Hän hymyili, ja tyttö hymyili vastaan. Taran kasvoilla oli hieman ymmälle joutuneen ilme — miehen hymyssä oli jotakin kiusoittavan tuttua. Hän oli tavannut useita panthaneja — he tulivat ja menivät, liikkuen aina siellä, missä taisteltiin — mutta tätä hän ei jaksanut muistaa.
"Mistä maasta olet kotoisin, Turan?" hän kysyi äkkiä.
"Etkö tiedä, Heliumin Tara", vastasi mies, "ettei panthanilla ole isänmaata? Tänään hän taistelee yhden, huomenna toisen lipun alla."
"Mutta täytyyhän sinun olla jonkun maan alamainen, kun et ole taistelemassa", intti Tara. "Mitä lippua pidät nyt sitten omanasi?"
Turan nousi ja kumarsi hänelle syvään. "Jos olen kelvollinen, palvelen sotavaltiaan tytärtä nyt — ja aina."
Tara ojensi hoikan, ruskean kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan. "Palvelustarjouksesi on hyväksytty", hän virkkoi, "ja jos vielä kerran pääsemme Heliumiin, niin lupaan, että palkkiosi tyydyttää kaikki sydämesi toiveet."
"Palvelen sinua uskollisesti sen palkkion toivossa", vastasi Turan. Tara ei kuitenkaan aavistanut, mitä hänen mielessään oli, vaan pikemminkin luuli häntä ahneeksi. Sillä mistäpä sotavaltiaan kopea tytär olisi arvannut yksinkertaisen panthanin tavoittelevan hänen kättään ja sydäntään?
Päivän koittaessa he liikkuivat ripeätä vauhtia oudon maiseman kohdalla. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja kantanut heidät kauaksi Bantoomista. Heidän allaan oleva maisema oli epätasainen ja karu. Vettä ei ollut näkyvissä, maanpintaa halkoivat syvä rotkot, ja kasvullisuus oli perin niukkaa. He eivät nähneet ainoatakaan eläintä, ja kaikesta päättäen seutu ei kyennyt elättämään elollisia olentoja. Kaksi päivää he ajelehtivat tämän peloittavan erämaan kohdalla. Heillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja he kärsivät siitä ankarasti. Ghek oli toistaiseksi irtautunut rykoristaan sidottuaan sen ensin Turanin avulla vankasti kanteen. Kuta vähemmän hän sitä käyttäisi, sitä vähemmän sen elinvoimat kuluisivat. Nyt siinä alkoi jo näkyä ravinnon puutteen vaikutuksia. Ghek ryömi aluksessa jättimäisen hämähäkin tavoin — kavuten laidan ylitse, pohjan alitse ja vastaiselta laidalta takaisin kannelle. Hän näytti olevan kuin kotonaan joka paikassa. Mutta hänen kumppaneillaan oli ahtaat olot, sillä yhden hengen lentokoneen kansi ei ole aiottu kolmea varten.
Turan silmäili aina eteenpäin, tähyillen vettä. Heidän täytyi saada vettä tahi tavata niitä vettä antavia kasveja, jotka tekevät elämän mahdolliseksi Marsin monilla kuivilta näyttävillä alueilla. Mutta kahteen päivään he eivät kohdanneet kumpaakaan, ja nyt yllätti heidät kolmas yö. Tyttö ei valittanut, mutta Turan tiesi hänen varmasti kärsivän, ja hänen sydämensä oli raskas. Vähimmin kärsi Ghek, joka selitti hänen kaltaistensa olentojen tulevan pitkiä aikoja toimeen vedettä ja ruuatta. Turan melkein kirosi häntä nähdessään Heliumin Taran hitaasti kuihtuvan silmiensä edessä, samalla kun kammottavan näköinen kaldane näytti yhtä elinvoimalta kuin konsanaan.
"Eräissä olosuhteissa", huomautti Ghek, "ei kookas, aineellinen ruumis ole niin hyvä kuin korkealle kehittyneet aivot."
Turan katsahti häneen, mutta ei virkkanut mitään. Heliumin Tara hymyili hieman. "Häntä ei sovi moittia", hän sanoi. "Emmekö me hiukan kerskuneet, ylvästellen ylemmyydellämme — kun vatsamme olivat täydet?" hän lisäsi.
"Heidän järjestelmällään lienee hyvät puolensa", myönsi Turan. "Jos voisimme panna syrjään vatsamme, kun ne huutavat ruokaa ja juomaa, niin epäilemättä sen tekisimme."
"Minä puolestani en nyt lainkaan ikävöi omaani", vakuutti Tara. "Se on kovin surkea seuralainen."
Uusi päivä oli valjennut: he olivat saapuneet vähemmän autiolle seudulle, ja heidän lamautunut toivonsa elpyi. Äkkiä Turan kumartui ja osoitti kädellään eteenpäin.
"Katsos tuonne, Heliumin Tara!" hän huudahti. "Kaupunki! Niin totta kuin olen Ga— niin totta kuin olen Turan, panthan, tuolla on kaupunki."
Kaukana välkkyivät kaupungin muurit, kupukatot ja solakat tornit nousevan auringon valossa. Mies tarttui sukkelasti korkeuden säätäjään, ja alus painui nopeasti matalan kukkulajonon suojaan, sillä Turan käsitti hyvin, ettei heidän pitänyt näyttäytyä ennenkuin saisivat selville, olivatko oudon kaupungin asukkaat ystäviä vaiko vihamiehiä. Todennäköisesti he olivat kaukana ystävien asumasijoilta, ja senvuoksi panthanin oli liikuttava äärimmäisen varovasti. Mutta tuolla oli kaupunki, ja missä oli kaupunki, siellä on myöskin vettä, vaikka kaupunki olisikin autio, ja ruokaa, jos se olisi asuttu.
Punaisesta miehestä merkitsi jopa viholliskansan linnoituksessa oleva ruoka ja vesi ravintoa ja juomaa Heliumin Taralle. Hän ottaisi sen lahjana ystäviltä tahi anastaisi sen vihollisilta. Kunhan sitä vain olisi, niin hän kyllä saisi sitä, siinä ilmeni taistelijan itserakkaus, vaikka Turan ei sitä käsittänyt sen enempää kuin Tarakaan, joka oli pitkän taistelijasarjan jälkeläinen; mutta Ghek olisi saattanut hymyillä, jos olisi osannut.
Turan antoi lentokoneen ajautua lähemmäksi suojaavia kukkuloita. Kun hän ei enää voinut edetä kauemmaksi pelkäämättä ilmituloa, ohjasi hän aluksen hiljalleen maahan pieneen rotkoon, hypähti kannelta ja kiinnitti koneen vankkaan puuhun. He pohtivat suunnitelmiaan useita minuutteja — olisiko heidän parasta odottaa paikallaan, kunnes pimeys salaisi heidän liikkeensä, ja vasta sitten lähestyä kaupunkia etsiäkseen ravintoa ja vettä, vai mennäkö nyt lähemmäksi, pysytellen mahdollisimman hyvin piilossa, kunnes näkisivät, millaisia kaupungin asukkaat olivat.
Lopullisesti voitti Turanin suunnitelma. He lähestyisivät niin likelle kaupunkia kuin turvallisesti voisivat, koettaen löytää kaupungin ulkopuolelta vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jolleivät he löytäisikään, saattaisivat he ainakin tarkastaa asemaa päivän valossa, ja yön tultua voisi Turan sitten nopeasti pujahtaa kaupungin muurien viereen jatkamaan ravinnon ja juoman etsintää.
He seurasivat rotkoa ylöspäin ja nousivat vihdoin selänteen laelle, josta he erinomaisesti näkivät lähinnä itseään olevan osan kaupunkia, pysyen samalla itse piilossa pensaikon takana. Ghek oli jälleen liittynyt rykoriinsa, joka oli pakollisesta paastosta kärsinyt vähemmän kuin Tara ja Turan.
Kaupunki oli nyt paljon lähempänä kuin heidän ensiksi havaitessaan sen, ja heti ensi silmäys osoitti, että se oli asuttu. Lippuja ja viirejä liehui useissa tangoissa. Heidän edessään olevan portin seudulla liikkui väkeä. Korkeilla, valkeilla muureilla asteli vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Korkeimpien rakennusten katoilla näkyi naisia tuulettamassa vuodesilkkejaän ja -turkiksiaan. Turan silmäili kaikkea äänettömänä jonkun aikaa.
"En tunne, mitä kansaa he ovat", hän puhkesi vihdoin puhumaan. "Minulla ei ole aavistustakaan, mikä kaupunki tämä on. Mutta se on ikivanha kaupunki. Sen väestöllä ei ole lentokoneita eikä tuliaseita. Sen täytyy olla todella vanha."
"Mistä tiedät, ettei kaupunkilaisilla ole niitä?" kysyi tyttö.
"Katoilla ei ole lentoasemia — tänne ei näy ainoatakaan sellaista; jos taas samalla tavoin katselisimme Heliumia, näkisimme niitä sadoittain. Eikä heillä ole tuliaseita, koska heidän turvalaitteensa on kaikki rakennettu puolustettaviksi keihäillä ja jousilla keihäs- ja nuolihyökkäyksiä vastaan. He ovat vanhanaikaista väkeä."
"Jos he ovat vanhanaikaisia, ovat he kenties ystävällisiä", lausui tyttö. "Kun lapsina tutustuimme taivaankappaleemme historiaan, saimmehan silloin tietää, että täällä aikoinaan asui ystävällistä, rauhaa rakastavaa kansaa."
"Mutta en usko heitä niin ikivanhoiksi", vastasi Turan nauraen. "On kulunut pitkiä ajanjaksoja siitä, kun barsoomilaiset rakastivat rauhaa."
"Isäni rakastaa rauhaa", huomautti Tara.
"Mutta sittenkin hän käy aina sotaa", sanoi mies.
Tyttö naurahti. "Mutta hän väittää pitävänsä rauhasta."
"Me kaikki pidämme rauhasta", vastasi Turan, "kunniakkaasta rauhasta", mutta naapurimme eivät salli meille sitä, ja siksi on meidän taisteltava.
"Ja kyetäkseen taistelemaan hyvin täytyy miesten rakastaa taistelua", lisäsi tyttö.
"Ja rakastaakseen taistelua heidän täytyy osata taistella", virkkoi Turan, "sillä kukaan ihminen ei tee mielellään semmoista, mitä hän ei osaa tehdä hyvin."
"Tahi minkä joku toinen osaa tehdä paremmin kuin hän."
"Ja niin ollen tulee aina olemaan sotia, ja ihmiset tulevat aina taistelemaan", päätti Turan, "sillä miehet, joilla on kuumaa verta suonissaan, tulevat aina harrastamaan sotataitoa."
"Olemme ratkaisseet suuren kysymyksen", sanoi tyttö hymyillen, "mutta vatsamme ovat vielä tyhjät."
"Panthanisi ei pidä huolta velvollisuuksistaan", vastasi Turan. "Mutta miten hän voisikaan, kun suuri palkkio aina on hänen silmiensä edessä!" Tyttö ei arvannut, kuinka kirjaimellisesti hän puhui. "Lähden liikkeelle", jatkoi mies, "anastamaan ruokaa ja juomaa noilta muinaisajan ihmisiltä."
"Älä!" huudahti Tara, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä vielä! He surmaisivat sinut tahi ottaisivat sinut vangiksi. Olet uljas ja valtava panthan, mutta et kykene yksin voittamaan kokonaista kaupunkia."
Tara katsoi hymyillen häntä silmiin käsi yhä hänen käsivarrellaan. Veri suhisi kuumana Turanin suonissa. Hän olisi saattanut siepata tytön syliinsä ja puristaa häntä rintaansa vasen. Vain Ghek, kaldane, oli saapuvilla, mutta häntä hillitsi joku suurempi voima. Kukapa osaisi sen määritellä — tuon luontaisen ritarillisuuden, joka tekee eräistä miehistä naisten luonnollisia suojelijoita?
Tähystyspaikaltaan he näkivät aseistetun soturiryhmän ratsastavan portista, etenevän kiemurtelevaa, hyvin poljettua tietä pitkin ja katoavan näkyvistä saman kukkulan taakse, jolla he olivat. Miehet olivat punaisia kuten hekin ja ratsastivat punaisen rodun pienillä ratsuthoateilla. Heidän hihnoituksensa olivat barbaarisen upeat, ja heidän päähineissään oli paljon sulkia, kuten entisaikoina oli ollut tapana. Aseina heillä oli miekat ja pitkät keihäät; he ratsastivat melkein alastomina, maalattuina keltaisen, sinisen ja valkoisen kirjaviksi. Seurueessa oli ehkä parikymmentä miestä, ja nelistäessään väsymättömillä ratsuillaan he tarjosivat samalla kertaa villin ja kauniin näyn.
"He näyttivät loistavilta sotureilta", virkkoi Turan. "Minua kovasti haluttaisi rohkeasti marssia suoraan kaupunkiin tarjoamaan palvelustani."
Tara pudisti päätään. "Malta mielesi!" hän varoitti. "Miten minulle kävisi ilman sinua, ja miten voisit noutaa palkkiosi, jos joutuisit vangiksi?"
"Minä karkaisin", vakuutti panthan. "Joka tapauksessa yritän." Ja hän nousi lähteäkseen.
"Et saa!" sanoi tyttö äänessään hyvin käskevä sävy.
Mies loi häneen nopean, kysyvän katseen.
"Olet astunut palvelukseeni", selitti Tara hieman ylpeästi. "Olet astunut palvelukseeni palkkiosta, ja sinun on toteltava minua."
Turan laskeutui jälleen hänen vierelleen hienon hymyn väikkyessä huulillaan. "Sinun asiasi on komentaa, prinsessa", hän kuiskasi.
Päivä kului. Ghek, jota auringonpaiste vaivasi, oli eronnut rykoristaan ja ryöminyt läheisyydestä löytämäänsä onkaloon. Tara ja Turan loikoilivat pienen puun niukassa varjossa. He katselivat portista tulevia ja meneviä ihmisiä. Ratsujoukkue ei palannut. Päivän aikana ajettiin kaupunkiin pieni zitidarlauma, ja karavaani leveäpyöräisiä vaunuja, joita vetämässä oli näitä isoja eläimiä, suikersi esiin kaukaisesta näköpiiristä ja lähestyi kaupunkia. Sekin katosi heidän näkyvistään porttikäytävään. Sitten tuli pimeä, ja Heliumin Tara käski panthaniaan etsimään ravintoa ja juomaa, mutta varoitti häntä yrittämästä kaupunkiin. Ennen poistumistaan Turan kumartui suutelemaan hänen kättään, kuten soturi suutelee kuningattarensa kättä.
Satimessa
Turan-panthan lähestyi outoa kaupunkia pimeän suojassa. Hän ei juuri toivonut löytävänsä ruokaa tai vettä muurien ulkopuolelta, mutta hän koettaisi, ja jos se ei onnistuisi, yrittäisi hän tunkeutua kaupunkiin, sillä Heliumin Taran oli saatava ravintoa ja pian olikin. Hän oli huomannut, että muureilla oli vain vähän vahteja, mutta muurit olivat siksi korkeat, että niiden ylitse kapuaminen oli etukäteen tuomittu raukeamaan tyhjiin. Käyttämällä hyväkseen pensaita ja puita Turan pääsi muurin juurelle kenenkään huomaamatta. Hän siirtyi hiljaa pohjoiseen päin tulevan portin ohitse, joka tehokkaasti esti sen takana olevan kaupungin vilahdukseltakaan näkymästä. Turan toivoi kaupungin kummuista poispäin olevalla pohjoislaidalla olevan tasaista maata, jossa asukkaiden viljapellot olisivat, ja löytävänsä sieltä myöskin vettä kastelulaitoksista, mutta vaikka hän hiipi kauas loppumattomalta tuntuvan muurin juurella, ei vainioita eikä vettä löytynyt. Hän koetti keksiä jonkun keinon päästäkseen kaupunkiin, mutta sekään ei onnistunut, ja hänen edetessään tähyilivät häntä nyt terävät silmät ylhäältä päin, ja äänetön hiipijä pysytteli jonkun aikaa hänen kohdallaan muurin harjalla. Mutta pian väijyvä laskeutui muurin sisäpuolella olevalle kadulle ja lähti vinhasti kiitämään ulkopuolella astelevan muukalaisen edelle.
Hän saapui pian pienelle portille. Sen vieressä oli matala rakennus, jonka oven edustalla seisoi soturi vahdissa. Hän lausui soturille hätäisesti muutamia sanoja ja meni sitten rakennukseen, palaten melkein heti senjälkeen seurassaan hyvinkin neljäkymmentä soturia. Avattuaan varovasti portin mies tirkisti vaivihkaa pitkin muurin ulkosyrjää siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Ilmeisesti tyytyväisenä hän kuiskasi lyhyen määräyksen takanaan oleville miehille, minkä jälkeen puolet sotureista palasivat rakennukseen, kun taas toinen puoli seurasi häntä hiipien portista. Muurin ulkopuolella he kyyristyivät puoliympyrään pensaikon sekaan avoimeksi jättämänsä portin pohjoispuolelle. Siellä he odottivat ihan hiljaa, eikä heidän tarvinnutkaan odottaa kauan, ennen kuin Turan, panthan, lähestyi varovasti pitkin muurin juurta. Tultuaan portille ja huomattuaan sen olevan auki hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, pilkistäen sitten sisälle. Varmistuttuaan, ettei siellä ollut ketään väijymässä, hän astui portista kaupunkiin.
Hän havaitsi saapuneensa kapealle, muurin suuntaiselle kadulle. Sen vastaisella reunalla kohosi rakennuksia, joiden tyyli oli hänestä outo; mutta omituisen kaunis. Rakennukset oli sullottu hyvin likelle toisiaan, mutta niissä ei näyttänyt olevan kahta samanlaista, ja niiden julkisivut olivat hyvin monenmuotoisia, erikorkuisia ja erivärisiä. Taivasta vastaan piirtyi huippuja, kattokupuja, minaretteja ja korkeita, solakoita torneja, ja seinissä oli lukuisasti parvekkeita. Nyt alhaalla lännessä olevan Klurosin, kaukaisemman kuun, lempeässä valossa hän ällistyksekseen ja tyrmistyksekseen näki parvekkeilla ihmisiä. Suoraan hänen kohdallaan oli kaksi naista ja yksi mies. He istuivat parvekkeen kaiteeseen nojautuneina ja katselivat nähtävästi suoraan häneen; mutta jos ne huomasivatkin hänet, eivät he ainakaan näyttäneet siitä minkäänlaista merkkiä. Turan empi hetkisen, sillä hän oli melkein varma joutuneensa ilmi, mutta sitten hän päätteli olentojen uskovan häntä kaupungin asukkaaksi ja meni rohkeasti kadulle. Kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä päin hän parhaiten voi toivoa löytävänsä mitä etsi, eikä hän enää empimällä tahtonut herättää lisää epäluuloja, niin hän kääntyi vasemmalle ja lähti reippaasti astelemaan katukiveyksellä, haluten mahdollisimman pian päästä pois noiden yöllisten tarkkailijain näkyvistä. Hän tiesi, että yön täytyi olla pitkälle kulunut, eikä saattanut niin ollen olla ihmettelemättä, miksi ihmiset istuivat parvekkeillaan, vaikka heidän siihen aikaan olisi pitänyt olla sikeässä unessa silkki- ja turkisvaippojensa välissä. Aluksi hän oli luullut heitä jonkun juhlijan myöhäisiksi vieraiksi, mutta heidän takanaan olevat ikkunat olivat pimeässä ja vallitsi ehdoton hiljaisuus, mikä kumosi sellaisen olettamuksen. Ja edetessään hän sivuutti useita muita ryhmiä, jotka istuivat äänettöminä toisilla parvekkeilla. Istujat eivät kiinnittäneet häneen lainkaan huomiota eivätkä nähtävästi edes panneet merkille, että hän meni ohitse. Jotkut heistä nojasivat kyynärpäätään kaiteeseen leuka kämmenen varassa; toiset nojautuivat molempiin käsiinsä, silmäillen kadulle, kun taas muutamilla oli käsissään soittokoneita, mutta heidän sormensa eivät hypistelleet niiden kieliä.
Ja siten Turan saapui kohtaan, jossa katu kääntyi oikealle, kiertäen kaupungin muurista ulkonevaa rakennusta, ja kaarrettuaan nurkan ympäri hän tulla tupsahti suoraan kahden soturin eteen, jotka seisoivat hänen oikealla puolellaan olevan rakennuksen kahden puolen. Heidän oli mahdotonta olla huomaamatta häntä, mutta sittenkään ei kumpikaan hievahtanut eikä muutoinkaan ilmaissut nähneensä häntä. Hän seisoi paikallaan varroten käsi pitkän miekan kahvassa, mutta soturit eivät puhutelleet eivätkä pysähdyttäneet häntä. Saattoivatko nämäkin pitää häntä omana kansalaisenaan? Minkään muun otaksuman pohjalla hän ei todellakaan voinut selittää heidän toimettomuuttaan.
Turanin tultua portista ja lähdettyä esteettömästi etenemään pitkin katua oli kaupunkiin astunut kaksikymmentä soturia, sulkien portin jälkeensä. Sitten oli yksi heistä noussut muurille, seurannut sen harjalla Turanin jäljessä; toinen oli hiipinyt hänen jälkeensä katua myöten, ja kolmas oli mennyt kadun poikki sen vastaisella puolella olevaan rakennukseen.
Portille oli jäänyt yksi ainoa vahti, kun taas kaikki muut olivat palanneet rakennukseen, josta heidät oli noudettu. He olivat kaunisvartaloisia, hartevia miehiä, ja nyt oli heidän yllään komeat puvut suojana yön koleutta vastaan, Puhuessaan muukalaisesta he nauroivat sille, kuinka helposti he olivat pettäneet hänet, ja heitä nauratti vielä sittenkin, kun he sukelsivat silkki- ja turkisvuoteisiinsa vaipuakseen jälleen äsken keskeytettyyn uneensa. Ilmeisesti heidät oli määrätty sen portin vahdeiksi, jonka läheisyydessä he nukkuivat, ja yhtä ilmeistä oli, että sekä portteja että koko kaupunkia vahdittiin paljon huolellisemmin kuin Turan oli luullut. Olisipa Gatholin jed ollut tosiaankin harmissaan, jos olisi aavistanut, kuinka näppärästi hänet oli houkuteltu ansaan.
Jatkaessaan matkaansa pitkin katua Turan sivuutti uusia, muiden ovien edustalle sijoitettuja vahteja, mutta nyt hän ei paljoakaan heistä välittänyt, koska he eivät puhutelleet häntä eivätkä muutoinkaan nähtävästi panneet häntä merkille. Mutta vaikka tämän mutkikkaan kadun melkein jokaisessa käänteessä hänen taakseen jäi yksi tai useampia näitä äänettömiä vahteja, ei hän voinut arvata, että hän oli sivuuttanut yhden heistä useita kertoja ja että hiljaiset, taitavat hiipijät tähyilivät hänen kaikkia liikkeitään. Tuskin hän oli ehtinyt erään tällaisen jäykkänä seisovan vahtimiehen ohitse, ennen kuin miekkonen äkkiä virkosi eloon, harppasi kadun poikki, pujahti ulkomuuriin tehdystä kapeasta aukosta ja lähti rientämään hänen jälkeensä muurin sisään järjestettyä käytävää myöten ilmestyäkseen pian näkyviin Turanin etupuolella ja sijoittuakseen jälleen vahtisotilaan jäykkään, äänettömään asentoon. Eikä Turan tiennyt, että toinen soturi seurasi häntä rakennusten piilossa kolmannen kiiruhtaessa hänen edellään toimittamaan jotakin tähdellistä asiaa.
Ja niin panthan liikkui oudon kaupungin hiljaisilla kaduilla etsimässä ruokaa ja juomaa rakastamalleen naiselle. Varjoisilla parvekkeilla istui miehiä ja naisia, katsellen häntä, mutta virkkamatta mitään; ja vahtisotilaat näkivät hänen menevän ohitseen, mutta eivät luikahtaneet hänelle. Äkkiä alkoi kauempaa kadulta kuulua varuksien kalahtelun tuttua ääntä, joka ilmaisi soturijoukon marssivan siellä, ja melkein samanaikaisesti hän huomasi oikealla puolellaan himmeästi valaistun, avoimen oven. Se oli ainoa tarjona oleva paikka, johon hän saattoi piiloutua lähestyvältä joukko-osastolta, ja vaikka hän olikin tullut useiden vahtisotilaiden ohitse näiden kyselemättä mitään, saattoi hän tuskin toivoa, että patrulli, jollaisena hän luonnollisestikin piti edestäpäin saapuvaa joukkoa, päästäisi hänet sivutseen tutkimatta ja kuulustelematta.
Oven sisäpuolella oli käytävä, joka kääntyi jyrkästi oikealle ja miltei heti senjälkeen vasemmalle. Ketään ei ollut näkyvissä, ja niin ollen hän pujahti varovasti toisen mutkan taakse ollakseen sitäkin varmemmin piilossa kadulta päin. Hänen edessään oli pitkä käytävä, joka oli himmeästi valaistu kuten ovikin. Pysyen paikallaan hän kuuli seurueen lähestyvän rakennusta, kuuli liikettä piilopaikkansa sisäänkäytävältä, ja sitten pamahti kiinni ovi, josta hän oli tullut. Hän tarttui miekkaansa, odottaen heti askelia käytävästä, mutta mitään ei kuulunut. Hiivittyään nurkkaukseen hän tirkisti sen taakse; käytävä oli tyhjä suljetulle ovelle saakka. Sen sulkija oli itse jäänyt ulkopuolelle.
Turan odotti ja kuunteli. Ei hisahdustakaan. Sitten hän lähestyi ovea ja painoi korvansa sitä vasten. Kadulla oli kaikki hiljaista. Oven oli sulkenut äkillinen veto, tahi ehkä oli patrullin velvollisuus pitää huolta sellaisista seikoista. Se oli vähäarvoinen asia. Joukkue oli ilmeisesti mennyt ohitse, ja hän pujahtaisi kadulle jatkamaan matkaansa. Jossakin olisi julkinen kaivo, josta hän saisi vettä, ja ruokaa hän voisi anastaa kuivatusta kasvis- ja lihakimpuista, joita, sikäli kuin hän oli nähnyt, riippui Barsoomin miltei kaikkien köyhälistötalojen ovien pielissä. Juuri tällaisten talojen piiriä hän etsi ja oli siitä syystä loitonnut kauaksi kaupungin pääportista, joka varmasti ei ollut köyhien asumuksien läheisyydessä.
Hän koetti avata ovea, mutta huomasi sen vastustavan hänen kaikkia ponnistuksiaan — se oli lukittu ulkopuolelta. Tässäpä oli tosiaankin tukala vastoinkäyminen. Turan-panthan kynsi korvallistaan. "Onni on minulle vastainen", hän jupisi; mutta oven takana seisoi myhäilevä kohtalo — maalattu soturi. Näppärästipä hän olikin houkutellut varomattoman muukalaisen satimeen. Valaistu ovi, marssiva patrulli — kaiken sen oli tarkoin suunnitellut ja järjestänyt se kolmas soturi, joka oli rientänyt Turanin edelle viereistä katua myöten, ja muukalainen oli menetellyt täsmälleen, kuten hän oli olettanut. Oliko ihmekään, että häntä hymyilytti.
Kun Turanilta oli tämä tie teljetty, kääntyi hän takaisin käytävään, edeten sitä pitkin varovasti ja meluttomasti. Siellä täällä oli ovia sen kahden puolen. Hän tunnusteli niitä, mutta kaikki ne olivat lujasti lukitut. Käytävä kävi yhä sokkeloisemmaksi, kuta kauemmaksi hän eteni. Sen lopussa sulki häneltä tien salvattu ovi, mutta oikealle päin avautui ovi, ja hän astui siitä hämärästi valaistuun kammioon, jonka seinissä oli kolme muuta ovea, joita hän koetteli kaikkia peräkanaa. Kaksi oli lukossa; kolmas avautui alaspäin vieville portaille. Ne olivat kiertoportaat, eikä hän nähnyt ensimmäistä mutkaa kauemmaksi. Hänen poistuttuaan käytävästä avautui eräs siihen tuova ovi, ja siitä ilmestyi kolmas soturi, joka lähti seuraamaan häntä. Miehen tuikeilla huulilla väikkyi vielä heikko hymyily.
Turan paljasti lyhyen miekkansa ja laskeutui varovasti portaita. Niiden alapäässä oli käytävä, joka päättyi suljettuun oveen. Hän lähestyi vankkaa laudoitusta ja kuunteli. Salaperäisen oven takaa ei kuulunut risahdustakaan. Hän tunnusteli sitä hiljaa, ja se kääntyi helposti häneen päin. Hänen edessään oli matala, multapermantoinen kammio. Sen seinissä oli useita muita ovia, kaikki lukittuja. Turanin astuessa hiipien kammioon, laskeutui kolmas soturi kiertoportaita myöten hänen jäljessään. Panthan meni ripeästi kammion poikki ja koetti erästä ovea. Se oli lukittu. Hän kuuli hiljaisen kilahduksen takaansa ja pyörähti ympäri miekka valmiina kädessään. Hän oli yksin, mutta ovi, josta hän oli tullut, oli suljettu — hän oli kuullut sen lukon kilahduksen.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä ja koetti avata ovea, mutta turhaan. Enää hän ei yrittänytkään olla hiljaa, sillä nyt hän oli varma, ettei kaikki ollut tapahtunut sattumalta. Hän heittäytyi koko painollaan puista ovea vastaan, mutta paksut skeel-laudat, joista se oli kokoonpantu, olisivat kestäneet muurinmurtajan iskuja. Ulkoa kuului matalaa naurua.
Hätäisesti Turan tarkasti toisia ovia. Ne olivat kaikki lukossa. Hän vilkaisi ympäri huonetta ja näki puisen pöydän ja penkin. Seiniin oli upotettu useita paksuja renkaita, joihin oli kiinnitetty ruostuneita kahleita — mikä kaikki osoitti liiankin hyvin, mihin tarkoitukseen huone oli aiottu, Seinävieressä oli multapermannossa pari, kolme reikää, jotka muistuttivat käytävien suita — epäilemättä Marsin jättiläismäisten rottien tyyssijoja. Kaiken sen hän oli ehtinyt havaita, kun himmeä valo äkkiä sammutettiin ja hän jäi sysimustaan pimeyteen. Hapuillen ympärilleen Turan etsi pöydän ja penkin. Sijoitettuaan viimemainitun seinäviereen hän veti pöydän eteensä ja istuutui penkille pitkä miekka valmiina edessään. Ainakin olisi taisteltava, ennen kuin hänet vangittaisiin.
Jonkun aikaa hän istui odottaen tietämättä mitä. Ei ainoatakaan ääntä tunkeutunut tähän maanalaiseen vankiholviin. Hän muisteli hitaasti mielessään sen illan tapahtumia — avointa, vahditonta porttia, valaistua ovea, ainoata, joka oli siten ollut auki ja valaistu hänen noudattamansa kadun varrella, soturien lähestymistä juuri sillä hetkellä, jolloin hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta pako- eikä piilopaikkaa, käytäviä ja kammioita, jotka veivät useiden lukittujen ovien ohitse tähän maanalaiseen vankilaan jättämättä hänelle mitään muuta etenemistietä.
"Kautta ensimmäisen esi-isäni!" sanoi hän. "Kävipä se yksinkertaisesti, ja olinpa minä aika tolvana! He peijasivat minua näppärästi ja sieppasivat minut kiinni joutumatta itse alttiiksi naarmullekaan. Mutta mikä on heidän tarkoituksensa?"
Hän olisi toivonut tietävänsä vastauksen siihen kysymykseen. Ja sitten hänen mieleensä johtui tyttö, joka odotti kukkulalla kaupungin ulkopuolella — eikä hän palaisi. Hän tunsi Barsoomin villimpien kansojen tavat. Niin, nyt hän ei palaisi koskaan. Hän ei ollut totellut tyttöä. Noiden tytön armailta huulilta lähteneiden käskysanojen suloinen muisto sai hänet hymyilemään. Hän oli ollut tottelematon ja oli nyt menettänyt palkkionsa.
Entä tyttö? Mikä kohtalo nyt odottaisi häntä, kun hän oli nääntymäisillään nälkään viholliskaupungin edustalla, seuranaan vain epäinhimillinen kaldane? Turanin mieleen tunkeutui toinen ajatus — kamala ajatus. Tara oli kertonut hänelle kaldanein käytävissä näkemistään kauhunkohtauksista, ja hän tiesi noiden olentojen syövän ihmislihaa. Ghekiä kalvoi nälkä. Jos hän söisi rykorinsa, olisi hän avuton; mutta — käsillä oli ravintoa heille kummallekin, sekä rykorille että kaldanelle. Turan kirosi sitä, että oli ollut niin typerä. Miksi hän oli poistunut tytön luota? Paljon parempi olisi ollut jäädä kuolemaan hänen kanssaan aina valmiina suojelemaan häntä kuin jättää hänet kammottavan bantoomilaisen armoille.
Äkkiä Turan tunsi ilmassa väkevää tuoksua. Se vaikutti häneen unettavasti. Hän olisi noussut pystyyn torjuakseen hiipivää turtumusta, mutta hänen jalkansa tuntuivat heikoilta, joten hän vaipui takaisin penkille. Pian heltisi miekka hänen sormistaan, ja hän retkahti makaamaan pöydälle käsivarret pään alla.
Kun yö kului eikä Turania kuulunut takaisin, kävi Heliumin Tara yhä rauhattomammaksi, ja kun aamu valkeni eikä panthanista näkynyt merkkiäkään, arveli hän, että miestä oli kohdannut onnettomuus. Hänen sydäntään kouristi surullinen yksinäisyyden tunne, joka ei johtunut yksinomaan hänen omasta onnettoman tukalasta asemastaan. Nyt hän tajusi, ettei hän ollut alkanut turvautua tähän panthaniin ainoastaan suojelusta, vaan myöskin seuraa saadakseen. Hän ikävöi Turania ja häntä kaivatessaan äkkiä oivalsi miehellä olleen hänelle suuremman merkityksen kuin pelkällä palkatulla soturilla. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä riistetty ystävä — vanha, rakas ystävä. Hän nousi piilopaikastaan voidakseen paremmin silmäillä kaupunkia.
U-Dor, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwar, ratsasti varhaisena aamuhetkenä takaisin Manatoria kohti, palaten naapurikylään tekemältään lyhyeltä retkeltä. Hänen kiertäessään kaupungin eteläpuolella sijaitsevien kukkuloiden ympäri kiintyi hänen terävä katseensa vähäiseen liikkeeseen lähellä likimmän kukkulan lakea kasvavassa pensaikossa. Hän seisautti rajun ratsunsa ja tähysti tarkemmin. Pensaikosta nousi olento, joka katseli poispäin hänestä, silmäillen kukkulan toiselle puolelle Manatoria kohti.
"Tulkaa!" komensi U-Dor seuralaisiaan, hoputti thoatiaan ja käänsi eläimen nelistämään ripeätä laukkaa rinnettä ylöspäin. Hänen jäljessään riensi kaksikymmentä hurjaa soturia, joiden ratsujen pehmeäanturaiset jalat eivät päästäneet ääntäkään laskeutuessaan joustavalle turpeelle. Vasta aseiden ja hihnoitusten kalina sai Heliumin Taran äkkiä pyörähtämään ympäri heihin päin. Hän näki parikymmentä soturia, jotka keihäät tanassa syöksyivät hänen kimppuunsa.
Hän vilkaisi Ghekiin. Mitähän hämähäkkimies tekisi tällaisessa tilanteessa? Kaldane ryömi rykorinsa luokse ja kiinnitti itsensä siihen. Sitten hän nousi pystyyn; komea ruumis oli taaskin eloisa ja nopsa. Tara arveli olennon valmistautuvan pakenemaan. No niin, se oli hänelle jotakuinkin yhdentekevää. Noita rinnettä myöten heitä vastaan karkaavia sotureja vastaan oli yksi ainoa Ghekin kaltainen, keskinkertainen miekkamies puolustajana huonompi kuin ei yhtään.
"Riennä, Ghek!" hän kehoitti. "Takaisin kukkuloille! Ehkä löydät sieltä piilopaikan." Mutta olento astuikin hänen ja hyökkäävien ratsastajien väliin, paljastaen pitkän miekkansa.
"Se on hyödytöntä, Ghek", esteli Tara oivaltaessaan kaldanen aikovan puolustaa häntä. "Mitäpä mahtaisi yksi ainoa miekka tuollaista ylivoimaa vastaan?"
"Voin kuolla vain kerran", vastasi kaldane. "Sinä ja panthanisi pelastitte minut Luudin kynsistä, ja teen vain sen, mitä panthanisi tekisi, jos hän olisi täällä suojelemassa sinua."
"Se on uljaasti tehty, mutta hyödytöntä", vastusti tyttö. "Pane miekkasi tuppeen! Kenties he eivät tahdo meille pahaa."
Ghek antoi säilänsä kärjen painua maata kohti, mutta ei pannut asettaan tuppeen; ja niin he seisoivat odottaen, kunnes U-Dor pysähdytti thoatinsa heidän eteensä hänen kahdenkymmenen soturinsa kaartaessa ympyränmuotoiseen kehään heidän ympärilleen. Hyvinkin minuutin ajan U-Dor istui ratsunsa selässä virkkaamatta mitään, silmäillen tutkivasti ensin Heliumin Taraa, sitten hänen kamalannäköistä kumppaniaan.
"Mitä olentoja te olette?" hän tiedusti äkkiä. "Ja mitä tekemistä teillä on Manatorin porttien edustalla?"
"Olemme kaukaisista maista", vastasi tyttö, "eksyksissä ja menehtymäisillämme nälkään. Pyydämme vain ruokaa ja lepoa ja oikeutta poistua etsimään kotipaikkojamme."
U-Dorin huulille levisi juro hymy. "Ainoastaan Manator ja sitä vahtivat kukkulat tietävät Manatorin iän", hän sanoi; "mutta sittenkään ei kaikkina niinä aikoina, jotka ovat vierineet Manatorin perustamisen jälkeen, ole Manatorin aikakirjoissa mainittu ainoankaan muukalaisen poistuneen Manatorista."
"Mutta minä olen prinsessa", huudahti tyttö ylpeästi, "eikä kansani ole sodassa teitä vastaan. Teidän on tuettava minua ja seuralaisiani ja autettava meitä palaamaan omaan maahamme. Sellainen on laki Barsoomissa."
"Manatorissa tunnetaan ainoastaan Manatorin lait", vastasi U-Dor. "Mutta tulkaa! Teidän on lähdettävä kanssamme kaupunkiin, jossa sinun kauniina naisena ei tarvitse pelätä mitään. Minä itse olen valmis suojelemaan sinua, jos O-Tar niin määrää. Ja mitä tulee seuralaiseesi — mutta miten olikaan? Sinähän puhuit seuralaisistasi — onko teitä täällä useampiakin?"
"Katso itse, mitä näet!" oli Taran kopea vastaus.
"Olkoon sen laita miten tahansa!" virkkoi U-Dor. "Jos seurassasi on muita, niin he eivät pääse pois Manatorista. Mutta kuten aioin sanoa, jos kumppanisi on kelpo taistelija, saattaa hänkin jäädä eloon, sillä O-Tar on oikeudenmukainen ja oikeudenmukaisia ovat myöskin Manatorin lait. Tulkaa!"
Ghek viivytteli.
"Se on hyödytöntä", varoitti Tara nähdessään, että kaldane mieli jäädä paikalleen ja alkaa taistella. "Mennään heidän mukaansa! Miksi yrittäisit säilä-pahaisinesi vastustaa heidän valtavia aseitaan, kun laajojen aivojesi pitäisi keksiä keinoja voittaaksesi heidät järjen avulla?" Hän puhui hiljaa kuiskutellen ja hätäisesti.
"Olet oikeassa, Heliumin Tara", myönsi Ghek ja pisti miekkansa tuppeen.
Ja niin he lähtivät kukkulan rinnettä alas ja Manatorin porttia kohti — Tara, Heliumin prinsessa, ja Ghek, bantoomilainen kaldane. Ja heidän ympärillään ratsastivat U-Dorin, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwarin, rajut, maalatut soturit.
Taran valinta
Barsoomin huikaiseva auringonpaiste kietoi Manatorin loistavaan sädekehään, kun tyttö ja hänen vangitsijansa ratsastivat kaupunkiin Vihollisten portista. Tällä kohdalla muuri oli noin viisitoista metriä paksu, ja porttikäytävässä oli ylhäältä alas asti yhdensuuntaisia, muurattuja hyllyjä. Näillä hyllyillä tahi näissä pitkissä, yhdensuuntaisissa komeroissa oli päälletysten riveissä pieniä muovauksia, jotka näyttivät surkean vähäisiltä, eriskummaisilta ihmispatsailta ja joiden pitkät, mustat hiukset valuivat jalkoihin saakka, ulottuen joissakuissa tapauksissa vielä niiden taakse hyllyille. Patsaat olivat tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuisia, ja jolleivät ne olisi olleet niin pienen pieniä, olisivat ne saattaneet olla aikoinaan eläneiden ihmisten muumioituja ruumiita. Tyttö pani merkille, että heidän mennessään niiden ohitse soturit tekivät niille keihäillään kunniaa Barsoomin sotilastapaan, ja sitten he ratsastivat puistokadulle, joka leveänä ja komeana ulottui kaupungin läpi itää kohti.
Kummallakin puolella oli ihailtavan taidokkaasti rakennettuja, isoja rakennuksia. Usein paikoin oli seinässä hyvin kauniita, ikivanhoja maalauksia, joiden värejä auringon paiste oli aikakausien kestäessä pehmentänyt ja haalistanut. Katukiveyksellä kuhisi jo äsken heränneen kaupungin elämä. Loistavahihnoituksisia naisia, sulitettuja sotureita, joiden vartalo oli maalin peitossa, aseistettuja, mutta ei niin värikkäästi vaatetettuja käsityöläisiä kiiruhti toimiinsa kukin omalle haaralleen. Jättiläiskokoinen, upeavaljainen zitidar veti rämiseviä, leveäpyöräisiä vaunuja katukiveyksellä Vihollisten portille päin. Liike, värit ja kauniit muodot muodostivat yhdessä kuvan, jota Heliumin Tara katseli ihmetellen ja ihaillen, sillä tässä oli palanen riutuvan Marsin muinaista elämää. Sellaista oli ollut hänen rotunsa esi-isien kaupungeissa, ennen kuin Throxeus, valtavin valtameri, oli kadonnut tämän taivaankappaleen pinnalta. Ja kummallakin puolen olevilla parvekkeilla oli miehiä ja naisia äänettöminä katselemassa alhaalla olevaa näkyä.
Kadulla liikkuvat ihmiset katselivat vankeja, erittäinkin kamalannäköistä Ghekiä, ja lausuivat kysymyksiä ja huomautuksia heidän vartijoilleen. Mutta parvekkeilla istujat eivät virkkaneet mitään, eikä ainoakaan heistä edes kääntänyt päätänsä merkiksi siitä, että oli huomannut heidät. Kaikissa rakennuksissa oli useita parvekkeita, ja jokaisessa niistä oli äänetön ryhmä upeahihnoituksisia miehiä ja naisia sekä siellä täällä lapsi tahi pari; mutta lapsetkin pysyivät yhtä äänettöminä ja liikkumattomina kuin kaikki heidän vanhempansa. Heidän lähestyessään kaupungin keskustaa Tara näki, että katoillakin oli näitä toimettomia katselijaseurueita, joiden hihnoitukset ja jalokivikoristeet muistuttivat juhlatilaisuutta, naurua ja musiikkia. Mutta nauru ei kajahtanut äänettömiltä huulilta eikä soitto niiden soittokoneiden kieliltä, joita monet heistä pitelivät jalokivistä säihkyvine sormineen.
Äkkiä puistokatu leveni tavattoman laajaksi aukioksi. Sen toisessa päässä kohosi uhkea rakennus, jonka hohtavan valkea marmoripäällystys välkkyi ympärillä olevien hilpeäväristen rakennusten, tulipunaisen nurmikon, helakoiden kukkien ja vihreiden pensaiden keskellä. U-Dor johti vankinsa ja heidän vartiojoukkueensa sen upealle sisäänkäytävälle, jonka edustalla heiltä sulki tien viisikymmentä ratsusoturia. Kun vahtijoukon komentaja tunsi U-Dorin, siirtyivät vahdit syrjään kahden puolen, muodostaen leveän kujan, jota myöten seurue eteni. Heti sisäänkäytävän takana alkoi kaksi ylöspäin viettävää käytävää. U-Dor kääntyi vasemmalle ja vei heidät toiseen kerrokseen ja sitten alaspäin pitkää käytävää myöten. Täällä he vielä sivuuttivat ratsumiehiä, ja kahden puolen olevissa huoneissa näkyi niitä myöskin olevan. Silloin tällöin erosi käytävästä toisia, joko ylös- tahi alaspäin vieviä. Eräästä niistä syöksähti näkyviin neliä kiitävällä sotaoriilla ratsastava soturi, rientäen nopeasti heidän ohitseen suorittamaan jotakin asiaa.
Tähän mennessä ei Heliumin Tara ollut nähnyt ainoatakaan jalkamiestä koko tässä avarassa rakennuksessa. Mutta kun U-Dor muutaman mutkan jälkeen opasti heidät kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta huoneita, joihin oli sidottu useita ratsastajattomia thoateja, ja toisissa niiden läheisissä oli satulasta laskeutuneita sotureita, jotka nojailivat veltosti tahi pelasivat joko taidon tai onnen ratkaisun varassa olevia pelejä, useiden pelatessa jetania. Sitten seurue saapui niin upeaan juhlasaliin, jollaista ei edes Heliumin prinsessa ollut milloinkaan nähnyt. Huonetta kattoi pitkin pituuttaan kaarilaipio, jossa hohti lukemattomia radiumlamppuja. Valtavat kaaret ulottuivat seinästä seinään, eikä tavattoman laajaa lattiata katkaissut ainoakaan pylväs. Kaaret olivat valkoista marmoria, nähtävästi kukin kaari hakattu yhdestä ainoasta isosta möhkäleestä. Kaarien välillä olevaan laipion osaan oli radiumlamppujen ympärille upotettu runsaasti jalokiviä, joiden heijastamat säteet täyttivät koko huoneen säihkyvällä väriloistolla. Jalokivipeite ulottui seinille epäsäännöllisenä, muutamien kymmenien metrien levyisenä reunustana, näyttäen valkeilla marmoriseinillä riippuvalta upean kauniilta verholta. Seinäin marmoripäällys ulottui puolentoista tai yhden ja kolmen neljäsosan metrin päähän lattiasta; siitä alaspäin olivat seinät päällystetyt puhtaalla kullalla. Lattia oli runsailla kultaupotuksilla varustettua marmoria. Tässä yhdessä huoneessa oli yhtä paljon aarteita kuin monessa suurkaupungissa.
Mutta vieläkin enemmän kuin tarumaisen kallisarvoiset koristukset kiinnittivät tytön huomiota komeahihnaiset soturit, jotka istuivat thoatiensa selässä kahden puolen keskiosaa ja joita oli rivi toisensa takana kaukaisempaan seinään saakka, eikä hän seurueen edetessä heidän välitseen havainnut ainoankaan silmän värähtävän eikä yhdenkään thoatin heilauttavan korvaansa.
"Päällikköjen sali", kuiskasi eräs hänen vartijoistaan ilmeisesti havaittuaan hänen ihmettelynsä. Miehen äänen sävy oli ylpeilevä ja hillityn kunnioittava. Sitten he siirtyivät leveästä ovesta toiseen, tilavaan, neliskulmaiseen huoneeseen, jossa toistakymmentä ratsusoturia istui velttoina satuloissaan.
Kun U-Dor seurueineen astui huoneeseen, ojentautuivat soturit vikkelästi satuloissaan ja muodostivat rivin huoneen vastaisessa päässä olevan oven eteen. Heitä komentava padwar teki kunniaa U-Dorille, joka seurueineen oli seisahtunut vastapäätä vahtijoukkuetta.
"Lähetä joku ilmoittamaan O-Tarille", käski U-Dor, "että U-Dor on tuonut kaksi vankia, jotka ansaitsevat suuren jeddakin huomion, toinen tavattoman kauneutensa, toinen tavattoman rumuutensa tähden."
"O-Tar on neuvottelemassa alempien päälliköiden kanssa", vastasi vahtipäällikkö, "mutta dwar U-Dorin sanoma viedään hänelle." Ja hän kääntyi antamaan määräyksen miehelle, joka istui thoatinsa selässä hänen takanaan.
"Minkälainen otus tuo miespuolinen on?" hän tiedusti U-Dorilta."Varmastikaan he eivät ole samaa rotua."
"He olivat yhdessä kaupungin eteläpuolella sijaitsevilla kukkuloilla", selitti U-Dor, "ja väittävät eksyneensä ja olevansa nääntymäisillään nälkään."
"Nainen on kaunis", virkkoi padwar. "Hänen ei tarvitse kauan kulkea kerjäämässä Manatorin kaupungissa." Sitten he puhuivat muista asioista — palatsin tapahtumista, U-Dorin retkestä — kunnes lähetti palasi ilmoittaen, että O-Tar oli käskenyt tuoda vangit luokseen.
Senjälkeen he menivät sisälle jykevästä ovesta, jonka avauduttua tuli näkyviin Manatorin jeddakin O-Tarin avara neuvotteluhuone. Koko avaran salin ylitse ulottui keskuskuori, joka päättyi marmorisen korokkeen portaisiin. Korokkeella istui mies uhkealla valtaistuimella. Kuorin kummallakin puolella oli hienosti kaiverrettuja pöytiä ja tuoleja kovasta ja hyvin kauniista skeelpuusta. Vain muutamien pöytien ääressä oli istujia — eturivissä, puhujalavan edustalla.
Oven suussa U-Dor laskeutui ratsailta; samoin teki neljä hänen miehistään, jotka sijoittuivat vankien vartijoiksi. Sitten vangit saatettiin valtaistuimen eteen U-Dorin marssiessa muutamia askelia heidän edellään. Heidän pysähdyttyään marmoriportaiden juurelle tähtäsi Heliumin Tara ylpeän katseensa edessään hallitsijan tuolilla olevaan mieheen. Jeddak istui suorana, mutta sulavassa asennossa — barsoomilaisten päällikköjen maun mukaiseen barbaarisen loistavaan asuun puettuna, käskevänä valtiaana. Hän oli kookas mies, jonka kasvojen hienon kaunista vaikutusta pilasivat vain kylmien silmien ynseä ja liian ohuissa huulissa oleva julma piirre. Vähänkään huomiokykyisen ihmisen ei tarvinnut katsahtaa häneen kahta kertaa ollakseen varma siitä, että hän oli todellinen kansan hallitsija — taisteleva jeddak, jota alamaiset voivat palvoa, mutta eivät rakastaa, ja jonka vähäisimmästäkin suosionosoituksesta hänen soturinsa olisivat valmiit kilvan rientämään kuolemaan. Sellainen oli Manatorin jeddak O-Tar, ja nähdessään hänet ensi kerran ei Heliumin Tara saattanut olla myöntämättä jossakin määrin ihailevansa tätä vanhanaikaista, villiä päällikköä, jossa sodan jumalan muinaiset hyveet olivat niin täydellisesti ruumiillistuneet.
U-Dor ja jeddak lausuivat toisilleen Barsoomin yksinkertaiset tervehdyssanat, ja sitten edellinen selosti yksityiskohtaisesti, miten vangit oli havaittu ja pidätetty. O-Tar tarkasti heitä molempia tiukasti U-Dorin kertoessa tapahtumia, mutta hänen ilmeensä eivät lainkaan paljastaneet, mitä hänen aivoissaan, hänen tutkimattomien silmiensä takana liikkui. Upseerin lopetettua puheensa tähtäsi jeddak katseensa Ghekiin.
"Entä sinä", hän kysyi, "mikä otus sinä olet? Mistä maasta? Miksi oletManatorissa?"
"Olen kaldane", vastasi Ghek, "korkeimman laatuinen luomakunnan olentoBarsoomin pinnalla. Olen henki; sinä olet ainetta. Tulen Bantoomista.Olen täällä, koska eksyimme ja kärsimme nälkää."
"Entä sinä?" O-Tar kääntyi äkkiä Taran puoleen. "Oletko sinäkin kaldane?"
"Olen Heliumin prinsessa", vastasi tyttö. "Olin vankina Bantoomissa. Tämä kaldane ja muuan omaan rotuuni kuuluva soturi pelastivat minut. Soturi erosi meistä, lähtien etsimään ravintoa ja vettä. Hän on epäilemättä joutunut sinun miestesi käsiin. Pyydän sinua vapauttamaan hänet, antamaan meille ruokaa ja juomaa sekä päästämään meidät menemään omaa tietämme. Olen jeddakin tyttärentytär, jeddakien jeddakin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär. Vaadin ainoastaan samanlaista kohtelua, jonka kansani soisi sinulle ja teikäläisille."
"Helium", kertasi O-Tar. "En tiedä mitään Heliumista, eikä Heliumin jeddak hallitse Manatoria. Minä, O-Tar, olen Manatorin jeddak. Minä yksin hallitsen täällä. Suojelen omiani. Et koskaan ole nähnyt ainoatakaan manatorilaista, naista tahi soturia, vankina Heliumissa! Miksi pitäisi minun suojella jonkun toisen jeddakin alamaisia? Heidän suojelemisensa on hänen velvollisuutensa. Jollei hän siihen kykene, niin hän on heikko, ja hänen kansansa täytyy joutua voimakkaan käsiin. Minä, O-Tar, olen voimakas. Pidän sinut. Mutta tuo" — hän osoitti Ghekiä — "osaako tuo otus taistella?"
"Hän on rohkea", vakuutti Heliumin Tara, "mutta ei niin taitava aseiden käyttelijä kuin minun kansalaiseni."
"Eikö siis ole ketään, joka voisi taistella puolestasi?" kysyi O-Tar. "Olemme oikeamielistä kansaa", hän jatkoi odottamatta vastausta, "ja jos sinulla olisi joku taistelemaan puolestasi, saattaisi hän voittaa vapauden sekä itselleen että sinulle."
"Mutta U-Dor vakuutti minulle, ettei yksikään muukalainen ole milloinkaan poistunut Manatorista", huomautti tyttö.
O-Tar kohautti olkapäitään. "Se ei todista sitä, etteivät Manatorin lait ole oikeudenmukaisia", hän vastasi, "vaan pikemminkin sitä, että Manatorin soturit ovat voittamattomia. Jos tänne olisi saapunut joku, joka olisi kyennyt voittamaan soturimme, olisi hän päässyt vapaaksi."
"Jos noudat minun soturini", huudahti Tara ylpeästi, "saat nähdä sellaista miekan käsittelyä, jollaisen todistajina rappeutuvan kaupunkinne murenevat muurit epäilemättä eivät ikinä ole olleet, ja jollei tarjouksessasi ole vilppiä, voimme nyt jo pitää itseämme vapaina."
O-Tar hymyili entistä leveämmin, ja myöskin U-Doria hymyilytti; katsomassa olevat päälliköt ja soturit nykivät toisiaan ja kuiskailivat naurahdellen keskenään. Silloin Heliumin Tara oli varma siitä, että heidän oikeudenmukaisuudessaan piili jokin juoni; mutta vaikka hänen asemansa tuntui toivottomalta, ei hän lakannut toivomasta, sillä olihan hän saman John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär, jonka mainio taisteluhaaste kohtalolle: "Minä elän vielä!" oli järkkymätön turva epätoivoa vastaan. Kun Heliumin Tara ajatteli ylevää isäänsä, kohosi hänen ylimysleukansa hieman korkeammalle. Oi! jos isä vain tietäisi, missä hän oli, niin silloin ei olisi paljoakaan pelättävissä. Heliumin sotajoukot saapuisivat jyskyttämään Manatorin portteja, John Carterin villien liittolaisten kookkaat, vihreät sotilaat rientäisivät kuivuneiden merien pohjilta, palaen ryöstön ja saaliin himosta, hänen armaan isänmaansa komeat laivat leijailisivat tämän tuomitun kaupungin suojattomien tornien ja minarettien kohdalla, ja vain antautuminen ja raskas sotavero saattaisi sitten pelastaa Manatorin.
Mutta John Carter ei tiennyt! Oli vain yksi toinen mies, johon Tara saattoi perustaa toiveensa — Turan, panthan; mutta missä hän oli? Tyttö oli nähnyt hänen miekkansa taistelussa ja ymmärsi, että sitä oli heiluttanut mestarin käsi, ja kukapa osaisi arvostella miekkailua paremmin kuin Heliumin Tara, joka oli sen oppinut hyvin itse John Carterin alituisen ohjauksen alaisena. Hän osasi taitotemppuja, jotka vastasivat paljoa suurempaa fyysillistä urhoollisuutta kuin hänen, ja hänen hyökkäystapansa olisi saattanut herättää samalla kertaa kateutta ja epätoivoa taitavimmissakin sotureissa. Ja niinpä hänen ajatuksensa palasivat Turaniin, vaikka syynä ei ollutkaan yksinomaan hänen panthanilta toivomansa suojelus. Senjälkeen kun mies oli eronnut hänestä lähtiessään etsimään ruokaa, hän oli käsittänyt, että heidän välilleen oli kehittynyt eräänlainen kumppanuussuhde, jota hän nyt kaipasi. Turanissa oli jotakin, mikä tuntui tasoittavan heidän yhteiskunnallisten asemiensa välisen kuilun. Turanin seurassa hän ei ollut ajatellut, että mies oli panthan ja että hän oli prinsessa — he olivat olleet toveruksia. Äkkiä hän tajusi kaivanneensa enemmän Turania itseään kuin hänen miekkaansa. Hän kääntyi O-Tarin puoleen.
"Missä on Turan, soturini?" hän tiedusti.
"Sinulta ei puutu sotureja", vastasi jeddak. "Niin kaunis nainen kuin sinä löytää yllin kyllin miehiä taistelemaan puolestaan. Mahdollisesti sinun ei tarvitse etsiä tämän kauempaa, vaan saat Manatorin jeddakin. Nainen, sinä miellytät minua. Mitä arvelet sellaisesta kunniasta?"
Silmät soukkina tähysti Heliumin prinsessa Manatorin jeddakia sulitetusta päähineestä anturakenkäiseen jalkaan saakka.
"'Kunniasta'!" hän matki pilkallisesti. "Miellytän sinua, niinkö? Tiedä sitten, sika, että et miellytä minua — ettei John Carterin tytär ole sinun kaltaisiasi varten!"
Koolla olevat päälliköt kävivät äkkiä jännittyneen hiljaisiksi. Manatorin jeddakin O-Tarin uhkaavista kasvoista poistui veri hitaasti, ja raivo teki hänet sairaloisen sinervänväriseksi. Hänen silmänsä kapenivat ohuiksi viiruiksi, ja huulet puristuivat verettömäksi, pahaenteiseksi viivaksi. Pitkään aikaan ei kuulunut hiiskahdustakaan Manatorin palatsin valtaistuinsalissa. Sitten jeddak kääntyi U-Doriin päin.
"Vie nainen pois!" hän käski tasaisella äänellä, joka ei sopinut hänen vimmastuneeseen ulkonäköönsä. "Vie hänet pois, ja ensi kisoissa pelatkoot vangit ja halvat sotilaat jetania hänestä!"
"Entä tämä?" kysyi U-Dor, osoittaen Ghekiä.
"Vankiholveihin seuraaviin kisoihin saakka!" vastasi O-Tar.
"Tämä siis on kerskumaanne oikeutta!" huudahti Heliumin Tara. "Kaksi muukalaista, jotka eivät ole tehneet teille vääryyttä, tuomitaan ilman oikeudenkäyntiä! Ja toinen heistä on nainen. Manatorin siat ovat yhtä oikeamielisiä kuin miehuullisiakin."
"Pois näkyvistäni!" karjaisi O-Tar, ja U-Dorin antamasta merkistä vartijat sijoittuivat vankien ympärille ja saattoivat heidät ulos huoneesta.
Palatsin ulkopuolella Ghek ja Heliumin Tara eroitettiin toisistaan. Tyttö vietiin pitkiä puistokatuja myöten kaupungin keskustaan ja vihdoin matalaan rakennukseen, jonka katosta kohosi korkeita, jykevätekoisia torneja. Siellä hänet luovutettiin soturille, jolla oli dwarin eli kapteenin arvomerkit.
"O-Tarin määräys on", selitti U-Dor dwarille, "että naista säilytetään ensi kisoihin saakka, jolloin vangit ja tavalliset sotilaat pelaavat hänestä. Jollei hänen kielensä olisi pureva kuin thoatin, olisi hän ollut parhaan säilämme arvoinen panos." U-Dor huoahti. "Kenties vielä nytkin voin hankkia hänelle anteeksiannon. Tuntuisi kovin ikävältä, jos tuollainen kaunotar joutuisi jonkun halvan miekkosen osaksi. Olisin itse kunnioittanut häntä tarjouksellani."
"Jos minut on pantava vankilaan, niin tehkää se!" vaati tyttö. "Muistaakseni ei minua tuomittu kuuntelemaan jokaisen minuun sattumalta ihastuneen, halpasyntyisen tolvanan herjauksia."
"Siinä kuulet, A-Kor", kivahti U-Dor, "millainen kieli hänellä on.Juuri tuolla tavoin ja ilkeämmin hän puhui jeddakillemme O-Tarille."
"Kyllä kuulen", myönsi A-Kor, jonka Tara näki vaivoin pidättävän hymyilyään. "Tule siis mukaani, nainen!" hän kehoitti. "Löydämme kyllä varman paikan Jetan-torneissa — mutta seis! Mikä sinua vaivaa?"
Tyttö oli alkanut hoiperrella ja olisi kaatunut, jollei mies olisi ottanut häntä syliinsä. Sitten hän näkyi reipastautuvan ja koetti uljaasti pysyä pystyssä ilman tukea. A-Kor vilkaisi U-Doriin. "Tiesitkö, että nainen oli sairas?" hän tiedusti.
"Kenties se johtuu ravinnon puutteesta", vastasi toinen. "Muistelen hänen maininneen, ettei hän kumppaneineen ollut syönyt moneen päivään."
"Miehekkäitä ovat O-Tarin soturit", pilkkasi A-Kor, "ylenpalttinen on heidän vieraanvaraisuutensa. U-Dor, jonka varat ovat arvaamattomat, ja urhea O-Tar, jonka kiljuvat thoatit marmoritalleissaan syövät kultaisista kaukaloistaan, eivät henno luovuttaa leivänkannikkaa nälkään nääntyvälle tytölle."
Mustasukkainen U-Dor synkistyi. "Kielesi lävistää vielä kerran sydämesi, orjan poika!" hän huusi. "Sinä koettelet oikeamielisen O-Tarin kärsivällisyyttä liian usein. Tästä lähtien huolehdi puheistasi yhtä hyvin kuin torneistasi!"
"Älä luulekaan voivasi herjata minun äitini asemalla!" sanoi A-Kor. "Sen orjattaren sukuperä, jonka veri virtaa suonissani, onkin ylpeyteni, ja häpeän ainoastaan sitä, että olen myöskin jeddakisi poika."
"Entäpä, jos O-Tar saa kuulla tästä?" uhkasi U-Dor.
"O-Tar on jo kuullut samat sanat omasta suustani", vastasi A-Kor, "ja paljon muutakin."
Hän pyörähti kantapäillään ympäri käsivarsi yhä tukena Heliumin Taran vyötäisillä, ja niin hän puolittain saattoi, puolittain kantoi tytön Jetan-torneihin, kun taas U-Dor käänsi thoatinsa ja lähti täyttä laukkaa takaisin palatsin suuntaan.
Jetan-tornien pääkäytävässä vetelehti puolikymmentä soturia. A-Kor, tornien hoitaja, puhutteli yhtä näistä. "Nouda orjatyttö Lan-O ja käske hänen tuoda ruokaa ja juomaa Thurian tornin yläkerrokseen!" Sitten hän otti puolipyörryksissä olevan tytön syliinsä ja kantoi hänet ylöspäin viettävää kiertokäytävää myöten torniin.
Pitkän nousun aikana Tara menetti tajuntansa. Sen palattua hän huomasi olevansa tilavassa, pyöreässä huoneessa, jonka kiviseinissä ympäri koko huoneen oli ikkunoita säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan. Hän makasi silkki- ja turkisvaipoista kasatulla vuoteella, ja polvillaan hänen vieressään oli nuori nainen kumartuneena hänen puoleensa, tiputtaen jotakin virkistävää nestettä hänen paahtuneiden huuliensa väliin. Heliumin Tara nousi kyynärpäänsä varaan ja silmäili ympärilleen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä tajunnan palattua hän ei muistanut useiden viime viikkojen tapahtumia. Hän luuli heränneensä sotavaltiaan palatsissa Heliumissa. Hänen tarkastaessaan puoleensa kallistuneita outoja kasvoja meni hänen otsansa ryppyihin.
"Kuka olet", hän kysyi, "ja missä on Uthia?"
"Olen orjatar Lan-O." vastasi toinen. "En tunne ketään Uthia-nimistä."
Heliumin Tara nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Tällaisia karkeita kiviseiniä ei ollut hänen isänsä marmorisaleissa. "Missä olen?" tiedusti hän.
"Thurian tornissa", ilmoitti tyttö, mutta huomattuaan sitten, ettei toinen vieläkään ymmärtänyt, hän arvasi oikean asian laidan ja ehätti selittämään: "Olet vankina Manatorin kaupungin Jetan-torneissa. Tornien dwar A-Kor toi sinut tänne; olit heikko ja pyörtynyt; hän lähetti minut luoksesi ja käski minun tuoda ruokaa ja juomaa, sillä A-Korilla on hyvä sydän."
"Nyt muistan", saneli Tara hitaasti. "Muistan; mutta missä on Turan, soturini? Puhuivatko he hänestä?"
"En kuullut mainittavan ketään muuta", vastasi Lan-O. "Vain sinut tuotiin torneihin. Voit pitää itseäsi onnellisena, sillä Manatorissa ei ole ylevämpää miestä kuin A-Kor. Hänet tekee sellaiseksi hänen äitinsä veri. Hän oli Gatholista saatu orjatar."
"Gatholista!" huudahti Heliumin Tara. "Onko Gathol lähellä Manatoria?"
"Ei se ole lähellä, mutta se on läheisin maa", selitti Lan-O. "Se sijaitsee noin kahdenkolmatta asteen 1 päässä idässä päin." [Suunnilleen tuhatkolmesataakymmenen kilometriä.]
"Gathol!" jupisi Tara. "Kaukainen Gathol!"
"Mutta ethän sinä ole Gatholista", huomautti orjatyttö: "Hihnoituksesi ei ole gatholilainen."
"Olen Heliumista", vastasi Tara.
"On pitkä matka Heliumista Gatholiin", virkkoi orjatar, "mutta me gatholilaiset olemme opiskellessamme saaneet paljon tietoja Heliumin suuruudesta, joten se ei tunnu meistä niin kovin kaukaiselta."
"Oletko sinäkin Gatholista?" kysyi Tara.
"Meistä Manatorissa olevista orjista ovat monet Gatholista", selitti tyttö. "Manatorilaiset käyvät orjia hankkimassa useimmiten Gatholista, likimmästä maasta. Kolmen tai seitsemän vuoden pituisten väliaikojen jälkeen he suurilukuisina menevät väijymään Gatholiin vievillä teillä ja vangitsevat siten kokonaisia karavaaneja jättämättä ketään viemään varoittavaa sanomaa toisten kohtalosta. Eikä Manatorista pääse kukaan koskaan karkaamaan saattaakseen meistä tiedon jedillemme Gahanille."
Heliumin Tara söi hitaasti ja äänettömänä. Tytön sanat olivat herättäneet hänen mielessään muistoja hänen viimeisistä, isänsä palatsissa viettämistään tunneista ja suuresta keskipäivä-juhlasta, jossa hän oli kohdannut Gatholin Gahanin. Nytkin hän punehtui ajatellessaan jedin rohkeata puhetta.
Hän oli vielä aatoksissaan, kun ovi avautui ja aukkoon ilmestyi varteva soturi — pitkä miehenkoljo, jolla oli paksut huulet ja ilkeät, virnuilevat kasvot. Orjatyttö ponnahti pystyyn hänen eteensä.
"Mitäs tämä merkitsee, E-Med?" hän kivahti. "Eikö A-Kor kieltänyt häiritsemästä tätä naista?"
"A-Kor, tosiaankin!" Mies irvisti. "A-Korin tahto on tehotonJetan-torneissa kuten kaikkialla muuallakin, sillä hän viruu nytO-Tarin vankiholveissa, ja E-Med on tornien dwar."
Heliumin Tara näki, että orjattaren kasvot kalpenivat ja hänen silmiinsä tuli kauhun ilme.
Ghek tekee tepposia
Sillä aikaa kun Heliumin Taraa vietiin Jetan-torneihin, saatettiin Ghek palatsin alla oleviin vankiholveihin ja teljettiin himmeästi valaistuun kammioon. Siellä oli maapermannolla seinävieressä penkki ja pöytä ja seinässä useita renkaita, joista riippui lyhyitä kahleita. Seinien juurella oli maapermannossa useita reikiä. Monista näkemistään seikoista kiinnittivät yksin nämä Ghekin mieltä. Hän istahti penkille odottamaan äänettömänä. Pian sammutettiin valot. Jos Ghek olisi osannut, niin hän olisi silloin hymyillyt, sillä hän näki pimeässä yhtä hyvin kuin valossakin — ehkä paremminkin. Hän tarkkaili lattiassa olevia tummia aukkoja ja vartosi. Äkkiä hän huomasi muutoksen häntä ympäröivässä ilmassa — siihen sekaantui outoa, painostavaa tuoksua, ja taaskin olisi Ghek hymyillyt, jos olisi osannut.
Täyttäkööt vain kammion ilman asemasta kuolettavimmilla höyryillään! Se olisi samantekevää Ghekille, jolla ei ollut keuhkoja ja joka senvuoksi ei tarvinnut ilmaa. Rykorin laita saattaisi olla toinen. Jollei se saisi ilmaa, se kuolisi; mutta jos kaasua tulisi vain niin paljon, että se riittäisi huumaamaan tavallisen kuolevaisen, ei se vaikuttaisi mitään rykoriin, jota ei haitannut tietoinen järki. Niin kauan kun veressä ei olisi hiilihappoa riittävää määrää keskeyttämään sydämen toimintaa, ei rykorilla olisi siitä muuta vahinkoa kuin elinvoimien vähentyminen; edelleenkin se tottelisi kaldanen aivojen käskyjä.
Ghek sijoitti rykorin istumaan selin seinää vasten, jotta se pysyisi paikallaan ilman hänen aivojensa ohjaustakin. Sitten hän irtautui sen selkäytimestä, mutta jäi edelleenkin sen hartioille, odottaen ja tarkkaillen, sillä kaldanen uteliaisuus oli virinnyt. Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, kun valot jälleen sytytettiin, yksi lukituista ovista avattiin, ja sisälle astui puolikymmentä soturia. He lähestyivät häntä reippaasti ja toimivat vikkelästi. Ensin he riistivät häneltä kaikki aseet, napsauttivat sitten kahleen rykorin toisen nilkan ympärille ja kiinnittivät sen seinästä riippuvan ketjun päähän. Senjälkeen he vetivät pitkän pöydän uuteen asentoon ja naulasivat sen kiinni lattiaan, niin että suoraan vangin edessä tuli olemaan sen toinen pää keskikohdan asemasta. Pöydälle he panivat hänen eteensä ruokaa ja vettä ja toiseen päähän kahleen avaimen. Aukaistuaan vielä kaikki ovet selälleen he poistuivat.
Tultuaan jälleen tajuihinsa tunsi Turan, panthan, pistävää kipua kyynärvarressaan. Kaasun vaikutus haihtui yhtä nopeasti kuin se oli lamauttanutkin hänet, ja kun hän avasi silmänsä, olivat hänen kaikki aistinsa täysin valppaat. Valot paloivat taaskin, ja niiden hohteessa mies eroitti marsilaisen jättiläisrotan, joka kyyrötti pöydällä, jyrsien hänen käsivarttaan. Hän kiskaisi kätensä pois ja hapuili lyhyttä miekkaansa, kun taas rotta yritti muristen tarttua hänen käsivarteensa uudelleen. Vasta silloin Turan havaitsi, että häneltä oli anastettu aseet, pitkä ja lyhyt miekka sekä tikari ja pistooli. Rotta karkasi sitten hänen kimppuunsa; hän iski sen kädellään syrjään ja peräytyi, etsien jotakin esinettä antaakseen tehokkaamman huitaisun. Taaskin rotta hyökkäsi, ja kun Taran astahti nopeasti taaksepäin välttääkseen uhkaavia hampaita, tuntui jokin äkkiä nykäisevän hänen oikeata nilkkaansa ja kun hän saadakseen takaisin tasapainonsa siirsi vasenta jalkaansa taaksepäin, osui hänen kantapäänsä kireään ketjuun, ja hän kellahti raskaasti selälleen, juuri kun rotta syöksähti hänen rintaansa vasten, pyrkien kiinni hänen kurkkuunsa.
Marsilainen rotta on raju ja inhoittava otus. Se on monijalkainen ja karvaton; sen nahka on jokseenkin yhtä epämiellyttävän näköinen kuin vastasyntyneen hiiren. Koko ja paino ovat suunnilleen samat kuin ison airedalelaisen terrierin. Silmät ovat pienet, lähellä toisiaan ja melkein piilossa syvissä, lihareunaisissa kuopissaan. Mutta sen hirvittävin ja inhoittavin piirre on sen leukapielet, joiden koko luusto pistää esille lihasta useita sentimetrejä, niin että näkyy viisi terävää, lapiomaista hammasta yläleuassa ja sama määrä samanlaisia aseita alaleuassa. Kokonaisvaikutuksena on: mädäntyvät kasvot, joista on tippunut pois paljon lihaa.
Tällainen otus hypähti panthanin rintaa vasten repiäkseen rikki hänen kurkkunsa. Kahdesti Turan sysäsi sen luotaan koettaessaan nousta jälleen pystyyn, mutta molemmilla kerroilla se palasi uudistamaan hyökkäyksensä entistä hurjemmin. Sen ainoat aseet ovat hampaat, sillä sen leveiden latuskaisten jalkojen kynnet ovat tylsät. Esiinpistävillä leuoillaan se kaivertaa sokkeloiset käytävänsä, työntäen mullan taakseen leveillä jaloillaan. Turanin ei siis tarvinnut muuta kuin pitää sitä irti ruumiistaan, ja se hänelle onnistui, kunnes hän sattumalta sai tarratuksi eläimen kurkkuun. Senjälkeen oli kaikki vain muutamien silmänräpäysten asia. Vihdoin hän nousi ja sinkosi elottoman raadon luotaan inhon puistattaessa häntä. Nyt hän alkoi hätäisesti tarkastaa niitä uusia oloja, joihin hän oli joutunut, sitten kun hänet oli teljetty vankikoppiin. Hän arvasi suunnilleen, mitä oli tapahtunut. Hänet oli huumattu ja häneltä oli riistetty aseet, ja pystyyn noustuaan hän näki, että hänen toinen nilkkansa oli kahlehdittu seinään. Hän katseli ympärilleen. Kaikki ovet olivat selkosen selällään! Vangitsijat tahtoivat tehdä hänelle vankeuden sitäkin raskaammaksi, jättämällä hänen silmiensä eteen alati houkuttelevat, saavuttamattomaan vapauteen vievät, avoimet käytävät. Pöydän päässä oli ruokaa ja juomaa hänen ulottuvillaan. Niihin hän ainakin pääsi käsiksi, ja kun hän näki ne, tuntui hänen nälkiintynyt vatsansa huutavan ravintoa melkein ääneen. Vaivoin hän jaksoi hillitä itseään niin paljon, että söi ja joi kohtuullisesti.
Hänen pureksiessaan ruokaa hänen katseensa harhaili ympäri kammion, kiintyen äkkiä pöydän toisessa päässä olevaan esineeseen. Se oli avain. Hän nosti kahlehdittua jalkaansa ja tarkasti lukkoa. Siitä ei voinut olla epäilystäkään! Tuolla pöydällä hänen edessään oleva avain sopi juuri tähän lukkoon. Huolimaton soturi oli laskenut sen siihen ja unohtanut sen poistuessaan. Toivo virisi jälleen voimakkaana Gatholin Gahanin, Turan-panthanin rinnassa. Hän vilkuili salaapäin avoimiin oviin. Ei ketään ollut näkyvissä. Oi, jospa hän vain pääsisi vapauteen! Jollakin tavoin hän sitten kyllä selviytyisi tästä vihatusta kaupungista takaisinhänenluokseen; eikä hän enää koskaan jättäisi häntä yksin, ennen kuin olisi saanut hänet turvaan tahi itse kuollut.
Hän nousi ja siirtyi varovasti pöydän toista päätä kohti, jossa viekoitteleva avain oli. Nilkan kahle esti hänen ensimmäisen askeleensa, mutta hän ojentautui pöydälle täyteen mittaansa, kurottaen kiihkeästi tavoittamaan palkkiota. Hänen sormensa miltei ylettyivät siihen — vielä vähän, ja se olisi hänen kädessään. Hän venytti itseään, pinnistäen voimiaan, mutta avain oli sittenkin parahiksi hänen saavuttamattomissaan. Hän heittäytyi eteenpäin, niin että rautainen kahle painui syvälle hänen ihoonsa, mutta kaikki oli turhaa. Sitten hän istuutui jälleen penkille ja jäi tuijottamaan avoimiin oviin ja avaimeen, oivaltaen nyt, että ne olivat osia hyvin harkitussa ja suunnitellussa rääkkäyssuunnitelmassa, jonka siveellisiä tarmoa jäytävää tehoa ei suinkaan vähentänyt se, ettei siihen sisältynyt ruumiillisia tuskia.
Vain hetkiseksi mies antautui hyödyttömän harmittelun ja tuskailun valtaan. Sitten hän reipastautui, hänen otsansa kirkastui, ja hän kävi jälleen käsiksi keskeneräiseen ateriaansa. Ainakaan he eivät saisi sitä tyydytystä, että tietäisivät, kuinka kipeästi he olivat häneen osuneet. Hänen syödessään välähti hänen mieleensä, että hän vetämällä pöytää pitkin lattiaa saisi avaimen ulottuviinsa. Mutta yrittäessään tehdä niin hän huomasi, että pöytä oli vankasti naulattu lattiaan hänen ollessaan tajuttomana. Taaskin Gahan hymyili, kohautti olkapäitään ja kävi jälleen syömään.
Soturien poistuttua Ghekin vankikopista ryömi kaldane rykorin olkapäiltä pöydälle. Juotuaan hiukan vettä hän ohjasi rykorin kädet vesiastiaan ja ruokaan, ja aivoton olento kävi ahnaasti niiden kimppuun. Sillä välin Ghek hämähäkkimäiseen tapaansa meni pöydän toiseen päähän, jossa kahleen avain oli. Tartuttuaan siihen toisilla saksillaan hän hypähti lattialle ja riensi nopeasti seinänrajassa olevalle aukolle, johon hän katosi. Kauan aikaa olivat hänen aivonsa miettineet, mitä ne reiät olivat. Ne viehättivät hänen kaldanemakuaan ja osoittivat sitäpaitsi, mihin hän voisi kätkeä avaimen ja mistä löytäisi sitä ainoata ruokaa, jota kaldane söi halukkaasti — lihaa ja verta.
Ghek ei ollut koko elinaikanaan nähnyt ulsiota, koska tämä iso marsilainen rotta oli kauan sitten kuollut sukupuuttoon Bantoomista, sillä kaldanet olivat pitäneet paljon sen lihasta ja verestä. Mutta Ghek oli melkein sumentumattomina perinyt kaikkien esi-isiensä kaikki muistot ja tiesi senvuoksi, että näissä rei'issä asusti ulsioita ja että ulsiot olivat hyvänmakuisia. Hän tiesi myöskin, minkänäköinen ulsio oli, ja tunsi sen tavat, vaikka hän ei ollut milloinkaan nähnyt sitä eikä kuvaa siitä. Samoin kuin me jalostamme eläimiä ruumiillisten ominaisuuksien kehittämiseksi, jalostavat kaldanet omaa rotuaan kehittääkseen henkisiä ominaisuuksia kuten muistia, ja niinpä he ovatkin kohottaneet meidän vaistoksi nimittämämme sielunkyvyn tietoisen ajattelun piiriin, joten sitä voi muisti hallita ja käyttää hyödyksi. Epäilemättä piilee meidänkin alitajunnassamme paljon esivanhempiemme saamia vaikutteita ja kokemuksia. Ne saattavat pujahtaa tietoisuuteemme vain unina tahi epämääräisinä, hämärinä tunnelmina, että olemme jo aikaisemmin eläneet jonkun ohimenevän vaiheen nykyistä olemassaoloamme. Oi, jospa kykenisimmekin muistamaan ne! Silloin avautuisi silmiemme eteen ennen meitä vierineiden, unholaan vaipuneiden aikojen, ihmismuistista hävinnyt historia. Saattaisimmepa käyskennellä Jumalan seurassa hänen tähtitarhassaan niinä aikoina, jolloin ihminen oli vasta puhkeavana ajatuksena Hänen mielessään.
Laskeuduttuaan reiän jyrkästi kaltevaa pohjaa myöten noin kolme metriä Ghek saapui huolitellusti valmistettuun ja hauskaan käytäväverkkoon. Kaldane oli riemuissaan. Tämäpä vasta oli elämää! Hän liikkui ripeästi ja pelottomasti ja meni yhtä suoraan päämääräänsä kohti kuin ihminen menee oman kotinsa keittiöön. Hänen päämääränään oli syvällä maan sisässä oleva, ison ammeen kokoinen pallomainen onkalo. Revityistä silkki- ja turkistilkuista kyhätyssä pesässä oli siellä kuusi pientä ulsion poikasta.
Emän palatessa oli siellä vain viisi poikasta ja iso, hämähäkkimäinen olento, jonka kimppuun se heti kävi; mutta siihen tartuttiin voimakkailla saksilla, jotka pitivät sitä niin, ettei se voinut hievahtaakaan. Hitaasti ne kiskoivat emän kurkun kammottavalle suulle, ja lyhyen hetkisen kuluttua ulsio oli kuollut.
Ghek olisi voinut viipyä pesässä pitkän aikaa, koska siellä oli runsaasti ruokaa moneksi päiväksi, mutta hän ei tehnyt niin. Sensijaan hän tutki käytäviä. Hän seurasi niitä useihin Manatorin kammion maanalaisiin käytäviin ja taaskin ylöspäin seinien sisällä maanpinnan yläpuolella oleviin kammioihin. Hän löysi useita älykkäästi keksittyjä satimia, myrkytettyä ravintoa ja muita merkkejä alituisesta sodasta, jota Manatorin asukkaat kävivät näitä heidän kotiensa ja julkisten rakennusten alla majailevia, inhoittavia otuksia vastaan.
Tutkimusmatkallaan hän ei saanut selville ainoastaan sitä, kuinka tavattoman laaja, nähtävästi kaupungin kaikkiin osiin ulottuva käytäväverkko oli, vaan myöskin sen, että suurin osa siitä oli hyvin vanha. Oli täytynyt poistaa maata monia tonneja, ja kauan aikaa hän ihmetteli, mihin se oli viety, kunnes hän seuratessaan erästä laajaa ja pitkää tunnelia alaspäin kuuli edeltään maanalaisen putouksen ukkosentapaista jymyä ja saapui pian ison, epäilemättä Marsin toisessa ääressä sijaitsevaan, maanalaiseen Omeanjärveen vierivän virran partaalle. Tähän vuolaaseen viemäriin olivat lukemattomat ulsiopolvet tyhjentäneet vähäiset multakantamuksensa kaivaessaan ääretöntä sokkeloaan.
Ghek vitkasteli joella vain hetkisen, sillä hänen näennäisesti päämäärättömällä vaelluksellaan oli varma tarkoitus, johon hän pyrki tarmokkaasti ja noudattaen yksinkertaista suunnitelmaa. Hän noudatti vain sellaisia käytäviä, jotka näyttivät päättyvän vankiholveihin tahi muihin kaupungin asukkaiden kammioihin; niitä hän tarkasti, pysytellen tavallisesti itse piilossa käytävien suulla, ja otti selville, ettei hänen etsimänsä ollut siellä. Hän liikkui nopeasti hämähäkinjaloillaan ja taivalsi melkoisia matkoja lyhyessä ajassa.
Kun hänen etsinnällään ei ollut heti tuloksia, päätti hän palata vankiholviin, jossa hänen rykorinsa virui kahlehdittuna, huolehtiakseen sen tarpeista. Lähestyessään holviin vievän käytävän loppupäätä hän hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi aukon suulle silmäilläkseen kammioon, ennen kuin menisi sinne.. Hänen tähyillessään ilmestyi hänen vastassaan olevalle ovelle äkkiä soturi. Rykor oli pitkänään pöydällä, ja sen kädet hapuilivat sokeasti lisää muonaa. Ghek näki soturin seisahtuvan ällistyneenä tuijottamaan rykoriin; miehen silmät menivät levälleen, ja hänen pronssinväriset poskensa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Hän astahti taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvojaan. Vain hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin pelon lamauttamana; sitten hän päästi tukahdutetun kiljaisun ja kääntyi pakoon. Oli taaskin vahinko, ettei Ghek, kaldane, osannut hymyillä.