Hän meni vikkelästi huoneeseen, kapusi pöydälle ja sijoittui rykorin olkapäille, jääden sitten odottamaan. Ja kenpä voisi väittää, ettei Ghekillä ollut huumorin tajuntaa, vaikka hän ei osannutkaan hymyillä? Istuttuaan puoli tuntia hän kuuli askelia käytävän kivilattialta. Hän eroitti, kuinka aseet kalahtelivat seiniä vasten, ja arvasi miesten saapuvan ripeästi. Mutta vähän ennen kuin he tulivat hänen koppinsa ovelle, he pysähtyivät ja etenivät sitten hitaammin. Etunenässä oli upseeri ja hänen takanaan silmät pystyssä ja ehkä vielä hieman harmaana se sotilas, joka oli äsken niin hätäisesti poistunut. He seisahtuivat ovelle ja upseeri kääntyi ankarana sotilaan puoleen, osoittaen sormellaan Ghekiä.
"Tuossahan se olento istuu! Rohkenitko siis valehdella dwariilesi?"
"Vannon", huudahti sotilas, "puhuneeni totta. Vain vähän aikaa sitten tuo otus retkotti päättömänä tällä samalla pöydällä! Ja iskeköön ensimmäinen esi-isäni minut kuoliaaksi tähän paikkaan, jollei joka sanani ole totta!"
Upseeri näytti olevan ymmällä. Marsin miehet valehtelevat harvoin, jos koskaan. Hän raapi päätään. Sitten hän puhutteli Ghekiä. "Kuinka kauan olet ollut täällä?" hän kysyi.
"Kukapa tietää sen paremmin kuin ne, jotka toivat minut tänne ja kiinnittivät minut kahleilla seinään?" huomautti kaldane vastaan.
"Näitkö tämän sotilaan käyvän täällä muutamia minuutteja sitten?"
"Kyllä näin hänet", vastasi Ghek.
"Istuitko silloin samassa paikassa kuin nytkin?" jatkoi upseeri.
"Katso kahleitani ja sano sitten, missä muutoin voisin istua!" kivahtiGhek. "Ovatko kaikki tämän kaupungin ihmiset hulluja?"
Kolme muuta soturia tunkeili molempien etumaisina olevien takana, kurkottaen kaulojaan nähdäkseen vangin ja samalla virnistellen kumppaninsa hämmingille. Upseeri katsahti Ghekiin äkäisesti.
"Kielesi on yhtä myrkyllinen kuin sen naarasbanthin, jonka O-Tar lähetti Jetan-torneihin", hän virkkoi.
"Puhutko siitä nuoresta naisesta, joka vangittiin samalla kertaa kuin minut?" tiedusti Ghek; hänen ilmeettömän yksitoikkoinen äänensä ja kasvonsa eivät lainkaan paljastaneet, kuinka kiihkeä hän oli.
"Juuri hänestä", vastasi dwar ja kääntyi sitten sen sotilaan puoleen, joka oli käynyt häntä kutsumassa. "Palaa majapaikkaasi ja pysy siellä ensi kisoihin saakka! Siihen mennessä ovat silmäsi ehkä oppineet olemaan pettämättä sinua."
Mies loi Ghekiin myrkyllisen katseen ja lähti. Upseeri ravisti päätään. "En ymmärrä sitä", hän mutisi. "U-Van on aina ollut varma ja luotettava soturi. Saattaisikohan —" Hän katsahti Ghekiin läpitunkevasti. "Sinulla on kummallinen pää, joka ei sovi vartaloosi, mies", hän ärjäisi. "Taruissamme kerrotaan entisaikojen olennoista, jotka loitsivat harhanäkyjä toisten ihmisten silmiin. Jos sinä olet sellainen, niin kenties U-Van on joutunut synnillisten kykyjesi uhriksi." Hän pyörähti ja viittasi sotilaitaan seuraamaan itseään.
"Maltahan!" huusi Ghek. "Jollei minua aiota tappaa nälkään, niin lähetä minulle ruokaa!"
"Sinä olet saanut ruokaa", vastasi soturi.
"Annetaanko minulle ravintoa vain yksi kerta päivässä?" kysyi Ghek."Tarvitsen sitä useammin. Lähetä minulle ruokaa!"
"Kyllä saat", lupasi upseeri. "Ei kukaan saa väittää, että Manatorin vangeilla on huono muona. Oikeamielisiä ovat Manatorin lait." Ja hän poistui.
Tuskin oli heidän askeltensa ääni häipynyt etäisyyteen, kun Ghek kiipesi rykorinsa olkapäiltä ja kiiruhti reikään, johon oli kätkenyt avaimen. Noudettuaan sen hän irroitti kahleen rykorin nilkasta, lukitsi sen jälleen tyhjiltään ja vei avaimen entistä kauemmaksi rotankoloon. Sitten hän palasi paikalleen aivottoman palvelijansa niskaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli lähestyviä askelia, minkä jälkeen hän nousi ja siirtyi toiseen käytävään, joka poikkesi soturin tulosuunnasta. Siellä hän odotti kuunnellen ja pysyen näkymättömänä. Hän kuuli miehen astuvan koppiin ja seisahtuvan, kuuli hiljaisen huudahduksen, jota seurasi metalliastioiden kilinä, kun tarjotin paiskattiin pöydälle, sitten nopeasti poistuvia askelia, jotka pian häipyivät etäisyyteen.
Vitkastelematta Ghek palasi kammioon, haki avaimen ja lukitsi rykorin jälleen kahleeseensa. Vietyään avaimen takaisin onkaloon hän jäi kyyröttämään pöydälle päättömän ruumiinsa viereen ja ohjasi sen kädet ruokaan. Rykorin syödessä Ghek kuunteli, milloin anturakenkien töminä ja aseiden kalina alkaisi lähestyä, minkä hän tiesi pian tapahtuvan. Eikä hänen odotusaikansa ollutkaan pitkä. Kuullessaan miesten saapuvan Ghek kapusi rykorinsa hartioille. Taaskin tuli sama upseeri, jonka U-Van oli noutanut, ja hänen seurassaan oli kolme sotilasta. Hänen takanaan oleva oli ilmeisesti sama mies, joka oli tuonut muonan, sillä hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki Ghekin istuvan pöydän ääressä, ja hän näytti kovin typertyneeltä, kun dwar suuntasi häneen tuikean katseensa.
"Asia on ihan niin kuin kerroin", hän huusi. "Hän ei ollut täällä, kun toin hänelle ruokaa."
"Mutta hän on täällä nyt", sanoi upseeri jurosti, "ja kahle on lukittuna hänen nilkassaan. Katsokaa! Sitä ei ole avattu. Mutta missä on avain? Sen pitäisi olla pöydällä vastaisessa päässä kuin hän. Missä avain on, olento?" karjaisi hän Ghekille.
"Miten voisin minä, vanki, tietää paremmin kuin vartijani, missä kahleitteni avain on?" tokaisi kaldane.
"Mutta se oli tuossa", kiljui upseeri, osoittaen pöydän toista päätä.
"Näitkö sen?" kysäisi Ghek.
Upseeri epäröi. "En; mutta sen on täytynyt olla siinä", hän väitteli.
"Näitkö sinä avaimen olevan tuossa?" tiedusti Ghek, osoittaen toista soturia.
Mies pudisti päätänsä kieltävästi. "Entä sinä? Ja sinä?" jatkoi kaldane, puhutellen muita kahta.
He kumpikin myönsivät, etteivät olleet nähneet avainta.
"Ja jos se olisikin ollut siinä, niin miten olisin minä voinut ulottua siihen?" pitkitti kaldane.
"Niin, hän ei olisi voinut saada sitä", myönsi upseeri. "Mutta tällaista ei saa enää sattua! I-Zav, sinä jäät vartioimaan tätä vankia, kunnes sijallesi saapuu toinen mies!" Tämän määräyksen kuultuaan ei I-Zav näyttänyt olevan lainkaan hyvillään, ja hän silmäili Ghekiä epäluuloisesti, kun dwar ja muut soturit poistuivat, jättäen hänet ikävään asemaansa.
Epätoivoinen urakka
E-Med astui tornihuoneen lattian poikki Heliumin Taran ja orjatytön Lan-On luokse. Hän tarttui kovakouraisesti edellisen olkapäähän. "Nouse ylös!" hän komensi. Tara löi hänen kätensä irti itsestään, nousi pystyyn ja peräytyi edemmäksi.
"Älä satuta kättäsi Heliumin prinsessaan, elukka!" hän varoitti.
E-Med naurahti. "Luuletko minun pelaavan puolestasi jetania, jollen sitä ennen tiedä, millaisesta panoksesta pelaan?" hän kysyi. "Tule tänne!"
Tyttö oikaisihe täyteen mittansa, laskien käsivartensa ristiin rinnalleen, eikä E-Med huomannut, että hänen oikean kätensä ohuet sormet pujottautuivat hänen vasemman olkansa ylitse kulkevan leveän nahkahihnan alle.
"Jos O-Tar saa tästä tiedon, niin sinä kadut sitä, E-Med", tuskitteli orjatar. "Manatorissa ei liene sellaista lakia, jonka nojalla saisit tämän tytön, ennen kuin voitat hänet rehellisesti."
"Mitä välittää O-Tar hänen kohtalostaan?" vastasi E-Med. "Enkö ole sitä kuullut? Eikö hän pilkannut suurta jeddakiamme, syytäen hänelle herjauksia? Kautta ensimmäisen esi-isäni, luulisinpä O-Tarin saattavan korottaa jediksi sen miehen, joka taltuttaa tytön." Ja uudelleen hän lähestyi Taraa.
"Odota!" sanoi tyttö hiljaa ja tasaisesti. "Kenties et tiedä mitä teet. Heliumin kansa pitää Heliumin naisia pyhinä. Halpa-arvoisimmankin tähden olisi itse suuri jeddakimmekin valmis paljastamaan miekkansa. Barsoomin suurimmat kansat ovat vapisseet sodan jyrinästä, kun on puolustettu äitiäni Dejah Thorisia. Olemme vain kuolevaisia ja voimme siis kuolla; mutta häpäistä meitä ei saa. Saatte pelata jetania Heliumin prinsessasta, mutta vaikka voittaisitkin pelin, et ikinä saisi palkkiota omaksesi. Jos haluat saada kuolleen ruumiin, niin tunkeudu minua liian likelle! Mutta tiedä, Manatorin mies, että Heliumin Taran suonissa ei turhaan virtaa sotavaltiaan verta! Olen puhunut!"
"En tiedä mitään Heliumista, jameidänsotavaltiaamme on O-Tar", vastasi E-Med. "Mutta siitä olen varma, että tahdon lähemmin tarkastaa sitä palkkiota, josta aion pelata ja jonka aion voittaa. Tahdon koettaa sen olennon huulia, joka ensi kisojen jälkeen on orjattareni. Eikä sinun, nainen, ole hyvä ärsyttää minua liian paljon." Hänen puhuessaan soukkenivat hänen silmänsä, ja hänen kasvonsa muistuttivat ärisevää petoa. "Jos epäilet sanojeni todenmukaisuutta, niin kysy Lan-Olta, orjatytöltä!"
"Hän puhuu totta, oi Heliumin nainen", pisti Lan-O väliin. "Älä ärsytäE-Medin luontoa, jos henkesi on sinusta kallis!"
Mutta Heliumin Tara ei vastannut mitään. Hän oli jo puhunut. Nyt hän seisoi äänettömänä silmäillen lähentelevää, tukevaa soturia. Mies tuli likelle häntä, sieppasi sitten äkkiä hänet syliinsä ja kumartui, koettaen vetää hänen huulensa omilleen.
Lan-O näki Heliumin naisen puolittain kääntyvän ja rajusti kiskaisevan oikean kätensä irti oikean rintansa kohdalta. Hän näki käden sujahtavan E-Medin käsivarren alitse ja kohoavan miehen hartioitten taakse. Kädessä välkkyi pitkä, kapea tikari. Soturin huulet painuivat yhä lähemmäksi naisen suuta, mutta ne eivät ehtineet sitä koskettaa, sillä äkkiä mies suoristautui jäykäksi, hänen huuliltaan pääsi parahdus, ja sitten hän vaipui maahan kuin tyhjä turkki, jääden sortuneena läjänä virumaan lattialle. Heliumin Tara kumartui ja pyyhki asettaan hänen hihnoitukseensa.
Lan-O katseli ruumista silmät kauhusta levällään. "Tämän tähden pitää meidän molempien kuolla", hän vaikeroi.
"Kukapa tahtoisi elää orjana Manatorissa?" virkkoi Heliumin Tara.
"En ole niin rohkea kuin sinä", tunnusti orjatyttö, "ja elämä on suloista, ja onhan aina toivoa."
"Elämä on suloinen", myönsi Heliumin Tara, "mutta kunnia on pyhä. Älä sentään pelkää. Kun he tulevat, kerron heille totuuden — ettet sinä ollut tässä osallinen etkä saanut tilaisuutta estää sitä."
Hetkisen näytti orjatar olevan syvissä mietteissä. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat. "Ehkä voimme", sanoi hän, "yhdellä tavoin kääntää epäluulot pois itsestämme. Hänellä on tämän huoneen avain mukanaan. Aukaistaan ovi ja raahataan hänet ulos — kenties löydämme jonkun paikan, johon saamme hänet kätketyksi."
"Hyvä!" huudahti Heliumin Tara, ja he kävivät heti yhteisvoimin käsiksi työhön Lan-On ehdotuksen mukaan. Pian he löysivät avaimen, avasivat oven, ja sitten he välissään puolittain kantoivat, puolittain laahasivat E-Medin ruumiin huoneesta portaita myöten seuraavaan kerrokseen, jossa Lan-O väitti olevan tyhjiä huoneita. Ensimmäinen ovi, jota he koettivat, ei ollut salvassa, ja siitä he kiskoivat hirveän taakkansa pieneen, yhden ainoan ikkunan valaisemaan huoneeseen. Näöstä päättäen oli sitä käytetty pikemminkin asuinhuoneena kuin vankikoppina, sillä se oli sisustettu verrattain mukavasti, jopa ylellisesti. Seinissä oli lattiasta alkaen yli kahden metrin korkuinen laudoitus, ja sen yläpuolella olevat osat seinistä ja laipio olivat koristetut muinaisaikojen virttyneillä maalauksilla. Taran katseen nopeasti lipuessa pitkin huoneen sisustaa kiintyi hänen huomionsa erääseen laudoituksen osaan, jonka toinen reuna näytti irtautuneen siihen rajoittuvasta kappaleesta. Hän meni ripeästi sen luokse ja havaitsi, että kokonaisen levyn toinen kohtisuora reuna oli enemmän kuin sentimetrin verran toisten ulkopuolella. Oli olemassa mahdollinen selitys, joka kiihoitti hänen uteliaisuuttaan, ja noudattaen mielijohdettaan hän tarttui ulkonevaan reunaan, vetäen sitä ulospäin. Hitaasti levy kääntyi häneen päin, ja näkyviin tuli tumma aukko sen takana olevassa seinässä.
"Katsos, Lan-O!" huusi Tara. "Näetkö, mitä löysin — onkalon, johon voimme kätkeä tuon lattialla viruvan möhkäleen."
Lan-O tuli hänen luokseen, ja yhdessä he tarkastivat pimeätä aukkoa; siellä oli vähäinen permanto, josta kapea käytävä vei alaspäin sysimustaan pimeyteen. Salaoven takaista lattiaa peitti paksu pölykerros, osoittaen, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun ihmisjalka oli sitä viimeksi polkenut — se oli salakäytävä, jota silloin elävät manatorilaiset epäilemättä eivät tunteneet. Sinne he raahasivat E-Medin ruumiin, jättäen sen tasaiselle permannolle. Heidän poistuessaan synkästä ja kammottavasta komerosta olisi Lan-O tahtonut rämäyttää laudoituksen kiinni, mutta Tara esti sen.
"Maltahan!" hän kehoitti ja ryhtyi tarkastamaan oven puitteita ja kynnystä.
"Joudu!" kuiskasi orjatar. "Jos joku tulee, olemme hukassa."
"Meille saattaa olla paljon hyötyä siitä, että osaamme uudelleen avata tämän oven", vastasi Heliumin Tara ja painoi sitten äkkiä jalallaan avonaisen levyn oikealla puolella olevaa kaiverretun laudoituksen osaa. "Ahaa!" hän virkkoi äänessään tyytyväinen sointu ja sulki sitten levyn, niin että se sopi tarkasti paikalleen. "Tule!" hän kehoitti ja kääntyi huoneen ulko-ovelle.
He pääsivät omaan koppiinsa kenenkään huomaamatta, ja suljettuaan oven Tara lukitsi sen sisäpuolelta, pistäen sitten avaimen hihnoituksensa salataskuun.
"Tulkoot he vain!" hän sanoi. "Kuulustelkoot meitä! Mitä voisi kaksi vanki-parkaa tietää ylhäisten vartijoittensa puuhista? Kysyn sinulta, Lan-O, mitä he voisivat."
"Ei mitään", myönsi Lan-O, hymyillen kumppanilleen.
"Kerrohan minulle näistä Manatorin miehistä!" pyysi Tara äkkiä. "Ovatko he kaikki E-Medin kaltaisia vai ovatko jotkut heistä samanlaisia kuin A-Kor, joka tuntui miehuulliselta ja ritarilliselta?"
"He ovat hyvin samanlaisia kuin muidenkin maitten ihmiset", selitti Lan-O. "Heidän joukossaan on sekä hyviä että pahoja. He ovat rohkeita ja oivallisia sotureita. Omassa keskuudessaan he kyllä noudattavat ritarillisuuden ja kunnian vaatimuksia, mutta ollessaan tekemisissä muukalaisten kanssa he tunnustavat vain yhden lain — voiman oikeuden. Muiden maiden heikot ja onnettomat herättävät heissä halveksumista ja lietsovat vireille heidän luonteensa kaikki huonoimmat puolet, mistä epäilemättä johtuu meidän, heidän orjiensa, osaksi tuleva kohtelu."
"Mutta miksi he oikeastaan halveksivat niitä, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet heidän käsiinsä?" tiedusti Tara.
"En tiedä", vastasi Lan-O. "A-Kor arvelee sen johtuvan siitä, ettei voittoisa vihollinen ole koskaan tunkeutunut heidän maahansa. Varkain tekemillään ryöstöretkillä he eivät ole kertaakaan kärsineet tappiota, koska he eivät milloinkaan odota joutuakseen taistelemaan voimakasta sotajoukkoa vastaan, ja siksi he ovat alkaneet pitää itseään voittamattomina. Ja muita kansoja halveksitaan vähemmän uljaina ja huonompina aseiden käyttäjinä."
"Mutta onhan A-Kor yksi heistä", huomautti Tara.
"Hän on O-Tarin, jeddakin, poika", vastasi Lan-O; "mutta hänen äitinsä on korkeasukuinen gatholilainen, jonka O-Tar sai vangikseen ja teki orjakseen; A-Kor kerskuu, että hänen suonissaan virtaa ainoastaan äidin verta, ja tosiaan hän on toisenlainen kuin muut. Hänen ritarillisuutensa on hellempi, vaikka ei edes hänen pahin vihamiehensäkään ole tohtinut lausua epäilyksiä hänen rohkeudestaan, samalla kun hänen miekan- ja keihäänkäyttönsä ja ratsastustaitonsa ovat maineessa kautta koko Manatorin."
"Mitä luulet hänelle tehtävän?" kysyi Heliumin Tara.
"Hänet tuomitaan kisoihin", vastasi Lan-O. "Jollei O-Tar ole kovin kiukuissaan, saatetaan hänet määrätä vain yhteen peliin, missä tapauksessa hän voi selviytyä hengissä; mutta jos O-Tar todella haluaa päästä hänestä eroon, tuomitaan hänet olemaan mukana koko sarjassa, eikä kaikista kymmenestä ole elossa suoriutunut yksikään soturi tai oikeammin ei ainoakaan O-Tarin tuomitsema."
"Mitä ovat kisat? En oikein ymmärrä", valitti Tara. "Olen kuullut täällä puhuttavan jetanin pelaamisesta, mutta eihän jetanissa totisesti kukaan voi saada surmaansa. Minun kotimaassani pelataan sitä paljon."
"Mutta ei sillä tavoin kuin Manatorin arenalla", vakuutti Lan-O."Tulehan ikkunaan!" Yhdessä he menivät itään päin avautuvalle aukolle.
Alhaalla Heliumin Tara näki laajan kentän matalan rakennuksen ja niiden tornien ympäröimänä, joista yhdessä oli vankina. Arenan ympärillä oli penkkirivejä; mutta hänen huomionsa kiintyi heti jättiläiskokoiseen jetanlautaan, joka oli muodostettu arenalle isoista, vuorotellen punakeltaisista ja mustista neliöistä.
"Täällä pelataan jetania elävillä nappuloilla. Panokset ovat suuria, tavallisesti nainen — joku harvinaisen kaunis orjatar. Itse O-Tar olisi saattanut pelata sinusta, jollet olisi raivostuttanut häntä, mutta nyt sinusta pelaavat avointa peliä orjat ja rikolliset, ja sinut saa voittava puoli — ei yksi ainoa soturi, vaan kaikki, jotka selviytyvät pelistä hengissä."
Heliumin Taran silmät välähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään.
"Pelin johtajien ei välttämättä tarvitse itsensä olla siinä mukana", jatkoi orjatyttö, "vaan saavat istua noilla kahdella komealla valtaistuimella, jotka näet molemmin puolin lautaa, ja ohjata nappuloita ruudulta toiselle."
"Mutta mikä siinä on vaarallista?" kysyi Heliumin Tara. "Jos nappula lyödään, niin sehän vain poistetaan laudalta — se on jetanin sääntö, melkein yhtä vanha kuin Barsoomin sivistys."
"Mutta kun täällä Manatorissa pelataan suurella arenalla elävillä nappuloilla, on se sääntö muutettu", selitti Lan-O. "Kun soturi siirretään ruudulle, jolla on joku vastustajan nappula, taistelevat he molemmat kuolemaan saakka ruudun omistamisesta, ja menestyksellinen puoli hyötyy siirrosta. Kaikki soturit on koristettu edustamiensa nappulain mukaisesti, ja lisäksi on kullakin merkki osoittamassa, onko hän orja, tuomiotaan suorittava soturi vaiko vapaaehtoinen. Tuomion suorittajilla pitää olla ilmaistuna heidän pelattavikseen määrättyjen ottelun erien luku. Siten liikkeiden ohjaaja tietää, mitä nappuloita uhrata, mitä säästää. Sen lisäksi vaikuttaa miehen toiveisiin se asema, mikä hänelle on määrätty pelin ajaksi. Ne, joiden toivotaan kuolevan, ovat aina pelissä panthaneina, sillä panthaneilla on pienimmät mahdollisuudet jäädä henkiin."
"Ottavatko pelin ohjaajat koskaan siihen mieskohtaisesti osaa?" tiedusti Tara.
"Kyllä vain", sanoi Lan-O. "Kun kahdella soturilla, ylimpäänkin luokkaan kuuluvalla, on keskinäistä vihaa, pakottaa O-Tar usein heidät ratkaisemaan välinsä arenalla. Siinä tapauksessa he ovat mieskohtaisesti mukana ja miekka kädessä ohjaavat pelaajiaan päällikön paikalta. He valitsevat itse pelaajansa, tavallisesti parhaimmat omista sotureistaan ja orjistaan, jos he ovat mahtimiehiä, joilla niitä on, tai tarjoutuu heidän ystäviään vapaaehtoisiksi tai he saavat vankeja holveista. Ne ovat todellisia kamppailuja, parhaita mitä nähdään. Usein saavat itse päälliköt surmansa."
"Tässä amfiteatterissako siis Manatorissa jaetaan oikeutta?" kysyiTara.
"Hyvin suuressa määrin", vastasi Lan-O.
"Miten niin ollen vanki voi voittaa vapautensa, kun oikeudenkäyttö on tällaista?" jatkoi Heliumin tyttö.
"Jos hän on mies ja suoriutuu hengissä kymmenestä pelistä, saa hän vapautensa", selitti Lan-O.
"Mutta kukaan ei suoriudu?" huomautti Tara. "Entä jos hän on nainen?"
"Kukaan Manatorin porttien sisälle saapunut muukalainen ei ole koskaan ollut elossa kymmenen pelin jälkeen", vastasi orjatar. "Heidän sallitaan tarjoutua pysyviksi orjiksi, jos se on heistä mieluisempaa kuin jetanlaudalla taisteleminen. Tietysti heidät kuten kuka soturi hyvänsä voidaan vaatia osallisiksi peliin; mutta silloin ovat heidän eloonjäämismahdollisuutensa suuremmat, koska he eivät enää koskaan saa tilaisuutta voittaa vapauttaan."
"Entä nainen", tiukkasi Tara, "miten voi nainen päästä vapaaksi?"
Lan-O naurahti. "Hyvin yksinkertaisesti", hän huudahti ilkamoiden. "Hänen on vain löydettävä soturi, joka taistelee hänen puolestaan kymmenessä pelissä peräkkäin ja jää eloon."
"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait", lausui Tara pilkallisesti.
Samassa he kuulivat askelten töminää koppinsa ulkopuolelta, ja hetkistä myöhemmin kiertyi avain lukossa ja ovi avautui. Heidän eteensä ilmestyi soturi.
"Oletko nähnyt E-Mediä, dwaria?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi Tara; "hän oli täällä vähän aikaa sitten."
Mies silmäili hätäisesti tyhjää huonetta, sitten ensin Heliumin Taraa ja senjälkeen orjatyttöä, Lan-Ota. Hänen kasvonsa saivat yhä enemmän hämmentyneen ilmeen. Hän kynsi korvallistaan. "Tämä on kummallista", hän virkkoi. "Parikymmentä miestä näki hänen tulevan tähän torniin, mutta vaikka on ainoastaan yksi uloskäytävä ja se hyvin vahdittu, ei kukaan ole nähnyt hänen poistuvan."
Heliumin Tara salasi haukotustaan kaunismuotoisen kätensä selkämyksellä. "Heliumin prinsessan on nälkä, mies", hän sanoi venytellen. "Ilmoita isännällesi, että tahtoisin syödä!"
Tunnin kuluttua tuotiin ruokaa; kantajaa seurasi upseeri ja useita sotilaita. Upseeri tarkasti huoneen huolellisesti, mutta mikään ei osoittanut, että siellä oli tapahtunut mitään outoa. Haavasta, joka oli lähettänyt E-Medin esi-isäinsä luokse, ei Heliumin Taran onneksi ollut vuotanut verta.
"Nainen", kivahti upseeri, kääntyen Taran puoleen, "sinä näit dwarE-Medin viimeiseksi. Vastaa minulle heti ja vastaa totuudenmukaisesti!Näitkö hänen poistuvan tästä huoneesta?"
"Näin", vakuutti Heliumin Tara.
"Minne hän täältä lähti?"
"Mistä minä sen tietäisin? Luuletko minun pääsevän lukitun, skeelpuisen oven lävitse?" Tytön sävy oli pilkallinen.
"Sitä emme tiedä", sanoi upseeri. "On tapahtunut kummia kumppanisi kopissa Manatorin vankiholveissa. Kenties kykenet sinä menemään lukitun skeelpuisen oven lävitse yhtä helposti kuin hän suorittamaan mahdottomilta näyttäviä tekoja."
"Ketä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Turania, panthaniako? Elääkö hän siis? Onko hän täällä Manatorissa ja vahingoittumattomana?"
"Puhun siitä oliosta, joka nimittää itseään Ghekiksi, kaldaneksi", vastasi upseeri.
"Entä Turan? Kerro minulle, padwar, oletko kuullut mitään hänestä!" Taran sävy oli kiihkeä, ja hän kumartui hieman eteenpäin upseerin puoleen huulet hiukan raollaan jännityksestä.
Häntä tarkkailevan orjattaren, Lan-On, silmiin ilmestyi lempeä ymmärtämyksen ilme. Mutta upseeri ei välittänyt mitään Taran kysymyksestä — mitäpä merkitsi hänelle orjan kohtalo? "Ihmisiä ei katoa pelkkään ilmaan", murahti hän, "ja jollei E-Med löydy pian, saattaa itse O-Tar käydä käsiksi tähän juttuun. Jos sinä, nainen, olet yksi noita kamalia korphaleja, jotka käskemällä kelvottomien vainajien henkiä hankkivat ilkeämielistä valtaa eläviin nähden ja jollaiseksi monet nyt uskovat Ghekiksi nimitettyä oliota, niin varoitan sinua, ettei O-Tar osoita sinua kohtaan vähääkään sääliä, jollet palauta E-Mediä."
"Mitä hulluutta tämä on?" kivahti tyttö. "Olen Heliumin prinsessa, kuten olen maininnut teille pariinkymmeneen kertaan. Jos tarunomaisia korphaleja olisikin olemassa, mitä nykyisin eivät usko enää muut kuin perin tietämättömät, niin ne, kuten perityt muinaistarumme kertovat, menivät vain alimpaan luokkaan kuuluvien turmeltuneiden rikollisten ruumiisiin. Manatorin mies, sinä olet hupsu kuten myöskin jeddakisi ja koko hänen kansansa." Ja hän käänsi kuninkaallisen selkänsä padwarille, alkaen katsella ikkunasta Jetan-kentän ja Manatorin kattojen ylitse matalia kumpuja, aaltoilevaa maisemaa ja vapautta.
"Jos kerran tiedät korphaleista noin paljon", kiljui mies, "niin tiedät myöskin sen, että vaikka tavallinen ihminen ei rohkenekaan loukata heitä, saa jeddak rankaisematta surmata heidät omalla kädellään!"
Tyttö ei vastannut mitään eikä suostunut enää puhumaan miehen kaikista uhkauksista ja raivonpurkauksista huolimatta, sillä nyt hän tiesi, ettei koko Manatorissa uskaltaisi häntä loukata kukaan muu kuin jeddak, ja hetkisen kuluttua padwar poistui, vieden miehensä mennessään. Ja heidän mentyään Tara seisoi hyvän aikaa, katsellen Manatorin kaupunkia ja aprikoiden mielessään, mitä julmia vääryyksiä kohtalolla oli varattuna häntä varten. Hänen seisoessaan siten äänettömissä mietteissään, kantautui alhaalta kaupungista hänen korviinsa sotilasmusiikin soittoa — ratsujoukkojen pitkien sotatorvien syviä, pehmeitä ääniä, jalkasoturien soittajain kirkkaita, kiiriviä säveliä. Tyttö nosti päätään ja silmäili kuunnellen ympärilleen, ja Lan-O, joka seisoi vastaisen ikkunan ääressä ja katseli länteen päin, viittasi Taraa luokseen. Nyt he saattoivat kattojen ja katujen yli nähdä Vihollisten portille, jonka kautta marssi joukkoja kaupunkiin.
"Tulossa on suuri jed", sanoi Lan-O, "ei kukaan muu uskalla saapua Manatorin kaupunkiin tällä tavoin torvien raikuessa. Se on U-Thor, Manatorin toisen kaupungin Manatosin jed. Häntä nimitetään suureksi jediksi kautta koko Manatorin, ja koska kansa rakastaa häntä, niin O-Tar vihaa häntä. Ne, jotka ovat selvillä asioista, väittävät, että hyvin vähäinen aihe riittäisi saamaan sodan leimahtamaan näiden kahden välillä. Miten sellainen sota päättyisi, sitä on kenenkään mahdoton arvata, sillä Manatorin kansa palvoo suurta O-Taria, vaikka häntä ei rakastetakaan. U-Thoria rakastetaan, mutta hän ei ole jeddak." Ja Tara ymmärsi, kuten vain marsilainen saattaa ymmärtää, kuinka paljon tähän yksinkertaiseen lauseeseen sisältyi.
Marsilaisen uskollisuus jeddakiaan kohtaan on miltei vaiston luontoinen, eikä se lisäksi ole heikompi muuta kuin itsesäilytysvaistoa. Eikä se tunnukaan kummalliselta, kun ajatellaan, että heidän uskontoonsa kuuluu esi-isäin palvominen, että heidän perheittensä sukujuuret ulottuvat ammoisiin aikoihin, ja että heidän jeddakinsa istuvat samoilla valtaistuimilla, joita heidän esi-isänsä suoraan ylenevässä polvessa ovat vallinneet ehkä satojatuhansia vuosia, ja hallitsevat samojen kansojen jälkeläisiä, joita heidän esivanhempansa ovat hallinneet. Kelvottomia jeddakeja on syösty valtaistuimilta, mutta harvoin on heidän tilalleen korotettu muita kuin hallitussuvun jäseniä, vaikka laki myöntääkin jedeille oikeuden valita jeddakiksi kenet haluavat.
"Onko siis U-Thor oikeamielinen kelpo mies?" tiedusti Heliumin Tara.
"Hän on miesten ylevimpiä", vastasi Lan-O. "Manatosissa ei jetania pakoteta pelaamaan muita kuin turmeltuneita rikollisia, jotka ansaitsevat kuoleman, ja silloinkin on peli suoraa ja rehellistä, joten heillä on mahdollisuus päästä vapaiksi. Vapaaehtoiset saavat pelata, mutta siirtojen lopputuloksena ei välttämättä ole kuolema — haava, jopa joskus miekkailun pistelasku määräävät tuloksen. Siellä pidetään jetania sotaisena leikkinä — täällä se on teurastusta. Ja U-Thor vastustaa ikivanhoja orjanryöstämisretkiä sekä politiikkaa, joka ikuisesti pitää Manatoria eristettynä Barsoomin muista kansoista. Mutta U-Thor ei ole jeddak, joten muutos on mahdoton."
Tytöt katselivat sotilasjonoa, joka eteni leveää puistokatua myöten Vihollisten portilta O-Tarin palatsille. Se oli upea, barbaarinen kulkue: maalattuja, liehuvasulkaisia sotureita jalokivistä säihkyvissä tamineissa, raisuja, kirkuvia thoateja upeissa valjaissa, korkealla niiden yläpuolella ratsastajien pitkissä peitsissä liehuvat viirit, keveästi katukivityksellä marssivia jalkasotilaita, joiden zitidarinnahkaisista anturoista ei kuulunut kapsetta, ja jokaisen utanin jäljessä jättiläiskokoisten zitidarien vetämä jono maalattuja rattaita, joissa kukin joukkue kuljetti varustuksiaan. Utan toisensa jälkeen astui isosta portista, eivätkä vielä sittenkään, kun kulkueen etupää oli saapunut O-Tarin palatsille, kaikki olleet kaupungissa.
"Olen ollut täällä monta vuotta", virkkoi Lan-O, "mutta en kertaakaan ole nähnyt edes suuren jedin tuovan Manatoriin niin paljon sotaväkeä."
Heliumin Tara katseli silmät puoliummessa leveätä katua myöten marssivia sotureja, koettaen kuvitella heitä prinsessaansa pelastamaan saapuviksi armaan Heliuminsa miehiksi. Tuo uhkea soturi kookkaan thoatin selässä saattaisi olla itse John Carter, Barsoomin sotavaltias, ja hänen takanaan marssivat utanin valtakunnan koeteltuja urhoja, Mutta sitten tyttö avasi silmänsä, näki maalatut, sulitetut barbaarit ja huokasi, Mutta sittenkin hän katseli sotaisen näyn lumoamana ja sitten hän taaskin huomasi parvekkeilla olevat äänettömät olennot. Ei näkynyt liehuvia silkkivaippoja; ei kuulunut tervehdyshuutoja; ei satanut kukkia ja jalokiviä, kuten olisi tapahtunut, jos noin loistava, ystävällinen sotajoukko olisi marssinut hänen syntymäkaupunkiinsa.
"Väestö ei näy olevan ystävällistä Manatosin sotureita kohtaan", huomautti hän Lan-Olle. "En ole nähnyt parvekkeilla olevien ihmisten ainoallakaan merkillä tervehtivän heitä."
Orjatar katsahti hänen kummastuneena. "Onko mahdollista, ettet sitä tiedä?" hän huudahti. "Nehän —" Edemmäksi hän ei ehtinyt. Ovi lennähti auki, ja heidän eteensä ilmestyi upseeri. "Orjatyttö Tara kutsutaan O-Tarin, jeddakin, puheille!" hän ilmoitti.
Ghekin komennuksessa
Turan, panthan, vääntelehti kahleissaan. Aika vieri hitaasti, äänettömän yksitoikkoisuuden vallitessa viruivat minuutit tunneiksi. Epätieto hänen rakastamansa naisen kohtalosta muutti jokaisen tunnin helvetilliseksi ikuisuudeksi. Hän kuunteli kärsimättömästi, odottaen askelten ääniä voidakseen nähdä ja puhutella jotakuta elävää olentoa ja ehkä saada joitakin tietoja Heliumin Tarasta. Tuskaisten tuntien jälkeen hänen korvansa eroittivat varuksien ja aseiden kalinaa. Ihmisiä oli tulossa! Hän vartosi henkeään pidättäen. Kenties ne olivat teloittajia; mutta siitä huolimatta ne olisivat hänestä tervetulleita. Hän kyselisi heiltä. Mutta jolleivät he tietäisi Tarasta mitään, ei hän ilmaisisi piilopaikkaa, johon hän oli tytön jättänyt. Nyt he tulivat — kuusi sotilasta ja upseeri, saattaen aseetonta miestä, epäilemättä vankia. Siitä Turan sai pian varmuuden; tulokas kahlehdittiin läheiseen renkaaseen. Panthan alkoi heti tiedustella vartiostoa komentavalta upseerilta.
"Miksi", hän kysyi, "on minut vangittu, ja onko pidätetty muitakin muukalaisia minun astuttuani kaupunkiinne?"
"Minkälaisia muukalaisia?" sanoi upseeri.
"Nainen ja mies, jolla on omituinen pää", vastasi Turan.
"Mahdollisesti", virkkoi upseeri "Mutta minkänimisiä he ovat?"
"Nainen on Heliumin prinsessa Tara, ja mies Ghek, kaldane,Bantoomista."
"Ovatko he ystäviäsi?" kysyi upseeri.
"Kyllä", vastasi Turan.
"Juuri sen tahdoinkin tietää", sanoi upseeri, lausui miehilleen lyhyen komennuksen seurata häntä, kääntyi ja poistui kopista.
"Kerro minulle heistä!" huusi Turan hänen jälkeensä, "Kerro minulle Heliumin Tarasta. Onko hän vahingoittumaton?" Mutta mies ei vastannut, ja pian häipyivät heidän loittonevat askeleensa etäisyyteen.
"Heliumin Tara oli vahingoittumaton vain vähän aikaa sitten", virkkoiTuranin vierelle kahlehdittu vanki.
Panthan kääntyi puhujan puoleen; tämä oli kookas, kauniskasvoinen mies ja esiintyi komean arvokkaasti. "Oletko nähnyt hänet?" tiedusti Turan. "Hän on siis vankina? Vaarassa?"
"Häntä säilytetään Jetan-torneissa ensi kisojen palkinnoksi", vastasi vieras.
"Entä kuka olet sinä?" kysyi panthan. "Ja miksi olet täällä vankina?"
"Olen A-Kor, dwar, Jetan-tornien hoitaja", vastasi toinen. "Olen täällä sen tähden, että uskalsin lausua totuuden O-Tarista, jeddakista, hänen eräälle upseerilleen."
"Entä rangaistuksesi?" tiedusti Turan.
"Sitä en tiedä. O-Tar ei vielä ole puhunut siitä. Epäilemättä kisat — kenties kaikki kymmenen peliä, sillä O-Tar ei rakasta poikaansa A-Koria."
"Oletko jeddakin poika?" kysyi Turan.
"Olen O-Tarin ja orjattaren, Gatholin Hajan, poika. Äitini oli oman maansa prinsessa."
Turan silmäili puhujaa tutkivasti. Gatholin Hajan poika! Hänen äitinsä sisaren poika! Tämä mies oli siis hänen serkkunsa, Gahan muisti hyvin prinsessa Hajan ja hänen saattueenaan olleen kokonaisen utanin katoamiseen. Hän oli ollut vieraskäynnillä kaukana Gatholista ja kotiin palatessaan kadonnut koko seurueineen ihmisten ilmoilta. Tämä oli siis salaperäiseltä näyttävän arvoituksen selitys. Epäilemättä olivat samoin tapahtuneet useat muut samanlaiset katoamiset, joita oli sattunut miltei yhtä kauan kuin Gatholin historia tiesi kertoa. Turan tarkasti vankitoveriaan ja havaitsi useita piirteitä, jotka muistuttivat hänen äitinsä omaisia. A-Kor saattoi olla kymmentä vuotta nuorempi kuin hän, mutta sellaisia ikäeroavaisuuksia tuskin otetaan huomioon sellaisen kansan keskuudessa, jonka jäsenet harvoin, jos koskaan, vanhenevat ulkonaisesti saavutettuaan kypsyysiän ja jossa elinikä saattaa olla tuhat vuotta.
"Entä missä Gathol on?" kysyi Turan.
"Suunnilleen itään Manatorista", vastasi A-Kor.
"Entä kuinka kaukana?"
"Manatorin kaupungista on Gatholin kaupunkiin noin yksikolmatta astetta", oli A-Korin vastaus; "mutta näiden molempien maiden väliä on vain vähän enemmän kuin kymmenen astetta. Niiden välillä on kuitenkin rosoisia kallioita ja ammottavia kuiluja."
Gahan tunsi hyvästi tämän seudun, joka oli hänen maansa länsipuolella — ilmalaivatkin karttoivat sitä syvistä rotkoista kohoavien, petollisten ilmavirtojen tähden ja sen vuoksi, ettei siellä ollut juuri lainkaan turvallisia maihinlaskupaikkoja. Nyt hän tiesi, missä Manator sijaitsi ja — viikkokausia kestäneen epätiedon jälkeen — missä päin Gathol oli, ja hänen vierellään oli mies, vankitoveri, jonka suonissa virtasi hänen omien esivanhempiensa verta — joka tunsi Manatorin, sen asukkaat, tavat ja sitä ympäröivät seudut — joka voisi auttaa häntä ainakin neuvoillaan löytämään Heliumin Taran ja karkaamaan. Mutta suostuisiko A-Kor — uskaltaisiko hän ottaa asian puheeksi? Koettaa hänen pitäisi joka tapauksessa. "Entä luuletko O-Tarin tuomitsevan sinut kuolemaan?" hän kysyi. "Ja mistä syystä?"
"Hän tekisi sen mielellään, sillä kansa huokaa hänen rautaisen kätensä hallitsemana ja on uskollinen vain hänen sukunsa mainioitten jeddakien pitkälle sarjalle. Hän on epäluuloinen mies ja on osannut selviytyä useimmista niistä miehistä, joilla syntyperän nojalla olisi saattanut olla oikeus vaatia itselleen valtaistuinta ja joilla oli jonkunmoista poliittista merkitystä kansan suosikkeina. Se seikka, että olen orjattaren poika, on saattanut O-Tarin pitämään minua vähemmän tärkeänä, mutta silti olen jeddakin poika ja sopisin istumaan Manatorin valtaistuimella aivan yhtä hyvin kuin O-Tar itsekin. Tähän tulee lisäksi se, että viime vuosina on väestö, erittäinkin monet nuoret soturit, alkanut osoittaa minua kohtaan yhä lisääntyvää kiintymystä, minkä luulen johtuvan erinäisistä äidiltäni perityistä luonteen ja kasvatuksen hyvistä puolista, mutta joiden O-Tar olettaa aiheutuvan siitä, että muka kunnianhimoisesti tavoittelen Manatorin kruunua. Ja nyt minulla on varma vakaumus, että hän on päättänyt käyttää arvostelevia sanoja, jotka lausuin hänen Tara-orjatarta kohtaan osoittamastaan kohtelusta, tekosyynä vapautuakseen minusta."
"Entäpä jos pääsisit karkuun Gatholiin?" esitti Turan.
"Olen miettinyt sitä", vastasi A-Kor, "mutta olisiko minun siellä kovinkaan paljon parempi olla? Gatholilaisten silmissä en olisi gatholilainen, ja epäilemättä he kohtelisivat minua samalla tavoin kuin täällä Manatorissa kohdellaan muukalaisia."
"Jos voisit todistaa heille olevasi prinsessa Hajan poika, olisit varmasti tervetullut", vakuutti Turan. "Ja toisaalta voisit lunastaa itsellesi vapauden ja kansalaisoikeudet työskentelemällä lyhyen ajan timanttikaivoksissa."
"Mistä tiedät kaiken tämän?" kysyi A-Kor. "Luulin sinua heliumilaiseksi."
"Olen panthan", selitti Turan. "Olen palvellut useita maita, muiden muassa Gatholia."
"Juuri niin ovat gatholilaiset orjat kertoneet minulle", virkkoi A-Kor aatoksissaan. "Samaa puhui äitini, ennen kuin O-Tar lähetti hänet asumaan Manatosiin. Luultavasti jeddak pelkäsi hänen vaikutusvaltaansa gatholilaisten orjien ja näiden jälkeläisten keskuudessa, joita on kenties miljoona hajallaan Manatorissa."
"Ovatko nämä orjat järjestäytyneet?" tiedusti Turan.
A-Kor katsoi kauan panthania suoraan silmiin, ennen kuin vastasi mitään. "Olet kunnian mies", hän sanoi. "Näen sen kasvoistasi ja olen harvoin erehtynyt arvostellessani ihmistä. Mutta" — hän kumartui likemmäksi toista — "seinilläkin on korvat", hän kuiskasi, ja Turan sai vastauksen kysymykseensä.
Myöhemmin samana iltana saapui sotureita, jotka irroittivat kahleen Turanin nilkasta ja veivät hänet O-Tarin, jeddakin eteen. Hänet saatettiin palatsille kapeita, mutkikkaita kujia ja leveitä puistokatuja myöten; ja loputtomilta parvekeriveiltä katselivat heitä kaupungin äänettömät asukkaat. Itse palatsissa kuhisi elämää ja liikettä. Ratsusotureja lasketti täyttä neliä eri kerroksia yhdistävissä käytävissä. Muutamia orjia lukuunottamatta ei palatsissa näkynyt lainkaan kävelijöitä. Kirkuvia, tappelevia thoateja oli upeissa eteissaleissa, kun taas niiden ratsastajat, joilla ei ollut tehtäviä palatsissa, pelasivat jetania pienillä, puusta sorvatuilla nappuloilla.
Turan pani merkille, kuinka upea palatsin sisustus oli, kuinka tuhlaavasti oli käytetty jalokiviä ja kalliita metalleja, kuinka uhkeita olivat seinäkoristeet, jotka miltei yksinomaan kuvasivat sotaisia tapahtumia, erittäinkin nähtävästi jättiläiskokoisilla jetanlaudoilla suoritettuja kaksintaisteluja. Niissä käytävissä ja huoneissa, joiden läpi he menivät, olivat useiden laipiota kannattavien patsaiden yläpäät muovatut jetannappulain muotoisiksi — kaikkialla oli tätä peliä koskevia viittauksia. Samaa tietä, jota myöten Heliumin Tara oli viety, ohjattiin Turankin O-Tarin, jeddakin, valtaistuinsaliin, ja kun hän astui Päällikköjen saliin, muuttui hänen mielenkiintonsa ihailuksi ja ihmettelyksi hänen silmäillessään loistaviin sota-asuihinsa verhottuja patsasmaisia thoatmiehiä. Hän ei ollut koskaan Barsoomissa nähnyt sotaisempia miehiä eikä niin täysin liikkumattomiksi harjoitettuja thoateja. Ei ainoakaan lihas värähtänyt, ei yksikään häntä heilahtanut, ja ratsastajat olivat yhtä hievahtamattomia kuin ratsutkin — jokainen tuikea silmä suoraan eteenpäin suunnattuna, kaikki pitkät peitset yhtä paljon kallellaan. Se näky herätti taistelijan sydämessä kunnioitusta. Myöskin Turaniin se tehosi, kun hänet opastettiin huoneen toiseen päähän, johon hän jäi odottamaan ison oven eteen, kunnes hänet kutsuttaisiin Manatorin hallitsijan puheille.
Kun Heliumin Tara opastettiin O-Tarin valtaistuinsaliin, oli tämä avara huone täynnä O-Tarin ja U-Thorin päälliköitä ja upseereita; U-Thor oli kunniapaikalla valtaistuimen juurella, kuten oli hänen velvollisuutensa. Tyttö vietiin kuorin edustalle ja pysäytettiin jeddakin eteen, joka silmäili häntä korkealta valtaistuimeltaan otsa rypyssä ja kiukkuisena, julmin silmin.
"Manatorin lait ovat oikeamieliset", sanoi O-Tar hänelle. "Siksi on sinut uudelleen kutsuttu tänne tuomittavaksi Manatorin korkeimmassa paikassa. Minulle on ilmoitettu, että sinua epäillään korphaliksi. Mitä on sinulla sanomista tämän syytöksen torjumiseksi?"
Heliumin Tara kykeni tuskin pidättämään pilkkanauruaan vastatessaan tähän naurettavaan noituussyytökseen. "Kansani sivistys on niin vanha", hän virkkoi, "ettei luotettava historia mainitse mitään puolustuksia tästä syytöksestä, jonka tiedämme saaneen alkunsa vain menneisyyden alkeellisimpien kansojen tietämättömissä ja taikauskoisissa mielissä. Jos kuka nyt vielä on niin kehittymätön, että uskoo korphalien olemassaoloon, ei häntä millään järkisyillä voida saada käsittämään erehdystään — vain pitkäaikainen hienostuminen ja sivistys voivat vapauttaa hänet tietämättömyyden kahleista. Olen puhunut."
"Mutta et väitä syytöstä vääräksi", sanoi O-Tar.
"Se on niin arvoton, ettei sitä vastaan kannata väittää", vastasi Tara ylpeästi.
"Sinun sijassasi, nainen", lausui syvä ääni hänen vieressään, "torjuisin sen sittenkin."
Heliumin Tara kääntyi ja näki U-Thorin, Manatosin suuren jedin, katselevan itseään. Miehen silmät olivat rohkeat, mutta eivät kylmät eivätkä julmat. O-Tar napautti kärsimättömästi valtaistuimensa käsinojaan. "U-Thor unohtaa", hän huusi, "että jeddak on O-Tar."
"U-Thor muistaa", vastasi Manatosin jed, "että Manatorin lakien mukaan on jokaisella syytetyllä oikeus saada neuvoja ollessaan tuomarinsa edessä."
Tara käsitti, että tämä mies halusi jostakin syystä auttaa häntä, ja noudatti senvuoksi hänen neuvoaan.
"Minä torjun syytöksen", hän virkkoi. "En ole korphal."
"Siitä otamme selkoa", ärähti O-Tar. "U-Dor, missä ovat ne henkilöt, jotka tietävät tämän naisen taidosta?"
U-Dor toi esille useita todistajia, jotka kertoivat sen vähän, mitä tiedettiin E-Medin katoamisesta, ja toisia, jotka selostivat, miten Ghek ja Tara joutuivat vangiksi ja päättelivät, että koska heidät oli tavattu yhdessä, olivat he järjen kannalta päätellen yhdenlaisissa puuhissa ja toinen oli yhtä paha kuin toinenkin; senvuoksi tarvitsi vain todistaa toinen heistä korphaliksi, ja silloin olisi varma, että molemmat olivat syypäitä. Ja sitten O-Tar kutsutti Ghekin, ja heti raahattiin kammottava kaldane esille. Häntä saattavat soturit eivät kyenneet salaamaan pelkoa, jota he tunsivat tätä olentoa kohtaan.
"Ja sinä!" sanoi O-Tar kylmän syyttävästi. "Minulle on jo nyt kerrottu sinusta siksi paljon, että se oikeuttaisi minut syöksemään jeddakin säilän lävitsesi; sinä varastit aivot soturiltani U-Vanilta, niin että hän oli näkevinään päättömän ruumiisi vielä elossa; panit erään toisen uskomaan, että olit karannut, ja näkemään vain tyhjän penkin ja sileän seinän siinä paikassa, missä sinä olit ollut."
"Oi, O-Tar, tuohan ei ole vielä mitään!" huudahti nuori padwar, joka oli saapunut Ghekiä tuoneen vartioston komentajana. "Se, mitä hän teki tälle I-Zaville, riittäisi yksin todistamaan hänet syylliseksi."
"Mitä hän teki I-Zaville?" tiedusti O-Tar. "I-Zav puhukoon!"
Sotilas I-Zav, kookas, vankkalihaksinen, tanakkaniskainen mies, astui valtaistuimen juurelle. Hän oli kalpea ja vieläkin silminnähtävästi vapisi ikäänkuin hermojärkytyksestä.
"Olkoon ensimmäinen esi-isäni todistajani siitä, O-Tar, että puhun totta", hän alkoi. "Minut jätettiin vartioimaantätäolentoa, joka istui penkillä kahlehdittuna seinään. Seisoin avoimella ovella huoneen toisessa päässä. Hän ei yltänyt minuun käsiksi, mutta, O-Tar, nielköön minut Iss, jollei hän vetänyt minua luokseen avuttomana kuin hautomattoman munan. Hän veti minut luokseen, oi sinä suurin jeddak,silmillään!Silmillään hän tarttui silmiini, kiskoi minut luokseen ja pakotti minut panemaan miekkani ja tikarini pöydälle ja peräytymään nurkkaan. Väistämättä katsettaan silmistäni hänen päänsä sitten irtautui ruumiista, lähti ryömimään kuudella lyhyellä jalalla, laskeutui pöydältä, peräytyi vähän matkan päähän ulsionreikään, mutta ei niin kauaksi, että silmät eivät olisi tähyilleet minua, ja palasi sitten, tuoden kahleittensa avaimen, sijoittui jälleen ruumiinsa olkapäille, avasi kahleet, veti minut uudelleen huoneen poikki ja pakotti minut istumaan penkille, jolla hän itse oli ollut, kiinnittäen sitten kahleen nilkkaani, enkä minä mahtanut mitään, sillä hänen katseensa piti minua vallassaan ja hänellä oli molemmat miekkani ja tikarini. Senjälkeen pää katosi ulsion reikään, vieden avaimen muassaan, ja palattuaan se liittyi jälleen ruumiiseensa ja jäi oven suuhun vartioimaan minua, kunnes padwar tuli noutamaan sen tänne."
"Se riittää!" virkkoi O-Tar tuikeasti. "Molemmat saavat maistaa jeddakin säilää." Hän nousi valtaistuimeltaan, vetäisi pitkän miekkansa esille ja laskeutui marmoriportaita myöten vankeja kohti, samalla kun kaksi jäntevää soturia tarttui Taran kumpaankin käsivarteen kahden muun pitäessä kiinni Ghekiä, niin että heidän kasvonsa olivat jeddakin paljaaseen aseeseen päin.
"Odota, oikeamielinen O-Tar!" huudahti U-Dor. "Lienee vielä yksi tuomittava. Tuotakoon se mies, joka nimittää itseään Turaniksi, näiden veitikoiden seuraan, ennen kuin he kuolevat!"
"Hyvä!" suostui O-Tar, seisahtuen portaiden puoliväliin. "Tuokaa tänneTuran, orja!"
Turan tuotiin huoneeseen ja sijoitettiin hieman Tarasta vasemmalle, askeleen verran lähemmäksi valtaistuinta. O-Tar silmäili häntä uhkaavasti.
"Oletko Turan", hän kysyi, "näiden ystävä ja kumppani?"
Panthan oli vastaamaisillaan, mutta Heliumin Tara ehätti puhumaan sitä ennen. "En tunne tätä miestä", hän sanoi. "Kuka rohkenee väittää häntä Heliumin prinsessan Taran ystäväksi ja kumppaniksi?"
Turan ja Ghek katsahtivat häneen kummastuneina, mutta hän ei katsonut Turaniin päin, vaan vilkaisi Ghekiin varoittavasti ikäänkuin sanoakseen: "Pysy hiljaa!"
Panthan ei koettanutkaan käsittää hänen tarkoitustaan, sillä pää on käyttökelvoton, kun sydän häiritsee sen toimintaa, ja Turan tiesi vain, että hänen rakastamansa nainen oli kieltänyt hänet, ja vaikka hän tahtoi olla sitä ajattelemattakin, vakuutti hänen typerä sydämensä, että oli olemassa ainoastaan yksi selitys — että tyttö kieltäytyi tuntemasta häntä pysyäkseen sekautumasta hänen vaikeuksiinsa.
O-Tar silmäili heitä vuoroin kutakin, mutta kukaan heistä ei virkkanut mitään.
"Eikö heitä vangittu yhdessä?" tiedusti jeddak U-Dorilta.
"Ei", vastasi dwar. "Tämä mies, jota nimitetään Turaniksi, tavattiin etsimässä pääsytietä kaupunkiin ja houkuteltiin vankiholveihin. Seuraavana aamuna huomasin toiset kaksi Vihollisten portin edustalla olevalla kummulla."
"Mutta he ovat ystävyksiä ja kumppanuksia", väitti eräs nuori padwar, "sillä tämä Turan kyseli minulta näistä kahdesta, mainiten heidän nimensä ja sanoen heitä ystäväkseen."
"Se riittää", lausui O-Tar. "Kaikkien kolmen on kuoltava." Ja hän astui jälleen askeleen alemmaksi valtaistuimelta.
"Mistä syystä meidän on kuoltava?" kysyi Ghek. "Kansanne kerskuu Manatorin oikeudenmukaisista laeista, mutta sittenkin aiotte surmata kolme muukalaista ilmoittamatta heille, mistä rikoksesta heitä syytetään."
"Hän on oikeassa", lausui syvä ääni. Puhuja oli U-Thor, Manatosin suuri jed. O-Tar katsahti häneen ja rypisti otsaansa; mutta huoneen muista osista kuului ääniä, jotka tukivat tätä oikeusvaatimusta.
"Tiedä sitten, vaikka sinun onkin kuoltava joka tapauksessa", huusi O-Tar, "että teidät on todistettu korphaleiksi, ja koska vain jeddak voi surmata teidänkaltaisenne vaaratta, aiotaan teille antaa se kunnia, että kuolette O-Tarin säilästä."
"Hupsu!" kivahti Turan. "Etkö tiedä, että tämän naisen suonissa virtaa kymmenentuhannen jeddakin veri — että hänellä on omassa maassaan suurempi valta kuin sinun? Hän on Tara, Heliumin prinsessa, Tardos Morsin pojantyttären tytär, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär. Hän ei voi olla korphal. Eikä myöskään tämä Ghek ole, en liioin minä. Jos haluat tietää enemmän, voin todistaa, että minulla on oikeus vaatia sanoilleni luottamusta, jos saan puhutella Gatholin prinsessaa Hajaa, jonka poika on vankitoverini isänsä O-Tarin holveissa."
Sen kuullessaan U-Thor nousi pystyyn ja kääntyi O-Tariin päin. "Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi. "Puhuuko mies totta? Onko Hajan poika vankina holveissasi, O-Tar?"
"Mitä kuuluu Manatosin jedille se, ketä on vankeina hänen jeddakinsa holveissa?" huomautti O-Tar kiukkuisesti.
"Se on Manatosin jedistä tärkeätä seuraavasta syystä", vastasi U-Thor niin hiljaa, että se oli melkein vain kuiskaus, mutta kuului kuitenkin yli koko Manatorin jeddakin O-Tarin avaran valtaistuinsalin. "Annoit minulle orjattareksi Hajan, joka oli ollut Gatholin prinsessa, koska pelkäsit hänen vaikutusvaltaansa gatholilaisten orjien keskuudessa. Minä vapautin hänet ja menin hänen kanssaan avioliittoon, tehden hänestä siten manatosilaisen prinsessan. Hänen poikansa on minun poikani, ja vaikka oletkin jeddakini, niin sanon sinulle, että kaikesta A-Korille koituvista vahingoista sinun on vastattava Manatosin U-Thorille."
O-Tar katseli U-Thoria pitkään, mutta ei vastannut mitään. Sitten hän kääntyi jälleen Turanin puoleen. "Jos teistä joku on korphal, niin olette kaikki korphaleja, ja sen nojalla, mitä tuo olento on tehnyt" — hän osoitti Ghekiä — "tiedämme varsin hyvin, että hän on korphal, sillä kellään kuolevaisella ei ole sellaisia kykyjä. Ja koska olette kaikki korphaleja, on teidän kaikkien kuoltava." Hän astui taaskin askeleen alaspäin, ja Ghek puhkesi puhumaan.
"Näillä kahdella ei ole sellaisia kykyjä kuin minulla. He ovat vain tavallisia aivottomia olentoja kuten sinäkin. Olen tehnyt kaikki, mistä tietämättömät soturi-parkasi ovat sinulle kertoneet, mutta se vain osoittaa, että olen korkeampi olento kuin te, kuten asia todella on. Olen kaldane enkä korphal. Minussa ei ole mitään yliluonnollista eikä salaperäistä, mutta tietämättömistä on salaperäistä kaikki, mitä he eivät jaksa tajuta. Olisin helposti kyennyt pujahtamaan soturiesi käsistä ja karkaamaan vankiholveistasi; mutta jäin, toivoen voivani auttaa näitä kahta typerää olentoa, joiden aivot ovat siksi huonot, etteivät he pääse karkuun avutta. He ovat olleet ystäviäni ja pelastaneet henkeni. Sen olen heille velkaa. Älä surmaa heitä — he ovat vaarattomia! Tapa minut, jos tahdot! Uhraan henkeni, jo se lauhduttaa tietämättömän vihasi. En voi palata Bantoomiin ja saatan sentähden yhtä hyvin kuoliakin, sillä hauskaa ei ole seurustella heikkoälyisten olentojen kanssa, jotka asustavat tähdellämme Bantoomin laakson ulkopuolella."
"Sinä kammottava, itserakas kuvatus", kivahti O-Tar, "valmistaudu kuolemaan äläkä rohkene tyrkyttää ohjeitasi O-Tarille, jeddakille! Hän on julistanut tuomion, ja kaikki kolme saatte maistaa jeddakin paljasta kalpaa. Olen puhunut."
Hän laskeutui vielä yhden askeleen alemmaksi, mutta sitten tapahtui kummallista. Hän pysähtyi katse juuttuneena Ghekin silmiin. Miekka kirposi hänen tarmottomista sormistaan, ja hän jäi seisomaan paikalleen, huojuen edestakaisin. Eräs jed hypähti pystyyn rientääkseen hänen avukseen, mutta Ghek seisautti hänet varoituksellaan.
"Odota!" huudahti kaldane. "Jeddakisi henki on käsissäni. Pidätte minua korphalina ja siis uskotte, että minut voi surmata vain jeddak, joten miekkanne ovat kelvottomia minua vastaan. Jos ahdistatte ketään meistä tai yritätte lähestyä jeddakianne, ennen kuin minä olen puhunut sanottavani, niin hän vaipuu elottomana permannolle. Päästäkää irti molemmat vangit ja sallikaa heidän tulla luokseni! Haluan puhua heille muiden kuulematta. Nopeasti! Noudattakaa käskyäni! Yhtä mielelläni voisin surmata O-Tarin kuin jättää hänet henkiin. Annan hänen olla elossa vain hankkiakseni vapauden ystävilleni. Jos vastustatte minua, niin hän kuolee."
Vartijat peräytyivät, hellittäen irti Taran ja Turanin, jotka siirtyivät likelle Ghekiä.
"Tehkää, kuten sanon, ja liikkukaa vikkelästi!" kuiskutti kaldane. "En jaksa pidättää tätä miestä kauan enkä kykenisi surmaamaan häntä näin. Minun ajatuksiani vastassa ovat useiden muiden ihmisten ajatukset, ja henkeni väsyy pian, joten O-Tar pääsee taaskin omaksi herrakseen. Teidän on pantava parhaanne niin kauan kuin voitte.. Tuolla valtaistuimen takana riippuvan verhon toisella puolen on salaovi. Sieltä vie käytävä palatsin holveihin, joissa on ruokaa ja juomaa sisältäviä varastohuoneita. Siellä liikkuu ihmisiä harvoin. Niistä holveista pääsee käytäviä myöten kaupungin kaikkiin osiin. Seuratkaa länteen päin vievää! Sitä pitkin joudutte Vihollisten portille. Sitten saatte menetellä mielenne mukaan. Enempää en voi tehdä. Rientäkää, ennenkuin heikkenevät voimani uupuvat tyystin! En ole samanlainen kuin Luud, joka oli kuningas. Hän olisi voinut pidättää tätä olentoa iankaikkisesti. Kiiruhtakaa! Menkää!"
Holvien vanhus
"Minä en jätä sinua yksin", virkkoi Heliumin Tara koruttomasti.
"Mene! Lähde!" supatti kaldane. "Et kykene tekemään hyväkseni mitään.Lähde! Muutoin ovat kaikki ponnistukseni menneet hukkaan."
Tara pudisti päätänsä. "En voi", hän intti.
"Hänet surmataan", sanoi Ghek Turanille, ja panthan, jota raastoi toisaalta uskollisuus tätä kummallista, hänen puolestaan henkensä uhrannutta olentoa kohtaan, toisaalta rakkaus naiseen, empi vain hetkisen, siepaten Taran syliinsä ja syöksyen Manatorin valtaistuimelle vieville portaille. Valtaistuimen takana hän kiskaisi verhot syrjään ja löysi salaoven. Hän kantoi tytön siitä ja sitten alaspäin pitkää, ahdasta käytävää ja kiertoportaita myöten, jotka veivät alempiin kerroksiin, kunnes he saapuivat O-Tarin palatsin kellareihin. Siellä oli monisokkeloisia käytäviä ja kammioita, joissa oli tuhansittain piilopaikkoja.
Kun Turan kantoi Taran portaita myöten valtaistuimelle, ponnahti parikymmentä soturia pystyyn, syöksähtäen eteenpäin estääkseen heidän pakonsa. "Seis!" kiljaisi Ghek, "tahi jeddakinne kuolee." Soturit seisahtuivat kuin lattiaan naulattuina, jääden odottamaan tämän oudon ja peloittavan olennon määräyksiä.
Pian Ghek käänsi katseensa O-Tarin silmistä, ja jeddak pudisti itseään, ikäänkuin olisi koettanut päästä eroon pahasta unesta, yhä vieläkin puolittain huumautuneena.
"Katsokaa!" kehoitti Ghek sitten. "Olen sallinut jeddakinne pitää henkensä enkä ole vahingoittanut ketään niistä, jotka olisin voinut tappaa heidän ollessaan vallassani. Minä ja ystäväni emme ole tehneet Manatorin kaupungissa mitään pahaa. Miksi siis vainoatte meitä? Sallikaa meidän pitää henkemme! Päästäkää meidät vapaiksi!"
O-Tar, joka oli saanut takaisin toimintakykynsä, kumartui ottamaan miekkansa. Huoneessa vallitsi hiljaisuus kaikkien odottaessa jeddakin vastausta.
"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait", puhkesi hän vihdoin puhumaan. "Ehkä muukalaisen sanoissa sittenkin on jotakin totta. Viekää senvuoksi hänet takaisin vankiholveihin ja ajakaa toisia takaa ja ottakaa heidät kiinni! O-Tarin armosta heidän sallitaan voittaa vapautensa jetankentällä tulevissa kisoissa."
Jeddakin kasvot olivat yhä vieläkin tuhkanharmaat, kun Ghek vietiin pois, ja hän näytti mieheltä, joka oli temmattu iäisyyden reunalta katseltuaan sinne pelokkaana eikä tyynimielisenä ja järkkymättömän rohkeana. Valtaistuinsalissa oli miehiä, jotka tiesivät, että vankien teloitus oli vain siirretty toistaiseksi ja sen vastuunalaisuus laskettu toisten hartioille, ja yksi niistä, jotka tiesivät, oli Manatosin suuri jed U-Thor. Hänen kaartuva huulensa osoitti, kuinka hän halveksi jeddakia, joka oli valinnut nöyryytyksen mieluummin kuin kuoleman. Hän tiesi, että O-Tar oli noina lyhyinä hetkinä menettänyt arvovaltaansa enemmän kuin kykenisi saamaan takaisin koko elinaikanaan, sillä marsilaiset ovat perin arkoja päällikköjensä rohkeudesta — he eivät saa poiketa jyrkän velvollisuuden tieltä eivätkä tinkiä kunnia-asioissa. Että huoneessa oli muitakin, jotka ajattelivat samoin kuin U-Thor, se kävi ilmi äänettömyydestä ja juroista kasvoista.
O-Tar loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän varmaankin vaistomaisesti tunsi vihaisen mielialan ja arvasi sen syyn, sillä hän kävi äkkiä äkäiseksi ja puhuen kuten henkilö, joka koettaa kiivailla sanoillaan rohkaista sydäntään, hän karjui sanoja, joita ei voinut pitää muuna kuin taisteluhaasteena.
"O-Tarin, jeddakin, tahto on Manatorin laki", hän huusi. "Manatorin lait ovat oikeudenmukaiset — ne eivät saata erehtyä. U-Dor, lähetä miehiä tarkastamaan palatsia, holveja ja kaupunkia ja palauttamaan karkulaiset koppeihinsa.
"— Ja sitten sinä, Manatosin U-Thor! Luuletko saavasi rangaistuksetta uhkailla jeddakiasi — epäillä hänen oikeuttaan rangaista pettureita ja petoksen puuhaajia? Mitä on minun ajateltava sinun omasta uskollisuudestasi, kun olet ottanut vaimoksesi naisen, jonka minä karkoitin hovistani, koska hän juonitteli herransa ja jeddakinsa arvovaltaa vastaan? Mutta O-Tar on oikeamielinen. Esitä selityksesi ja todista rauhallinen tahtosi, ennen kuin se on myöhäistä!"
"U-Thorilla ei ole mitään selittämistä", vastasi Manatosin jed, "eikä hän ole sodassa jeddakiaan vastaan. Mutta hänellä on sama oikeus kuin jokaisella jedillä ja jokaisella soturilla vaatia jeddakilta oikeutta kenelle hyvänsä, jota hän luulee vainottavan. Yhä jyrkemmin on Manatorin jeddak vainonnut gatholilaisia orjia siitä alkaen kun hän otti itselleen prinsessa Hajan vastoin tämän tahtoa. Jos gatholilaiset orjat ovat hautoneet kostoa ja karkaamista, niin muuta ei voida odottaakaan ylpeältä ja rohkealta kansalta. Olen aina puoltanut suurempaa oikeuden- ja kohtuudenmukaisuutta kohdellessamme orjiamme, joista monet ovat omissa maissa hyvin huomattuja ja mahtavia henkilöitä. Mutta aina on O-Tar, jeddak, röyhkeästi pilkannut kaikkia esityksiäni. Vaikka kysymys onkin nyt otettu esille ilman minun aikomustani, olen iloinen, että niin on käynyt, sillä kerran täytyi Manatorin jedien vaatia heille tulevaa kunnioitusta ja arvonantoa siltä mieheltä, joka on korkeassa asemassa heidän mielisuosiossaan. Tiedä siis, O-Tar, että sinun on heti vapautettava A-Kor, dwar, tai tuotava hänet oikeudenmukaisesti tuomittavaksi Manatorin jedien kokouksessa. Olen puhunut."
"Puhuit hyvin ja asiallisesti, U-Thor", huusi O-Tar, "sillä paljastit jeddakillesi ja jedkumppaneillesi, kuinka syvä on petollisuutesi, jota olen jo kauan epäillyt. A-Kor on jo tutkittu ja saanut tuomionsa Manatorin korkeimmalta tuomioistuimelta — O-Tarilta, jeddakilta; ja sinäkin saat oikeutta samasta pettämättömästä lähteestä. Toistaiseksi sinut pidätetään. Vankiholveihin hänet! Vankiholveihin U-Thor, petollinen jed!" Hän taputti käsiään kutsuakseen ympärillään olevia sotureita täyttämään käskyään. Parikymmentä miestä hypähti esiin tarttuakseen U-Thoriin; he olivat enimmäkseen palatsin sotureita. Mutta kaksi kertaa sama määrä riensi U-Thoria puolustamaan, ja aseet kalisivat heidän otellessaan Manatorin valtaistuimelle vievien portaiden juurella ja O-Tarin, jeddakin, seisoessa paljas miekka kädessään valmiina omakohtaisesti sekaantumaan käsikähmään.
Miekkojen kalskeen hälyttäminä kiiruhti palatsin vahteja näyttämölle rakennuksen muista osista, kunnes U-Thorin puolustajilla oli kaksinkertainen ylivoima vastassaan. Silloin Manatosin jed miehineen peräytyi verkkaan, raivaten taistelemalla itselleen tien käytävien ja kammioiden kautta ja päästen vihdoin kadulle. Siellä hän sai avukseen pienen armeijansa, joka oli marssinut hänen mukanaan Manatoriin. Hitaasti hänen joukkonsa vetäytyi Vihollisten portille äänettömien ihmisryhmien katsellessa kahden puolen katua olevilta parvekkeilta. Portilla, kaupungin muurien sisäpuolella, he seisahtuivat vastarintaan.
O-Tarin, jeddakin, palatsin alla olevassa, himmeästi valaistussa kammiossa Turan, panthan, laski Heliumin Taran sylistään ja katsoi häntä silmiin. "Olen pahoillani, prinsessa", hän virkkoi, "että minun oli pakko olla tottelematta komennuksiasi ja jättää Ghek pulaan; mutta muuta keinoa ei ollut. Jos hän olisi voinut pelastaa sinut, olisin mielelläni jäänyt hänen paikalleen. Annathan minulle anteeksi?"
"Kuinka muuta voisinkaan?" vastasi Tara herttaisesti. "Mutta ystävän hylkääminen tuntui raukkamaiselta."
"Jos meitä olisi ollut kolme soturia, olisi asianlaita ollut toinen", sanoi Turan. "Silloin emme olisi voineet muuta kuin jäädä ja kuolla yhdessä taistellen. Mutta tiedäthän, Heliumin Tara, ettemme saa jättää naisen turvallisuutta vaaraan, vaikka kunniamme joutuisi alttiiksi."
"Tiedän sen, Turan", myönsi tyttö. "Mutta kenenkään ei sovi väittää, että sinä olet pannut alttiiksi kunniasi, tuntiessaan, kuinka vilpitön ja uljas kunnianmies olet."
Mies kuunteli ihmeissään, sillä ensi kerran lausui tyttö hänelle sanoja, joista ei kuvastunut prinsessan suhtautuminen panthaniin — vaikka hän aavistikin erotuksen enemmän Taran sävystä kuin sanoista. Kuinka erilaista olikaan tämä puhe verrattuna siihen, että tyttö oli äsken hyljeksinyt häntä! Hän ei jaksanut ymmärtää sitä, ja niinpä hän lausua tokaisi julki kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen mielessään siitä alkaen, kun Tara oli O-Tarille selittänyt, ettei hän tuntenut Turania.
"Heliumin Tara", hän virkkoi, "sanasi ovat balsamia siihen haavaan, jonka iskit minuun O-Tarin valtaistuinsalissa. Sanohan, prinsessa, miksi minut kielsit?"
Tara käänsi suuret, syvät silmänsä häntä kohti, ja niissä oli hieman nuhteleva ilme.
"Etkö aavistanut", hän kysyi, "että sinut kieltäessäni puhuivat ainoastaan huuleni, mutta ei sydämeni? O-Tar oli määrännyt, että minun oli kuoltava, pikemmin siitä syystä, että olin Ghekin seurassa, kuin sen tähden, että minua vastaan olisi ollut todistuksia, ja tiesin niin ollen, että jos tunnustaisin sinut yhdeksi meistä, sinutkin surmattaisiin."
"Se siis tapahtui pelastaaksesi minut?" huudahti Turan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.
"Pelastaakseni urhean panthanini", vastasi Tara hiljaa.
"Heliumin Tara", sanoi soturi, langeten toiselle polvelleen, "sanasi ovat ikäänkuin ruokaa nälkäiselle sydämelleni." Hän tarttui tytön sormiin ja painoi ne huulilleen.
Hellästi Tara nosti hänet pystyyn. "Sinun ei tarvitse puhua minulle polvillasi", hän esteli.
Tytön käsi oli vielä Turanin kädessä tämän noustessa seisomaan, he olivat hyvin likellä toisiaan, ja mies oli vielä kuumana Taran ruumiin kosketuksesta kannettuaan hänet tänne O-Tarin valtaistuinsalista. Turanin sydän sykki rajusti, ja veri kiersi vinhasti hänen suonissaan, kun hän katseli Taran kauniita kasvoja, alaspäin luotuja silmiä ja raollaan olevia huulia, jotka omistaakseen hän olisi ollut valmis luopumaan kuningaskunnasta; ja sitten hän tempasi tytön luokseen, painoi häntä rintaansa vasten ja peitti hänen huulensa suudelmillaan.
Mutta sitä ei kestänyt kuin hetkinen. Rajusti kuin naarastiikeri tyttö kävi häneen käsiksi, löi häntä ja sysäsi hänet luotaan. Astahdettuaan taaksepäin pää pystyssä ja silmät liekehtien Tara huusi: "Rohkenetko sinä? Rohkenetko loukata tällä tavoin Heliumin prinsessaa?"
Mies katsoi häntä värähtämättä, eikä hänen silmistään kuvastunut häpeätä eikä katumusta.
"Kyllä; minä rohkenen", hän tunnusti. "Rohkenen rakastaa Heliumin Taraa. Mutta en rohkenisi loukata häntä enkä ketään muutakaan naista suudelmilla, jotka eivät aiheutuisi yksinomaan rakkaudesta häneen." Hän astui likemmäksi tyttöä ja laski kätensä tämän olalle. "Katso minua silmiin, sotavaltiaan tytär!" hän pyysi. "Ja sano minulle, ettet toivoisi Turanin, panthanin, rakastavan sinua!"
"En halua rakkauttasi", kivahti Tara, työntäen häntä kauemmaksi. "Minä vihaan sinua!" Sitten hän kääntyi toisaalle, taivutti päänsä käsivarren suojaan ja purskahti itkemään.
Mies astui askeleen häneen päin ikäänkuin lohduttaakseen häntä, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan takaansa naurun hihitystä. Hän pyörähti ympäri ja näki oviaukossa seisovan omituisen näköisen miehen. Mies oli noita harvinaisuuksia, joita Barsoomissa joskus kohtaa — vanha mies, jonka olemuksessa oli iän painamia merkkejä. Kumaraisena ja ryppyisenä hän näytti pikemminkin muumiolta kuin ihmiseltä.
"Rakastelua O-Tarin kellareissa!" hän huudahti, ja jälleen hänen kuiva, nariseva naurunsa häiritsi maanalaisten holvien hiljaisuutta. "Omituinen kosimispaikka! Omituinen kosimispaikka tosiaankin! Minun nuorena ollessani me käyskentelimme puutarhoissa jättiläiskokoisten pimalioiden juurella ja sieppasimme suudelmamme kiitävän Thurian lyhytaikaisessa pimennossa. Me emme tulleet kolkkoihin holveihin puhelemaan rakkaudesta. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja tavat ovat muuttuneet, vaikka mieleenikään ei ole johtunut, että saisin nähdä vielä sellaisenkin ajan, jolloin miehen käytös naista kohtaan tai naisen miestä kohtaan olisi muuttunut. Niin, mepä suutelimmekin heitä silloin! Entäpä jos he vastustelivat? Jos he vastustelivat? Suutelimme heitä sitäkin enemmän. Niin, niin, ne vasta olivat aikoja!" Hän hihitti taaskin. "Niin, muistan hyvin ensimmäisen heistä, jota suutelin, ja senjälkeen olen suudellut kokonaista armeijaa. Hän oli komea tyttö, mutta koetti sujauttaa tikarin ruumiiseeni minun suudellessani häntä. Niin, niin, olivatpa ne aikoja! Mutta minä suutelin häntä. Nyt hän on ollut kuolleena yli tuhat vuotta, mutta sellaisia suudelmia hän ei enää koskaan saanut eläissään, sen vannon, eikä kuoltuaankaan. Ja sitten se toinen —" Mutta Turan, joka pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan vähintään tuhatvuotisia suudelmamuistoja, keskeytti hänet.
"Kerrohan, vanhus", hän pyysi, "itsestäsi äläkä rakkausseikkailuistasi!Kuka olet? Mitä tekemistä sinulla on täällä O-Tarin holveissa?"
"Voisin kysyä sinulta samaa, nuori mies", vastasi toinen. "Harvoin käy näissä holveissa ketään muita kuin kuolleita paitsi oppilaitani — niin, siinäpä se! Olette uusia oppilaita. Mutta milloinkaan ennen ei ole lähetetty naista oppimaan suurta taidetta suuremmalta taiteilijalta. Mutta ajat ovat muuttuneet. Minun aikoinani eivät naiset tehneet lainkaan työtä — he olivat vain suutelemista ja rakastamista varten. Niin, he olivat vasta naisia! Muistan sen, jonka saimme vangiksi etelässä — niin! Hän oli pahus, mutta kuinka hän osasikaan rakastaa! Hänen rintansa oli marmorista ja sydän tulta. Niin hän —"
"Niin juuri", keskeytti Turan, "olemme oppilaita ja haluamme kiihkeästi päästä käsiksi työhön. Opasta sinä, me seuraamme."
"Niinpä niin! Niinpä niin! Tulkaa, Aina vain kuumeista kiirettä, ikäänkuin ei edessäpäin olisi vielä lukemattomia tuhansia miespolvia. Niinpä niin! Yhtä monta kuin takanakin. On kulunut kaksituhatta vuotta siitä, kun minä mursin munankuoreni, ja aina on ollut kiirettä, kiirettä, mutta kuitenkaan ei nähdäkseni ole saatu mitään suoritetuksi. Manator on sama nyt kuin silloin — tyttöjä lukuunottamatta. Silloin meillä oli tyttöjä. Voitin erään jetankentällä. Teidänpä olisi sietänyt nähdä —"
"Eteenpäin!" huudahti Turan. "Päästyämme työhön saat kertoa meille hänestä."
"Niin kylläkin", myönsi ukko ja lähti käydä lyllertämään himmeästi valaistua käytävää alaspäin. "Seuratkaa minua!"
"Aiotko mennä hänen mukaansa?" tiedusti Tara.
"Miksi en?" vastasi Turan. "Emme tiedä, missä olemme, emmekä tunne näistä holveista vievää tietä, sillä minulla ei ole aavistustakaan, missä päin on itä, missä länsi. Mutta hän epäilemättä tietää, ja jos olemme ovelia, saamme kenties urkituksi häneltä kaikki, mitä haluamme. Ainakaan emme saa herättää hänessä epäluuloja." Ja niinpä he seurasivat vanhusta koukeroisten käytävien ja useiden kammioiden kautta, kunnes vihdoin saapuivat huoneeseen, jossa lähes metrin korkuisilla jalustoilla oli useita marmorilevyjä ja jokaisella levyllä virui ihmisen ruumis. "Täällä nyt olemme", huudahti vanhus. "Nämä ovat tuoreita, ja meidän on pian ryhdyttävä niitä muokkaamaan. Parhaillaan on minulla käsillä vihollisten portille aiottu vainaja. Hän surmasi useita sotureitamme. Hän on hyvin ansainnut paikan portilla. Tulkaa katsomaan häntä!"