Nyt vihdoinkin sain Tardos Morsin ja Mors Kajakin pitkäaikaisen poissaolon selityksen. Nämä uljaat ja pelottomat sotilaat olivat uhmailleet jäisen pohjolan salaperäisiä vaaroja etsiessään Carthorisia, jonka viipymisen johdosta hänen kauniin äitinsä, Heliumin prinsessan Dejah Thorisin, pää oli painunut surusta kumaraan.
Heti kun viimeinen lentokone oli pudonnut tornin juurelle, kiiruhti parvi mustapartaisia keltaisia sotilaita hylkyläjälle, ottaen vangiksi loukkautumatta säilyneet tulokkaat ja surmaten silloin tällöin miekan iskulla haavoittuneen, johon heidän ilkkuvat ja loukkaavat sanansa eivät näyttäneet pystyvän.
Jotkut vammoilta selviytyneet punaiset miehet taistelivat urhokkaasti julmia vihollisiaan vastaan, mutta enimmäkseen he olivat siksi hölmistyneitä heitä kohdanneesta kauheasta tuhosta, että ilman muuta nöyrästi alistuivat kultaisiin kahleihin, joihin heidät kiinnitettiin.
Kun kaikki vangit oli saatu kahleihin, palasi seurueemme kaupunkiin. Portilla tuli meitä vastaan lauma hurjia apteja, joita kutakin kaksi niiden rinnalla marssivaa sotilasta talutti kultaiseen kaulanauhaan kiinnitetyistä vankoista, myöskin kultaisista ketjuista.
Heti portin ulkopuolelle päästyään kaitsijat päästivät koko kauhean lauman irti, ja kun pedot hyppien kiitivät kolkkoa, mustaa tornia kohti, niin minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mitä varten ne oli tuotu. Jollei Kadabran julmassa kaupungissa olisi ollut ihmisiä, jotka tarvitsivat apuani paljoa kipeämmin kuin tuhansien lentokonehylkyjen muodostamalla kylmällä röykkiöllä viruvat vainajat ja kuolevat haavoittuneet, niin en olisi voinut pidättyä, vaan olisin rientänyt takaisin ottelemaan heitä raatelemaan ja ahmimaan päästettyjen hirvittävien otuksien kanssa.
Mutta asian näin ollen en voinut muuta kuin pää painuksissa seurata keltaisia sotilaita ja kiittää onneani siitä, että voin Thuvan Dihnin kanssa astella näin keveästi Salensus Ollin pääkaupunkiin.
Porttien sisäpuolella meidän ei ollut ensinkään vaikeata päästä eroon aamuisista ystävistämme, ja pian olimme marsilaisessa majatalossa.
Vankilassa
Barsoomin yleiset majatalot ovat, kuten olen huomannut, kaikki jotakuinkin samanlaisia. Niissä ei ole yksityishuoneita lainkaan muuta kuin aviopareja varten.
Miehet, joilla ei ole vaimo muassaan, saatetaan tilavaan huoneeseen, jonka perin tarkasti puhtaana pidetty lattia on tavallisesti valkeata marmoria tai paksua lasia. Siellä on useita pieniä, lattiasta kohoavia lavoja vieraiden vuodesilkkejä ja -turkiksia varten, ja jollei vieraalla itsellään ole niitä puhtaina, annetaan hänelle niitä mitättömästä maksusta.
Mies, jonka tavarat kerran on sijoitettu jollekin lavalle, on silloin talon vieras, ja lava on hänen käytettävissään, kunnes hän poistuu. Ei kukaan kajoa hänen tavaroihinsa, sillä Barsoomissa ei ole varkaita.
Kun salamurha on ainoa varottava rikos, niin majatalojen omistajat palkkaavat aseistettuja vahteja, joita astelee makuuhuoneissa edestakaisin yötä päivää. Vahtien lukumäärä ja heidän varustustensa laatu ovat yleensä merkkinä siitä, missä kunnossa majatalo on.
Itse majataloissa ei tarjoilla ruokaa, mutta tavallisesti on ruokala niiden yhteydessä. Makuusaliin liittyy kylpyhuone, ja jokaisen vieraan on peseydyttävä joka päivä tai lähdettävä tiehensä.
Tavallisesti on toisessa tai kolmannessa kerroksessa avara makuuhuone yksinäisiä naisvieraita varten, mutta sen sisustus ja laitteet eivät olennaisesti eroa miehille varatusta huoneesta. Naisten turvana olevat vahdit ovat makuusalin ulkopuolella olevassa käytävässä, kun taas sisällä nukkujien keskellä liikkuu naispuolisia orjia valmiina tarvittaessa kutsumaan sotilaita saapuville.
Hämmästyksekseni panin merkille, että siinä majatalossa, johon me sijoituimme, kaikki vahdit olivat punaisia miehiä. Tiedusteluuni selitti eräs heistä, että he olivat orjia, jotka majatalon omistaja oli ostanut hallitukselta. Minun makuulavani kohdalla asteleva mies oli ollut mahtavan marsilaiskansan laivaston komentaja, mutta kohtalon oikku oli ajanut hänen lippulaivansa jäämuurin ylitse magneettitornin vetovoimapiiriin, ja useita pitkiä vuosia hän oli nyt ollut keltaisen kansan orjana.
Hän kertoi minulle, että ulkoisen maailman prinssejä, jedejä, jopa jeddakejakin oli orjina palvelemassa keltaista rotua. Mutta kun kysyin häneltä, oliko hän kuullut mitään Mors Kajakista ja Tardos Morsista, hän pudisti päätään selittäen, ettei hän ollut kuullut heidän joutuneen tänne vangeiksi, vaikkakin hän tunsi hyvin vankien entisen arvon ja maineen.
Ei myöskään ollut huhuakaan thernien isän ja ensisyntyisten mustan datorin saapumisesta tullut hänen korviinsa, mutta hän ehätti selittämään, että hänellä oli perin niukat tiedot palatsin sisäisistä tapahtumista. Näin hänen aika lailla ihmettelevän sitä, että keltainen mies niin uteliaasti tiedusteli eräiden jäämuurin takaa saapuneiden punaisten vankien kohtaloa ja että oman rotuni tavat ja olot olivat minulle niin tuntemattomia.
Olin itse asiassa unohtanut valepukuni nähdessäni punaisen miehen astelevan makuulavani edessä, mutta hänen ilmeensä, joista kuvastui yhä lisääntyvä ihmettely, varoittivat minua ajoissa, sillä en missään nimessä halunnut kenellekään ilmaista, ken olin, jollei se olisi eduksi puuhilleni; enkä voinut ymmärtää, miten tämä mies-parka olisi voinut hyödyttää minua, vaikkakin mielessäni arvelin, että myöhemmin minä voisin tehdä palveluksen sekä hänelle että kaikille muille tuhansille vangeille, jotka Kadabrassa toimittelivat tylyjen isäntiensä määräyksiä.
Thuvan Dihn ja minä pohdimme sinä iltana suunnitelmiamme istuessamme rinnakkain silkki- ja turkisvuoteellamme satojen huoneessa olevien keltaisten miesten keskellä. Puhelimme hiljaa kuiskaten, mutta sitähän vaatii kohteliaisuuskin yleisessä majatalossa, joten emme herättäneet epäluuloja.
Mutta kaikenhan täytyi olla vain turhaa haaveilua, ennenkuin saisimme tilaisuuden tarkastella kaupunkia ja yrittää Talun ehdottaman suunnitelman toimeenpanoa. Sanoimme toisillemme hyvää yötä ja paneuduimme levolle.
Syötyämme seuraavana aamuna aamiaista lähdimme katselemaan Kadabraa, ja kun Marentinan ruhtinas oli runsaskätisesti varannut meille Okarissa käypää rahaa, ostimme sirot lentorattaat. Jo Marentinassa olimme opetelleet niitä ohjaamaan ja vietimme päivämme hupaisasti ja hyödyllisesti, tutkien kaupunkia. Myöhään iltapäivällä, jolloin Talun kertoman mukaan tapaisimme hallitusvirkailijat toimistoissaan, pysähdyimme aukion vieressä, vastapäätä jeddakin palatsia olevan upean rakennuksen eteen.
Rohkeasti astuimme sisään ovella seisovien aseistettujen vahtisotilaiden ohitse. Sisällä tuli meitä vastaan punainen orja tiedustamaan asiaamme.
"Sano isännällesi Soraville, että kaksi illallilaista sotilasta pyrkii palatsin vartiostoon", käskin.
Talu oli maininnut, että Sorav oli palatsin vartioston päällikkö, ja kun pidettäisiin todennäköisenä, että Salensus Ollin hovissa jo vuosikausia punottujen juonien saasta olisi tarttunut Okarin kaukaisista kaupungeista — erikoisesti Illallista — saapuneihin miehiin vähemmän kuin muihin, niin hän oli ollut varma, että olisimme tervetulleita eikä meiltä paljoa kyseltäisi.
Hän oli yleispiirtein selittänyt meille kaikki, mitä hänen mielestään meidän oli välttämätöntä tietää selviytyäksemme Soravin kuulustelusta. Sen jälkeen joutuisimme itse Salensus Ollin tutkittaviksi, jotta hän saisi selvän ruumiillisesta kunnostamme ja sotilaskelpoisuudestamme.
Olimme siksi vähän harjoitelleet keltaisten miesten outojen koukkumiekkojen ja maljamaisten kilpien käyttöä, ettemme kumpikaan todennäköisesti selviytyisi lopullisesta kokeesta, mutta mahdollisesti meidät, senjälkeen kun Sorav olisi meidät hyväksynyt, majoitettaisiin useiksi päiviksi palatsiin odottamaan, kunnes jeddakien jeddakilla olisi aikaa panna meidät lopulliselle koetukselle.
Odotettuamme muutamia minuutteja eteissalissa meidät käskettiin Soravin yksityiseen virkahuoneeseen, jossa tämä tuimannäköinen, mustapartainen upseeri tervehti meitä kohteliaasti. Hän tiedusti nimeämme ja asemaamme kotikaupungissamme ja saatuaan vastaukset, jotka ilmeisesti olivat hänestä tyydyttäviä, hän teki meille eräitä kysymyksiä, jotka Talu oli arvannut etukäteen ja valmistanut meitä niihin vastaamaan.
Kuulustelua ei voinut kestää yli kymmenen minuutin, minkä jälkeen Sorav kutsutti luokseen adjutanttinsa käskien tämän merkitä meidät asianmukaisesti luetteloihin ja sitten saattaa meidät palatsissa olevaan, henkivartiostoon pyrkiville tulokkaille varattuun majapaikkaan.
Adjutantti vei meidät ensiksi omaan virkahuoneeseensa, jossa hän yhdellä kertaa mittasi, punnitsi ja valokuvasi meidät tätä tarkoitusta varten älykkäästi sommitellulla koneella. Asiakirjoja ja kuvia syntyy yhtä aikaa viisi kappaletta eri hallitusvirastoissa, joista kaksi on muissa kaupungeissa penikulmien päässä. Sitten hän opasti meidät palatsin alueen halki vartioston päämajaan jättäen meidät siellä päivystävän upseerin huostaan.
Tämä vuorostaan kuulusteli meitä lyhyesti ja lähetti sitten sotilaan saattamaan meitä majapaikkaamme. Se sijaitsi rakennuksen takaosassa, puolittain erillisen tornin toisessa kerroksessa.
Kun kysyimme oppaaltamme, miksi meidät majoitettiin näin kauaksi vahtihuoneesta, hän vastasi, että henkivartioston vanhemmilla jäsenillä oli tapana haastaa riitaa tulokkaiden kanssa koetellakseen näiden kuntoa. Tuloksena oli ollut niin lukuisia kuolemaan päättyviä kaksintaisteluja, että tämän tavan vallitessa oli käynyt vaikeaksi säilyttää vartiostoa täysilukuisena. Salensus Oll oli senvuoksi siirrättänyt kokelaiden majapaikan syrjemmäksi, ja heidät pantiin lukon taakse, joten he olivat turvassa vartioston jäsenten hyökkäyksiltä.
Tämä harmillinen uutinen veti äkkiä ristin kaikkiin kauniisiin suunnitelmiimme, sillä sehän merkitsi sitä, että saisimme itse asiassa olla Salensus Ollin palatsissa vankeina siihen asti, kunnes hän näkisi sopivaksi kutsuttaa meidät lopullisesti näyttämään kuntoamme.
Kun olimme laskeneet juuri tällä väliajalla ehtivämme suorittaa paljon löytääksemme Dejah Thorisin ja Ptarthin Thuvian, niin olimme perin huonolla tuulella, kun vankka lukko kalahti kiinni oppaamme jäljestä, sitten kun hän oli ohjannut meidät meille määrättyihin huoneisiin.
Kasvot kiukusta vääntyneinä käännyin Thuvan Dihniin päin. Toverini vain pudisti päätään masentuneena ja meni huoneen toisessa päässä olevan ikkunan ääreen.
Tuskin hän oli vilkaissut ulos, kun hän kutsui minua, äänessään pidätetyn kiihtymyksen ja hämmästyksen väre. Olin heti hänen vierellään.
"Katso tuonne!" sanoi Thuvan Dihn osoittaen pihalle.
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja näin kaksi naista, jotka kävelivät edes takaisin aidatussa puistossa.
Heti paikalla tunsin heidät — he olivat Dejah Thoris ja PtarthinThuvia!
Siellä he olivat, he, joita olin seurannut koko Marsin halki, navalta navalle. Vain kolmen metrin välimatka ja jotkut metallitangot eroittivat minut heistä.
Huutaen kiinnitin heidän huomionsa itseeni, ja kun Dejah Thoris katsahti minuun päin, tein merkin, jolla Barsoomin miehet osoittavat naisilleen rakkauttaan.
Hämmästyksekseni ja kauhukseni hän suoristi niskaansa ja käänsi minulle selkänsä syvän halveksimisen ilmeen levitessä hänen hienoille piirteilleen. Ruumiini on tuhansissa taisteluissa saatujen arpien peittämä, mutta ei koko pitkän elämäni aikana yksikään haava ole koskenut minuun niin kipeästi kuin tällä kertaa naisen pistävän kylmä katse sydämeeni.
Huokaisten käännyin toisaalle ja painoin kädet kasvoilleni. Kuulin Thuvan Dihnin puhuttelevan Thuviaa, mutta heti sen jälkeen häneltä päässyt kummastunut huudahdus osoitti, että häntäkin oli oma tyttärensä hylkinyt.
"He eivät edes tahdo kuunnella", valitti hän minulle. "He ovat sulkeneet korvansa käsillään ja menneet puiston toiseen päähän. Oletko milloinkaan nähnyt näin hullua, John Carter? Heidän täytyy olla noiduttuja."
Rohkaisin mieleni ja palasin ikkunan ääreen, sillä vaikkapa Dejah Thoris halveksien torjuikin minut luotaan, niin kuitenkin rakastin häntä enkä malttanut olla katselematta hänen jumalaisen kauniita kasvojaan ja vartaloaan, mutta kun hän näki minun tuijottavan itseensä, hän kääntyi taaskin poispäin.
Hänen omituinen käyttäytymisensä meni yli ymmärrykseni, ja tuntui uskomattomalta, että Thuviakin vieroi isäänsä. Olisiko mahdollista, että verraton prinsessani olisi yhä kamalan taikauskon vallassa, josta olin hänen taivaankappaleensa pelastanut? Saattaisiko hän kenties kirota ja halveksia minua sentähden, että olin palannut Dorin laaksosta ja että olin polkenut pyhien thernien temppeleiden ja heidän itsensä pyhyyttä?
Mitään muuta syytä en voinut keksiä hänen kummalliseen käytökseensä, mutta se taas tuntui tuiki mahdottomalta, sillä Dejah Thorisin rakkaus John Carteria kohtaan oli ollut suuri ja ihmeellinen — paljoa voimakkaampi kuin rotueroavaisuudet, periaatteet ja uskonto.
Murheellisena katsellessani takaapäin hänen ylvästä, kuninkaallista päätään avautui puiston toisessa päässä oleva portti ja siitä ilmestyi mies. Astuessaan portista hän pisti jotakin keltaisen vahtisotilaan kouraan, ja välimatka oli siksi lyhyt, että erotin hänen antavan sotilaalle rahaa.
Arvasin heti, että tulokas oli päässyt puistoon lahjomalla. Hän lähti astelemaan naisia kohti. Tunsin hänet, hän ei ollut kukaan muu kuin Thurid, ensisyntyisten musta dator.
Hän meni aivan naisten luokse, ennenkuin alkoi puhua, ja kun he sitten kääntyivät ympäri kuullessaan hänen äänensä, astahti Dejah Thoris säpsähtäen taaksepäin.
Inhoittava hymy väikkyi Thuridin kasvoilla, kun hän lähestyi aivan liki Dejah Thorisia ja sanoi jotakin. En erottanut hänen sanojaan, mutta prinsessani vastaus kuului selvästi.
"Tardos Morsin pojantytär osaa kuolla milloin hyvänsä", sanoi Dejah Thoris, "mutta sinun mainitsemaasi hintaa hän ei ikinä voi hengestään maksaa."
Sitten laskeutui mustaihoinen konna polvilleen hänen eteensä ja suorastaan mateli tomussa rukoillen häntä. Kuulin hänen puhettaan vain osittain, sillä vaikkakin hän ilmeisesti oli kiihkeän intohimon raatelema, ei hän siitä huolimatta nähtävästi uskaltanut korottaa ääntään peläten ilmituloa.
"Tahtoisin pelastaa sinut Matai Shangin käsistä", kuulin hänen lavertelevan. "Tiedät, mikä kohtalo sinua odottaa hänen luonaan. Enkö minä ole mielestäsi parempi kuin hän?"
"En huolisi teistä kummastakaan", vastasi Dejah Thoris, "vaikkakin olisin vapaa, niin että voisin sen tehdä. Mutta, kuten hyvin tiedät, en ole vapaa."
"Sinäoletvapaa!" huudahti Thurid. "John Carter, Heliumin prinssi, on kuollut."
"Sitä en usko. Mutta vaikka hän olisikin kuollut ja minun olisi valittava toinen aviomies, niin ottaisin kasvi-ihmisen tai ison valkean apinan mieluummin kuin Matai Shangin tai sinut, sinä musta kalot", vastasi Dejah Thoris pilkallisesti.
Turmeltunut lurjus menetti kaiken malttinsa, karkasi karkeasti kiroten hennon naisen kimppuun ja tarttui raa'asti häntä kurkusta. Kirkaisten riensi Thuvia auttamaan vankeustoveriaan. Myöskin minä tulin hulluksi raivosta ja kiskoin ikkunani ristikkotangot irti koloistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää kuparilankaa.
Heilautin itseni aukosta puistoon. Putosin vain kolmenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä mustaihoinen oli kuristamaisillaan Dejah Thorisin hengettömäksi, ja yhdellä ainoalla aimo hyppäyksellä olin hänen niskassaan. Sanaa sanomatta irroitin hänen saastaiset sormensa ihanasta kaulasta ja ääntä päästämättä sinkautin hänet kuuden metrin päähän itsestäni. Raivosta puhkuen Thurid nousi jälleen seisaalleen ja hyökkäsi hurjistuneen härän tavoin päälleni.
"Keltanahka", hän kiljui, "et tietänyt, kehen satutit kurjan kätesi, mutta pian opetan sinut käsittämään, mitä ensisyntyisen loukkaaminen merkitsee."
Samassa hän oli kimpussani koettaen päästä käsiksi kurkkuuni. Mutta saman tempun, jonka olin kerran tehnyt Issuksen temppelin pihalla, tein nyt uudelleen Salensus Ollin palatsin puistossa. Kumarruin hänen ojennettujen käsivarsiensa alitse, ja hänen syöksyessään sivuitseni, annoin nyrkilläni hirvittävän täräyksen hänen leukaansa.
Hänelle kävi aivan samoin kuin silloinkin. Hän pyörähti kuin hyrrä, hänen polvensa notkahtivat ja hän retkahti maahan jalkojeni juureen. Samassa kuulin takaani ääntä.
Äänessä oli ihmisiä hallitsemaan tottuneen henkilön käskevä sävy, ja kun käännyin ympäri ja näin jättiläiskokoisen, komean keltaisen miehen, tiesin kysymättäkin, että hän oli Salensus Oll. Hänen oikealla kupeellaan seisoi Matai Shang ja heidän takanaan parikymmentä vartiosotilasta.
"Kuka olet?" ärjäisi jeddak. "Ja mitä tarkoittaa tunkeutumisesi naisten puiston alueelle? En muista nähneeni sinua. Miten olet tänne päässyt?"
Jollei hän olisi lausunut viimeisiä sanojaan, olisin tyyten unohtanut valepukuni ja sanonut hänelle suoraan, että olin John Carter, Heliumin prinssi. Mutta hänen kysymyksensä palautti mielenmalttini. Osoitin tornin ikkunan särjettyä ristikkoa.
"Olen pyrkimässä palatsin vartiostoon", vastasin, "ja olin tornissa odottamassa, kunnes minut kutsuttaisiin lopulliseen koetukseen näyttämään kuntoani. Ikkunasta näin tuon raakalaisen ahdistavan — tätä naista. En voinut, oi jeddak, kylmästi katsella sellaista tehtävän itse palatsin alueella tuntiessani, että tässäkin voin palvella sinua."
Suorat sanani olivat ilmeisesti pystyneet Okarin hallitsijaan, ja kun hän tiedusti Dejah Thorisilta ja Ptarthin Thuvialta, jotka molemmat vakuuttivat puheeni todeksi, alkoi Thuridin asema näyttää varsin synkältä.
Näin Matai Shangin häijyjen silmien välähtävän ilkeästi, kun Dejah Thoris kertoi, mitä Thuridin ja hänen välillään oli tapahtunut. Kuvatessaan sitten, kuinka minä tein tyhjäksi ensisyntyisten datorin aikeet, prinsessani oli hyvin kiitollisen näköinen, vaikkakin hänen silmiensä ilmeestä näin, että jokin omituinen seikka saattoi hänet levottomaksi ja hämilleen.
En ihmetellyt, että hän suhtautui minuun tällä tavoin, kun muita ihmisiä oli saapuvilla. Mutta minuun koski vieläkin kipeästi, että hän oli vieroksunut minua, vaikkakin hän oli ollut puistossa yksin Thuvian kanssa.
Kuulustelun jatkuessa loin silmäyksen Thuridiin ja yllätin hänet tuijottamasta itseeni silmät levällään ja ihmetellen. Äkkiä hän sitten purskahti nauramaan suoraan vasten kasvojani.
Vähän ajan kuluttua Salensus Oll kääntyi puhuttelemaan mustaihoista.
"Mitä on sinulla sanomista näiden syytösten johdosta?" hän kysyi syvällä, pelottavalla äänellä. "Tohditko ojentaa kätesi tavoittamaan thernien isän valitsemaa naista, joka olisi sopiva puoliso itse jeddakien jeddakille?"
Tällöin mustapartainen tyranni vilkaisi himokkaasti Dejah Thorisiin, ikäänkuin uusi ajatus, uusi pyyde olisi herännyt hänen mielessään ja sydämessään näiden sanojen johdosta.
Thurid oli juuri aikonut vastata. Ilkkuva, pahansuopa irvistys väikkyi hänen huulillaan ja hän osoitti minua syyttävästi, mutta kuultuaan Salensus Ollin sanat ja nähtyään tämän ilmeen hän nielaisi lauseensa.
Hänen katseensa välähti ovelasti, ja kun hän alkoi puhua, näin hänen kasvoistaan, että hän ei lausunut sitä, mitä oli aikonut.
"Oi mahtavin jeddak", hän selitti, "tämä mies ja nämä naiset eivät puhu totta. Tämä epatto oli tunkeutunut puutarhaan auttamaan heitä karkaamaan. Ulkopuolelta kuulin heidän keskustelunsa, ja kun tulin tänne, niin nainen kirkaisi ja mies karkasi kimppuuni ja oli vähällä tappaa minut.
"— Mitä tiedät tästä miehestä? Hän on muukalainen, ja uskallan väittää, että hän on vihollistesi urkkija. Kohdista tutkimisesi mieluummin häneen, Salensus Oll, kuin ystävääsi ja vieraaseesi Thuridiin, ensisyntyisten datoriin!"
Salensus Oll näytti joutuvan ymmälle. Hän kääntyi jälleen katsomaan Dejah Thorisia. Silloin Thurid meni aivan lähelle häntä ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin, mitä en kuullut.
Keltainen hallitsija antoi heti määräyksen eräälle upseerilleen:
"Toimita tämä mies varmaan vankikoppiin odottamaan, kunnes meillä on aikaa lähemmin syventyä tähän asiaan! Ja kun ristikot eivät näy yksin riittävän, niin paneta hänet kahleihin!"
Sitten hän kääntyi ympäri ja poistui puutarhasta vieden mukanaan Dejah Thorisin, jonka olalle hän laski kätensä. Myöskin Thurid ja Matai Shang lähtivät, ja portille päästyään mustaihoinen katsoi taakseen ja nauroi taaskin vasten silmiäni.
Mitähän merkitsi hänessä tapahtunut äkillinen muutos? Saattoiko hän aavistaa, kuka olin? Siinäpä se! Temppuni ja iskuni kaataessani hänet toisen kerran tantereeseen oli paljastanut minut.
Kun vartijat raahasivat minut mukaansa, oli mieleni totisesti synkkä ja katkera, sillä kahden Dejah Thorisia niin kauan ahdistaneen leppymättömän vihamiehen lisäksi oli nyt tullut vielä yksi, heitä mahtavampi. Olisinhan ollut typerä hölmö, jollen olisi tajunnut, että jeddakien jeddakin, Okarin hallitsijan Salensus Ollin kauheaan sydämeen oli äsken äkkiä syttynyt kiihkeä rakkaus Dejah Thorisia kohtaan.
Runsauden holvi
Minun ei tarvinnut virua kauan Salensus Ollin vankilassa. Sinä lyhyenä aikana, jonka siellä olin, aprikoin usein mielessäni, kuinka oli käynyt Ptarthin jeddakille Thuvan Dihnille.
Kelpo toverini oli tullut perässäni puistoon, kun hyökkäsin Thuridin kimppuun, ja kun Salensus Oll oli Dejah Thorisin ja muiden kanssa poistunut jättäen Ptarthin Thuvian jälkeensä, oli Thuvan Dihn myöskin jäänyt puistoon tyttärensä luokse, sillä hänen varustuksensa olivat samanlaiset kuin vartijoiden.
Kun viimeksi näin hänet, hän seisoi paikallaan odottaen, että minua saattavat sotilaat sulkisivat portin, joten hän jäisi kahden Thuvian kanssa. Olivatko he kenties voineet päästä pakoon? En saattanut sitä uskoa, mutta kaikesta sydämestäni sitä kuitenkin toivoin.
Kolmantena vankeuspäivänäni saapui kymmenkunta sotilasta noutamaanminua vastaanottosaliin, jossa Salensus Oll itse kuulustelisi minua.Salissa oli suuri joukko ylimyksiä, ja heidän joukostaan keksi katseeniThuridin, mutta Matai Shang ei ollut saapuvilla.
Dejah Thoris istui yhtä loistavan kauniina kuin ainakin pienellä valtaistuimella Salensus Ollin vierellä. Sydäntäni vihloi nähdessäni hänen armaiden kasvojensa murheellisen ja toivottoman ilmeen.
Se seikka, että hän oli jeddakien jeddakin vierellä, ennusti pahaa hänelle ja minulle, ja heti hänet nähtyäni heräsi mielessäni vakaa aikomus, etten lähtisi elävänä salista, jos minun olisi pakko jättää hänet tämän mahtavan tyrannin kynsiin.
Olin surmannut uljaampiakin miehiä kuin Salensus Oll oli, surmannut paljain käsin, ja nyt vannoin mielessäni tappavani hänet, jollen keksisi muuta keinoa pelastaakseni Heliumin prinsessan. Siitä tosin koituisi nopea kuolema itsellenikin, mutta se ei minua huolettanut muuta kuin senvuoksi, etten sitten enää voisi toimia Dejah Thorisin hyväksi. Vain siitä syystä turvautuisin mieluummin johonkin muuhun keinoon, sillä vaikkakin surmaisin Salensus Ollin, niin silti en saisi palautetuksi rakasta vaimoani kansansa keskuuteen. Päätin odottaa tuomioistuimen lopullista päätöstä tutustuakseni Okarin hallitsijan aikomuksiin mahdollisimman tarkoin ja toimiakseni sitten asianhaarain mukaan.
Heti kun olin astunut Salensus Ollin eteen, käski tämä myöskin Thuridin astua esille.
"Dator Thurid", lausui jeddak, "esitit minulle omituisen pyynnön. Mutta olen päättänyt suostua toivomukseesi, kun selitit sen olevan yksinomaan minun etujeni mukaista.
"— Väität tietäväsi tästä vangista sellaista, minkä nojalla hänet tuomitaan ja mikä samalla tekee hartaimman toiveeni täyttymisen mahdolliseksi."
Thurid nyökkäsi.
"Siispä julistan asian kaikkien saapuvilla olevien ylimysteni tietoon", jatkoi Salensus Oll. "Vuoteen ei vierelläni valtaistuimella ole istunut kuningatarta, ja nyt aion ottaa vaimokseni naisen, jota pidetään Barsoomin kauneimpana, kuten jokaisen totuudessa pysyvän täytyykin myöntää hänen olevan.
"— Okarin ylimykset, paljastakaa miekkanne ja osoittakaa kunnioitustanne Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle ja Okarin tulevalle kuningattarelle, sillä valmistusajaksi määrättyjen kymmenen päivän kuluttua hänestä tulee Salensus Ollin puoliso!"
Ylimysten vetäistessä miekkansa kohottaen ne korkealle ilmaan, noudattaen vanhaa okarilaista tapaa jeddakin julkaistessa kihlauksensa, Dejah Thoris hypähti pystyyn ja kohottaen kättään huudahti, kehoittaen heitä laskemaan miekkansa.
"En voi tulla Salensus Ollin puolisoksi", hän esteli, "sillä jo ennestään olen vaimo ja äiti. Heliumin prinssi John Carter on vielä elossa. Tiedän, että asianlaita on niin, sillä kuulin Matai Shangin kertovan tyttärelleen Phaidorille nähneensä hänet Kaorin jeddakin Kulan Tithin hovissa. Jeddak ei ota puolisokseen toisen vaimoa, eikä Salensus Oll voi sillä tavoin loukata avioliiton pyhyyttä."
Salensus Oll loi Thuridiin synkän silmäyksen.
"Tämä yllätyskö sinulla oli minun varalleni?" hän karjui. "Vakuutit, ettei mitään sellaista estettä, joka ei olisi helposti voitettavissa, ole minun ja tämän naisen välillä, ja nyt saan kuulla, että sittenkin on olemassa juuri ainoa voittamaton este. Mitä ajattelet, mies? Mitä sinulla on sanomista?"
"Entä jos toimitan John Carterin käsiisi, Salensus Oll? Enkö silloin ole tehnyt enemmänkin kuin lupasin?" vastasi Thurid.
"Älä puhu hullutuksia!" kiljui jeddak vimmoissaan. "En ole lapsi, jotta voisit tuolla tavoin laskea pilaa."
"Puhun kuten ainakin mies, joka tietää mitä sanoo", selitti Thurid, "tietää kykenevänsä pitämään puheensa."
"Hanki sitten John Carter käsiini kymmenessä päivässä! Muuten saat itse osaksesi saman kuoleman, jonka määräisin hänelle, jos hän olisi vallassani", uhkasi jeddak otsa äkäisissä rypyissä.
"Sinun ei tarvitse odottaa kymmentä päivää, Salensus Oll", kerskasi Thurid. Kääntyen sitten äkkiä minuun päin ja osoittaen minua sormellaan hän jatkoi kiihkeästi: "Tuossa on John Carter, Heliumin prinssi!"
"Hullu!" ärjyi Salensus Oll. "Hullu! John Carter on valkoihoinen. Tuo mies on yhtä keltainen kuin minä itsekin. John Carter on parraton — Matai Shang on kuvaillut häntä minulle. Tämän vangin parta ja viikset ovat yhtä pitkät ja tuuheat kuin kenen okarilaisen tahansa. Nopeasti, sotilaat, vankiluoliin tuo musta mielipuoli, joka haluaa päästä hengestään laskettelemalla surkeata pilaa hallitsijallenne!"
"Seis!" huudahti Thurid ja juoksi luokseni. Ennenkuin aavistin mitä hän aikoi, hän oli tarttunut partaani ja repinyt pettävän tekeleen kasvoiltani ja päästäni, niin että sileä paahtunut ihoni ja lyhyeksi leikattu musta tukkani paljastuivat.
Salensus Ollin vastaanottosalissa nousi hornamainen meteli. Sotilaita riensi miekat paljaina minua kohti, peläten minun suunnittelevan jeddakien jeddakin murhaamista, ja toisia tungeksi takaapäin uteliaina pyrkien näkemään miestä, jonka nimi oli tuttu navalta toiselle.
Kun kävi selväksi, kuka olin, näin Dejah Thorisin hypähtävän seisomaan hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. Tungoksen läpi ja sotilaiden välitse hän raivasi tiensä, ennenkuin kukaan ennätti häntä pidättää. Vain hetkinen, ja hän oli edessäni kädet ojennettuina ja silmät rakkautta uhkuen.
"John Carter! John Carter!" hän hoki, kun kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja painoin hänet rintaani vasten. Silloin minulle äkkiä selvisi, minkä tähden hän oli vieronut minua puistossa tornin juurella.
Kuinka typerä olinkaan ollut! Olin odottanut, että hän tuntisi minut huolimatta Marentinan parturin ihmeteltävän hyvästä naamioimisesta. Hän ei ollut tuntenut minua, siinä kaikki. Ja kun hän näki muukalaisen tekevän hänelle rakkauden merkin, niin hän loukkaantui ja pahastui täydellä syyllä. Olinpa totisesti ollut hölmö.
"Ja juuri sinä", huudahti prinsessani, "puhuttelit minua tornista! Mistä olisin voinut tietää, että rakas virginialaiseni piili tuon kamalan parran ja keltaisen ihon takana?"
Hänen tapanaan oli ollut käyttää minusta hyväilynimeä "virginialaiseni", sillä hän tiesi, että pidin tämän kauniin nimen soinnusta, jonka hänen armaat huulensa tekivät vieläkin tuhat kertaa kauniimmaksi ja pyhemmäksi. Kun nyt, monien pitkien vuosien jälkeen kuulin sen taaskin, niin katseeni sumentui kyynelistä ja ääneni salpautui mielenliikutuksesta.
Vain hetkisen sain puristaa rakkaintani rintaani vasten, ennenkuin Salensus Oll oli vapisten raivosta ja mustasukkaisuudesta tyrkkinyt sotilaat tieltään ja päässyt luoksemme.
"Vangitkaa mies!" hän kiljui ja sadat armottomat kädet raastoivat meidät eroon.
Onneksi Okarin hovin ylimyksille John Carterilta oli riistetty aseet. Nyt sai heistä kymmenkunta tuntea, kuinka raskaita nyrkkini iskut olivat, ja olin jo päässyt puolitiehen valtaistuinta kohti, jolle Salensus Oll oli vienyt Dejah Thorisin, ennenkuin he saivat minut pidätetyksi.
Sitten sorruin taistellen puoltasataa sotilasta vastaan. Mutta ennenkuin he olivat kolhineet minut tajuttomaksi, kuulin Dejah Thorisin huulilta sanat, joiden tähden kärsimykseni tuntuivat keveiltä.
Seisoen kookkaan tyrannin vieressä, joka piti häntä tiukasti käsivarresta, hän osoitti sinne päin, missä minä yksin ottelin niin rusentavaa ylivoimaa vastaan.
"Luuletko sinä, Salensus Oll", hän puhkesi puhumaan, "että tuollaisen miehen vaimo voisi ikinä häväistä hänen muistoaan menemällä jonkun huonomman kuolevaisen kanssa avioliittoon, vaikka hän olisi tuhannesti kuollut? Onko millään taivaankappaleella toista sellaista miestä kuin John Carter, Heliumin prinssi? Onko toista sellaista miestä, joka rakkaudesta naiseen kykenisi taistellen kulkemaan edestakaisin sotaisen maailman äärestä toiseen, selviytyen hurjista pedoista ja villeistä sotalaumoista?
"— Minä, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, olen hänen. Hän taisteli minun tähteni ja voitti minut. Jos olet uljas mies, niin kunnioitat hänen uljuuttaan etkä surmaa häntä. Tee hänet orjaksi, jos tahdot, Salensus Oll, mutta säästä hänen henkensä! Mieluummin tahtoisin olla orjana hänen kaltaisensa kanssa kuin Okarin kuningattarena."
"Ei orja eikä kuningatar sanele määräyksiä Salensus Ollille", vastasi jeddakien jeddak. "John Carter kuolee luonnollisella tavalla Runsauden holvissa, ja hänen kuolinpäivänään tulee Dejah Thorisista kuningattareni."
En kuullut prinsessani vastausta, sillä juuri silloin sain päähäni iskun, joka huumasi minut tajuttomaksi, ja kun tulin jälleen tuntoihini, oli luonani vastaanottosalissa vain kourallinen vartiosotilaita. Kun aukaisin silmäni, niin he pistelivät minua miekkojensa kärjillä ja käskivät minua nousta.
Sitten he veivät minut pitkiä käytäviä myöten kaukana palatsin keskuksessa olevalle pihalle.
Pihan keskellä oli syvä kaivo ja sen reunalla vielä puoli tusinaa vartiosotilaita minua odottamassa. Yhdellä heistä oli kädessään pitkä nuora, jota hän alkoi meidän lähestyessämme selvitellä.
Kun olimme tulleet viidentoista metrin päähän näistä miehistä, tuntui sormessani äkkiä omituinen pistävä tunne.
Aluksi olin ymmällä enkä kyennyt selittämään sen syytä, mutta sitten muistui mieleeni eräs seikka, jonka olin jännittävissä seikkailuissa kokonaan unohtanut — Talun, Marentinan ruhtinaan lahjasormus.
Katsahdin heti edessämme olevaa ryhmää ja nostin samalla vasemman käden otsalleni, että sormusta etsivä henkilö näkisi sen. Samanaikaisesti kohotti myöskin eräs odottavista sotilaista vasemman käden muka pyyhkäistäkseen mustat hiukset otsaltaan, ja hänen sormessaan oli oman sormukseni kaksoiskappale.
Vaihdoimme nopeasti keskinäistä ymmärtämystä osoittavan silmäyksen. Senjälkeen käänsin katseeni sotilaasta enkä enää vilkaissutkaan häneen, etten herättäisi okarilaisissa epäluuloja.
Saavuttuamme kaivon reunalle näin, että se oli hyvin syvä. Ja pian oivalsin, että kohta saisin tarkemmin arvostella, kuinka syvälle pihan pinnan alle se ulottui, sillä nuoraa pitelevä mies kiersi sen pään vartaloni ympäri kiinnittäen sen niin, että se voitiin milloin hyvänsä irroittaa ylhäältä päin. Sitten tarttuivat kaikki sotilaat nuoraan, ja ensiksimainittu heistä tyrkkäsi minua, niin että suistuin ammottavaan kuiluun.
Nuora oli jätetty valloilleen, että voin hyvin pudota kaivon reunalta. Kun se oli ensi nytkähdyksen jälkeen pingoittunut, laskettiin minua ripeästi, mutta tasaisesti alaspäin. Juuri vähää ennen tyrkkäystä oli pari, kolme sotilasta ollut mukana kiinnittämässä nuoraa ympärilleni, jolloin heistä yksi oli lähentänyt suunsa aivan poskeni viereen ja silmänräpäystä ennen kuin minut sysättiin kamalaan aukkoon kuiskannut korvaani yhden ainoan sanan: "Rohkeutta!"
Olin mielikuvituksessani pitänyt kaivoa pohjattomana, mutta se ei ollutkaan kolmeakymmentä metriä syvempi. Mutta kun seinämät olivat kiiltävän sileät, niin se riitti yhtä hyvin, kuin jos syvyys olisi ollut kolmesataa metriä. En voinut toivoakaan selviytyväni sieltä ilman ulkoista apua.
Kokonaisen päivän sain olla pimeässä. Sitten valaistiin kummallinen koppini äkkiä huikaisevan kirkkaasti. Olin silloin luonnollisestikin nälissäni ja janoissani, sillä en ollut maistanut ruokaa enkä juomaa senjälkeen kuin vankilaan joutumiseni edellisenä päivänä. Hämmästyksekseni luolan seinämissä, joita olin luullut sileiksi, oli hyllyrivejä, ja hyllyillä oli herkullisia ruokia ja juomia, parasta mitä Okar kykeni tarjoamaan. Riemusta huudahtaen riensin ottamaan tervetullutta ravintoa, mutta ennenkuin ehdin siihen tarttua, sammui valo, ja vaikka sitten haparoin ympäri koppia, niin sormeni eivät tavanneet mitään muuta kuin kovan, sileän seinän, jollaiseksi olin sen huomannut ensi kerran sitä tutkiessani.
Nyt kävi nälkä ja jano heti tuskalliseksi. Aikaisemmin olin vain lievästi tuntenut ruoan ja juoman tarvetta, mutta nyt kärsin kipeästi niiden puutteesta, mikä kaikki aiheutui siitä, että olin nähnyt ravintoa niin kiusoittavan lähellä, melkein käden ulottuvissa. Uudelleen ympäröi minua äänetön pimeys. Hiljaisuuden keskeytti vain lyhyt pilkkanauru.
Taaskin kului yksi päivä eikä mikään katkaissut vankeuteni yksitoikkoisuutta eikä huojentanut nälän ja janon tuottamia tuskia. Vähitellen kipu laimeni, sillä kärsimys turrutti vatsahermoja. Sitten välähti kammio taaskin valoisaksi, ja edessäni oli sarja uusia, houkuttelevia ruokalajeja, kirkasta vettä ja virkistäviä viinejä isoissa pulloissa, joiden kylmälle pinnalle oli tiivistynyt vesihelmiä.
Hurjasti kuin nälkiintynyt villipeto syöksähdin toistamiseen kaappaamaan viekoittelevia ruokia. Mutta samoin kuin edellisellä kerralla tuli sammui ja minä kolahdin kovaa seinää vastaan.
Uudelleen kajahti sitten pilkkanauru.
Runsauden holvi!
Kuinka julma olikaan se ihminen ollut, joka oli keksinyt tämän pirullisen taitavan rääkkäystavan! Joka päivä uudistettiin sama temppu, kunnes olin mielipuolisuuden partaalla. Mutta samoin kuin olin tehnyt warhoonien vankiluolassa, hillitsin nytkin ajatukseni ja pakotin järkeni pysymään terveillä urilla.
Vain ponnistamalla tahtoani sain sortumaisillaan olevan sielunelämäni säilytetyksi tasapainossa. Ja se onnistui minulle siinä määrin, että kun koppini taaskin kerran muuttui valoisaksi, istuin rauhallisesti paikallani ja katselin välinpitämättömästi melkein käteni ulottuvilla olevia höyryäviä ja houkuttelevia ruokia. Sainkin olla iloinen, että tein niin, sillä siten tarjoutui minulle tilaisuus ratkaista näiden katoavien juhla-aterioiden arvoitus.
Kun en hievahtanutkaan tavoittamaan ruokaa, niin kiusaajani jättivät valon palamaan, toivoen etten lopulta jaksaisi pidättyä, vaan tuottaisin heille saman nautinnon kuin aikaisemminkin turhilla yrityksilläni. Istuessani tarkastellen ylellisiä hyllyjä, oivalsin pian, miten ilveily suoritettiin, ja se oli niin yksinkertaista, että ihmettelin, kuinka olin voinut siihen asti olla sitä huomaamatta. Vankilani seinät olivat kirkasta lasia — lasin takana olivat kiihoittavat ruoat.
Vasta melkein kokonaisen tunnin kuluttua valo sammui, mutta tällä kertaa ei pilkkanaurua kuulunut — ei ainakaan kiusanhenkeni huulilta. Mutta minä, maksaakseni heille samalla mitalla, päästin hiljaisen naurun, jota ei kukaan saattanut pitää sekapäisen hihityksenä.
Kului yhdeksän päivää. Olin hyvin heikkona nälästä ja janosta, mutta tuskia ei minulla enää ollut — ne olin sivuuttanut. Sitten tipahti ylhäältä pimeydestä pieni mytty vierelleni lattialle.
Hapuilin sitä välinpitämättömästi, arvellen, että se oli vain joku uusi vartioitteni juoni kärsimysteni lisäämiseksi.
Löysin sen vihdoin. Se oli vähäinen, paperipeitteinen kääry lujan, ohuen langan päässä. Kun avasin sen, putosi siitä lattialle muutamia kuutioita. Keräsin ne käsiini ja maistoin niitä. Ne olivat tiivistetyistä ravintoaineista tehtyjä tabletteja, jotka ovat varsin yleisiä koko Barsoomissa.
— Myrkkyä! — ajattelin.
No, mitäpä siitä? Miksi en lopettaisi kärsimyksiäni nyt heti mieluummin kuin elää kituuttaisin vielä joitakuita surkeita päiviä tässä pimeässä holvissa? Hitaasti vein yhden pikku kuution huulilleni.
"Hyvästi, Dejah Thoris!" huokaisin. "Olen elänyt sinun tähtesi ja taistellut puolestasi, ja nyt täyttyy toiseksi hartain toiveeni, saan kuolla sinun tähtesi." Otin kuution suuhuni ja söin sen.
Söin ne kaikki toisen toisensa jälkeen, eikä minusta ole koskaan mikään maistunut paremmalta kuin nämä vähäiset ravintomuruset, joissa varmasti luulin kuoleman idun piilevän, kenties kamalan, tuskallisen kuoleman.
Istuessani rauhallisesti koppini lattialla odotellen loppuani, osuivat sormeni sattumalta paperiin, johon käärittyinä kuutiot olivat olleet. Hypistelin sitä hiljaa käsissäni ajatuksieni harhaillessa menneisyydessä, sillä tahdoin ennen kuolemaani mielessäni uudelleen elää joitakuita pitkän ja onnellisen elämäni riemuisia hetkiä. Äkkiä tunsin kädessäni olevan pergamenttimaisen liuskan sileällä pinnalla omituisia kohoamia.
Aluksi en niistä kovin paljoa välittänyt — ihmettelin vain hieman, mistä ne saattoivat johtua. Mutta sitten tuntui minusta, että niillä oli määrätty muoto, ja pian huomasin, että ne kaikki olivat rivissä kuten kirjoitus.
Nyt tunnustelin niitä huolellisemmin. Kohoamia oli neljä selvästi erillistä ryhmää. Olivatko ne mahdollisesti neljä sanaa, joilla tahdottiin antaa minulle joku tieto?
Kuta enemmän sitä ajattelin, sitä kiihkeämmäksi kävin, kunnes sormeni hivelivät rajusti paperipalaa, tunnustellen sillä olevia pieniä, arvoituksellisia kohoamia ja syvennyksiä.
Mutta selvää en niistä saanut, ja vihdoin ymmärsin, että juuri hätäilemiseni esti minut ratkaisemasta niiden arvoitusta. Sitten kävin niihin käsiksi hitaammin. Yhä uudelleen tunnustelin etusormellani ensimmäistä ryhmää.
Marsilaista kirjoitusta on Maan asukkaan verrattain vaikea lukea — se on jonkunlainen pikakirjoituksen ja kuvakirjoituksen välimuoto, ja sen kieli on kokonaan toisenlaista kuin Marsin puhekieli. Barsoomissa on vain yksi puhekieli. Sitä puhuvat nykyisin kaikki rodut ja kansat samoin kuin Barsoomin ihmiskunnan alkuaikoinakin. Se on tiedon ja tieteellisten saavutusten lisääntyessä kehittynyt, mutta se on niin luonteva, että uusien ajatusten ilmoittamiseen ja uusien olojen ja keksintöjen kuvaamiseen tarvittavat uudet sanat muodostuvat itsestään — asiaa, jota varten uusi sana tarvitaan, ei voisi selvittää mikään muu sana kuin se, joka itsestään, kuin luonnonpakosta, syntyy sitä varten. Kuinka kaukana rodut ja kansat asunevatkin toisistaan, niiden puhekieli on sen vuoksi sama.
Mutta niin ei ole kirjoitetun kielen laita. Millään kansalla ei kirjoitettu kieli koskaan ole samanlainen kuin jollakin toisella, ja usein käytetään kaupungeissa kirjoitettua kieltä, joka eroaa suuresti saman kansan muilla alueilla käytetystä kielestä.
Jos paperipalalla olevat merkit niin ollen olivatkin sanoja, olin kuitenkin jonkun aikaa ymmällä kykenemättä niitä tulkitsemaan. Mutta vihdoin sain selvän ensimmäisestä.
Se oli: "Rohkeutta!" ja kirjoitettu marentinalaisilla kirjaimilla.
Rohkeutta!
Juuri sen sanan oli keltainen vartiosotilas kuiskannut korvaani seisoessani Runsauden holvin reunalla.
Tämän sanoman täytyi olla häneltä lähtöisin, ja hän oli ystävä, sen tiesin.
Herännein toivein ponnistin kaiken kykyni saadakseni sanoman loppuosan tulkituksi, ja vihdoin onnistuivat ponnistukseni — luin kaikki neljä sanaa:
"Rohkeutta! Kulje nuoraa myöten!"
"Kulje nuoraa myöten!"
Mitä se saattoi merkitä?
"Kulje nuoraa myöten!" Mitä nuoraa?
Äkkiä muistin nuoran, joka oli kiinni käärössä sen pudotessa vierelleni, ja vähän aikaa hapuiltuani se sattui käteeni. Se riippui ylhäältä, ja kun vedin sitä, niin tunsin, että se oli lujasti kiinni kenties aukon suulla.
Tutkiessani nuoraa huomasin, että vaikkakin se oli ohut, se voi varsin hyvin kestää useiden miesten painon. Sitten tein uuden löydön — nuoraan oli noin pääni korkeudelle sidottu toinen tiedonanto. Sen tulkitseminen kävi helpommin, kun olin kerran keksinyt, mitä kirjoitustapaa oli käytetty.
"Ota nuora mukaasi! Solmujen jälkeen varo vaaraa!"
Siinä koko tämän kirjelapun sisältö. Se oli ilmeisesti kyhätty kiireessä, kun kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi sen tarpeellisuutta.
En vitkastellut enää saatuani selville toisen tiedonannon sanat, ja vaikkakaan en voinut aavistaa, mitä loppukehoitus: "Solmujen jälkeen varo vaaraa!" merkitsi, olin kuitenkin varma, että minulle oli auennut pakotie ja että mitä pikemmin käyttäisin sitä hyväkseni, sitä todennäköisemmin pääsisin vapauteen.
Ja eihän asemani missään tapauksessa voisi tulla kovinkaan paljoa pahemmaksi kuin se oli ollut Runsauden holvissa.
Mutta ennenkuin olin selviytynyt tästä kirotusta luolasta, sain kuitenkin nähdä, että asemani olisi saattanut käydä hyvinkin paljoa pahemmaksi, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä vielä pari minuuttia.
Sen verran aikaa minulta kului kiivetessäni noin viisitoista metriä koppini lattialta ylöspäin. Sitten kiintyi huomioni ylhäältä kuuluvaan meluun. Säikähdin nähdessäni, että aukon kansi nostettiin pois ja joukko keltaisia sotilaita kuvastui taivasta vasten.
Ponnistelinko kenties eteenpäin vain joutuakseni johonkin uuteen satimeen? Olivatko saamani sanomat sittenkin petosta? Mutta silloin, juuri kun toivoni ja rohkeuteni olivat painuneet aivan lamaan, näin kaksi seikkaa.
Toinen oli se, että aukon reunalta laskettiin minua kohti isoa, rimpuilevaa ja murisevaa aptia, ja toinen, että kaivon seinässä oli aukko, miehen vartaloa avarampi, ja että nuorani vei sinne.
Samalla hetkellä, jolloin kapusin edessäni olevaan pimeään onkaloon, laskeutui apti sivuitseni koettaen siepata minua valtaisilla käpälillään ja raivoissaan ärjyen ja ulvoen hirvittävästi.
Nyt oivalsin täydelleen, minkä kohtalon Salensus Oll oli minulle suunnitellut. Rääkättyään minua ensiksi nälässä, hän oli sitten käskenyt laskea vankilaani tämän hurjan pedon täydentämään pirullisen mielikuvituksensa keksintöä.
Sitten välähti mieleeni vielä yksi asia — olin elänyt yhdeksän päivää, ja kymmenen päivää oli määräaika, jonka jälkeen Salensus Oll voisi ottaa Dejah Thorisin kuningattarekseen. Aptin tehtävänä oli varmentaa kuolemani ennen kymmenettä päivää.
Melkeinpä nauroin ääneen ajatellessani, että Salensus Ollin varmuustoimenpide oli omiaan osaltaan tekemään tyhjäksi hänen aikeensa, sillä kun huomattaisiin, että apti oli Runsauden holvissa yksin, niin ei voitaisi arvella muuta kuin että se oli ahminut minut tyyten, joten ei vähääkään epäiltäisi eikä ryhdyttäisi minua etsimään.
Käärin kokoon nuoran, jonka avulla olin päässyt tähän asti kummallisella matkallani, ja etsin sen toista päätä. Mutta kun menin sitä myöten eteenpäin, niin sitä jatkui yhä kauemmaksi. Tätä siis tarkoittivat sanat: "Kulje nuoraa myöten!"
Tunneli, jota pitkin hiivin, oli matala ja pimeä. Olin edennyt joitakuita satoja metrejä, kun tunsin sormissani solmun. "Solmun jälkeen varo vaaraa!"
Nyt liikuin äärimmäisen varovasti. Käännyttyäni hetkistä myöhemmin jyrkästä mutkasta jouduin aukolle, josta päästiin avaraan, kirkkaasti valaistuun huoneeseen.
Kulkemani tunneli oli kohonnut loivasti ylöspäin, ja siitä päättelin, että edessäni olevan huoneen täytyi olla joko palatsin pohjakerroksessa tai juuri sen alla. Huoneen vastaisella seinällä oli paljon omituisia koneita, ja keskellä lattiata oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui kaksi miestä keskustellen vakavasti keskenään. Toisen kasvot olivat minuun päin. Hän oli keltaihoinen, pieni, kuihtunut vanhus, jonka isoissa silmissä näkyi valkuainen ympäri koko silmäterän.
Hänen toverinsa oli mustaihoinen, eikä minun tarvinnut nähdä hänen kasvojaan tietääkseni, että hän oli Thurid, sillä jäämuurin pohjoispuolella ei ollut ainoatakaan muuta ensisyntyistä.
Saapuessani äänenkantaman päähän miehistä puhui Thurid parhaillaan.
"Solan", kuulin hänen sanovan, "vaaraa ei ole ollenkaan, ja palkkio on suuri. Itse tiedät vihaavasi Salensus Ollia, eikä sinusta mikään olisi mieluisempaa kuin tehdä tyhjäksi joku hänen lempisuunnitelmansa. Tällä hetkellä on hänen sydäntään lähinnä ajatus ottaa puolisokseen kaunis Heliumin prinsessa. Mutta myöskin minä halajan häntä ja sinun avullasi saan hänet omakseni.
"— Sinun ei tarvitse muuta kuin poistua tästä huoneesta hetkiseksi, kun annan sinulle merkin. Minä teen kaiken muun, ja minun mentyäni voit palata ja kääntää ison vivun takaisin paikalleen, joten kaikki on ennallaan. Yksi ainoa tunti riittää minulle, sitten olen turvassa tämän pirullisen voiman ulkopuolella, jota sinä hoidat täällä salakammiossa herrasi palatsin alla. Kas näin helposti!" Tämän sanottuaan musta dator nousi istumasta, meni huoneen poikki ja tarttui vankkaan, kiilloitettuun vipuun, joka pisti esiin vastaisesta seinästä.
"Älä! Älä!" hätäili pieni vanhus ja juoksi hurjasti kiljaisten hänen perässään. "Ei sitä! Ei sitä! Se on auringonsäteiden säiliön vipu, ja jos painaisit sen liian alhaalle, niin koko Kadabra tuhoutuisi kuumuudesta, ennenkuin minä ehtisin sen sijoittaa oikealle kohdalleen. Tule pois! Pois sieltä! Et tiedä, kuinka valtaisten voimien kanssa leikit. Tässä on etsimäsi vipu. Paina mieleesi valkoinen tunnusmerkki, joka on upotettu sen kiiltävän mustaan pintaan!"
Thurid meni lähemmäksi ja tarkasti vivun kädensijaa.
"Kas, magneetti!" hän huomautti. "Kyllä muistan. Asia on siis sovittu."
Vanhus empi. Sekava ilme, josta kuvastui ahneutta ja oveluutta, levisi hänen rumille kasvoilleen.
"Anna kaksi kertaa se summa!" hän tinki. "Sekin on mitättömän vähäinen maksu siitä palveluksesta, jota pyydät. Näetkös, panen henkeni vaaraan jo nytkin, kun olen päästänyt sinut tänne toimipaikkani kielletylle alueelle. Jos Salensus Oll saisi sen tietää, niin hän heitättäisi minut aptien luolaan, ennenkuin tämä päivä olisi lopussa."
"Hän ei sitä uskalla, ja sinä tiedät sen varsin hyvin", intti mustaihoinen vastaan. "Kadabran kansan elämä ja kuolema on siinä määrin sinun vallassasi, ettei Salensus Oll ikinä rohkene edes uhata sinua surmata. Ennenkuin hänen kätyrinsä ennättäisivät päästä sinuun käsiksi, voisit tarttua juuri tuohon vipuun, josta äsken minua varoitit, ja pyyhkäistä koko kaupungin olemattomiin."
"Ja itseni muiden mukana", lisäsi Solan vavahtaen.
"Mutta jos sinun olisi joka tapauksessa kuoltava, niin saisit kyllä rohkeutta sen tekemiseen", väitti Thurid.
"Niin", mumisi Solan, "olen usein miettinyt sitä. No hyvä, ensisyntyinen, onko punainen prinsessasi sen palkkion arvoinen, jota pyydän palveluksestani, vai menetkö yksin tietäen, että hän on Salensus Ollin syleilyssä huomisiltana?"
"Ota sitten mitä vaadit, keltanaama!" kivahti Thurid kiroten. "Puolet saat nyt ja loput sitten, kun olet täyttänyt sitoumuksesi."
Näin sanoen dator heitti pullean rahapussin pöydälle.
Solan aukaisi pussin ja laski sen sisällön vapisevin käsin. Hänen kammottavat silmänsä kiiluivat ahnaasti, ja hänen takkuinen partansa ja tukkansa värisivät hänen suupieliensä vavahdellessa. Kaikista hänen eleistään kävi ilmi, että Thurid oli tarkkanäköisesti oivaltanut hänen heikon kohtansa. Myöskin sormien liikkeet, jotka muistuttivat saaliiseen iskevän petolinnun kynsiä, todistivat saiturin itaruutta.
Todettuaan, että rahamäärä oli oikea, Solan työnsi rahat uudelleen pussiin ja nousi pöydästä.
"Oletko nyt", hän lausui, "aivan varma siitä, että tunnet määräpaikkaasi vievän tien? Sinun on liikuttava nopeasti ehtiäksesi luolalle ja sieltä voimapiirin ulkopuolelle yhden ainoan tunnin kuluessa, sillä enempää en uskalla sinulle varata."
"Anna minun toistaa se vielä kerran", vastasi Thurid, "että näet, muistanko kaikki kirjaimelleen."
"Anna kuulua!" kehoitti Solan.
"Tuosta ovesta", aloitti Thurid osoittaen huoneen toisessa päässä olevaa ovea, "menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja kolmen käytävän risteykseen: siinä taaskin oikealle painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun.
"— Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman haarautumia. Onko se oikein?"
"Aivan oikein, dator", vastasi Solan. "Ja nyt mene matkaasi! Jo nytkin olet uhitellut kohtaloa viipymällä liian kauan täällä kielletyllä alueella!"
"Tänä iltana tai huomenna saat siis odottaa merkkiä", sanoi Thurid lopuksi lähtöä tehden.
"Tänä iltana tai huomenna", toisti Solan. Oven sulkeuduttua vieraan jäljestä vanhus jatkoi mumisemistaan palaten pöydän ääreen, kaataen rahapussin sisällön jälleen pöydälle ja kourien välkkyviä kolikoita. Hän latoi rahat pieniksi torneiksi ja laski ne yhä uudelleen, hyväillen aarrettaan ja supisten koko ajan hiljaisella, vapisevalla äänellä.
Äkkiä hänen sormensa lakkasivat hypistelemästä rahoja, silmät avautuivat levälleen tuijottaen oveen, josta Thurid oli poistunut. Nariseva ääni muuttui valittavaksi hyminäksi ja vihdoin vihaiseksi murahteluksi. Sitten vanhus nousi seisomaan ja puristi nyrkkiään ovea kohti. Hänen äänensä paisui, ja erotin sanat selvästi.
"Hupsu!" hän ärähti. "Luuletko, että Solan uhraa henkensä sinun onnesi hyväksi? Jos sinä pääsisit livahtamaan, niin Salensus Oll tietäisi, että se saattoi onnistua sinulle vain minun avullani. Sitten hän lähettäisi noutamaan minua. Ja mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä? Polttaa kaupunki ja itseni poroksi? Ei, sinä hupsu, on parempi keino — parempi keino, jonka avulla Solan pitää rahasi ja saa kostetuksi Salensus Ollille."
Hän nauraa hihitti pahanilkisesti.
"Hupsu-raukka! Käännä sinä vain tuo vankka vipu, niin että voit vapaasti lentää Okarin ilmassa, ja lähde sitten narrimaisen luottavana punaisen prinsessasi kanssa vapauteen ja — kuolemaan. Mikä estää Solania kiertämästä vipua entiselle kohdalleen, jossa se oli ennenkuin halpa kätesi kosketti sitä, heti kun olet pakomatkallasi poistunut tästä huoneesta? Ei mikään! Ja sitten vaatii Pohjolan Vartija sinut ja naisesi, ja kun Salensus Oll näkee kuolleet ruumiinne, niin hän ei aavistakaan, että Solanin käsi on ensinkään ollut mukana leikissä."
Sitten hänen äänensä taaskin hiljeni muminaksi, josta en saanut selvää, mutta olin kuullut siksi paljon, että arvasin vielä paljon lisää, ja kiitin lempeätä kaitselmusta, joka oli johdattanut minut tähän huoneeseen Dejah Thorisille ja minulle itselleni näin tärkeällä hetkellä.
Mutta kuinka pääsisin nyt vanhuksen ohitse? Nuora, jota lattialta tuskin voi erottaa, kulki suoraan huoneen poikki vastaisella seinällä olevalle ovelle.
En tietänyt mitään muuta tietä, ja minun oli noudatettava saamaani ohjetta: "Kulje nuoraa myöten!" Minun oli mentävä huoneen läpi, mutta minusta näytti mahdottomalta pujahtaa siitä huomaamatta, kun vanhus oli keskellä lattiata.
Olisin tietysti voinut karata hänen kimppuunsa ja paljain käsin mykistää hänet iäksi, mutta olin kuullut siksi paljon, että tiesin kuulemastani olevan minulle vastaisuudessa hyötyä, jos hän eläisi, kun taas siinä tapauksessa että surmaisin hänet ja hänen sijalleen määrättäisiin toinen mies, Thurid ei saapuisi Dejah Thorisin kanssa tänne, niinkuin hänen aikomuksensa ilmeisesti oli.
Seisoin varjossa tunnelin päässä ja vaivasin päätäni keksiäkseni jonkun mahdollisen suunnitelman, samalla kissan tavoin väijyen vanhuksen kaikkia liikkeitä. Vihdoin hän otti rahapussin, meni huoneen toiseen päähän, kävi polvilleen seinäviereen ja alkoi hypistellä laudoitusta.
Arvasin heti, että siellä oli hänen aarteittensa salainen säilytyspaikka, ja hänen kyyristellessään selkä minuun päin, astuin varpaillani huoneeseen ja koetin äärimmäisen varovasti hiipien päästä huoneen toiselle puolelle, ennenkuin hän olisi lopettanut puuhailunsa ja kääntyisi jälleen huoneen keskustaan päin.
Minun oli astuttava kaiken kaikkiaan tuskin kolmeakymmentä askelta, mutta kiihtyneestä mielikuvituksestani tuntui, että huoneen vastainen seinä oli kilometrien päässä. Vihdoin olin siellä. En hetkeksikään ollut siirtänyt katsettani vanhan saiturin niskasta muualle.
Hän ei kääntynyt, ennenkuin olin tarttunut sen oven käyttönappulaan, josta minun oli mentävä. Ja sitten hän kääntyi toisaalle, ja minä hiivin ovesta ja suljin sen hiljaa jälkeeni.
Pysähdyin hetkeksi ja painoin korvani oven lautoihin kuunnellen, epäilikö hän mitään. Mutta kun huoneesta ei kuulunut hälyttäviä askelia, pyörähdin ympäri ja lähdin astelemaan uudessa käytävässä pitkin nuoraa, jonka edetessäni aina kiersin kokoon ja vein mukaani.
Mutta vähän matkan päässä nuora päättyi viiden käytävän risteyksessä.Mitä oli tehtävä? Mikä tie oli minun valittava? Olin ymmällä.
Tarkatessani nuoran päätä huolellisesti näin, että se oli tasaisesti leikattu jollakin teräaseella. Siitä seikasta ja varoitussanoista, että vaara väijyisolmujentakana, päättelin, että nuora oli katkaistu senjälkeen kun ystäväni oli sen laittanut minua opastamaan, sillä olin sivuuttanut vain yhden solmun, samalla kun niitä ilmeisesti oli nuorassa ollut kaksi tai useampia.
Nyt olin todellakin pahassa pulassa, sillä en tietänyt, mitä tietä minun olisi ollut lähdettävä, enkä aavistanut, milloin vaara olisi lähelläni. Mutta en voinut muuta kuin jatkaa matkaani jotakin käytävää pitkin, sillä eihän paikalleni jäämisestä olisi ollut mitään hyötyä.
Valitsin keskimäisen aukon ja astuin synkkään tunneliin rukous huulillani.
Käytävän lattia kohosi tuntuvasti ja vähän matkan päässä päättyi äkkiä vankkaan oveen.
En kuullut oven takaa mitään ja totuttuun ripeään tapaani työnsin sen auki astuakseni huoneeseen, joka oli täynnä keltaisia sotilaita.
Ensimmäiseltä mieheltä, joka minut näki, menivät silmät hämmästyksestä levälleen ja samalla tunsin sormessani pistävän tunteen, joka osoitti jonkun sormusystäväni olevan saapuvilla.
Kymmenen muuta sotilasta huomasi minut, ja he hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa tavoittamaan minua, sillä he kaikki kuuluivat palatsin vartiostoon ja tunsivat minut.
Ensimmäisenä pääsi luokseni sormukseni kaksoiskappaleen omistaja. Tultuaan lähelleni hän kuiskasi: "Antaudu minulle!" Sitten hän karjaisi äänekkäästi: "Olet vankini, valkonaama." Samalla hän heristi minulle molempia miekkojaan.
Ja niin antautui Heliumin prinssi John Carter sävyisästi yhdelle ainoalle vastustajalle. Nyt tunkeutuivat toiset ympärillemme, ja minulle sateli kysymyksiä. Mutta en virkkanut heille mitään, ja lopuksi vangitsijani ilmoitti vievänsä minut takaisin koppiini.
Eräs upseeri komensi joitakuita muita sotilaita häntä saattamaan, ja hetkisen kuluttua palasimme samaa tietä, jota olin juuri tullut. Ystäväni asteli rinnallani kysellen monenlaisia typerän yksinkertaisia seikkoja siitä maasta, josta olin kotoisin, kunnes hänen toverinsa eivät lopulta kiinnittäneet vähääkään huomiota häneen eivätkä hänen lörpöttelyynsä.
Puhuessaan hän vähitellen hiljensi ääntään, joten hän piankin voi keskustella matalaäänisesti kanssani kenenkään huomaamatta mitään. Hänen juonensa oli taitavasti suunniteltu ja todisti, että Talu ei ollut erehtynyt pitäessään häntä sopivana siihen vaaralliseen tehtävään, jota suorittamaan hänet oli lähetetty.
Otettuaan varmasti selville, etteivät muut vartiosotilaat kuunnelleet, hän kysyi minulta, miksi en ollut mennyt nuoraa pitkin. Kun kerroin hänelle, että nuora oli loppunut viiden käytävän risteyksessä, niin hän arveli, että jonkun oli täytynyt leikata se poikki tarvitessaan nuoranpätkää, sillä hän ei uskonut, että "typerät kadabralaiset olisivat ikinä arvanneet sen tarkoitusta."
Ennenkuin olimme saapuneet käytävien haaraantumiskohdalle, oli marentinalaisen ystäväni onnistunut jättäytyä minun kanssani pienen joukkueen jälkipäähän, ja kun risteys tuli näkyviimme, hän kuiskasi minulle:
"Lähde juoksemaan lähinnä oikealla olevaa pitkin. Se vie eteläisellä muurilla olevaan vartiotorniin. Minä ohjaan takaa-ajajat sen viereiseen käytävään." Samassa hän tyrkkäsi minut voimakkaasti tunnelin pimeään aukkoon ja kiljaisi muka kivusta ja apua huutaen heittäytyessään itse pitkälleen, ikäänkuin hän olisi kaatunut minulta saamastaan iskusta.
Takanani kajahtelevat vartiosotilaiden kiihkeät huudot kävivät äkkiä heikommiksi, kun Talun urkkija opasti heidät väärään tunneliin muka sinne paenneen vangin jäljestä.
Juostessani henkeni edestä Salensus Ollin palatsin alla kulkevassa holvikäytävässä olisin ollut todella omituisen näköinen, jos joku olisi ollut minua katsomassa, sillä vaikkakin kuolema väijyi minua joka askelella, niin kuitenkin väikkyi kasvoillani leveä hymy ajatellessani henkeni pelastajan, tuntemattoman marentinalaisen sankarin keinokkuutta.
Samanlaista ainesta ovat armaan Heliumini asukkaat, ja kun vain kohtaan jonkun heidän kaltaisensa, olkoonpa hänen rotunsa ja värinsä mikä tahansa, niin sydämeni kiintyy häneen kuten nyt uuteen ystävääni, joka oli pannut henkensä vaaraan pelastaakseen minut vain siitä syystä, että minulla oli samanlainen sormus kuin se, jonka hänen hallitsijansa oli pistänyt hänen sormeensa.
Käytävä, jota myöten juoksin, vei jokseenkin suoraan melkoisen matkan, päättyen kiertoportaiden juurelle. Riensin niitä pitkin ylöspäin ja olin pian tornin ensimmäisessä kerroksessa olevassa pyöreässä huoneessa.
Siellä oli toistakymmentä punaista orjaa puhdistamassa ja korjaamassa keltaisten sotilaiden aseita. Pitkin seiniä oli telineitä, joissa oli sadoittain suoria ja koukkupäisiä miekkoja, heittokeihäitä ja tikareja. Ilmeisesti olin saapunut asevarastoon. Vain kolme sotilasta oli vartioimassa työntekijöitä.
Yhdellä silmäyksellä olin selvillä asemasta. Täällä oli yllin kyllin aseita! Täällä oli jänteviä punaisia sotilaita niitä käyttelemään!
Ja nyt oli täällä myöskin Heliumin prinssi John Carter, joka tarvitsi sekä aseita että sotilaita!
Kun astuin huoneeseen, näkivät sekä vartijat että vangit minut yhtaikaa.
Aivan sen oven vierellä, jossa seisoin, oli telineellä suoria miekkoja, ja tarttuessani sieltä tempaamani säilän kahvaan osui katseeni kahteen rinnakkain työskentelevään vankiin.
Eräs vartijoista syöksähti minua kohti. "Kuka olet?" hän kiljui. "Mitä asiaa sinulla on tänne?"
"Olen tullut noutamaan Heliumin jeddakia Tartos Morsia ja hänen poikaansa Mors Kajakia", huudahdin osoittaen äskenmainittuja punaisia vankeja, jotka nyt olivat hypähtäneet seisoalleen silmät levällään hämmästyksestä tuntiessaan minut.
"Nouskaa, punaiset miehet! Jättäkäämme ennen kuolemaamme Okarintyrannin palatsiin itsestämme muisto, joka pysyy kautta aikojenKadabran historian lehdillä kohottaen Heliumin mainetta ja kunniaa!"Olin näet pannut merkille, että kaikki täällä olevat vangit olivatTardos Morsin laivastoon kuuluneita miehiä.
Samassa oli ensimmäinen vartiosotilas kimpussani ja taistelu alkoi, mutta tuskin olivat säilämme sattuneet vastakkain, kun näin, että punaiset orjat olivat kahlehditut kiinni lattiaan.