Magneettivipu
Vartiosotilaat eivät välittäneet vähääkään vangeistaan, sillä punaiset miehet eivät päässeet yhtä askelta kauemmaksi jykevistä renkaista, joihin heidät oli kiinnitetty, vaikkakin he kaikki olivat tarttuneet aseeseen, jota kukin parhaillaan oli minun saapuessani käsitellyt, ja olivat valmiina liittymään minuun, jos vain voisivat.
Keltaiset sotilaat ahdistivat kaikki minua, mutta pian he saivat huomata, ettei heitä kolmisinkaan ollut suinkaan liikaa puolustamaan asevarastoa John Carteria vastaan. Jospa oma kelpo säiläni olisi ollut silloin kädessäni! Mutta näinkin ollen annoin kunnostani tyydyttävän näytteen keltaisten miesten oudolla aseella.
Aluksi minulla oli täysi työ torjuessani heidän tuhoisia koukkumiekkojaan. Mutta minuutin, parin kuluttua sain temmatuksi seinävierellä olevalta telineeltä toisen suoran miekan, jolla väistelin vastustajieni koukkuja eivätkä aseeni sitten enää olleet niin paljoa heikommat kuin heidän.
Kun kaikki kolme kävivät yhdessä kimppuuni, sain kiittää vain onnellista sattumaa siitä, etten sortunut hyvin nopeasti surman suuhun. Minun oli pakko peräytyä seinää vasten, ja sitten tähtäsi yksi keltaihoisista koukullaan tuhoisan otteen kupeeseeni. Mutta kun astahdin sivulle ja kohotin käteni, niin hänen aseensa vain hipaisi kylkeäni ja sattui takanani olevaan telineeseen, johon se sotkeutui.
Ennenkuin hän ennätti irroittaa säiläänsä, lävistin hänet. Sitten turvauduin samaan taktiikkaan, joka on tiukassa paikassa pelastanut minut satoja kertoja, hyökkäsin jäljellä olevien vastustajieni kimppuun ja pakotin heidät peräytymään jaellen iskuja ja pistoja satamalla ja antaen säiläni kieppua heidän miekkojensa ympäri, kunnes heidät valtasi kuolemanpelko.
Sitten alkoi heistä toinen huutaa apua, mutta se oli liian myöhäistä heidän pelastumisekseen.
Nyt voin käsitellä heitä mieleni mukaan ja ahdistin heitä puolelta ja toiselta, kunnes he olivat haluamassani kohdassa — kahlehdittujen orjien miekkojen ulottuvissa. Pian viruivat molemmat kuolleina lattialla. Mutta heidän huutonsa eivät olleet menneet aivan hukkaan, sillä nyt kuului vastaushuhuilua, juoksevien miesten askelten töminää, varustusten kalahtelua ja upseerien komennuksia.
"Ovi! Nopeasti, John Carter, telkeä ovi!" kiljaisi Tardos Mors.
Näimme vartiosotilaita jo kiitävän ovesta näkyvän pihan poikki.
Muutamissa sekunneissa he olisivat tornissa. Yhdellä harppauksella olin vankalla ovella ja paiskasin sen kumahtaen kiinni.
"Salpa!" kajahdutti Tardos Mors.
Koetin laskea jykevää tankoa paikoilleen, mutta ponnistelin turhaan.
"Nosta sitä vähän, niin että haka pääsee irti!" huusi eräs toinen punainen vanki.
Kuulin keltaisten sotilaiden juoksevan kiveyksellä aivan lähellä ovea. Kohotin salpaa ja työnsin sen kiinni samalla hetkellä, jolloin ensimmäinen vartiosotilas heittäytyi ulkopuolelta sen paksuja lankkuja vasten.
Ovi kesti — olin ennättänyt ajoissa, mutta en sekuntiakaan liian aikaisin.
Nyt riensin auttamaan vankeja. Ensin kysyin Tardos Morsilta, missä heidän kahleittensa avaimet olivat. "Ne ovat vartioston upseerin hallussa", vastasi Heliumin jeddak, "ja hän on oven ulkopuolella pyrkimässä sisään. Sinun on murrettava kahleet."
Useimmat vangit hakkasivat jo kahleitaan miekoilla. Keltaiset sotilaat paukuttivat ovea keihäillä ja kirveillä. Kävin käsiksi Tardos Morsin kahleihin. Painoin säiläni terän kerran toisensa jälkeen syvälle metalliin, mutta yhä kiukkuisemmin sateli myöskin iskuja oveen. Vihdoin katkesi rengas ja Tardos Mors oli seuraavalla hetkellä vapaa, vaikkakin kahletta laahautui vielä muutamien sentimetrien pituudelta hänen nilkastaan.
Ovesta sinkoutui sälö huoneeseen osoittaen, että vihollisemme olivat murtautumaisillaan kimppuumme.
Vankat lankut vavahtelivat ja notkuivat vimmastuneiden keltaihoisten raivoisista ponnistuksista.
Ovelle satavat iskut ja kahleitaan katkovien punaisten miesten hakkaaminen täytti huoneen huumaavalla melulla. Heti vapauduttuaan Tardos Mors ryhtyi auttamaan erästä toista punaista vankia, ja minä kiiruhdin vapauttamaan Mors Kajakia.
Meidän oli toimittava ripeästi, jos mielimme saada kaikki kahleet poikki, ennenkuin ovi antaisi perään. Jo pudota räiskähti yksi lankku sisälle, ja Mors Kajak syöksyi aukolle puolustamaan sitä, kunnes me saisimme muiden vankien kahleet rikotuiksi.
Seiniltä sieppaamillaan heittokeihäillä hän teki tuhoisaa jälkeä etumaisten okarilaisten riveissä, samalla kun me ponnistelimme elotonta metallia vastaan, joka erotti toverimme vapaudesta.
Vihdoin, kun vangeista kaikki muut paitsi yksi oli saatu irti, ovi kovasti rysähtäen murtui kiireesti kyhätyn muurinsärkijän sysäyksestä, ja keltaihoinen lauma tulvahti kimppuumme.
"Ylähuoneisiin!" kiljaisi vielä kahleissa oleva punainen mies."Ylähuoneisiin! Siellä voitte puolustaa tornia koko Kadabraa vastaan.Älkää minun tähteni vitkastelko! En toivo mitään parempaa kuin kuollapalvellessani Tardos Morsia ja Heliumin prinssiä."
Mutta mieluummin olisin pannut alttiiksi kaikkien hengen kuin jättänyt yhtäkään punaista miestä pulaan, eritoten tällaista leijonasydämistä sankaria, joka rukoili meitä lähtemään ja hylkäämään hänet.
"Katkaiskaa hänen kahleensa!" huusin kahdelle punaiselle. "Sillä aikaa me muut pidätämme vihollisia."
Meitä oli nyt kymmenen ottelemaan okarilaista vartiostoa vastaan, ja voinpa taata, ettei vanha vahtitorni, jonka jylhien muurien sisällä taistelimme, ole koskaan nähnyt tuimempaa taistelua.
Keltaisten sotilaiden ensimmäinen hyökkäysaalto murtui kymmenen heliumilaisen sotilasveteraanin säihkyviin säiliin. Tusina okarilaisia virui oviaukolla, mutta tämän kaamean esteen yli syöksyi huoneeseen parikymmentä uutta keltaista kajahduttaen kumean ja pelottavan sotahuutonsa.
Verisen vallituksen äärellä olimme kylki kyljessä heitä vastaanottamassa survoen miekoillamme, kun tila oli liian ahdas sivalluksien antamiseen, ja antaen piston, milloin vain vihollinen oli käsivartemme ulottuvissa. Ja okarilaisten hurjan huudon seasta kohosivat mainehikkaat sanat: "Heliumin puolesta! Heliumin puolesta!" Lukemattomien miespolvien aikana ne ovat kannustaneet urhoollisista urhoollisimpia niihin loistaviin tekoihin, joiden johdosta Heliumin sankarien maine on levinnyt ympäri koko Barsoomin.
Pian olivat viimeisenkin punaisen vangin kahleet poikki, ja kolmentoista miehen voimalla torjuimme Salensus Ollin sotilaiden uudistuneet hyökkäykset. Melkein jokaisesta meistä vuoti verta paristakymmenestä haavasta, mutta ainoatakaan ei ollut kaatunut.
Näimme vartiosotilaita rientävän pihalle sadoittain, ja alakäytävästä, jota myöten olin tullut asehuoneeseen, kuului metallivarustusten kalinaa ja miesten huutoja.
Hetkisen kuluttua olisimme kahden tulen välissä emmekä taistelukunnostamme huolimatta voisi toivoakaan pitävämme puoliamme niin rusentavaa ylivoimaa vastaan, kun pienen joukkomme olisi torjuttava vihollisia kahdelta puolen.
"Ylähuoneisiin!" komensi Tardos Mors, ja seuraavalla hetkellä kiiruhdimme ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.
Siinä ottelimme taaskin verisesti keltaisten miesten kanssa, jotka syöksyivät asehuoneeseen, kun me peräydyimme ovelta. Siellä kaatui meistä ensimmäinen, uljas toveri, jonka menetys oli meille ankara isku. Mutta vihdoin olivat kaikki muut paitsi minä vetäytyneet kiertoportaille. Minä jäin torjumaan okarilaisia, kunnes toiset olisivat turvassa ylhäällä.
Portaiden ahtaalla suulla voi kimppuuni hyökätä vain yksi mies kerrallaan, joten minun ei ollut kovinkaan vaikeata pidättää koko joukkoa sitä vähäistä aikaa, joka tarvittiin. Sitten aloin itsekin hitaasti vetäytyä kiertoportaita ylöspäin.
Vartiosotilaat ahdistivat minua tuimasti koko ajan noustessamme tornin huipulle vieviä pitkiä portaita. Kun yksi kaatui saatuaan iskun säilästäni, kiipesi heti toinen ruumiin yli hänen tilalleen. Jaellen siten surmaa melkein joka askelella pääsin vihdoin Kadabran tilavaan lasiseinäiseen vahtitorniin.
Siellä olivat toverini yhtenä miehenä valmiit käymään tilalleni, ja levähtääkseni hetkisen astuin syrjään heidän torjuessaan vihollisia.
Korkealta paikaltamme meillä oli penikulmia laaja näköala joka suuntaan. Etelässä päin ulottui rosoinen, jääpeittoinen aavikko valtavan muurin reunaan saakka. Idästä ja lännestä ja hämärästi myöskin pohjoisesta erotin okarilaisten muita kaupunkeja, ja etualalla, aivan Kadabran muurien kupeella, kohosi kaamean turvatornin synkkä huippu.
Sitten loin katseeni Kadabran kaduille, joilta alkoi äkkiä kuulua melua. Näin, että siellä raivosi taistelu ja että kaupungin muurien ulkopuolella marssi suuria sotilasosastoja läheistä porttia kohti.
Painauduin kiihkeästi tähystyspaikkani lasiseinää vasten, tuskin uskaltaen uskoa omia silmiäni. Mutta vihdoin oli minun mahdotonta epäillä ja päästäen riemuhuudon, joka kuului oudolta huoneen ovella taistelevien miesten sadatusten ja valitusten keskellä, kutsuin Tardos Morsia luokseni.
Hänen tultuaan vierelleni osoitin Kadabran katuja ja lähestyviä sotilasosastoja, joiden yläpuolella Heliumin värit liehuivat uljaasti napaseudun ilmassa.
Hetkistä myöhemmin oli jokainen vartiotornissa oleva punainen mies nähnyt tämän innostavan näyn, ja he kohottivat niin voimakkaan riemuisan, kiitollisen kiljunnan, ettei sellainen varmasti ole ennen koskaan vapisuttanut tämän ikivanhan tornin seiniä.
Mutta meidän oli yhä jatkettava taistelua, sillä vaikkakin sotajoukkomme oli saapunut Kadabraan, niin kaupunki ei suinkaan ollut vielä antautunut eikä palatsia vastaan oltu tehty edes ainoatakaan hyökkäystä. Vuorotellen puolustimme portaiden yläpäätä toisten riemuiten katsellessa, kuinka urheat maanmiehemme taistelivat alhaalla.
Nyt he hyökkäävät palatsin porttia vastaan! Jykevillä muurinmurtajilla he iskevät sen vankkoja lankkuja. Nyt heidän on pakko peräytyä muurin harjalta lähetetyn murhaavan keihässateen tieltä!
Uudelleen he syöksyvät porttia kohti, mutta syrjäkadulta hyökkää voimakas okarilaisosasto ja murskaa heidän eturivinsä. Heliumin miehet kaatuvat taistellessaan ylivoimaa vastaan.
Palatsin portti lennähtää auki, ja osasto jeddakin henkivartiostoa, Okarin armeijan parhaistosta valittuja miehiä, rientää tuhoamaan heliumilaisten murtuneita rivejä. Hetkisen näyttää tappio varmalta, mutta sitten kiintyy katseeni uljaaseen mieheen, joka ratsastaa valtavan kookkaalla thoatilla — ei punaisen kansan pienellä thoatilla, vaan sen jättiläiskokoisella, kuivuneiden merien pohjilla asustavalla serkulla.
Sotilas raivaa itselleen tien eturiveihin, ja Heliumin hajalleen joutuneet sotilaat järjestyvät uudelleen hänen takanaan. Kun hän kohottaa päätään sinkauttaakseen uhmaavan sanan palatsin muureilla oleville miehille, näen hänen kasvonsa, ja rintani paisuu ylpeydestä ja riemusta, kun punaiset sotilaat kiiruhtavat johtajansa rinnalle ja valtaavat takaisin juuri menettämänsä asemat. Kookkaalla thoatilla ratsastava mies on poikani, Heliumin Carthoris.
Hänen rinnallaan tappelee iso marsilainen sotakoira, eikä tarvinnut vilkaista toista kertaa tietääkseni, että se oli Woola — uskollinen Woolani, joka oli suorittanut vaikean tehtävänsä ja tuonut tänne apuvoimat juuri parhaaseen aikaan.
Parhaaseen aikaan?
Kukapa olisi vielä voinut sanoa, etteivät ne olleet joutuneet liian myöhään meitä pelastamaan! Mutta kostamaan ne varmasti ehtivät! Ja kuinka ankarasti tuo voittamaton armeija rankaisisikaan vihattuja okarilaisia! Huokasin ajatellessani, etten kenties olisi elossa sitä näkemässä.
Käännyin jälleen katsomaan. Punaiset joukot eivät olleet vielä päässeet palatsin ulkomuurille, mutta ne taistelivat rohkeasti Okarin parhaita sotilaita vastaan, jotka uljaasti puolustivat jokaista tuumaa tiestä.
Huomioni kiintyi uusiin, kaupungin muurin ulkopuolelle ilmestyneihin tulokkaihin — suureen ryhmään ratsastajia, jotka olivat verrattomasti kookkaampia kuin punaiset miehet. Ne olivat Heliumin isoja vihreitä liittolaisia, kaukaisen etelän kuivuneiden merenpohjien hurjia asukkaita.
Jylhän äänettömyyden vallitessa he kiitivät porttia kohti, eikä kauhua herättävien ratsujen pehmeistä kavioista kuulunut vähääkään kapsetta. He syöksyivät tuhoon tuomittuun kaupunkiin, ja kun he kaarsivat jeddakien jeddakin palatsin edustalla olevalle avaralle aukiolle, näin heidän etunenässään ratsastavan kookasvartaloisen johtajan — Tharkin jeddakin Tars Tarkasin.
Toiveeni niin ollen täyttyisi, sillä saisin vielä kerran nähdä vanhan ystäväni taistelevan. Ja myöskin minä taistelisin, vaikkakaan en olka olassa hänen kanssaan, saman asian puolesta täällä Okarin korkeassa tornissa.
Eivätkä vihollisemme näyttäneet herkeävän itsepintaisesti hyökkäämästä, sillä heitä tuli yhä, vaikka huoneeseemme tuova tie oli usein tukossa heidän kaatuneittensa ruumiista. Silloin tällöin he pysähtyivät siksi aikaa, että ehtivät raahata pois tielleen kasaantuneet ruumiit, ja sitten taas riensi uusia sotilaita ylöspäin maistamaan kuoleman pikarista.
Olin parhaillaan vuorostani puolustamassa turvapaikkamme ovea, kun Mors Kajakilta, joka oli tarkkaillut kadulla riehuvaa taistelua, äkkiä pääsi kiihkeä huudahdus. Hänen äänessään oli huolestunut sointu, minkä vuoksi kiiruhdin hänen luokseen heti, kun sain luovutetuksi paikkani toiselle. Hän osoitti lumi- ja jääaavikon ylitse eteläistä taivaanrantaa.
"Voi!" hän valitti. "Miksi pitää minun nähdä julman kohtalon pettävän heidät kykenemättä varoittamaan tai auttamaan heitä! Mutta nyt olisikin jo myöhäistä!" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja oivalsin hänen levottomuutensa syyn. Valtava lentolaivue lähestyi Kadabraa jäämuurilta päin. Se saapui yhä lähemmäksi ja vauhti kävi yhä nopeammaksi.
"Kamala torni, jota keltaiset nimittävät Pohjolan Vartijaksi, vetää laivoja puoleensa", virkkoi Mors Kajak murheellisesti, "samoin kuin se veti Tardos Morsin suuren laivaston. Katsos tuonne! Siellä ovat kaikki aluksemme särkyneinä hylkyinä hirvittävän kaameana todistuksena kauhistuttavasta, tuhoavasta voimasta, jota ei mikään voi vastustaa."
Myöskin minä näin. Mutta näin muutakin, mitä Mors Kajak ei nähnyt. Sieluni silmiin kuvastui maanalainen kammio, jonka seinillä oli kummallisia koneita.
Kammion lattian keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui pieni, mulkosilmäinen vanhus laskien rahojaan. Mutta kaikkein selvimmin näin seinään kiinnitetyn ison vivun, jonka kädensijan mustaan pintaan oli upotettu pieni magneetti.
Vilkaisin uudelleen nopeasti kiitävää laivastoa. Viidessä minuutissa tuo suuri ilma-armeija olisi arvottomaksi romuksi pirstoutuneena tornin juurella kaupungin muurin vierellä, ja keltaisia laumoja rientäisi portista harvojen, hylkyläjällä tyrmistyneinä kompuroivien henkiinjääneiden lentäjien kimppuun. Sitten saapuisivat aptit. Minua puistatti sitä ajatellessani, sillä koko kaamea näky väikkyi elävästi mielessäni.
Päätökseni ja toimintani ovat aina olleet ripeitä. Liikkeellepaneva vaikutin ja teon suorittaminen näyttävät olevan minussa samanaikaisia, sillä jos sielunelämässäni tapahtuu ikävä, muodollinen järkeily, niin sen kaiken täytyy käydä alitajunnassani, jota silloin en itse huomaa. Sielutieteen kannalta alitajunnalla ei ole järkeä, joten, jos sielunelämääni tutkittaisiin perinpohjin, tulos ei suinkaan olisi minua imarteleva. Olkoon sen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa olen usein onnistunut sellaisessa tilanteessa, jossa ajattelija olisi jäänyt loppumattomasti punnitsemaan ja vertailemaan vastakkaisia järkisyitä.
Ja nyt oli nopea toiminta päättämäni teon menestymisen ensi ehto.
Puristin miekkaani lujemmin ja käskin kiertoportaiden aukolla olevan punaisen miehen väistyä syrjään.
"Tietä Heliumin prinssille!" kiljaisin, ja ennenkuin hämmästynyt keltainen sotilas, joka onnettomuudekseen sattui juuri sillä hetkellä olemaan etumaisena hyökkäysjonossa, ehätti tointua ällistyksestään, oli miekkani halkaissut hänen kallonsa, ja minä karkasin kuin raivostunut härkä hänen takanaan olevien miesten kimppuun.
"Tietä Heliumin prinssille!" huusin raivatessani itselleni uraaSalensus Ollin typertyneiden henkivartijoiden keskitse.
Sivallellen iskuja oikealle ja vasemmalle tunkeuduin kiertoportaita myöten, jotka olivat ahdettuina täyteen sotilaita. Päästyäni lähelle alapäätä luulivat alempana olevat, että kokonainen armeija oli hyökkäämässä portaita alas, ja lähtivät pakoon.
Ensimmäisessä kerroksessa oleva asevarasto oli tyhjä sinne saapuessani, sillä siellä olleet okarilaiset olivat paenneet pihalle, joten kukaan ei nähnyt minun jatkavan matkaani edelleen kiertoportaita myöten alaspäin maanalaista käytävää kohti.
Sinne päästyäni juoksin minkä käpälistä pääsin viiden tunnelin risteykselle ja sieltä edelleen pitkin vanhan saiturin vartiopaikalle vievää käytävää.
Jätin syrjään kohteliaisuudet ja syöksähdin naputtamatta huoneeseen. Vanhus istui pöydän ääressä, mutta heti minut nähtyään hän hyppäsi pystyyn ja vetäisi miekkansa esiin.
Hädin tuskin vilkaistuani häneen harppasin isolle vivulle, mutta vaikka liikuinkin nopeasti, niin jäntevän sitkeä vanhus oli siellä ennen minua.
Minulla ei ole aavistusta, kuinka se kävi, ja mahdottomalta tuntuu, että yksikään Marsissa syntynyt olento voisi liikkua läheskään niin ripeästi kuin minä Maassa kehittyneine lihaksineni.
Hän karkasi minua vastaan rajusti kuin tiikeri, ja pian oivalsin, minkä tähden Solan oli valittu tämän tärkeän toimeni hoitajaksi.
En eläissäni ole tavannut niin erinomaista ja niin ihmeellisen nopealiikkeistä miekkailijaa kuin tämä vanha luusäkki oli. Hän oli samalla kertaa senkin seitsemässä paikassa, ja ennenkuin älysinkään, kuinka vaarallinen vastustajani oli, hän oli vähällä toimittaa minut tuonelaan.
On kummallista, kuinka ihmisen jouduttua odottamattaan uusiin oloihin hänessä herää ennen aavistamattomia kykyjä, joiden avulla hän voi niistä selviytyä.
Sinä päivänä sain Salensus Ollin palatsin maanalaisessa kammiossa oppia tietämään, mitä miekkailutaito merkitsee ja minkälaisia ennätyksiä kykenin siinä saavuttamaan, kun vastustajani oli sellainen taituri kuin Solan.
Jonkun aikaa hän näytti olevan voiton puolella, mutta piilevät kykyni, joiden on täytynyt koko ikäni olla minussa uinuvina, tulivat pian näkyviin, ja taistelin niin, etten ollut uneksinutkaan ihmisolennon voivan sillä tavoin miekkailla.
Se, että tämä loistava kaksintaistelu tapahtui himmeässä kellariholvissa ilman ainoatakaan asiantuntevaa näkijää, on minusta aina tuntunut melkein koko maailmaa kohdanneelta vahingolta — ainakin barsoomilaisten näkökannalta katsoen, sillä siellä sekä yksilöt että kansat ja rodut pitävät verileikkiä kaikkein tärkeimpänä asiana.
Minä koetin otellessamme päästä käsiksi vipuun, Solan estää minua siitä, ja vaikkakin olimme vajaan metrin päässä siitä, niin ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut lyhentää välimatkaa sentimetrilläkään eikä hän liioin pakottaa minua vähääkään takaisinpäin.
Tiesin, että jos minun oli mieli kääntää se ajoissa pelastaakseni lähenevän laivaston, minun oli se tehtävä lähimpinä sekunteina, ja senvuoksi turvauduin vanhaan syöksytaktiikkaani. Mutta Solan kesti kaiken syöksyni horjumattomana kuin muuri.
Olin itse asiassa ponnistellessani vähällä syöstä itseni hänen miekkansa kärkeen. Mutta oikeus oli minun puolellani ja luulen, että se tekee toiminnan varmemmaksi kuin muutoin, jos tietäisi taistelevansa väärän ja huonon asian puolesta.
Minulta ei ainakaan puuttunut luottamusta, ja kun uudelleen tein hyökkäyksen, tällä kertaa tähdäten pistoni Solan kupeeseen, olin varma, että hänen oli pakko kääntyä torjuakseen uudelta taholta uhkaavat iskuni. Ja hän kääntyikin, joten nyt miekkailimme kyllin haluamaani päämäärää kohti — iso vipu oli oikealla puolellani käteni ulottuvissa.
Rintani paljastaminen hetkiseksikään oli pikaisen kuoleman uhittelemista, mutta minulla ei ollut muuta keinoa kuin uskaltaa se. Sillä siten kenties saisin nopeasti kiitävän apulaivaston pelastetuksi. Ja niinpä minä huolimatta uhkaavasta miekan pistosta annoin säiläni kärjellä äkkiä piston vanhalle vivulle, niin että se heilahti pois paikaltaan.
Solan hämmästyi ja säikähti niin, ettei hän täydentänyt pistoaan. Sensijaan hän pyörähti vipua kohti päästäen äänekkään parkaisun — viimeisensä, sillä ennenkuin hänen ojennettu kätensä kosketti vipua, oli miekkani kärki lävistänyt hänen sydämensä.
Ratkaisu
Mutta Solanin viimeinen äänekäs huudahdus ei ollut tehoton, sillä hetkisen kuluttua syöksähti huoneeseen kymmenkunta vartiosotilasta. Tällä välin olin kuitenkin jo ennättänyt vääntää ja rikkoa ison vivun niin, ettei sillä voitu uudelleen ohjata voimakasta virtaa valtavaan tuhoisaan magneettitorniin.
Kun vartiosotilaat äkkiä saapuivat huoneeseen, oli minun pakko koettaa piiloutua ensimmäiseen tielleni osuvaan käytävään. Se ei harmikseni sattunut olemaan sama, jonka jo ennestään tunsin, vaan eräs toinen, edellisestä vasemmalle.
Viholliseni olivat varmaankin joko kuulleet tai arvanneet, minne päin olin lähtenyt, sillä ehdittyäni vain vähän matkaa kuului takaapäin perästäni tulevia ääniä. En ollenkaan halunnut pysähtyä taistelemaan näiden miesten kanssa, sillä tällä hetkellä saisin Kadabran kaupungissa otella yllin kyllin, ja toisaalla saattaisi taistelustani olla itselleni ja asialleni paljoa enemmän hyötyä kuin tarpeettomasta surmaamisesta syvällä palatsin alla.
Mutta takaa-ajajat olivat kintereilläni, ja kun en ensinkään tuntenut tietä, niin minulle pian selvisi, että he saavuttaisivat minut, jollen onnistuisi pujahtamaan johonkin piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitseni. Senjälkeen voisin sitten joko palata samaa tietä takaisin torniin tai pääsisin mahdollisesti jollakin tavoin kaupungille.
Vipukammiosta alkaen käytävä oli kohonnut tuntuvasti, mutta se jatkui tasaisena ja valoisana mutkittelematta silmänkantamiin. Heti kun takaa-ajajani saapuisivat tälle suoralle kohdalle, näkisivät he minut selvästi ja minun olisi mahdotonta huomaamatta livahtaa käytävästä.
Jonkun matkan päässä oli käytävän kahden puolen useita ovia, ja kun ne olivat minusta kaikki samanlaisia, pujahdin sisään ensimmäisestä. Ovi avautui pieneen loistavasti kalustettuun kamariin, joka ilmeisesti oli jonkun viraston odotushuone tai palatsin vastaanottohuone.
Vastaisella seinällä oli raskaiden verhojen peittämä ovi, jonka takaa kuului puheen sorinaa. Menin heti lattian poikki, raotin verhoja ja tähystin avarampaan huoneeseen.
Siellä oli viitisenkymmentä upeasti puettua hoviylimystä käsittävä seurue, seisoen valtaistuimen edessä, jolla istui Salensus Oll. Jeddakien jeddak puhui parhaillaan.
"Määrähetki on käsissä", hän selitti juuri saapuessani, "ja vaikkakin Okarin viholliset ovat kaupungin porttien sisällä, niin mikään ei saa estää Salensus Ollin tahtoa täyttymästä. Suurista juhlamenoista on meidän pakko luopua, ettei ainoankaan miehen tarvitsisi poistua paikaltaan suojavarustuksilta, lukuun ottamatta niitä viittäkymmentä, joiden on vanhan tavan mukaan oltava todistamassa, kun Okarille nimitetään uusi kuningatar.
"— Koko toimitus suoritetaan lyhyessä tuokiossa, ja sitten palaamme taisteluun, nykyisen Heliumin prinsessan jäädessä kuningattaren torniin katselemaan entisten maanmiestensä tuhoa ja puolisonsa mahtia."
Sitten hän kääntyi erään hovimiehen puoleen ja lausui tälle hiljaa jonkun määräyksen.
Tämä riensi huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle, aukaisi sen selko selälleen ja huudahti: "Tietä Dejah Thorisille, Okarin tulevalle kuningattarelle!"
Samassa ilmestyi kaksi vartiosotilasta raahaten vastustelevaa morsianta alttarille. Dejah Thorisin kädet olivat yhä selän taakse sidottuina ilmeisesti itsemurhan estämiseksi.
Hänen pörröttynyt tukkansa ja läähättävä rintansa todistivat, että hän oli kahlehdittunakin ponnistellut keltaisten aikomaa toimitusta vastaan.
Nähdessään hänet Salensus Oll nousi seisomaan vetäisten miekkansa paljaaksi. Samoin kaikki viisikymmentä ylimystä nostivat miekkansa muodostaen kunniakaaren, jonka alitse ihanaa olento-parkaa raahattiin tuomiolle.
Julma hymy väreili huulillani ajatellessani, kuinka kolkko herääminen odotti Okarin hallitsijaa, ja hivelin verisen miekkani kahvaa syyhyisin sormin.
Katsellessani valtaistuinta kohti hitaasti etenevää kulkuetta, jossa oli vain kourallinen Dejah Thorisin ja molempien vartiosotilaiden jäljestä astelevia pappeja, näin ohimennen vilahdukselta mustan naaman tirkistävän morsiantaan odottavan Salensus Ollin valtaistuimen takaa, seinää peittävän verhon raosta.
Parhaillaan vartiosotilaat kiskoivat Heliumin prinsessaa Okarin tyrannin vierelle vieviä porrasaskelmia ylöspäin, ja katseeni ja ajatukseni olivat kiintyneet yksinomaan siihen. Yksi papeista aukaisi kirjan, kohotti kätensä ja alkoi laulavasti lukea juhlallisen toimituksen sanoja. Salensus Oll ojensi kätensä tarttuakseen morsiamen käteen.
Olin aikonut odottaa, kunnes tarjoutuisi sellainen tilaisuus, että minulla olisi jonkun verran menestyksen toiveita, sillä vaikkakin koko toimitus saataisiin suoritetuksi loppuun, niin avioliitto olisi sittenkin mitätön, koska minä olin elossa. Tärkeintä oli minusta Dejah Thorisin pelastaminen — tahdoin viedä hänet pois Salensus Ollin palatsista, jos se suinkin kävisi päinsä. Toisarvoinen seikka oli, tapahtuisiko se ennen tätä valevihkimistä vaiko sen jälkeen.
Mutta kun näin Salensus Ollin ojentavan kurjan kätensä rakkaan prinsessani kättä kohti, en jaksanut enää hillitä itseäni, ja ennenkuin Okarin ylimykset aavistivat mitään, olin ennättänyt heidän harvojen riviensä välitse korokkeelle Dejah Thorisin ja Salensus Ollin vierelle.
Miekkani lappeella iskin syrjään jeddakin häpäisevän käden. Sitten tartuin Dejah Thorisin vyötäisiin ja heilautin hänet taakseni sijoittuen itse selin korokkeen verhoja vasten valmiina uhmaamaan pohjolan tyrannia ja hänen ylimyssotilaitaan.
Jeddakien jeddak oli tavattoman iso, raaka ja häikäilemätön mies. Kun hän seisoi edessäni, paljoa kookkaampana kuin minä, musta parta ja viikset raivosta jäykkinä, niin voin hyvin ymmärtää, että vähemmän karaistunut sotilas olisi saattanut vapista hänet nähdessään.
Karjaisten hän karkasi miekka ojossa kimppuuni, mutta mahdotonta on minun tietää, oliko Salensus Oli hyvä vaiko huono miekkailija, sillä Dejah Thorisin ollessa selkäni takana en ollut enää inhimillinen olento, olin yli-ihminen, eikä yksikään mies kyennyt pitämään puoliaan minua vastaan.
Kuiskasin vain: "Heliumin prinsessan puolesta!" ja upotin miekkani Okarin turmeltuneen hallitsijan saastaiseen sydämeen. Ylimysten katsellessa kalpeina ja naamat pitkinä Salensus Oll kieri, kasvot vääntyneinä kammottavaan irvistykseen, vihkimäkorokkeensa portaiden juureen.
Hetkisen vallitsi häähuoneessa kuolon hiljaisuus. Sitten kaikki viisikymmentä ylimystä hyökkäsivät minua vastaan. Syntyi tuima taistelu, mutta minä olin paremmalla puolella seisoessani heidän yläpuolellaan korokkeella, ja taistelin kauniin rodun kauneimman naisen puolesta.
Ja takaani kajahti hopealta helkkyvän armaan äänen laulamana Heliumin sotalaulu, jota Heliumin kansan naiset laulavat, kun heidän miehensä marssivat voittoon.
Jo se yksin olisi riittänyt minut innostamaan voittoon, vaikkapa vastassani olisi ollut vieläkin peloittavampi ylivoima, ja uskon varmasti, että olisin silloin selviytynyt keltaisista sotilaista, vaikka Kadabran palatsin häähuone olisi ollut heitä täpö täynnä. Mutta odottamattani keskeytyi taistelu, kun sain apua.
Taistelu oli raivoisan tulinen. Salensus Ollin ylimykset ryntäsivät kerran toisensa jälkeen valtaistuimen edessä oleville portaille, mutta aina he suistuivat takaisin, sillä heitä vastassa oli oikea käsi, joka tuntui saaneen lisää taituruutta oltuaan tekemisissä Solan-mestarin kanssa.
Kuului takaani liikettä ja sotalaulun sävelet vaikenivat, mutta juuri silloin ahdisti pari okarilaista minua niin tuimasti, etten voinut kääntyä katsomaan sinne päin. Aikoiko Dejah Thoris sijoittua viereeni taistelemaan?
Sankarillisen taivaankappaleen sankaritytär! Olisi ollut hyvin hänen olemuksensa mukaista, jos hän olisi tarttunut miekkaan ja asettunut vierelleni, sillä vaikkakaan Marsin naisille ei opeteta sotaisia temppuja, niin heidän henkensä on kuitenkin sotainen, ja lukemattomia kertoja tiedän heidän olleen mukana verileikissä.
Mutta häntä ei kuulunut, ja iloissani siitä olinkin, sillä minun olisi ollut varottava kahta vertaa huolekkaammin suojatakseni häntäkin, ennenkuin olisin saanut hänet pakotetuksi takaisin turvalliseen paikkaan. Hän varmaankin mietti jotakin ovelaa juonta, arvelin, ja ottelin edelleen siinä varmassa uskossa, että jumalainen prinsessani oli selkäni takana.
Olin taistellut Okarin ylimyksiä vastaan ainakin puoli tuntia, eikä ainoakaan heistä ollut saanut jalansijaa korokkeella, jolla minä olin. Sitten kaikki hengissä olevat vastustajani järjestäytyivät äkkiä viimeistä, hurjaa, epätoivoista hyökkäystä varten. Mutta kun he juuri valmistautuivat karkaamaan kimppuuni, lennähti huoneen toisessa päässä oleva ovi auki ja siitä syöksähti sisään kiihtyneen ja hurjistuneen näköinen lähetti.
"Jeddakien jeddak!" hän huohotti. "Missä on jeddakien jeddak? Kaupunki on kukistunut, jäämuurin takaiset laumat ovat sen vallanneet. Ja juuri äsken sortui myöskin itse palatsin portti, ja etelän sotilaita tulvii palatsin pyhälle alueelle.
"— Missä on Salensus Oll? Vain hän saattaa uudelleen rohkaista horjuvia sotilaitamme. Vain hän voi nyt pelastaa Okarin tuholta. Missä on Salensus Oll?"
Ylimykset vetäytyivät kauemmaksi hallitsijansa ruumiin ympäriltä, ja yksi heistä osoitti hänen vääristyneitä kasvojaan.
Lähetti hoippui kauhistuneena taaksepäin ikäänkuin hän olisi saanut iskun vasten kasvojaan.
"Paetkaa sitten, Okarin ylimykset!" hän kiljaisi. "Mikään ei voi teitä pelastaa. Kuulkaa! He tulevat!"
Käytävästä kuului kumeita kiukkuisia huutoja, metallivarustusten kalahtelua ja miekkojen kalsketta.
Vilkaisemattakaan enää minuun, joka olin ollut tämän murheellisen kohtauksen näkijänä, ylimykset pyörsivät ympäri ja pakenivat huoneesta toisesta ovesta. Melkein samalla hetkellä ilmestyi joukko keltaisia sotilaita sille ovelle, josta lähetti oli tullut. He peräytyivät huonetta kohti jäykästi puolustautuen. Heitä ahdisti kourallinen punaisia sotilaita, jotka hitaasti, mutta varmasti pakottivat heitä takaisin päin.
Korkealta paikaltani näin ottelevien ylitse vanhan ystäväni KantosKanin kasvot. Hän johti tätä pientä joukkuetta, joka oli tunkeutunutSalensus Ollin palatsin sydämeen.
Heti oivalsin, että hyökkäämällä okarilaisten kimppuun selästä päin saattaisin heidät perin pohjin epäjärjestykseen, joten heidän vastarintansa olisi pian lopussa. Tämän ajatuksen vallassa hyppäsin alas korokkeelta, selittäen Dejah Thorisille aikomukseni parilla olan yli lausutulla sanalla kääntymättä häntä katsomaan.
Kun olin yhä hänen ja vihollisten välissä Kantos Kanin sotilaineen tunkeutuessa huoneeseen, ei Dejah Thorisia voinut mikään vaara uhata, vaikka hän jäikin yksin valtaistuimen luokse.
Tahdoin näyttää heliumilaisille itseni ja ilmoittaa heille, että heidän rakastettu prinsessansa oli myöskin täällä, sillä olin varma, että se tieto kannustaisi heitä vieläkin uljaampiin sankaritekoihin kuin mitä he olivat jo suorittaneet, vaikka heidän oli totisesti täytynyt tehdä suuria urotöitä raivatessaan tiensä pohjolan tyrannin melkein valloittamattomaan palatsiin.
Juostessani lattian poikki hyökätäkseni kadabralaisten niskaan, avautui vasemmalla puolellani pieni ovi, ja hämmästyksekseni näin thernien isän Matai Shangin ja hänen tyttärensä Phaidorin pilkistävän siitä sisään.
He vilkaisivat nopeasti huoneeseen. Hetkisen he tuijottivat kauhuissaan Salensus Ollin elottomaan ruumiiseen, veren punaamaan lattiaan, valtaistuimen edustalle kasoittain kaatuneihin ylimyksiin, minuun ja ovella taisteleviin sotilaihin.
He eivät aikoneetkaan astua sisään, silmäilivät vain ovella seisoen joka puolelle huonetta. Kun he sitten olivat tarkastaneet koko lattian, levisi Matai Shangin kasvoille hurja, raivoisa ilme ja Phaidorin huulilla väreili kylmä, ovela hymy.
Sitten he katosivat, mutta sitä ennen päästi nainen raikuvan pilkkanaurun minulle vasten kasvoja.
En silloin ymmärtänyt, mistä Matai Shangin raivo johtui ja mitä Phaidorin riemu merkitsi, mutta siitä olin varma, että ne kumpikin olivat minulle pahoja enteitä.
Hetkistä myöhemmin olin keltaisten sotilaiden kimpussa, ja kun Heliumin punaiset miehet näkivät minut vastustajiensa olkapäiden ylitse, kajahti käytävässä voimakas huuto, johon taistelun melu vähäksi aikaa hukkui.
"Heliumin prinssin puolesta!" he huusivat. "Heliumin prinssin puolesta!" Ja kuin nälkäiset leijonat saaliinsa kimppuun he hyökkäsivät pohjolan sotilaiden horjuvia rivejä vastaan.
Kahden tulen väliin joutuneet keltaiset sotilaat taistelivat epätoivoisen rohkeasti, kuten äärimmäisen toivottomaan asemaan joutuneet useinkin tekevät ja kuten minäkin olisin tehnyt, jos olisin ollut heidän sijassaan, koettaen viedä mukanani tuonelaan vihollisia niin paljon kuin suinkin voin.
Ottelu oli loistava, mutta tulos näytti etukäteen varmalta. Mutta äkkiä ilmestyi käytävän alapäästä punaisten miesten taakse suuri joukko keltaisia sotilaita tovereittensa avuksi.
Nyt olivat osat vaihtuneet, ja heliumilaiset vuorostaan joutuneet ahtaalle kahtaalta uhkaavien vihollisten väliseen puristukseen. Heidän oli kaikkien pakko kääntyä puolustautumaan rusentavan ylivoimaisia tulokkaita vastaan, joten valtaistuinhuoneessa olevat ökarilaisten tähteet jäivät minun osalleni.
Ja he pitivätkin minut lämpimänä. Jouduin niin tiukalle, että tuskin enää toivoin heistä selviytyväni. He pakottivat minut hitaasti peräytymään huoneeseen, ja kun kaikki olivat tulleet ovesta sisälle, niin eräs heistä sulki sen laskien salvan eteen, joten se varmasti katkaisi tien Kantos Kanin johtamilta punaisilta miehiltä.
Se oli taitava temppu, sillä siten jouduin minä yksin ottelemaan toistakymmentä vihollista vastaan huoneessa, johon kukaan ei päässyt minua auttamaan, eikä käytävässä oleville punaisille miehille jäänyt pakenemistietä, jos heidän uudet vastustajansa panisivat heidät liian lujille.
Mutta minun vastassani on ollut ylivoimaisempiakin vihollisia kuin tällä kertaa, ja Kantos Kanin tiesin ase kädessä raivanneen itselleen tien vaarallisemmistakin satimista kuin missä hän nyt oli. En niin ollen ollut vähääkään epätoivoinen ryhtyessäni silloin leikkiin.
Ajatukseni pyörivät yhäti Dejah Thorisin ympärillä, ja odotin kaivaten ottelun päättymistä ja hetkeä, jolloin saisin sulkea hänet syliini ja taaskin kuulla rakkautta uhkuvia sanoja, joita olin saanut niin monta vuotta kaivata.
Niin kauan kun taistelua huoneessa jatkui, ei minulla ollut kertaakaan tilaisuutta edes vaivihkaa vilkaista taakseni kaatuneen hallitsijan valtaistuimelle, jonka vierellä Dejah Thoris oli. Ihmettelin, minkä vuoksi hän ei enää kiihoittanut minua laulamalla Heliumin sotalaulua. Mutta enhän tarvinnutkaan muuta kuin tietää, että taistelin hänen puolestaan, pannakseni parhaani.
Verisen ottelun yksityiskohtainen kuvaileminen kävisi pitkäveteiseksi. Siirryimme ovelta huoneen poikki koko ajan taistellen valtaistuimen juurelle, ennenkuin viimeinen vastustajani vaipui lattialle säiläni lävistettyä hänen sydämensä.
Riemusta huudahtaen käännyin sitten ympäri painaakseni prinsessani avoimeen syliini, odottaen kaipaamaani suudelmaa kolminkertaiseksi palkkioksi niistä verisistä otteluista, jotka olin saanut kestää rientäessäni hänen tähtensä etelänavalta pohjoisnavalle.
Iloinen huudahdus kuoli huulilleni, käsivarteni retkahtivat hervottomina sivuilleni, ja kuten surmaniskun saanut hoipuin valtaistuimelle vieviä portaita ylöspäin.
Dejah Thoris oli kadonnut.
Palkinto
Kun minulle selvisi, että Dejah Thoris ei enää ollut valtaistuinsalissa, tulin vihdoinkin ajatelleeksi mustaa naamaa, jonka olin vilahdukselta nähnyt tirkistävän Salensus Ollin valtaistuimen takana olevien verhojen raosta samalla hetkellä, jolloin niin odottamatta saavuin huoneessa tapahtuvien kummallisten menojen näkijäksi.
Kuinka olinkaan voinut olla niin varomaton, vaikka olin nähnyt nuo ilkeät kasvot? Kuinka olinkaan voinut sallia nopeasti vaihtuvan tilanteen haihduttaa niin uhkaavan vaaran mielestäni? Mutta voi! Turha valittelu ei voisi poistaa kohdannutta onnettomuutta.
Vielä kerran oli Dejah Thoris joutunut tuon pääilkimyksen, ensisyntyisten datorin Thuridin, kynsiin. Taaskin oli koko vaivaloinen puuhani rauennut tyhjiin. Nyt ymmärsin syyn siihen raivoon, joka oli niin selvästi kuvastunut Matai Shangin kasvoilta, ja riemuun, joka oli väikkynyt Phaidorin piirteillä.
He olivat tietäneet tai arvanneet, kuinka asian laita oli, ja pyhien thernien hekkador, joka oli tullut tänne tekemään tyhjäksi Salensus Ollin suunnittelemat petolliset aikomukset — sillä ylipappi pyrki saamaan Dejah Thorisin itselleen — oivalsi, että Thurid oli napannut saaliin aivan hänen nenänsä edestä.
Phaidorin iloisuus taas johtui siitä, että hän tiesi, kuinka kipeästi tämä viimeinen karvas isku koskisi minuun, ja että hänen mustasukkainen vihansa Heliumin prinsessaa kohtaan oli tullut osittain tyydytetyksi.
Ensimmäinen ajatukseni oli tarkastaa valtaistuimen takana olevia verhoja, sillä niiden takaa olin Thuridin nähnyt. Yhdellä tempauksella repäisin kallisarvoisen kankaan kiinnikkeistään. Edessäni oli seinässä kapea ovi.
Minusta oli heti ilmeistä, että Thurid oli paennut juuri sitä tietä, ja jos olisinkin sitä epäillyt, niin epäilykseni olisivat haihtuneet, kun näin pienen jalokivikoristeen, joka oli muutamien askelien päässä ovelta käytävän lattialla.
Sieppasin helyn ja tarkastin sitä; siinä oli Heliumin prinsessan merkki. Painoin sen huulilleni ja lähdin kiitämään hurjasti kuin mielipuoli pitkin kiemurtelevaa käytävää, joka laskeutui loivasti palatsin alempia holveja kohti.
Lyhyen matkan juostuani jouduin siihen huoneeseen, jossa Solan oli aikaisemmin hallinnut. Hänen ruumiinsa virui vielä samassa paikassa kuin sieltä lähtiessäni, eikä näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että siellä olisi joku toinen käynyt senjälkeen. Mutta tiesin kahden henkilön, Thuridin, mustan datorin, ja Dejah Thorisin, menneen tätä kautta.
Hetkiseksi pysähdyin epävarmana aprikoimaan, mikä huoneeseen avautuvista lukuisista ovista veisi minut oikealle tielle. Koetin muistella niitä ohjeita, jotka Thurid oli kuulteni toistanut Solanille, ja hitaasti kuin sakeasta sumusta ensisyntyisen sanat vihdoin kohosivat muistiini.
"Menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja kolmen käytävän risteykseen; siinä taaskin oikealle painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun. Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman haaraantumia."
Ja muistin myöskin, mitä ovea hän oli puhuessaan osoittanut.
Pian olin rientämässä tuntematonta tietä enkä ollut vähääkään varovainen, vaikka tiesinkin, että siellä saattoi olla suuria vaaroja väijymässä.
Paikoitellen oli käytävä sysipimeä, mutta enimmäkseen se oli kohtalaisen hyvin valaistu. Pimeintä oli sillä kohdalla, missä minun oli liikuttava aivan kiinni vasemmanpuolisessa seinässä välttääkseni kuilun, ja olin jo vähällä suistua jyrkänteen reunalta syvyyteen, ennenkuin älysin saapuneeni vaarallisen paikan läheisyyteen.
Oli jätetty vain kaita, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen reuna; sitä myöten salaisuuden tunteva henkilö pääsi kammottavan syvänteen ohitse, johon outo varmasti olisi suistunut heti ensi askelella. Mutta vihdoin olin ehein nahoin sen toisella puolella, ja senjälkeen oli käytävässä loppuun asti siksi valoisaa, että lattia näkyi selvästi. Juostuani vielä jonkun matkaa pääsin tunnelin päähän ja astuin päivänvaloon lumi- ja jääkentälle.
Kun olin puettu lasikattoisessa Kadabrassa vallitsevan lämmön mukaisesti, ei äkillinen siirtyminen napaseudun pakkaseen suinkaan tuntunut miellyttävältä. Mutta pahinta oli se, etten varmastikaan voisi kestää purevaa kylmyyttä, sillä olin melkein alaston, vaan paleltuisin, ennenkuin saavuttaisin Thuridin ja Dejah Thorisin.
Tuntui katkeralta, että luonto, jonka tähän asti oli lannistanut älykkään kansan taito ja kekseliäisyys, nyt katkaisi tällä tavoin tieni, ja hoippuessani takaisin lämpöiseen tunneliin olinkin niin lähellä toivottomuutta kuin milloinkaan olen ollut.
En tietystikään ollut luopunut takaa-ajon jatkamisaikeista, sillä tarpeen tullen olisin ollut valmis menemään eteenpäin, vaikkakin olisin sortunut ennen päämääräni saavuttamista. Mutta jos oli olemassa joku varmempi keino, niin kannatti hyvin viipyä joku aika sen selville saamiseksi. Silloin saapuisin taaskin Dejah Thorisin luokse sellaisessa kunnossa, että voisin taistella hänen puolestaan.
Heti käytävään palattuani kompastuin turkisvaipan liepeeseen, joka tuntui olevan kiinni lattiassa aivan seinävieressä. Hämärässä en erottanut, kuinka se oli kiinnitetty, mutta käsin tunnustelemalla sain selville, että se oli puserrettu suljetun oven ja kynnyksen väliin.
Työnsin oven auki. Olin pienen huoneen kynnyksellä. Huoneen seinissä oli rivittäin koukkuja, joista riippui keltaisten ihmisten täydellisiä ulkoilma-tamineita.
Kun huone sijaitsi palatsista tuovan tunnelin suulla, niin oli ilmeistä, että se oli vaatetushuone, jossa Kadabran ylimykset pukeutuivat poistuessaan kaupungista ja palattuaan riisuivat yltänsä, ja että Thurid, joka oli tietänyt sen olemassaolon, oli pysähtynyt siellä ottaakseen itselleen ja Dejah Thorisille sopivat puvut, ennenkuin uskaltautui arktisen ulkomaailman purevaan pakkaseen.
Kiireessään hän oli pudottanut useita vaatekappaleita lattialle, ja juoruava lieve, joka oli jäänyt osittain käytävään, oli opastanut minut tähän paikkaan, josta hän kaikkein viimeksi olisi suonut minun tietävän mitään.
Muutamissa sekunneissa oli ylläni asianmukainen orlukinnahkainen puku ja jalassani raskaat, turkisvuoriset saappaat, jotka ovat välttämätön osa tamineissa, jos mieli menestyksellisesti uhmata hyisen pohjolan nietoksia ja viiltävän kylmää viimaa.
Astuin uudelleen ulkoilmaan ja löysin Thuridin ja Dejah Thorisin tuoreet jäljet äsken sataneessa lumessa. Nyt vihdoinkin oli tehtäväni helppo, sillä vaikka tie olikin äärimmäisen vaivaloinen, niin enää eivät minua vaivanneet epäilyt siitä, mihin suuntaan minun oli mentävä, eikä vastuksinani ollut pimeys tai väijyvät vaarat.
Tie kulki lumenpeittämässä rotkossa matalalle kumpujonolle. Sen toisella puolella polku sukelsi toiseen rotkoon kohoten taaskin puolen kilometrin päässä solaan, joka vei kallioisen kukkulan reunaa myöten.
Askelten jäljistä nain, että Dejah Thoris oli koko ajan ponnistellut vastaan ja että mustaihoisen oli ollut pakko raahata häntä mukanaan. Paikoitellen näkyivät vain miehen jäljet, jotka olivat lähellä toisiaan ja painuneet syvälle paksuun lumeen, ja siitä arvasin, että silloin hänen oli pitänyt kantaa Dejah Thorisia. Mielikuvitukseni silmillä saatoin hyvin nähdä, kuinka tämä reutoili rajusti vastaan joka askelella.
Päästyäni kukkulasta ulkonevan korkean kielekkeen ympäri avautui eteeni näky, joka pani vereni kiertämään nopeammin ja sydämeni lyömään kiihkeämmin. Tämän ja seuraavan kukkulan välisessä pienessä rotkelmassa seisoi neljä ihmistä luolan suulla ja heidän vierellään oli huikaisevalla hangella lentokone, joka ilmeisesti oli juuri vedetty esiin piilopaikastaan.
Nämä neljä henkilöä olivat Dejah Thoris, Phaidor, Thurid ja Matai Shang. Molemmat miehet riitelivät keskenään — thernien isä uhkaili, kun taas mustaihoinen sinkautteli hänelle pilkallisia huomautuksia jatkaen samalla omia puuhiaan.
Hiivin varovasti heitä kohti päästäkseni huomaamatta mahdollisimman lähelle. Lopulta miesten välillä näytti syntyneen jonkunlainen sovinto, sillä he ryhtyivät Phaidorin avulla yhdessä kiskomaan vastustelevaa Dejah Thorisia aluksen kannelle.
Sidottuaan hänet kannelle laskeutuivat miehet jälleen maahan lopettamaan lähtövalmistuksiaan. Phaidor meni lentokoneen kannella olevaan pieneen hyttiin.
Kun olin jo noin neljänsadan metrin päässä heistä, näki Matai Shang minut. Hän tarttui Thuridin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri minuun päin ja osoitti minua. Olin nyt selvästi näkyvissä, sillä heti kun älysin tulleeni ilmi, luovuin kaikista piilottelemisyrityksistä ja lähdin hurjasti juoksemaan alusta kohti.
Miehet alkoivat kahta innokkaammin hääriä saadakseen kuntoon potkurin, joka oli heillä parhaillaan käsillä. Se oli ilmeisesti otettu irti jonkun korjauksen vuoksi, ja he sovittivat sitä paikoilleen.
He olivat saaneet työnsä valmiiksi, ennenkuin olin edes puolitiessä lentokoneelle, ja sitten he syöksähtivät nopeasti kannelle vieville portaille.
Thurid saapui portaille ensimmäisenä, kiipesi kannelle vikkelästi kuin apina ja painoi kannatussäiliöiden nappulaa. Alus kohosi ilmaan, mutta ei niin nopeasti kuin hyvässä kunnossa oleva lentokone.
Heidän noustessaan pois ulottuviltani olin vielä noin sadan metrin päässä.
Takanani, Kadabran kaupungin kupeella, oli suuri laivasto upeita lentokoneita — Heliumin ja Ptarthin laivat, jotka aikaisemmin samana päivänä olin pelastanut tuholta. Mutta ennenkuin olisin niiden luona, olisi Thurid ehtinyt paeta turvaan.
Juostessani näin Matai Shangin ponnistelevan ylöspäin rajusti heiluvia portaita myöten Thuridin katsellessa häntä pahanilkisen näköisenä laidan yli kumartuneena. Aluksen perästä laahautui köysi, ja se herätti minussa uudelleen toivon. Jos saisin tartutuksi siihen ennenkuin se olisi liian korkealla, niin kenties vielä voisin sitä myöten päästä kannelle.
Oli ilmeistä, että aluksessa oli joku paha vamma, sillä se kohosi vain perin hitaasti ja pysyi huolimatta siitä, että Thurid kahteen otteeseen puuhaili konevivun ääressä, liikkumattomana paikallaan, ajautuen vain verkkaisesti pohjoisesta' puhaltavan hiljaisen tuulen mukana.
Matai Shang oli nyt melkein laivan reunalla. Pitkä, petolinnun kynsiä muistuttava käsi ojentui tavoittamaan metallista ääritankoa.
Thurid kumartui alemmas vehkeilijätoveriaan kohti.
Äkkiä välähti mustaihoisen kohotetussa kädessä tikari. Se iski alaspäin thernien isän kalpeata naamaa kohti. Päästäen kimeän kauhunkiljahduksen pyhä hekkador tarttui raivoisasti häntä uhkaavaan käteen.
Olin saavuttamaisillani laahautuvan köyden. Alus kohosi edelleenkin hitaasti samalla ajautuen poispäin minusta. Sitten kompastuin jäätikölle ja iskin kaatuessani pitkälleni pääni kiveen vain käsivarren etäisyydellä nuorasta, jonka pää juuri silloin nousi ilmaan.
Menin tärähdyksestä tajuttomaksi.
Olin virunut tiedottomana jäätiköllä korkeintaan muutamia sekunteja mustan ilkimyksen kynsissä olevan rakkaimpani kulkeutuessa yhä kauemmaksi ulottuviltani, sillä kun aukaisin silmäni, jatkui Thuridin ja Matai Shangin välinen kamppailu ja alus leijaili vain noin sadan metrin päässä etelässä — mutta laahaavan köyden pää oli nyt lähes kymmenen metrin korkeudella ilmassa.
Surkean onneton sattuma, joka oli kaatanut minut, juuri kun olin saavuttamaisillani tavoittamani köyden, pani sisuni vimmaisesti kuohumaan, ja hurjasti kuin mielipuoli lähdin hangella kiitämään alusta kohti. Päästyäni nuoran vaappuvan pään kohdalle pinnistin lihakseni äärimmilleen.
Ponnistauduin voimakkaaseen, kissamaiseen hyppyyn saavuttaakseni häilyvän köyden — ainoan tien, jota myöten vielä voin päästä luotani poistuvan rakkaimpani luo.
Sormeni puristuivat köyden ympärille jalan verran sen pään yläpuolella. Mutta vaikka koetin kuinka tiukata otettani, tunsin nuoran sittenkin luistavan kädestäni. Koetin nostaa vapaata kättäni tarttuakseni sillä kiinni edellisen yläpuolelta, mutta asentoni muuttuessa käteni liukui entistä nopeammin köyden päätä kohti.
Tunsin, kuinka köysi lipui hitaasti, kiusoittavasti käsistäni. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki ponnistukseni rauenneet tyhjiin — mutta sitten sattuivat sormeni köyden päässä olevaan solmuun ja liukuminen pysähtyi.
Kiitosrukous huulillani aloin kiivetä ylöspäin aluksen kantta kohti. En voinut nähdä Thuridia ja Matai Shangia, mutta kuulin tappelun ääniä ja siitä tiesin, että he yhä ottelivat — thern henkensä edestä ja mustaihoinen saadakseen laivan paremmin kohoamaan vapautettuaan sen edes yhden ihmisen painosta.
Jos Matai Shang sortuisi, ennenkuin minä pääsisin kannelle, niin minulla olisi totisesti heikot toiveet sinne pääsemisestä, sillä eihän mustan datorin tarvinnut muuta kuin leikata nuora ylhäältä poikki toimittaakseen minut iäksi pois tieltään. Alus näet oli ajautunut kuilun kohdalle, joten suistuisin ammottavaan syvyyteen ja murskautuisin muodottomaksi kasaksi, jos Thurid juuri nyt katkaisisi nuoran.
Vihdoin tarttui käteni laivan ääritankoon, mutta samalla hetkellä kajahti allani kamala parkaisu. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni ja alaspäin vilkaistessani näin kauhukseni kiljuvan ja kieppuvan olennon syöksyvän allani olevaan hirvittävään kuiluun.
Se oli Matai Shang, pyhä hekkador, thernien isä, joka oli joutunut viimeiselle tilinteolle.
Sitten vedin pääni kannen reunalle. Tikari kädessä Thurid karkasi minua kohti. Hän oli kajuutan etupään kohdalla, kun taas minä kiipesin kannelle läheltä perää. Mutta välimatkaa oli vain muutamia askelia. Minun oli mahdotonta nousta kannelle, ennenkuin raivoisa mustaihoinen olisi kimpussani.
Loppuni oli tulossa. Tiesin sen. Mutta jos olisinkin sitä epäillyt, niin Thuridin ilkeillä kasvoilla väikkyvä voitonriemuinen virnistys olisi haihduttanut kaikki epäilykseni. Thuridin takana näin Dejah Thorisini rimpuilevan kahleissaan silmät kauhusta levällään. Katkera kohtaloni tuntui kaksin kerroin karvaalta senjohdosta, että hänen oli pakko katsella kauheata kuolemaani.
Herkesin ponnistelemasta ääritangon ylitse. Sensijaan tartuin vasemmalla kädelläni lujasti siihen kiinni ja vetäisin tikarini esille.
Ainakin kuolisin kuten olin elänytkin — taistellen.
Kun Thurid tuli kajuutan oven kohdalle, sekaantui uusi henkilö murhenäytelmään, jota parhaillaan suoritettiin Matai Shangin vikaantuneen lentokoneen kannella.
Se oli Phaidor.
Kasvot punehtuneina, tukka hajallaan ja silmät kosteina äsken vuodatetuista kyynelistä — kuolevaisen heikkous, jonka yläpuolella tämä ylväs jumalatar oli aina ollut olevinaan — hän syöksähti kannelle eteeni.
Hänen kädessään oli pitkä, ohut tikari. Loin viimeisen silmäyksen armaaseen prinsessaani, hymyillen, kuten kuolemaa odottavan miehen sopii. Sitten käännyin katsomaan Phaidoria — odottaen iskua.
En koskaan ole nähnyt hänen kauniita kasvojaan kauniimpina kuin sillä hetkellä. Tuntui uskomattomalta, että niin viehättävän olennon ihanassa rinnassa saattoi sykkiä niin julma ja heltymätön sydän. Ja nyt oli hänen ihmeellisissä silmissään uusi ilme, jota en milloinkaan ennen ollut niissä huomannut <— niistä kuvastui harvinaista lempeyttä ja kärsimystä.
Thurid oli hänen vierellään ja syöksähti eteenpäin ennättääkseen ensimmäisenä kimppuuni. Sitten kävi kaikki niin nopeasti, että se oli ohitse, ennenkuin oikein tajusin, mitä oli tapahtunut.
Phaidorin hento käsi ojentui ja tarttui mustaihoisen tikaria pitelevän käden ranteeseen. Hänen oikea kätensä kohotti välkkyvää terää.
"Tässä on Matai Shangin puolesta!" huudahti hän ja upotti tikarinsa kahvaa myöten datorin rintaan. "Tässä Dejah Thorisia kohtaan aikomastasi pahasta!" Ja toistamiseen painui pureva teräs veriseen ihoon.
"Ja tässä ja tässä ja tässä", hän kirkui, "Heliumin prinssin John Carterin puolesta!" Jokaisella sanalla lävisti terävä tikari lurjuksen saastaisen sydämen. Halveksivasti hän sitten sysäsi ensisyntyisen ruumiin aluksen kannelta. Kaamean hiljaisuuden vallitessa Thurid suistui uhrinsa jäljestä.
Hämmästys oli lamauttanut minut siinä määrin, etten ollut yrittänytkään kiivetä kannelle näkemäni kammottavan näytelmän aikana. Nyt sain yhä lisää syytä kummasteluun, sillä minun pysytellessäni hievahtamatta paikoillani vähääkään koettamatta salata yllätystäni Phaidor ojensi minulle kätensä ja auttoi minut kannelle.
Hänen huulillaan oli väsynyt hymy — ei julma ja ylpeä jumalattaren hymy, jonka olin niillä aina ennen nähnyt. "Ihmetteletkö, John Carter", kysyi Phaidor, "minussa tapahtunutta kummallista muutosta? Sanon sinulle, mikä on sen aiheuttanut. Se on rakkaus — rakkaus sinua kohtaan." Kun rypistin kulmiani hänen sanojensa herättämän epämieluisan tunteen johdosta, kohotti hän tyynnyttävästi kättään.
"Odota!" hän jatkoi. "Se ei ole minun rakkauteni — se on prinsessasi, Dejah Thorisin, rakkaus. Se on opettanut minut käsittämään, mitä oikea rakkaus on, mitä sen pitäisi olla, ja kuinka kaukana minun itsekäs ja kateellinen intohimoni oli todellisesta rakkaudesta.
"— Nyt olen muuttunut. Nyt voisin rakastaa, kuten Dejah Thoris rakastaa. Ja siksi on ainoana onnenani tieto siitä, että sinä ja hän olette taaskin yhdessä, sillä vain hän voi tehdä sinut todella onnelliseksi.
"— Mutta minä olen onneton kaiken tekemäni pahan johdosta. Minulla on paljon syntejä sovitettavana, ja vaikkapa olisin kuolematon, olisi elämäni sittenkin liian lyhyt niiden korjaamiseen.
"— Mutta on toinenkin keino, ja joskin Phaidor, pyhien thernien pyhän hekkadorin tytär, on rikkonut, niin hän on tänään jo osittain korvannut rikkomuksensa, ja ettet epäilisi hänen katumuksensa vilpittömyyttä ja hänen vakuutustaan uudesta rakkaudesta, joka ulottuu Dejah Thorisiinkin, hän todistaa ne oikeiksi sillä ainoalla tavalla, mikä hänellä on tarjolla — pelastettuaan teidät toisianne varten Phaidor jättää sinut hänen syleilyynsä."
Näin sanottuaan hän pyörähti ympäri ja hyppäsi aluksen kannelta syvyyteen.
Kauhusta huudahtaen syöksähdin eteenpäin yrittäen pelastaa tämän ihmisen henkeä, jonka niin mielelläni olisin kahden viime vuoden aikana toivonut kuolleeksi. Mutta yritykseni oli turha. En ehtinyt ajoissa.
Kyyneleet silmissä käännyin toisaalle, etten näkisi allani olevaa kauheaa näkyä.
Hetkistä myöhemmin olin kirvoittanut Dejah Thorisin kahleet ja hänen käsivarsiensa kiertyessä kaulaani ja hurmaavien huuliensa painuessa suulleni unohdin palkkioni huumaamana näkemäni kauhut ja kestämäni kärsimykset.
Uusi hallitsija
Lentokone, jonka kannella Dejah Thoris ja minä jälleen yhdyimme kaksitoista vuotta kestäneen eroajan jälestä, osoittautui täydelleen kelvottomaksi. Sen kannatussäiliöt vuotivat pahasti; koneet eivät toimineet. Olimme avuttomina ilmassa, ja allamme oli napaseudun jäätikkö.
Alus oli ajautunut sen kuilun poikki, johon Matai Shangin, Thuridin ja Phaidorin ruumiit olivat hautautuneet, ja leijaili parhaillaan matalan kukkulan kohdalla. Aukaisin kannatussäiliöiden venttiilit ja annoin laivan verkkaisesti laskeutua maahan. Sitten Dejah Thoris ja minä astuimme aluksen kannelta alas ja lähdimme käsi kädessä taivaltamaan jääaavikon poikki takaisin Kadabran kaupunkiin.
Meillä oli paljon puhumista toisillemme ja astelimme hitaasti tunnelissa, jonka kautta olin rientänyt ajaessani heitä takaa.
Hän kertoi minulle viimeisestä kauhunhetkestä kuukausia takaperin, kun hänen koppinsa auringon temppelissä sulkeutui verkalleen välillämme. Hän kuvasi, kuinka Phaidor oli tikari koholla karannut hänen kimppuunsa ja kuinka Thuvia oli kirkaissut oivaltaessaan thernien jumalattaren häijyn aikomuksen.
Se huuto se oli kaikunut korvissani kaikkina niinä pitkinä, vaikeina kuukausina, jolloin kaameat epäilyt prinsessani kohtalosta olivat raadelleet sydäntäni. Sillä enhän tietänyt, että Thuvia oli saanut kierretyksi aseen Matai Shangin tyttären kädestä, ennenkuin se oli sattunut Dejah Thorisiin tai häneen.
Hän kuvaili myöskin jäytävän pitkää, ikuisuudelta tuntunutta vankeusaikaansa, Phaidorin katkeraa vihaa ja Thuvian hellää rakkautta. Hän kertoi, kuinka synkimmänkin epätoivon hetkinä molemmat punaiset naiset olivat yhdessä toivoneet ja uskoneet, että John Carter keksisi keinon vapauttaakseen heidät.
Saavuimme Solanin kammioon. Olin edennyt mitään varomatta, sillä olin varma siitä, että sekä kaupunki että palatsi olivat jo sillä hetkellä ystävieni vallassa.
Ja niinpä me tulla tuoksahdimmekin huoneeseen keskelle toistakymmentä Salensus Ollin hovin ylimystä. He olivat tätä kautta matkalla ulkomaailmaan samoja käytäviä myöten, joista me juuri saavuimme.
Meidät nähdessään he pysähtyivät, ja sitten levisi heidän johtajansa kasvoille vahingoniloinen hymy.
"Koko onnettomuutemme aiheuttaja!" hän karjaisi osoittaen minua. "Meillä on ainakin se nautinto, että olemme saaneet osittain kostetuksi, kun jätämme tänne Heliumin prinssin ja prinsessan elottomat ja silvotut ruumiit.
— "Kun he", hän jatkoi kohottaen peukaloaan palatsin yläosia kohti, "löytävät teidät, niin he tajuavat, että keltaisten miesten kosto tulee vihollisille kalliiksi. Valmistaudu kuolemaan, John Carter, mutta että viimeinen hetkesi olisi sitäkin karvaampi, niin tiedä, että kenties muutan mieltäni enkä annakaan prinsessasi osaksi vapauttavaa kuolemaa, kenties varaan hänet ylimysteni leikkikaluksi!"
Seisoin koneiden peittämän seinän vieressä Dejah Thorisin rinnalla. Sotilaiden lähestyessä meitä miekat paljaina hän katsahti minuun ihmeissään, sillä säiläni riippui yhä tupessaan kupeellani ja hymy väikkyi huulillani.
Myöskin keltaiset ylimykset ällistyivät, ja kun yhä seisoin hievahtamatta paikallani, he alkoivat empiä peläten jotakin juonta. Mutta heidän johtajansa yllytti heitä kimppuuni. Kun he olivat saapuneet melkein miekan ulottuville minusta, nostin käteni ja laskin sen vivun kiilloitetulle kädensijalle ja yhä hymyillen katsoin vihollisiani silmiin.
Kuin yksi mies he kaikki pysähtyivät äkkiä, luoden säikähtyneitä silmäyksiä minuun ja toisiinsa.
"Seis!" kiljaisi johtaja. "Et osaa uneksia mitä teet!"
"Olet oikeassa", vastasin. "John Carter ei uneksi. Hän tietää — tietää, että jos teistä yksikään astuu vielä askeleen Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, kohti, niin hän ja minä kuolemme yhdessä. Mutta emme kuole yksin."
Ylimykset säpsähtivät, vetäytyivät takaisinpäin ja kuiskuttelivat hetkisen keskenään. Vihdoin heidän johtajansa puhutteli minua.
"Jatka matkaasi, John Carter! Me menemme omaa tietämme!"
"Vangit eivät mene omaa tietään", vastasin, "ja te olette vankeja,Heliumin prinssin vankeja."
Ennenkuin he ennättivät vastata mitään avautui huoneen toisessa päässä oleva ovi ja sisään syöksähti parikymmentä keltaista miestä. Aluksi ylimysten ilmeet kirkastuivat, mutta kun heidän katseensa sitten osui vasta saapuneen seurueen päällikköön, menivät heidän kasvonsa pitkiksi, sillä hän oli Talu, Marentinan kapinallinen ruhtinas, ja he tiesivät, ettei heillä hänen käsiinsä jouduttuaan ollut odotettavissa armoa, avusta puhumattakaan.
Yksi silmäys selvitti Talulle tilanteen.
"Kas sillä tavalla, John Carter!" huudahti hän. "Käännät heidän käyttämänsä valtaiset voimat heitä itseään vastaan. Oli Okarin onni, että olit täällä estämässä heidän pakonsa, sillä nämä ovat suurimmat lurjukset jäämuurin tällä puolen ja tuo" — hän viittasi seurueen johtajaan — "pyrki jeddakien jeddakiksi Salensus Oll-vainajan palatsiin. Ja sitten meillä olisi totisesti ollut vieläkin roistomaisempi hallitsija kuin surmaamasi vihattu tyranni."
Okarin ylimykset antautuivat nyt vangeiksi, sillä vastustamisella he eivät olisi saavuttaneet muuta kuin kuoleman. Talun sotilaiden saattamina jatkoimme sitten matkaamme Salensus Ollin entiseen avaraan vastaanottosaliin. Tänne oli kokoontunut sotilaita ahdinkoon asti.
Siellä oli Heliumin ja Ptarthin punaisia miehiä ja pohjolan keltaista kansaa kylki kyljessä ystäväni Xodarin johdolla ja minua ja prinsessaani etsimään saapuneiden mustaihoisten ensisyntyisten kanssa. Siellä oli eteläisten kuivuneiden merien pohjilta tulleita villejä vihreitä sotilaita ja kourallinen valkeaihoisia thernejä, jotka olivat luopuneet uskostaan ja vannoneet uskollisuudenvalan Xodarille.
Siellä oli Tardos Mors ja Mors Kajak sekä poikani Carthoris solakkana ja voimakkaana, upeissa sotatamineissaan. He kolme ympäröivät Dejah Thorisin meidän astuttuamme huoneeseen, ja vaikkakaan kuninkaalliset marsilaiset elintapojensa ja koulutuksensa johdosta eivät suinkaan ole herkkiä antautumaan rahvaanomaisten tunteenpurkausten valtaan, niin pelkäsin heidän tukehduttavan prinsessani syleilyllään.
Ja siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja Kantos Kan, vanhat ystäväni, ja mielipuolena ilosta hyppi rakas vanha Woolani minua vastaan ja nyki hihnojani osoittaen harrasta kiintymystään.
Meidän saapuessamme puhkesivat salissa olijat pitkiin, voimakkaihin riemuhuutoihin. Syntyi huumaava melu, kun Marsin kaikkien vyöhykkeiden sotilasveteraanit kohottivat säilänsä korkealle ilmaan ja kalisuttivat niitä vastakkain menestyksen ja voiton merkiksi. Mutta astellessani tungoksessa kunniaa tekevien ylimysten ja sotilaiden, jedien ja jeddakien välitse, oli sydämeni kuitenkin raskas, sillä joukosta puuttui kahdet kasvot, joiden näkemisestä olisin ollut valmis maksamaan paljon — Thuvan Dihniä ja Ptarthin Thuviaa ei ollut tilavassa salissa.
Kyselin heitä kaikkiin kansoihin kuuluvilta miehiltä, ja vihdoin eräs keltainen sotavanki kertoi, että muudan palatsin upseeri oli yllättänyt heidät heidän koettaessaan päästä Runsauden holviin, jossa minä silloin viruin vankina.
Minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mikä heidät — rohkean jeddakin ja hänen uskollisen tyttärensä — johti sinne. Kertojani selitti, että he nyt viruivat jossakin palatsin lukuisista maanalaisista vankiluolista, jonne heidät oli heitetty odottamaan, kunnes pohjolan tyranni ratkaisisi heidän kohtalonsa.
Pian oli heitä etsimään lähetettyjä osastoja rientänyt jättiläiskokoisen vanhan palatsin kaikkiin osiin, ja onnen maljani oli täysi, kun näin heidän ilmestyvän saliin riemuitsevan kunniavartioston saattamina. Ensi töikseen Thuvia kiiti Dejah Thorisin luokse, enkä tarvinnut näiden kahden naisen keskinäisestä ystävyydestä parempaa todistusta kuin heidän sydämellinen syleilynsä oli.
Korkealla, tungoksen täyttämän salin seinustalla seisoi Okarin tyhjä valtaistuin.
Kaikista niistä kummallisista näyistä, joiden todistajana se oli ollut niistä ammoisista ajoista lähtien, jolloin ensimmäinen jeddakien jeddak oli sille istunut, ei mikään liene vetänyt vertoja sille, jota se nyt katseli. Ja miettiessäni kauan eristettynä olleen mustapartaisen, keltaihoisen ihmisrodun menneisyyttä ja tulevaisuutta, minusta tuntui sille nyt kangastavan hyödyllisempi elämä jäsenenä toisilleen ystävällisten kansojen suuressa perheessä, joka jo ulottui etelänavalta melkein sen alueen ovelle.
Kaksikolmatta vuotta sitten olin alastomana muukalaisena saapunut tähän outoon, rajuun maailmaan. Jokainen rotu ja jokainen kansa eli silloin lakkaamattomassa sodassa kaikkia muita kansoja ja kaikkia toisen värisiä ihmisiä vastaan.
Tänään oli omien taistelujeni ja taisteluissa saamieni uskollisten ystävien ponnistusten tuloksena tänne kokoontunut mustia ja valkeita, punaisia ja vihreitä ihmisiä, seisoen kylki kyljessä rauhassa ja hyvässä sovussa. Vielä ei kaikkia Barsoomin kansoja voitu pitää yhtenä, mutta pitkä askel oli astuttu sitä päämäärää kohti. Ja jos vain nyt saisin hurjan keltaisen rodun liitetyksi tähän kansojen liittoon, niin voisin tuntea täyttäneeni suuren elämäntyön ja maksaneeni Marsille ainakin osan siitä äärettömästä kiitollisuudenvelasta, johon olin joutunut, kun olin saanut siltä Dejah Thorisin.
Ja ajatuksissani näin sitä varten vain yhden keinon ja yhden ainoan miehen, joka voisi taata toiveitteni täyttymisen. Kuten tapani on, toimin silloin, kuten aina toimin — miettimättä ja neuvottelematta.
Jos ken ei hyväksy suunnitelmiani tai niiden toteuttamistapoja, niinhänellä on aina miekka kupeellaan tehostaakseen sillä vastalausettaan.Mutta nyt ei kuulunut ainoatakaan erimielistä ääntä, kun minä tartuinTalun käsivarteen ja hypähdin Salensus Ollin entiselle valtaistuimelle.
"Barsoomin sotilaat!" huudahdin. "Kadabra on kukistunut ja sen mukana on sortunut myöskin pohjolan tyranni. Mutta Okar on säilytettävä koskemattomana. Punaisia kansoja hallitsevat punaiset jeddakit; muinaisten merien pohjien vihreät sotilaat tunnustavat vain vihreän miehen hallitsijakseen; etelänavan ensisyntyiset noudattavat mustaihoisen Xodarin säätämiä lakeja; eikä olisi keltaisen eikä myöskään punaisen rodun eduksi, jos Okarin valtaistuimelle nousisi punainen jeddak.