Kuolemaan tuomittuna
Hetkisen seisoin paikallani, ennenkuin mustaihoiset kävivät kimppuuni, mutta heti heidän hyökätessään minun oli pakko peräytyä askel tahi pari. Samassa jalkani hapuili turhaan lattiaa, sen alla oli vain tyhjää ilmaa. Olin astunut takaperin aukkoon, johon Issus oli livahtanut. Sekunnin verran hoipuin syvänteen reunalla. Sitten suistuin pimeään kuiluun, puristaen yhä nuorukaista syliini.
Kolahdimme onkalon sileään reunaan, yllämme oleva aukko sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin oli auennutkin, ja me putosimme vahingoittumatta syvällä areenan alapuolella olevaan valaistuun kammioon.
Noustuani seisomaan sattui katseeni ensimmäiseksi Issuksen vahingoniloiseen naamaan. Hän tähysti minua kammion seinässä olevan ristikko-oven vankkojen tankojen takaa.
"Tyhmän varomaton kuolevainen", hän kirkui, "saat tässä salaisessa kopissa kärsiä kauhean rangaistuksen herjauksestasi. Sinun on viruttava täällä yksin ja pimeässä rikostoverisi lahoavan ruumiin mädätessä vierelläsi, kunnes yksinäisyys ja nälkä tekevät sinut mielipuoleksi ja syöt matelevia toukkia, joiksi toverisi on muuttunut."
Muuta hän ei sanonut. Seuraavalla hetkellä hän oli poissa, ja koppia valaissut himmeä hohde muuttui sysimustaksi pimeydeksi.
"Miellyttävä vanhus, tuo nainen", lausui vierelläni ääni.
"Ken puhuu?" kysyin.
"Minä, toverisi, jolla on tänään ollut kunnia taistella olka olassa uljaimman miehen kanssa, jonka rintaa barsoomilaisen soturin merkki ikinä on koristanut."
"Jumalan kiitos, ettet ole kuollut", sanoin. "Olin huolissani sen ilkeän iskun johdosta, jonka sait päähäsi."
"Se vain huumasi minut", vastasi hän. "Pelkkä raapaisu."
"Kentiespä olisi ollut yhtä hyvä, jos se olisi ollut surmanisku", sanoin. "Näytämme olevan kauniisti satimessa, ja meillä on loistavat toiveet kuolla nälkään ja janoon."
"Missä olemme?"
"Areenan alla", vastasin. "Suistuimme samaan aukkoon, johon Issus pääsi karkuun ollessaan melkein käsissämme."
Hän naurahti hiljaa, rattoisasti ja huolettomasti, sitten hän hapuili pimeässä, kunnes löysi olkapääni. Vetäen korvani suullensa hän kuiskasi:
"Paremmin ei olisi voinut käydä. Issuksen salaperäisessä ympäristössä on salaisuuksia, joista hän itse ei ole uneksinutkaan."
"Mitä tarkoitat?"
"Olin vuosi takaperin muiden orjien kanssa työssä täällä, kun näihin maanalaisiin käytäviin tehtiin muutoksia. Silloin löysimme näiden alta muinaisen käytävä- ja kammioverkon, joka jo monet miespolvet on ollut suljettuna. Työtä johtavat mustaihoiset tutkivat niitä, ottaen mukaansa useita meikäläisiä tekemään mahdollisesti tarvittavat työt. Tunnen koko järjestelmän perin pohjin.
"— Penikulmia pitkät käytävät risteilevät puutarhojen ja itse temppelin alla, ja yksi niistä vie alaspäin niille kohdin missä Omeaniin johtavan vesitunnelin tämänpuolinen pää on.
"— Jos pääsemme huomaamatta vedenalaiseen, niin ken ties meidän onnistuu pujahtaa järvelle ja jollekin niistä monista saarista, joille mustaihoiset eivät milloinkaan poikkea. Siellä sitten voimme elää jonkun aikaa, ja kenpä tietää, mitä saattaa tapahtua sellaista, joka auttaa meidät karkuun?"
Hän oli koko ajan puhunut hiljaa kuiskaten, ilmeisesti peläten täälläkin saattavan olla vakoilevia korvia. Vastasin senvuoksi yhtä varovasti.
"Ohjaa meidät takaisin Shadorille, ystäväni! Xador, mustaihoinen, on siellä. Suunnittelimme yhdessä pakoa, joten en voi jättää häntä yksin."
Eteensä tunnustellen hän alkoi liikkua ympäri pimeän kammion lattiaa, etsien allamme oleviin käytäviin aukeavaa luukkua. Vihdoin kuului hänen hiljainen kehoituksensa: "Sst." Ryömin ääntä kohti ja tapasin hänet polvillaan lattiassa olevan aukon reunalla.
"On pudottauduttava noin kolme metriä", kuiskasi hän. "Kun käyt riippumaan aukosta, niin voit vaaratta tipauttaa itsesi alhaalla olevalle tasaiselle ja pehmeälle hiekkapohjalle."
Meluttomasti laskeuduin ylemmän kopin sysimustasta pimeydestä sen alla olevaan yhtä pimeään onkaloon. Pimeys oli niin läpitunkematon, ettemme voineet nähdä käsiamme, vaikka nostimme ne melkein nenäämme kiinni. Luulenpa, etten milloinkaan muulloin ole ollut niin tyyten valottomassa paikassa kuin Issuksen luolat olivat.
Vähän aikaa riipuin ilmassa. Sellaisessa asemassa ihmisen valtaa omituinen tunne, jota on varsin vaikea kuvailla. Kun jalat polkevat tyhjää ilmaa ja alla kaikki peittyy pimeyteen, niin tuntuu kaamealta heittää irti kädet ja pudottautua tuntemattomaan syvyyteen.
Vaikkakin nuorukainen oli sanonut, että alemman käytävän lattia oli vain kolmen metrin syvyydessä, sain kuitenkin kokea saman hermojännityksen kuin jos olisin heilunut pohjattoman jyrkänteen reunalla. Sitten hellitin otteeni ja putosin — vähän toista metriä, pehmeälle hiekkapohjalle.
Nuorukainen tuli perästäni.
"Nosta minut olkapäillesi", hän sanoi, "että voin panna luukun paikoilleen."
Kun se oli tehty, tarttui hän käteeni ja talutti minua, edeten hyvin hitaasti ja tunnustellen usein ympärilleen sekä pysähtyen vähän väliä, ollakseen varma siitä, ettemme joutuneet väärään käytävään. Ennen pitkää alkoi käytävä laskeutua varsin jyrkästi.
"Kohta", selitti toverini, "on meillä valoisaa. Alemmaksi tullessamme joudumme samoihin fosforihohteisiin kerroksiin, jotka valaisevat Omeania."
Se retki Issuksen salaisissa käytävissä ei milloinkaan haihdu mielestäni. Vaikkakaan sen kestäessä ei sattunut mitään erikoista, oli se kuitenkin minusta kauttaaltaan oudon kiehtova ja hermoja kiihottava seikkailu, mikä luullakseni pääasiallisesti johtui näiden ammoin unohdettujen käytävien arvaamattomasta iästä. Ympäristöni, jonka sysimusta pimeys kätki arvostelevilta katseiltani, ei saattanut olla puoleksikaan niin ihmeellinen kuin ne kuvat, joita mielikuvitukseni maalasi loihtiessaan uudelleen eläviksi tämän kuolevan tähden muinaisaikaiset ihmiset, antaen heidän taaskin puuhailla töissään, juonitteluissaan, salaperäisissä ja julmissa menoissaan, joihin he olivat turvautuneet voidakseen pysyä elossa taistelussaan kuivuneiden merien pohjilla harhailevia heimoja vastaan, näiden tungettua heidät maailman äärimmäisille rajoille, jossa he nyt olivat läpitunkemattoman taikauskomuurin suojassa.
Vihreiden ihmisten ohella oli Barsoomissa ollut kolme huomattavaa ihmisrotua, musta, valkoinen ja keltainen Sitä mukaa kun vesi kuivui ja meret hävisivät, ehtyivät apulähteet, kunnes elämä tällä taivaankappaleella muuttui yhtämittaiseksi olemassaolon taisteluksi.
Eri rodut olivat ikimuistoisista ajoista käyneet sotaa keskenään, ja kolme korkeampaa rotua oli helposti pitänyt kurissa tämän taivaankappaleen aavikoiden vihreät villit. Mutta kun ensinmainittujen oli sitten merenrantojen peräytyessä ollut pakko vähän väliä luopua linnoitetuista kaupungeistaan ja viettää suuremmassa tai pienemmässä määrin paimentolaiselämää, hajaantuen vähäisiksi yhdyskunniksi, niin he piankin sortuivat hurjien vihreiden laumojen saaliiksi. Lopputuloksena oli mustien, valkoisten ja keltaisten kansojen osittainen yhteen sulautuminen, joten kehittyi nykyinen erinomainen punainen ihmisrotu.
Olin aina olettanut, että alkuperäisten rotujen viimeisetkin jätteet olivat hävinneet Marsin pinnalta, mutta muutamina viimeksi kuluneina päivinä olin tavannut sekä valko- että mustaihoisia varsin lukuisasti. Saattaisiko tämän tähden jossakin kaukaisessa nurkassa vielä olla jäljellä jätteitä muinaisaikojen keltaisesta kansasta?
Haaveilevat mietteeeni keskeytyivät, kun nuorukainen huudahti hiljaa.
"Vihdoin valoisa polku!" riemuitsi hän, ja kun katsahdin eteenpäin, näin kaukana häämöittävän himmeän hohteen.
Jatkaessamme matkaamme valo muuttui voimakkaaksi, kunnes ennen pitkää olimme hyvin valaistuissa käytävissä. Sitten kävi etenemisemme ripeästi, ja äkkiä saavuimme suoraan sille penkereelle vievään käytävään, jossa vedenalaisen satamalammikko oli.
Alus oli asemapaikallaan luukku auki. Nostaen sormen huulilleen ja sitten taputtaen merkitsevästi säiläänsä nuorukainen lähti äänettömästi hiipimään vedenalaista kohti. Minä seurasin hänen kintereillään.
Laskeuduimme ääneti tyhjälle kannelle ja ryömimme nelin kontin luukulle. Kun silmätessämme varkain aluksen sisälle emme nähneet ainoatakaan vartijaa, hiivimme nopeasti ja äänettömästi kuin kissat yhdessä pääkajuuttaan. Sielläkään ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ripeästi panimme luukun paikoilleen ja kiersimme sen tiiviisti kiinni.
Sitten nuorukainen meni ohjaushyttiin, painoi nappulaa, ja vene vajosi pyörteinä kohisevaan veteen. Ei sittenkään kuulunut hätäisiä askeleita, kuten olimme odottaneet, ja nuorukaisen jäädessä ohjaamaan alusta minä riensin hytistä toiseen, turhaan etsien miehistöön kuuluvia sotilaita. Vedenalainen oli jätetty aivan omiin hoteisiinsa. Sellainen onnenpotkaus tuntui melkein uskomattomalta.
Kun palasin ohjaushyttiin kertomaan hyviä uutisia toverilleni, ojensi hän minulle paperilapun.
"Tämä selittää miehistön poissaolon", hän sanoi.
Se oli ilmaradiolla saapunut tiedonanto vedenalaisen komentajalle:
"Orjat kapinassa. Tule kaikkine miehinesi ja tuo mukana kaikki, jotka tavoitat tiellä! Liian myöhäistä noutaa apua Omeanista. Parhaillaan verilöyly amfiteatterissa.
Issus uhattu. Joudu!
Zithad."
"Zithad on Issuksen henkivartiostossa palveleva dator", selitti nuorukainen. "Säikytimme heidät pahanpäiväisesti, niin etteivät he sitä pian unohda."
"Toivokaamme, että se vain on Issuksen lopun alku", sanoin.
"Vain ensimmäiset esi-isämme tietävät", vastasi hän.
Saavuimme Omeanissa olevalle vedenalaisen lammikolle ilman seikkailuja. Siellä pohdimme, olisiko meidän viisainta upottaa alus, ennenkuin poistuisimme sen luota, mutta lopuksi päättelimme, ettei se missään suhteessa parantaisi pakomahdollisuuksiamme. Omeanissa oli yllin kyllin mustaihoisia katkaisemaan meiltä tien, jos joutuisimme kiinni. Tulisipa heitä lisää Issuksen temppelistä ja puistoista kuinka paljon hyvänsä, se ei huonontaisi mahdollisuuksiamme vähääkään.
Nyt on ratkaistavanamme pulma, miten voisimme sivuuttaa vedenalaisen saarella vahdissa olevat sotilaat. Vihdoin keksin suunnitelman.
"Mikä on vartiostoa komentavan upseerin nimi tai arvonimi"? kysyin nuorukaiselta.
"Kun aamulla saavuimme tänne, oli toimessa Torith-niminen mies", vastasi hän.
"Hyvä. Entä mikä on vedenalaisen päällikön nimi?"
"Yersted."
Löysin kajuutasta määräyskaavakkeen ja kirjoitin seuraavan käskyn:
"Dator Torith, palauttakaa nämä kaksi orjaa heti Shadorille!
Yersted."
"Se on yksinkertaisin palaamiskeino", sanoin hymyillen ojentaessani väärennetyn määräyksen toverilleni. "Tule, pian näemme, kuinka se tepsii!"
"Entä miekkamme!" huudahti hän. "Kuinka osaamme selittää, että meillä on aseita?"
"Koska sitä emme voi selittää, on meidän jätettävä ne tänne", vastasin.
"Eikö ole perin ajattelematonta tällä tavoin antautua uudelleen aseettomina ensisyntyisten käsiin?"
"Se on ainoa keino", vastasin. "Luota minuun, että keksin jonkin tavan päästä pois Shadorin vankilasta, ja kun olemme kerran ulkosalla, niin en luule meille olevan kovinkaan vaikeata saada uudelleen aseita tällaisessa maassa, jossa näin runsaasti vilisee aseistettuja miehiä."
"Sinäpä sen sanot", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minulla ei voisi olla johtajaa, joka kykenisi paremmin herättämään luottamusta kuin sinä. Mennään panemaan juonesi koetukselle."
Rohkeasti nousimme esille vedenalaisen luukusta jätettyämme sinne miekkamme ja astelimme pääovelle, joka vei vartioasemalle ja vahtimiesten datorin majapaikalle.
Meidät nähdessään vahdit juoksivat hämmästyneinä esiin ja käskivät pysähtyä, tähdäten meitä pyssyillään. Ojensin määräyksen yhdelle heistä. Hän otti sen ja nähtyään, kelle se oli osoitettu, antoi sen Torithille, joka juuri tuli virkahuoneestaan katsomaan hälinän syytä.
Mustaihoinen luki määräyksen ja silmäili sitten meitä vähän aikaa ilmeisesti epäillen.
"Missä on dator Yersted?" hän kysyi, ja rintaani ahdisti sadatellessani typeryyttäni, kun jätimme upottamatta vedenalaisen, joten valhe, joka minun nyt oli sanottava, olisi näyttänyt todennäköiseltä.
"Hänen oli määrä heti palata temppelille", vastasin.
Torithin jalka liikahti lammikkoa kohti, ikäänkuin hän olisi aikonut hankkia varmennusta puheelleni. Sillä hetkellä riippui kaikki hiuskarvasta, sillä jos hän olisi mennyt ja nähnyt tyhjän aluksen yhä paikoillaan, niin koko syöttämäni jutun heikko rakenne olisi rauennut. Mutta ilmeisesti hän piti määräystä oikeana, eikä hänellä todellakaan ollut mitään kunnollista syytä sitä epäillä, sillä tuskin saattoi hänestä olla todennäköistä, että kaksi orjaa antautuisi tällä tavoin vapaaehtoisesti vartioitaviksi. Juuri rohkeutensa nojalla suunnitelma onnistui.
"Olitteko mukana orjien kapinassa?" kysyi Torith. "Tänne on juuri saapunut joitakin niukkoja tietoja sellaisesta."
"Kaikki olivat siihen sekaantuneet", vastasin. "Mutta koko juttu supistui mitättömiin. Vartijat pian tukahduttivat sen, surmaten meistä suurimman osan."
Selitykseni näytti häntä tyydyttävän. "Vie heidät Shadorille!" hän käski erästä alaistaan. Astuimme saaren rannassa olevaan pieneen veneeseen ja muutamien minuuttien kuluttua olimme Shadorilla. Siellä meidät pantiin takaisin entisiin koppeihimme, minut Xodarin kanssa yhteen, nuorukainen yksin. Ja lukkojen ja telkien takana olimme jälleen ensisyntyisten vankina.
Vapautta kohti
Xodar kuunteli epäillen ja ihmetellen, kun kerroin hänelle, mitä Issuksen pyhien menojen aikana oli areenalla tapahtunut. Vaikkakin hän oli jo tunnustanut, että hänen uskonsa Issuksen jumaluuteen horjui, niin hän ei kuitenkaan tahtonut jaksaa käsittää, että kukaan saattaisi miekka kädessä uhata Issusta hajoamatta tuhansiksi sirpaleiksi pelkästään hänen raivoisan, jumalaisen vihansa voimasta.
"Se on lopullisesti sitova todistus", hän sanoi vihdoin. "Se riittää tuhoamaan minulta viimeisetkin tähteet taikauskoisesta Issuksen palvonnasta. Hän on vain ilkeä vanha akka, joka käyttää suurta valtaansa pahan palvelukseen ja on kaikenlaisten konnanjuonien avulla saanut pidetyksi sekä oman kansansa että koko Barsoomin uskonnollisessa pimeydessä pitkiä ajanjaksoja."
"Hän on yhtä kaikki vieläkin kaikkivaltias täällä", huomautin. "Senvuoksi on meidän parasta poistua täältä ensimmäisessä vähänkin sopivassa tilaisuudessa."
"Toivon, että sinä keksit sopivan tilaisuuden", sanoi hän naurahtaen. "Sillä tosiasia on, että koko elämäni aikana en minä ole nähnyt ainoatakaan hetkeä, jolloin ensisyntyisten vanki olisi voinut karata."
"Ensi yönä on yhtä sopiva aika kuin milloin hyvänsä", vastasin.
"Yö on pian käsissä", huomautti Xodar. "Miten minä voin olla avuksi?"
"Osaatko uida?" kysyin.
"Ei yksikään Korus-järven limainen silian ole vedessä paremmin kotonaan kuin Xodar", vastasi hän.
"Hyvä. Punainen nuorukainen ei todennäköisesti osaa uida, sillä koko heidän alueellaan on vettä tuskin niin paljon, että siinä voisi uittaa pienintäkään alusta. Toisen meistä on senvuoksi kannatettava häntä veden päällä uidessamme valitsemallemme alukselle. Ensimmältä toivoin, että voisimme sukeltaa koko välin, mutta pelkään, ettei se luonnistu punaiselle nuorukaiselle. Rohkeinkin heistä kauhistuu jo ajatellessaankin syvää vettä, sillä moniin miespolviin he eivät ole nähneet järveä, jokea tahi merta."
"Punaihoinen lähtee siis kanssamme?" kysyi Xodar.
"Niin."
"Se on hyvä. Kolme säilää on parempi kuin kaksi, erittäinkin kun kolmas on niin hyvä kuin hänen. Olen usein nähnyt hänen taistelevan areenalla Issuksen juhlissa. Ennenkuin näin sinun ottelevan, en ollut nähnyt miestä, joka olisi näyttänyt voittamattomalta, vaikka vastassa olisikin ollut suuri ylivoima. Teitä saattaisi luulla opettajaksi ja oppilaaksi tai isäksi ja pojaksi. Kun nyt muistelen hänen kasvojaan, niin huomaan teissä samanlaisia piirteitä. Ne ilmenevät erittäin hyvin taistelussa. Teillä on sama kylmän tuikea hymy huulillanne, sama raivostuttava halveksiminen kuvastuu joka liikkeestänne, kasvojenne jokaisesta vaihtuvasta ilmeestä."
"Olkoon sen seikan laita kuinka hyvänsä, Xodar, hän on kelpo miekkamies. Arvelenpa, että meitä on sellainen kolmikko, jota on vaikea voittaa, ja jos vain ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas, olisi neljäntenä, niin voisimme raivata tiemme Barsoomin toisesta päästä toiseen, vaikka koko maailma olisi vastassamme."
"Kyllä se onkin", huomautti Xodar, "kun saadaan tietää mistä tulet. Siinä yksi puoli Issuksen herkkäuskoiselle ihmiskunnalle syöttämästä taikauskosta. Hän käyttää välikappaleinaan pyhiä thernejä, jotka tietävät hänestä yhtä vähän kuin ulkomaailmankin barsoomilaiset. Hänen määräyksensä viedään therneille kirjoitettuna verellä oudolle pergamentille. Nämä harhaantuneet hupsu-raukat luulevat saavansa jumalattaren ilmoituksen yliluonnollista tietä, sillä he löytävät ne tarkoin vartioidulta alttariltaan, jonka luokse kukaan ei voi huomaamatta päästä. Olen itse ollut näiden Issuksen tiedonantojen toimittajana monia vuosia. Issuksen temppelistä vie pitkä tunneli Matai Shangin päätemppeliin. Sen kaivoivat ensisyntyiset orjat monia miespolvia sitten niin salaisesti, ettei yhdelläkään thernillä ole ollut aavistusta sen olemassaolosta.
"— Therneillä puolestaan on temppeleitä siellä täällä ympäri koko sivistyneen maailman. Papit, joita kansa ei milloinkaan saa nähdä, saarnaavat siellä oppia salaperäisestä Iss-virrasta, Dorin laaksosta ja unohdetusta Korus-järvestä houkutellakseen harhaantuneita olentoja lähtemään vapaaehtoiselle toivioretkelle lisäämään thernin varallisuutta ja heidän orjiensa lukumäärää.
"— Sillä tavoin thernejä käytetään tärkeimpänä välikappaleena kokoamaan rikkautta ja työtä, jotka ensisyntyiset sitten ryöstävät heiltä, milloin tarvitsevat. Joskus ensisyntyiset itse tekevät retkiä ulkomaailmaan. Silloin he ottavat vangiksi punaisten kuningassukujen prinsessoja, anastavat taistelulaivoihin tehdyt viimeiset parannukset ja vievät mukaansa niiden rakennustaitureita, jäljentääkseen mitä eivät kykene luomaan.
"— Me olemme tuottamaton rotu ja ylpeilemme siitä. Ensisyntyiselle on rikos tehdä työtä tai keksiä mitään. Se on alempien olentojen tehtävä, sillä he elävät vain sitä varten, että ensisyntyiset voisivat elää kauan ylellisyydessä ja laiskuudessa. Meille on taisteleminen kaikki kaikessa. Ilman sitä ensisyntyisiä olisi enemmän kuin kaikki Barsoomin kansat jaksaisivat elättää, sillä minun tietääkseni ei meistä yksikään kuole luonnollista kuolemaa. Naisemme eläisivät ikuisesti, jollemme kyllästyisi heihin ja toimittaisi heitä pois toisten tieltä. Kaikista heistä on Issus yksin turvassa kuolemalta. Hän on elänyt lukemattomia miespolvia."
"Eivätkö muutkin barsoomilaiset eläisi ikuisesti, jollei oppi vapaaehtoisesta toivioretkestä saattaisi heitä Issin helmaan tuhatvuotisina tai aikaisemminkin?" kysyin.
"Nyt minusta tuntuu, että he ovat aivan samanlaisia olentoja kuin ensisyntyisetkin, ja toivon saavani elää ja taistella heidän puolestaan sovittaakseni synnit, jotka monia miespolvia saarnattujen valheellisten oppien aiheuttaman tietämättömyyden johdosta olen heitä vastaan tehnyt."
Kun hän lopetti puheensa, kiiri omituinen huuto pitkin Omeanin pintaa. Olin kuullut sen samaan aikaan edellisenä iltana ja tiesin, että se oli merkkinä päivän päättymisestä ja että nyt Omeanin miehet levittäisivät silkkivuoteensa taistelulaivojen ja risteilijöiden kansille, vaipuen Marsin sikeään uneen.
Vartijamme astui sisään tarkastamaan meitä viimeisen kerran, ennenkuin uusi päivä koittaisi yläilmoissa. Se oli pian tehty, ja vankilamme ovi sulkeutui hänen jäljessään — olimme yksin aamuun saakka.
Jätin hänelle tarpeeksi aikaa palata majapaikkaansa, kuten Xodar sanoi hänen luultavasti tekevän. Sitten hyppäsin ristikkoiselle ikkunalle tarkastelemaan järveä. Vähän matkan päässä oli jättimäinen taistelulaiva ja sen ja rannan välillä useita pienempiä aluksia, risteilijöitä ja yhden miehen partiokoneita. Vain taistelulaivalla oli vahti. Saatoin eroittaa hänet selvästi laivan takilassa ja katsellessani näin hänen levittävän silkkipeitteensä pienelle lavalle, joka oli hänen vahtipaikkanaan. Pian hän heittäytyi pitkälleen. Omeanissa oli kuri todella höllää. Mutta sitä ei voi ihmetellä, sillä eihän ainoakaan vihollinen aavistanut tällaisen laivaston, ei edes ensisyntyisten eikä Omeanin järven olemassaoloa. Mitä varten vahtiminen oli todellakaan tarpeen?
Pudottauduin lattialle ja keskustelin Xodarin kanssa, kuvaillen hänelle näkemiäni aluksia.
"Yksi niistä", hän sanoi, "on henkilökohtaista omaisuuttani. Se kantaa viisi miestä ja on kaikkein nopein niistä. Jos pääsemme siihen, niin voimme ainakin tehdä sellaisen pakoyrityksen, että sitä muistetaan." Sitten hän alkoi kuvata minulle laivan laitteita, varustuksia, koneita ja kaikkea muuta, mikä teki sen sellaiseksi lentäjäksi kuin se oli. Hänen selityksestään tunsin erään sukkelan kojeen, jota Kantos Kan oli opettanut minut käyttämään purjehtiessamme väärillä nimillä Zodangan laivastossa prinssi Sab Thanin komennuksessa. Arvasin, että ensisyntyiset olivat varastaneet sen Heliumin laivoista, sillä muualla ei ollut tällaista laitetta. Tiesin myöskin, että Xodar puhui totta kehuessaan pienen aluksensa nopeutta, sillä mitkään muut Marsin ohutta ilmaa halkovat lentokoneet eivät voineet lähimainkaan kilpailla heliumilaisten kanssa.
Päätimme odottaa vielä ainakin tunnin ajan, että kaikki vetelehtijät ennättäisivät käydä levolle. Siihen mennessä oli minun noudettava punainen nuorukainen meidän koppiimme, niin että olisimme valmiina yhdessä ripeästi lähtemään karkumatkallemme vapautta kohti.
Hypähdin niin että sain tartutuksi väliseinän harjaan ja vedin itseni seinälle. Seinän harja oli tasainen, noin kolmekymmentä sentimetriä leveä, ja sitä myöten astelin nuorukaisen kopille, jossa hän istui penkillä. Hän nojautui seinää vasten katsellen Omeanin hohtavaa kupukattoa, ja kun hän huomasi minun seisovan väliseinällä, menivät hänen silmänsä hämmästyksestä levälleen. Sitten levisi hänen kasvoilleen leveä tyytyväisyyden ja ymmärtämyksen hymy.
Kun kumarruin hypätäkseni hänen luokseen lattialle, hän viittasi minua odottamaan. Tullen sitten aivan kohdalleni hän kuiskasi: "Ojenna kätesi! Jaksan itse hypätä melkein seinän harjalle saakka. Olen koettanut sitä usein, ja joka päivä olen päässyt hieman lähemmäksi sitä. Jonkun ajan kuluttua olisin jaksanut hypätä ylös asti."
Kävin vatsalleni poikkipäin seinälle ja ojensin käteni alas häntä kohti. Hän otti vauhtia huoneen keskeltä ja hyppäsi niin että sain kiinni hänen ojennetusta kädestään, minkä jälkeen vedin hänet vierelleni seinän harjalle.
"Olet Barsoomin punaisen kansan paras hyppääjä, mitä olen nähnyt", sanoin.
Hän vastasi: "Se ei olekaan ihmeellistä. Kerron sinulle syyn, kun meillä on enemmän aikaa."
Palasimme yhdessä koppiimme, jossa Xodar odotti, ja laskeuduimme lattialle neuvottelemaan hänen kanssaan, kunnes tunti oli kulunut.
Teimme suunnitelmat lähimmän tulevaisuuden varalle ja vannoimme juhlallisen valan taistella kuolemaan saakka toistemme puolesta mitä vihollista vastaan hyvänsä, sillä tiesimme, että jos onnistuisimmekin pääsemään karkuun ensisyntyisten käsistä, meillä vielä olisi koko maailma vastassamme — piintyneen taikauskon valta on mahtava.
Sovimme, että minä ohjaisin alusta, kun olisimme sille päässeet, ja että jos vaurioitta saapuisimme ulkomaailmaan, pyrkisimme pysähtymättä Heliumia kohti.
"Miksi Heliumiin?" kysäisi punainen nuorukainen.
"Olen heliumilainen prinssi", vastasin.
Hän silmäsi minua oudosti, mutta ei virkkanut sen enempää koko asiasta. Ihmettelin silloin, mitä hänen ilmeensä saattoi merkitä, mutta muut, kiireellisemmät asiat haihduttivat sen pian mielestäni, eikä minulla ollut tilaisuutta ajatella sitä ennenkuin myöhemmin.
"Tulkaa!" sanoin vihdoin. "Nyt on yhtä sopiva aika kuin koskaan.Lähtekäämme!"
Seuraavalla hetkellä olin väliseinän harjalla nuorukainen vierelläni. Aukaisin varushihnojeni soljet ja liitin ne pitkäksi vyöksi, jonka toisen pään laskin alhaalla odottavalle Xodarille. Hän tarttui siihen ja istui pian vierellämme.
"Kuinka yksinkertaista!" Hän nauroi.
"Kaiken muun pitäisi olla vieläkin yksinkertaisempaa", vastasin. Sitten nousin vankilan ulkoseinälle, juuri parhaiksi korkealle voidakseni tirkistää sen yli pitämään silmällä vartijaa. Viisi minuuttia varrottuani hän tuli näkyviin, astellen hidasta, etanamaista käyntiään rakennuksen ympäri.
Odotin, kunnes hän oli kääntynyt rakennuksen nurkitse, joten hän ei enää voinut nähdä vankilan sille puolelle, josta pakomme alkaisi. Heti kun hän katosi nurkan taakse, tartuin Xodariin ja vedin hänet seinän harjalle. Pistin varustushihnojen toisen pään hänen käteensä ja laskin hänet nopeasti maahan. Sitten nuorukainen vuorostaan tarttui hihnaköyteen ja liukui Xodarin vierelle.
Edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti he eivät jääneet odottamaan minua, vaan menivät varovasti rantaan, noin kolmenkymmenen metrin pituisen matkan, nukkuvia sotilaita täynnä olevan vartijamajan seinävieritse.
Heidän edettyään kymmenkunnan askelta minäkin pudottauduin maahan ja seurasin hitaasti heidän perässään rantaa kohti. Vartijamajan sivuitse mennessäni ajatus siellä olevista hyvistä säilistä sai minut pysähtymään, sillä jos miekat olivat koskaan kellekään tarpeen, niin toverini ja minä niitä tarvitsimme vaarallisella matkalla, jolle olimme lähdössä.
Vilkaisin Xodariin ja nuorukaiseen päin ja näin, että he olivat jo solahtaneet veteen laiturin reunalta. Suunnitelmamme mukaan heidän oli pysyttävä riippumassa sementtimäisen laiturin ääreen kiinnitetyistä metallirenkaista, niin että vain suu ja nenä olivat veden pinnalla, kunnes yhtyisin heihin.
Vartijahuoneessa olevat miekat tuntuivat minusta perin houkuttelevilta, ja emmin hetkisen, puolittain taipuvaisena uskaltautumaan vaaraan yrittämällä ottaa niitä niin monta kuin tarvitsimme. Sananparsi: ken empii on mennyttä, osoittautui paikkansapitäväksi tälläkin kertaa, sillä seuraavalla hetkellä hiivin vartijain majoitushuoneen ovea kohti.
Työnsin sen hiljaa raolleen niin paljon, että näin tusinan mustia sotilaita makaavan silkkivaippojensa päällä sikeässä unessa. Huoneen toisessa päässä olevaan telineeseen oli pistetty heidän miekkansa ja ampuma-aseensa. Varovasti työnsin ovea hieman enemmän auki, niin että mahduin hiipimään sisään. Sarana vingahti valittavasti. Yksi miehistä liikahti, ja sydämeni tuntui lakkaavan sykkimästä. Sadattelin itseäni hulluksi, kun olin tällä tavoin saattanut vaaraan karkaamismahdollisuutemme. Mutta nyt ei enää auttanut muu kuin olla leikissä mukana loppuun asti.
Nopeasti ja äänettömästi kuin tiikeri hypähdin liikkuneen vartijan viereen. Käteni oli valmiina tarttumaan hänen kurkkuunsa, heti kun hän avaisi silmänsä. Olin sillä tavoin jännittyneessä asennossa vähän aikaa, joka kiihtyneistä hermoistani tuntui ikuisuudelta. Sitten mies käänsi kylkeään ja alkoi jälleen hengittää syvässä unessa olevan ihmisen tasaisessa tahdissa.
Huolellisesti tarkaten mihin laskin jalkani hiivin sotilaiden välitse ja ylitse, kunnes olin päässyt toisessa päässä olevan asetelineen luokse. Sitten käännyin tarkastamaan nukkuvia miehiä. Heidän hengityksensä oli rauhoittavan tasaista ja säännöllistä. Se tuntui minusta suloisimmalta musiikilta, mitä ikinä olin kuullut.
Hitaasti vedin telineestä pitkän miekan. Kun vedin tuppea pitimestä, syntyi raapiutumisesta ääni, joka muistutti! valuraudan hankaamista järeällä viilalla, katsahdin ympärilleni luullen huoneen olevan täynnä hälytettyjä ja kimppuuni karkaavia vartijoita. Mutta kukaan ei liikahtanut.
Toisen miekan sain vedetyksi meluttomasti, mutta kolmas kalisi huotrassaan hirvittävästi. Sen täytyi mielestäni herättää ainakin muutamia sotilaita, ja aioin ehtiä ennen hyökkäystä ja syöksyä ovelle, mutta suureksi hämmästyksekseni ei sittenkään yksikään mustaihoinen liikahtanut. Joko he nukkuivat ihmeellisen raskaasti tai aiheuttamani melu oli paljon vähäisempi kuin se minusta kuulosti.
Olin juuri aikeissa poistua telineen luota, kun huomioni kiintyi revolvereihin. Tiesin, etten voisi ottaa niitä mukaani enempää kuin yhden, sillä taakkani oli jo nytkin liian raskas voidakseni liikkua hiljaa ja samalla jotakuinkin vakavasti ja nopeasti. Otin yhden revolverin naulasta ja samalla osui katseeni ensimmäisen kerran telineen vierellä olevaan ikkunaan. Kas siinäpä oli erinomainen pakotie, sillä se aukeni suoraan laiturille, ja vedenraja oli vajaan kuuden metrin päässä.
Juuri kun onnittelin itseäni tämän johdosta, kuulin vastakkaisella puolella oven käyvän ja sinne vilkaistessani näin vartioston upseerin seisovan ovella katsoen minua suoraan silmiin. Ilmeisesti hän pääsi yhdellä silmäyksellä selville tilanteesta, ymmärtäen varsin hyvin sen tärkeyden yhtä nopeasti kuin minäkin, sillä revolverimme kohosivat yhtaikaa, ja kuului vain yksi pamaus, kun molemmat laukaisimme painaen perässä olevaa nappulaa, joka räjähdytti patruunan.
Hänen luotinsa suhahti korvani ohitse niin läheltä, että ilmanveto tuntui ihossani, ja samassa näin hänen vaipuvan maahan. En tiedä, mihin kohtaan häneen sattui ja kuoliko hän, sillä tuskin oli hän alkanut vaipua maahan, kun minä olin jo hypännyt takanani olevasta ikkunasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin Omeanin veden peitossa, ja kaikki kolme ponnistelimme lähes kahdensadan metrin päässä olevaa pientä lentokonetta kohti.
Xodarilla oli taakkanaan nuorukainen, ja minulla kolme pitkää säilää. Revolverin olin heittänyt kädestäni. Vaikka olimmekin kumpikin hyviä uimareita, tuntui minusta, että liikuimme vedessä kuin etanat. Minä pysyttelin koko ajan sukelluksissa, mutta Xodarin oli pakko usein nousta pinnalle antaakseen pojan hengittää, joten oli ihme, ettei meitä huomattu paljon aikaisemmin kuin se todella tapahtui.
Olimme jo itse asiassa ennättäneet aluksen kupeelle ja päässeet kaikki sen kannelle, kun taistelulaivalla oleva, laukauksien herättämä vartija näki meidät. Sitten jyrähti hälytyspanos laivan keulatykistä, niin että syvästi kumiseva kaiku kiiri korviahuumaavasti Omeanin kallioisessa kupukatossa.
Heti olivat tuhannet nukkujat jalkeilla. Tuhansien tuhoaluksien kansilla vilisi sotilaita, sillä Omeanin järvellä oli hälytys hyvin harvinainen tapaus.
Ennenkuin ensimmäinen tykinlaukauksen ääni oli vaimentunut, olimme irroittaneet aluksemme kiinnitysköydet, ja seuraavalla sekunnilla kohosimme nopeasti järven pinnasta. Makasin pitkin pituuttani kannella, koneistoa hoitavat vivut ja nappulat edessäni. Xodar ja nuorukainen olivat takanani myöskin pitkällään, että ilmanvastustus olisi mahdollisimman vähäinen.
"Anna aluksen nousta korkealle!" kuiskasi Xodar. "He eivät uskalla laukaista raskaita tykkejään kupukattoa kohti — pommien sirpaleet putoaisivat silloin heidän oman laivastonsa päälle. Jos olemme tarpeeksi korkealla, niin aluksemme pohjalevyt suojaavat meitä pyssynluoteja vastaan."
Tein, kuten hän kehoitti. Allamme näimme satojen miehien hyppivän veteen ja uivan isojen laivojen ympärillä olevia pieniä risteilijöitä ja yhden miehen koneita kohti. Isommat alukset olivat liikkeessä seuraten nopeasti meitä, mutta kohoamatta vedestä.
"Hieman oikealle'" huudahti Xodar, sillä Omeanissa ei ole apua kompassin viiruista, jokainen suunta on täsmälleen pohjoinen.
Allamme oli puhjennut hornamainen, korviasärkevä hälinä. Pyssyt räiskivät, upseerit huusivat komentosanoja, miehet kiljuivat toisilleen ohjeita vedestä ja tuhansien aluksien kansilta, ja yli kaiken kuului lukemattomien potkurien surina niiden pieksäessä vettä ja ilmaa.
En ollut uskaltanut työntää vauhtivipua viimeiseen pykälään, peläten että lentäisimme Omeanin katosta yläilmoihin vievän aukon suun ohitse, mutta sittenkin menimme sellaista vauhtia, että epäilenpä, onko sen vertaista muulloin nähty tällä tuntemattomalla järvellä.
Pienemmät lentokoneet alkoivat juuri kohota meitä kohti, kun Xodar kiljaisi: "Aukko! Aukko! Suoraan edessä!" Näin tumman aukon ammottavan tämän maanalaisen maailman hohtavassa katossa.
Suoraan edessämme kohosi ilmaan kymmenen miehen risteilijä katkaisemaan pakotiemme. Se oli ainoa tiellämme oleva alus, mutta se liikkui siksi nopeasti, että se varsin hyvin ehtisi meidän ja aukon väliin tekemään tyhjäksi suunnitelmamme.
Se kohosi noin neljänkymmenen asteen kulmassa suoraan edessämme, ja sen tarkoituksena oli ilmeisesti päästä iskemään hyökkäyshaat alukseemme ylhäältä päin, lentäessään läheltä ylitsemme.
Meillä oli jäljellä vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Oli hyödytöntä koettaa lentää risteilijän yläpuolitse, sillä silloin se olisi voinut pakottaa meidät vasten kallioista kupukattoa, ja jo nytkin olimme aivan liian likellä sitä. Jos olisimme koettaneet sukeltaa sen alitse, olisimme joutuneet tyyten sen armoille, ja juuri siihen se pyrkikin. Sadoittain uhkaavia aluksia kiiti meitä kohti joka suunnalta. Ainoa mahdollinen keino oli hyvin vaarallinen — oikeastaan siinä ei muuta ollutkaan kuin vaaraa — ja sen onnistumisen toiveet olivat perin vähäiset.
Kun lähenimme risteilijää, annoin aluksemme nousta ikäänkuin olisin aikonut laskea vihollisemme yläpuolitse. Halusin saada sen tekemään niin kuin se tekikin, kohoamaan entistä jyrkemmin pakottaakseen meidät vieläkin ylemmäksi. Kun sitten olimme melkein kiinni risteilijässä, kiljaisin tovereilleni, että pitäisivät lujasti kiinni, panin pienen aluksemme kovimpaan vauhtiinsa ja käänsin samalla sen keulan, niin että kiidimme vaakasuorasti ja hirvittävän nopeasti suoraan risteilijän pohjaa kohti.
Risteilijän komentaja lienee silloin älynnyt tarkoitukseni, mutta se oli jo myöhäistä. Melkein juuri törmätessämme yhteen käänsin koneemme keulan ylöspäin, ja sitten tärähtivät alukset vastakkain musertavan rajusti. Kävi, kuten olin toivonut. Risteilijä, joka jo ennestään oli vaarallisen pystyssä asennossa, kellahti pikku aluksemme tyrkkäyksestä täydelleen alassuin. Sen miehistö putosi sätkytellen ja kiljuen syvällä allamme aaltoilevaan veteen, kun taas risteilijä, jonka potkurit yhä hurisivat vimmatusti, painui vinhaa vauhtia keula edellä heidän jälkeensä Omeanin järven pohjaan.
Yhteentörmäyksessä murtui aluksemme teräksinen keula, ja itse olimme kaikista ponnistuksistamme huolimatta vähällä sinkoutua sen kannelta. Rajusti tempoilevana röykkiönä lennähdimme aivan aluksemme nokkaan, missä Xodar ja minä saimme kiinni kaidetangosta, mutta nuorukainen olisi suistunut syvyyteen, jollei minun olisi onnistunut tarttua hänen nilkkaansa, kun hän oli jo osaksi laidan ulkopuolella.
Ohjaamaton aluksemme kiiti hurjaa vauhtiaan kohoten yhä lähemmäksi yläpuolellamme olevaa kalliota. Mutta en tarvinnut kuin lyhyen hetkisen päästäkseni taaskin vipujen luo, ja kun kupukatto oli enää vain viidentoista metrin päässä, käänsin aluksen taaskin vaakasuoraan suuntaan, ohjaten sen uudelleen aukon suuta kohti.
Täräys oli meitä viivästyttänyt, ja satakunta nopeata partiokonetta oli nyt aivan kintereillämme. Xodar oli kertonut, että aukossa, jos nousisimme sitä myöten yläilmoihin yksinomaan työntävien säteittemme voimalla, olisi vihollisillamme suotuisa tilaisuus tavoittaa meidät, sillä silloin potkurimme seisoisivat ja monet takaa-ajajat kohoaisivat nopeammin kuin me. Nopeakulkuisiin aluksiin on harvoin sovitettu suuria kannatussäde-säiliöitä, sillä kun runko niiden tähden tulisi tilavammaksi, niin nopeus olisi samassa määrin vähäisempi.
Kun useita lentäjiä oli nyt aivan lähellämme, niin meidät olisi ehdottomasti saatu kiinni aukossa ja vangittu tai ilman muuta surmattu.
Minusta tuntuu, että aina voi jollakin keinoin suoriutua esteen toiselle puolelle. Jollei voi päästä sen yli eikä ali eikä ympäri, niin on jäljellä vain yksi mahdollisuus, mennä sen lävitse. En voinut kieltää sitä tosiseikkaa, että monet meitä ahdistavat alukset saattoivat kohota meitä nopeammin, koska niillä oli suuremmat varastot kohottavaa voimaa, mutta yhtä kaikki olin päättänyt saapua ulkoilmaan paljon ennen kuin ne tahi, jollei se onnistuisi, saada surmani omalla valitsemallani tavalla.
"Pysäytä!" kiljui Xodar takanani. "Ensimmäisen esi-isäsi rakkauden nimessä, käännä koneet pyörimään takaisin päin! Olemme aukolla."
"Pidä lujasti kiinni!" luikkasin vastaukseksi. "Tartu kiinni poikaan ja pitele tiukasti! Lennämme suoraan ylös aukosta."
Tuskin olin saanut sanat suustani, kun jo olimme sysimustan aukon alla. Käänsin keulan jyrkästi ylöspäin, painoin vivun viimeiseen pykälään ja tarttuen toisella kädelläni tukipatsaaseen, toisella ohjausrattiin kiidätin alustamme ylöspäin riippuen kiinni kuin kuoleman kourissa, jätettyäni sieluni Luojan haltuun.
Kuulin Xodarin huudahtavan hämmästyksestä ja sitten naurahtavan jurosti. Myöskin nuorukainen nauroi ja sanoi jotakin, jota en kuullut, sillä kauhea vauhtimme pani ilman vinkumaan korvissani.
Katselin ylöspäin toivoen näkeväni jonkun tuikkivan tähden, jonka avulla olisin voinut ohjata suuntaamme ja pitää nopeasti kiitävän aluksemme aukon keskellä. Jos olisimme näin vinhasti lentäessämme hipaisseet aukon seinämää, niin seurauksena olisi epäilemättä ollut meille kaikille äkillinen kuolema. Muta ei ainoatakaan tähteä näkynyt — vain sysimusta, läpitunkematon pimeys.
Sitten vilkaisin alleni ja siellä näin nopeasti pienenevän valoympyrän — aukon suun fosforihohteisen Omeanin katossa. Ohjasin sen mukaan, koettaen aina pitää valoympyrän täsmälleen allamme. Joka tapauksessa se oli perin huono ohjausmerkki, ja epäilemättä olimme hyvin lähellä tuhoamme. Luulenkin, että ohjaamiseni oli silloin enemmän vaiston ja sokean uskon kuin taidon ja järjen varassa.
Emme viipyneet aukossa kauan, ja kenties juuri tavaton nopeutemme pelasti meidät, sillä ilmeisesti olimme lähteneet oikeaan suuntaan ja olimme ulkoilmassa niin pian, ettemme ehtineet siitä poiketa. Omean on kenties noin kolmen kilometrin syvyydessä Marsin pinnan alapuolella. Vauhtimme täytyi olla noin kolmesataa kilometriä tunnissa, sillä marsilaisten lentokoneet ovat nopeakulkuisia, joten emme olleet aukossa kuin korkeintaan neljäkymmentä sekuntia.
Olimme varmaankin olleet aukon yläpuolella jo muutamia sekunteja, ennenkuin tajusin, että mahdottomalta näyttävä tehtävä oli suoritettu. Ympärillämme oli pilkkosen pimeätä. Ei näkynyt kuita eikä tähtiä. En milloinkaan ollut havainnut sellaista Marsissa, ja hetkisen olin aivan ymmällä. Sitten välähti selitys mieleeni. Etelänavalla oli kesä. Jääpeite suli, ja suurimmassa osassa Barsoomia tuntemattomat sääilmiöt, pilvet, peittivät taivaan valot kiertotähden tältä osalta.
Mutta se oli kuin olikin meille onneksi, ja ennen pitkää tajusin, kuinka suotuisa tämä asiaintila oli paollemme. Ohjaten aluksemme jyrkästi ylöspäin annoin sen kiitää kohti läpinäkymätöntä verhoa, jonka luonto oli levittänyt tämän kuolevan taivaankappaleen ylle piilottamaan meitä takaa-ajavilta vihollisiltamme.
Lensimme kylmän sumuvaipan lävitse vähentämättä nopeuttamme, ja kohta kohosimme sen yläpuolelle molempien kuiden ja miljoonien tähtien kirkkaaseen valoon. Käänsin aluksemme vaakasuoraan ja pohjoista kohti. Vihollisemme olivat runsaan puolen tunnin matkan jäljessämme vähääkään aavistamatta, missä päin olimme. Olimme tehneet ihmeitä ja selviytyneet naarmuitta tuhansista vaaroista — olimme päässeet karkuun ensisyntyisten maasta. Sitä ei ollut tehnyt yksikään muu vanki koko Barsoomin pitkän historian aikana, mutta kun nyt ajattelin sitä perästäpäin, ei se kaikesta huolimatta näyttänyt niin kovin vaikealta.
Huomautin siitä olkani yli Xodarille.
"Ihmeellistä se yhtä kaikki on", vastasi hän. "Ei kukaan muu olisi kyennyt sitä suorittamaan kuin John Carter."
Kuullessaan nimeni poika karkasi pystyyn.
"John Carter!" hän huudahti. "John Carter! Mitä puhut, mies? Heliumin prinssi John Carter on ollut kuolleena vuosikausia. Minä olen hänen poikansa."
Pimeässä vaanivat silmät
Poikani! En voinut uskoa korviani. Hitaasti nousin ja katsoin miellyttävää nuorukaista silmiin. Kun nyt katselin häntä tarkoin, aloin ymmärtää, minkä vuoksi hän oli vetänyt minua niin voimakkaasti puoleensa. Hänen puhtaissa, hienoissa piirteissään oli paljon hänen äitinsä verratonta kauneutta, mutta niiden kauneus oli voimakkaan miehekästä, ja hänen harmaat silmänsä ja niiden ilme olivat samanlaiset kuin minun.
Nuorukainen seisoi vastassani, ja hänen katseestaan kuvastui toivonsekaista epävarmuutta.
"Kerro minulle äidistäsi!" sanoin. "Kerro minulle kaikki, mitä osaat niiden vuosien ajalta, jotka tyly kohtalo on pitänyt minut poissa hänen rakkaasta seurastaan!"
Ilosta huudahtaen hän juoksi luokseni ja kietoi kätensä kaulaani, ja painaessani poikaani rintaani vasten kyyneleet kihosivat hetkeksi silmiini, ja olin tukehtumaisillani kuin hentomielinen hupakko — mutta sitä en sure enkä häpeile. Pitkän elämäni aikana olin oppinut, että mies saa näyttää herkältä ja pehmeältä, kun naiset ja lapset ovat kysymyksessä, ollen kuitenkin kaikkea muuta kuin raukka joutuessaan elämän karummille poluille.
"Vartalosi, liikkeesi, peloittavan rohkea ja taitava miekankäyttelysi", sanoi nuorukainen, "kaikki ne ovat sellaisia kuin äitini on tuhansia kertoja minulle kuvaillut. Mutta vaikkakin ne olivat ilmeisiä todistuksia, niin tuskin sittenkään saatoin uskoa, sillä se näytti minusta niin mahdottomalta, niin voimakkaasti kuin toivoinkin sen olevan totta. Tiedätkö, mikä paremmin kuin mikään muu sai minut siitä varmaksi?"
"Mikä, poikani?" kysyin.
"Ensimmäiset minulle lausumasi sanat — ne koskivat äitiäni. Ei kukaan muu paitsi se mies, joka rakasti äitiäni niin kuin äitini on kertonut isäni rakastaneen, olisi ensimmäiseksi ajatellut häntä."
"Vuosikausiin, poikani, on tuskin ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin äitisi säteilevät kasvot eivät olisi väikkyneet silmieni edessä. Kerro hänestä!"
"Ne, jotka ovat kauimmin tunteneet hänet, sanovat, ettei hän ole muuttunut, jollei vielä kauniimmaksi — jos se olisi mahdollista. Vain silloin, kun hän luulee, etten ole häntä näkemässä, hänen kasvonsa käyvät hyvin vakaviksi ja, oi, niin kaihoisiksi. Hän ajattelee aina sinua, isä, ja koko Helium suree hänen kanssaan ja hänen tähtensä. Hänen isoisänsä kansa rakastaa häntä. Se rakasti sinua myöskin ja suorastaan palvoo sinun, Barsoomin pelastajan muistoa.
"— Joka vuosi samana päivänä, jolloin sinä kiidit puolikuolleen maailman poikki avaamaan niiden jylhien ovien salaperäisiä lukkoja, joiden taakse oli kätketty lukuisain miljoonien kaipaama valtava elinvoima, pidetään suuret juhlat kunniaksesi. Mutta kyyneliä sekaantuu kiitolliseen ylistykseen, vilpittömän surun kyyneliä senjohdosta, ettei tämän riemun aikaansaaja ole juhlijoiden joukossa nauttimassa heidän kanssaan siitä elämänilosta, jonka hän antoi heille, uhraten oman henkensä. Koko Barsoomissa ei ole suurempaa nimeä kuin John Carter."
"Entä minkä nimen on äitisi antanut sinulle, poikani?" kysyin.
"Heliumin kansa pyysi, että minulle annettaisiin isäni nimi, mutta äitini ei siihen suostunut, selittäen että sinä ja hän olitte yhdessä valinneet minulle nimen ja että sinun toivomustasi olisi ennen kaikkea noudatettava, joten hän antoi minulle sinun haluamasi nimen, yhdistäen teidän kummankin nimenne — Carthoris."
Xodar oli ohjannut konettamme sillä aikaa kun puhelin poikani kanssa.Nyt hän kutsui minua.
"Aluksemme keula painuu pahasti alaspäin, John Carter", hän selitti."Niin kauan kun kohosimme jyrkästi ylöspäin, ei sitä huomannut, muttaasia on toisin nyt, kun koetan pysytellä vaakasuorassa suunnassa.Keulan murtuessa on yksi etumaisista sädesäiliöistä rikkoutunut."
Se oli totta, ja vauriota tarkastaessani huomasin sen paljon vakavammaksi kuin olin otaksunut. Sen lisäksi, että lentomme oli tuntuvasti hitaampaa, kun meidän oli pakko pitää keulamme jyrkästi ylöspäin säilyttääksemme vaakasuoran suuntamme, haihtui etusäiliöistä työntäviä säteitä yhä enemmän, joten ei saattanut kestää kuin tunnin tai hieman kauemmin, kun kelluisimme ilmassa perä ylöspäin ja avuttomina.
Olimme hieman vähentäneet nopeuttamme, kun aloimme tuntea olevamme turvassa, mutta nyt tartuin uudelleen peräsimeen ja panin erinomaisen pikku koneemme täyteen vauhtiin, joten taaskin kiidimme pohjoista kohti hirvittävää kyytiä. Sillä välin Carthoris ja Xodar puuhailivat työkaluineen keulassa olevan suuren repeämän ääressä toivottomassa työssä, koettaen salvata tulvimalla karkaavia säteitä.
Oli vielä pimeä, kun sivuutimme jääpeitteen ja pilvialueen pohjoisrajan. Allamme lepäsi luonteenomainen marsilaismaisema: ammoin kuivuneen meren aaltoileva keltainen pohja, sitä ympäröivät matalat kukkulat, siellä täällä muinaisten asukkaiden jylhiä, äänettömiä kaupungeita, valtavan rakennustaidon luomia upeita rakennuksia, joissa nyt asustivat vain aikoinaan voimakkaan rodun aikakausien takaiset muistot ja Barsoomin isot valkeat apinat.
Kävi yhä vaikeammaksi pitää pientä alustamme vaakasuorassa suunnassa. Yhä alemmaksi keula painui, kunnes oli pakko pysäyttää koneet, ettei lentomme päättyisi nopeaan syöksymiseen maata kohti.
Kun aurinko nousi ja uuden päivän valo karkoitti yön pimeyden, nytkähti aluksemme viimeisen kerran suonenvedontapaisesti, kallistui toiselle syrjälleen, niin että kansi kävi vaarallisen viettäväksi, ja alkoi sitten hitaasti kaartaa pois suunnastaan keulan yhtä mittaa painuessa alemmaksi.
Tarrauduimme ääritankoihin ja tukipylvääseen, ja kun vihdoin näimme lopullisen kellahduksen olevan käsillä, kiinnitimme varuksiemme soljet aluksen kupeissa oleviin renkaisiin. Seuraavalla hetkellä kansi kääntyi pystysuoraan, ja me riipuimme hihnojemme varassa jalkojemme sätkytellessä lähes kahdentuhannen metrin korkeudessa maasta.
Riipuin aivan ohjauslaitteiden lähellä ja tartuin työntävien säteiden voimaa säännöstelevään vipuun. Alus totteli, alkaen hitaasti laskeutua.
Kului runsaasti puoli tuntia, ennenkuin olimme maassa. Suoraan pohjoisessa oli jokseenkin korkea kukkulajono ja sinne päätimme lähteä, sillä siellä meidän olisi helpompi piileskellä takaa-ajajilta, joita saattoi kulkeutua tähän suuntaan.
Tuntia myöhemmin olimme kukkuloiden välisissä, ajanhampaan pyöristämässä notkelmissa, keskellä kauniita, kukkivia kasveja, joita on runsaasti Barsoomin laajoilla viljelemättömillä seuduilla. Löysimme useita maitoa antavia pensaita, niitä ihmeellisiä kasveja, joista villit vihreät heimot saavat suuren osan ruokaansa ja juomaansa. Ne olivat meille todella siunattu sallimuksen lahja, sillä kaikki olimme nääntymäisillämme nälkään.
Tällaisen pensasryhmän juurella, jossa olimme täydelleen piilossa ilmassa risteileviltä lentopartiolaisilta, laskeuduimme pitkäksemme nukkumaan. En ollutkaan nukkunut hyvin moniin tunteihin. Nyt aloitin Barsoomissa viidettä päivääni, senjälkeen kun huomasin äkkiä joutuneeni Hudsonin rannalla olevasta huvilastani Dorin ihanaan, mutta kamalaan laaksoon. Koko tänä aikana olin nukkunut vain kahdesti, vaikka toisella kerralla, thernien varastohuoneessa, kylläkin kellon ympäri.
Päivä oli iltapuolellaan, kun heräsin siitä, että joku tarttui käteeni ja suuteli sitä kiihkeästi. Säpsähtäen aukaisin silmäni ja näin edessäni Thuvian kauniit kasvot.
"Prinssini! Prinssini!" hän huudahti haltioissaan ilosta. "Sinä, jota olen surrut kuolleena. Esi-isäni ovat minulle suopeita. En ole elänyt turhaan."
Neidon ääni herätti Xodarin ja Carthorisin. Nuorukainen katseli hämmästyneenä naista, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan ketään muita kuin minut. Hän olisi kiertänyt kätensä kaulaani ja tukehduttanut minut hyväilyillänsä, jollen olisi lempeästi, mutta varmasti irroittanut häntä itsestäni.
"No, no, Thuvia", sanoin leppeästi; "hermosi ovat perin rasittuneet kokemistasi vaaroista ja vaivoista. Unohdat, ken olet, kuten unohdat senkin, että minä olen Heliumin prinsessan aviomies."
"En unohda mitään, prinssini", vastasi hän. "Et ole lausunut minulle ainoatakaan rakkauden sanaa, enkä odota sinun ikinä lausuvankaan. Mutta mikään ei voi estää minua rakastamasta sinua. En tahdo päästä Dejah Thorisin paikalle. Suurin kunnianhimoni on saada aina palvella sinua orjanasi, prinssini. Suurempaa lahjaa en voisi pyytää, suurempaa kunniaa en voisi vaatia, suurempaa onnea en voisi toivoa."
Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, en ole mikään naisten mies, ja minun on tunnustettava, että harvoin olen ollut niin vaikeassa asemassa ja niin nolon hämilläni kuin silloin. Tunsin kyllä varsin hyvin marsilaisten tavat, joiden mukaan miehillä saattoi olla naisorjia, sillä marsilaisten miesten herkkä ja ritarillinen kunniantunto on riittävänä suojana jokaiselle heidän taloudessaan olevalle naiselle, mutta itse en kuitenkaan ollut milloinkaan valinnut kamaripalvelijoikseni muita kuin miehiä.
"Jos minun onnistuu päästä takaisin Heliumiin, Thuvia", sanoin, "niin sinä tulet mukaani, mutta arvossapidettynä yhdenvertaisena, etkä orjana. Siellä tapaat runsaasti miellyttäviä nuoria ylimyksiä, jotka olisivat valmiit rohkeasti käymään itse Issuksen kimppuun saadakseen sinulta hymyilyn, ja ennen pitkää menet avioliittoon jonkun kanssa heistä. Unohda kiitollisuudesta johtuva hupsu ihastuksesi, jota viattomuudessasi olet erehtynyt pitämään rakkautena. Minusta on ystävyytesi mieluisampi, Thuvia."
"Olet herrani; olkoon kuten sanot", vastasi hän yksinkertaisesti, mutta hänen äänessään oli surullinen sointu.
"Miten olet tänne joutunut, Thuvia?" kysyin. "Ja missä on Tars Tarkas?"
"Suuri tharkilainen on kuollut, pelkään", vastasi hän murheissaan. "Hän oli valtavan uljas miekkamies, mutta hänet yllätti suuri joukko johonkin vieraaseen heimoon kuuluvia vihreitä sotilaita. Kun viimeksi hänet näin, häntä kannettiin haavoittuneena ja vertavuotavana autioon kaupunkiin, josta he olivat rynnänneet kimppuumme."
"Etkö siis ole varma, että hän on kuollut?" kysyin. "Entä missä mainitsemasi kaupunki sijaitsee?"
"Se on juuri tämän kukkulajonon toisella puolella. Alusta, josta sinä niin ylevästi poistuit toimittaaksesi meille pelastusmahdollisuuden, emme vähäisine purjehdustaitoinemme kyenneet hoitamaan, joten ajelehdimme umpimähkään pari päivää, Sitten päätimme jättää aluksen omiin hoteisiinsa ja koettaa jalkaisin päästä lähimmälle vesiväylälle. Eilen menimme näiden kukkuloiden poikki ja jouduimme niiden takana olevaan autioon kaupunkiin. Olimme sen kaduilla ja astelimme parhaillaan sen keskustaa kohti, kun näimme ryhmän vihreitä sotilaita tulevan meitä kohti poikkikatua myöten.
"— Tars Tarkas oli edelläni, ja he näkivät hänet, mutta eivät minua. Tharkilainen juoksi luokseni ja pakotti minut piiloutumaan läheiseen oviaukkoon, käskien minun pysytellä siellä, kunnes pääsisin kenenkään huomaamatta pakoon, minkä jälkeen minun pitäisi pyrkiä Heliumiin.
"— 'Minun tieni on nyt pystyssä', hän selitti, 'sillä nämä ovat eteläisiä warhooneja. Niin pian kun ne näkevät merkkini, alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta.'
"— Sitten hän astui esiin vihollisiaan vastaan. Oi, prinssini, sitä taistelua! Tunnin ajan warhoonit parveilivat hänen kimpussaan, kunnes hänen ympärillään oli ruumiita läjittäin. Mutta vihdoin he saivat hänet lannistetuksi takimmaisten työntäessä edessään olevia eteenpäin, niin ettei hänellä ollut tilaa heiluttaa pitkää säiläänsä. Sitten hän kompastui suistuen maahan, ja warhoonit karkasivat hänen kimppuunsa yhtenä ainoana tavattomana aaltona. Kun he kantoivat häntä kaupungin keskustaa kohti, oli hän luullakseni kuollut, sillä en nähnyt hänen liikauttavan ainoatakaan jäsentään."
"Ennenkuin jatkamme matkaamme, on siitä saatava varmuus", sanoin. "En voi jättää Tars Tarkasia elävänä warhoonien käsiin. Ensi yönä menen kaupunkiin ottamaan selkoa."
"Ja minä tulen mukaasi", lausui Carthoris.
"Ja minä", säesti Xodar.
"Ei kumpikaan teistä tule", vastasin. "Tämä tehtävä vaatii hiljaista hiipimistä ja nopeata harkintaa eikä voimaa. Yhdelle se saattaa onnistua, kun taas useampia kenties tuho kohtaisi. Menen yksin. Jos tarvitsen apua, niin palaan luoksenne."
Se ei ollut heille mieleen, mutta he olivat kumpikin kelpo sotureita, ja olimme sopineet, että käskyvalta olisi minulla. Aurinko oli jo alhaalla, joten minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin Barsoomin äkkiä alkava pimeys verhosi meidät.
Annettuani Carthorisille ja Xodarille vielä viimeiset ohjeet siltä varalta, etten palaisi, sanoin heille kaikille jäähyväiset ja lähdin ripeästi kaupunkia kohti.
Laskeutuessani kukkuloilta kiiti lähempi kuu vinhaa vauhtiaan taivaankannella. Sen kirkkaassa hohteessa muinainen, barbaarisen loistava kaupunki välkkyi kuin kiillotettu hopea. Kaupunki oli rakennettu kukkuloiden juurella oleville loivan aaltomaisille kummuille, joiden rinteet olivat kaukaisessa, hämärässä muinaisuudessa olleet meren rantana. Senjohdosta oli minun varsin helppo päästä huomaamatta kaupungin kaduille.
Näissä autioissa kaupungeissa asustavat vihreät heimot käyttävät harvoin muita kuin muutamia, keskiaukion ympärillä olevia rakennuskortteleja, ja kun heidän kulkuteinään ovat aina kuivuneiden merien pohjat, on tavallisesti jokseenkin helppoa hiipiä salaa kaupunkiin kukkuloiden puolelta.
Kaduilla liikkuessani pysyttelin tarkoin seinien tummissa varjoissa. Poikkikatujen kohdalla pysähdyin aina hetkiseksi, ollakseni varma siitä, ettei ketään ollut näkyvissä, ennenkuin nopeasti juoksin toisella puolella olevaan pimentoon. Sillä tavoin pääsin kenenkään huomaamatta likelle aukiota. Saapuessani asuttuun kaupunginosaan, huomasin olevani lähellä sotilaiden majapaikkoja, sillä kuulin rakennuskorttelien keskellä olevilta pihoilta niihin suljettujen thoatien ja zitidarien kiljauksia ja murahtelua.
Nämä vanhat tutut äänet, jotka ovat niin luonteenomaisia vihreiden marsilaisten elämälle, herättivät riemuisan tunteen rinnassani. Tuntui melkein siltä, kuin olisin palannut kotiin oltuani kauan poissa. Näitä ääniä oli kuulunut silloinkin, kun ensi kertoja olin verrattoman Dejah Thorisin seurassa Koradin kuolleen kaupungin ikivanhoissa marmorisaleissa.
Seisoessani varjossa heimon jäsenten ensimmäisen asuinkorttelin etäisimmässä kulmassa, näin sotureja lähtevän useista rakennuksista. He menivät kaikki samaan suuntaan, aukion keskellä olevaa isoa rakennusta kohti. Tunsin vihreiden marsilaisten tavat hyvin ja arvasin, että joko tämä rakennus oli ylimmän päällikön majapaikka tai sitten siinä oli sali, jossa jeddak otti vastaan jedinsä ja alemmat päällikkönsä. Joka tapauksessa oli ilmeisesti tekeillä jotakin sellaista, joka saattoi olla yhteydessä Tars Tarkasin äskeisen vangiksi joutumisen kanssa.
Päästäkseni tälle rakennukselle, mikä minusta nyt tuntui välttämättömältä, oli minun sivuutettava yksi kortteli pitkin pituuttaan sekä mentävä leveän kadun ja vielä osittain aukion poikki. Kaikilta ympärilläni olevilta pihoilta kuului eläinten melua, ja siitä päättäen oli läheisissä rakennuksissa paljon väkeä — todennäköisesti useita eteläisten warhoonien laajaan heimoon kuuluvia yhdyskuntia.
Oli varsin vaikeata liikkua kenenkään huomaamatta tällaisten ihmisjoukkojen keskellä, mutta jos mielin löytää ja pelastaa suuren tharkilaisen, oli minun oltava valmis kohtaamaan peloittavampiakin esteitä, ennenkuin se minulle onnistuisi. Olin saapunut kaupunkiin etelästä käsin ja olin nyt tähän asti kulkemani kadun ja aukiosta etelään ensimmäisenä olevan poikkikadun kulmauksessa. Tämän korttelin eteläisen sivun talot eivät näyttäneet asutuilta, sillä ne olivat aivan pimeässä, ja päätin senvuoksi mennä jonkun rakennuksen läpi sisäpihalle.
Valitsemassani talossa ei sattunut esteitä tielleni, ja pääsin kenenkään huomaamatta pihalle itäsivun rakennuksien takaseinien juurelle. Pihalla liikkui levottomasti juuri joukko thoateja ja zitidareja, syöden keltaisia, sammalmaisia kasveja, jotka peittävät jotensakin kokonaan Marsin viljelemättömät alueet. Hiljainen tuulenhenki puhalsi luoteisesta, joten oli varsin vähän vaaraa siitä, että eläimet vainuaisivat läsnäoloni. Jos ne huomaisivat minut, niin ne nostaisivat sellaisen melun, että rakennuksissa olevien sotilaiden huomio kiintyisi siihen.
Painautuen kiinni seinään hiivin synkässä pimennossa toisen kerroksen parvekkeiden alitse pihan toiselle puolelle, korttelin pohjoislaidassa oleville rakennuksille. Niiden kolme alinta kerrosta oli valaistu, mutta kolmannesta ylöspäin ne olivat pimeässä.
Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään mennä valaistujen huoneiden läpi, sillä niissä vilisi vihreitä miehiä ja naisia. Ainoa mahdollinen tie vei ylempien kerrosten kautta, ja niihin päästäkseni minun oli kiivettävä seinää myöten. Toisen kerroksen parvekkeelle nouseminen oli helposti tehty, hyppäsin niin, että sain kiinni sen kivisestä rintasuojasta ja vedin sitten itseni parvekkeelle.
Katsellen avoimista ikkunoista näin vihreiden marsilaisten kyyröttävän silkki- ja turkisvuoteillaan, silloin tällöin murahtaen jonkun yksitavuisen sanan, joka yhdessä heidän ihmeellisten telepaattisten kykyjensä kanssa oli tarpeeksi heidän keskustellessaan keskenään. Kun hiivin lähemmäksi kuullakseni heidän sanansa, astui huoneeseen sen takana olevasta salista sotilas.
"Tule, Tan Garna!" hän huudahti. "Meidän on vietävä tharkilainen KabKadjan luokse. Ota joku toinen mukaasi!"
Puhuteltu nousi seisomaan ja nyökkäsi vieressään istuvalle toverilleen.Sitten he poistuivat kaikki kolme huoneesta.
Jos vain voisin seurata heitä, niin kenties saisin heti tilaisuuden Tars Tarkasin pelastamiseen. Ainakin saisin tietää, missä hänen vankilansa oli.
Oikealla puolellani oli ovi, joka vei parvekkeelta rakennukseen. Se avautui valaisemattoman käytävän päähän, ja hetkellisen mielijohteen ohjaamana astuin käytävään. Se oli melkoisen leveä ja vei suoraan rakennuksen läpi sen julkisivulle. Kummallakin puolella oli ovia, joista päästiin käytävän kupeilla oleviin huoneisiin.
Tuskin olin tullut käytävään, kun näin sen toisessa päässä kolme sotilasta, samat, joiden olin juuri äsken nähnyt lähtevän huoneesta. He kääntyivät oikealle poistuen näkyvistäni. Nopeasti kiiruhdin käytävää pitkin heidän jäljessään. Menettelyni oli harkitsematonta, mutta olin kiitollinen kohtalolle, joka oli tarjonnut minulle tällaisen tilaisuuden, enkä voinut antaa sen nyt luisua käsistäni.
Käytävän toisessa päässä oli kierreportaat, jotka veivät sekä ylös- että alaspäin. Sotilaat olivat ilmeisesti poistuneet kerroksesta niitä myöten. Olin varma, että he olivat menneet alas eivätkä ylös, sillä tunsin nämä muinaisaikaiset rakennukset ja warhoonien menettelytavat.
Olin itsekin aikoinani ollut pohjoiswarhoonien julmien heimojen vankina ja muisto maanalaisesta kopista, jossa olin virunut, on vieläkin elävästi mielessäni. Pidinkin senvuoksi varmana, että Tars Tarkas oli jonkun läheisen rakennuksen alla olevissa synkissä holveissa ja että minun olisi alhaalta etsittävä sotilaiden jälkiä, jotka veivät hänen koppiinsa.
En ollutkaan väärässä. Kiertoportaiden alapäässä tai oikeammin siinä, missä ne yhtyivät ensimmäisen kerroksen lattiaan, näin että aukko jatkui kellariin, ja kun silmäsin alaspäin, näin soihdun lepattavassa valossa takaa-ajamani kolmikon.
He laskeutuivat rakennuksen alla oleviin kellareihin, ja turvallisen välimatkan päässä seurasin heidän häilyvää valoaan. Jouduimme sokkeloisiin, kiemurteleviin käytäviin, joita valaisi vain heidän soihtunsa. Olimme kävelleet kenties lähes sata metriä, kun seurue äkkiä poikkesi oikealla olevasta ovesta. Riensin niin nopeasti kuin pimeässä uskalsin siihen kohtaan, missä he olivat poistuneet käytävästä. Avoimen oven läpi näin heidän irroittavan kahleita, joilla Tars Tarkas, suuri tharkilainen, oli kiinnitetty seinään.
Tyrkkien häntä raa'asti keskellään he palasivat heti kopista niin nopeasti, että olin vähällä joutua kiinni. Mutta ehdin kuitenkin juosta käytävää myöten samaan suuntaan kuin olin tullut heidän perässään, kyllin kauas ollakseni heidän soihtunsa valokehän ulkopuolella, kun he astuivat ulos kopista.
Olin luonnollisesti otaksunut, että he veisivät Tars Tarkasin pois samaa tietä kuin olivat tulleet, joten he olisivat menneet poispäin minusta. Mutta harmikseni he kopista tultuaan pyörsivätkin minua kohti. En voinut tehdä muuta kuin rientää heidän edellään ja pysytellä pimeässä niin etäällä, ettei heidän valonsa ulottunut minuun saakka. En rohjennut pysähtyä mihinkään monista pimeistä poikkikäytävistä, sillä eihän minulla ollut aavistusta, minne päin he kääntyisivät. Olihan yhtä mahdollista, että joutuisin juuri siihen käytävään, jota myöten hekin aikoivat kulkea, kuin johonkin toiseen.
Nopea liikkuminen näissä pimeissä holveissa ei tuntunut lainkaan turvalliselta. Enhän tietänyt, millä hetkellä suistuisin päistikkaa johonkin hirvittävään kuoppaan tai kohtaisin jonkun kamalan otuksen, joita asusti kuolevan Marsin autioiden kaupunkien alaisissa manaloissa. Takanani tulevien miesten soihdusta säteili minulle saakka heikkoa hohdetta, jonka valossa parhaiksi eroitin käytävän mutkat aivan edestäni ja vältyin iskemästä päätäni käänteissä seinään.
Äkkiä jouduin sellaiseen kohtaan, mistä haarautui viisi käytävää. Olin kiiruhtanut niistä yhteen jonkun matkaa, kun soihdun himmeä valo häipyi ympäriltäni. Pysähdyin kuuntelemaan takanani olevan seurueen ääniä, mutta kaikki oli hiljaista kuin haudassa.
Heti käsitin, että sotilaat olivat vankeineen menneet johonkin toiseen käytävään, ja riensin takaisin tuntien melkoista kevennystä, kun nyt joutuisin paljon turvallisempaan ja mieluisampaan asemaan, heidän taaksensa. Mutta palaaminen olikin paljon hitaampaa kuin eteneminen oli ollut, sillä nyt oli pimeys sysimustaa.
Minun oli joka askelella tunnusteltava seinää, etten menisi viiden käytävän haaraantumiskohdan ohitse. Haparoituani eteenpäin ikuisuuden pituiselta tuntuvan ajan tulin risteyspaikalle ja tiesin sen samaksi, kun mennen hapuilemalla käytävien suiden poikki luin, että niitä oli viisi. Mutta ei ainoassakaan niissä näkynyt heikointakaan valon hohdetta.
Kuuntelin tarkkaavasti, mutta vihreiden miesten paljaista jaloista ei lähtenyt ääniä, joiden kaiku olisi minua opastanut. Sitten olin äkkiä kuulevinani miekkojen tuppien kalinaa miesten kupeita vasten kaukaa keskimmäisestä käytävästä. Riensin senvuoksi sitä myöten eteenpäin, tähyilin edeltäni valoa ja pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan, eivätkö äänet toistuisi. Mutta pian minun oli pakko myöntää itselleni, että olin ollut väärillä jäljillä, sillä vaikka kuinka katsoin ja kuuntelin, oli kaikki ympärilläni pimeätä ja hiljaista.
Taaskin lähdin palaamaan samaa tietä käytävien risteykseen, mutta äkkiä jouduin hämmästyksekseni kolmen eri tahoille lähtevän käytävän suulle, jotka ilmeisesti olin sivuuttanut hätäisesti rientäessäni kuulemani pettävän äänen perässä. Nytpä olin totisesti kauniisti pulassa! Jos vain osaisin takaisin viiden käytävän yhtymäkohtaan, niin jotakuinkin levollisesti voisin odottaa vihreiden sotilaiden ja Tars Tarkasin paluuta. Sikäli kuin tunsin heidän tapojaan, oli minusta todennäköistä, että hänet oli vain viety vastaanottosaliin tuomittavaksi. En vähääkään epäillyt, että niin uljas sotilas kuin suuri tharkilainen säästettäisiin harvinaiseksi loistonumeroksi suurille kisoille.
Mutta jollen osaisi takaisin siihen kohtaan, niin oli hyvin mahdollista, että saisin päiväkausia harhailla tässä kaameassa pimeydessä, kunnes nälän ja janon näännyttämänä sortuisin kuolemaan tahi — mutta mitä se oli?
Hiljaista laahustavaa ääntä kuului takaani, ja kun loin pikaisen silmäyksen olkani yli, tuntui vereni hyytyvän katsettani kohdanneesta näystä. Sitä ei aiheuttanut niin suuresti minua nyt uhkaavan vaaran pelko kuin hirveät muistot siltä ajalta, jolloin olin vähällä tulla hulluksi kumartuessani warhoonien vankiluolassa surmaamani miehen ruumiin ylitse, kun synkästä pimeydestä ilmestyi hehkuvia silmiä ja näkymättömät otukset riistivät ruumiin käsistäni, niin että kuulin sen raahautuvan vankilani kivipermantoa vasten, otuksien viedessä sen mukanaan hirvittävää ateriaansa varten.
Ja nyt näin näiden toisten warhoonien synkissä holveissa samanlaiset hehkuvat silmät, jotka kiiluivat vastaani kammottavasta pimeydestä, jonka läpi ei voinut nähdä jälkeäkään silmien takana olevasta pedosta. Luulen, että näiden kamalien otuksien peloittavin ominaisuus on niiden äänettömyys yhdessä sen seikan kanssa, että niitä ei milloinkaan näe, ettei niistä näe mitään muuta kuin sysimustasta pimeydestä rävähtämättä tuijottavat hirvittävät silmät.
Puristaen tiukasti pitkän miekkani kahvaa peräydyin hitaasti käytävää pitkin kauemmaksi minua vaanivasta otuksesta, mutta sitä mukaa kuin vetäydyin taaksepäin, lähenivät silmät. Mutta minkäänlaista ääntä ei kuulunut, ei edes hengitystä, lukuunottamatta silloin tällöin eroittamaani ikäänkuin halvaantuneen raajan laahaamisesta johtunutta kahinaa, joka oli ensiksi herättänyt huomioni.
Siirryin yhä kauemmaksi, mutta en päässyt pakoon turmaauhkaavalta vainoojaltani. Äkkiä kuulin laahaavaa ääntä oikealta puoleltani ja katsahtaessni sinnepäin näin toisen samanlaisen silmäparin, joka ilmeisesti lähestyi poikkikäytävästä. Kun lähdin uudelleen jatkamaan hidasta peräytymistäni, kuulin saman äänen takaani, ja ennenkuin ehdin kääntyä, kuulin sen taaskin vasemmalta puoleltani.
Otuksia oli joka puolellani. Ne piirittivät minua kahden käytävän risteyksessä. Pakotie oli joka suunnalla katkaistu, jollen halunnut käydä jonkun pedon kimppuun. Ja jos sen tekisin, niin epäilemättä toiset karkaisivat niskaani. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka isoja ja minkälaisia nämä aavemaiset otukset olivat. Että niiden koko oli melkoinen, sen arvasin siitä, että niiden silmät olivat yhtä korkealla kuin omani.