"Mutta meillä on huomenna pyykkipäivä", vastusti vaimo heikosti.
"Nouse sitten ylös aikaisemmin ja tee se ensin. Minä en lähde ajoon ennen kymmentä."
Hän rutisteli lehteä pahaenteisesti ja jatkoi lukemista.
Hänen verensä kuohuivat vielä hänen lankonsa kanssa käymänsä kohtauksen vuoksi, kun Martin Eden pujotteli pimeän solan kautta omaan huoneeseensa. Se oli ahdas, viheliäinen komero, jossa oli huonekaluina sänky, pesukaappi ja yksi tuoli. Herra Higginbotham oli liian itara pitääkseen palvelijaa, kun kerran hänen vaimonsa jaksoi tehdä kaikki työt. Sitä paitsi voitiin palvelijan huone siten vuokrata pois, joten he saattoivat pitää kaksi täyshoitolaista yhden asemasta. Martin Eden asetti Swinburnen ja Browningin tuolille, riisui takkinsa ja istahti sängynreunalle. Sängyn kuluneet vieterit tervehtivät hänen painoansa surkealla natinalla, mutta sitä hän ei huomannut. Hän ajatteli riisua kenkänsä, kun hänen katseensa sattui edessään olevaan rapattuun seinään, jossa katosta lähtien oli leveämpiä ja kapeampia juovia, koska sadevesi vuotavan katon läpi oli sitä mielin määrin huuhdellut. Tuota surullista taustaa vasten alkoivat harhakuvat leijailla esille ja loistaa. Hän unohti kenkänsä ja tuijotti kauan, kunnes huulet alkoivat liikkua ja hän mutisi: "Ruth!"
"Ruth!" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi kaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän juovutti itsensä kertaamalla sitä. "Ruth!" Se oli kuin talismaani, taikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä mutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille kullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui äärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa kysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä oli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä jalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä kiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä päinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi. Hän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa kuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen olemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja sai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he kiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä välittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka hänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja välinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta nyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia käsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä myöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi tajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan riutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.
Äkkiä hän hypähti ylös ja koetti katsella itseänsä pesukaapin yläpuolella riippuvasta likaisesta peilistä. Hän hankasi sitä pyyheliinalla ja katseli sitten pitkään ja huolellisesti. Ensi kertaa elämässään hän nyt katseli todellista itseään. Hänen silmänsä olivat kyllä tarkat huomaamaan, mutta tähän asti hänen oli täytynyt tutkia niin kiihkeästi elämän ikuisesti vaihtelevaa näytelmää, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa tarkata itseään. Hän näki kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen pään ja kasvot, mutta koska hän ei ollut tottunut arvioimaan sellaisia asioita, ei hän tiennyt, mitä hänen tuli niistä ajatella. Korkean, leveän otsan yläpuolella hän näki tuuhean kuontalon pähkinänruskeata tukkaa, joka aaltoili ohimoille muodostaen siellä somia kiehkuroita, jotka ihastuttavat jokaista naista herättäen heissä kiihkeän halun saada hyväillä sitä ja pujottaa sormensa sen läpi. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä Hänen silmissään se ei olisi mikään etu, sen sijaan hän tutki kauan ja tarkasti korkeata, neliömäistä otsaansa koettaen tunkeutua sen läpi päästäkseen selville, mitä voimia siellä piili. Millaiset aivot siellä oli? Mihin ne kelpaisivat? Miten kauaksi hän pääsisi niiden avulla? Pääsisikö hän Hänen luokseen?
Hän ihmetteli, olisiko sielua noissa teräksenharmaissa silmissä, joiden väri usein näytti muuttuvan aivan siniseksi ja joita niin usein olivat hyväilleet aurinko ja suolaiset merituulet. Hän ihmetteli myös, miltä hänen silmänsä näyttäisivät Ruthista. Hän koetti asettua tytön asemaan ja tuijottaa noihin silmiin, mutta se ei tuottanut mitään tulosta. Hän saattoi helposti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksenjuoksua, mutta hänen täytyi tuntea nuo ihmiset. Mutta tytön elämää ja tapoja hän ei tuntenut. Ruth oli maailman suurin ihme ja salaisuus. Kuinka siis hän, Martin, olisi voinut arvata yhtäkään hänen ajatuksistansa? Olkoonpa kuinka hyvänsä, nuo olivat rehelliset silmät, hän päätteli, eikä niissä ollut pikkumaisuutta eikä alhaisuutta. Häntä hämmästytti kasvojensa rusketus. Hän ei ollut tiennytkään olevansa niin päivänpaahtama. Hän kääri ylös paidanhihansa ja vertasi käsivarren alapuolta kasvoihinsa. Kyllä, kyllä hän kaikesta huolimatta kuului valkoihoisten rotuun. Mutta kädetkin olivat päivettyneet. Hän koukisti käsivartensa ja väänsi toisella kädellään esille lihaksen kainalon alta, johon aurinko oli kaikista vähimmin koskenut. Iho oli sieltä hyvin valkea. Hän nauroi peilistä näkyville pronssin värisille kasvoilleen ajatellessaan, että ne olivat joskus olleet yhtä valkeat kuin iho kainalon alla. Hän ei tajunnut, että vain harvat kalpeista naisolennoista saattoivat kerskua omaavansa virheettömämmän ja kauniimman hipiän, kuin mitä hänen ihonsa oli sieltä, mistä aurinko ei ollut sitä liikaa hyväillyt.
Hänen suunsa olisi ollut hyvin kaunis, elleivät täyteläiset, hurmaavat huulet olisi omituisesti puristuneet yhteen, niin että ne joskus näyttivät ankarilta, kovilta ja melkein askeettisilta. Ne olivat taistelijan ja rakastajan huulet. Ne saattoivat juopua elämän hekumasta, mutta ne saattoivat myös kieltäytyä nautinnon suloista ja käskeä. Posket ja leuka, jotka olivat voimakkaat ja selväpiirteiset, antoivat ilmeelle käskevän sävyn. Voima hillitsi tunteellisuutta, ja ne täydensivät toisiansa pakottaen häntä rakastamaan kauneutta, joka oli puhdasta ja joka sai hänet väräjämään tunteista. Ja huulten välistä hohtivat hampaat, jotka eivät olleet koskaan tunteneet eivätkä tarvinneet hammaslääkärin hoitoa. Hän huomasi, että ne olivat valkeat, voimakkaat ja säännölliset. Mutta katsellessaan edelleen hän kävi levottomaksi. Hän muisti kuulleensa, että oli olemassa ihmisiä, jotka pesevät hampaansa joka päivä. Ne ihmiset kuuluivat korkeampaan luokkaan, samaan luokkaan kuin Ruth. Ruthkin varmaan pesi hampaansa joka päivä. Mitä hän ajattelisi, jos saisi tietää, ettei hän, Martin Eden, ollut kertaakaan elämässään pessyt hampaitaan? Hän päätti hankkia hammasharjan ja omaksua tuon tavan. Hän alkaisi heti, jo huomenna. Pelkillä sankaritöillä hänen ei tarvitsisi toivoakaan voittavansa häntä. Hänen tuli uudistaa itsensä kokonaan, tuli harjata hampaansa ja sitoa kaulus kaulaansa, vaikka tuon kovan kummituksen käyttäminen olikin samaa kuin vapaudesta luopuminen.
Hän tarkasteli kämmeniänsä ja katseli harmissaan likaa, joka oli syöpynyt lihaan eikä lähtisi pois hankasipa millaisella harjalla hyvänsä. Kuinka toisenlainen olikaan ollut Hänen kätensä! Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä muistellessa. Kuin ruusun terälehti, hän ajatteli; viileä ja pehmeä kuin lumihiutale. Hän ei koskaan ollut voinut ajatella, että jonkun naisen käsi olisi niin hivelevänpehmyt. Hän tapasi itsensä kuvittelemassa, millaiselta tuntuisi sellaisen käden hyväily, ja punastui syyllisyyden tunnosta. Tuo ajatus oli liian raaka, kun oli kysymys Hänestä. Sellainen tuntui jotenkin epäävän häneltä hänen korkean henkisyytensä. Hän oli kalpea, hento henkiolento, joka oli kohotettu kaiken inhimillisen yläpuolelle, mutta siitä huolimatta hänen kätensä pehmeys askarteli Martinin ajatuksissa. Tämä tunsi kyllä tehtaantyttöjen ja työläisnaisten kovakänsäiset kädet. Niin kyllä, hän tiesi, miksi heidän kätensä olivat karkeat; mutta Hänen kätensä… Se oli pehmeä sen tähden, ettei Hänen ollut koskaan tarvinnut sillä tehdä työtä. Kuilu hänen ja tytön välillä laajeni kauhistuttavasti hänen ajatellessaan ihmistä, jonka ei tarvitsisi tehdä työtä toimeen tullakseen. Hänelle äkkiä selvisi niiden ihmisten erikoinen ja ylimyksellinen asema, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Hänen eteensä seinälle kohosi pronssipatsas, ylpeä ja mahtava. Hän itse oli tehnyt työtä; hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työhön, ja koko hänen sukunsa oli aina raatanut. Tuossa oli Gertrude-parka. Elleivät hänen kätensä olleet kovat loputtomista kotiaskareista, olivat ne pesusta punaiset ja turvonneet kuin suolattu liha. Samassa asemassa oli hänen sisarensa Marian. Viime kesänä hän oli työskennellyt säilyketehtaassa, ja nyt hänen hennot kauniit kätensä olivat täynnä tomaattiveitsien arpia. Sitä paitsi häneltä oli edellisenä talvena jäänyt kaksi sormenpäätä leikkuukoneeseen paperilaatikkotehtaassa. Hän muisti äitinsä kovettuneita kämmeniä, kun tämä lepäsi arkussa. Ja hänen isänsä oli raatanut viimeiseen hengenvetoon asti; känsät hänen sormiensa juurissa olivat hänen kuollessaan varmaankin puolen tuuman paksuiset. Mutta Hänen kätensä olivat pehmeät ja samoin Hänen äitinsä ja veljensä. Tämä viimeinen tosiasia hänelle selvisi kuin yllättävänä iskuna; se todisti kauhistuttavalla tavalla heidän suunnatonta ylhäisyyttänsä ja niin ollen myös sitä hirvittävää matkaa, joka oli hänen ja tytön välillä.
Hän istahti takaisin vuoteelle katkerasti naurahtaen ja lopetti kenkien riisumisen. Hän oli hullu. Hän oli juopunut erään naisen kasvojen kauneudesta ja käsien pehmeydestä ja valkeudesta. Ja silloin äkkiä hänen silmiinsä ilmestyi näky tuolle rumalle tahraisenkirjavalle seinälle. Hän seisoi synkän vuokrakasarmin edessä. Oli yö Lontoon East Endissä, ja hänen edessään seisoi Margey, pieni viisitoistavuotias tehtaantyttö. Martin oli saattanut hänet kotiin palkojuhlasta. Tyttö asui tässä synkässä kasarmissa, joka ei ollut kelvollinen edes sikojen asunnoksi. Martin ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Tyttö supisti huulensa suppuun saadakseen suudelman, mutta hän ei aikonut suudella tätä. Hän jotenkin pelkäsi tuota tyttöä. Tyttö tarttui silloin hänen käteensä ja puristi sitä kuumeisella kiihkolla. Silloin hän tunsi hänen känsiensä hierovan ja raapivan hänen käsiänsä, ja suunnaton säälin laine läikähti hänen ylitsensä. Hän näki hänen kaihoisan, nälkäisen katseensa ja hänen puolikuihtuneen naisellisen olentonsa, joka jo lapsuudessa oli kehittynyt peloittavan eläimelliseen kypsyyteen. Silloin hän kiersi suunnattomassa suvaitsevaisuudessaan kätensä hänen ympärilleen, kumartui ja suuteli häntä huulille. Tytön lyhyt riemunhuuto helisi hänen korvissaan, ja hän tunsi, miten tyttö kietoutui kuin kissa hänen ympärilleen. Pieni, onneton, riutuva raukka! Hän tuijotti yhä tuohon näkyyn, joka oli tapahtunut kauan sitten. Hänen ruumistaan karmi, niin kuin sitä oli karminut silloin, kun tyttö kietoutui häneen, mutta hänen sydämensä oli lämmin ja täynnä sääliä. He muodostivat harmaan kuvan ja likainen tihkusade valeli katujen kiviä. Ja sitten ilmestyi loistava kuva keskelle tuota toista hävittäen sen, ja Hänen kalpeat kasvonsa säteilivät kultaisen kiharareunustan alta kaukaisina ja saavuttamattomina kuin vilkkuva tähti.
Hän otti Browningin ja Swinburnen tuolilta ja suuteli niitä. Hän pyysi minua kuitenkin tulemaan uudestaan, hän ajatteli. Hän katseli toisen kerran itseään peilistä ja sanoi ääneen juhlallisesti:
"Martin Eden, ensimmäinen työsi huomisaamuna on mennä kirjastoon ja lukea hieman seurustelutavoista. Pane se mieleesi!"
Hän sammutti kaasun ja sängyn vieterit valittivat hänen painostaan.
"Kiroilun sinä saat myös lopettaa, Martin poikaseni; sinun on tehtävä siitä loppu kerta kaikkiaan", hän virkahti ääneen.
Sitten hän nukahti, ja hänen unensa kilpailivat opiumiunien kanssa hulluudessa ja rohkeudessa.
Hän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan, jossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka jyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän tuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja torumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan johonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä kuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä ilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten toisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja rauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä oli kaikki aineellista ja matalaa.
"Tule tänne, Alfred", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä housuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti, kuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin poikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen nyyhkytystään. "Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa niistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät kauimmin."
Hänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti häneen.
"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt", hän virkahti. "Mutta se on sinun tapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa kipeäksi."
"Mitä vielä siskoseni", hän vastasi. "Minun kolikkoni pitävät kyllä huolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua aamutervehdykseksi."
Hän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka omalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa oli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut riippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen lakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä tuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet kasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita hän kauppansa pöydältä korjaili.
"Pidä huolta aamiaisestasi", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen mielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta veljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. "Mutta minätahdonsuudella sinua", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.
Peukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin toisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen lyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä huuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin — ehkä ei niin paljon tunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta. Hän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata kosteuden hänen silmissään.
"Aamiaisesi on uunissa", virkahti sisar hätäisesti. "Jim on kai jo noussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja laita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole tänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa hevosta."
Masentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat kasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään. Sisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard Higginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi. Mutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa suudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli totta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli suudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai lähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta, ja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja voimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren suudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että hän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin menoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa tehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana päivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja sitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko hänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen kädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen. Mielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä huimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko hänen olemuksensa.
Keittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä hitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim työskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja vähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat, että hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan leipäpalastansa.
"Miksi sinä et syö?" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti lusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. "Olitko sinä illalla taas humalassa?"
Martin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä likaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth Morse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.
"Minäpä olin", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen. "Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut kotiin."
Martin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli — hänen tapansa oli kuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä — ja kaatoi kuppiin haaleata kahvia.
"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?" kysyi Jim. "Siellä tarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä syntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion viedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!"
Hän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois haalealla kahvilla.
"Tunnetko sinä Julian?"
Martin pudisti päätänsä.
"Hän on minun ystävättäreni", selitti Jim, "ja hän on oikea silmäterä. Minä esittäisin hänet sinulle, ellet sinä heti ryöstäisi häntä minulta. Minä en ymmärrä, en totta vieköön, mitä ne tytöt sinussa näkevät, mutta saattaa tulla hulluksi nähdessään, miten helposti sinä valloitat kenen sussun tahansa."
"En ainakaan sinulta ole koskaan sussujasi ryöstänyt", vastasi Martin välinpitämättömästi. Aamiainen oli syötävä, olkoonpa mieli millainen tahansa.
"Oletpa niinkin", vakuutti toinen kiihkeästi. "Tottahan muistanetMaggien?"
"Hänen kanssaan minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä. En ole edes tanssinut hänen kanssaan kuin sen ainoan kerran silloin illalla."
"Ja siinä olikin aivan tarpeeksi!" huudahti Jim. "Sinä tanssitit häntä ja katsoit häneen ja kaikki oli lopussa. Sinä et tietenkään tarkoittanut sillä mitään, mutta se teki kaikesta lopun. Minuun hän ei sen jälkeen katsonut päin ei perin. Aina hän kyselee sinua. Hän olisi kyllä syönyt sinut suuhunsa, jos olisit tahtonut."
"Mutta minäpä en tahtonut."
"Ei tarvinnutkaan. Minä jäin kuin nalli kalliolle." Jim katseli häntä ihaillen. "Miten sinä saat sen aikaan, Mart?"
"Siten etten välitä heistä pennin edestä", kuului vastaus.
"Uskotteletko sinä heille, ettet yhtään heistä välitä?" kysyi Jim kiihkeästi.
Martin mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Ehkäpä se kävisi niinkin, mutta luulen, että minun suhteeni asia on toisin. Minä en koskaan ole heistä välittänyt paljoa. Jos sinä voit uskotella, ettet välitä, voi se luultavasti vaikuttaa samalla tavalla."
"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla", virkahti Jim vaihtaen puheenaihetta. "Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku otus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei kukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut siellä. Missä sinä oikein olit?"
"Oaklandissa", vastasi Martin.
"Teatterissako?"
Martin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.
"Tuletko tansseihin illalla?" huudahti toinen hänen jälkeensä.
"Ei, enpä taida", hän vastasi.
Hän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo oppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli oikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi puurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli lörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä. Kuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen tytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei jättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui masentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen sisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet tunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut miellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet sellaisinaan — kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt eikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän olivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja mahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman, nähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana nainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea suussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska, toivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.
Hän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai Berkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui Oaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän saattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten kirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia kaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava tyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että luettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa mieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä filosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei ollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon. Korkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä nöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä hänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia trigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä näyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta sittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä. Hän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä. Epätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat syöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan voinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän suuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen kaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä onnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä siihen mihin muutkin.
Niin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita hyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta, jossa oli sekalaista, hän löysi "Norrien Yleissilmäykset". Hän käänteli kunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää kieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin, Leckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi tutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi kapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä. Kapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja ellei huolisi — siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä ihmisenä ihmisten joukossahäntämuistellen ja juomisen hän lopettaisi joka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja laivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista kumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan ristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä, mielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri hänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän voisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi, kapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.
Tuli puolipäivä ja ilta. Hän unohti syömisen ja etsi lakkaamatta kirjaa seurustelusta ja sen tavoista, sillä häntä ei huolestuttanut yksistään se, miksi hän kerran tulisi, vaan enemmänkin häntä kiusasi paljon yksinkertaisempi kysymys.Kun tapaat nuoren ylhäisen naisen ja hän kutsuu sinua tervehdyskäynnille, koska voit hänen luokseen mennä?Sellaisena kysymys esiintyi hänelle. Mutta kun hän vihdoin löysi oikean hyllyn, etsi hän turhaan vastausta siihen. Hän aivan hämmästyi seurustelutaidon monimutkaisuutta ja hukkui käyntikorttien paljouteen, niin suurta osaa ne näyttelivät sivistyneessä seuraelämässä. Hän lopetti etsiskelynsä. Hän ei ollut löytänyt sitä, mitä haki, vaan sen sijaan tullut huomaamaan, että kohteliaisuus vaatisi ihmiseltä kaiken ajan ja että hänen täytyisi tyytyä vain opiskelemaan, kuinka olla kohtelias.
"Löysittekö, mitä halusitte?" kysyi pöydän ääressä oleva mies, kun hän aikoi lähteä pois.
"Löysin, kiitos", hän vastasi. "Tämä on suurenmoinen kirjasto."
Mies nyökkäsi. "Hauska olisi nähdä teitä usein täällä. Oletteko te merimies?"
"Olen, herra", hän vastasi. "Ja minä tulen kyllä tänne uudestaan."
"Mistä hän sen tiesi?" hän ajatteli astellessaan portaita alas.
Ja ensimmäisen katuvälin hän asteli suorana ja jäykkänä kuin seipään niellyt, kunnes ajatukset valtasivat hänet kokonaan, jolloin hän asteli vapaasti ja huojuen kuin ennenkin.
Kauhea levottomuus kuin jäytävä nälkä valtasi Martin Edenin mielen. Hän himoitsi kuollaksensa nähdä edes vilahduksen siitä hennosta tytöstä, jonka pehmeät pienet kädet olivat jättiläisottein tarttuneet hänen elämäänsä. Hän ei voinut rohkaista itseään niin paljoa, että olisi mennyt hänen luoksensa. Hän pelkäsi, että menisi liian pian ja siten anteeksiantamattomasti rikkoisi noita kauhistuttavia seuratapoja vastaan. Monia pitkiä tunteja hän vietti Oaklandin ja Berkeleyn kirjastoissa sekä keskusteli kotona tulevista suhteistaan sekä siskojen Gertruden ja Marianin avioliitosta, vieläpä Jiminkin tulevaisuudesta, joka kuitenkin maksoi hänelle useita laseja olutta. Niiden neljän kortin vuoksi, jotka oikeuttivat hänet lainaamaan kirjoja, hän poltti kaasua niin myöhään palvelijan huoneessa, että herra Higginbotham verotti häneltä siitä viisikymmentä senttiä ylimääräistä maksua.
Mutta ne monet kirjat, joita hän luki, kiihottivat vain hänen levottomuuttaan. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä tietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti hänen nälkäänsä, niin että se lakkaamatta tuli yhä purevammaksi. Hän ei tiennyt, mistä alkaa, ja lakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Tavallisinkin seikka, joka ilmeisesti pidettiin jokaiselle lukijalle tuttuna, oli hänelle outo, eikä hän voinut sitä ymmärtää. Vaikea oli myös käsittää runoutta, vaikka se ihastutti häntä hulluuteen asti. Hän luki paljon enemmän Swinburnea kuin vain sen teoksen, jonka Ruth oli hänelle lainannut, ja "Surun" hän ymmärsi täydellisesti. Ruth ei varmaankaan voinut sitä ymmärtää, hän päätteli. Kuinka hän, joka vietti sellaista hienostunutta elämää, saattaisi kärsimystä tajuta? Sitten hän sai käteensä Kiplingin runot, ja hänet valtasi kokonaan se eloisuus, rytmi ja loisto, millä jokapäiväisimmät seikat oli kuvattu. Häntä hurmasi tuon miehen ääretön elämän rakkaus ja syvä psykologia. Psykologia oli uusi sana Martinin sanavarastossa. Hän oli ostanut itselleen sanakirjan, jonka kallis hinta oli tuonut entistä lähemmäksi päivän, jolloin hänen täytyisi lähteä merelle ansaitsemaan lisää rahaa. Samalla se kiukutti herra Higginbothamia, joka mieluummin olisi suonut, että rahat olisi käytetty maksuksi täysihoidosta.
Päivisin hän ei uskaltanut lähestyä seutua, jossa Ruth asui, mutta pimenevä ilta näki hänen kiertelevän kuin varas Morsen taloa nähdäkseen edes vilahduksen ikkunoista, ja hän rakasti noita seiniäkin, jotka suojasivathäntä. Useasti olivat Ruthin veljet huomata hänet, ja kerran hän seurasi herra Morsea kaupunkiin tutkien valoisilla kaduilla hänen kasvojaan ja kiihkeästi toivoen, että jokin äkillinen vaara yllättäisi vanhuksen, jolloin hän hyökkäisi esille ja pelastaisihänenisänsä. Eräänä iltana hän valppautensa palkinnoksi näki Ruthin vilahdukselta eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Hän näki vain hänen päänsä ja olkapäänsä ja kätensä, kun hän korjasi tukkaansa peilin edessä. Se kesti vain hetken, mutta Martinista se oli pitkä tuokio, jolloin veri muuttui viiniksi ja kohisi koskena hänen suonissaan. Sitten Ruth veti verhon alas. Mutta se oli hänen huoneensa, sen oli Martin saanut selville, ja sen jälkeen hän hiipi sinne usein piileksien toisella puolen katua puun suojassa ja polttaen lukemattomia savukkeita. Eräänä iltana hän näkihänenäitinsä tulevan eräästä pankista, ja siinä oli hänelle lisätodistus siitä suunnattomasta välimatkasta, joka erotti hänet Ruthista. Ruth kuului siihen ihmisluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Itse hän ei ollut koko elämässään käynyt missään pankissa, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että niitä käyttävät vain hyvin rikkaat ja mahtavat ihmiset.
Eräässä suhteessa hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Ruthin viattomuus ja puhtaus oli vaikuttanut voimakkaasti häneen, ja hän tunsi koko olemuksessansa huutavan tarpeen olla puhdas. Hänen täytyisi sellaiseksi tulla, jos mieli milloinkaan olla kyllin arvokas hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Hän harjasi hampaitansa ja hankasi käsiänsä keittiöharjalla, kunnes hän eräänä päivänä näki erään rohdoskaupan akkunassa kynsiharjan, jonka tarkoituksen hän arvasi. Hänen ostaessansa sitä katsahti myyjä hänen kynsiään ja tarjosi myös kynsiviilaa, joten siitä tuli uusi lisä hänen siistimisvälineihinsä. Hän silmäili kirjastossa erästä kirjaa ruumiinhoidosta ja alkoi heti ottaa jääkylmiä kylpyjä joka aamu Jimin suureksi kauhuksi ja herra Higginbothamin harmiksi, sillä hän ei voinut ymmärtää tuollaisia hulluja päähänpistoja, vaan mietti vakavasti, tulisiko hänen vaatia Martinilta lisämaksua vedestä vai ei. Toinen askel koski housujen silitystä. Nyt kun Martinin silmät olivat avautuneet sellaisille seikoille, hän helposti huomasi, millainen pussi oli polvien kohdalla työmiesten housuissa ja miten suora sauma kulki aina jalkoterään asti sellaisten miesten housuissa, jotka eivät kuuluneet työmiesten luokkaan. Hän otti selville myös syyn tähän ilmiöön ja heti tunkeutui sisarensa keittiöön löytääkseen sieltä silitysraudan ja alustan. Aluksi häntä kohtasi sellainen onnettomuus, että hän poltti toisen lahkeen piloille ja oli pakotettu ostamaan uudet housut, joka menoerä taas vei häntä lähemmäksi merelle lähtöä.
Mutta uudistus meni pelkkää pintaa syvemmälle. Hän tupakoi yhä, mutta hän ei juonut enää. Tähän asti hänestä oli juominen ollut miehekästä ja hän oli ylpeillyt siitä, että pystyi juomaan useimmat toverinsa pöydän alle. Kun hän sattui tapaamaan jonkun laivatovereistaan, hän tarjosi heille, ja he tarjosivat hänelle, kuten ennenkin, mutta itse hän otti vain alkoholitonta viiniä tai inkiväärijuomaa ja sieti hyväntuulisesti heidän pilkkansa. Ja kun he tulivat humalaan, hän tutki heitä, huomasi, miten eläin sai heissä vallan, ja kiitti Jumalaa, ettei hän enää ollut samanlainen kuin he. Heillä oli omat surunsa unohdettavina, ja kun he tulivat oikein humalaan, he tunsivat tyhmistyneessä mielikuvituksessansa itsensä jumaliksi, ja kukin hallitsi halunsa mukaan hurjistuneitten himojensa taivasta. Martinilta oli väkevien juomien tarve kokonaan hävinnyt. Hän oli juopunut uudesta ja kestävämmästä aineesta, Ruthista, joka oli sytyttänyt hänen sydämeensä rakkauden liekin ja näyttänyt hänelle vilahduksen korkeammasta ja ikuisesta elämästä. Hän oli juopunut kirjoista, jotka olivat herättäneet tuhannet toiveet ja ihmeellisen pyrkimyksen hänen mielessään, persoonallisen puhtauden ja miehuuden tunteesta, joka teki hänen voimansa ja terveytensä entistäänkin varmemmaksi ja sai koko hänen olemuksensa säteilemään ruumiillista hyvinvointia.
Eräänä iltana hän meni teatteriin sokeasti toivoen, että näkisi hänet, ja kuinka ollakaan, hän näki hänet kurkistellessaan toiselta riviltä. Hän näki hänen tulevan käytävää Arthurin ja erään nuorukaisen seurassa. Nuorukaisella oli tuuhea leikkotukka ja silmälasit, ja hänen näkemisensä herätti Martinissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta. Hän näki tytön istuutuvan permannon etualalle, ja sinä iltana hän näki tuskin muuta kuin hänet, parin hentoja valkeita olkapäitä ja tuuhean kullankellertävän tukan. Mutta olipa toisia, jotka näkivät, ja kun hän silloin tällöin katsahti ympärilleen, hän huomasi kaksi nuorta tyttöä, jotka monen penkkirivin päästä takaa päin vilkuilivat häneen hymyillen ja rohkein silmäyksin. Hän ei ollut koskaan ollut hävytön. Hänen luonteensa mukaista ei ollut jaella rukkasia. Entisinä aikoina hän olisi hymyillyt vastaan ja mennyt vieläkin pitemmälle kiihottaen heitä. Mutta nyt oli toisin. Hän hymyili kyllä, mutta katsoi sitten pois ja kartteli heidän katseitaan. Mutta sittenkin hän yhä uudestaan kohtasi tyttöjen hymyn ja katseen, kun oli jo kokonaan unohtanut heidät. Hän ei kuitenkaan voinut muuttaa itseänsä kokonaan yhtenä ainoana päivänä, ei hän myöskään voinut hillitä luonteensa synnynnäistä ystävällisyyttä, ja niin hän hymyili noille tytöille vastaan pelkästä ihmisrakkaudesta. Se ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi, että he kurkottelivat häntä kohden naisellisine toiveinensa. Mutta itse hän oli muuttunut. Tuolla alhaalla permannolla istui se ainoa nainen maailmassa, joka oli niin toisenlainen, niin hirvittävän toisenlainen, kuin nuo hänen luokkaansa kuuluvat tytöt, että hän saattoi vain sääliä ja surkutella heitä. Hän toivoi sydämestään, että he voisivat edes pikkuisen omistaahänenhyvyydestään ja ihanuudestaan. Eikä hän koko maailman hinnasta saattaisi loukata heitä sen vuoksi, että he olivat koettaneet mielistellä häntä. Se ei kyllä häntä imarrellut; hän päinvastoin hieman häpesi omaa alhaisuuttaan salliessaan sen tapahtua. Mutta hän tiesi, että jos hän kuuluisi Ruthin luokkaan, eivät nuo tytöt koskaan olisi tehneet hänelle tuollaisia tarjouksia, ja heidän jokaisessa silmäyksessään hän tunsi oman luokkansa kiskovan häntä alas.
Hän jätti paikkansa, ennen kuin esirippu laskeutui viimeisen näytöksen jälkeen, toivoen näkevänsä hänet, kun hän menisi ohi. Ulkona käytävällä oli aina runsaasti väkeä, ja hän saattaisi painaa hattunsa silmilleen ja piiloutua toisten taakse, ettei Ruth häntä näkisi. Ensimmäisten joukossa hän tunkeutui ulos, mutta tuskin hän oli pysähtynyt käytävän reunalle, kun ne kaksi tyttöä ilmestyi. Hän tiesi, että he etsivät häntä, ja sinä hetkenä hän tahtoi kirota olemuksessaan sitä, joka veti naisia häneen. Pujotellen käytävää he joutuivat lähelle häntä, ja hän huomasi, että he olivat hänet huomanneet. He hidastivat käyntiään ja tunkeutuivat ihmisvirrassa aivan hänen luokseen. Toinen heistä tönäisi häntä ja esiintyi kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäisen kerran. Tämä oli pitkä, hento ja tumma tyttö, jolla oli mustat ilkamoivat silmät. He hymyilivät hänelle, ja hän hymyili heille vastaan.
"Hei vaan!" hän äännähti.
Se tuli aivan vaistomaisesti. Hän oli sanonut sen niin monesti ennen ja erilaisissa tilanteissa ensi kerran kohdatessaan. Hänen luonteessaan kertakaikkiaan oli tuo hellä ja säälivä piirre, ja sen vuoksi hän ei voinut tehdä sen vähempää. Mustasilmäinen tyttö hymyili kiitollisena, tervehti ja teki eleitä pysähtyäkseen, samalla kun hänen toverinsa pisti kätensä hänen kasivarrelleen ja nauraa kikattaen näytti myös tahtovan pysähtyä. Ajatus välähti hänen mielessänsä. Ei kävisi mitenkään päinsä, että Ruth tulisi ja saisi nähdä hänen puhelevan näiden kanssa. Luonnollista oli siis, että hän pyörähti sen mustasilmäisen rinnalle ja alkoi astella heidän mukanaan. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään kömpelyyttä eikä jäykkää äänettömyyttä. Täällä hän oli kotonaan, lasketteli sukkeluuksia ja käytti katukieltä kuin mestari, kuten aina aloitettaessa tällaisia lyhytikäisiä tuttavuuksia. Kadun kulmassa, jossa ihmisvirta oli vilkkain, hän äkkiä erosi joukosta mennäkseen yli kadun. Mutta mustasilmäinen tarttui hänen käsivarteensa seuraten häntä, veti toverinsa mukanaan ja huudahti:
"Odota Bill! Mihinkä sinulla on kiire? Et suinkaan sinä nyt aio karata tuolla tavalla ja jättää meitä tähän?"
Hän pysähtyi nauraen ja kääntyi heihin päin. Heidän olkainsa yli hän saattoi nähdä ihmisjoukon soluvan katulyhdyn alitse. Ei ollut niin valoisa siinä, missä hän seisoi, ja täältä hän saattaisi katsellahäntähuomaamatta, kun hän kulkisi ohi. Varmaan hän tästä menisi, koska hänen kotinsa oli täällä päin.
"Mikä hänen nimensä on?" hän kysyi kikattavalta tytöltä nyökäten mustasilmäiseen.
"Kysykää häneltä", kuului tirskuva vastaus.
"No, mikä se on?" hän kysyi mustasilmäiseltä.
"Ethän ole itsekään sanonut, mikä sinun nimesi on", väitti tyttö vastaan.
"Ethän sinä ole kysynytkään", hymyli Martin. "Sitä paitsi, sinä arvasit aivan oikein ensi yrityksellä. Se on Bill."
"Äs, älä siinä lörpöttele!" Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin kiihkeästi ja vaativasti. "Mikä se on, puhu totta?"
Hän katsahti taaskin. Kaikki, mitä naiseen on kehittynyt siitä asti kuin nainen ensi kerran ilmestyi, kuvastui hänen katseestansa. Martin punnitsi häntä huolellisesti tietäen, että rohkea tyttö muuttuisi ujoksi ja kainoksi, jos hän puolestansa alkaisi hyökkäyksen, mutta oli aina valmis muuttamaan menettelytapoja, jos hän esiintyisi välinpitämättömänä. Ja hän oli myös inhimillinen tuntien tytön vetovoiman, samalla kun hänen itserakkautensa oli hyvillään tytön ihastuneesta imartelusta. Oh, hän tunsi heidät kaikki, tunsi kaikki alusta loppuun. He olivat hyviä tyttöjä sen arvion mukaan, mitä heidän luokassaan käytettiin, jossa sai tehdä raskasta työtä laihasta palkasta ja myydä itsensä keventääkseen elämäänsä, ja siksi he kiihkeästi halusivat siepata edes pikkuisen niitä onnen muruja, joita nykyhetkenä voisi löytää, koska tulevaisuus oli epävarmaa: joko puutetta ja kurjuutta ja lakkaamatonta raatamista tai vieläkin viheliäisempää, joka kestäisi vähemmän aikaa, mutta tuottaisi paremman palkan.
"Bill", vastasi Martin päätänsä nyökäten. "Aivan varmaan, Pete Bill, eikä mikään muu."
"Onko se varmasti totta?" tiedusteli tyttö.
"Ei hän ole mikään Bill", väitti toinen tyttö.
"Mistä sen tiedät?" hymähti Martin. "Sinä et ole koskaan ennen minua nähnyt."
"Ei ole tarpeenkaan, tietäähän sen muutenkin, että valehtelet", iski tyttö vastaan.
"Sano nyt oikein, Bill, mikä se on", pyyteli mustasilmäinen. "Bill on kyllä hyvä", tunnusti Martin.
Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja pudisteli häntä leikitellen. "Minä tiedän, että sinä valehtelet, mutta siitä huolimatta sinä näytät minusta hyvin kiltiltä."
Martin tarttui ojennettuun käteen ja tunsi kämmenessä vanhat, tutut merkit.
"Koska sinä olet eronnut säilyketehtaasta?" hän kysyi. "Mistä sinä tiedät?" ja "sinähän olet ajatustenlukija!" tirskuivat tytöt.
Ja hänen siinä puhuessaan tyhmyyksiä ja kaksimielisiä sukkeluuksia kohosi hänen sielunsa silmäin eteen kuva kirjastosta monine täysine hyllyineen, joille oli koottu kaikkien aikakausien viisaus. Hän hymyili katkerasti miettiessään tuon ajatuksen sopimattomuutta tähän tilanteeseen, ja epäilykset täyttivät hänen mielensä. Mutta sisäisen näyn ja hetken hulluttelun välitse hän tarkasteli teatterista soluvaa ihmisvirtaa. Ja silloin hän näkihänetArthurin ja silmälasiniekka herran välissä, ja sydän tuntui äkkiä pysähtyvän. Hän oli odottanut kauan tätä hetkeä. Hänellä oli aikaa tarkastaa sitä kevyttä untuvaista laitetta, joka kätki verhoonsa hänen kuningatar-päänsä, hänen vaipalla verhotun vartalonsa ihastuttavia ääriviivoja, hänen askeltensa joustavuutta ja kättä, joka kannatti hameenliepeitä. Sitten hän oli kadonnut, ja Martin tuijotti näitä kahta säilyketehtaan tyttöä, jotka olivat tahtoneet esiintyä hienosti ja pukeutuneet koreankirjaviin hepeneisiin, huomasi heidän surulliset yrityksensä koettaa esiintyä puhtaina ja sievinä, heidän halpahintaiset kankaansa ja nauhansa ja halvat sormukset heidän sormissaan. Hän tunsi puristuksen käsivarressaan ja kuuli äänen sanovan:
"Herää, Bill! Mikä sinua vaivaa?" "Mitä sinä sanoit?" hän kysyi.
"Oh, en mitään", hymähti mustasilmäinen niskojansa nakaten. "Minä vain ajattelin…" "Mitä niin?"
"No, minä vain meinasin, että olisi hurjan lystiä, jos sinä löytäisit, jos sinä löytäisit jonkun miesystävän… hänelle (toveriaan osoittaen), ja me voisimme mennä juomaan jäätelösoodaa johonkin, tai kahvia tai mitä vain."
Martinin valtasi äkkiä ellottava tunne. Siirtyminen Ruthista tähän oli ollut liian äkillinen. Aivan tuon tytön kiiluvan ja rohkean katseen vieressä hän näki Ruthin kirkkaat, loistavat silmät, jotka katselivat häntä kuin pyhimys puhtauden pohjattomista syvyyksistä. Ja hän tunsi sisäisen voimansa kasvavan. Hän oli parempi kuin tällä hetkellä näytti. Elämä merkitsee enemmän hänelle kuin noille tytöille, joiden ajatus ei ulottunut jäätelöä ja miesystävää kauemmaksi. Hän muisti, että hän aina oli viettänyt salattua elämää ajatuksissaan. Näitä ajatuksia hän olisi tahtonut jakaa toisillekin, mutta ei ollut löytänyt ainoatakaan naista, joka olisi voinut häntä ymmärtää, eikä miestäkään. Joskus hän oli vakavasti yrittänyt, mutta oli vain hämmästyttänyt kuulijoitaan. Koska hänen ajatuksensa olivat heille liian korkeat, hän päätteli, oli hän itsekin heidän yläpuolellaan. Hän tunsi voimiensa uhkuvan täyteläisinä ja puristi kätensä nyrkkiin. Jos elämä merkitsi enemmän hänelle, täytyi myös hänen vaatia elämältä enemmän, mutta ei hän voinut toivoa mitään tällaisessa seurassa. Nuo ujostelemattomat, mustat silmät eivät voineet mitään tarjota. Hän tiesi niiden kuvastamat ajatukset — jäätelöä tai jotakin muuta. Mutta nuo pyhimyssilmät niiden rinnalla, ne tarjosivat kaikkea, mitä hän saattoi uneksiakaan ja enemmänkin kuin osasi arvata. Ne tarjosivat kirjoja ja taidetta, kauneutta ja rauhaa ja kaikkea sitä suloa ja loistoa, joka kuului korkeampaan elämään. Hän tunsi noiden mustien silmien taakse kätkeytyvän ajatuksenjuoksun. Se oli kuin kello. Hän saattoi tarkastaa, miten jokainen ratas kiersi. Niiden päämääränä olivat alhaiset huvit, ahtaat kuin hauta, joita seurasi ilkeys ja ellotus ja joiden loppu olisi hauta. Mutta nuo pyhimyssilmät kuvastivat jotakin salaperäistä, jotakin ihmeellistä ja käsittämätöntä, kuvastivat ikuista elämää. Hän oli nähnyt vilahduksia hänen sielustaan ja samalla myös omasta sielustaan. "Suunnitelmassa on, valitettavasti, yksi virhe", hän virkahti ääneen. "Minun täytyy mennä muualle."
Pettymys kuvastui tytön silmistä.
"Mennä hoitamaan sairasta ystävää, niinkö?" pilkkasi tyttö.
"Ei, rehellisesti sanoen — —" sammalsi Martin, "kohtaus erään tytön kanssa."
"Ethän vain aio pettää minua?" kysyi tyttö vakavasti.
Martin katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Se on aivan totta. Mutta miksi emme voisi tavata joskus toiste? Sinä et ole vielä sanonut minulle nimeäsi. Ja missä sinä asut?"
"Lizzie", vastasi tyttö heltyen, ja puristaen hänen kättään hän painautui Martin Edeniä vasten. "Lizzie Connolly, ja minä asun Viidennen Avenuen ja Torikadun kulmassa."
Martin jutteli vielä muutaman minuutin, ennen kuin sanoi hyvästinsä. Hän ei mennyt suoraan kotiin; ja erään puun alla, jossa hän usein suoritti vahtipalvelustaan, hän tuijotti ikkunaan ja mutisi: "Se kohtaus oli sinun kanssani, Ruth. Minä en voi tuhlata aikaani muille."
Koko viikko oli kulunut ankarassa lukemisen touhussa siitä, kun hän oli ensi kerran tavannut Ruth Morsen, eikä hän vieläkään uskaltanut mennä häntä tervehtimään. Kerta kerran perästä hän rohkaisi itsensä toteuttaakseen tuon toiveensa, mutta yhtä usein jäytävät epäilykset kumosivat hänen päätöksensä. Hän ei tiennyt, milloin parhaiten sopisi, keneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, ja hän pelkäsi, että tekisi aivan auttamattoman tyhmyyden. Kun hän oli kokonaan vapautunut entisistä tovereistaan ja totutuista elämäntavoistaan eikä ollut hankkinut uusia ystäviä, ei hänelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen, ja ne pitkät tunnit, jotka hän vietti kirjojensa ääressä, olisivat turmelleet ainakin tusinan tavallisia silmäpareja. Mutta hänen silmänsä olivat lujat, ja erinomainen terveys ja ruumiinvoimat tukivat niitä. Sitä paitsi hänen ajatusmaailmansa oli viljelemätön. Se oli koko hänen elämänsä ajan ollut erämaana kirjojen abstraktisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin valmistunut kylvölle. Sitä ei oltu koskaan uuvutettu opinnoilla, ja hän tarttui kirjojen tietoihin kynsin ja hampain eikä aikonut koskaan hellittää.
Viikon lopussa hänestä tuntui, että hän oli elänyt vuosisatoja, niin kauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus. Mutta alkeistietojen puute esti häntä. Hän koetti lukea kirjoja, jotka vaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä hän luki kirjan muinaisaikain filosofiasta ja jo seuraavana päivänä toisen, joka oli äärimmäisen uudenaikaista, niin että toisiansa vastustavat aatteet ja ajatus jaksot humisivat hänen päässään muodostuen järjettömäksi sekamelskaksi. Yhtä vaikeasti kävi kansantalouden opiskelu. Samalta kirjaston hyllyltä hän löysi Karl Marxin, Ricardon, Adam Smithin ja Millin, ja toisen vaikeatajuiset määritelmät eivät voineet häntä johtaa käsittämään, että toisen olivat vanhentuneet. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä, ja kuitenkin hän tahtoi saada selvän. Eräänä päivänä hän oli tavattomasti innostunut kansantalouteen, teollisuuteen ja politiikkaan. Kulkiessaan kerran City Hall Parkin läpi hän huomasi miesjoukon, jonka keskellä oli puolisen tusinaa miehiä, jotka hehkuvin poskin ja kovaäänisesti väittelivät vakavasti keskenänsä. Hän liittyi kuuntelijoihin ja kuuli noiden kansanfilosofien käyttävän aivan uutta ja merkillistä kieltä. Yksi niistä oli maankiertäjä, toinen työväen agitaattori, kolmas rappiolle joutunut ylioppilas ja muut rehellisiä työmiehiä. Ensi kerran hän nyt kuuli sosialismista, anarkismista ja verotusjärjestelmistä ja oppi tietämään, että oli olemassa monenlaisia sosiaalisia oppisuuntia. Hän kuuli satoja ammattisanoja, jotka olivat hänelle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille ajatusaloille, joihin hänen vähäinen lukemisensa ei ollut ulottunut. Sen vuoksi hän ei täydellisesti voinut käsittää väittelyn kulkua, vaan arvaili ja ihmetteli niitä aatteita, jotka olivat pukeutuneet tällaisiin outoihin lauseparsiin. Siellä oli vielä muuan mustasilmäinen tarjoilija, joka oli teosofi, leipuri, joka oli agnostikko, joku vanha mies, joka koetti eksyttää heitä kaikkia syvämielisellä väitökselläänkaikki, mikä tapahtuu, on oikein, ja vielä eräs ukkorahjus, joka lakkaamatta tyrkytti mielipiteitään maailman synnystä ja isä-atomista ja äiti-atomista. Martin Edenin pää oli aivan sekaisin, kun hän monen tunnin perästä lähti tiehensä ja kiiruhti kirjastoon etsiäkseen määritelmän tusinalle oudolle käsitteelle. Jättäessään sitten kirjaston hänellä oli kainalossaan neljä teosta: Madame Blavatskyn "Salattu Oppi", "Edistys ja Köyhyys", "Sosialismin ydin" ja "Uskonnon ja tieteen taistelu". Onnettomuudeksi hän sattui alkamaan "Salattua Oppia". Pitkät, monitavuiset sanat muodostivat jokaisen rivin, eikä hän voinut niitä ymmärtää. Hän istui vuoteessaan ja sanakirja oli hänen edessään useammin kuin itse luettava kirja. Hän etsi niin monta sanaa, että niiden tullessa uudestaan esiin hän oli ne jo unohtanut ja hän sai etsiä ne taas. Hän keksi kirjoittaa merkitykset vihkoon ja täytti luetteloilla sivun toisensa jälkeen. Mutta sittenkään hän ei voinut ymmärtää. Hän luki aina kello kolmeen aamulla, ja hänen aivoissansa kuohui ja kohisi, mutta hän ei ollut kuitenkaan saanut selville ainoatakaan kirjan perusajatusta. Hän nosti katseensa, ja hänestä tuntui, että huone kohosi, huojui ja sukelteli aivan kuin laiva merellä. Silloin hän heitti "Salatun Opin" kädestään, kirosi kiroamasta päästyäänkin huonettaan, käänsi kaasun sammuksiin ja asettui nukkumaan. Onni ei ollut paljon suotuisampi hänen alkaessaan näitä kolmea jäljellä olevaa kirjaa. Se ei juuri johtunut siitä, että hänen aivonsa olisivat olleet heikot ja kykenemättömät; ne olisivat voineet ajatella näitä asioita, ellei niiltä olisi puuttunut harjaannusta ajatella, ja jos hänen käytettävinään olisi ollut tarpeelliset ajatusvälineet ja ilmaisukeinot. Hän arvasi sen, ja siksi hän päätti, ettei toistaiseksi lukisi mitään muuta kuin sanakirjaa, kunnes osaisi siitä jokaikisen sanan.
Runous virkisti ja lohdutti häntä kuitenkin, ja hän luki sitä paljon löytäen suurimman ilonsa yksinkertaisimmista säkeistä, joita oli helpompi ymmärtää. Hän rakasti kauneutta ja sieltä hän sitä löysi. Runous samoin kuin musiikkikin vaikutti voimakkaasti häneen, ja vaikka hän ei voinut sitä selittää eikä eritellä, se valmisti hänen mieltänsä niitä vaikeampia tehtäviä varten, jotka hän tulevaisuudessa saisi suorittaakseen. Sivut hänen tajuntansa kirjassa olivat tyhjiä, ja paljon siitä, mitä hän luki ja mikä häntä miellytti, jäi säe säkeeltä näihin lehtiin, kunnes hän suunnattomaksi iloksensa huomasi voivansa esittää ääneen tai kuiskata itsellensä, mikä musiikissa ja runoudessa hänestä oli ollut kaunista. Kerran hän sai käteensä Gayleyn "Klassilliset Myytit" ja Bullfinchin "Satujen ikäkaudet", jotka olivat kirjastossa olleet vierekkäin samalla hyllyllä. Oli kuin suurenmoinen, ihmeellinen valo olisi loistanut hänelle tietämättömyyden pimeään, ja hän luki runoja intohimoisemmin kuin koskaan ennen.
Kirjaston pöydän ääressä työskentelevä mies oli nähnyt Martinin niin usein tulevan kirjastoon, että hän oli oikein mieltynyt häneen, ja aina tervehti hymyllä ja nyökäyksellä, kun Martin astui sisään. Se sai aikaan, että Martin eräänä päivänä teki uskaliaan yrityksen. Hän pani muutamia kirjoja pöydälle, ja sillä aikaa kun mies leimasi kortit, hän virkahti:
"Kuulkaahan, on eräs asia, josta minä haluaisin kysyä teiltä."
Mies hymyili hänelle ystävällisesti.
"Jos te kohtaatte nuoren, hienon naisen, ja hän kutsuu teitä käymään luonaan, kuinka pian te voitte tuota kutsua noudattaa?"
Martin tunsi paitansa puristavan ja kohoavan hartioihin, niin voimaakysyvä oli tuo ponnistus ollut.
"Minä luulisin, kuinka pian tahansa", vastasi mies.
"Niin, mutta tämä on toinen asia", väitti Martin. "Hän… Minä… tuota, katsokaahan, minä ajattelen: Ehkei hän ole kotona. Hän käy yliopistossa."
"Sitten pitää mennä toisen kerran."
"Minä en sanonut juuri niin kuin tarkoitin", tunnusti Martin änkyttäen päättäen samalla voiton ja tappion uhallakin heittäytyä tuon miehen armoille. "Minä olen sangen hiomaton nuorukainen, enkä minä ole koskaan saanut aavistustakaan siitä, mikä soveltuu seuraelämässä. Tuo tyttö on kaikkea sitä, mitä minä en ole ja minä olen kaikkea sitä, mitä hän ei ole. Ette suinkaan luule, että minä olen aivan houkka, vai luuletteko?" hän kysyi äkkiä.
"Ei, ei; ei ollenkaan, sen vakuutan", väitti mies. "Teidän kysymyksenne ei kuulu suorastansa kirjaston selitysosastolle, mutta joka tapauksessa minä hyvin mielelläni palvelen teitä."
Martin katsahti ihaillen häntä.
"Jos minä voisin ratkaista kysymyksen tuolla tavalla, minä olisin tyytyväinen", hän sanoi.
"Anteeksi, millä tavoin?"
"Tarkoitan, jos minä voisin puhua noin vapaasti ja kohteliaasti ja niin edespäin."
"Oh!" virkahti toinen ymmärtäen.
"Milloin on sopivin aika? Iltapäivällä — ei aivan lähellä ruoka-aikaa?Vai illalla? Vai sunnuntainako?"
"Minä sanon teille", sanoi kirjaston hoitaja kirkastunein ilmein."Teidän on parasta soittaa puhelimella hänelle ja sopia ajasta."
"Sen minä teen", hän virkahti, sieppasi kirjansa ja lähti. Hän kääntyi kuitenkin takaisin kysyen: "Kun te puhuttelette nuorta naista — sanokaamme esimerkiksi neiti Lizzie Smithiä — sanotteko te 'neiti Lizzie' tai 'neiti Smith?'"
"Sanotaan 'neiti Smith'", selitti kirjastonhoitaja asiantuntemuksella."Sanokaa 'neiti Smith' aina, kunnes tunnette hänet lähemmin."
Siten Martin Eden sai ratkaistuksi tämän pulman.
"Tulkaa milloin hyvänsä; minä olen kotona kaiket illat", oli Ruthin vastaus hänen änkyttävään kysymykseensä, koska hän voisi palauttaa lainaamansa kirjat.
Ruth otti itse hänet vastaan ovella, ja hänen naisellinen silmänsä heti huomasi silitetyt housut ja jonkinlaisen epämääräisen muutoksen hänessä itsessäänkin. Vieläpä hänen kasvonsakin hämmästyttivät häntä. Oli melkein rajua tuon miehen terveys, ja tyttö tunsi sen voimakkaana laineena vyöryvän itseensä. Taas valtasi hänet sama merkillinen halu nojautua tuohon mieheen ja saada lämpöä, ja taas hän ihmetteli sitä outoa tunnetta, jonka tuon miehen läsnäolo hänessä herätti. Martin puolestaan tajusi taas huumaavan autuuden tunteen valtaavan olemuksensa häntä kädestä tervehtiessään. Ero heidän välillään oli siinä, että Ruth oli kylmä ja hillitty, kun taas Martin sävähti punaiseksi hiusmartoa myöten. Yhtä kömpelönä kuin ennenkin hän seurasi tyttöä, ja hänen vartalonsa vaappui ja hänen olkapäänsä väännähtelivät aivan peloittavasti.
Kun he kerran olivat istahtaneet arkihuoneeseen, alkoi Martin tuntea itsensä rauhalliseksi — paljon rauhallisemmaksi kuin oli osannut odottaakaan. Ruth teki tilanteen hänelle helpoksi, ja se notkea ja henkevä tapa, jolla hän esiintyi, sai Martinin rakastamaan häntä hurjemmin kuin koskaan ennen. Aluksi he puhuivat noista lainatuista kirjoista, Swinburnesta, joka oli vallannut hänet, ja Browningista, jota hän ei ollut ymmärtänyt; ja Ruth johti keskustelua aiheesta toiseen ankarasti miettien, miten voisi häntä auttaa. Samaa hän oli ajatellut heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti. Hän tahtoi auttaa häntä. Tuo mies vetosi hänen sääliinsä ja hellyyteensä voimakkaammin kuin kukaan ennen, eikä se johtunut niin paljon Martinin alhaisesta asemasta kuin jostain äidillisestä auttamishalusta. Tuo auttamishalu ei ollut mitään tavallista, koska se mies, johon se kohdistui, oli niin miehekäs, että kykeni herättämään hänessä naisellista pelkoa saaden hänen olemuksensa väreilemään ihmeellisistä tunteista ja ajatuksista. Tuossa kaulassa oli entinen tenho, ja ihanaa oli kuvitella, että saisi kiertää kätensä sen ympärille… Se tuntui hänestä yhä kevytmieliseltä päähänpistolta, mutta nyt hän oli siihen jo tavallansa tottunut. Hän ei voinut aavistaakaan, että herännyt rakkaus verhoutuisi sellaiseen valepukuun. Ei hän aavistanut sitäkään, että ne tunteet, joita Martin oli hänessä herättänyt, olivat rakkautta. Hän luuli, että Martin kiinnitti hänen mieltänsä siksi, että oli aivan erilainen kuin muut ja koska hänessä oli monia verrattomia ominaisuuksia, joita mahdollisesti saattaisi kehittää, ja niin noihin tunteihin liittyi vaarattomia ihmisystävällisiä ajatuksia.
Ruth ei tiennyt, että hän himoitsi häntä omakseen; mutta Martinin suhde oli aivan toinen. Hän tiesi, että hän rakasti häntä, ja hän halusi häntä omakseen kiihkeämmin kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli rakastanut runoutta kauneuden vuoksi; mutta sen jälkeen kuin hän oli tavannut Ruthin, olivat rakkausrunouden portit avautuneet hänelle selko selälleen. Ruth oli opettanut häntä ymmärtämään paljon selvemmin kuin Bullfinch ja Gayley. Siellä oli säe, johon hän viikko sitten ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota: "Autuaasti kuolla suudelman hurmaan", mutta joka nyt lakkaamatta askarteli hänen mielessään. Sen ihmeellinen todellisuus hämmästytti häntä; ja kun hän katseli häntä, hän tunsi, että ilolla kuolisi "suudelman hurmaan". Hän tunsi saaneensa rakkauden jumalaisen lahjan, eivätkä mitkään ritarikannukset olisi voineet tehdä häntä ylpeämmäksi. Ja niin hänelle selvisi elämän tarkoitus ja miksi hän oli syntynyt.
Kun hän katseli häntä ja kuunteli, hänen ajatuksensa kävivät rohkeiksi. Hänet valtasi uudestaan sama villi ihastus, jota hän oli tuntenut ovella puristaessaan hänen kättään, ja hän himoitsi taas saada puristaa sitä. Hänen katseensa siirtyi usein hänen huuliinsa, ja hänen nälkäinen kaihonsa kiihtyi. Mutta tuossa kaihossa ei ollut mitään karkeaa eikä maallista. Tuotti tuskallista riemua joka hetki katsoa noiden huulten leikkiä, kun ne muodostelivat sanoja, joita hän lausui; eivätkä ne olleet tavalliset huulet, eivät sellaiset, jotka on jokaisella miehellä ja naisella. Ne eivät olleet samaa ainetta kuin tavalliset inhimilliset huulet. Ne olivat olemukseltaan puhtaasti henkiset, ja hänen himonsa niihin tuntui kerrassaan toisenlaiselta kuin se, joka oli vetänyt häntä muiden naisten huuliin. Hän saattaisi suudella hänen huuliaan, painaa huulensa niitä vasten, mutta se tapahtuisi pyhässä, juhlallisessa hartaudessa, aivan kuin suudellessa itse Jumalan viitan lievettä. Hän ei tietoisesti voinut tajuta sitä kaikkien arvojen arviointia, joka hänen mielensä oli vallannut, eikä hän aavistanut, että se hehku, joka loisti hänen silmistään katsellessaan Häntä, oli samaa joka loistaa kaikkien ihmisten silmistä silloin, kun rakkauden tuli niissä palaa. Hän ei voinut uneksiakaan, miten kuuma ja miehekäs hänen katseensa oli, eikä sitäkään, että tuo lämmin liekki ihmeellisellä tavalla saattoi sytyttää toisenkin. Ruthin vastustamaton neitseellisyys puhdisti ja verhosi hänen sielunsa tunteet, kohotti hänen ajatuksensa tähtiviileään kirkkauteen, ja hän olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tietää, että hänen katseensa hehku sytytti samanlaisen liekin toisen koko olemuksessa vallaten hänen aatoksensa ja tunteensa. Se sai Ruthin hämilleen, ja useammin kuin kerran, vaikkei hän tiennyt miksi, katkaisivat ihanat suunnitelmat ajatusten ketjun ja pakottivat hänet pakenemaan sellaisten ajatusten turviin, joista jo osaksi oli puhuttu. Keskustelu oli hänelle aina helppoa, ja nämä keskeytykset olisivat saaneet hänet ymmälle, ellei hän olisi mielessään päättänyt, että se tapahtui keskustelutoverin harvinaisen erikoisuuden vuoksi. Hän oli hyvin altis vaikutteille, eikä siis ollut ihme, että se tuulahdus, joka tuli tämän toisen maailman matkalaisen mukana, luonnollisesti vaikutti häneen tällä tavalla.
Kaiken taustana hänen sielussaan kyti halu auttaa häntä, ja hän johti keskustelun siihen. Mutta Martin kuitenkin kosketti asiaa ensin.
"Minä arvelin, voisinkohan minä saada teiltä joitakin neuvoja", hän alkoi ja huomasi toisessa sellaista hyväntahtoista avuliaisuutta ja valmiutta, että hänen sydämensä sykki rajusti ja hillittömästi. "Te muistatte kai, että minä viime kerralla ollessani täällä sanoin, etten osaa puhua kirjoista enkä asioista, koska en tiennyt, miten sen tekisin. No niin, minä olen kuitenkin ajatellut yhtä ja toista sen jälkeen. Minä olen ollut kirjastossa aika paljon, mutta useimmat niistä kirjoista, joita käsiini sain, kävivät yli minun ymmärrykseni. Ehkä minun olisi parasta alkaa alusta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaiseen tilaisuutta. Minä olen saanut tehdä aika lujasti työtä aina siitä asti kun olin pikkuinen nallikka, mutta sen jälkeen, kun minä olen käynyt kirjastossa ja katsellut kirjoja uusin silmin, ja katsellut uusia kirjoja myös, minä olen alkanut ajatella, etten ole lukenut oikeita kirjoja. Te tiedätte, että ne kirjat, joita tapaa paimenmajoilla ja merimieskapakoissa, eivät ole samoja kirjoja kuin ne, joita teillä on esimerkiksi tässä talossa. Se on kuitenkin sitä lajia, johon ainoastaan olen tottunut. Ja vielä, en minä suinkaan tahdo kerskua, minä olen ollut toisenlainen kuin ne ihmiset, joiden joukossa olen elänyt. Eipä silti, että olisin rahtuakaan parempi kuin häränajajat ja merimiehet, joiden kanssa olen elänyt, minä myös olen ollut häränajaja jonkin aikaa, mutta minä olen pitänyt kirjoista, lukenut, mitä olen käsiini saanut… no niin, luulenpa, että ajattelen aivan toisin kuin useimmat heistä.
"Niin, tullakseni siihen, mitä ajattelin. Minä en milloinkaan ole ollut sellaisessa talossa kuin tämä. Kun viikko sitten tulin tänne ja näin kaiken tämän, teidät, teidän äitinne ja veljenne ja kaikki — niin, minä pidin siitä. Minä olin kuullut jotakin puhuttavan ja lukenut sellaisista kirjoistakin, ja kun minä tulin teidän kotiinne — niin, kirjat muuttuivat todeksi. Mutta mitä minä tällä tahdoin sanoa oli, että minä pidin siitä. Minä kaipasin sellaista omakseni ja minä kaipaan sitä yhä. Minä tahdon hengittää samanlaista ilmaa, kun teillä on tässä talossa — ilmaa, joka on täynnä kirjoja ja tauluja ja kauniita esineitä, jossa ihmiset puhuvat hillityllä äänellä ja ovat puhtaita ja heidän ajatuksensa ovat puhtaat. Se ilma, jota minä aina olen hengittänyt, on ollut täynnä likaa, vuokrakasarmeja, tappelua ja viinaa, ja siinä oli myös heidän puheensa aiheet. Kun minä silloin näin teidän suutelevan äitiänne, minä ajattelin, että se oli kauneinta, mitä minä olin koskaan nähnyt. Minä olen nähnyt aika paljon elämässäni ja nähnyt tavallaan enemmän kuin useimmat niistä, jotka ovat olleet minun kanssani. Minusta on hauskaa nähdä, ja minä tahdon nähdä yhä enemmän, ja minä haluan nähdä kaikki toisella tavalla.
"Mutta minä en ole tullut vielä asiaan. Näin se on: minä tahdon muodostaa elämäni sellaiseksi jota vietätte tässä talossa. Elämä on jotakin muutakin kuin kovaa raatamista, viinaa ja turhaa touhua ja torailua. Mutta kuinka minä voin sen tehdä? Miten minun on aloitettava ja tartuttava kiinni? Minä voin tehdä työtä kuinka paljon hyvänsä, uskotteko, ja jos on kovasta työstä kysymys, niin tulkoon kilpasille kuka hyvänsä. Kun vain pääsisin alkuun, voisin työskennellä yötä päivää. Ehkä ajattelette, että minun on hullua kysyä tätä teiltä. Tiedän kyllä, että te olette viimeinen ihminen maailmassa, jolta minun pitäisi kysyä, mutta en tunne ketään muutakaan … lukuunottamatta Arthuria. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä. Jos minä olisin…"
Hänen äänensä vaikeni. Hänen varma suunnitelmansa ja toiveensa tuntui menneen pirstaleiksi, kun hän huomasi, että hän olisi voinut kysyä Arthurilta ja oli nyt käyttäytynyt tyhmästi ja naurettavasti. Ruth ei puhunut heti. Hän koetti ajatuksissaan sovittaa yhteen, mitä oli käsittänyt hänen änkyttävistä, virheellisistä lauseistaan ja mitä huomasi hänen kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan katsonut silmiin, jotka olisivat ilmaisseet suurempaa voimaa. Tuossa on mies, joka kykenee suorittamaan jotakin, oli hänen varma vakaumuksensa, jonka hän sai hänen silmistään, mutta se sopi huonosti yhteen, jos vertasi sitä hänen heikosti lausumiinsa ajatuksiin. Mutta niin mutkallinen ja vilkas oli vieraan mielikuvitus, ettei hän voinut tehdä sitä johtopäätöstä, että lausuja oli yksinkertainen, vaan päinvastoin tuli yhä varmemmin vakuutetuksi hänen tavattomista voimistaan. Hänestä tuo mies oli kuin jättiläinen, joka kiemurteli ja tuskitteli epätoivoissaan koettaen päästä irti kahleista, joihin oli sidottu. Lämmin osanotto kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän alkoi puhua.
"Mitä te tarvitsette, sen te itse näytätte tajuavan, ja se on kasvatus. Teidän pitäisi palata takaisin alkuun ja lopettaa kansakoulu ja käydä sitten joku ylempi oppikoulu päästäksenne opiskelemaan yliopistossa."
"Mutta siihen tarvitaan rahaa", keskeytti Martin.
"Oh!" huudahti Ruth. "Sitä en ajatellut. Mutta on kai teillä sukulaisia, joitakin, jotka voivat teitä auttaa?"
Martin pudisti päätään.
"Isäni ja äitini ovat kuolleet. Minulla on kaksi sisarta — toinen on naimisissa ja toinen luultavasti pian menee naimisiin. Sitten minulla on koko joukko veljiä, minä olen nuorin, mutta milloinkaan he eivät ole auttaneet ketään. He ovat vain seilanneet ympäri maailman pitäen huolta vain itsestään. Vanhin kuoli Intiassa. Kaksi on nyt Etelä-Amerikassa, toinen on valaanpyytäjänä ja toinen matkustelee sirkusjoukkueen mukana temppujen tekijänä. Ja minä luulen, että olen heidän kaltaisensa. Olen pitänyt huolta itsestäni siitä asti kun olin yksitoista, äitini kuoli silloin. Minun täytyy siis itseni pitää opiskelustani huolta ja sen minä juuri tahdonkin tietää, mistä alkaa."
"Minä sanoisin, että kaikista tärkeintä on kielioppi. Teidän puheenne on…" Ruth oli ajatellut sanoa "kauheaa", mutta lievensi: "Teidän puheenne ei ole aivan virheetöntä."
Martin punastui ja hikoili.
"Minä tiedän kyllä, että puhun murretta ja käytän sanoja, joita ette ymmärrä. Mutta ne ovat ainoat sanat, jotka osaan… osaan lausua. Minä osaan kyllä muitakin sanoja, jotka olen saanut kirjoista, mutta minä en osaa niitä lausua, ja siksi en myöskään niitä käytä."
"Ei se riipu siitä, mitä te sanotte, niinkään paljon kuin siitä, miten te sanotte. Ettehän pahastu, jos olen teille suora, ettehän? Minä en suinkaan tahdo loukata teitä."
"Ei, ei!" huudahti Martin siunaten mielessään hänen ystävällisyyttään. "Sanokaa pois vain. Minun täytyy se tietää ja mieluummin teiltä kuin keneltäkään muulta."
"No niin, te sanotte 'you was'; pitää olla 'you were'. Te sanotte 'I seen', 'I saw' -muodon asemesta. Te käytätte kahdennettua kieltomuotoa — —"
"Mikä on kahdennettu kieltomuoto?" kysäisi Martin ja lisäsi sitten nöyrästi: "Näettehän, minä en ymmärrä edes teidän selityksiänne."
"Minä luulen, etten minä sitä ollenkaan selittänyt", hymyili Ruth. "Kahdennettu kieltomuoto on, odottakaahan, te sanotte 'Never helped nobody'. 'Never' on kieltomuoto. 'Nobody' on toinen kieltomuoto. Nyt on olemassa sääntö, että kaksi kielteistä muotoa muodostaa myönteisen muodon. 'Never helped nobody' merkitsee: heidän on täytynyt auttaa jotakin."
"Se on selvä kuin vesi", myönsi Martin. "Minä en ole koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi. Mutta ei se suinkaan merkitse, että heidän ontäytynytauttaa jotakin, vai merkitseekö? Minusta tuntuu, että 'never helped nobody' paremminkin merkitsee, että ovat kuitenkin saattaneet auttaa jotakin."
Ruthia sekä huvitti että hämmästytti hänen ajatustensa nopeus ja varmuus. Kun hän oli saanut johtolangasta kiinni, hän ei vain ymmärtänyt, vaan kykeni korjaamaankin tehdyn erehdyksen.
"Te löydätte sen kaiken kieliopista", hän lisäsi. "Teidän puheessanne on paljon muutakin virheellistä. Te sanotte 'don't', kun pitää olla 'should'nt'."
Ruth jatkoi: "Te sanotte 'don't', kun tarkoitatte 'does not'."
Martin mietti eikä vastannut.
"Eikö se loukkaa teidän korvaanne?" kysyi Ruth.
"En tiedä, loukkaako se", arveli Martin. "Luulen, ettei minun korvani ole harjaantunut, kuten teidän."
"Ja te sanotte 'ben', 'been'-muodon asemesta", jatkoi Ruth, "I come', pitää olla I came', ja sillä tavalla te nielette ja muuttelette loppuja ihan kauheasti."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin tuntien, että hänen tulisi langeta polvillensa niin suunnattoman viisauden edessä. "Miten minä nielen?"
"Te ette sano loppuäänteitä. Te lausutte — oh, turhaa on luetella niitä kaikkia. Tärkeintä teille on kielioppi. Minä haen tänne jonkun, ja näytän, miten voi alkaa."
Kun Ruth nousi, iski Martinin mieleen viisaus, minkä hän oli lukenut seurustelukirjasta, ja hän myös nousi kömpelösti seisoallensa ankarasti aprikoiden, tekikö oikein vai väärin ja eikö Ruth luulisi hänen aikovan tiehensä.
"Kesken kaiken, herra Eden", virkahti Ruth kääntyen ovessa takaisin, "mitä onpontikka?Te käytitte sitä sanaa monta kertaa."
"Oh, pontikka", nauroi Martin. "Se on katukieltä. Se tarkoittaa salaa poltettua, kotitekoista viinaa, joka saa teidät hiprakkaan."
"Ja vielä toinen asia", nauroi Ruth vastaan. "Älkää käyttäkö 'te'-sanaa persoonattomasti. 'Te' on persoonallinen, ja te käytitte sitä toisessa merkityksessä kuin tarkoititte."
"Sitä minä en ymmärrä."
"No, tehän sanoitte minulle juuri 'viinaa, joka saa teidät hiprakkaan' — juovuttaaminut, ettekö ymmärrä?"
"Juovuttaa kyllä, ettekö sitä luule?"
"Kyllä tietysti", hymyili Ruth. "Mutta kauniimpaa olisi jättää saattamatta minut siihen tilaan. Käyttäkää jotakin epämääräistä pronominia 'te'-sanan asemesta tai muuttakaa koko lause passiiviin, niin huomaatte, että esitys voittaa."
Kun hän palasi kielioppeineen, hän siirsi tuolin lähemmäksi häntä — Martin mietti, olisiko hänen pitänyt auttaa tuolin siirrossa vai ei — ja istahti hänen rinnallensa. Ruth selaili kirjaansa, ja heidän päänsä olivat kallistuneet toisiaan kohti. Martin saattoi tuskin seurata, mitä hän sanoi, niin hämillään hän oli hänen ihastuttavasta läheisyydestänsä. Mutta kun Ruth alkoi puhua teonsanain taivutuksesta, unohti Martin kokonaan hänet. Martin ei koskaan ollut kuullut puhuttavan teonsanain taivutuksesta ja oli kuin lumottu saadessaan luoda silmäyksen kielen monimutkaisiin lakeihin. Hän kumartui syvempään kirjan yli, ja Ruthin hiukset hyväilivät hänen kasvojansa. Hän oli pyörtynyt vain kerran elämässään, ja hän luuli, että nyt hän taas menettää tajuntansa. Hän saattoi tuskin hengittää, ja sydän jyskytti kuuluvasti pumpaten veren hänen kurkkuunsa, niin että hän oli tukehtua. Koskaan ei Ruth ollut tuntunut hänestä niin läheiseltä kuin nyt. Hetkiseksi oli rakennettu silta heitä erottavan kuilun yli. Martinin tunteet eivät kuitenkaan olleet muuttuneet maallisemmiksi. Ruth ei ollut laskeutunut hänen luoksensa. Päinvastoin hän, Martin, oli kohotettu pilviin ja viety hänen luokseen. Hänen ihailunsa ja kunnioituksensa tunteet olivat sinä hetkenä saaneet jonkinlaisen uskonnollisen hartauden ja pelon luonteen. Hän tunsi astuneensa kaikkein pyhimpään, ja hitaasti ja varovasti hän veti päätänsä sivulle vapautuakseen tuosta kosketuksesta, joka vaikutti häneen kuin sähköisku, mutta josta Ruthilla ei ollut vähintäkään aavistusta.