Se oli Martinille kova kesä. Käsikirjoitusten lukijat ja toimittajat olivat kesälomilla, ja julkaisut, jotka tavallisesti palauttivat käsikirjoitukset kolmessa viikossa, tarvitsivat siihen nyt kolme kuukautta ja enemmänkin. Ainoa lohdutus, mikä hänellä siitä oli, oli se että postimerkit säästyivät. Vain ryöstötoimistot näyttivät olevan ahkerassa toimessa, ja niille Martin menetti monet aikaisemmista tuotteistaan, sellaiset kuin "Helmenpyytäjät", "Merenkulku elinkeinona", "Merikilpikonnien pyydystäminen" ja "Luoteisväylä". Kaikista näistä käsikirjoituksista hän ei saanut penniäkään. Oli kyllä totta, että hän kuusikuukautisen kirjeenvaihdon jälkeen sovittelun kautta sai partaveitsen "Merikilpikonnien pyydystämisestä" ja ettäAcropolis-lehti lupasi hänelle viisi dollaria käteistä ja viiden vuoden ajaksi ilmaisen lehden "Luoteisväylästä" rehellisesti täyttäen sopimuksen loppuosan.
Sonetilla Stevensonista hänen oli onnistunut riistää kaksi dollaria eräältä bostonilaiselta toimittajalta, joka julkaisi kuukauslehteä Matthew Arnoldin maulla ja pennittömällä kukkarolla. "Peri ja helmi", sukkela, kaksisataa säettä sisältävä pilaruno, joka juuri kuumana oli taottu hänen aivoistaan, voitti erään San Franciscossa ilmestyvän, suurten rautateitten etuja palvelevan aikakauslehden toimittajan sydämen. Kun toimittaja kirjoitti tarjoten palkkioksi vapaata rautatielippua, kirjoitti Martin vastaan kysyen, voisiko tuon lipun siirtää toiselle. Sitä ei voinut, ja kun hän siten oli pelastunut lipun kaupitsemiselta, hän pyysi palauttamaan runonsa. Takaisin se tuli toimittajan pahoittelun seuraamana, ja Martin lähetti sen uudestaan San Franciscoon, tällä kertaaThe Hornetille, arvossa pidetylle kuukauslehdelle, jonka oli kohottanut suureen maineeseen sen ensimmäinen toimittaja ja perustaja, maankuulu sanomalehtimies. MuttaThe Hornetinaurinko oli alkanut peittyä sumuun jo paljoa ennenkuin Martin oli syntynytkään. Sen toimittaja lupasi Martinille viisitoista dollaria tuosta runosta, mutta kun se oli julkaistu, näytti koko lupaus unohtuneen. Kun useita hänen kirjeitänsä oli jätetty vastaamatta, Martin kirjoitti viimein oikein kiukkuisen kirjeen, ja se toi vastauksen. Sen oli kirjoittanut uusi toimittaja, joka kylmästi ilmoitti Martinille, ettei hän voi olla vastuunalainen edeltäjänsä erehdyksistä ja ettei hän omasta puolestaan ajatellut kovinkaan suuria tuosta "Peristä ja helmestä" ["Peri and the Pearl"].
MuttaThe Globe, muuan chicagolainen aikakauslehti kohteli Martinia kaikkein hävyttömimmin. Hän oli kieltäytynyt tarjoamasta "Merilaulujansa" julkaistavaksi, ennen kuin nälkä hänet siihen pakotti. Saatuaan matkapassit tusinalta aikakauslehdeltä pysähtyi se lopultaThe Globentoimistoon. Kokoelmassa oli kolmekymmentä runoa, ja hänen tuli saada dollari kustakin. Ensimmäisenä kuukautena julkaistiin neljä, ja hän sai heti neljän dollarin maksuosoituksen, mutta kun hän luki niitä, hän kauhistui nähdessään, miten pahoin niitä oli pidelty. Jossakin tapauksessa nimi oli muutettu, "Loppu" esimerkiksi oli muutettu "Lopettamiseksi" ja "Uloimpien riuttojen laulu" "Koralliriuttojen lauluksi". Kerran oli annettu aivan toinen nimi — ihan väärä nimi — hänen lapselleen. Hänen "Revontuliensa" sijalle toimittaja oli painattanut "Linnunradan". Mutta vielä kauheampaa oli nähdä, miten itse runot oli turmeltu. Martin valitti ja hikoili, ja upotti sormensa tukkaansa. Lauseita, säkeitä ja kokonaisia säkeistöjä oli pyyhitty pois tai käännelty mielin määrin, niin että ne olivat muuttuneet aivan käsittämättömiksi. Joskus säkeitä ja säkeistöjä oli "tehty" hänen säkeittensä sijalle. Hän ei voinut otaksua, että täysjärkinen toimittaja olisi tähän syyllinen, vaan hänen uudistuva päätelmänsä oli, että tämä oli juoksupojan tai latojan tihutyötä. Martin kirjoitti viivyttelemättä ja pyysi toimittajaa lakkauttamaan julkaisun ja palauttamaan runot hänelle. Hän kirjoitti uudestaan ja uudestaan rukoillen, vaatien ja uhaten, mutta hänen kirjeensä jätettiin vastaamatta. Kuukausi kuukauden jälkeen tuo pahoinpitely jatkui, kunnes kaikki kolmekymmentä olivat ilmestyneet, ja kuukausittain hän sai maksuosoituksen niistä, jotka olivat ilmestyneet edellisissä numeroissa.
Huolimatta näistä lukuisista epäonnistumisista piti häntä yllä muisto niistä neljästäkymmenestä dollarista, jotka hän oli saanutWhite Mouselta, vaikkakin hänen täytyi antautua yhä enemmän ja enemmän tilapäistyöhön. Hän keksi oikean leipäpuun maataloudellisissa viikkolehdissä ja ammattijulkaisuissa, mutta uskonnolliset viikkolehdet antoivat hänen helposti ymmärtää, ettei hänen nälkäännääntymisestään olisi mitään vahinkoa. Veden ollessa näin matalimmillaan, kun hänen musta pukunsa oli pantissa, hän teki oikein julkisen hyökkäyksen — ainakin hänestä tuntui siltä — ottamalla osaa kilpailuun, jonka järjesti Maaseudun Tasavaltalais-Puolueen Vaalikomitea. Kilpailussa oli kolme haaraa, ja hän vastasi niihin kaikkiin nauraen katkerasti itselleen, että hän oli pakotettu niin arvottomaan taisteluun elämänsä puolesta. Hänen runonsa sai ensimmäisen palkinnon, kymmenen dollaria, hänen vaalilaulunsa toisen palkinnon viisi dollaria ja hänen artikkelinsa "Tasavaltalaisen Puolueen periaatteista" ensimmäisen palkinnon kaksikymmentä dollaria, joka oli hänelle sangen mairittelevaa, kunnes hän alkoi koota noita palkintojansa. Jotakin hullua oli sattunut tuossa Maaseudun Vaalikomiteassa, sillä vaikka siinä oli jäsenenä eräs rikas pankkimies ja senaattori, noita rahoja ei kuitenkaan kuulunut. Kun tämä asia oli vielä kuumimmillaan, hän tunsi ymmärtävänsä myöskin Demokraattisen Puolueen periaatteita ja voitti ensimmäisen palkinnon samanlaisessa kilpailussa. Ja vielä kaiken lisäksi hän sai tämän kaksikymmentä dollaria. Mutta ensimmäisestä yrityksestä voittamiansa neljääkymmentä dollaria hän ei ikinä saanut.
Keksiessään keinoja, miten helpoimmin voisi käydä Ruthia tervehtimässä, hän päätti, että pitkä kävelymatka Pohjois-Oaklandista Ruthin kotiin ja päinvastoin veisi liian paljon aikaa ja hän vei mustan pukunsa panttiin vapauttaakseen pyöränsä. Tämä oli käytännöllinen keino, sillä se säästi monta tuntia työhön ja antoi muuten tilaisuuden seurustella Ruthin kanssa. Pari polvihousuja ja vanha ihotakki muodosti sangen soveliaan puvun, jolla saattoi iltaisin tehdä Ruthin kanssa yhteisiä pyörämatkoja. Sitä paitsi hänellä ei nyt ollutkaan juuri tilaisuutta tavata lemmittyänsä Morsen talossa, sillä rouva Morse jatkoi tarmokkaasti seurallisia harrastuksiaan. Ne verrattomat olennot, joita hän siellä tapasi ja joihin hän vain vähän aikaisemmin oli katsonut ylöspäin, ikävystyttivät häntä nyt aivan pelottavasti. He eivät enää olleet hänen mielestään niin korkealla. Kova työ, kärsimykset ja lakkaamattomat pettymykset olivat tehneet hänet hermostuneeksi ja kärtyisäksi, ja tuollaisten ihmisten lörpöttely teki hänet hulluksi. Hän ei suinkaan ollut liian itserakas. Hän punnitsi heidän ajatustensa ahtautta sillä mitalla, jonka hän oli saanut suurten ajattelijain teoksista. Ruthin kotona hän ei koskaan tavannut laajakatseisia ihmisiä — lukuunottamatta professori Caldwellia, ja häntä hän oli tavannut vain yhden ainoan kerran. Kaikki nuo muut olivat pelkkiä tomppeleita, pintapuolisia, suurellisia ja tietämättömiä. Heidän tietämättömyytensä häntä hämmästytti kaikista eniten. Mikä ihme heitä vaivasi? Mihin he olivat hävittäneet kaiken kasvatuksensa? He olivat käyttäneet samoja kirjoja kuin hänkin. Kuinka oli ollut mahdollista, etteivät he olleet saaneet niistä kerrassaan mitään?
Hän tiesi, että oli olemassa ylevää henkevyyttä ja syvällisiä, todellisia ajattelijoita. Hänellä oli todistuksia kirjoista — kirjoista, jotka olivat kasvattaneet häntä ja kohottaneet hänet morselaisen ahdashenkisyyden yläpuolelle. Hän tiesi, että maailmassa oli korkeampaa henkevyyttä kuin mitä oli tavattavissa tässä morselaisten seurapiirissä. Hän luki novelleja Englannin seuraelämästä, ja niissä hän näki välähdykseltä miehiä ja naisia, jotka puhuivat politiikkaa ja filosofiaa. Ja hän oli lukenut suurten kaupunkien salongeista, yksinpä Yhdysvalloissakin, joihin taide ja nero kokoontuivat. Hulluudessaan hän menneisyydessä oli luullut, että kaikki hyvinhoidetut ihmiset työväen luokan yläpuolella olivat syntymälahjaksi saaneet henkevyyden voiman ja kauneuden tajun. Sivistys ja kovetetut kaulukset olivat hänestä kuuluneet erottamattomasti yhteen, ja hän tunsi pettyneensä luulossaan, että korkea koulukasvatus ja mestarillisuus olivat yksi ja sama asia.
Hyväpä siis, hän taisteli päästäksensä yhä eteenpäin ja ylös. Ja hän ottaisi Ruthin kanssansa. Hän rakasti häntä syvästi ja oli varmasti vakuuttunut, että Ruth olisi loistava tähti millaisessa salongissa hyvänsä. Samaten kuin hän selvästi käsitti, että hänen aikaisempi ympäristönsä oli häntä itseään pitänyt vankina, hän käsitti, että Ruth myös oli aivan samanlaisessa vankeudessa. Tyttö paralla ei ollut ollut tilaisuutta kehittää itseään. Hänen isänsä hyllyillä olevat kirjat, seinillä olevat maalaukset ja musiikkiteokset olivat vain prameilua. Oikealle kirjallisuudelle, todelliselle maalaukselle ja todelliselle musiikille morselaiset ja heidän kaltaisensa olivat kuolleet. Ja kaikkia niitä suurempi oli itse elämä, josta he olivat toivottoman tietämättömiä. Huolimatta unitaarisista ja vanhoillis-vapaamieliseen naamariin puetuista taipumuksistaan he olivat jääneet kaksi miespolvea selittävän tieteen jälkeen; heidän henkinen kehityksensä oli keskiaikaista, samalla kun heidän ajatuksensa olemassaolon ja elämän kaikkeuden yksinkertaisimmista totuuksista tuntui omaksuneen yliaistillisen ja hämäräperäisen käsityskannan, joka oli yhtä nuori kuin nuorin rotu, yhtä vanha kuin luolaihminen, ja vanhempi, — joka sai pleistoseeniajan apinaihmisen pelkäämään pimeässä; joka pani ensimmäisen ajattelemattoman hebrealaisen luulemaan, että Eeva tuli lihaksi Aatamin kylkiluusta; joka sai Descartesin rakentamaan ihanteellisen järjestelmänsä maailman kaikkeudesta oman vähäpätöisen minänsä perustalle; ja joka johti kuuluisaa brittiläistä kirkonmiestä julistamaan kehitysopin mitättömäksi niin purevan ivallisesti, ettei hän vain saavuttanut heti paikalla hyväksymistä ja suosionosoituksia, vaan raapusti vielä nimensä pahamaineisilla variksenvarpailla historian lehdille.
Niin mietti Martin ja mietti edelleen, kunnes hänelle selvisi, että ero näiden asianajajien, upseerien, liikemiesten ja pankkivirkailijoiden ja niiden työväenluokan miesten välillä, jotka hän oli tuntenut, oli vain siinä ruoassa, jota he söivät, vaatteissa, joita käyttivät, ja naapureissa, joitten kanssa elivät. Tietysti heistä kaikista puuttui jotakin, jota hän löysi itsestään ja kirjoista. Morset olivat näyttäneet hänelle parasta, mitä heidän yhteiskunnallinen asemansa voi tuottaa, eikä hän suinkaan ollut hurmaantunut siitä. Itse vaivaishoitolainen, rahanlainaajien orja, ja kuitenkin hän tunsi olevansa kaikkien niiden yläpuolella, joita hän tapasi Morsen talossa; ja kun hän oli saanut käyttökelpoisen pukunsa pois pantista, hän liikkui heidän keskellään kuin elämän kuningas väristen siitä alennuksen tunteesta, jota joku prinssi kärsisi, jos hänet tuomittaisiin elämään vuohipaimenten kanssa.
"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja", hän huomautti herra Morselle eräänä iltana päivällistä syödessä, "mutta miksi? Ettehän te tunne heitä ettekä heidän oppejansa."
Keskustelun oli johtanut tälle ladulle rouva Morse, joka koko illan oli tarkoitusperäisesti laulanut herra Hapgoodin ylistystä. Kasööri oli Martinin musta lammas, ja hänen hyvä tuulensa saattoi sangen helposti kadota, kun tuli kysymys tästä tyhmyyksien loistavasta edustajasta.
"Kyllä", oli hän sanonut, "Charlie Hapgood on niin sanottu tulevaisuuden mies — joku on minulle sanonut hänestä niin paljon. Ja se on totta. Hän kohoaa vielä kuvernöörin tuolille, ennen kuin hän kuolee ja — kuka tietää? — ehkä Yhdysvaltain Senaattiin."
"Mikä panee teidät ajattelemaan niin?" kysyi rouva Morse.
"Minä olen kuullut hänen puhuvan vaalitilaisuudessa. Se oli niin taitavan typerä ja epäitsenäinen ja samalla niin vakuuttava, etteivät johtajat voi muuta kuin pitää häntä varmana ja luotettavana, samalla kun hänen mauttomuutensa olivat niin keskinkertaisen äänestäjän mauttomuuksien kaltaisia, että — oh, no niin, tiedättehän, miten jokainen imartelee sitä ihmistä, joka on pukenut sanoiksi juuri hänen ajatuksensa ja tarjoaa niitä ominansa hänelle."
"Minä todellakin luulen, että sinä olet mustasukkainen herraHapgoodille", virkahti Ruth tarttuen puheeseen.
"Taivas varjelkoon!"
Se kauhun ilme, joka oli kohonnut Martinin kasvoille, kiihoitti rouvaMorsen taisteluhalua.
"Te todellakaan ette tahtone sanoa, että herra Hapgood olisi tyhmä?" hän kysyi jäätävän kylmästi.
"Ei kai tyhmempi kuin keskinkertainen tasavaltalainen", kuului vastaus, "tai tavallinen demokraatti. Ne ovat tyhmiä kaikki tyynni, elleivät ole viekkaita, ja harvat heistä ovat viekkaita. Ainoat viisaat tasavaltalaiset ovat miljonäärit ja heidän tietoiset aseenkantajansa. He tietävät, millä puolella on voi heidän leivällään, ja he tietävät, miksi."
"Minä olen tasavaltalainen", keskeytti herra Morse kevyesti. "Sanokaapa, mihin luokkaan te minut asetatte."
"Oh, te olette tietämättänne aseenkantaja."
"Aseenkantaja?"
"No, miksi ei? Te palvelette yläluokan harrastuksia. Teillä ei ole mitään tekemistä työväenluokan eikä rikosasiain kanssa. Teidän tulonne eivät ole riippuvaiset vaimonpieksäjistä eikä taskuvarkaista. Te saatte toimeentulonne yläluokan herroilta, ja se, joka elättää toista, on hänen herransa. Kas niin, te olette siis aseenkantaja. Teidän tulee tukea yhteiskunnan pääomiaomistavia yhdistyksiä, koska te palvelette niitä."
Herra Morsen kasvot punottivat hiukan.
"Minä tunnustan, herraseni", hän sanoi, "että te puhutte kuin joku sosialistiroisto."
Juuri sellaisena hetkenä Martin teki huomautuksensa:
"Te vihaatte ja pelkäätte sosialisteja, mutta miksi? Te ette tunne heitä ettekä heidän oppejansa."
"Teidän elämänviisautenne kuuluu aivan sosialistien opilta", vastasi herra Morse, jolloin Ruth tuijotti levottomana toisen kasvoista toisiin ja rouva Morse säteili onnesta ja tyytyväisyydestä, kun oli sattunut näin onnellinen tilaisuus, joka saattoi herättää hänen herransa ja miehensä vastenmielisyyttä tuohon nuorukaiseen.
"Se, että minä sanon, että tasavaltalaiset ovat tyhmiä ja pitävät vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä särkyneinä saippuakuplina, ei tee minua sosialistiksi", sanoi Martin hymyillen. "Ei sekään, että minä epäilen Jeffersonia ja sitä epätieteellistä ranskalaista, johon hän oppinsa perustaa, tee minua sosialistiksi. Uskokaa minua, herra Morse, te olette lähempänä sosialisteja kuin minä, joka olen heidän vannoutunut vihollisensa."
"Nyt te suvaitsette laskea leikkiä", oli kaikki, mitä toinen sai sanotuksi.
"En ollenkaan. Minä puhun aivan tosissani. Te vielä uskotte tasa-arvoisuuteen, ja kuitenkin te työskentelette lakimiesyhdistyksessä ja nuo yhdistykset päivästä päivään yhä ahkerammin työskentelevät tasa-arvoisuuden hävittämiseksi. Ja te sanotte minua sosialistiksi sen tähden, että minä kiellän tasa-arvoisuuden, sen tähden, että minä vain väitän sitä, mitä te elämässänne toteutatte. Tasavaltalaiset ovat tasa-arvoisuuden vihollisia, vaikka useimmat heistä taistelevat tasa-arvoisuutta vastaan juuri tuo kaunis sana huulillansa. Sen tähden minä sanon heitä tyhmiksi. Mitä minuun tulee, minä olen yksilöllisyyden kannattaja. Minä ajattelen, että kilpajuoksu on liian kiihkeä, taistelu liian ankara. Se on se läksy, jonka minä olen oppinut kehitysopista — tai vähintäänkin luulen oppineeni. Kuten sanoin, minä olen yksilöllisyyden kannattaja, ja yksilöllisyys on sosialismin ikuinen ja vannoutunut vihollinen."
"Mutta tehän käytte sosialistien kokouksissa", iski herra Morse.
"Tietysti, juuri kuten vakooja käy vihollisen leirissä. Miten muuten te voisitte oppia vihollisenne voimaa tuntemaan? Sitä paitsi, minua huvittavat heidän kokouksensa. He ovat hyviä taistelijoita, ja olkootpa sitten oikeassa tai väärässä, he ovat lukeneet kirjoja. Jokainen heistä tietää enemmän kehitysopista ja kaikista muista opeista kuin joku tavallinen teollisuuspomo. Kyllä, kyllä minä olen ollut puolessa tusinassa heidän kokouksiansa, mutta se ei tee minusta sosialistia enempää kuin herra Charlie Hapgoodin juhlapuheen kuunteleminen tekee minusta tasavaltalaista."
"Minä en sille mitään voi", sanoi herra Morse vältellen, "että uskon teidän kuitenkin kallistuvan sinne päin."
"Todentotta!" ajatteli Martin itseksensä, "hän ei tiedä kerrassaan mitään siitä, mistä minä juuri hänelle puhuin. Hän ei ole ymmärtänyt yhtään sanaa. Mihin ihmeeseen hän on kasvatuksensa ja sivistyksensä hukannut?"
Tällä tavalla Martin oli joutunut silmä silmää vasten taloudellisen tai luokkamoraalin kanssa, ja pian se näytti hänestä suunnattomalta hirviöltä. Omalta kohdaltaan hän oli yksilöllinen moralisti, ja vastenmielisempää kuin typerä pöyhkeys oli hänestä noiden häntä ympäröivien ihmisten moraali, joka oli merkillinen taloudellisten, metafyysillisten, siveellisten tunteitten ja kuvitelmain sekamelska.
Samanlaisen hämmästyttävän esimerkin hän sai paljoa lähempänä omaa kotiansa. Hänen sisarensa Marian oli seurustellut erään työteliään, nuoren mekaanikon kanssa, joka oli syntyperältään saksalainen ja joka perinpohjin opittuaan ammattinsa oli perustanut polkupyöräin korjauspajan. Sen rinnalla hän oli ruvennut välittämään halpoja polkupyöriä ja teki erinomaisia kauppoja. Marian oli käynyt Martinin luona juuri vähää ennen kuin kihlaus julkaistiin ja käydessään leikillä ennustanut Martinin kädestä hänen tulevaisuuttansa. Tullessaan seuraavan kerran vierailulle hän toi Hermann von Schmidtin mukanansa. Martin teki kunniaa ja onnitteli molempia iloisen leikillisellä tavallaan, joka ei kuitenkaan erikoisesti miellyttänyt hänen sisarensa tollomaista rakastajaa. Tämä vaikutelma tuli yhä pahemmaksi, kun Martin luki ääneen puolisen tusinaa runosäkeistöjä, jotka hän oli rustannut sisarensa edellisen vierailun johdosta. Se oli yleiseen tyyliin tehty, leikillinen ja herttainen pala, jolle hän oli antanut nimen "Povari". Hän oli hämmästynyt lopetettuaan lukemisensa huomatessaan, että siskon kasvoille ei ollutkaan noussut iloinen ihastus. Sen sijaan hänen silmänsä olivat pelokkaasti luotuina sulhaseen, ja kun Martin seurasi tuota katsetta, hän huomasi tuon arvokkaan tulevan lankomiehen hieman epämuodostuneille kasvoille ilmestyneen synkän ja uhkaavan vastenmielisyyden. Tapaus meni ohi, vieraat lähtivät aikaisin, ja Martin unohti pian koko asian, vaikka hän hetkisen oli hämmästyneenä ihmetellyt erehdystään, kun hän oli luullut, että jokainen nainen, vaikkapa kuuluisikin työväenluokkaan, tuntisi itsensä mairitelluksi ja ihastuisi, jos joku kirjoittaisi runon juuri hänestä.
Monen illan perästä tämän jälkeen Marian tuli taas tervehtimään häntä, tällä kertaa yksin. Eikä hän suinkaan viivytellyt tullakseen itse asiaan, jolloin hän pahoillaan nuhteli häntä siitä, että hän oli sen tehnyt.
"No mutta Marian", Martin ihmetteli. "Sinä puhut aivan kuin sinä häpeäisit sukulaisiasi tai ainakin omaa veljeäsi."
"Niin minä teenkin", sinkautti toinen.
Martin oli aivan poissa suunniltaan hämmästyksestä nähdessään nöyryytyksen kyyneleet hänen silmissään. Hänen pahastumisensa, johtukoon sitten mistä tahansa, oli rehellinen.
"Mutta Marian, miksi sinun Hermannisi on mustasukkainen, jos minä kirjoitan runon omasta sisarestani."
"Ei hän ole mustasukkainen", nyyhkytti Marian. "Hän sanoo, että se oli sopimaton, si… siveetön."
Martin päästi pitkän, ihmettelevän vihellyksen ja etsi sitten tuon jäljennöksen "Povaristansa".
"Minusta se ei ole sellainen", hän sanoi lopuksi, tarjoten käsikirjoitusta hänelle. "Lue itse ja näytä minulle, missä se tuntuu sinusta siveettömältä — sitä sanaahan sinä käytit, eikö niin?"
"Hän sanoo niin, ja hän sen nyt kuitenkin tietää", kuului vastaus samalla kun käsikirjoitus työnnettiin syrjään suunnattomalla inholla. "Ja hän sanoi, että sinun täytyy se repiä kappaleiksi. Hän sanoo, ettei hän tahdo vaimoksensa sellaista, josta sellaisia asioita on kirjoitettu ja josta jokainen voi lukea. Hän sanoo, että se on alentavaa eikä hän tahdo sitä sietää."
"Mutta katsohan nyt, Marian. Tuollainen ei ole yhtään mitään muuta kuin tyhmyyttä", alkoi Martin, mutta muutti heti paikalla mielensä.
Hän näki edessänsä onnettoman tytön, tiesi turhaksi koettaa vakuuttaa hänen miehellensä tai hänelle, että he olivat väärässä, ja vaikka koko juttu hänestä oli järjetön ja naurettava, hän päätti antautua.
"Olkoon menneeksi", hän virkahti repien käsikirjoituksen moneen kappaleeseen ja heittäen sen paperikoriin.
Hän lohdutteli itseään sillä tiedolla, että jo silloin tämän runon koneella kirjoitettu kappale oli matkalla New Yorkiin erääseen aikakauslehteen. Ei Marian eikä hänen miehensä saisi sitä koskaan tietää, eikä maailma eikä hän itse menettäisi iloa saada lukea tuota sievää vaaratonta runoa, jos se nyt kerran julkaistaisiin.
Marian astui lähemmäksi ottaakseen nuo kappaleet paperikorista.
"Saanko minä?" hän pyysi.
Martin nyökäytti päätänsä katsellen mietteissään häntä, kun hän siinä keräsi revittyjä käsikirjoituksen kappaleita ja työnsi niitä takkinsa taskuun — ilmeisesti hyvillänsä käyntinsä onnistumisesta. Sisar muistutti häntä Lizzie Connollystä, vaikka hänessä oli vähemmän tulta, notkeutta ja elämänhalua kuin tuossa toisessa työväenluokan tytössä, jonka seurassa hän oli pari kertaa ollut. Mutta he olivat kuitenkin pari, puvun ja käytöksen puolesta, ja Martin hymyili sisäisesti huvittuneena mielikuvituksensa vilkkaudelle verratessaan näitä niihin, joita tapasi rouva Morsen vierashuoneessa. Leikillisyys häipyi kuitenkin hänen mielestään, ja hän tunsi suunnatonta yksinäisyyttä. Tämä hänen sisarensa ja morselaisten vierashuone olivat peninkulmapatsaita hänen tiellänsä, jota hän oli kulkenut, ja hän oli jättänyt ne jälkeensä. Hän katsahti heltyneenä ympärilleen ja vähiin kirjoihinsa. Ne olivat ainoat toverit, jotka hänelle olivat jääneet.
"Kuule, mitä sinä sanoitkaan?" hän kysyi hätkähtäen hämmästyksestä.
Marian kertasi kysymyksensä.
"Minkäkö tähden minä en mene työhön", hän purskahti nauruun, joka oli vain puoliksi sydämellistä. "Tuo sinun Hermannisi kai on puhunut sinulle siitä."
Sisar pudisti päätänsä.
"Älä valehtele", Martin komensi, ja sisaren päännyökkäys todisti, että hän oli arvannut oikein.
"Kuulepas, sano sinä tuolle sinun Hermannillesi, että hän pitää huolen omista asioistaan. Se, että minä kirjoitan runoja siitä tytöstä, jonka kanssa hän seurustelee, on kyllä hänen asiansa, mutta sen ulkopuolella ei hänellä ole mitään sanottavaa.
"Ymmärrätkö?"
"Sinä et siis usko, että minä onnistun kirjailijana, vai?" hän jatkoi. "Sinä et siis luule, että minä kelpaisin siksi? — Sinä luulet, että minä olen rappiolle joutunut raukka ja koko perheen häväistys?"
"Minä luulen, että olisi paljon parempi, jos sinä hankkisit itsellesi jonkun toimen", sanoi sisar vakavasti, ja Martin näki hänen tarkoittavan totta. "Hermann sanoo — —"
"Piru hänet vieköön!" huudahti Martin hyväntuulisesti. "Yksi asia, jonka minä tahtoisin tietää, on, milloin sinä menet naimisiin. Samalla sinä voisit koettaa ottaa selville Hermannisi ajatuksen, salliiko hän sinun ottaa vastaan häälahjan minulta."
Häntä huvitti tuo tapaus vielä sen jälkeen kuin sisar oli mennyt, ja pari kertaa hän purskahti nauruun, joka muuttui katkeraksi, kun hän näki sisarensa ja tämän sulhasen, oman luokkansa edustajat ja samalla Ruthin luokan jäsenet sovittavan ahtaan, pienen elämänsä ahtaisiin, pieniin kaavoihin, — se oli karja, joka kokoontui yhteen koettaen muodostaa elämänsä toisten mielipiteitten mukaan, olematta vähässäkään määrässä yksilöitä tai elämättä todellista elämää vain sen tähden, että nuo lapselliset kaavat tuli lakkaamatta ottaa huomioon. Hän kutsui heidät kaikki eteensä pitkässä saattueessa: Bernard Higginbothamin käsikädessä herra Butlerin kanssa, Hermann von Schmidtin kaulakkain Charlie Hapgoodin kanssa, ja yksitellen ja parittain hän tuomitsi heidät ja lähetti pois — tuomitsi sen elämänkäsityksen ja siveellisen vaatimuksen mukaan, minkä hän oli oppinut kirjoista. Turhaan hän kyseli: missä ovat suuret sielut, suuret miehet ja naiset? Hän ei löytänyt heitä niitten huolettomien, raakojen ja tyhmien olentojen joukossa, jotka olivat noudattaneet hänen mielikuvituksensa kutsua ja saapuneet hänen ahtaaseen huoneeseensa. Hän tunsi inhoa heitä kohtaan; samanlaista inhoa varmaan Kirke tunsi sikoihinsa. Kun hän oli lähettänyt heidät kaikki pois ja ajatteli olevansa yksinänsä, saapui eräs myöhästynyt tulija, odottamaton ja kutsumaton vieras. Martin katseli häntä, näki kankeareunaisen hatun ja kaksirivisen takin ja väännähtelevät olkapäät ja tiesi, että tuo oli sama nuori katupoika, joka oli ollut kerran hän itse.
"Sinä olit samanlainen' kuin kaikki muutkin, nuori mies", sanoi Martin ivaten. "Sinun moraalisi ja tietosi olivat juuri samanlaisia kuin heidänkin. Sinä et ajatellut etkä toiminut omasta puolestasi. Sinun mielipiteesi samoin kuin sinun vaatteesikin olivat valmiiksi tehdyt; sinun toimintasi oli järjestetty yleistä hyväksymistä silmällä pitäen. Sinä olit kukko omassa laumassasi, koska toiset hyväksyivät sinun toimintasi. Sinä tappelit ja hallitsit tuota laumaa, vaikkei se sinua erikoisesti huvittanut, — sinä tiedät, että sinä todella inhosit sitä, — vain sen tähden, että toiset pojat taputtivat sinua olkapäälle. Sinä voitit Juustonaaman, koska sinä et tahtonut antautua, etkä voinut antautua, osaksi sen tähden, että sinä olit raaka elukka, ja lopuksi sen tähden, että sinä uskoit kaikkien ympärilläsi uskovan, että miehekkyyden mitta oli se raaka viileys, joka ilmeni parhaiten siinä, että koetit raadella kappaleiksi kanssaihmisiäsi. Katsos sinä koiranpenikka! Sinä ryöstit toisilta pojilta tytöt, ei sen tähden, että sinä tarvitsit niitä, vaan siksi, että niitten ihmisten ytimissä, jotka asuivat sinun ympärilläsi ja määräsivät sinun siveellisen toimintasi, asui villioriin ja koirashylkeen vaistot. Niinpä niin, vuodet ovat kuluneet, ja mitä sinä siitä kaikesta nyt ajattelet?"
Aivan kuin vastaukseksi tuossa näyssä tapahtui äkillinen muodonvaihdos. Puvusta katosi katupoikien tunnusmerkit ja sijalle ilmestyi tavalliset vaatteet; kankeus katosi kasvoista, kovuus silmistä, ilme lientyi ja hienostui, ja siinä kuvastui sisäisen elämän kauneus ja tieto. Tuo muuttunut olento oli sangen suuressa määrässä hänen nykyisen minänsä kaltainen, ja kun hän katseli sitä, hän huomasi lukulamppunsa joka sitä valaisi, heittävän säteitä häneen ja sen kirjan yli, jota hän luki. Hän katsahti kirjan nimilehteä ja luki: "Estetiikan teoria". Silloin hän otti asuntonsa tuossa uudessa olennossa, asetti varjostimen lukulampulleen ja jatkoi "Estetiikan teorian" lukemista.
Eräänä kauniina syyspäivänä, samanlaisen intiaanikesän ihanana päivänä kuin se, jolloin heidän rakkautensa tuli tietoisesti ilmaistuksi vuosi sitten, Martin luki "Rakkaussikermäänsä" Ruthille. Oli iltapäivä ja he olivat ajaneet kuten ennenkin mielikukkulallensa vuoristoon. Silloin tällöin yhä uudestaan Ruth oli keskeyttänyt hänen lukemisensa ihastuksensa huudahduksilla, ja nyt pannessaan viimeisen käsikirjoitusliuskan koteloonsa Martin odotti hänen arvosteluaan.
Ruth viivytteli ennen kuin puhui, mutta vihdoin hän alkoi hidastellen ja epäröiden pukea sanoihin todelliset ajatuksensa.
"Minusta ne ovat kauniita — hyvin kauniita; mutta sinä et voi myydä niitä, vai voitko? Sinä näet, mitä minä tarkoitan", hän sanoi melkein rukoillen. "Tämä sinun kirjoituksesi ei ole käytännöllistä. Jokin siinä on vikana — ehkä on vika ostajissa — ja se estää sinua ansaitsemasta sillä elantoasi. Älä ymmärrä minua väärin, rakkaani. Minä tunnen itseni imarrelluksi ja ylpeäksi ja kaikkea tuota — enkä minä olisi oikea nainen, jos minä tuntisin toisin — kun sinä kirjoitat nuo runot minulle. Mutta ne eivät tee meidän avioliittoamme mahdolliseksi. Etkö sinä näe sitä, Martin? Älä luule sitä itsekkyydeksi. Se on rakkautta, ajatus meidän tulevaisuudestamme painaa minua. Kokonainen vuosi on kulunut siitä, kun me opimme tuntemaan toistemme rakkauden, eikä meidän vihkimäpäivämme ole kuitenkaan tullut sen lähemmäksi. Sinä et saa pitää minua epähienona puhuessani sinulle meidän hääpäivästämme, sillä koskeehan se minun sydäntäni ja kaikkea, mitä minussa on. Miksi sinä et ota tointa jostain sanomalehdestä, jos sinä nyt kerran olet niin kiintynyt tuohon kirjoittamiseen? Miksi sinä et halua tulla reportteriksi … joksikin aikaa nyt kuitenkin?"
"Se turmelisi minun tyylini", kuului hänen hiljainen, yksitoikkoinen vastauksensa. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon minä olen tehnyt työtä saadakseni tyylin."
"Mutta nuo pikku jutut", väitti Ruth. "Sinä sanot niitä täytetyöksi.Sinä olet kirjoittanut niitä paljon. Eivätkö ne turmele sinun tyyliäsi?"
"Eivät. Niihin nähden on asia toinen. Nuo pikku jutut syntyivät silloin, kun ankara päivän työ, joka koski tyyliä ja kaikkea muuta, oli päättynyt. Mutta reportterin ammatti on samaa täytteen hankkimista aamusta iltaan, se tulee elämässä pääasiaksi. Se elämä on täynnä turhaa touhua — elämää vain siinä hetkessä, ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Ja luonnollisesti, ilman pienintäkään ajatusta tyylistä paitsi reportterityylistä, ja se ei ole luonnollisesti mitään kirjallisuutta. Tulla reportteriksi nyt, jolloin minun tyylini on saamaisillaan muodon, hioutumaisillaan, olisi minun kirjalliselle tulevaisuudelleni itsemurha. Mitä noihin pikku juttuihin tulee, jokainen sana jokaisessa jutussa oli kuitenkin minun omaa itseäni. Niissä kuvastui minun itsekunnioitukseni ja kauneudenrakkauteni, ja sittenkin minun mieleni oli paha, että minun täytyi niitä tehdä. Se oli melkein kuolemansynti. Ja minä olin salaisesti iloinen, että niitten ostaminen lopetettiin, vaikka minun pukuni menivätkin panttiin. Mutta sitä iloa, mitä tunsin kirjoittaessani 'Rakkaussikermääni'! Siinä oli luomisen iloa jaloimmassa muodossa. Se korvasi minulle kaiken."
Martin ei voinut käsittää, ettei Ruthilla ollut pienintäkään aavistusta mistään luomisen ilosta. Hän käytti tuota sanontatapaa — juuri hänen huuliltansa Martin oli sen ensi kerran kuullut. Hän oli lukenut sitä, tutkinut sitä yliopistossa valmistuessaan filosofian kandidaattitutkintoon, mutta hän ei ollut itsenäinen eikä luova. Hänessä ei ollut mitään persoonallista, vaan hänen kulttuurinsa oli vain sen märehtimistä, minkä toiset jo ennen olivat märehtineet.
"Luuletko sinä, ettei toimittaja ollut oikeassa korjaillessaan sinun 'Merilaulujasi'?" hän kysyi. "Muista, että toimittajan on täytynyt hankkia itselleen taitoa ja hänellä täytyy olla lahjoja, muuten ei hän olisi toimittajaksi päässytkään."
"No siinä tulee taas meitä vastaan tuo itsepintainen ennakkoluuloisuus", kuohahti Martin, kuten aina silloin, kun tuli puhe toimittajista. "Mikä on, ei ole ainoastaan oikein, vaan parhain mahdollinen. Se, mitä elämässä esiintyykin, puolustaa riittävästi sen sopivaisuutta esiintymään, — ja huomaa tarkoin, tavalliset ihmiset itsetiedottomasti uskovat, että näin on asianlaita, ei vain tässä asiassa, vaan kaikissa asioissa. Se on heidän tietämättömyytensä luonnollisesti, joka panee heidät uskomaan sellaista roskaa, — heidän tietämättömyytensä, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin se henkisen elämän murha, jota Weininger kuvaa. He luulevat ajattelevansa, ja nuo ajattelemattomat olennot ovat elämän yksinvaltiaita ja tuomitsevat niitä, jotka todella ajattelevat."
Hän vaikeni, sillä hänen mielensä oli vallannut se tunne, että hän puhuiRuthin pään yli.
"Minä olen varma, että minä en ole ikinä kuullut tuosta Weiningeristä", vastasi Ruth, "ja sinä yleensä puhut niin kauheasti, että sinua on aivan mahdoton seurata. Minä puhuin siis toimittajain lahjakkuudesta — —"
"Ja minä sanon sinulle", keskeytti Martin, "päälahjakkuus yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa noihin toimittajiin nähden on epäonnistuneisuus. Kirjailijoina he ovat epäonnistuneet. Älä luule, että he mieluimmin ovat valinneet konttoripöydän, noitten tuhansien pikkuhommien aherruksen ja työnantajaansa orjuuden kuin kirjoittamisen riemun. He ovat koettaneet kirjoittaa, mutta he ovat epäonnistuneet, ja siinä onkin koko asian kirous. Kaikki käytävät kirjalliseen onnistumiseen ovat vartioidut, ja vartijoina istuvat nuo vahtikoirat, jotka kirjallisuudessa ovat epäonnistuneet. Toimittajat, aputoimittajat, tilapäistoimittajat, suurin osa heistä ja käsikirjoitusten lukijat ja aikakauslehtien ja kirjain kustantajat, suurin osa heistä — melkein kaikki heistä — ovat miehiä, jotka ovat tahtoneet kirjoittaa ja ovat epäonnistuneet. Ja he — kelvottomimmat kaikista olennoista auringon alla — ovat juuri niitä olentoja, jotka päättävät, mikä on soveliasta painettavaksi, mikä ei, — he, joilla ei ole yhtään ainoaa itsenäistä ajatusta, jotka ovat todistaneet, että heiltä puuttuu jumalaista tulta, istuvat tuomitsemassa itsenäisyyttä ja neroa. Ja heidän jälkeensä tulevat arvostelijat, epäonnistuneita yrittäjiä kaikki, niin monta kuin heitä onkin. Älä sano minulle, etteivät he ole uneksineet korkeita unelmia ja koettaneet kirjoittaa runoja ja romaaneja, sillä he ovat, ja ovat epäonnistuneet. Katsos, tavallinen arvostelu on inhottavampi ja ellottavampi kuin kalanmaksaöljy. Mutta sinähän tiedät minun mielipiteeni arvosteluihin ja oikeutettuun arvosteluun nähden. On olemassa suuria arvostelijoita, mutta ne ovat yhtä harvinaisia kuin pyrstötähdet. Jos minä epäonnistun kirjailijana, silloin minä hankin itselleni toimittajan ammatin."
Ruthin ajatus oli vilkas, ja hänen paheksumisensa rakastajansa lausunnosta sai tukea siitä epäjohdonmukaisuudesta, jota hän luuli hänen lausunnossaan tapaavansa.
"Mutta Martin, jos niin olisi asianlaita, että kaikki ovet olisivat suljetut, kuten sinä päätät niin varmasti, kuinka sitten on mahdollista, että yksikään suuri kirjailija on voinut esiintyä?"
"He ovat tehneet mahdottoman mahdolliseksi", hän vastasi. "He tuottivat sellaisia loistavia, leimuavia töitä, jotka polttivat heidän vastustajansa poroksi. He ovat päässeet ilmestymään kuin ihmeen kautta voittamalla tuhannen vedon yhtä vastaan. He voittivat itsellensä oikeuden, koska he olivat Carlylen taistelukuntoisia jättiläisiä, joita ei voitu nujertaa. Ja minun on tehtävä samoin. Minun täytyy tehdä mahdoton mahdolliseksi."
"Mutta jos epäonnistut? Sinun täytyy samalla ottaa muutkin lukuun,Martin."
"Jos minä epäonnistun?" Hän katseli häntä hetkisen, aivan kuin se ajatus, jonka Ruth oli lausunut, olisi ollut jotakin kerrassaan mahdotonta. "Jos minä epäonnistun, silloin minusta tulee toimittaja, ja sinusta tulee toimittaja vaimo."
Ruth rypisti otsaansa tuolle pilalle — rypisti niin kauniisti ja jumalaisesti, että Martinin täytyi suudella pois nuo rypyt.
"Kas niin, annahan olla", Ruth sanoi koettaen vetäytyä vapaaksi hänen lumoavan voimansa vaikutukselta. "Minä olen puhunut isälle ja äidille. Minä en ole koskaan ennen asettunut heidän tahtoansa vastaan. Minä vaadin, että he kuulisivat minua. Minä olin tottelematon lapsi. Kuten tiedät, he molemmat ovat sinua vastaan; mutta minä vakuutin heille uudestaan ja uudestaan rakastavani sinua, ja lopulta isä suostui siihen, että jos sinä tahdot, sinä pääsisit heti alkamaan hänen toimistossaan. Ja samalla hän omasta aloitteestaan lupasi maksaa sinulle heti alussa niin suuren palkan, että me voisimme mennä naimisiin ja saisimme itsellemme pienen pesän jossakin. Minun mielestäni hän menetteli erittäin hienosti — eikö sinunkin?"
Martinin sydäntä viilsi synkkä epätoivo ja tuska, ja koneellisesti, jotakin epäselvää mutisten, hänen kätensä meni taskuun saadaksensa sieltä tupakkaa ja paperia, joita hänellä ei enää ollut, kääriäkseen niistä savukkeen, ja Ruth jatkoi:
"Rehellisesti puhuen — ja älä anna sen loukata itseäsi: minä tahdon sanoa, millainen hänen suhteensa on sinuun — hän ei pidä sinun radikaalisista mielipiteistäsi, ja hän luulee, että sinä olet laiska. Tietysti sinä itse tiedät, ettet ole. Minä tiedän, että sinä teet kovasti työtä."
Kuinka kovasti, ei Ruthkaan sitä tiennyt, johtui ajatus Martinin mieleen.
"Vai niin", hän sanoi, "millaiset minun mielipiteeni ovat? Ovatko ne sinusta radikaalisia?"
Martin katsoi häntä silmiin ja odotti vastausta.
"Minusta ne ovat — tuota, kumouksellisia", vastasi Ruth.
Martin oli saanut vastauksen kysymykseensä, ja niin masentunut hän oli elämän harmaudesta, että unohti sen viekoittelevan tarjouksen, jonka Ruth oli hänelle tehnyt. Ruth puolestaan ei uskaltanut enää mennä kauemmaksi ja oli valmis odottamaan hänen vastaustaan, jolloin hän voisi ottaa asian uudestaan puheeksi.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Martinilla oli myös oma kysymyksensä tehtävänä hänelle. Hän tahtoi tietää, missä määrässä Ruth uskoi häneen, ja viikon kuluessa molemmat olivat saaneet vastauksensa. Martin kiiruhti sitä lukemalla hänelle esityksensä "Auringon häpeäpilkuista".
"Miksi sinä et rupea sanomalehden kirjeenvaihtajaksi?" kysyi Ruth, kun Martin oli lopettanut. "Sinä rakastat kirjoittamista niin suuresti, ja minä luulen, että sinä onnistuisit. Sinä voisit kohota ja hankkia itsellesi nimen sanomalehtimiehenä. On olemassa melkoinen joukko suuria erikoiskirjeenvaihtajia. Heidän palkkansa on suuri ja heidän työmaansa koko maailma. Heitä lähetetään kaikkialle — Afrikan sisäosiin, kuten Stanley, tai haastattelemaan paavia tai tutkimaan tuntematonta Tiibettiä."
"Sinä et siis pidä minun esseestäni", kysyi Martin. "Sinä uskot, että minulla on joitakin mahdollisuuksia sanomalehtialalla, mutta ei kirjallisuudessa?"
"Ei, ei; minä pidän siitä. Se kuuluu hyvältä. Mutta minä pelkään, että se menee sinun lukijoittesi pään yli — ainakin minulle niin kävi. Se kuuluu kauniilta, mutta minä en sitä ymmärtänyt. Sinun kovin tieteellinen sanontatapasi on minulle käsittämätöntä. Sinä olet äärimmäisyysihminen, sinä tiedät sen, ystäväni, ja mitä sinä voit käsittää, saattaa olla käsittämätöntä useimmille meistä."
"Minä luulen, että minun filosofinen sanontatapani sinua oudostuttaa", oli kaikki, mitä Martin saattoi sanoa.
Hän oli juuri lukenut kypsyneimpiä ajatuksiansa, joille hän oli antanut muodon, ja hänen sielunsa leimusi vielä, siksi Ruthin arvostelu teki hänet mykäksi.
"Älä välitä siitä, kuinka huonosti se nyt lieneekin kirjoitettu", hän vihdoin jatkoi, "mutta etkö sinä näe siinä mitään — sen perusajatuksessa, tarkoitan?"
Ruth pudisti päätänsä.
"En; se eroaa niin kokonaan kaikesta siitä, mitä minä olen lukenut. Minä olen lukenut Maeterlinckiä ja ymmärtänyt häntä — —"
"Hänen mystillisyyttään — ymmärrätkö sinä sitä?" kuohahti Martin.
"Kyllä; mutta tuota sinun, joka on olevinaan hyökkäys sitä vastaan, minä en ymmärrä. Tietysti, jos omaperäisyys otetaan — —"
Martin keskeytti hänet kärsimättömällä liikkeellä, jota ei seurannut puhe. Hänelle selvisi äkkiä, että Ruth puhui ja oli jo puhunut hetken aikaa.
"Itse asiassa sittenkin, kirjaileminen on ollut sinulle leikkiä", hän kuului sanovan. "Totisesti, sinä olet leikitellyt sillä jo kyllin kauan. On aika ottaa elämä vakavasti —meidänelämämme, Martin. Tähän asti sinä olet elänyt vain itsellesi."
"Sinä siis tahdot, että minun on ryhdyttävä sinun määräämääsi työhön."
"Niin. Isä on tarjonnut — —"
"Minä ymmärrän sen", keskeytti Martin, "mutta se mitä minä tahtoisin tietää, on: oletko sinä kadottanut uskosi minuun vai etkö?"
Ruth puristi äänettömänä hänen kättänsä silmissään kostea kiilto.
"Sinun kirjoituksiisi, rakas", hän myönsi puoleksi kuiskaten.
"Sinä olet lukenut paljon minun tuotantoani", sanoi Martin melkein karkeasti. "Mitä sinä arvelet siitä? Onko se ihan toivotonta? Miltä se tuntuu verratessa muiden kirjailijain tuotantoon?"
"Mutta he myyvät tuotantonsa, ja sinä … et voi."
"Se ei ole vastaus minun kysymykseeni. Luuletko sinä, että kirjaileminen ei ole ollenkaan minun kutsumukseni?"
"Silloin minun on vastattava." Ruth terästi itseänsä tehdäksensä sen. "Minä en luule, että sinut on luotu kirjailijaksi. Suo minulle anteeksi, rakas. Sinä pakotat minua sanomaan sen; ja sinä tiedät, että minä tunnen kirjallisuutta paremmin kuin sinä."
"Kyllä, olethan sinä filosofian kandidaatti", myönsi Martin miettivästi, "ja sinun tulisi tuntea."
"Mutta minulla on enemmänkin sanottavaa", hän lisäsi hetkisen äänettömyyden jälkeen, joka oli kiusallinen heille molemmille. "Minä tiedän, mitä minussa on. Yksikään ei tiedä sitä niin hyvin kuin minä. Minä tiedän, että minä kerran onnistun. Minua ei saada nutistetuksi. Minä tiedän, mitä minun tulee sanoa runossa ja romaanissa ja esseessä. Minä en kuitenkaan pyydä sinua uskomaan siihen. Minä en pyydä sinua uskomaan minuun tai minun kirjoituksiini. Mitä minä pyydän sinulta on, että sinä rakastaisit minua ja uskoisit rakkauteeni.
"Vuosi sitten minä pyysin sinulta aikaa kaksi vuotta. Yksi niistä vuosista on nyt kulunut. Ja minä uskon sieluni ja kunniani kautta, että ennen kuin tämä vuosi on loppuun kulunut, minä tulen onnistumaan. Sinä muistat kai sanoneesi kauan aikaa sitten, että kirjailijaksikin tulee palvella jonkinlainen oppiaika. Katsos, minä olen palvellut sen. Minä olen opiskellut, tutkinut ja siivilöinyt. Kun minä olen tiennyt, että sinä odotat minua, minä en ole koskaan laiskotellut. Tiedätkö, että minä olen unohtanut, mitä on mennä rauhallisesti levolle? Muutamia miljoonia vuosia sitten minä tiesin, mitä on nukkua kylliksensä ja herätä luonnollisella tavalla unesta. Minut on nyt aina herättänyt kellonpärinä. Kun minä menen nukkumaan myöhään tai varhain, asetan minä kellon soimaan määrättyjen tuntien kuluttua; se ja lampun sammuttaminen ovat minun viimeiset tietoiset toimeni.
"Kun minua alkaa nukuttaa, minä vaihdan raskaan kirjan keveämpään. Ja jos minä torkahdan sen ääreen, minä hakkaan päätäni nyrkeillä pysyäkseni valveilla. Jostakin luin kerran miehestä, jota nukkuminen peloitti. Kipling sen jutun juuri kertookin. Mies asetti kannuksen niin, että kun tajuttomuuden tila tuli, painui hänen alaston ruumiinsa rautaisen kannuksen hampaisiin. Minä olen tehnyt jotenkin samoin. Minä katson kelloon ja päätän: ei ennen puolta yötä, kello yhtä, kahta tai kolmea kannusta siirretä pois. Ja niin se pitää minua valveilla tuohon määrättyyn hetkeen asti. Tuo kannus on ollut minun vuodetoverini kuukausimääriä. Nyt minä olen päässyt siihen, että viiden ja puolen tunnin uni on liian suuri ajan hukka. Minä nukun nyt neljä tuntia. Minä olen ollut nääntyä unen tarpeeseen. On aikoja, jolloin minä olen ollut päästäni pyörällä unen tarpeesta — aikoja, jolloin kuolema lepoineen ja rauhoineen suorastaan viettelee minua; aikoja, jolloin aivoissani lakkaamatta kummittelevat Longfellowin säkeet:
"'On meri tyyni ja syvä; sen povessa kaikilla lepo on hyvä. Vain askel ja rauhan sait, polskis ja poreita pinnalle hait.'
"Tietysti tämä on ainoastaan hulluutta. Se johtuu vain hermostumisesta ja ylenmääräisestä rasituksesta. Mutta kysymys on: miksi minä olen antautunut tähän? Sinun tähtesi. Lyhentääkseni oppivuosiani. Pakottaakseni menestyksen kiirehtimään. Ja minun oppivuoteni ovat nyt palvellut. Minä tunnen mahdollisuuteni. Minä vannon, että minä kuukaudessa opin enemmän kuin tavallinen ylioppilas koko vuodessa. Minä tiedän sen, sen vakuutan sinulle. Ellei minulla olisi niin tuskaista tarvetta saada sinua ymmärtämään, en minä puhuisi tästä sinulle. Se ei ole kerskailua. Minä arvostelen tietojani kirjojeni perustalla. Sinun veljesi ovat nyt jo tietämättömiä raakalaisia siihen tietoon verraten, minkä minä olen hankkinut kirjoista pitkinä unettomina öinä. Kauan sitten minä halusin tulla kuuluisaksi. Minä välitän nyt maineesta sangen vähän. Minä tahdon saada sinut. Minä isoan sinua enemmän kuin ruokaa, vaatteita tai tunnustusta. Minä unelmoin saada painaa pääni sinun rinnoillesi ja nukkua vuosisadan tai enemmän, ja se unelma muuttuu todeksi, ennen kuin vuosi on kulunut."
Hänen voimansa virtasi häneen aalto aaltoa ajaen; ja hetkenä, jolloin hänen tahtonsa voimakkaimmin vastusti häntä, Ruth tunsi suurinta vetovoimaa häneen. Se voima, joka aina oli vuotanut Martinista Ruthiin, kuohui nyt hänen intohimoisessa äänessään, säkenöivissä silmissään ja siinä elämän väkevyydessä ja hengen aateluudessa, joka hyrskyi hänen sielussaan. Ja sinä hetkenä, ja vain yhden ainoan silmänräpäyksen, Ruth näki verhon aukeavan sielunsa silmiltä — aukeama, jonka läpi hän näki vilahduksen todellisesta Martin Edenistä, loistavasta ja voittamattomasta; ja kuten eläinten kesyttäjillä on epäilyksen hetkensä, niin hänkin tunsi sinä hetkenä epäilevänsä omaa voimaansa voida kesyttää tämän miehen henkinen viileys.
"Vielä toinen asia", jatkoi Martin. "Sinä rakastat minua. Mutta miksi sinä minua rakastat? Juuri se ihmeellinen minussa, joka pakottaa minua kirjoittamaan, herättää sinun rakkauttasi. Sinä rakastat minua, koska minä olen jotenkin toisenlainen kuin ne miehet, jotka sinä olet tuntenut ja joita olisit voinut oppia rakastamaan. Minua ei oltu luotu konttoripulpettia, laskusarakkeita, liike-elämän touhuja eikä lain saivartelua varten. Pane minut tekemään sellaista — tee minut noiden toisten miesten kaltaiseksi, nyhjäämään samaa työtä, hengittämään heidän kanssaan samaa ilmaa, paljasta minulle elämässä vain ne näköalat, jotka heille ovat paljastuneet, ja sinä olet turmellut erotuksen, turmellut minut, turmellut rakkautesi kohteen. Haluni kirjoittaa on elinvoimaisin osa minussa. Jos minä olisin ollut pelkkää raaka-ainetta, ei minulla olisi ollut halua kirjoittaa, etkä sinä olisi halunnut minua mieheksesi."
"Mutta sinä unohdat", keskeytti Ruth, sillä hänen nopea ajatuksensa keksi sopivan vertauskohdan. "On ollut yltiöpäisiä keksijöitä, jotka ovat antaneet perheensä nääntyä nälkään koettaessaan keksiä sellaista ihmettä kuin ikiliikkuja. Epäilemättä heidän vaimonsa rakastivat heitä ja kärsivät heidän kanssaan ja heidän puolestansa, ei vain tuon hullun ikiliikkujakuvitelman vuoksi, vaan siitä huolimattakin."
"Totta", kuului vastaus. "Mutta on ollut keksijöitä, jotka eivät ole olleet yltiöpäitä ja jotka ovat nähneet nälkää koettaessansa keksiä käytännöllisiä esineitä; ja joskus he pääsivät perille, he onnistuivat. Tietysti minä en etsi mitään mahdottomuuksia — —"
"Sinä käytät siitä sanaa 'tehdä mahdoton mahdolliseksi'", keskeyttiRuth.
"Minä käytin kuvakieltä. Minä ponnistan vain voidakseni tehdä, mitä ihmiset ovat tehneet ennenkin — kirjoittaa ja saada toimeentuloni kirjoittamisella."
Ruthin äänettömyys kannusti häntä edelleen.
"Sinusta siis minun päämääräni on yhtä mahdoton kuin ikiliikkuja?" hän kysyi.
Hän luki hänen vastauksensa hänen kädenpuristuksestaan — surkutteleva äidin käsi hyväilemässä haavoitettua lasta. Ja Ruthille hän olikin haavoittunut lapsi, soaistu mies, joka koetti tehdä mahdottoman mahdolliseksi.
Ennen kuin he lopettivat keskustelunsa, varoitti Ruth Martinia asettumasta hänen isäänsä ja äitiänsä vastaan.
"Mutta rakastathan sinä minua?" kysyi Martin.
"Rakastan, rakastan!" huudahti Ruth.
"Ja minä rakastan sinua enkä heitä, eivätkä he mitenkään voi vahingoittaa minua." Voitonriemu helähti hänen äänessään. "Sillä minä luotan sinun rakkauteesi enkä pelkää heidän vihaansa. Kaikki maailmassa voi kadota, vain rakkaus ei. Rakkaus ei voi hairahtua, ellei se ole heikko ja kesken syntynyt, joka horjuu ja lankeaa tiellä."
Martin oli sattumoin tavannut sisarensa Gertruden eräässä kulmassa Broadwayllä — kulmassa, joka oli sangen vaikea ainaisen tungoksen vuoksi. Odottaessaan nurkassa raitiovaunua Gertrude oli keksinyt hänet ensin, huomannut hänen terävät, nälkäiset kasvonpiirteensä ja epätoivoisen, onnettoman ilmeen silmissä. Totta olikin, hän oli epätoivoinen ja onneton. Hän oli juuri tullut hyödyttömästä keskustelusta panttilainaajan kanssa, jolta oli koettanut kiristää lisää lainaa polkupyöräänsä vastaan. Sumuiset, sateiset päivät olivat saaneet Martinin panttaamaan pyöränsä joku aika sitten samalla, kun hän otti mustan pukunsa vapaaksi.
"Onhan teillä se musta puku", sanoi lainaaja, joka tunsi hyvin kaikki hänen panttikappaleensa. "Teidän ei tarvitse sanoa, että olette mennyt ja pantannut sen tuolle Jew-roistolle. Sillä jos te olette — —"
Mies oli katsonut uhkaavasti, ja Martin oli kiiruhtanut huudahtamaan.
"Ei, ei, kyllä se on minulla. Mutta minä tarvitsen sitä muutamassa tilaisuudessa."
"Vai niin", sanoi kiskuri heltyneenä. "Ja minä tarvitsen sitä muutamassa tilaisuudessa, ennen kuin minä voin antaa teille lisää lainaa. Älkää luulko, että pidän tätä liikettä huvin vuoksi!"
"Mutta se on neljänkymmenen dollarin pyörä ja hyvässä kunnossa", oliMartin väittänyt. "Enkä minä ole saanut siitä kuin seitsemän dollaria.Ei, en seitsentäkään! — kuusi ja neljänneksen. Te otitte koronetukäteen."
"Jos tahdotte rahaa, tuokaa musta puku", oli ollut vastaus, joka oli ajanut Martinin ulos tuosta pesästä, niin suuri epätoivo sydämessä, että se näkyi kasvoillakin ja liikutti hänen sisartaan.
Tuskin he olivat kohdanneet toisensa, kun Telegraph Avenuen raitiovaunu saapui ja pysähtyi ottaaksensa joukon myöhästyneitä iltapäivän kaupassakävijöitä. Rouva Higginbotham ymmärsi liikkeestä, jolla Martin auttoi häntä vaunuun, ettei Martin aikonutkaan seurata mukana. Hän kääntyi portaalla ja katsahti häneen. Hänen kuihtuneet kasvonsa hellyttivät häntä sydänjuuriin asti.
"Etkö sinä tulekaan mukaan?" hän kysyi.
Samassa hän oli astunut alas hänen rinnalleen.
"Minä kävelen — liikuntoa, näetkös", selitti Martin.
"Sitten minäkin kävelen muutaman kadunkulman", virkahti sisar. "Ehkä se tekee minulle hyvää. Minä en ole ollut oikein hyvinvoipa viime aikoina."
Martin katsahti häneen ja huomasi hänen tilansa, hänen vaivalloisesta esiintymisestään, epäterveellisestä lihavuudesta, riippuvista olkapäistä, väsyneistä kasvoista turvottuneine piirteineen ja raskaasta jalan noususta, jossa ei ollut notkeutta — oikea irvikuva vapaan ja onnellisen ihmisen astunnasta.
"Sinun on parasta odottaa tässä", sanoi Martin, sillä sisar oli alkanut jo puuskuttaa yhden kadunvälin käveltyään, "ja ajaa seuraavalla vaunulla."
"Herra nähköön — enkös minä olekin jo aivan väsynyt!" puuskutti sisar. "Mutta kyllä minä kuitenkin olen yhtä kykenevä kävelemään kuin sinäkin noissa kengissä. Pohjathan ovat niin ohuet, että ne ovat hajalla, ennen kuin olet ehtinyt Pohjois-Oaklandiin."
"Minulla on parempi pari kotona."
"Tule meille huomenna päivälliselle", kutsui sisar hajamielisesti. "Herra Higginbotham ei ole silloin kotona. Hän menee San Leandroon liikeasioille."
Martin pudisti päätä, mutta ei voinut pidättää susimaista, nälkäistä ilmettä hyökkäämästä kasvoilleen, kun hän kuuli päivälliskutsun.
"Sinulla ei ole penniäkään, Mart, ja sen tähden sinä kävelet. Liikuntoa!" virkkoi sisar koettaen antaa äänellensä halveksivan ilmeen, mutta onnistuen vain uikuttamaan sen itkunsekaisesta "Katsos, annas kun katson!"
Ja etsien kukkarostaan hän painoi viiden dollarin rahan hänen kouraansa."Minä muistelen, että unohdin sinun syntymäpäiväsi viime kerralla,Mart", hän mutisi väsyneesti.
Martin puristi vaistomaisesti kultarahan kouraansa. Samana hetkenä hän tiesi, ettei hänen pitäisi ottaa sitä vastaan, ja löysi itsensä taistelemassa epätietoisuutta vastaan. Tämä kultakolikko merkitsi kuitenkin ruokaa, elämää ja valoa hänen ruumiilleen ja sielulleen, voimaa kirjoittaa ja — kuka sen tietää? — ehkäpä kirjoittaa jotakin, joka toisi monta tällaista kultakolikkoa. Selvänä hänen mielikuvituksessaan polttivat ne kaksi esseen käsikirjoitusta, jotka hän juuri oli lopettanut. Hänellä oli ne pöytänsä alla, ylimpänä palautettujen käsikirjoitusten päällä, sillä hänellä ei ollut ollut postimerkkejä lähettää niitä, ja hän näki niitten nimet juuri sellaisina kuin oli ne koneella kirjoittanut — "Salaisuuden Korkeat Papit" ja "Kauneuden Kehto"; hän ei ollut koskaan tarjonnut niitä kenellekään. Ne olivat ainakin yhtä hyvät kuin ne, mitä hän koskaan ennen oli kirjoittanut tätä lajia. Jospa hänellä vain olisi postimerkkejä niihin! Silloin varmuus hänen lopullisesta onnistumisestaan kohosi hänen mieleensä, ja se oli nälälle voimakas seuralainen, ja nopealla liikkeellä hän antoi kultarahan livahtaa taskuunsa.
"Minä maksan sen sinulle takaisin, Gertrude, satakertaisesti", hän änkytti, vaikka kurkkua tuskallisesti kuroi ja silmiin kohosi kostea kiilto. "Huomaa minun sanani!" hän huudahti voimakkaammin. "Ennen kuin vuosi on kulunut, minä voin panna sata tuollaista pikkuista, keltaista kolikkoa sinun käteesi. Minä en pyydä sinua uskomaan minua. Kaikki, mitä voit tehdä, on odottaa ja nähdä."
Eikä sisar häntä uskonutkaan. Hänen epäilyksensä teki hänen olonsa epämiellyttäväksi, ja ottamatta huomioon toisen valoisaa uskoa hän sanoi:
"Sinulla on nälkä, Mart. Se näkyy sinun jokaisesta piirteestäsi. Tule syömään meille milloin tahansa. Minä lähetän jonkun lapsista sanomaan, milloin herra Higginbotham ei ole kotona. Ja Mart…"
Martin odotti, vaikka hän tiesi sydämessään, mitä sisar aikoi sanoa, niin selvä hänelle oli siskon ajatuksenjuoksu.
"Etkö sinä luule, että sinun olisi aika ottaa joku toimi?"
"Etkö sinä usko, että minä vielä voitan?" kysyi Martin.
Sisar pudisti päätä.
"Kukaan ei usko minuun, Gertrude, paitsi minä itse." Hänen äänensä oli intohimoisen kapinallinen. "Minä olen tehnyt nyt jo hyvää työtä sangen paljon, ja ennemmin tahi myöhemmin minä voin myydä sitä."
"Mistä sinä tiedät, että se on hyvää?"
"Siitä, että…", hän änkytti samalla kun koko kirjallisuuden vainio ja kirjallisuuden historia avautui hänen aivoissaan, osoittaen hänelle, miten turhaa oli koettaa vakuuttaa sisarelle tällaista asiaa. "Tuota, koska se on parempaa kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta, mitä aikakauslehdissä on julkaistu."
"Toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä", sanoi sisar epävarmasti, mutta epäselvästi uskoen oman ajatuksensa oikeuteen luullessaan tietävänsä, mikä toista vaivasi — "minä toivoisin, että kuuntelisit järjen kieltä", hän kertasi, "ja tule meille päivälliselle huomenna."
Autettuaan häntä vaunuun Martin kiirehti postitoimistoon ja osti kolmella dollarilla postimerkkejä, ja kun hän myöhemmin samana päivänä mennessään Morsen taloon pysähtyi postitoimiston edessä, oli hänellä kainalossa suuri kasa paksuja, pitkiä kirjekuoria, joihin hän oli käyttänyt jokikisen näistä merkeistä, paitsi kolmea kahden sentin merkkiä, jotka hän oli säästänyt tulevan, tiukan tarpeen varalta.
Siitä tuli merkitsevä ilta Martinille, sillä päivällisen jälkeen hän tapasi Russ Brissendenin. Kuinka hän sattui olemaan siellä, kenen ystävä hän oli tai mikä sattuma oli hänet johtanut sinne, sitä ei Martin tiennyt. Hän ei myöskään ollut utelias kysymään asiaa Ruthilta. Lyhyesti, Brissenden teki Martiniin sellaisen vaikutuksen, että hän sairasti verenvähyyttä ja näytti pintapuoliselta, eikä hän kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Tuntia myöhemmin hän päätti, että Brissenden oli sen lisäksi aika tomppeli. Sillä hän kiersi huoneesta toiseen, tuijottaen tauluihin ja pistäen nenänsä kirjoihin ja aikakauslehtiin, joita hän otti pöydiltä ja hyllyiltä. Vaikka hän oli talossa ventovieras, hän lopuksi erottautui erilleen muusta seurasta, painautuen suureen, mukavaan nojatuoliin ja alkaen mielenkiinnolla lukea ohutta teosta, jonka oli vetänyt taskustaan. Lukiessaan hän antoi hajamielisesti ja hyväillen sormensa sivellä tukkaansa. Martin ei huomannut häntä sen enempää koko iltana, paitsi kerran, jolloin hän näki hänen kiihkeästi ja voitonvarmasti keskustelevan useitten nuorten naisten kanssa.
Sattuipa sitten, kun Martin lähti talosta, että hän tapasi Brissendenin, joka jo oli ehtinyt talon ulkoportaille.
"Kas vain, tekö se olette?" sanoi Martin.
Toinen vastasi epäselvällä murahduksella, mutta alkoi astella hänen rinnallaan. Martin ei tehnyt toista yritystä saada aikaan keskustelua, ja useita kulmanvälejä he kulkivat sanaakaan vaihtamatta.
"Mahtava vanha aasi!"
Huudahduksen pikaisuus ja voimakkuus hämmästytti Martinia. Häntä alkoi huvittaa, ja samana hetkenä hänelle selvisi lisääntynyt vastenmielisyyden tunne tuota toista kohtaan.
"Mitä varten te käytte tuollaisissa paikoissa?" sinkahutettiin hänelle, kun vielä oli äänettä kuljettu muutamia kulmanvälejä.
"Mitä varten te itse siellä käytte", kysyi Martin takaisin.
"Hitto vieköön, mistä minä sen tiedän", kuului taas. "Joka tapauksessa oli se minun ensimmäinen vierailuni. Jokaisessa päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia, ja täytyyhän ne jollakin tavalla kuluttaa. Tulkaa, niin otetaan ryyppy."
"Olkoon menneeksi", vastasi Martin.
Samassa hän aivan hämmästyi valmiuttaan hyväksyä toisen ehdotus. Kotona oli useita kappaleita tilapäistyötä odottamassa, ennen kuin hän menisi vuoteeseen. Ja vuoteeseen mentyä häntä odottaisi Weissmanin teos puhumattakaan Herbert Spencerin omasta elämäkerrasta, jota hän luki yhtä suurella mielenkiinnolla kuin jännittävintä romaania. Miksi hän kuluttaisi aikaa tämän miehen seurassa, josta hän ei pitänyt? hän mietti. Mutta samalla se ei ollut kuitenkaan tuo mies eikä juominenkaan, joka häntä kutsui tälle ryypylle, — kirkkaat valot, peilit, kristallilasien säteily ja kuumat leimuavat kasvot ja epäselvä juopuneitten äänten sorina häntä sinne veti. Juuri sitä se oli — se oli tuo miesten ääni, toivorikkaitten miesten, miesten, jotka hengittivät menestystä ja kuluttivat rahansa juomalla kuten miehet. Hän oli yksin, se häntä vaivasi; sen vuoksi hän juuri oli siepannut tuon tarjouksen aivan kuin nälkäinen kala koukun, jossa oli lihava mato. Koskaan hän ei ollut sen jälkeen kuin Shelley Hot Springsissä Joen kanssa ja lukuunottamatta tuota lasia, jonka hän joi portugalilaisen sekatavarakauppiaan kanssa, juonut mitään julkisessa kapakassa. Ponnistaessaan niin äärimmilleen henkisiä kykyjään hänellä ei ollut väkijuomien tarvetta. Mutta nyt hän tunsi himoitsevansa ryyppyä — tai mieluumminkin sitä ilmakehää, jossa ryypyt jaettiin ja mielihyvällä maisteltiin. Sellainen paikka oli Grotto, jossa hän ja Brissenden heittäytyivät mukaviin nahalla päällystettyihin nojatuoleihin ja joivat skotlantilaista ja soodaa.
He puhelivat. He puhuivat monista asioista, ja nyt Brissenden ja Martin tilasivat vuoronperään skotlantilaista ja soodaa. Martin, jonka pää kesti tavattomasti, ihmetteli toisen kykyä sietää alkoholia, mutta vielä enemmän häntä hämmästytti toisen erinomainen keskustelukyky. Ei kestänyt kauan ennen kuin hän tuli siihen vakaumukseen, että Brissenden tietää kaikki, ja sen vuoksi hän päätti, että tässä oli toinen henkevä ihminen, jonka hän oli tavannut. Mutta hän huomasi, että Brissendenissä oli sitä, mitä professori Caldwellilta puuttui, nimittäin tulta — neron hehkuvaa, kesytöntä tulta. Hänen kielensä oli leimuavan elävä. Hänen ohuet huulensa sinkauttelivat lauseita, jotka iskivät ja purivat; tai hän puhui viehättävän runollisesti ja hellästi aivan kuin nuo pehmeällä äänellä esitetyt lauseet olisivat sametin hienoina, hohtavina ja välkkyvinä kummunneet hänen ohuilta huuliltaan ja sittenkin kauneutta säteillen ja tunkeutuneet elämän tutkimattomiin ja salattuihin syvyyksiin; ja taas hänen ohuet huulensa kaiuttivat ja jymisyttivät ilmoille totuuksia kaikkeuden raatelevista taisteluista ja ristiriidoista, lauseita, jotka helisivät kirkkaina kuin hopea, jotka avasivat loistavia ja tähtikirkkaita näköaloja, jotka vetivät lyhyen loppuponnen tieteen viimeisistä saavutuksista ja sanoivat vieläkin enemmän — käyttivät runoilijan kieltä ylimaailmallisista totuuksista, jotka sanoitta voivat ilmetä, mutta jotka runoilija voi pukea tavallisin sanoin viehättävään ja kaikille tajuttavaan muotoon. Jonkin sisäisen näkemyksen ihmeen kautta hänen katseensa ulottui kauemmaksi kuin mikään kokemusoppi, jota mikään kieli ei voinut kuvata, ja sittenkin puhetaidon verrattoman ihmeen kautta hän keksi tajuttavat sanat voidakseen valaista Martinille ne viestit, mihin tavalliset kuolevaiset eivät kykene.
Martin unohti kokonaan ensimmäisen vastenmielisen vaikutelmansa. Tässä oli toteutunut paras, mistä kirjat puhuivat. Tässä oli hänellä nero, elävä ihminen, johon saattoi katsoa ylös. "Minä makaan tomussa sinun jalkaisi juuressa", oli ajatus, jota Martin lakkaamatta itsekseen kertasi.
"Te olette tutkinut kehitysoppia", hän sanoi ääneen viitaten toisen lausuntoon. Hänen ihmeekseen Brissenden pudisti päätä. "Mutta te puhutte totuuksia, joita vain kehitysoppi voi todistaa", väitti Martin, mutta sai vastaukseksi ihmettelevän ilmeen. "Teidän päätelmänne ovat sopusoinnussa niiden kirjojen kanssa, jotka teidän on täytynyt lukea."
"Olen iloinen kuullessani sen", kuului vastaus. "Että minun tiedonpuutteeni voi johtaa minua suoraan pääsemään totuuden lähteille, on todellakin mieluista. Mitä minuun tulee, minä en koskaan ole välittänyt koettaa saada selville, olenko oikeassa vai väärässä. Sehän onkin joka tapauksessa hyödytöntä. Eihän ihminen kuitenkaan voi koskaan saavuttaa lopullista ja horjumatonta tietoa totuudesta."
"Te olette Spencerin oppilas", huudahti Martin voitonriemulla. "En ole lukenut häneltä mitään sitten, kun olin nuorukainen, ja silloinkin luin vain hänen 'Kasvatuksensa'."
"Toivoisin, että minäkin voisin saada tietoa yhtä vähällä vaivalla", Martin huudahti puolisen tuntia myöhemmin. Hän oli kiihkeästi koettanut tutkia Brissendenin henkistä perustusta. "Te olette dogmaatikko, ja se tekee asian vielä ihmeellisemmäksi. Te selvitätte täydellä varmuudella tieteen viimeiset totuudet, jotka tiede on voinut selittää vain järkiperäisinä otaksumina. Te hyppäätte suoraan oikeaan loppupäätelmään. Te löydätte tienne valon nopeudella, jonkinlaisella yliluonnollisella tavalla itse totuuteen."
"Kyllä; se oli asia, joka aina hämmästytti sekä veli Duttonia että isä Josephia", vastasi Brissenden. "Oh ei!" hän lisäsi. "Minä en ole yhtään mitään. Se oli vain kohtalon onnellinen oikku, joka lähetti minut katoliseen kouluun kasvatettavaksi. Mistä te olette saanut sen, mitä tiedätte?"
Ja kertoessaan hänelle Martin tarkasteli häntä perin pohjin aina hänen pitkistä puhtaista ylimyksellisistä kasvoistaan ja riippuvista olkapäistään tuolin selustalla riippuvaan päällystakkiin, jonka taskut oli tungettu täyteen kirjoja. Brissendenin kasvot ja pitkät, kapeat kädet olivat auringon paahtamat — tavattoman päivettyneet, mietti Martin. Tuo päivettyneisyys ihmetytti Martinia sitä enemmän, koska Brissenden ei suinkaan ollut vapaan luonnon ihminen. Missä hän siis oli voinut joutua tuolla tavalla auringon hyväiltäväksi? Tuossa päivettyneisyydessä oli varmaankin jotakin sairaalloista, päätti Martin alkaen yhä yksityiskohtaisemmin tarkastella noita kapeita kasvoja, joiden poskiluut työntyivät huomattavasti esille tehden poskien kuopat yhä syvemmiksi, niin että tuo jalomuotoinen ja säännöllisesti kehittynyt nenä joutui täysiin oikeuksiinsa. Silmien ilmeessä oli jotain erikoista. Ne eivät olleet suuret eivätkä pienet, samalla kun niiden väriä oli mahdoton kuvata; mutta niissä kyti tuli — tai oikeammin, se kyti niiden takana silloin tällöin esille sukeltaen ja antaen ilmeelle ihmeellisen ja välähtelevän lumousvoiman. Se oli uhmaava, kesyttämätön, vieläpä kovakin, ja samalla se kuitenkin herätti osanottoa. Martin huomasi säälivänsä häntä, tietämättä miksi, josta hän kuitenkin pian pääsi selville.
"Oh, minä olen heikkokeuhkoinen", virkahti Brissenden hetkistä myöhemmin selitettyään aikaisemmin, että hän oli tullut Arizonasta. "Olen oleskellut siellä pari vuotta ilmaston vuoksi."
"Eikö teitä pelota ilmaston vaihdos täällä vuoristossa?"
"Pelota?"
Tuossa Martinin sanan kertauksessa ei ollut erikoista kiihkeyttä. Mutta Martin näki tuosta itsekieltävästä ilmeestä hänen kasvoillaan, ettei hän pelännyt mitään. Silmät siristyivät kapeiksi, kunnes ne muistuttivat kotkansilmiä, ja Martin melkein pidätti henkeä huomatessaan tuon kotkannenän leveine sieraimineen, uhmaavana, vaativana ja taistelunhaluisena. Suurenmoinen! vakuutti Martin itsekseen, samalla kun hänen verensä kiihkeästi kuohuivat tuota katsellessa. Ääneen hän lainasi:
"Kun kohtalon iskut kohti käy, pää vuotaa verta, mutt' taivu ei."
"Pidättekö Henleystä?" sanoi Brissenden, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä rakastettavaksi ja helläksi. "Ah, tietysti, enhän olisi voinut teiltä muuta odottaakaan! Henley! Hän kohoaa nykyaikaisten runonrustaajien joukosta — aikakauskirjain runonrustaajien — kuin gladiaattori kohoaa eunukkien parvesta."
"Te ette pidä aikakauskirjoista", sanoi Martin melkein moittivasti.
"Pidättekö te?" kuului vastaan niin jäätävän ivallisesti kuin olisi ollut tarkoitus häntä loukata.
"Minä — minä kirjoitan — tai, oikeammin, koetan kirjoittaa — noihin aikakauslehtiin", änkytti Martin.
"Sen parempi", kuului lempeämpi vastaus. "Te koetatte kirjoittaa, mutta ette onnistu. Minä kunnioitan ja ihailen teidän epäonnistumistanne. Minä tiedän, mitä te kirjoitatte. Minä voin nähdä sen puolella silmällä, ja niissä on kaikissa varma syy, joka sulkee ne pois aikakauskirjojen palstoilta. Ne tunkeutuvat vuorensolien kautta niin syvälle, etteivät ne voi miellyttää aikakauskirjojen toimittajia. He tahtovat vesivelliä ja lörpötystä, ja Jumala paratkoon, saavat sitä! Mutta ei teiltä."
"Minä en ole kohonnut täytetyön yläpuolelle", väitti Martin.
"Päinvastoin" — Brissenden vaikeni tutkien hävyttömästi Martinin köyhyyttä, alkaen kuluneesta solmiosta ja sahareunaisesta kauluksesta kiiltäviin takin hihoihin ja melkein räsyttyneeseen kalvosimeen, josta katse singahti takaisin Martinin syvällepainuneihin kasvoihin — "päinvastoin, täytetyö on kohonnut niin korkealle teidän yläpuolellenne, ettette te sitä koskaan saavuta. Katsokaas, mies, minä voisin loukata teitä kysymällä, tahdotteko jotain syötävää!"
Martin tunsi kuuman veren syöksähtävän poskilleen, ja Brissenden nauroi voitonriemuisesti.
"Syönyttä miestä ei voi loukata sellaisella tarjouksella", hän lisäsi.
"Te olette paholainen!" huudahti Martin harmistuneena.
"Minä en kuitenkaan pyytänyt teitä."
"Te ette uskaltanut."
"Oh, sitä en oikein voi sanoa! Minä tarjoan teille nyt."
Brissenden nousi puhuessaan puoliksi tuoliltaan, aivan kuin olisi aikonut lähteä kapakkahuoneeseen.
Martinin nyrkki puristui lujaan, ja hänen verensä kuohui ohimoilla.
"Bosco! Hän syö ne elävältä! Syö elävältä!" huudahti Brissenden matkienSpielerin tavalla erästä kuuluisaa käärmeennielijää.
"Minä voisin syödä teidät elävältä", sanoi Martin luoden röyhkeän katseen toisen sairaalloiseen olentoon.
"Minä vain en ole sen arvoinen."
"Päinvastoin", Martin päätteli, "minä käyttäydyin tyhmästi." Hän purskahti sydämelliseen, terveelliseen nauruun. "Minä tunnustan, että te teette pilkkaa minusta, Brissenden. Että minulla on nälkä ja te tiedätte sen, on ainoastaan luonnollinen ilmiö, eikä siinä ole mitään alentavaa. Kuten näette, minä nauran sovinnaisuuden vähäpätöisille määräyksille, mutta jos te sanotte jonkun terävän toden sanan, minä heti olen tuon sovinnaisuuden orja."