"En tiedä muuta kuin että minä tupakoin tavallisesti enemmän silloin, kun minulla on ikävä. Ja sitäpaitsi minä olen saanut sellaisen tavan. Minä opin sen jo, kun olin vain pikkuinen poika."
"Se ei ole kaunis tapa, tiedäthän", nuhteli Ruth. "Se haisee kuin myrkky."
"Se on tupakan syy. Minä voin hankkia vain halvimpia lajeja. Mutta odotahan, kun minä olen saanut tuon neljänkymmenen dollarin maksuosoituksen — minä voin käyttää tupakkaa, joka ei olisi enkeleillekään vastenmielistä. Mutta tämä ei ollut huonosti, vai oliko — kaksi hyväksymistä kolmena päivänä? Ne neljäkymmentäviisi dollaria maksavat melkein kaikki minun velkani."
"Kahden vuoden työllä?" kysyi Ruth.
"Ei, vähemmällä kuin viikon työllä. Olepa hyvä ja anna minulle tuo kirja tuolta etäisimmältä pöydän nurkalta — tuo muistiinpanokirja, jossa on harmaat kannet." Hän avasi sen ja alkoi kiireesti tarkastella sivuja. "Kas niin, minä olin oikeassa. Neljä päivää 'Kellojensoittoon', kaksi päivää 'Kurimoon', se on neljäkymmentäviisi dollaria viikon työstä, satakahdeksankymmentä dollaria kuussa. Se voittaa kaikki palkat, mitä minä voisin saada, ja sitä paitsi minähän olen vasta alussa. Tuhat dollaria kuussa ei ole liian paljon ostaakseni sinulle kaikkea sitä, mitä haluan. Viidensadan kuukausipalkka olisi aivan liian pieni. Nuo neljäkymmentäviisi dollaria ovat vain alkua. Odotahan, kunhan minä oikein pääsen vauhtiin. Katso silloin, mitä minä tupakoin."
Ruth ymmärsi väärin hänen ilonsa, ja hänen mieleensä johtuivat vain paksut sikarit.
"Sinä tupakoit enemmän kuin on hyödyllistä, eikä tuo polttoaine tee erotusta asiassa. Itse tupakoimistapa ei ole kaunis. Sillä ei väliä, mitä siinä palaa. Sinä olet savupiippu, elävä tulivuori, suljettu savukeko. Ja sinä olet menemässä täydellisesti pilalle, rakas Martin — sinä tiedät, että olet."
Ruth nojasi häneen pyyntö silmissänsä, ja kun Martin katsahti hänen suloisiin kasvoihinsa, hänen puhtaisiin, kirkkaisiin silmiinsä, hänet valtasi vanha, melkein unohtunut tunne omasta mitättömyydestään.
"Minä toivoisin, ettet sinä enää koskaan tupakoisi", Ruth kuiskasi. "Tee minulle mieliksi… jätä se minun tähteni."
"Olkoon menneeksi, minä en tupakoi", huudahti Martin. "Minä teen kaikki, mitä sinä pyydät, rakkaani — kaikki — sinä tiedät sen."
Ruth tunsi joutuvansa suunnattomaan kiusaukseen. Sattuman kautta hän oli taas vilahdukselta nähnyt tuon suurenmoisen, helposti voitettavan puolen hänen luonteestansa, ja hän oli varma, että jos hän pyytäisi häntä lakkaamaan kirjoittamasta, hän suostuisi hänen pyyntöönsä. Seuraavana kiireesti kiitävänä hetkenä nuo sanat väreilivät jo hänen huulillansa, mutta hän ei niitä lausunut. Hän ei ollut kylliksi urhea; hän ei oikein uskaltanut. Sen sijaan hän nojasi häneen ja hänen sylissänsä mutisi:
"Sinä tiedät, ettei se oikeastaan ole minun tähteni, Martin, vaan sinun oman itsesi tähden. Minä olen varma, että tupakanpoltto vahingoittaa sinua; ja sitä paitsi ei ole hyvä olla minkään orja — kaikista vähimmin jonkin myrkyn orja."
"Mutta olen aina sinun orjasi", hymyili Martin.
"Missä suhteessa minä nyt sitten alkaisin käyttää käskijävaltaani?"
Ruth katseli häneen veitikkamaisesti, vaikka syvimmällä sydämessään hän alkoi jo katua, ettei ollut ottanut esille suurinta toivoansa.
"Minä elän vain totellakseni Teidän Majesteettianne."
"No hyvä. Minun ensimmäinen määräykseni on, ettei sinun pidä yhtenäkään päivänä laiminlyödä parranajoa. Katso, miten sinä olet raapinut minun kasvojani."
Ja niin se päättyi hyväilyihin ja rakkauslörpöttelyyn, mutta Ruth oli saanut yhden voiton, eikä hän voinut toivoakaan saavansa enempää kuin yhden kerrallaan. Hän tunsi naisellista ylpeyttä siitä, että oli saanut hänet lakkaamaan tupakoimasta. Toisella kertaa hän voisi pakottaa hänet ottamaan jonkin toimen, sillä eikö hän ollut sanonut, että hän tekisi kaiken, mitä hän käskisi?
Ruth alkoi tarkastella huonetta maasta kattoon saaden selville, mitä merkitsi tuo naula, jossa Martin oli pitänyt pyöräänsä laipion alla, ja nähden mielipahalla pöydän alla nuo käsikirjoituskasat, jotka merkitsivät Martinille niin suurta ajanhukkaa. Öljykeitin sai erikoisessa määrässä hänen ihailuaan osakseen, mutta kun hän tarkasti ruokahyllyjä hän huomasi ne ihan tyhjiksi.
"No, voi minun päiviäni, eihän sinulla ole yhtään mitään syötävää, köyhä lemmikkini!" hän sanoi hellällä säälillä. "Sinähän näännyt nälkään."
"Minä säilytän ruokatarpeitani Marian jääkaapissa", valehteli Martin. "Ne säilyvät siellä paremmin. Minun nälkään nääntymisestäni ei ole pelkoa. Katsopas tätä!"
Ruth oli palannut hänen rinnalleen ja näki hänen koukistavan käsivartensa ja huomasi, miten hauislihas kokoontui suureen kovaan palloon paidan hihassa. Tuo näky vaikutti häneen poistyöntävästi. Sielullisesti se oli hänelle vastenmielinen. Mutta hänen valtimonsa, hänen verensä, jokainen säie hänessä rakasti sitä — kaihosi sitä, ja vanhalla selittämättömällä tavalla hän nojautui häneen päin eikä pois hänestä. Ja seuraavina hetkinä, jolloin Martin puristi hänet syleilyynsä, hänen aivonsa, hänen suunnitelmansa ja unelmansa elämänmukavuuksista olivat joutuneet kapinaan, samalla kun hänen sydämensä, kaikki naisellisuus hänessä pitäen huolta itse elämästä, oli pakahtua voiton riemusta. Ne olivat juuri tällaisia hetkiä, jolloin hän tunsi rakkautensa suuruuden Martiniin. Sillä tuotti melkein pyörryttävää ihastusta tuntea hänen vankat käsivartensa ympärillään, kun ne puristivat häntä tehden melkein kipeää kiihkeällä voimallansa. Sellaisina hetkinä hän sai hyvitystä siitä, että oli kavaltanut vertaisensa, hylännyt korkeat unelmansa ja ennen kaikkea ollut tottelematon isälleen ja äidilleen. He eivät halunneet, että hän menisi naimisiin tämän miehen kanssa. Se aivan hämmästytti heitä, että hän rakasti häntä. Se hämmästytti häntä itseäänkin joskus, kun hän oli hänestä erossa ja harkitsi asioita kylmällä järjellä. Mutta ollessaan hänen luonaan hän rakasti häntä — tuo rakkaus oli kyllä joskus pelottava ja tuskallinen; mutta rakkautta se oli — rakkautta, joka oli voimakkaampi kuin hän itse.
"Kylmettyminen ei ole mitään", sanoi Martin. "Se koskee hieman ja tuottaa inhottavan päänsäryn, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna ruusukuumeeseen."
"Onko sinulla sekin ollut?" kysyi Ruth hajamielisesti, mietiskellen mielessään, millaista taivaallista hyvitystä hän löysi hänen sylissään. Ja niin hän hajanaisin kysymyksin johti Martinia edelleen, kunnes tämän sanat säikähdyttivät häntä.
Martinilla oli ollut tuo kuume eräällä Hawaijin saarella, jossa oli kolmenkymmenen spitaalitautisen salainen yhteiskunta.
"Mutta minkä tähden sinä menit sinne?" kysyi Ruth.
Sellainen huolettomuus ruumiin terveydestä tuntui rikolliselta.
"Sen tähden, etten minä sitä tiennyt", kuului vastaus. "Minulle ei ollut unissanikaan koskaan johtunut mieleen spitaalitauti. Kun minä karkasin laivasta ja nousin maihin eräällä niemellä, minä riensin sisämaahan löytääkseni jonkin piilopaikan. Kolme päivää minä elin pelkillä hedelmillä, omenilla ja banaaneilla, joita kasvoi villinä metsässä. Neljäntenä päivänä minä löysin polun — pelkän jalkapolun. Se johti sisämaahan ja näytti vievän saaren läpi. Se kävi juuri siihen suuntaan, johon minä tahdoin, ja siinä näytti olevan aivan tuoreet jäljet. Eräässä paikassa se kulki vuorenharjaa, joka oli kapea kuin veitsenterä. Polun sijaa ei ollut kolmea jalkaakaan harjulla ja molemmin puolin oli monta sataa syltä syvät jyrkänteet. Yksi ainoa mies, jolla olisi ollut riittävästi ampumatarpeita, olisi puolustanut sitä satojatuhansia vastaan.
"Se oli ainoa tie tuohon piilopaikkaan. Kolme tuntia myöhemmin, kun minä olin löytänyt tuon tien, minä olin siellä. Se oli pieni laakso vuorten välissä, ja sitä ympäröivät joka puolelta sammuneitten tulivuorten huiput. Koko paikka oli viljelty ja penkereittäin istutettu; siellä oli kaikenlaisia hedelmäpuita ja kahdeksan tai kymmenen turvemajaa. Mutta niin pian kuin minä olin nähnyt asukkaat, minä tiesin, mihin minä olin joutunut. Yksi ainoa silmäys oli kylliksi."
"Mitä sinä teit?" kysyi Ruth henkeä pidätellen.
"Minä en voinut mitään tehdä. Heidän johtajansa, hyvin ystävällinen vanha ukkeli, oli aivan lopulleen lahonnut, mutta hallitsi kuitenkin heitä kuin kuningas. Hän oli löytänyt tuon pienen laakson ja säätänyt sille omat asetukset — vastoin kaikkia muita lakeja. Mutta hänellä oli pyssy ja runsaasti ampumatarpeita, ja ne lurjukset olivat tottuneet ampumaan metsästellessään villikissoja ja sikoja, jotka vaativat tarkan ampujan. Ei, Martin Edenillä ei ollut mitään keinoa päästä pakoon. Hän jäi sinne — kolmeksi kuukaudeksi."
"Mutta miten sinä pääsit pakoon?"
"Hän olisi jäänyt sinne ainaiseksi, ellei siellä olisi ollut muuan tyttö — puoleksi kiinalainen, neljänneksiosaksi valkea ja yhdeltä neljännekseltä hawaiji. Hän oli oikea kaunotar, onneton raukka; ja hyvin kasvatettu. Hänen äitinsä Honolulussa omisti miljoonia. No niin, tuo tyttö auttoi minut lopulta vapauteen. Hänen äitinsä piti yllä tuota siirtokuntaa, näetkös, eikä tytön tarvinnut pelätä rangaistusta päästäessään minut karkuun. Mutta ensiksi hän vaati minulta valan, etten minä ikinä ilmoittaisi kenellekään tuota piilopaikkaa, enkä minä ole sitä koskaan tehnytkään. Tämä on ensi kerta, jolloin olen siitä maininnut. Tytössä näkyivät vasta ensimmäiset spitaalitaudin jäljet. Hänen oikean kätensä sormet olivat alkaneet koukistua ja käsivarressa oli pieni läiskä. Siinä kaikki. Luulen, että hän nyt jo on kuollut."
"Mutta eikö sinua peloittanut? Ja etkö sinä ollut iloinen päästessäsi pois saamatta tuon hirveän taudin tartuntaa?"
"Kyllä", tunnusti Martin, "aluksi minua kyllä peloitti, mutta minä totuin siihen. Minä totuin suuresti säälimään tuota tyttöraukkaa. Se sai minut unohtamaan pelkoni. Hän oli niin kaunis, sielultansa yhtä kaunis kuin ulkomuodoltansa, ja vaikka hän oli vain vähän tartutettu, oli hän kuitenkin tuomittu elämään muinaisajan villin tavalla ja lahoamaan vähitellen. Spitaalitauti on paljon kauheampi kuin sinä voit kuvitellakaan."
"Onneton raukka", mutisi Ruth hiljaa. "Oli ihme, että hän päästi sinut pakenemaan."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Martin ymmärtämättä, mihin hän tähtäsi.
"Koska hänen täytyi rakastaa sinua", sanoi Ruth vielä hiljemmin."Sanohan rehellisesti, eikö hän sinua rakastanut?"
Martinin kasvoilta oli rusketus lähtenyt hänen työskennellessään pesulassa ja asuessaan sisällä niin paljon, samalla kun nälkä ja sairaus oli tehnyt ne kalpeiksi; ja hänen ohimoillensa hulmahti kevyt puna. Hän avasi juuri suutansa puhuakseen, mutta Ruth esti sen.
"Älä välitä; älä huoli vastata. Se ei ole tarpeellista", hän nauroi.
Mutta Martinista tuntui, että tuo ääni helähti kovalta ja silmäin ilme oli kylmä. Hetken jännitys muistutti hänelle erästä myrskyä pohjoisella Tyynellä merellä. Ja se hetki, jolloin myrsky nousi, oli elävänä hänen silmäinsä edessä — raivomyrsky, taivaan ollessa tähdessä ja meren kuohuessa ja kylmästi välähdellessä kirkkaassa kuutamossa: sitten hän näki tytön spitaalisiirtolassa ja ymmärsi että tyttö juuri rakkaudesta häneen oli auttanut häntä karkuun.
"Hän oli jalo", sanoi Martin yksinkertaisesti. "Hän antoi minulle elämän."
Se oli vain sattuma, mutta hän kuuli Ruthin tukahduttavan nyyhkytyksen ja huomasi hänen kääntyvän pois tuijottaakseen ikkunaan. Kun hän käänsi kasvonsa Martiniin, olivat ne rauhalliset, ei näkynyt piirtoakaan myrskystä hänen silmissään.
"Minä olen sellainen hupakko", hän sanoi selitellen. "Mutta minä en voi sitä auttaa. Minä rakastan sinua, Martin — usko se, usko se. Minä tulen kai vapaammaksi ajan oloon, mutta nyt minä en voi olla olematta mustasukkainen noille menneen ajan varjoille, ja sinä tiedät, että sinun menneisyytesi on noita varjoja täynnä."
"Niin sen täytyykin olla", hän lievitteli ajatustansa — "eihän se voisi toisin ollakaan. Mutta siellä se Arthur parka odottaa minua. Hän varmaan väsyy odottamiseen. Jää nyt hyvästi, rakkaani."
"On olemassa joitakin rohtoja, joita apteekkarit ovat sekoittaneet auttaakseen tupakkamiehiä lopettamaan", hän sanoi palaten ovelta takaisin, "ja niitä minä lähetän sinulle".
Ovi suljettiin, mutta avattiin uudelleen.
"Usko se, usko se", Ruth kuiskasi hänelle, ja sillä kertaa hän todella meni.
Maria, silmissään harras kunnioitus, joka ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä Ruthin pukimista hänen asemaansa ja sitä salaperäistä viehätystä, jonka tuollaiset hienot vaatteet antavat, saattoi häntä vaunuihin. Joukko pettyneitä ihmeen odottajia tuijotti vaunujen jälkeen, kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja sitten se käänsi katseensa Mariaan, josta äkkiä oli tullut koko seudun huomattavin henkilö. Mutta eräs juuri Marian omista jälkeläisistä turmeli koko vaikutuksen ilmoittamalla, että tuo hieno vierailu koski talon vuokralaista. Tämän jälkeen Maria painui entiseen vähäpätöisyyteensä, mutta Martin alkoi huomata, millä kunnioittavilla silmäyksillä naapurien pieni väki häntä tarkasteli. Mitä Mariaan tuli, kohosi Martinin arvo hänen silmissään tavattomasti, ja jos portugalilainen vihanneskauppias olisi nähnyt nämä vierailevat vaunut, hän varmasti olisi lisännyt Martinin luottoa vielä kolmella dollarilla kahdellakymmenelläviidellä sentillä.
Martinin hyvän onnen aurinko kohosi. Seuraavana päivänä Ruthin vierailun jälkeen hän sai kolmen dollarin maksuosoituksen eräältä pilalehdeltä New Yorkista kolmesta trioletistansa. Kahta päivää myöhemmin hyväksyi muuan chicagolainen sanomalehti julkaistavaksi hänen "Aarteenetsijänsä", luvaten maksaa sen julkaisuoikeudesta kymmenen dollaria. Palkkio oli pieni, mutta sepä olikin ensimmäinen artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut — hänen ensimmäinen yrityksensä koettaa naulita ajatuksiansa painetuille palstoille. Kaiken huipuksi hyväksyi eräs nuorten kuukausijulkaisu, nimeltäYouth and Age, hänen seikkailusarjansa pojille, toisen yrityksensä. Oli kyllä totta, että sarja oli kaksikymmentäyksituhatta sanaa ja julkaisuoikeudesta tarjottiin vain kuusitoista dollaria, joka teki noin seitsemänkymmentäviisi senttiä tuhannelta sanalta, mutta samalla oli totta, että se oli hänen toinen kirjoitusyrityksensä, ja itse hän oli päässyt paremmin kuin kukaan muu selville sen arvottomuudesta.
Mutta nämä hänen aikaisemmatkin yrityksensä olivat kokonaan vapaat keskitason tomppelimaisesta kankeudesta. Luonteenomaisinta niille oli liiallisen voiman tuottama kömpelyys — kömpelyys, jonka vaikutuksesta aloittelija kolhii perhosia muurarin nuijalla ja hakkaa reunakoristeita sotakirveellä. Samoin oli Martin iloinen saadessaan myydä myös ensimmäisiä runokokeitansa. Hän tiesi itse, mitä ne olivat, eikä hän ollut tarvinnut kovin pitkää aikaa päästäkseen siitä selville. Kaiken toivonsa hän nyt pani viimeaikaisiin töihin. Hänen pyrkimyksensä oli tähdännyt enempään kuin tulla pelkäksi aikakauslehtien artikkelinkirjoittajaksi. Hän oli koko ajan koettanut teroitella taiteellisia työaseitansa. Toiselta puolen hän ei ollut hävittänyt voimiansa. Hänen tietoinen tarkoitusperänsä oli ollut lisätä voimiaan karttamalla voimien liiallista tuhlausta. Hän ei ollut myöskään unohtanut syvää totuudenrakkauttaan. Hänen kuvauksensa olivat todellisia, vaikka hän oli koettanut pukea ne mielikuvituksen ja kauneuden juhlavaatteihin. Hän oli pyrkinyt vaikuttavaan todellisuuteen, josta huokuisi jalo henkevyys ja usko. Hän tahtoi ottaa elämän sellaisena kuin se oli, ja siinä piti aina ilmetä ihmishengen pyrkimys lankeemuksineen ja nousuineen.
Lukiessaan kirjallisuutta hän oli päässyt selville, että siinä hallitsi kaksi koulukuntaa. Toinen käsitteli ihmistä Jumalana, unohtaen hänen maisen alkuperänsä; toinen taas kuvasi häntä maan tomuksi, unohtaen hänen taivaiset unelmansa ja jumalaiset mahdollisuutensa. Martinin käsityskannan mukaan erehtyivät molemmat koulukunnat, koska pitivät kaikkia elämänilmiöitä ja tarkoitusperiä niin yksinkertaisina. Täytyi löytyä joku keskitie, joka kulki lähempänä totuutta kuin ihmisen jumaloiminen, vaikka se olikin korkeammalla kuin se koulukunta, joka alensi ihmisen villin tavalla maan tomuksi. Kertomuksessansa "Seikkailu", jonka hän oli Ruthille lukenut, Martin uskoi onnistuneensa esittämään ihanteensa hyvästä kuvauksesta; ja esseessään "Jumala ja maan tomu" hän oli lausunut käsityksensä koko tästä kysymyksestä.
Mutta "Seikkailu" ja kaikki, mitä hän piti parhaina saavutuksinaan, kiersi yhä reittiään kustantajalta kustantajalle. Aikaisimpia kertomuksiansa, joille hän ei itse asettanut mitään arvoa lukuunottamatta sitä rahaa, jonka ne tuottivat, samoin kuin hirmukuvauksiansa, joista hän oli kaksi myynyt, hän ei arvostellut korkealle eikä pitänyt parhaina saavutuksinansa. Hänestä ne olivat ylen kuviteltuja ja fantastisia, vaikkakin niihin oli koristeeksi siroteltu todellisuutta, jossa niiden voima piili. Tämä hämäräperäisen ja mahdottoman asettaminen todellisuuden sijalle oli hänestä kepponen — enintäänkin ovela kepponen. Suuri kirjallisuus ei voisi asua niin latteilla kentillä. Taiteellisessa suhteessa ne saattoi asettaa korkealle, mutta hän kielsi taiteelta arvon, jos se oli eronnut inhimillisyydestä. Kepponen oli ollut siinä, että hänen oli onnistunut peittää inhimillinen todellisuus taiteellisuuden valheverholla, ja siten hän oli kirjoittanut puolisen tusinaa tuollaisia kuvauksia, ennen kuin oli kohonnut "Seikkailun", "Ilon", "Ruukun" ja "Elämän viinin" korkeuksiin.
Ne kolme dollaria, jotka hän sai trioleteistansa, hän käytti niin, että hänen entinen loistava olemassaolonsa yhä jatkui hänen odotellessaanWhite Mousenmaksuosoitusta. Hän muutti tuon ensimmäisen osoituksen rahaksi sekatavarakauppiaan puodissa, maksaen nyt jo yhden dollarin tuolle epäluuloiselle portugalilaiselle ja jakaen loput kaksi dollaria leipurin ja hedelmäkauppiaan kesken. Martin ei ollut kyllin rikas hankkiakseen lihaa, ja kaikki hänen varastonsa ja keinonsa olivat käytetyt loppuun, kunWhite Mousenmaksuosoitus viimein saapui. Nyt hänen tuli muuttaa se rahaksi. Hän ei ollut kertaakaan elämässään ollut pankissa, vielä vähemmin toimittanut siellä mitään liikeasioita, ja kiihkeästi, kuin uteliaan lapsen, teki hänen mielensä astua johonkin Oaklandin suureen pankkiin ja mätkäistä tuo kuitattu neljänkymmenen dollarin maksuosoitus pöytään. Mutta toiselta puolen hänen terve järkensä neuvoi häntä vaihtamaan sen sekatavarakauppiaan puodissa, sillä sen tuottama vaikutus soisi hänelle myöhemmin suuremman luoton. Tätä tapaa Martin siis käytti maksaen portugalilaiselle kaiken velkansa ja saaden vielä taskullisen kiliseviä kolikoita. Samoin hän täydelleen hyvitti muutkin saamamiehensä, lunasti pantista pukunsa ja pyöränsä, maksoi kuukauden vuokran kirjoituskoneesta ja Marialle huoneenvuokran edelliseltä kuukaudelta ja kuukauden vuokran etukäteenkin. Vieläkin hänelle jäi kolmen dollarin pääoma tulevia yrityksiä varten.
Tuo itsessään pieni summa tuntui hänestä koko omaisuudelta. Saatuaan pukunsa takaisin hän oli heti paikalla mennyt tervehtimään Ruthia, eikä hän matkalla ollut voinut kieltäytyä helistelemästä kourallista hopearahoja, jotka olivat hänen taskussaan. Hän oli ollut niin kauan ilman rahaa, että hän — yhtä vähän kuin nälkäkuolemasta pelastunut mies voi päästää ruoantähteitä silmistään — voi tuskin pitää käsiään erossa noista hopeakolikoista. Hän ei suinkaan ollut ahne tai saita, mutta raha merkitsi hänelle enemmän kuin niin ja niin monta dollaria ja senttiä. Se merkitsi menestystä, ja kotkat rahojen sivuilla merkitsivät yhtä monta siivekästä voittoa.
Hänelle tuli sellainen vakaumus, että maailma sittenkin oli erinomaisen hyvä. Se näytti hänestä kauniimmalta kuin koskaan ennen. Monen monta viikkoa se oli ollut hyvin synkkä ja ikävä maailma, mutta nyt, kun melkein kaikki velat oli maksettu, kolme dollaria helisi hänen taskussaan ja hänen mieltänsä kiihotti varma menestyksen toivo, nyt loisti aurinko lämpimästi ja yksinpä sadekin, joka virtasi lakkaamatta, tuntui hänestä onnelliselta tapahtumalta. Nähdessään nälkää hänen ajatuksensa olivat usein sukeltaneet niihin tuhansiin, jotka olivat nähneet nälkää ennen häntä; mutta nyt, kun hän oli syönyt kylliksensä, ei tuo tuhansien nälkäänäkevien kohtalo enää painanut niin raskaana hänen mieltänsä. Hän unohti ne melkein kokonaan jo, ollen itse rakastunut, ajatteli niitä lukemattomia, jotka maailmassa rakastivat. Hänen tahtomattaan keinuivat rakkauslaulujen uudet motiivit hänen mielessään. Ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, että hän ajoi raitiovaunulla kaksi korttelia kauemmaksi kuin piti.
Hän tapasi suuren joukon vieraita Morsen talossa. Ruthin kaksi tyttöserkkua oli tullut tervehtimään häntä San Rafaelista, ja rouva Morse, käyttäen hyväkseen tätä tekosyytä koettaessaan toteuttaa suunnitelmaansa, oli kerännyt Ruthin ympärille runsaasti nuorta väkeä. Sotaretki oli alkanut Martinin pakollisen poissaolon aikana ja oli nyt parhaassa vauhdissaan. Rouva Morse keräsi taloon nuoria miehiä, jotka tekivät jotakin. Niinpä oli siellä mainittujen serkkujen, Dorothyn ja Florencen, lisäksi kaksi yliopiston professoria, toinen latinan, toinen englannin, nuori armeijan upseeri, joka oli juuri palannut Filippiineiltä ja ollut aikoinaan Ruthin koulutoveri, nuori herrasmies, nimeltä Merville, joka oli San Francisco Trust Companyn pääjohtajan Joseph Perkinsin yksityissihteeri, ja lopuksi kaikkien miesten esikuvana muuan pankinkasööri, Charles Hapgood, kolmekymmentäviisivuotias Stanfordin yliopistossa arvonsa saavuttanut nuori mies, joka oli sekä Nile- että Unityklubien jäsen, tasavaltalaisten vanhoillinen puhuja vaalitaisteluissa — lyhyesti, nouseva tähti joka suhteessa. Naisista joku maalasi muotokuvia, toinen oli arvossa pidetty musiikinopettajatar, ja olipa joku, joka oli saavuttanut tohtorin arvon kansantaloudessa ja joka oli näillä main saavuttanut kuuluisuutta syrjäkatujen elämää tutkivalla tieteellisellä julkaisullaan. Mutta naiset eivät kuitenkaan paljoa merkinneet rouva Morsen suunnitelmassa. He olivat vain tarpeellista apuväkeä. Miehiä, jotka kykenivät johonkin, piti jollakin tavalla saada taloon vedetyksi.
"Älä kiihdy puhuessasi", varoitti Ruth Martinia, ennen kuin virallinen esittelytoimitus alkoi.
Martin käyttäytyi aluksi hieman jäykästi, sillä hänen kömpelyytensä vaivasi häntä, erittäinkin olkapäät tuntuivat vanhalla pelottavalla tavalla uhkaavan törmätä huonekaluihin ja koristeihin. Niinpä hän päätti joka hetki pitää varansa ollessaan tässä erinomaisessa seurassa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tavannut yhdellä kertaa niin paljon hienoa väkeä eikä joutunut seurustelemaan heidän kanssaan. Hapgood, pankin kasööri, miellytti häntä eniten, ja hän päätti ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa tutkia, mikä hän oli miehiään. Syvimmällä Martinin mielessä kyti kuitenkin halu koettaa punnita itseään noiden ihmisten vaa'alla saadakseen selville, mitä he olivat oppineet kirjoista ja elämästä sellaista, jota hän ei ollut oppinut.
Ruthin silmät kääntyivät häneen usein nähdäkseen, kuinka hän käyttäytyi, ja hän sekä ilostui että hämmästyi huomatessaan, miten helposti ja joustavasti Martin oli tehnyt tuttavuutta hänen serkkujensa kanssa. Martin ei tietysti ollut millään tavalla levoton tai kiihottunut päästyään istumaan, jolloin olkapäitten uhkaama vaara oli hävinnyt. Ruth tiesi heidät sukkeliksi ja pintapuolisiksi tytöiksi, jotka esiintyivät itse ulkonaisella loistolla ja vaativat muilta samaa, ja tuskin saattoi ymmärtää, kun he myöhemmin vuoteeseen mennessä ylistivät Martinia pilviin asti. Mutta Martin puolestaan — nero omassa luokassaan, iloinen pilkkakirves ja naurunherättäjä tansseissa ja sunnuntain kansanjuhlissa — oli alkanut laskea leikkiä ja pommittaa hyväntuulisilla sukkeluuksilla tätä lujaltanäyttävää linnoitusta. Ja kun tämän illan menestys oli hänen takanaan, taputti se häntä olalle ja onnitteli siitä, että hän voi herättää naurua ja keksiä naurettavat puolet kaikesta joutumatta itse koskaan naurunalaiseksi.
Myöhemmin Ruthin pelko osoittautui kyllä oikeaksi. Martin ja professori Caldwell olivat joutuneet yhteen eräässä nurkassa, ja vaikkei Martin enää huitonut ilmaa käsillään, huomasi Ruthin kriitillinen silmä kuitenkin, että hän antoi silmäinsä leimahdella ja säkenöidä liian vapaasti, puhui liian nopeasti ja lämpimästi, innostui liikaa ja salli punan kohota kasvoilleen liian huomattavasti. Häneltä puuttui säädyllisyyttä ja itsekritiikkiä, ja hän oli siinä puhetoverinsa, nuoren englannin kielen professorin, ilmeinen vastakohta.
Mutta Martin ei kiinnittänytkään huomiota ulkonaisiin seikkoihin. Hän oli pian huomannut toisen kehitetyn älyn ja arvokkaat, monipuoliset tiedot. Professori Caldwellille ei paljastunut Martinin suunnitelma saada hänet puhumaan englannin kielen professorien asemasta. Martin tahtoi johtaa puheen hänen ammattiinsa, ja vaikka professori aluksi näyttikin karttavan sitä, onnistui Martin siinä kuitenkin, sillä hän ei voinut käsittää, miksi mies ei voisi puhua ammatistaan.
"On ihan järjetöntä ja omituista", hän oli sanonut Ruthille muutamia viikkoja ennen, "ettei voi puhua harrastuksistaan. Sillä mitä järkeä auringon alla on siinä, että miehet ja naiset kokoontuvat yhteen, elleivät he tahdo kanssakäymisessä jakaa toisillensa, mikä heissä on parasta? Ja parasta, mikä heissä on, on se, mikä heidän mieltänsä kiinnittää, — työ, josta he saavat toimeentulonsa, työ, johon he ovat valmistuneet, jota ovat ajatelleet yötä ja päivää ja josta ovat parhaat unensa nähneet. Otaksupa, että herra Butler seuratakseen oikein orjallisesti yleisiä tapoja, alkaisi selitellä ajatuksiaan Paul Verlainesta tai saksalaisesta draamasta tai D'Annunzion novelleista. Hän ikävystyttäisi meidät kuoliaaksi. Minä puolestani, jos minun pitää kuunnella herra Butleria, soisin hänen mieluummin puhuvan lakitieteestä. Se on parasta, mitä hänessä on, ja elämä on niin lyhyt, että minä tahtoisin saada jokaisesta ihmisestä sen, mikä hänessä on parasta."
"Mutta", oli Ruth vastannut, "on puheenaiheita, jotka kiinnostavat kaikkia."
"Siinä sinä erehdyt", innostui Martin edelleen. "Kaikki ihmiset seuraelämässä — tai ainakin melkein kaikki, kuulukootpa sitten mihin luokkaan tai lahkoon tahansa — apinoivat parempiansa. Ketä ovat sitten nuo parhaita paremmat? Tyhjäntoimittajat — varakkaat tyhjäntoimittajat. He eivät tiedä yleisesti ottaen, mitä tietävät ne, jotka toimittavat jotakin maailmassa. Kuullessaan keskusteltavan hyödyllisistä asioista he ikävystyisivät, ja siksi nämä tyhjäntoimittajat lukevat ne ammattiasioihin, joista ei saa keskustella. Sen sijaan he hyväksyvät keskustelunaiheiksi, jotka eivät koske ammattia ja joista saa keskustella, sellaisia asioita kuin viimeinen ooppera, uusimmat novellit, kortit, biljardi, kukkotaistelu, autot, hevosnäyttelyt, lohikalastus, kilpa-ammunta, purjehduskilpailut ja niin edespäin — ja katsos, ne ovat niitä asioita, joita tyhjäntoimittajat tuntevat. Tosiasiassa siis keskustelu johdetaan tyhjäntoimittajien ammattiin. Ja hullunkurisinta kaikesta on, että viisaat ihmiset ja kaikki, jotka luulevat olevansa viisaita, sallivat tyhjäntoimittajain kahlita heitä. Minä puolestani tahdon keskustella siitä, mitä ihminen on itseensä parhainta saanut, kutsuttakoonpa sitä sitten ammattijutuksi, sivistymättömyydeksi tai miksi tahansa."
Mutta Ruth ei ollut ymmärtänyt. Siinä Martin taaskin oli hyökännyt kaikkea sitä vastaan, jota yleensä pidettiin soveliaisuutena, osoittaen vain tavatonta itsepäisyyttä ja yleisen mielipiteen halveksumista.
Näin siis Martinin oli kuitenkin onnistunut saada professori Caldwell puhumaan hänen omista harrastuksistaan ja lausumaan niistä selvät mielipiteensä. Ohi kulkiessaan Ruth kuuli Martinin sanovan:
"Mutta te ette suinkaan voi esittää noin kerettiläisiä mielipiteitäKalifornian yliopistossa?"
Professori Caldwell kohautti olkapäitään. "Kunniallinen veronmaksaja ja poliitikko, ymmärrättehän. Sacramento suo meille kannatuksensa, ja sen vuoksi meidän täytyy mielistellä Sacramentoa ja hallituksen edustajaa ja puolueen sanomalehteä tai molempien puolueitten lehtiä."
"Niin, se on selvä; mutta miltä se teistä tuntuu?" urkki Martin. "Te olette varmaankin kuin kala kuivalla maalla."
"Luulen, että vain harvat pitävät minusta yliopiston ummehtuneissa piireissä. Joskus minusta todellakin tuntuu, että minä olen joutunut kuivalle maalle ja että minä kaipaisin Pariisiin, jossa asuisin jossakin erakkoluolassa tai istuisin ikävissäni villien mustalaisten seurassa juoden punaviiniä ja syöden päivällistä halvassa ravintolassa latinalaisessa kaupungin osassa ja kirkuen radikaalisia mielipiteitä kaikesta taivaan ja maan välillä. Todellakin minusta usein tuntuu, että sittenkin pohjaltani olen radikaali. Mutta sitten on niin monia kysymyksiä, joista minä en ole varma. Minua alkaa pelottaa, kun minä joskus katson silmiin inhimillistä heikkouttani, joka aina estää minua ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä: ratkaistessani probleemia — ihmisyyden, elämän probleemia, ymmärrättehän."
Ja hänen puhuessaan edelleen Martin sai huulilleen "Pasaatituulten laulun":
"Mä päivällä oon voimakas ja kuutamolla toimekas, kun purjeita pullistan aina."
Hän melkein ääneen hyräili nämä sanat, ja hänen mieleensä johtui, että tuo toinen tuossa muistutti hänelle pasaatituulta, koillispasaatia, vakavaa, kylmää ja voimakasta. Hän oli tyyni, häneen saattoi luottaa, ja kuitenkin hänessä oli jotakin epäilystä herättävää. Martinilla oli se tunne, ettei mies koskaan puhunut täyttä ajatustansa, aivan kuin hänellä usein myös oli tunne, ettei pasaatituuli koskaan puhaltanut kaikella voimallaan, vaan aina piti varalla voimia, joita se ei milloinkaan käyttänyt. Martinin mielikuvitus oli vilkkaassa toiminnassa, kuten aina ennenkin. Hänen aivonsa olivat kuin suunnaton varastohuone, johon oli koottu muistoja tosiasioista ja mielikuvista, ja nuo varastot tuntuivat olevan hänen hallittavinaan ja määrättävinään. Mitä ikinä nykyhetkenä tapahtuikin, Martinin mielikuvitus heti paikalla löysi vertauskohtia menneisyydestä, jotka säännöllisesti sellaisissa tapauksissa hyökkäsivät hänen sisäisen silmänsä eteen. Se toimi aivan automaattisesti, ja hänen näkemyksensä oli erehtymätön seuraus elävästä nykyisyydestä. Aivan kuten Ruthin kasvot tuona mustasukkaisuuden hetkenä olivat johtaneet hänen silmäinsä eteen unohdetun kuutamoisen myrskyn, ja professori Caldwell sai hänet näkemään koillispasaatin, joka levittää valkeita vaahtokokkareita purppuraiselle merelle niin hetki hetkeltä, ei irrallisina ja hajanaisina, vaan melkein säännöllisinä ja luokitettuina, uudet muistot kohosivat hänen eteensä tai levisivät hänen silmäluomiensa taakse tai kuvastuivat hänen sieluansa ympäröivälle verholle. Nämä näyt tulivat menneen ajan toimista ja mielikuvista, asioista ja tapauksista, joita hän oli lukenut eilen tai viime viikolla, — ne olivat lukematon maailman sotajoukko, joka valveilla ja nukkuessa aina täytti hänen mielensä.
Niinpä, kun hän siinä kuunteli professori Caldwellin notkeata, sujuvaa puhetta — lahjakkaan, sivistyneen miehen keskustelua — Martin taas heräsi näkemään koko entisyytensä. Hän näki itsensä, kun hän oli ollut vain katupoika, joka käytti kankeareunaista hattua, kaksirivistä takkia ja kulki kädet housuntaskuissa heitellen olkapäitään ja suuriäänisesti kerskaillen, pitäen ihanteenaan olla niin hävytön, kuin poliisi suinkin saattoi sallia. Hän ei kieltänyt tuota itseltään eikä koettanut sitä kaunistella. Jonakin aikana elämästään hän oli ollut oikea katupoika, roistosakin johtaja, joka oli tuottanut poliiseille paljon huolta ja kiusannut rehellisiä ihmisiä. Mutta tuo ihanne oli muuttunut. Hän katsahti ympärilleen noihin hyvinkasvatettuihin ja hyvinpuettuihin miehiin ja naisiin ja hengitti keuhkoihinsa sivistyksen ja hienostuneisuuden ilmakehää. Samana hetkenä kuitenkin tuo nuoruusvuosien aave sukelsi esille kankeareunaisessa hatussaan ja kaksirivisessä takissaan räyhäävänä ja pahasuisena rähjystäen lattian yli. Tämän olennon hän näki nurkassa muuttuvan omaksi itsekseen, istuvan ja keskustelevan oikean yliopiston professorin kanssa.
Jos katseli asiaa tarkemmin, hänellä ei ollut ollut mitään paikkaa maailmassa. Hän oli soveltunut sinne, minne ikänänsä oli joutunutkin, saanut osaksensa suosiota ja kaikkialla, mihin tulikin, ollut arvossa pidetty, koska oli työssä ja leikissä mies paikallaan, ja myös sen vuoksi, että hän aina tahtoi ja voi puolustaa oikeuksiaan ja vaatia kunnioitusta. Mutta hän ei ollut koskaan juurtunut. Hän saattoi hyvin tyydyttää kanssaihmisiänsä, mutta ei koskaan tyydyttänyt omaa itseään. Omassa povessaan hän oli aina tuntenut jäytävän levottomuuden, kuullut lakkaamatta jonkin kutsuvan kaukaa itseään, ja niin hän oli kulkenut läpi elämän etsien sitä, kunnes oli löytänyt kirjat, taiteen ja rakkauden. Ja täällä hän nyt oli keskellä kaikkea tätä. Hän ainoastaan kaikista niistä, jotka olivat seikkailleet hänen kanssansa ja jotka kyllä olisivat voineet tehdä itsensä mahdollisiksi astumaan Morsen huoneeseen.
Mutta sellaiset ajatukset ja sisäiset näyt eivät estäneet häntä seuraamasta professori Caldwellin puhetta tarkasti. Ja kun hän sitten seurasi johdonmukaisesti ja arvostellen, hän huomasi, miten tavattoman laaja ja yhtenäinen tuon toisen tiedonkenttä oli. Mitä häneen itseensä tuli, niin hetki hetkeltä keskustelu näytti hänelle tyhjiä aukkoja ja kuiluja, kokonaisia aloja, jotka olivat hänelle kerrassaan outoja. Siitä huolimatta, Spencerin ansiosta, hän näki kuitenkin omistaneensa tiedonkentän ulkonaiset rajat. Ajan kysymys oli vain, milloin hän voisi noiden rajojen välin täyttää. Odottakaa, hän ajatteli — saattehan nähdä jokaikinen! Hänestä tuntui, kuin hän olisi istunut professorin jalkain juuressa ja jumaloiden imenyt itseensä viisautta, mutta kun hän kuunteli, hän alkoi huomata heikkoutta toisen arvosteluissa ja loppupäätelmissä — niin suurta ja usein uudistuvaa heikkoutta, että se olisi jäänyt häneltä huomaamatta, ellei se olisi ollut niin ilmeistä ja tullut esille kaikessa. Ja kun hän sen huomasi, hän samana hetkenä tunsi kohoavansa tuon toisen tasalle.
Ruth palasi heidän luokseen vielä uudestaan, juuri kun Martin alkoi puhua.
"Minä sanon teille, missä olette väärässä tai oikeammin, missä on teidän arvostelunne heikkous. Teiltä puuttuu kehitysopillinen käsitys. Sillä ei ole mitään paikkaa teidän ajatusmaailmassanne eikä opissanne maailman rakenteesta. Minä tarkoitan todellista, valaisevaa kehitysoppia, joka selvittää kaiken atomista, laboratorioitten ja koeputkien kautta korkeimpiin elämän ilmenemismuotoihin, joille perustuu kaikki siveysoppi ja yhteiskunnalliset järjestelmät."
Ruth oli aivan kauhuissansa. Hän oli kuunnellut kaksi professori Caldwellin luentosarjaa ja katsoi häneen, kuin hän olisi ollut kaiken tiedon elävä ilmestys.
"Minä tuskin ymmärsin teitä", sanoi professori arvellen.
Martin oli kyllä varmaa varmempi, että hän oli tarkastikin seurannut.
"Silloin minä koetan selittää tarkemmin", hän sanoi. "Muistelen lukeneeni Egyptin historiasta jotakin sellaista, että ehtona Egyptin taiteen tuntemiselle on Egyptin maan tuntemus."
"Aivan oikein", nyökkäsi professori.
"Minusta tuntuu", jatkoi Martin, "että jonkin maan tuntemus puolestaan kaikissa suhteissa ei voi tulla kysymykseen, ellei täydellisesti tunneta sitä ainesta, mikä muodostaa tuon maan elämän. Kuinka me voimme ymmärtää lakia ja laitoksia, uskontoa ja elämäntapoja, ymmärtämättä ei ainoastaan niiden olentojen luonnetta, jotka ne ovat luoneet, vaan myös sitä ainetta, josta nuo olennot ovat tehdyt? Oh, minä kyllä tiedän, että monia kehitysopillisia järjestelmiä on luotu ja hylätty, mutta minusta tuntuu, että siinä on menetelty liian pintapuolisesti. Itse ihminen on jätetty niistä pois. Jos tarkastetaan työaseen, harpun, musiikin, laulun ja tanssin kehitystä, niin huomataan miten suunnattomasti ne ovat muuttuneet, mutta mitä tiedetään ihmisen itsensä kehityksestä ja hänen sisäisestä olemuksestaan sen jälkeen kun hän keksi ensimmäisen työkalunsa ja sopersi ensimmäiset laulunsa? Se oli juuri sitä, mitä te ette ota lukuun ja jota minä kutsun kehitysopiksi. Se on kehitysoppia laajimmassa merkityksessä.
"Minä tiedän, että minä ilmaisen ajatukseni hajanaisesti, mutta minä olen koettanut sen nyt yhdellä kertaa saada esitetyksi. Se johtui minun mieleeni juuri kun te puhuitte, ja sen vuoksi minulla ei ole ollut aikaa miettiä sitä läpikotaisin. Te puhuitte itse inhimillisestä heikkoudesta, joka estää ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä asioita tutkittaessa, ja te puolestanne — tai niin minusta ainakin tuntuu — jätätte pois kehitysopilliset tekijät, ne ainekset, joista kaikki taiteet ovat rakennetut, loimet ja kuteet, joista kudotaan inhimillisen elämän ja toiminnan monivivahteinen kangas."
Ruthin suureksi ihmeeksi Martinia ei heti paikalla nujerrettu, eikä professori vastauksessaan käyttänyt ylimielistä kieltä. Ruth ymmärsi hänen anteeksiantamuksensa johtuvan Martinin nuoruudesta. Professori Caldwell istui kokonaisen minuutin aivan äänettä, leikitellen kellonperillään.
"Tiedättekö", hän sanoi vihdoin, "minua on arvosteltu aivan tuolla samalla tavalla kerran ennen — arvostelija oli hyvin suuri mies, tiedemies ja kehitysopin kannattaja, Joseph le Conte. Mutta hän on nyt kuollut, ja minä ajattelin pysyä kaikilta piilossa tässä suhteessa, mutta nyt te olette tullut ja riisunut minut paljaaksi. Vakavasti siis — ja tämä on tunnustus — minä ajattelen, että teidän puheessanne on jotakin — paljonkin itse asiassa totta. Minä olen liian klassillinen. Minä en ole kylliksi tarkasti seurannut kaikkien tieteitten eri haaroja, ja minä voin vain syyttää siitä yksipuolista kasvatustani ja yksilöllisiä kykyjäni, jotka ovat estäneet minua tunkeutumasta niille aloille. Ihmettelenpä, uskotteko, jos minä sanon, että minä en ole kertaakaan ollut fysikaalisessa tai kemiallisessa laboratoriossa? Se on totta sittenkin. Le Conte oli oikeassa, ja niin olette myös te, herra Eden, ainakin jossain määrässä, kuinka suuressa, sitä minä en tiedä."
Ruth veti Martinin pois jollakin tekosyyllä, ja kun hän astui hänen rinnallaan, hän kuiskasi:
"Sinä et saa tuolla tavalla vallata yksinäsi professori Caldwellia.Saattaahan olla muitakin, jotka haluaisivat puhella hänen kanssaan."
"Suo anteeksi, taas minä erehdyin", pyysi Martin pahoitellen.
"Mutta minä sain häneen hieman eloa, ja hän oli niin innostunut, etten minä ollenkaan tullut ajatelleeksi. Tiedätkö, hän on loistavin, henkevin mies, minkä kanssa minä olen ikinäni puhunut. Ja minä sanon sinulle jotakin muutakin. Kerran minä ajattelin, että jokainen, joka oli käynyt yliopistoa tai päässyt korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, oli yhtä loistava ja henkevä kuin hän."
"Hän on poikkeus", vastasi Ruth.
"Minäkin sanon niin. Kenen kanssa sinä tahdot viedä minut nyt keskustelemaan? Viepäs minut tuon pankkimiehen luo."
Martin jutteli hänen kanssaan viisitoista minuuttia, eikä Ruth olisi suinkaan voinut toivoa, että hänen rakastajansa olisi voinut vielä paremmin esiintyä. Kertaakaan eivät hänen silmänsä leimahtaneet eikä poskensa punastuneet, kun hän siinä tyynenä ja arvokkaalla tavalla jutteli niin, että se oikein hämmästytti häntä. Mutta Martinin silmissä koko pankin kasöörien heimo putosi romahdusmaisesti, ja koko illan hän mietti sitä ainoaa mielijohdetta, että pankin kasöörit ja tyhmyyksien puhujat olivat joitakin hämäräperäisiä käsitteitä. Armeijan upseerin hän huomasi hyväluontoiseksi ja yksinkertaiseksi, terveeksi ja kauniiksi nuorukaiseksi, joka oli tyytyväinen siihen asemaan elämässä, mihin syntyperä ja hänen hyvä onnensa olivat hänet heittäneet. Sen opin, minkä hän oli saavuttanut opiskellessaan kaksi vuotta yliopistossa, hän oli kasannut jonnekin ulkopuolelle itseänsä niin tyystin, että Martinia oikein hämmästytti. Kaikesta huolimatta Martin piti hänestä enemmän kuin tuosta tyhmyyksiä lörpöttelevästä pankin kasööristä.
"Minulla oikeastaan ei ole mitään tyhmyyksiä vastaan", hän sanoi Ruthille myöhemmin, "mutta minua harmittaa raivoon asti tuo pönäkkä, tyhmänylpeä ylimielisyys, jolla ne lausutaan, ja se aika, joka niihin kuluu. Katsos, minä olisin voinut opettaa tuolle miehelle koko uskonpuhdistuksen historian sillä aikaa, kun hän sai minulle sanotuksi, että työväenpuolue on päättänyt vaaleissa yhtyä demokraatteihin. Tiedätkös, hän nylkee sanansa aivan kuin korttikonstien tekijä paljastaa sen kortin, joka on arvattu. Jonakin päivänä minä osoitan sinulle, mitä minä tarkoitan."
"Minä olen pahoillani, että sinä et pidä hänestä", kuului Ruthin vastaus. "Hän on herra Butlerin suosikki. Herra Butler sanoo, että hän on varma ja rehellinen, nimittää häntä Pietari Kallioksi ja sanoo, että sille kalliolle voisi rakentaa minkälaisen pankin hyvänsä."
"Sitä minä en epäile — siitä vähästä, mitä minä hänestä näin, ja vielä vähemmästä, mitä häneltä kuulin; mutta minä en ajattele enää niin suuria pankeista kuin minä ennen tein. Ethän, pahastu, jos minä puhun suuni puhtaaksi, rakkaani?"
"Ei, en suinkaan; se huvittaa minua suuresti."
"Katsos siis", puheli Martin sydämellisesti, "minä en ole mitään muuta kuin barbaari, joka ottaa vastaan ensimmäisiä kokemuksia sivistyneestä elämästä. Sellaisten kokemusten täytyy, näyttää oudoilta ja ihmeellisiltä sivistyneestä ihmisestä."
"Mitäs sinä pidit minun serkuistani?" kysyi Ruth.
"Minä pidin heistä enemmän kuin noista toisista naisista. He ovat sangen suloisia ja hauskoja, eikä heissä ole ollenkaan tuota tehtyä ylimielisyyttä."
"Mutta pidithän sinä toisistakin naisista?"
Martin pudisti päätänsä.
"Tuo yhteiskunnallisiin asioihin innostunut nainen ei ollut mitään muuta kuin yhteiskunnallinen papukaija. Voinpa vannoa, että jos sinä sinkoaisit hänet tähtien keskelle, kuten Tomlinson, hänen mieleensä ei johtuisi yhtään ainoaa itsenäistä ajatusta. Ja sitten tuo muotokuvamaalari, hän oli oikea kiusanhenki. Hänestä tulisi sopiva vaimo tuolle pankin kasöörille. Ja entäs tuo musiikki-ihminen! Minä en välitä, kuinka vikkelät hänen sormensa ovat, kuinka erehtymätön hänen tekniikkansa, kuinka ihmeellinen hänen esittämistapansa — tosiasia on, ettei hän tiedä musiikista yhtään mitään."
"Hän soittaa ihanasti", väitti Ruth,
"Kyllä kai, hän on epäilemättä erinomainen musiikkivoimistelija, mutta musiikin sisäinen sielu on hänelle ihan tuntematon. Minä kysyin häneltä, mitä musiikki merkitsee hänelle — sinähän tiedät, että minä aina olen utelias tietämään juuri sen seikan — eikä hän tiennyt, mitä se hänelle merkitsi, lukuunottamatta sitä, että hän jumaloi sitä, että se oli taiteista suurin ja että se merkitsi hänelle enemmän kuin elämä."
"Sinä panit heidät sittenkin puhumaan ammatista", laukaisi Ruth.
"Sen tunnustan, ja jos he epäonnistuivat puhuessaan ammatistaan, kuvittelepa minun kärsimyksiäni, jos he olisivat puhuneet jostain muusta. Katsohan, minä olen tottunut ajattelemaan, että täällä ylhäällä, jossa kaikki sivistysmahdollisuudet ovat käytettävissä…" — hän vaikeni hetkeksi ja näki taas nuoruudenkuvan itsestänsä kovareunaisessa hatussaan ja kaksirivisessä takissaan astuvan ovesta sisään ja hoippuvan lattian yli. "Kuten minä sanoin, minä ajattelin, että täällä ylhäällä kaikki miehet ja naiset olisivat säkenöiviä ja loistavia. Mutta nyt siitä vähästä, mitä minä olen heitä nähnyt, he ovat minusta kuin suuri tomppelien sakki, ainakin useimmat heistä, ja voinpa lyödä veikkaa, että yhdeksänkymmentä sadasta on kuolettavan ikävystyttäviä. Katsos, tuo professori Caldwell — hän on aivan toisenlainen. Jokainen tuuma hänessä on miestä, ja jokainen atomi hänessä yhtyy kokonaisuuteen."
Ruthin kasvot kirkastuivat.
"Sano minulle jotakin hänestä", hän uteli. "Ei sitä, mikä on suurta ja loistavaa — ne puolet minä hänessä tunnen — vaan sellaista, mikä sinusta- tuntuu vastenmieliseltä. Minä olen hirvittävän utelias kuulemaan."
"Ehkä minä itse joudun kiikkiin." Martin tuumi hymyillen hetkisen. "Etkö sinä tahtoisi sanoa minulle ensin? Tai, ehkä sinä et löydä hänessä mitään muuta kuin kaikkein parasta."
"Minä olen kuunnellut kaksi hänen luentosarjaansa ja tuntenut häntä kaksi vuotta; sen vuoksi minä juuri tahtoisin kuulla sinun ensimmäisen vaikutelmasi hänestä."
"Huonon vaikutelman, tarkoitat. Olkoon menneeksi, tässä sen kuulet. Hän on kaikkea sitä hyvää, mitä sinä luulet hänen olevan, arvelen — ainakin on hän hienoin ja henkevin miehen esikuva, mitä minä olen koskaan kohdannut. Mutta tuota miestä painaa salainen häpeä."
"Oh, ei, ei", hän huudahti kiireesti, "ei mikään halpamainen tai alhainen teko, sitä en tarkoita. Mutta minä tahtoisin sanoa, että hän on minusta kuin mies, joka on kurkistanut maljan pohjaan asti ja niin pelästynyt siitä, mitä siellä näki, että koettaa uskotella itselleen, ettei mitään nähnytkään. Ehkä tämä ei ole selvin tapa esittää ajatuksiani. Toisin sanoen: mies, joka on löytänyt tien salattuun temppeliin, mutta ei ole seurannut sitä, joka ehkä on nähnyt vilahduksia tuosta temppelistä ja koettaa jälkeenpäin vakuutella itselleen, että se oli vain lehtien muodostama näköhäiriö. Vielä toisella tavalla: mies, joka olisi voinut tehdä jotakin, mutta ei ole pannut tuohon tehtävään mitään arvoa ja koko ajan tuntee kuitenkin syvimmässä sydämessään haikean katumuksen, ettei sittenkin sitä tehnyt, joka salaisesti on nauranut teon tuottamalle palkkiolle ja sittenkin vielä salaisemmin kiihkeästi himoinnut tuon teon tuottamaa palkkiota ja riemua."
"Minä en ole käsittänyt häntä sillä tavalla", sanoi Ruth. "Ja toiselta puolen, minä en oikein selvään käsitä, mitä sinä tarkoitat."
"Sehän onkin vain epämääräinen tunne minussa", Martin kierteli. "Minulla ei ole mitään perusteita väitökselleni. Se on vain jonkinlainen tunne ja saattaa yhtä hyvin olla vääräkin. Sinä luonnollisesti tunnet hänet paremmin kuin minä."
Tästä illasta Ruthin luona Martin vei muassansa monta sekalaista ja ristiriitaista tunnelmaa. Pääasiaan nähden hän oli pettynyt, mutta samalla hän tunsi kiivenneensä noiden ihmisten tasalle. Toiselta puolen häntä siis rohkaisi hänen oma menestyksensä. Kohoaminen oli ollut helpompaa, kuin hän oli luullutkaan. Hän oli etevämpi kiipeämään kuin nuo muut (hän ei turhasta kainoudesta kieltänyt sitä itseltään), hän oli korkeammalla niitä, joiden joukkoon hän oli kiivennyt — lukuunottamatta luonnollisesti professori Caldwellia. Elämästä ja kirjoista hän tiesi enemmän kuin he, ja hän ihmetteli suuresti, mihin loukkoihin ja roskakasoihin he olivat haudanneet kaiken saamansa tiedon. Hän ei tiennyt, että hän itse synnyinlahjaksi oli saanut erinomaisen voimakkaan järjen, eikä sitäkään, että ne ihmiset, jotka voivat sukeltaa syvyyksiin ja keksivät luovia ajatuksia, eivät olleet tavattavissa morselaisten vierashuoneista, eikä hän tiennyt sitäkään, että sellaiset ihmiset olivat yksinäisiä kotkia, jotka kaukana toisistaan liitelivät avaruuksissa huimaavissa korkeuksissa tämän maailman hyörinän ja laumaihmisten yläpuolella.
Mutta onni näytti unohtaneen Martinin osoitteen, eivätkä sen sanansaattajat enää pysähtyneet hänen ovellensa. Kaksikymmentäviisi päivää hän teki työtä herkeämättä pyhät ja arjet valmistellen esseetänsä "Auringon häpeäpilkut" — pitkää tutkielmaa, joka sisälsi kolmekymmentätuhatta sanaa. Se oli varovainen hyökkäys Maeterlinckin koulukunnan kimppuun — hyökkäys positiivisen tieteen linnoituksesta ihmeuneksijain kimppuun, mutta hyökkäys, joka sittenkin sisälsi paljon hyväksyttyihin totuuksiin sovellutettua kauneutta ja ihmeellistä. Vähän myöhemmin hän täydensi hyökkäystänsä tutkielmilla "Ihme-Uneksijat" ja "Oman minän mittapuu". Ja sitten hän alkoi näiden tutkielmiensa — lyhempien ja pitempien — puolesta maksaa matkarahoja aikakauskirjasta toiseen.
Tuon kahdenkymmenenviiden päivän kuluessa, jolloin hän valmisteli "Auringon häpeäpilkkujansa", hän myi tilapäistuotteitaan kaikkiaan kuudella dollarilla ja viidelläkymmenellä sentillä. Sanaleikki oli tuottanut viisikymmentä senttiä, ja toinen, jonka hän myi hyvin arvossapidetylle joka viikko ilmestyvälle pilalehdelle, oli hankkinut dollarin. Hänen kaksi leikillistä runoansa oli tuottanut toinen kaksi ja toinen kokonaista kolme dollaria. Tulos oli, että kun hän oli käyttänyt kaiken liiketuttaviensa luoton — vaikka sekatavarakauppiaan luotto olikin kohonnut viiteen dollariin — hänen pyöränsä ja parhaat vaatteensa matkustivat takaisin panttilainastoon. Kirjoituskoneen vuokraajat kiristivät taas vuokraa viitaten siihen sopimukseen, että vuokra aina pitäisi maksaa etukäteen.
Rohkaistuneena pienistä onnistumisistaan Martin tarttui rivakasti kiinni tilapäistyöhönsä. Ehkäpä ne sittenkin voisivat taata hänelle toimeentulon. Hänen pöytänsä alle oli kokoontunut kaksikymmentä pientä juttua, jotka sanomalehtien lyhyitten juttujen yhtiö oli palauttanut. Hän luki ne moneen kertaan ja luuli pääsevänsä selville, miten sanomalehtien pikku juttuja ei pidä rakentaa, ja niin hän luuli voivansa keksiä niille varman kaavan. Hän huomasi, ettei sanomalehtijuttu saanut olla surullinen, ei saanut loppua onnettomasti, siinä ei saanut käyttää kaunista kieltä, ei teräviä ajatuksia eikä yleviä tunteita. Hentomielisyyttä siinä kyllä piti olla — paljon puhdasta ja makeata hentomielisyyttä — samaa laatua, joka hänen vihreässä nuoruudessaan oli saanut osaksensa hänen ihastuneet taputuksensa "neekerin taivaassa", kuten "Jumalan, isänmaan ja tsaarin puolesta" ja "Vaikka olen köyhä, olen toki rehellinen".
Saatuaan selville nämä periaatteet Martin laati itselleen kaavan noita pikku tehtäviä varten. Kaavassa oli kolme osaa: 1. rakastava pari täytyy saattaa epäsopuun ja erottaa; 2. jonkun ihmeen tai sankarityön kautta he taas yhdistyvät; 3. hääkellot. Kolmas osa oli peruslaadultaan kokonaan muuttumaton, mutta ensimmäisessä ja toisessa osassa sai ilmetä suurempaa vapautta aikaan ja tapauksiin nähden. Tuo rakastava pari piti joka tapauksessa erottaa mitä erilaisimmista syistä: väärinymmärryksestä, kohtalon oikusta, mustasukkaisten kilpailijain ja suuttuneitten vanhempain, viekkaitten holhoojain ja kadehtivain sukulaisten vuoksi ja niin edespäin ihan loppumattomiin. Heidät piti taas sovittaa ja johtaa yhteen siten, että rakastaja teki suuria urotöitä tai rakastava nainen osoitti suunnatonta hyvyyttä ja jaloutta, tai muuttui toisen rakastavaisen sydän, viekas holhooja pakotettiin tunnustamaan, tai ilmaisivat kadehtivat sukulaiset ja mustasukkainen kilpailija kelvottomuutensa, tai saatiin ilmi odottamaton salaisuus, tai valloitettiin tytön sydän väkirynnäköllä siten, että rakastaja pantiin osoittamaan suunnatonta jaloutta ja uhrautuvaisuutta ja niin edelleen, loputtomiin. Erittäin hienoa ja viehättävää oli antaa tytön tehdä tuo sovintoehdotus, ja Martin keksi lakkaamatta yhä uusia ja näppäriä sivuseikkoja. Mutta hääkellot lopussa olivat niin rajoitetut, ettei niiden suhteen saanut keksiä mitään vaihteluja; vaikkapa taivas palaisi ja tähdet putoaisivat, hääkellot sittenkin soivat aina samalla tavalla. Mitä kertomuksen laajuuteen tuli, määräsi kaava vähintäänkin tuhatkaksisataa sanaa ja enintään tuhatviisisataa.
Ennen kuin Martin aloitti näitä pikku kertomuksiansa, hän teki puolisen tusinaa suunnitelmia, joilta hän aina kysyi neuvoa antaessaan kyhäyksillensä lopullista muotoa. Nämä suunnitelmat olivat kuin matemaatikon nerokkaat kaavat, joita saattoi lukea alhaalta ylös ja ylhäältä alas, oikealle ja vasemmalle, ja kun varmasti otti lukuun viivat ja tusinan verran sarakkeita, saattoi ihan ajattelematta ja järkeään vaivaamatta tehdä varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä. Näitä kaavoja käyttäen saattoi Martin puolessa tunnissa tehdä tusinan suunnitelmia, jotka hän pani odottamaan ja täytteli tarpeen vaatiessa. Hän huomasi, että hän helposti saattoi valmistaa niistä aina yhden joka päivä vakavan työn jälkeen ennen maata menoa. Kuten hän myöhemmin Ruthille tunnusti, hän saattoi tehdä sitä vaikka unissa. Todellinen työ oli suunnitelman laatimisessa, muu kaikki kävi koneellisesti.
Hän ei vähintäkään epäillyt tämän suunnitelmansa vaikutusta, ja kun hän nyt kerran oli saanut selville toimituksien ajatussuunnan, hän lupasi varmasti itselleen, että ne kaksi juttua, jotka hän ensiksi lähetti, tuottaisivat hänelle maksuosoituksia. Ja maksuosoituksia ne toivat, neljä dollaria kappale, kahdentoista päivän kuluttua.
Sillä aikaa hän teki uusia ja hämmästyttäviä havaintoja aikakauskirjoihin nähden. VaikkaTranscontinentaloli julkaissut "Kellojen soiton", ei maksuosoitusta ollut kuulunut. Martin tarvitsi sitä, ja hän kirjoitti siitä. Tuli vain kiertelevä vastaus ja pyyntö, että he saisivat julkaistakseen lisää hänen kynänsä tuotteita. Hän oli käynyt nälkäisenä kaksi päivää odotellen tuota vastausta, ja sen saavuttua hän vei pyöränsä panttiin. Hän kirjoitti säännöllisesti kaksi kertaa viikossaTranscontinentalillenoista viidestä dollarista, mutta vastauksia tuli hyvin harvoin. Hän ei tiennyt, ettäTranscontinentaloli viettänyt vuosia kituvaa elämää, että se oli neljännen tai kymmenennen luokan lehti, jolla ei ollut pohjaa eikä perustaa, ei arvoa eikä juuri levikkiäkään ja jonka ilmoitukset olivat melkein armeliaisuuden osoituksia. Hän ei tiennyt sitäkään, että tuo samainenTranscontinentaloli toimittajansa ja ammatillisten ilmoitusten kerääjiensä ainoa elinkeino, josta he voivat toimeentulonsa kiskoa vain siten, että jättivät vuokransa ja laskunsa maksamatta, jos suinkin saattoivat livistää niitä pakoon. Eikä hän myöskään voinut arvata, että tuo hänelle tuleva viisidollarinen oli mennyt erään ilmoitusten kerääjän talon maalaamiseen Alamedassa tai oikeastaan maaliin, sillä mies itse teki työn iltapäivisin, koska hänellä ei ollut varaa palkata ammattiyhdistyksen jäseniä ja koska se ensimmäinen maankiertäjä, jonka hän oli toimeen ottanut, oli saanut häneltä heti sellaisen potkun, että oli täytynyt mennä sairashuoneeseen parantelemaan katkennutta solisluuta.
Eivät myöskään ne kymmenen dollaria, joista Martin oli myynyt "Aarteenetsijänsä" chicagolaiselle sanomalehdelle, lämmittäneet hänen kättänsä. Artikkeli kyllä oli julkaistu jo aikoja sitten, kuten hän itse oli lukenut Central-lukusalissa, mutta toimittajalta ei kuulunut ainoatakaan sanaa. Hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta, vaikka hän merkityttämällä ne kirjoihin tiesi varmasti, että ne olivat saapuneet perille. Se ei ollut mitään muuta kuin suoranaista ryöstöä, hän päätteli — kylmäveristä varkautta. Hänen nähdessään nälkää näpisteltiin hänen varojansa, hänen kauppatavaraansa, joka yksistään hänelle leipää tuotti.
Youth and Ageoli viikkolehti, ja se oli julkaissut kaksi kolmasosaa hänen kaksikymmentäyksituhatta sanaa sisältävästä sarjastansa, mutta sitten se teki konkurssin. Siinä katosi kaikki toivo hänen kuudestatoista dollaristaan.
Kaiken kukkuraksi hän menetti "Ruukkunsa", jota hän piti kaikkein parhaana kynänsä tuotteena. Epätoivoissaan hän oli lähettänyt senThe Billow-nimiselle hienoston viikkolehdelle San Franciscoon. Pääsyynä siihen, että hän oli lähettänyt sen tälle julkaisulle, oli ollut lyhyt matka, koska tarvitsi vain kulkea lahden yli Oaklandista toimitukseen, joten vastaus joutuisi tuota pikaa. Kahta viikkoa myöhemmin hän suunnattomaksi ilokseen näki, sanomalehtikioskissa, lehden viime numeron, jossa hänen kertomuksensa oli julkaistu kunniapaikalla ja runsaasti kuvitettuna. Sykkivin sydämin hän meni kotiinsa arvaillen, kuinka paljon hänelle maksettaisiin hänen parhaasta tuotteestansa. Myös se nopeus, jolla se oli hyväksytty ja julkaistu, riemastutti häntä. Ettei toimittaja ollut mitään etukäteen puhunut hänelle, se teki hänen hämmästyksensä sitä suuremmaksi. Odotettuaan viikon, kaksi ja vielä puoli lisäksi, epätoivo voitti arkuuden, ja hän kirjoittiThe Billowintoimittajalle huomauttaen, että jonkin erehdyksen tai huolimattomuuden tähden hänen pieni saatavansa oli varmaankin unohdettu.
"Vaikka se ei olisi enempää, kuin viisi dollaria", ajatteli Martin itsekseen, "voin minä kuitenkin ostaa sillä kylliksi herneitä ja papuja voidakseni kirjoittaa tusinan samanlaisia ja parempiakin."
Vastaukseksi tuli toimittajan kirje, joka lopuksi herätti Martinin ihastusta.
"Me kiitämme teitä", kuului se, "teidän erinomaisesta avustuksestanne. Koko toimitus oli siihen erittäin ihastunut, ja kuten näette, me olemme julkaisseet sen viivyttelemättä kunniapaikalla. Toivomme hartaasti, että kuvitus olisi teitä miellyttänyt."
"Tarkemmin lukiessamme kirjettänne huomaamme teidän johtuneen sellaiseen harhaluuloon, että me maksamme tilaamattomista käsikirjoituksista. Sellainen ei kuitenkaan ole meidän tapamme, ja kuten tiedätte, saimme käsikirjoituksenne tilaamatta. Saadessamme kertomuksenne me luonnollisesti otaksuimme teidän tietävän meidän periaatteemme. Me voimme vain syvästi valittaa tätä onnetonta väärinkäsitystä ja vakuutamme teille kunnioitustamme. Vielä kerran kiittäen arvoisasta lähetyksestänne ja toivoen saavamme lähitulevaisuudessa lisää jäämme jne."
Siinä oli vielä jälkikirjoitus, että vaikkaThe Billowiaei juuri kenellekään vapaasti toimiteta, tuotti heille kuitenkin suurta mielihyvää saada lähettää lehti hänelle ilmaiseksi vuoden loppuun.
Saatuaan tämän opetuksen Martin kirjoitti kaikkien käsikirjoitustensa alkuun: "Tarjotaan käytettäväksenne määräämäänne korvausta vastaan."
"Jonakin päivänä", hän lohdutteli itseänsä, "he niitä rukoilevatminunmääräämilläni ehdoilla käytettäväkseen."
Tähän aikaan hänessä syntyi kiihkeä halu tehdä kaikki niin täydellisesti kuin suinkin, ja sen vuoksi kirjoitettiin korjaillen uudestaan "Katusulku", "Elämän viini", "Ilo", "Merilauluja" ja muita aikaisempia kyhäelmiä. Kuten ennen, tuntui hänestä taas yhdeksäntoista tunnin työpäivä liian lyhyeltä. Hän kirjoitti tavattomasti ja luki vieläkin enemmän unohtaen raataessaan kokonaan sen tuskan, minkä tupakan hylkääminen hänelle oli tuottanut. Lääkkeen, jonka Ruth oli hankkinut hänelle tuota pahaa tottumusta vastaan, hän pani hyllyn kaukaisimpaan nurkkaan. Erittäinkin nälän kouristellessa häntä kidutti virkistysaineen puute, eikä väliä, kuinka usein hän voitti tuon himon, se asui hänessä kuitenkin yhtä voimakkaana kuin milloinkaan ennen. Hän piti kieltäymystään suurimpana voittona, mihin hän koskaan oli kyennyt. Ruthin ajatus siitä oli, että Martin vain teki oikein eikä muuta. Hän osti taskurahoillaan hänelle tupakan vastustajain merkin ja muutamien päivien kuluttua unohti koko asian.
Martinin konemaisesti tehdyillä jutuilla, vaikka hän vihasi ja inhosi niitä, oli menestystä. Niiden avulla hän saattoi lunastaa kaikki panttauksensa, maksoi melkein kaikki velkansa ja osti uudet kumit polkupyöräänsä. Nuo pikku jutut toivat joka tapauksessa pataan keittämistä ja antoivat hänelle tilaisuutta arvokkaaseen työhön, johon häntä yhä edelleenkin innostivat nuoWhite Mouseltasaamansa neljäkymmentä dollaria. Siinä oli hänen toivonsa ankkuri, ja hän luotti varmasti siihen, että todella ensiluokkaiset aikakauskirjat maksavat tuntemattomallekin kirjailijalle saman palkkion, ellei paremminkin. Mutta kysymys oli siitä, miten päästä ensiluokkaisten aikakauskirjojen palstoille. Hänen parhaat kertomuksensa, esseensä ja runonsa kiersivät kerjäten näiden toimistoissa, ja kuitenkin hän luki joka kuukausi tusinoittain kömpelöitä, proosallisia ja epätaiteellisia juttuja niiden palstoilta. "Jospa edes yksi ainoa toimittaja", hän ajatteli joskus, "laskeutuisi alas mahtavuutensa korkeuksista ja kirjoittaisi minulle yhden ainoan rohkaisevan rivin! Ei väliä, vaikka minun tuotantoni hänen mielestään on tavatonta, ei väliä silläkään, että se on kelvotonta, varovalle järjelle käsittämätöntä, niissä kuitenkin, toden totta, täytyy olla edes joku säkene — joku ehkä liioiteltu — mutta kuitenkin säkene, joka heitäkin voi lämmittää." Ja sen jälkeen hän taas lähetti jonkun käsikirjoituksistansa, vaikkapa "Seikkailun" uudestaan maailmalle ja luki taas hylkäyslipun melkein henkeään pidätellen, turhaan etsien, eikö näkisi äänettömissä toimittajissa elonmerkkejä.
Kun Kalifornian suloinen kevät saapui, tuli hänen suurten tulojensa aikakaudesta loppu. Useita viikkoja oli häntä kiusannut juttuja välittävän sanomalehtiyhtiön outo äänettömyys hänen pikku juttuihinsa nähden. Silloin eräänä päivänä tuli yhdellä kertaa takaisin kymmenen hänen konemaisesti laatimaansa pikku juttua. Niitä seurasi oikein kirje, jossa selitettiin, että toimisto oli aivan ylenmäärin täynnä tuollaisia juttuja ja että kuluisi useita kuukausia, ennen kuin niitä mahdollisesti tarvittaisiin lisää. Martin oli aivan horjumatta luottanut noiden juttujen voimaan. Tähän asti oli tuo yhtiö maksanut hänelle viisi dollaria jokaisesta ja hyväksynyt jokikisen hänen lähettämänsä. Niinpä hän oli pitänyt noita jo oikeastaan myytyinä ja elänyt aivan kuin hänellä olisi ollut viisikymmentä dollaria pankissa. Siksi hänelle alkoi oikea nälkäkoulu, jonka aikana hän koetti myydä aikaisimpia teoksiansa julkaisuille, jotka eivät mitään maksaneet, ja myöhempiä aikakauskirjoille, jotka eivät niitä ostaneet. Tämän tähden täytyi kulkea taas edestakaisin sitä tietä, joka johti Oaklandin panttilainastoon. Muutamat sanaleikit ja pienet leikilliset runot, jotka hän möi eräälle New Yorkin viikkolehdelle, tekivät hänelle olemassaolon mahdolliseksi. Juuri tähän aikaan hän kirjoitti kyselykirjeitä useille suurille kuukausi- ja neljännesvuosijulkaisuille ja sai vastauksista tietää, että he sangen harvoin hyväksyivät lähetettyjä kirjoituksia, vaan että melkein kaikki heidän artikkelinsa saatiin siten, että ne tilattiin ammattimiehiltä, jotka olivat saavuttaneet kuuluisuuden kukin alallansa.