teidän majesteettinne turvallisuudesta.»
»Te kannatatte siis yhä pakoa, herra kreivi?»
»Niin, madame, minun neuvoni on, että te, kuningas ja teidän majesteettinne korkeat lapset sijoitutte meidän keskellemme.»
Kuningatar liikahti kärsimättömästi.
»Teidän majesteettinne kaihtaa Lafayettea. Vaikkapa niinkin, mutta te luotatte herttua de Liancourtiin. Hän oleskelee Rouenissa, madame. Hän on vuokrannut sieltä erään englantilaisen aatelismiehen, herra Canningin, talon. Maakunnan komendantti on vannottanut joukoillaan uskollisuutta kuninkaalle. Salis-Samaden sveitsiläisrykmentti, johon voi luottaa, vartioi pieninä osastoina matkatietä. Kaikki on vielä rauhallista. Lähtekäämme Tournant-sillan kautta ja poistukaamme kaupungista Etoilen tulliportin kautta. Kolmesataa perustuslaillisen kaartin ratsumiestä odottaa meitä siellä. Versaillesta saadaan helposti koolle tuhatviisisataa aatelismiestä. Neljäntuhannen miehen avulla lupaan viedä teidät, minne haluatte.»
»Kiitos, herra de Charny», sanoi kuningatar, »minä pidän suuressa arvossa alttiuttanne, joka on saanut teidät lähtemään rakkaintenne luota tullaksenne tarjoamaan apuanne vieraalle…»
»Kuningatar on nyt kohtuuton», keskeytti Charny hänet. »Hallitsijattareni elämä on minulle alati kaikkein kallein, kuten velvollisuus jää alati minulle kalleimmaksi kaikista hyveistä.»
»Velvollisuus, juuri niin, hyvä kreivi», mutisi kuningatar. »Mutta koska jokainen haluaa tehdä velvollisuutensa, haluan minäkin. Minun velvollisuuteni on säilyttää kuninkuus ylevänä ja suurena ja valvoa, että jos se kaatuu, se kaatuu pystypäin ja arvokkaalla tavalla, kuten antiikin gladiaattorit, jotka opettelivat kuolemaan sirosti.»
»Onko se teidän majesteettinne viimeinen sana.»
»Se on ennen kaikkea viimeinen toivomukseni.»
Charny tervehti ja lähti. Ovensuussa hän tapasi rouva Gampanin, joka oli tulossa prinsessojen luokse.
»Hyvä rouva», sanoi hän, »kehoittakaa heidän kuninkaallisia korkeuksiaan sullomaan taskuihinsa kallisarvoisimmat esineensä. Millä hetkellä tahansa meidän täytyy kenties poistua palatsista.»
Rouva Campanin mennessä toistamaan tätä kehoitusta kuninkaallisille prinsessoille Charny lähestyi jälleen kuningatarta ja sanoi:
»Madame, mahdotonta on olettaa, ettette luottaisi muuhun kuinaineellisten voimiemme apuun. Jos niin on laita, uskoutukaa minulle.Muistakaa, että huomenna tällä hetkellä minä saan vastata ihmisille jaJumalalle, mitä tänään tapahtuu.»
»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar, »Pétionille on annettu kaksisataatuhatta frangia ja Dantonille viisikymmentätuhatta. Näillä kahdellasadallaviidelläkymmenellä tuhannella frangilla on saatu aikaan, että Danton on luvannut pysyä kotonaan ja että Pétion on luvannut tulla palatsiin.»
»Mutta, madame, oletteko varma tämän asian järjestäjien luotettavuudesta?»
»Pétionhan on saapunut, niinhän sanoitte?»
»Niin on, madame.»
»Se on jo jotakin, kuten huomaatte,»
»Mutta se ei riitä. Minulle on kerrottu, että häntä on käyty noutamassa kolmasti, ennenkuin hän saapui.»
»Jos hän on meidän puolellamme», jatkoi kuningatar, »kohottaa hän etusormen oikean silmänsä luomelle puhuessaan kuninkaalle».
»Mutta ellei hän ole puolellamme, madame?»
»Silloin hän on vankimme, ja minä annan selvät määräykset, ettei hänen sallita poistua palatsista.»
Tällöin kuului etäinen kellonläppäys.
»Mitä se on?» kysyi kuningatar.
»Hätäkello», vastasi Charny.
Prinsessat hypähtivät pystyyn kauhistuneina.
»Mikä teidän on?» sanoi kuningatar. »Hätäkello on kapinallisten sotarumpu.»
»Madame», virkkoi Charny, joka näytti liikutetummalta kuin kuningatar tuon kaamean äänen kuullessaan, »minä lähden tiedustelemaan, merkitseekö hätäkello jotakin vakavaa».
»Ja tuletteko sitten takaisin?» kysyi kuningatar nopeasti.
»Olen tullut noudattamaan hänen majesteettinsa käskyjä enkä jätä teitä, ennenkuin viimeinen vaara on torjuttu.»
Charny tervehti ja poistui.
Kuningatar oli hetken mietteissään.
»Menkäämme katsomaan, onko kuningas jo ripittäytynyt», mutisi hän.
Ja hänkin poistui.
Madame Elisabeth kevensi hieman vaatteitaan voidakseen lojua sohvalla mukavammin, irroitti kaulahuivistaan karneolineulan ja näytti sitä rouva Campanille. Se oli kaiverrettu kivi. Kaiverruksessa näkyi liljankuva ja lyhyt kirjoitus.
»Lukekaa!» kehoitti madame Elisabeth.
Rouva Campan meni lähemmäksi kynttilää ja luki.
»Unohda loukkaukset ja anna anteeksi vääryydet.»
»Pelkään pahoin», sanoi prinsessa, »ettei tämä mietelauselma vaikuta vihollisiimme, mutta olkoon se silti meille pyhä!»
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun pihalta kuului laukaus.
Naiset kiljahtivat.
»Ensimmäinen laukaus!» sanoi madame Elisabeth. »Voi, se ei jää viimeiseksi!»
Kuningattarelle oli ilmoitettu Pétionin saapuminen. Seuraavassa pari sanaa, millaisissa olosuhteissa Pariisin pormestari oli tullut palatsiin.
Hän oli saapunut kello puoli kymmenen tienoissa. Tällä kerralla hänen ei tarvinnut odotella eteishuoneessa. Päinvastoin hänelle sanottiin, että kuningas odotti häntä. Mutta päästäkseen kuninkaan puheille hänen täytyi kulkea ensin sveitsiläisten, sitten kansalliskaartilaisten ja edelleen puukkoritareiksi nimitettyjen aatelismiesten keskitse.
Koska tiedettiin kuninkaan kutsuttaneen Pétionin puheilleen ja koska hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä palatsissaan kaupungintalossa kuin syöksyä siihen leijonanluolaan, jonka nimi oli Tuileriein palatsi, singottiin hänelle päin kasvoja vain nimityksetkonnajaJudas, kun hän nousi portaita.
Ludvig XVI odotti Pétionia samassa huoneessa, missä oli kohdellut pormestaria niin tylysti kesäkuun 21 päivänä. Pétion tunsi oven ja hymyili. Kohtalo soi hänelle hirveän koston.
Ovella kansalliskaartin päällikkö Mandat sulki häneltä tien.
»Ah, tekö se olettekin, herra pormestari!» sanoi hän.
»Minä itse, hyvä herra», vastasi Pétion tapansa mukaan tyynesti.
»Mitä asiaa teillä on?»
»Voisin vapautua vastaamasta kysymykseenne, herra Mandat, koska en myönnä teillä olevan oikeutta kysyä minulta mitään, mutta, koska minulla on kiire, en pidä tarpeellisena kiistellä alempiarvoisteni kanssa…»
»Alempiarvoisten?»
»Te keskeytätte, vaikka sanoin, että minulla on kiire, herra Mandat. Olen tullut tänne, koska kuningas on kolmasti kutsuttanut minua. Omasta aloitteestani en olisikaan saapunut.»
»No niin, koska minulla on kunnia nähdä teidät, herra Pétion, kysyn, miksi kaupungin poliisiviranomaiset ovat antaneet marseillelaisille ammuksia vallan ylettömästi ja miksi minä, Mandat, olen saanut miehiäni varten vain kolme panosta kullekin.»
»Mutta», vastasi Pétion horjahtamatta vähääkään tyyneydestään, »Tuilerieistä käsin ei ole enempää pyydettykään — kolme panosta jokaiselle kansalliskaartilaiselle ja neljäkymmentä jokaiselle sveitsiläiselle — kuninkaan pyytämä määrä on annettu».
»Mistä johtuu tämä ammusmäärän erilaisuus?»
»Kysykää sitä kuninkaalta, älkää minulta, hyvä herra.Ehkei hän luota kansalliskaartiin.»
»Mutta minä, hyvä herra, olen pyytänyt teiltä ruutia», huomautti Mandat.
»Se on totta, mutta valitettavasti teillä ei ole oikeutta saada sitä.»
»Mainio vastaus!» huudahti Mandat. »Sillä teidänhän juuri tulisi oikeuttaa minut siihen, koska määräys on teidän annettava!»
Kiista alkoi siirtyä alalle, missä Pétionin olisi käynyt vaikeaksi puolustautua, mutta hänen onnekseen ovi aukeni ja Röderer, kommuunin asiamies, tuli Pariisin pormestarin avuksi sanomalla:
»Herra Pétion, kuningas odottaa teitä.»
Pétion astui sisälle. Kuningas odotti Pétionia kärsimättömänä.
»Ah, vihdoinkin tulette, herra Pétion!» sanoi hän. »Kuinka on Pariisin laita?»
Pétion selosti osapuilleen, millainen oli tilanne kaupungissa.
»Eikö teillä ole muuta sanottavaa, hyvä herra.» kysyi kuningas.
»Ei, sire», vastasi Pétion.
Kuningas silmäili Pétionia tiukasti.
»Ei muuta… eikö mitään muuta?»
Pétion tuijotti kuninkaaseen käsittämättä laisinkaan tämän vaateliaita kysymyksiä. Kuningas puolestaan odotti, että Pétion kohottaisi käden silmälleen. Kuten muistettaneen, Pariisin pormestarin piti sillä merkillä ilmaista, että kuningas voisi luottaa häneen niiden kahdensadantuhannen frangin korvaukseksi, jotka hän oli saanut.
Pétion raapi korvansa taustaa, muttei kohottanut sormea silmälleen. Kuningasta oli siis puijattu. Joku lurjus oli pannut rahat omaan taskuunsa.
Kuningatar astui huoneeseen. Hän tulikin hyvään aikaan, sillä kuningas ei tiennyt, mitä kysyisi Pétionilta, ja Pétion odotteli uusia kysymyksiä.
»No», kuiskasi kuningatar, »onko hän ystävämme?»
»Ei», vastasi kuningas, »hän ei ole antanut minkäänlaista merkkiä».
»Olkoon hän siis meidän vankimme!»
»Saanko nyt poistua, sire?» kysyi Pétion kuninkaalta.
»Jumalan tähden, älkää antako hänen lähteä!» neuvoi Marie-Antoinette.
»Ette vielä, hyvä herra. Hetken perästä olette vapaa, mutta minulla on teille vielä jotakin puhuttavaa. Astukaa tähän huoneeseen», lisäsi kuningas kovalla äänellä.
Hänen sanansa ilmaisivat kaikille huoneessaolijoille kehoituksen: »Minä uskon herra Pétionin huostaanne, vartioikaa häntä älkääkä salliko hänen lähteä!»
Huoneessaolijat ymmärsivät ja piirittivät heti Pétionin, joka tunsi olevansa vanki.
Onneksi ei Mandat ollut paikalla. Mandat kiisteli paraikaa määräyksestä, joka velvoitti häntä lähtemään kaupungintaloon. Tulet kävivät ristiin. Mandatia pyydettiin kaupungintaloon, kuten Pétionia oli pyydetty Tuileriein palatsiin.
Mandat oli perin vastahakoinen lähtemään eikä mielinyt noudattaa ensimmäistä kutsua.
Pétion oli kolmantenakymmenentenä pienessä huoneessa, johon tuskin mahtui useampia kuin neljä. Tovin kuluttua hän valittelikin:
»Hyvät herrat, tänne on mahdoton jäädä pitemmäksi ajaksi. Olen tukehtumaisillani!»
Kaikki olivat samaa mieltä. Kukaan ei estellytkään Pétionin lähtöä, mutta kaikki seurasivat häntä. Ehkä ei uskallettu pidättää häntä avoimesti.
Pétion meni niille portaille, jotka ensiksi näki. Siten hän pääsi erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli puutarhan puolella. Aluksi hän pelkäsi, että puutarhan puolinen ovi oli kiinni. Mutta se olikin auki. Nyt hän oli tilavammassa ja ilmavammassa vankilassa kuin äsken, mutta silti yhtä tarkasti vartioidussa. Sittenkin hän tunsi asemansa parantuneen.
Muuan mies oli seurannut häntä. Puutarhassa hän tarttui Pétionin käsivarteen. Tämä mies oli Röderer, departementin asiamies.
Molemmat miehet alkoivat kävellä palatsin sivulle rakennetulla pengermällä, jota valaisi lamppurivi. Kansalliskaartilaisia tuli sinne, ja he sammuttivat lamput, jotka olivat pormestarin ja asiamiehen läheisyydessä. Mitä he sillä tarkoittivat? Pétion aavisti pahaa. »Hyvä herra», sanoi hän eräälle sveitsiläisupseerille, joka seurasi häntä ja jonka nimi oli Salis-Lizers, »suunnitellaanko minua vastaan jotakin ikävyyttä?»
»Olkaa huoleti, herra Pétion», vastasi upseeri murtaen ranskaa saksanvoittoisesti, »kuningas on antanut tehtäväkseni vartioida teitä, ja minä takaan, että se, joka teidät surmaa, kuolee heti senjälkeen minun kädestäni!»
Samanlaisessa tilanteessa Triboulet oli vastannut Frans I:lle: »Eikö teistä ole samantekevää, vaikka se tapahtuisi hetkeä aikaisemmin, sire?»
Pétion ei vastannut mitään ja kiiruhti Feuillants-pengermälle, jota kuu tällöin valaisi kirkkaasti. Pengermä ei ollut silloin kuten nyt ympäröity rauta-aidalla, vaan kahdeksan jalkaa korkealla muurilla, jossa oli kolme porttia, kaksi pientä ja yksi iso.
Nämä portit eivät olleet ainoastaan kiinni, vaan lisäksi hyvin teljetyt. Niitä vartioi ryhmä Buttedes-Moulinsin ja Filles-Saint-Thomasin piirin krenatöörejä, jotka tiedettiin kuningasmielisiksi. Heidän taholtaan ei siis voinut toivoa apua.
Tuon tuostakin Pétion kumartui ottamaan maasta kiven ja viskasi sen muurin yli.
Pétionin kävellessä ja viskellessä kiviä tultiin kahdesti sanomaan, että kuningas halusi puhutella häntä.
»No, ettekö aio mennä sisälle?» kysyi Röderer.
»En», vastasi Pétion. »Siellä on liian kuuma. Muistan sen pikku huoneen, eikä se houkuttele minua ensinkään. Olen sitäpaitsi luvannut tavata erään henkilön tällä pengermällä.»
Ja hän kumartui jälleen, sieppasi kiven ja viskasi sen muurin yli.
»Kenet aiotte tavata täällä?» kysyi Röderer.
Tällöin aukeni se kansalliskokouksen salin ovi, joka oliFeuillants-pengermän puolella.
»Luulen, että tuolta tulee henkilö, jota odotan», sanoi Pétion.
»Määräys päästää herra Pétion tulemaan!» virkkoi muuan ääni.»Kansalliskokous haastaa hänet eteensä tekemään selkoa tilanteesta.»
»Juuri niin!» mutisi Pétion.
Ääneen hän virkkoi:
»Olen valmis vastaamaan vihollisten! tekemiin välikysymyksiin.»
Kansalliskaartilaiset, jotka arvelivat, että Pétionia odotti tiukka kuulustelu, päästivät hänet menemään.
Kello oli lähes kolme aamulla. Päivä alkoi sarastaa, mutta omituista kyllä, taivas oli verenkarvainen!
Billotin testamentti
Saatuaan kuninkaan kutsun Pétion oli aavistanut, ettei hän pääsisi palatsista yhtä helposti ulos kuin sinne sisälle. Hän oli tällöin lähestynyt muuatta tylynnäköistä miestä, jonka otsaa rumensi leveä arpi.
»Herra Billot», sanoi hän, »mitä uutta kansalliskokouksesta?»
»Se aikoo jatkaa istuntoaan läpi koko yön.»
»Erinomaista! Mitä sanoitte nähneenne Pont Neufillä?»
»Näin tykkipatterin ja kansalliskaartilaisia, jotka herra Mandat oli komentanut paikalle.»
»No ettekö kertonut, että Saint-Jeanin pylväskäytäväänSaint-Antoine-kadun suulle on kerääntynyt melkoinen miesjoukko?»
»Niin on, hyvä herra, herra Mandatin määräyksestä sekin.»
»Hyvä on. Kuunnelkaa nyt tarkoin, mitä sanon teille, herra Billot.»
»Kuuntelen.»
»Tässä on määräys Manuelille ja Dantonille, että kansalliskaartilaiset on poistettava Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja Pont-Neuf on puhdistettava. Tämä määräys on toteutettava, maksoi mitä maksoi, ymmärrättehän?»
»Annan sen Dantonin omaan käteen.»
»Hyvä on. Tehän asutte Saint-Honoré-kadun varrella?»
»Niin asun.»
»Annettuanne määräyksen Dantonille menkää kotiinne ja levätkää hetkinen. Kello kahden tienoissa nouskaa ja menkää kävelemään Feuillants-pengermän ulkomuurin edustalle. Jos näette tai kuulette, että Tuileriein puutarhan puolelta viskataan kiviä, silloin tiedätte, että minä olen vanki ja että minulle tehdään väkivaltaa.»
»Ymmärrän.»
»Menkää silloin kansalliskokoukseen ja kehoittakaa virkatovereitanne vaatimaan minut kokoukseen… Ymmärrättehän, herra Billot? Uskon henkeni teidän käsiinne.»
»Ja minä vastaan siitä», sanoi Billot. »Menkää rauhallisin mielin.»
Pétion lähti luottaen Billotin taatusti isänmaalliseen mielialaan.
Billot saattoi pitää antamansa lupauksen sitäkin helpommin kun Pitou oli vastikään saapunut kaupunkiin. Hän lähetti Pitoun Dantonin luokse kieltäen häntä palaamasta yksin.
Pitoun onnistui karkoittaa Dantonin laiskuus ja saada hänet mukaansa.
Matkalla Danton näki Pont Neufin tykit ja kansalliskaartilaiset Saint-Jeanin pylväskäytävässä. Hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli, ettei sellaisia voimia saisi jättää kansan armeijan selkäpuolelle.
Pétionin'in kirjalliseen valtuuteen vedoten Manuel ja hän poistivat kansalliskaartilaiset Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja tykkimiehet Pont Neufiltä.
Näin oli kapinallisten kulkuväylä puhdistettu.
Sillä välin Billot ja Pitou menivät Saint-Honoré-kadulle, jonka varrella edellinen yhä asui. Pitou tervehti asumusta kuin vanhaa ystävää ainakin.
Billot istuutui ja viittasi Pitouta tekemään samoin.
»Kiitän, herra Billot», sanoi Pitou, »mutta minä en ole väsynyt».
Mutta Billot oli itsepäinen, ja Pitou totteli lopulta.
»Pitou», sanoi Billot, »olen kutsuttanut sinut Pariisiin».
»Ja kuten huomaatte, ei teidän ole tarvinnut odottaa minua liian kauan, herra Billot», vastasi Pitou tutunomaiseen tapaansa hymyillen, jolloin kaikki hänen kaksineljättä hammastansa paljastuivat.
»Ei ole tarvinnut… Arvannet, että jotakin vakavaa on tekeillä?»
»En sitä epäilekään, mutta sanokaapa…?»
»Mitä niin, Pitou?»
»Minä en näe enää missään herra Baillyta enkä herra Lafayetteä.»
»Bailly on petturi, joka surmautti kansaa Mars-kentällä.»
»Niin, tiedän, koskapa juuri minä nostin teidät oman verenne lätäköstä.»
»Lafayette on petturi, joka on halunnut ryöstää kuninkaan.»
»Ah, sitä en tiennyt… Lafayetteko petturi? Kukapa sitä uskoisi? Entä kuningas?»
»Kuningas on kaikkein pahin petturi, Pitou!»
»Se ei kummastuta minua laisinkaan.»
»Kuningas vehkeilee ulkomaalaisen kanssa ja tahtoo luovuttaa Ranskan viholliselle. Tuileriein palatsi on vehkeilyjen ahjo, ja se on päätetty vallata… Ymmärrätkö, Pitou?»
»Totta hitossa sen ymmärrän! Kuten valtasimme Bastiljin, eikö niin, herra Billot?»
»Vallan niin.»
»Mutta eipähän se ole kovin vaikeata.»
»Erehdyt, Pitou.»
»Mitä, olisiko se vaikeampaa?»
»On kyllä.»
»Sen muurit näyttävät paljoa matalammilta.»
»Se on totta, mutta niitä vartioidaan paremmin. Bastiljin varusväkenä oli vain viitisenkymmentä sotavanhusta, mutta palatsissa on kolme- tai neljätuhatta miestä.»
»Hitossa! Kolme- tai neljätuhatta!»
»Puhumattakaan siitä, että Bastilji yllätettiin, mutta Tuilerieissa on jo tämän kuun alusta saakka pelätty rynnäkköä ja on ryhdytty puolustuspuuhiin.»
»He siis puolustautuvat?»
»Ihan varmasti, varsinkin kun johto kuuluu uskotun herra de Charnylle.»
»Niinpä vainen, hän lähti, eilen vaimoineen Boursonnesista… Mutta onko herra de Charnykin petturi?»
»Ei, hän on ylimys, siinä kaikki. Hän on ollut alati hovin puolella eikä siis ole kavaltanut kansaa, koska hän ei ole viekoitellut itselleen kansan luottamusta.»
»Me joudumme siis taistelemaan kreivi de Charnya vastaan?»
»Todennäköisesti, Pitou.»
»Eikö se ole kummallista? Naapurukset!»
»Sellaista se on, kansalaissota, Pitou. Mutta, ei sinun tarvitse tapella, ellet halua.»
»Anteeksi, herra Billot, jos te haluatte, haluan minäkin.»
»Näkisin mieluimmin, ettet tappelisi laisinkaan, Pitou.»
»Miksi siis kutsuitte minut tänne, herra Billot?»
Billotin hahmo synkkeni.
»Kutsuin sinut tänne, Pitou, antaakseni sinulle tämän paperin.»
»Tämän paperin, herra Billot?»
»Niin.»
»Mikä paperi se on?»
»Testamenttini.»
»Mitä? Testamenttinne? Kas niin, herra Billot», naurahti Pitou, »ette te näytä ollenkaan mieheltä, joka tekee kuolemaa!»
»En kylläkään», myönsi Billot osoittaen kivääriä ja panosvyötä, jotka riippuivat seinällä, »mutta näytän mieheltä, joka voi saada pian surmansa».
»Ah, niin, olemmehan me kaikki kuolevaisia?» sanoi Pitou hartaasti.
»No niin, Pitou, olen kutsunut sinut luovuttaakseni sinulle testamenttini.»
»Minulle, herra Billot?»
»Sinulle, Pitou, ja senvuoksi, että teen sinusta omaisuuteni yleisperijän.»
»Minustako yleisperijä?» huudahti Pitou. »Kiitos, ei, herra Billot!Jopa te nyt laskette pilaa!»
»Ei, puhun ihan vakavasti, hyvä ystävä.»
»Mutta se ei kävele, herra Billot.»
»Miksei?»
»Nähkääs… kun jollakin on laillisia perillisiä, ei hän voi antaa omaisuuttaan vieraalle.»
»Erehdyt, Pitou,hän voi.»
»No, sitten hänei saatehdä niin, herra Billot.»
Billotin otsa synkkeni.
»Minulla ei ole perillisiä», virkkoi hän.
»Vai niin, vai ei teillä ole perillisiä! Miksi siis sanotte neitiCatherinea?»
»En tunne ketään sennimistä, Pitou.»
»Älkää puhuko noin, herra Billot, se kuohuttaa mieltäni!»
»Pitou, minä voin lahjoittaa omaisuuteni kenelle haluan, ja kun kuolen, voit sinäkin vuorostasi lahjoittaa, mikä sinun on, kenelle haluat.»
»Ah, niin, niin!» myönsi Pitou, joka alkoi ymmärtää. »Jos teille siis sattuu onnettomuus… Mutta mitä minä hupsuttelen! Ei teille satu onnettomuutta!»
»Äsken juuri sanoit, että olemme kaikki kuolevaisia.»
»Taisin sanoa… no niin, olette oikeassa. Otan testamentin, herra Billot. Mutta onko ihan varmaa, että jos minusta valitettavasti tulee perillisenne, minulla on oikeus tehdä omaisuudellenne mitä haluan?»
»Tietysti, koska se on laillisesti sinun… Eikä sinun kanssasi, joka olet kunnon isänmaanystävä, ymmärräthän, Pitou, kukaan rupea rettelöimään, niinkuin voitaisiin tehdä henkilöille, joiden tiedetään veljeilleen aatelisten kanssa.»
Pitou käsitti asian yhä paremmin.
»No, olkoon menneeksi, herra Billot», sanoi hän, »minä suostun!»
»Ja koska nyt olenkin sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, pane paperi taskuusi ja levähdä.»
»Miksi lepäisin, herra Billot?»
»Koska meillä todennäköisesti on paljon puuhaa huomenna tai oikeammin jo tänään, sillä kello näkyy olevan kaksi.»
»Aiotteko mennä ulos, herra Billot?»
»Aion, minulla on asiaa Feuillants-pengermälle.»
»Ettekö tarvitse minua?»
»Olisit päinvastoin haitaksi siellä.»
»No, sitten minä haukkaankin leivänpalasen, herra Billot,»
»Se on totta. Minähän vallan unohdin kysyä, onko sinun nälkä!»
»Haha!» nauroi Pitou. »Se johtuu siitä, että tiedätte minun olevan alati nälissäni.»
»Minun ei tarvinne neuvoa sinulle, missä on ruokakaappi?»
»Ei, ei, herra Billot, älkää välittäkö minusta enempää… Mutta palaattehan pian tänne?»
»Palaan.»
»Muutoin teidän täytyisi ilmoittaa, missä voisin tavata teidät.»
»Tarpeetonta! Tunnin perästä tulen takaisin.»
»Hyvä on, lähtekää siis.»
Ja Pitou kävi ahneesti käsiksi ruokaan, sillä hänen ruokahaluaan, kuten kuninkaankaan, eivät häirinneet kaikkein vakavimmatkaan tapahtumat.
Sillaikaa Billot kiiruhti Feuillants-pengermälle.
On jo mainittu, mitä hänen oli määrä tehdä siellä. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun hänen jalkoihinsa putosi kivi, sitten toinen ja vielä kolmaskin. Siitä hän tiesi, että oli tapahtunut, mitä Pétion oli pelännyt, ja että pormestari aiottiin pidättää vangiksi Tuilerieissa.
Saamiensa ohjeitten mukaan Billot meni heti kansalliskokoukseen, joka sitten, kuten sanottu, lähetti noutamaan Pétionia.
Selvittyään vartijoistaan Pétion vain asteli kansalliskokouksen istuntosalin kautta ulos ja meni sitten jalkaisin kaupungintaloon. Tuileriein pihaan jäivät hänen vaununsa häntä edustamaan.
Billot puolestaan palasi kotiinsa. Pitou oli tällöin lopettamassa illallistaan.
»No, mitä uutta, herra Billot?» kysyi Pitou.
»Ei mitään», vastasi Billot, »paitsi että päivä valkenee ja taivas on veripunainen».
Kello kolmesta kuuteen aamulla
Aurinko oli noussut. Sen ensimmäiset säteet valaisivat kahta ratsastajaa, jotka käymäjalkaa ajoivat pitkin Tuileriein autiota laiturikatua.
Nämä ratsastajat olivat kansalliskaartin ylikomentaja Mandat ja hänen ajutanttinsa.
Saatuaan kello yhden aikaan yöllä kutsun saapua kaupungintaloon Mandat oli aluksi kieltäytynyt lähtemästä. Kello kaksi oli tullut jyrkempi käsky. Mandat oli aikonut yhä vastustella, mutta silloin oli asiamies Röderer lähestynyt häntä ja sanonut:
»Herra Mandat, ottakaa huomioon, että lain mukaan kansalliskaartin päällikön on noudatettava valtuuston määräyksiä.»
Mandat oli taipunut. Sitäpaitsi hän ei tiennyt seuraavista kahdesta seikasta:
Ensiksi, että kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä oli valinnut valtuustoon kolme komisaaria kukin, joiden oli määrä liittyä kommuuniin japelastaa isänmaa. Mandat luuli siis tapaavansa entisen valtuuston eikä odottanut näkevänsä sen keskuudessa sataaneljääkymmentäyhtä uutta jäsentä.
Toiseksi Mandat ei tiennyt, että tämä samainen valtuusto oli antanut määräyksen puhdistaa Pont Neufin ja tyhjentää Saint-Jeanin pylväskäytävät ja että asian tärkeyteen katsoen Manuel ja Danton itse olivat panneet sen täytäntöön.
Ehdittyään Pont Neufille Mandat hämmästyikin aika lailla nähdessään sillan olevan tyhjän. Hän pysähtyi ja lähetti ajutanttinsa tiedustelemaan.
Kymmenen minuutin kuluttua ajutantti palasi. Hän ei ollut nähnyt tykkiä eikä kansalliskaartilaisia. Dauphine-aukio, Dauphine-katu ja Augustins-laiturikatu olivat yhtä autiot kuin Pont Neuf.
Mandat jatkoi matkaansa. Hänen olisi kenties pitänyt pyörtää takaisin palatsiin. Mutta ihmiset menevät, kunne kohtalo heitä työntää.
Kaupungintaloa lähestyessään hän tunsi joutuvansa kaupungin varsinaisen elämän keskukseen. Kuten eräissä ihmisruumiin salpautumistiloissa veri patoutuu sydämeen, muuttaen toiset elimet elottomiksi ja kylmiksi, samoin oli liike, elämä, lämpö, koko vallankumous keskittynyt Pelletier-laiturikadulle, Grève-torille ja kaupungintaloon, kansanelämän todelliseen tyyssijaan, Pariisiksi nimitetyn mahtavan ruumiin sydämeen.
Mandat pysähtyi laiturikadun kulmaan ja lähetti ajutanttinsaSaint-Jeanin pylväskäytävään. Siellä kansa liikkui ihan vapaasti.Kansalliskaarti oli kadonnut.
Nyt Mandat aikoi kääntyä takaisin. Mutta väkeä oli sulloutunut hänen taakseensa, se työnsi häntä kuin rantahylkyä kaupungintalon portaille päin.
»Jääkää te tänne», sanoi hän ajutantilleen, »ja jos minulle sattuu onnettomuus, rientäkää palatsiin ilmoittamaan asiasta».
Mandat antautui virran kuljeteltavaksi. Ajutantti, joka olkalapuistaan tunnettiin käskyläiseksi, jäi iaiturikadun kulmaan, missä kukaan ei häirinnyt häntä. Kaikki pitivät silmällä ylikomentajaa.
Jouduttuaan kaupungintalon isoon saliin Mandat näki edessään tuntemattomia ja ankarannäköisiä miehiä. Siinä oli itse kapina vaatimassa tiliä mieheltä, joka oli halunnut, ei ainoastaan vaikeuttaa sen kehittymistä, vaan lisäksi tukehduttaa sen jo syntymähetkellä.
Tuilerieissa hän oli kysellyt — muistettaneen hänen keskustelunsaPétionin kanssa. Mutta täällä kyseltiin häneltä.
Muuan uuden kommuunin jäsenistä — sen hirveän kommuunin, joka sitten tukehdutti lakiasäätävän kansalliskokouksen ja taisteli kansalliskonventin kanssa — astui esille ja sanoi kaikkien nimessä:
»Kenen käskystä olet lisännyt palatsin vartioston kaksinkertaiseksi?»
»Pariisin pormestarin käskystä», vastasi Mandat.
»Missä on se määräys?»
»Tuilerieissa, minne jätin sen, jotta poissaollessani voitaisiin se toteuttaa.»
»Miksi olet pannut tykistön liikkeelle?»
»Koska olen pannut pataljoonankin liikkeelle ja kun pataljoona liikkuu, kulkee tykistö mukana.»
»Missä on Pétion?»
»Hän oli linnassa, kun sieltä lähdin.»
»Vankina?»
»Ei, vaan vapaana ja kävellen pengermällä.»
Kuulustelu keskeytyi tällöin. Muuan tämän uuden kommuunin jäsenistä esitti erään avatun kirjeen ja pyysi lukea sen ääneen.
Mandatin tarvitsi vain luoda pikainen silmäys tähän kirjeeseen käsittääkseen, että hän oli hukassa. Hän tunsi käsialansa. Kirje sisälsi määräyksen, joka kello yksi yöllä oli lähetetty Saint-Jeanin pylväskäytävään sijoitetun pataljoonan päällikölle ja jossa tätä käskettiin takaapäin ahdistamaan linnaa kohti hyökkäävää väkijoukkoa Pont Neufille sijoitetun pataljoonan ahdistaessa sitä sivulta. Määräys oli joutunut kommuunin haltuun silloin, kun pataljoona komennettiin poistumaan.
Kuulustelu loppui. Mistä saataisiin hirveämpi todistus Mandatin syyllisyydestä kuin tämä kirje oli?
Mandat päätettiin lähettää Abbayeen, ja tuomio luettiin hänelle. Siinä on tulkinnan varaa.
Väitetään, että puheenjohtaja olisi tuomiota julistaessaan tehnyt kädellään liikkeen, jonka kansa valitettavasti ymmärtää liiankin hyvin — vaakasuoran liikkeen.
»Puheenjohtaja», sanoo Peltier,Elokuun 10 päivän vallankumouksenkirjoittaja, »teki kädellään hyvin selvänvaakasuoran liikkeensanoessaan: 'Vietäköön pois tämä mies!'»
Tämä liike olisi tosiaan ollutkin hyvin selvä vuotta myöhemmin, muttavaakasuorakädenliike, joka merkitsi paljon vuonna 1793, ei merkinnyt erikoista vuonna 1792, jolloin giljotiini ei vielä toiminut. Vasta elokuun 21 päivänä putosi Carrousel-aukiolla ensimmäisen rojalistin pää. Kuinka siis jo yhtätoista päivää varemmin vaakasuora kädenliike — ellei edellytetä, että siitä merkistä oli ennakolta sovittu — voisi merkitä: »Tappakaa tuo mies!» Valitettavasti näytti seuraus todistavan väitteen oikeaksi.
Tuskin oli Mandat astunut kolme askelta alas kaupungintalon portaita, kun pistoolinluoti murskasi hänen päänsä samalla hetkellä, jolloin hänen poikansa riensi häntä vastaan.
Samoin oli käynyt kolmea vuotta aikaisemmin Flessellesille.
Mandat oli vain haavoittunut. Hän nousi, mutta kaatui jälleen heti kahdenkymmenen piikin lävistämänä.
Lapsi väänteli käsiään ja huusi: »Isä, isä!» Kukaan ei piitannut lapsen huudoista.
Ja sitten tästä mieskasasta, jossa näkyi vain sukeltavia käsivarsia ja säilien ynnä piikkien välähdyksiä, kohosi ilmoille vertavaluva, ruumiista irti hakattu Mandatin pää.
Lapsi pyörtyi. Ajutantti lähti laukaten Tuilerieihin päin ilmoittamaan, mitä oli nähnyt. Murhaajat järjestyivät kahdeksi joukkueeksi. Toinen raahasi ruumiin jokeen, ja toinen lähti näyttelemään piikin kärkeen pantua päätä Pariisin kaduilla.
Kello oli lähes neljä aamulla.
Käväiskäämme Tuilerieissa, ennenkuin ajutantti ehtii tuoda sinne surullisen uutisensa, ja katsokaamme mitä siellä tapahtuu.
Kuningas oli ripittäytynyt — ja kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut, tunsi hän itsensä täysin turvalliseksi, tapahtukoon mitä tahansa. Koska hän ei kyennyt vastustamaan ruumiinsa vaatimuksia, lähti hän nukkumaan. Hän heittäytyi vuoteelle täysissä pukimissa.
Kun sitten hätäkello alkoi kumahdella yhä äänekkäämmin ja rummunpärinä yltyi, herätettiin kuningas. Herättäjänä oli herra de la Chesnaye, jolle Mandat poistuessaan oli uskonut päällikkyyden. Hän herätti kuninkaan, jotta tämä näyttäytyisi kansalliskaartilaisille ja esiintymisellään ynnä muutamilla sopivilla sanoilla lietsoisi miehistöön innostusta.
Kuningas nousi, unisena, huojuen; hänen tukkansa oli jauhoitettu ja painunut litteäksi siltä puolelta, jolla hän oli nukkunut.
Haettiin kähertäjä, mutta hän ei ollut saapuvilla. Kuningas lähti huoneestaan pää pörrössä.
Kuningatar, joka oli neuvostosalissa, sai kuulla, että kuningas aikoi näyttäytyä puolustajilleen, ja riensi häntä vastaan.
Päinvastoin kuin poloinen yksinvaltias, jonka katse oli tyhjä eikä nähnyt ketään ja jonka suun lihakset olivat venyneet ja nytkähtelivät suonenvedon tapaisesta sinipunervan nutun näyttäessä jo surevan kuninkuuden kuolemaa, kuningatar oli kalpea, mutta kuumeisen hehkuva, ja hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet, mutta kuivat.
Hän tarrautui yksinvaltiuden haamuun, joka sensijaan että olisi näyttäytynyt sydänyöllä ilmestyi kirkkaaseen päivänvaloon tuijottavin, räpyttelevin silmin.
Kuningatar toivoi voivansa siirtää häneen omaa rohkeuttaan, voimaansa ja elämänhaluaan.
Kaikki sujui sentään hyvin niin kauan kuin kuninkaallinen esiintyminen tapahtui sisähuoneissa, vaikkakin aatelismiesten sekaan joutuneet kansalliskaartilaiset nähdessään kuninkaan läheltä — ryhdittömän ja kömpelön mies-rukan, joka oli kerran ennenkin onnistunut huonosti esiintyessään herra Saneen ulkoparvekkeella Varennesissa — ihmettelivät, oliko tuossa tosiaankin heinäkuun 20 päivän sankari, se kuningas, jonka runollista tarinaa papit ja naiset jo alkoivat kirjailla suruharsoon.
Ei, tuossa ei ollut se kuningas, jonka kansalliskaarti oli odottanut näkevänsä.
Juuri tällöin iäkäs herttua de Mailly — hän oli niitä ihmisiä, joiden hyvät aikeet on tuomittu herättämään pahennusta — paljasti miekkansa, polvistui kuninkaan eteen ja vannoi vapisevalla äänellä, että hän jaRanskan aatelisto, jota hän edusti, olivat valmiit kuolemaanHenrik IV:n jälkeläisenpuolesta.
Se oli kaksinkertainen tahdittomuus. Kansalliskaarti ei hellinyt ensinkään sitäRanskan aatelia, jonka edustaja de Mailly oli. Eikä se liioin halunnut puolustaa Henrik IV:n jälkeläistä, vaan perustuslaillista kuningasta.
Ja vastaukseksi yksityisiin huutoihin: »Eläköön kuningas!» kajahti kaikilta tahoilta: »Eläköön kansa.»
Tappio oli korvattava. Kuningas työnnettiin Royale-pihaan. Voi, onnettomalla kuninkaalla, jonka ateriat olivat häiriintyneet ja joka oli nukkunut vain tunnin seitsemän tunnin asemesta, aineellisten vaatimusten orjalla ei ollut enää omaa tahtoa. Hän oli kuin kone, joka liikkui ulkonaisen voiman työnnällyksistä.
Kuka pani sen koneen vireeseen? Kuningatar, jäntevä nainen, joka ei ollut syönyt eikä nukkunut.
Maailmassa on sellaisia onnettomasti rakennettuja henkilöitä, jotka epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät, kun olosuhteet kerrankin ovat kääntyneet heitä vastaan. Sen sijaan että olisi voittanut puolelleen toisin ajattelevat Ludvig XVI näytti heitä lähestyessään osoittavan, kuinka niukkaa hohdetta sortumaisillaan oleva kuninkuus valaa miehen otsalle, kun hänellä ei ole lahjoja eikä voimaa.
Pihalla kuten huoneissakin rojalistituhallakinhuusivat kuninkaalle eläköötä, mutta samassa kajahti vastaukseksi: »Eläköön kansa!»
Ja kun rojalistit yrittivät väittää vastaan, huusivat isänmaanystävät:
»Ei, ei, ei ole muuta kuningasta kuin kansa!»
Miltei rukoilevalla äänellä kuningas puhui:
»Niin, lapseni, kansa ja kuninkaanne ovat nyt ja alati yhtä!»
»Tuokaa tänne kruununprinssi», kuiskasi Marie-Antoinette madameElisabethille. »Lapsen esiintyminen kenties hellyttää heidät.»
Kruununprinssiä mentiin noutamaan.
Sillaikaa kuningas jatkoi surullista joukkojen katselmusta. Hän sai onnettoman ajatuksen lähestyä tykistöä. Se oli virhe, sillä tykkimiehet olivat miltei kaikki tasavaltalaisia.
Jos kuningas olisi osannut puhua, jos hän olisi voinut saada nämä miehet kuuntelemaan, joiden vakaumus oli päinvastainen kuin hänen, olisi se vaikuttanut rohkealta teolta, kun hän näin uhmasi tykkejä, ja se teko olisi voinut onnistua. Mutta Ludvig XVI:n sanoissa ja eleissä ei ollut vakuuttavaa tehoa. Hän änkytti. Rojalistit halusivat suojata hänen hämminkiään yrittämällä jälleen turvautua onnettomaan huutoon: »Eläköön kuningas!» joka oli jo kahdesti epäonnistunut. Se huuto oli nyt vähällä aiheuttaa yhteentörmäyksen.
Tykkimiehet lähtivät paikoiltaan, syöksyivät kuningasta vastaan, heristivät nyrkkejään ja kiljuivat:
»Luuletko sinä, että me puolustaaksemme sinunlaistasi petturia ammumme omia veljiämme?»
Kuningatar veti kuninkaan taemmaksi.
»Kruununprinssi, kruununprinssi!» huusivat jotkut äänet. »Eläköön kruununprinssi!»
Kukaan ei vastannut tähän huutoon. Poloinen lapsi ei tullut esille oikealla hetkellä. Hän myöhästyi, kuten teatterikielessä sanotaan.
Kuningas palasi linnaan. Siitä tuli peräytymismatka; se muistutti pakoa.
Huoneessaan Ludvig vaipui lopen hengästyneenä nojatuoliin. Kuningatar pysähtyi ovelle pihtipieleen nojaten ja tapaillen katseellaan apua jostakin. Hän huomasi Charnyn, joka nojasi hänen huoneensa oven pihtipieleen, ja riensi kreivin luo.
»Ah, herra kreivi, kaikki on hukassa!» vaikeroi hän.
»Pahoin pelkään, madame», vastasi Charny.
»Voimmeko vielä paeta?»
»Se on myöhäistä, madame.»
»Mitä siis on tehtävä?»
»Kuoltava», vastasi Charny ja kumarsi.
Kuningatar huoahti syvään ja meni huoneeseensa.