Monien viikkojen kuluessa Martin Eden tutki kielioppiansa, luki uudestaan seurustelua ja käytöstapoja koskevia kirjoja ahmien samalla valitsematta kaikkia muitakin teoksia, mitä käsiinsä sai. Omasta seurapiiristään hän ei nähnyt ketään. Lotusklubin tytöt ihmettelivät, mihin hän oli joutunut, ahdistellen Jimiä kysymyksillään, ja useat nuoret miehet, joiden oli nyrkeillänsä täytynyt puolustaa menestystään naismaailmassa, olivat iloisia, ettei Martinia enää näkynyt. Kirjastosta hän löysi verrattoman kalleuden. Samoin kuin kielioppi opetti hänelle kielen rakennetta, neuvoi tämä kirja runouden rakenteen ja lait, ja hän alkoi käsittää runomittoja, säkeistöjä ja loppusointuja, ja sen kauneuden takaa, jota hän niin suuresti rakasti, hän tahtoi saada selville, miten ja minkä tähden. Hän löysi vielä toisenkin kirjan, joka käsitteli runoutta kuvailevana taiteena - käsitteli tyhjentävästi ja valaisi monilla, parhaasta kirjallisuudesta otetuilla esimerkeillä. Hän ei ollut milloinkaan ennen lukenut runoutta sellaisella nautinnolla kuin näitä esityksiä. Ja hänen raikas mielikuvituksensa, joka käyttämättömänä oli vain hautonut tuhansia toiveita kaksikymmentä vuotta, joutui nyt liikkeeseen, ja siinä heräsi kiihkeä opinhalu, joka tavattomalla voimalla ammensi lakkaamatta tiedon ehtymättömistä lähteistä.
Kun hän nyt tästä uudesta maailmastansa loi katseensa siihen vanhaan maailmaan, jossa hän oli elänyt, maailmaan, jossa oli maata ja merta ja laivoja, merimiehiä ja sekalaista naisväkeä, tuntui se sangen pieneltä, mutta se sekaantui tähän hänen uuteen maailmaansa ja laajeni. Hänen mielensä pyrki sopusointuun, ja hän hämmästyi, kun hän ensimmäisiä kertoja alkoi löytää näiden kahden maailman kosketuskohtia. Se ajatusten suuruus ja kauneus, jota hän kirjoista löysi, jalostutti häntä. Tämä sai hänet entistä varmemmin uskomaan, että hänen yläpuolellaan oli hienompi maailma, jossa eli Ruth ja hänen kaltaisensa, ja siinä maailmassa miehet ja naiset ajattelivat näitä korkeampia ajatuksia ja toteuttivat niitä elämässään. Syvällä alhaalla, jossa hän eli, asusti rumuus, mutta hän tahtoi puhdistaa ja kohottaa itsensä siitä alhaisuuden liejusta, jossa hän oli koko elämänsä rypenyt, ja kohota siihen korkeampaan maailmaan, jossa ylemmät luokat elivät. Häntä oli koko lapsuuden ja nuoruudenajan vaivannut ihmeellinen levottomuus; hän ei ollut koskaan tiennyt, mitä hän halusi, mutta hän oli toivonut jotakin, jota oli etsinyt turhaan, kunnes tapasi Ruthin. Mutta nyt hänen levottomuutensa oli tullut raatelevaksi ja tuskalliseksi, ja vihdoin hänelle selvisi horjumattomana varmuutena, että hän janosi kauneutta, viisautta ja rakkautta, joita ilman hän ei voisi elää.
Näiden monien viikkojen kuluessa hän tapasi Ruthia puolikymmentä kertaa, ja joka kerta hänen innostuksensa ja ihastuksensa yhä kiihtyi. Ruth opetti hänelle englantia, korjasi hänen ääntämistänsä ja selvitteli aritmetiikan alkeita. Mutta heidän seurustelunsa ei rajoittunut kuitenkaan näihin alkeisopintoihin. Martin oli nähnyt liian paljon elämää ja hänen ajatuskykynsä oli liian kehittynyt, että hän olisi voinut kokonaan antautua selvittelemään murtolukuja ja neliöjuuria, välimerkkejä ja lauseenjäseniä; silloin tällöin heidän keskustelunsa kääntyi toisiin aiheisiin: viimeisiin runoihin, joita Martin oli lukenut, viimeiseen runoilijaan, jota Ruth oli tutkinut. Ja kun Ruth luki ääneen mieluisimpia kohtia, liiteli Martin onnen ja ihastuksen korkeimmille kukkuloille. Koskaan hän ei ollut kuullut elämässään minkään naisäänen kajahtavan noin suloisesti. Sen pieninkin vivahdus kiihotti hänen rakkauttaan, ja jokainen sana sai hänet värisemään ja hänen sydämensä sykkimään. Sen vaikutti Hänen puheensa erikoinen väri, rauhallisuus ja äänenvaihtelut, tuo lempeä, rikas ja soinnukas sävy, jota ei voi määritellä ja joka on korkean kulttuurin tuote ja jalon sielun ilmaus. Kun hän kuunteli, kaikuivat hänen muistojensa korvissa barbaarinaisten raa'at huudot ja juopuneitten noitien kirkuna, joka vähitellen lientyi kuvailemaan työläisnaisten ja hänen omaan luokkaansa kuuluvien tyttöjen ääniä. Silloin alkoi hänen mielikuvituksensa askarrella, ja he kaikki kulkivat yksitellen hänen sielunsa silmäin editse näyttäen yhä kauheammilta Ruthin suloisuuden vuoksi. Hänen autuutensa tuli vielä täydellisemmäksi siitä, että hän tiesi Ruthin käsittävän, mitä luki, ja tunsi kirjoitettujen ajatusten kauneuden saavan hänen sielunsa väreilemään. Eniten hän luki hänelle kirjasta nimeltä "Prinsessa", ja Martin näki usein hänen silmäinsä uivan kyynelissä, niin syvästi hänen tunteensa elivät mukana. Sellaisina hetkinä lukijan liikutus kohotti kuulijan jumalten tasalle, ja kun Martin pelkkänä silmänä ja korvana tuijotti häneen, hän luuli katselevansa itse elämää kasvoista kasvoihin ja kuulevansa sen syvimpiä salaisuuksia. Kun hänen tunteensa näin olivat jalostuneina kohonneet korkeuksiin, hän tajusi, että se oli rakkautta ja että rakkaus oli suurinta maailmassa. Ja hänen muistojensa kätköistä kohosivat esille kaikki ne tunteet, jotka ennen olivat kiihottaneet ja polttaneet hänen mieltänsä — viininhurma, naisten hyväilyt, kaikki se raaka peli, joka sisältyy fyysilliseen antamiseen ja ottamiseen, — ja kaikki ne tuntuivat kurjilta ja alhaisilta verrattuna siihen puhdistavaan tuleen, joka nyt riemastutti hänen olemustaan.
Ruthille oli kaikki pimeyden peitossa. Hänellä ei ollut koskaan ollut mitään kokemuksia sydämen asioissa. Ainoat kokemukset niistä hän oli saanut kirjoista, joissa arkisen elämän todellisuus mielikuvituksen siivittämänä muuttui sadun ja epätodellisuuden valtakunnaksi; ja heikosti hän saattoi ymmärtää, että tämä karkea merimies hiipi hänen sydämeensä kooten sinne varastoon tulenarkoja aineita, jotka jonakin päivänä leimahtaisivat ilmiliekkiin sytyttäen samalla koko hänen olentonsa. Hän ei tiennyt mitään todellisesta rakkauden tulesta. Hänen tietonsa rakkaudesta oli puhtaasti teoreettista, ja hän kuvitteli sitä jonkinlaisena kytevänä liekkinä, lempeänä kuin keväinen kaste tai hiljainen veden solina ja viileänä kuin sametintumma kesäinen yö. Ajatuksissaan hän otaksui rakkauden olevan tyyntä antaumusta, jossa rakastettua hellästi palvottaisiin ikuisen rauhan kukkaistuoksuisessa, puolihämärässä ilmakehässä. Hän ei ollut uneksinutkaan, että rakkaus voisi purkautua hillittömänä kuin tulivuori, että sen hehku tuhoaisi jättäen jälkeensä hävitystä ja suitsevia kypeniä. Hän ei tuntenut niitä voimia, jotka asuivat hänessä itsessään enempää kuin niitäkään, jotka maailmaa hallitsevat, ja elämän syvyydet olivat hänelle kuvitusmaailman aaltoilevaa merta. Se aviollinen antaumus, joka vallitsi hänen isänsä ja äitinsä välillä, kuvasti hänelle rakkauden sieluja yhdistävää voimaa, ja hän odotti, että hänellekin valkenisi päivä, jolloin hän rauhallisena, ilman sisäisiä tai ulkonaisia järkytyksiä, voisi hiljaa ja tyynesti lipua samanlaiseen suloiseen rauhansatamaan rakastettunsa kanssa.
Tämän vuoksi hän katseli Martin Edeniä vain jonkinlaisena harvinaisena uutuutena, merkillisenä yksilönä, ja tästä omituisesta harvinaisuudesta tuntui johtuvan se vaikutus, minkä tämä häneen teki. Se oli vain luonnollista. Samanlaiset oudot tunteet olivat hänet vallanneet hänen katsellessaan villejä eläimiä eläintarhassa tai myrskytuulen riehuntaa, tai väristessään nähdessään salamain leimahtelevan rajulla ukkossäällä. Kaikissa sellaisissa ilmiöissä oli jotakin kosmillista, ja jotakin kosmillista oli myös tuossa hiomattomassa miehessä. Tämä tuli hänen luokseen, kuten tuulahdus rajattomilta kaukomailta ja äärettömistä avaruuksista. Troopillinen aurinko hohti hänen kasvoistaan, ja hänen muhkeista, täyteläisistä lihaksistaan uhkui elämän alkuvoima. Häneen oli lyönyt leimansa ja arpensa se salaperäinen, raakojen ihmisten ja vielä raaempien tekojen maailma, joka alkoi vasta Ruthin näköpiirin rajoilta. Hän oli kesytön ja villi, ja omalla salaperäisellä tavallaan kiihotti Ruthin turhamaisuutta, että tuo villi niin lempeästi lähestyi häntä. Samalla häntä innosti ihmisten yleinen halu saada kesyttää villejä. Vaistomaisena päähänpistona, ollenkaan ajattelematta tai suunnittelematta hän oikeastaan tahtoi muovata tämän raaka-aineen isänsä esikuvan mukaan, jonka hänen mielestään saattoi asettaa miehen korkeimmaksi mitaksi. Hän oli liian kokematon käsittääksensä, että se kosmillinen tunne, jonka tuo mies hänessä herätti, oli kosmillisinta mitä maailmassa on, rakkautta, joka yli maan piirin vetää miehiä ja naisia yhteen, pakottaa eläimiä tappamaan toisiaan kiima-aikana ja vetää yksin luonnonvoimiakin vastustamattomasti yhdistymään.
Martinin nopea kehitys oli hänelle lakkaamattoman mielenkiinnon ja hämmästyksen aiheena. Hän huomasi hänessä aavistamatonta hienoutta, joka näytti päivä päivältä kehittyvän yhä rehevämmin nupulle, kuten kukka suotuisassa maaperässä. Hän luki hänelle Browningia ja hämmästyi usein hänen omaperäisiä huomautuksiaan kosketelluista kohdista. Hänen ymmärryksensä yli kohosi se outo seikka, että suuren elämän- ja ihmistuntemuksen vuoksi Martinin arvostelut tavallisesti olivat oikeammat kuin hänen. Martinin käsitys hänen entisten kokemuksiensa mukaan tuntui hänestä naiivilta, vaikkakin hänen mielensä syttyi hänen ajatustensa rohkeasta lennosta, sillä ne lensivät usein niin korkealle tähtitarhoihin, ettei hän voinut niitä seurata, vaan istui vavisten ihmetellen tuota aavistamatonta voimaa. Sitten hän soitti hänelle — ei enää tavan vuoksi, kuten vieraalle — ja tutkisteli häntä musiikilla, mutta joutui syvyyksiin, joihin hänen luotilankansa ei ulottunut. Martinin luonto aukeni musiikille, kuten kukan umpu päivänterälle, ja nopeasti kävi kehitys työläisluokan iskelmistä klassillisiin mestarikappaleisiin, joita Ruth osasi melkein ulkoa. Erittäinkin Martin osoitti ihastustaan Wagneriin, ja Tannhäuser-alkusoitto valtasi hänet voimakkaammin kuin mikään muu, mitä Ruth oli esittänyt, kun soittaja ensin oli johtanut häntä ymmärtämään sitä. Aivan omituisella tavalla se kuvasi hänen elämäänsä. Koko eletty elämä sisältyi Venusburg-motiiviin, kun taas Ruthin merkitystä kuvasi "Toivioretkeläiskuoro", ja tässä haltioituneessa tilassa hän liiteli eteenpäin ja ylöspäin siihen varjojen valtakuntaan, jossa hyvä ja paha käyvät ikuista taistelua.
Joskus Martin kyseli ja sai Ruthin epäilemään, oliko hänen oma käsityksensä musiikista oikea. Mutta kun hän lauloi, ei Martin kysellyt, vaan istui ja kuunteli henkeä pidätellen ja ihaillen hänen puhtaan sopraanonsa jumalaista sointua. Samalla hän ei voinut olla vertailematta tuota laulua tehtaantyttöjen heikkoon ja värisevään piipitykseen, joka oli kouluttamatonta ja epäpuhdasta, tai siihen käheään kirkunaan, joka lähti satamakaupunkien naisten kurkuista. Ruth iloitsi saadessaan soittaa ja laulaa hänelle. Itse asiassa tapahtui ensimmäistä kertaa, että joku koko sielullansa kuunteli häntä, ja suurta riemua tuotti koettaa muovailla tuota raaka-ainetta plastillisen kauniiksi, sillä hän luuli, että hän muovaili sitä ja hänen tarkoituksensa oli jalo. Sitä paitsi oli mieluista olla hänen kanssaan. Tuo mies ei vaikuttanut luotaantyöntävästi häneen. Ensimmäinen vaikutelma oli herättänyt pelkoa hänen heräämättömässä minässään, mutta tuo pelko oli kadonnut. Vaikkei hän sitä tiennyt, hänestä kuitenkin tuntui, että hänellä oli jonkinlainen omistusoikeus tuohon mertenkyntäjään. Martinilla oli sitä paitsi vahvistava vaikutus häneen. Hän opiskeli ahkerasti yliopistossa, ja hänestä tuntui kuin olisi saanut uutta voimaa, kun sai pudistaa hetkeksi kirjojen tomut ja antaa Martinista puhaltavan raikkaan merituulen hyväillä olemustaan. Voima! Sitä hän juuri tarvitsi, ja Martin antoi sitä hänelle runsain määrin. Tulla hänen kanssaan samaan huoneeseen tai kohdata häntä ovella oli samaa kuin ottaa vastaan koko sykkivä elämä. Ja kun hän oli mennyt, tarttui Ruth kirjoihinsa varmemmalla otteella ja virkistyneellä tarmolla.
Hän osasi Browninginsa erinomaisesti, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan johtunut, että ihmissieluilla leikkiminen on moitittavaa. Kun hänen mielenkiintonsa Martiniin lisääntyi, kiihtyi hänen halunsa muovata uudelleen hänen elämänsä suorastaan intohimoksi.
"Voimme ottaa esimerkiksi herra Butlerin", hän lausui eräänä iltana, kun kielioppi, aritmetiikka ja runous oli heitetty syrjään. "Aluksi hänellä oli verrattain huono menestys. Hänen isänsä oli ollut pankkivirkailija, mutta hän kitui vuosia ja kun hän sitten kuoli keuhkotautiin jossain Arizonassa, huomasi herra Butler, Charles Butler on hänen nimensä, jääneensä maailmaan oman onnensa nojaan. Hänen isänsä oli tullut Australiasta, eikä hänellä siis ollut ainoatakaan sukulaista Kaliforniassa. Hän alkoi työskennellä eräässä kirjapainossa, olen itse kuullut hänen kertovan siitä monen monta kertaa, ja aluksi hän sai kolme dollaria viikossa. Hänen tulonsa nykyään ovat vähintäänkin kolmekymmentätuhatta dollaria. Kuinka hän siihen on päässyt? Hän oli rehellinen, luotettava, ahkera ja taloudellinen. Hän kielsi itseltään kaikki huvit, joihin useimmat pojat mielellään antautuvat. Hän päätti, paljonko hänen tulee säästää viikossa, välittämättä siitä, mistä kaikesta hänen täytyisi luopua toteuttaakseen päätöksensä. Tietysti hän ansaitsi pian enemmän kuin kolme dollaria viikossa, mutta kun hänen tulonsa lisääntyivät, hän säästi sitä enemmän.
"Päivisin hän teki työtä, ja iltaisin hän kävi iltakoulua. Hän tähtäsi katseensa lakkaamatta tulevaisuuteen. Myöhemmin hän kävi iltaisin korkeakoulua. Kun hän oli seitsemäntoista, hänellä oli loistava latojan palkka, mutta hän oli kunnianhimoinen. Hän tahtoi saada korkean aseman, ei vain elää, ja hän kieltäytyi kaikesta ja uhrasi mitä hyvänsä päästäksensä tarkoituksensa perille. Hän päätti lukea lakia ja tuli isän toimistoon konttoripojaksi — ajatelkaahan sitä! — ja sai ainoastaan neljä dollaria viikossa. Mutta hän oli oppinut olemaan taloudellinen ja tuosta neljästä dollarista hän yhä säästi." Hän vaikeni hengähtääkseen ja nähdäkseen, minkä vaikutuksen Martin jutusta saisi. Martinin kasvot hehkuivat mielenkiinnosta hänen seuratessaan herra Butlerin nuoruuden ponnistuksia, mutta otsa oli kurtussa.
"Minusta nuo olivat sangen raskaita aikoja nuorukaisen elämässä", hän huomautti. "Neljä dollaria viikossa! Miten hän sillä eli? Voitte lyödä veikkaa, ettei hän viettänyt erittäin lihavia päiviä. Katsokaas, minä maksan viisi dollaria viikossa täysihoidostani, eikä siitä totisesti kannata kerskua, sen saatte uskoa. Hänen on täytynyt elää kuin koira. Ruoka, jota hän söi — —"
"Hän keitti itse ruokansa", keskeytti Ruth, "pienellä öljykeittiöllä".
"Hänen ruokansa on täytynyt olla huonompaa kuin se, mitä merimies saa kurjimmassa aluksessa pitkällä matkalla, eikä kelvottomampaa evästä ihmiselle voi ajatella."
"Mutta ajatelkaa häntä nyt!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Ajatelkaa, mitä hänen tulonsa voivat hänelle nyt tarjota! Hänen aikaisemmat kieltäymyksensä ovat tuhatkertaisesti palkitut."
Martin katsoi terävästi häneen.
"Voin lyödä vetoa kansanne", hän sanoi, "ettei herra Butler nyt lihavina päivinänsä ole erittäin iloinen mieleltään. Vuodesta vuoteen hän eli kiduttaen kasvavan pojan vatsaa tuolla tavalla, ja lyön vaikka vetoa, ettei hänen pojanvatsansa voinut siitä erittäin hyvin."
Ruthin silmät painuivat alas hänen tutkivan katseensa edessä.
"Lyön vetoa, että hänen vatsansa on nyt pilalla", lisäsi Martin uhitellen.
"Kyllä, kyllä niin", tunnusti Ruth, "mutta — —"
"Ja lyön vetoa", jatkoi Martin, "että hän on vakava ja juhlallinen kuin vanha pöllö eikä välitä hankkia mitään huvitusta tai mukavuuksia, vaikka saakin kolmekymmentätuhatta vuodessa. Ja lyön vetoa siitäkin, ettei hän ole erittäin hyvällä mielellä nähdessään muiden nauttivan elämästä. Enkö ole oikeassa?"
Ruth nyökkäsi myöntävästi ja kiiruhti selittämään.
"Mutta ei se johdu siitä. Hän on luonteeltaan vakava ja tyyni. Sellainen hän on aina ollut."
"Niinpä tietenkin", vakuutti Martinkin puolestaan. "Kolme ja neljä dollaria viikossa ja nuori poika keittämässä ruokaansa öljykeittiöllä ja säästämässä rahaa, raatamassa päivät työtä ja lukemassa kaiket illat — aina työtä, ei koskaan leikkiä, ei koskaan lupaa pitää hauskaa eikä oppia pitämään hauskaa — hm, ihana kuva! Totisesti hänen kolmekymmentätuhattansa tulivat liian myöhään."
Hänen osaaottava mielensä kuvitteli hänen sielunsa silmäin eteen kaikki ne tuhannet seikat tuon poikasen elämässä, jotka olivat rajoittaneet hänen henkistä kehitystään ja tehneet hänestä ahdasmielisen kolmenkymmenentuhannen dollarin vuositulon miehen. Salamoina välähtelivät tuhannet ajatukset hänen mielessään maalaten hänen eteensä Charles Butlerin koko elämän.
"Tiedättekö", hän lisäsi, "minun tulee sääli herra Butleria. Hän oli liian nuori ymmärtääkseen parempaa, ja siksi hän ryösti itseltänsä elämän, voittaaksensa nuo kolmekymmentätuhatta vuodessa, joista hänelle ei kuitenkaan enää ole mitään iloa. Niin se on, nuo kolmekymmentätuhatta on liian vähäinen summa, että hän voisi ostaa sitä iloa, jonka hänelle olisi poikasena tuottanut yksi kymmensenttinen, jolla olisi voinut ostaa karamelleja, pähkinöitä tai paikan teatteriin neekerin taivaaseen."
Juuri tämä hänen elämänkatsomuksensa omintakeisuus se enimmin hämmästytti Ruthia. Tuo ajatustapa ei ollut ainoastaan uutta hänelle eikä se rajoittunut siihen, että se kokonaan erosi hänen elämänkatsomuksestaan, vaan hän tunsi siihen sisältyvän totuuden kultamuruja, ja ne uhkasivat kääntää ylösalaisin hänen entisen ajatusrakenteensa; mutta hän oli kaksikymmentäneljävuotias, luonteeltaan ja kasvatukseltaan vanhoillinen ja jo kiteytynyt niihin elämänmuotoihin, joihin oli syntynyt ja tottunut. Oli totta, että Martinin jyrkät arvostelut hämmästyttivät häntä sinä hetkenä, kun ne lausuttiin, mutta hänestä ne kuvasivat vain lausujan omituista tyyppiä ja outoa elämänkäsitystä ja sellaisina pian unohtuivat. Vaikkei hän niitä hyväksynytkään, kuitenkin se voima, jolla ne lausuttiin, silmien tuli ja vakavat ilmeet sykähdyttivät hänen olemustansa ja vetivät häntä tuohon mieheen. Hän ei voinut aavistaakaan, että mies, joka oli ilmestynyt hänen tiellensä kaukaa hänen näköpiirinsä takaa, sellaisina hetkinä käsitti elämää laajemmin ja syvällisemmin kuin hän. Hänen oma käsityksensä oli yhtä ahdas kuin hänen näköpiirinsäkin, mutta rajoittunut mieli voi käsittää vain rajoituksen toisten elämänkatsomuksessa. Niinpä Ruth luulikin, että hänen katseensa oli erittäin laaja ja se, ettei Martin voinut ajatella samalla tavalla kuin hän, johtui muka tämän rajoittuneisuudesta; ja hän unelmoi voivansa auttaa häntä näkemään, kuten hän näki, avartaa hänen näköpiiriänsä, kunnes se olisi samanlainen kuin hänenkin.
"Mutta minä en ole vielä lopettanut kertomustani", hän sanoi. "Hän teki työtä, sanoo isä, niin ettei ainoakaan konttoripoika vedä hänelle vertoja. Herra Butlerilla oli lakkaamaton kiihko saada tehdä työtä. Hän ei koskaan myöhästynyt, päinvastoin hän oli toimistossa muutamia minuutteja ennen määräaikaa. Ja kuitenkin hän säästi aikaa. Jokaisen hetken, jonka hän sai itsellensä, hän käytti opintoihin. Hän opiskeli kirjanpitoa, konekirjoitusta ja maksoi pikakirjoitustuntinsa sanelemalla eräälle oikeuden pöytäkirjurille, joka tarvitsi harjoitusta. Sangen pian hän kohosi kirjanpitäjäksi ja teki itsensä välttämättömäksi. Isä antoi hänelle suuren arvon ja käsitti, että hän pääsee vielä pitkälle elämässä. Isän neuvosta hän juuri opiskeli todenteolla lakitiedettä. Hän valmistui, ja tuskin hän oli palannut toimistoon, kun isä otti hänet osakkaaksi. Hän oli suuri mies. Monta kertaa hän on hylännyt Yhdysvaltain senaattorin salkun, ja isä sanoo, että hän milloin hyvänsä voisi päästä Korkeimman Oikeuden jäseneksi, jos tahtoisi. Sellainen elämä sopii esikuvaksi ja innostaa meitä kaikkia. Se osoittaa meille, että mies, jolla on tahtoa, voi kohota korkealle ympäristönsä yläpuolelle."
"Hän on suuri mies", myönsi Martin rehellisesti.
Mutta hänestä tuntui kuitenkin, että tuossa kertomuksessa oli jotakin, joka ei mitenkään soveltunut siihen, mitä hän ajatteli elämän kauneudesta. Hän ei voinut löytää mitään täysin hyväksyttävää syytä, jonka vuoksi herra Butlerin olisi kannattanut nuoruudessaan niin suuresti nähdä nälkää ja kieltäytyä kaikesta. Jos hän olisi sen tehnyt rakkaudesta johonkin naiseen tai kauneuden kaipuusta, olisi Martin voinut häntä ymmärtää. Rakkaudesta hullu saattaisi tehdä mitä hyvänsä yhden ainoan suudelman vuoksi, mutta ei saadakseen kolmekymmentätuhatta dollaria vuodessa. Hän oli tyytymätön herra Butlerin pyrkimyksiin. Niissä oli sittenkin jotakin alhaista ja vähäpätöistä. Kolmekymmentätuhatta vuodessa oli kyllä hyvä olemassa, mutta vatsakatarri ja mahdottomuus tuntea inhimillistä onnea ryösti siltä kaiken arvon.
Tätä kaikkea hän koetti saada esitetyksi Ruthille, aivan säikyttäen häntä, sillä nyt Ruth ymmärsi, että paljon pitäisi saada hänessä uudestaan muovatuksi. Ruthin elämänkatsomus oli sama jokapäiväinen ja ahdas, joka saa inhimilliset olennot uskomaan, että heidän värinsä, uskonsa ja poliittiset mielipiteensä ovat parhaat ja oikeat ja että kaikki muut inhimilliset olennot yli maan piirin ovat jääneet vähemmälle osalle kuin he. Juuri sama ahdasmielisyys sai muinaisajan juutalaisen kiittämään Jumalaa siitä, ettei hän ollut syntynyt naiseksi, se myös ajaa uuden ajan lähetyssaarnaajat aina maailman ääriin vaihtamaan entiset jumalat uusiin; ja se sai myös Ruthin kiihkeästi toivomaan, että voisi luoda uudestaan tämän miehen, jonka elämänkäsitys oli niin toisenlainen, niiden ihmisten mallin mukaan, jotka asuivat hänen kanssaan samassa ahtaassa maailman kolkassa.
Martin Eden palasi meriltä takaisin Kaliforniaan sydämessään kiihkeä rakastajan kaiho. Kun hänen rahavaransa olivat loppuneet, hän oli ottanut paikan siihen alukseen, jonka tuli lähteä etsimään salattuja aarteita ja kahdeksan kuukauden turhan etsinnän jälkeen olivat Salomonin saaret nähneet koko retkikunnan hajoamisen. Miehet olivat saaneet Australiassa lopputilinsä, ja Martin oli heti lyöttäytynyt erääseen valtameren alukseen, jonka päämääränä oli San Francisco. Nämä kahdeksan kuukautta eivät olleet ainoastaan täyttäneet hänen kukkaronsa, niin että hän saattoi oleskella maissa useita viikkoja, vaan ne olivat antaneet hänelle tilaisuuden lueskella aika lailla.
Hän oli päättänyt saada tietoja, ja hänen luonnollisten taipumustensa lisäksi tuli hänen horjumaton kestävyytensä ja rakkautensa Ruthiin. Hän oli ottanut mukaansa kieliopin ja lukenut sen kerta kerran perään, kunnes hänen väsymättömät aivonsa olivat omistaneet sen kokonaan. Hän tajusi nyt, kuinka kehnoa kieltä hänen laivatoverinsa käyttivät, ja mielessään hän päätti ajatuksissaan korjata ja etsiä oikeat muodot heidän puheilleen. Suureksi ilokseen hän huomasi, että hänen korvansa oli suuresti herkistynyt ja että hänen kieliaistinsa sangen ripeästi kehittyi. Kielivirheet loukkasivat häntä, mutta harjoituksen puutteessa noita virheitä kuului vielä hänen omastakin suustaan. Hänen kielensä kieltäytyi oppimasta kaikkia temppuja yhdellä kertaa.
Kun hän oli kerrannut kielioppinsa tarpeeksi monta kertaa, hän otti sanakirjan ja liitti joka päivä kaksikymmentä uutta sanaa sanavarastoonsa. Hän huomasi pian, ettei tämä ollut ollenkaan helppoa, mutta hän luki uupumatta yhä pitenevää listaansa edestakaisin painaen mieleensä sanojen määritelmiä ja lausumatapoja, kunnes siten muisteli itsensä iltaisin uneen. Erikoista huomiota hän kiinnitti määrättyihin lauseparsiin, joissa saattoi harjoittaa kieltänsä virheettömästi lausumaan vaikeita sanoja sillä tavalla kuin Ruth. "and"- ja "ing"-päätteet lausuttiin niin, että d ja g kuuluivat selvästi, ja niin hän huomasi, että hän ennen pitkää alkoi puhua englantia selvemmin ja oikeammin kuin upseerit tai ne hienosti pukeutuneet seikkailijat, joiden vastuulla oli retken taloudellinen onnistuminen.
Kapteeni oli muuan raukeasilmäinen norjalainen, joka jollakin tavalla oli saanut haltuunsa kaikki Shakespearen kootut teokset, joita hän ei koskaan lukenut, ja Martin oli pessyt hänen vaatteitansa ja palkakseen saanut lainata näitä kalliita nidoksia. Joksikin aikaa hän oli niin syventynyt näihin näytelmiin, joista monia viehättäviä ja loistavia kohtauksia vaivatta jäi hänen mieleensä, että koko elämä tuntui muodostuvan joksikin Elisabethin aikuiseksi huvi- tai murhenäytelmäksi, ja kaikki hänen ajatuksensa saivat rytmillisen ja runollisen muodon. Se harjoitti hänen korvaansa, ja hänelle muodostui hienostunut käsitys sivistyneestä kielestä, ja samalla hän oppi karsimaan pois kaiken, mikä oli vanhentunutta ja vanhanaikaista.
Nämä kahdeksan kuukautta olivat tulleet hyvin käytetyiksi, sillä samalla kun hän oppi käyttämään kaunista kieltä ja ajattelemaan johdonmukaisesti, hän oppi myös enemmän kuin ennen tuntemaan itseään. Tuntiessaan itsensä nöyräksi, koska tiesi niin perin vähän, hänen mieltänsä kuitenkin ilahdutti väkevä oman voiman tunto. Hän tunsi suuren eron itsensä ja laivatoveriensa välillä, mutta hän oli kyllin viisas ymmärtääksensä, että tuo ero johtui enemmänkin henkisistä mahdollisuuksista kuin jo saavutetuista tuloksista. Mitä hän osasi tehdä, osasivat toisetkin; mutta hän tunsi merkillisten voimain ailahtelevan olemuksessaan, ja siksi hän päätteli, että hänessä oli enemmän kuin tähän asti oli tullut esille. Häntä aivan vaivasi maailman rajaton kauneus, ja hartaasti hän toivoi, että Ruth olisi ollut hänen luonaan jakamassa sitä hänen kanssaan. Hän päätti kuitenkin kuvata hänelle Etelämeren hurmaavaa kauneutta niin hyvin kuin ikinä osasi. Tätä ajatellessa hänen luova voimansa leimahti hulmuavaan liekkiin, ja hän päätti kuvata tätä kauneutta suuremmalle kuulijakunnalle kuin yksistään Ruthille. Ja silloin riemulla ja loistolla hänessä heräsi huimaava ajatus. Hän rupeaisi kirjoittamaan. Hän tahtoi olla yksi niitä silmiä, joilla maailma näkee, yksi niitä korvia, joilla se kuulee, ja yksi niitä sydämiä, joilla tämä maailma tuntee. Hän tahtoisi kirjoittaa kaikkea, runoja ja proosaa, kertomuksia ja kuvauksia ja näytelmiä, kuten Shakespeare. Siinä oli tie, jota kulkien hän voittaisi Ruthin. Kirjallisuuden miehet olivat maailman jättiläisiä, ja hän kuvitteli heitä paljon suuremmiksi ja ylevämmiksi herra Butlerin kaltaisia ihmisiä, jotka ansaitsivat kolmekymmentätuhatta vuodessa ja saattoivat tulla Korkeimman Oikeuden jäseniksi, jos halusivat.
Kun ajatus kerran oli herännyt, se juurtui yhä lujemmin häneen, ja paluumatka San Franciscoon oli kuin unta. Hän oli kuin juopunut ennen aavistamattomasta voimasta ja tunsi, että hän voisi tehdä vaikka mitä. Keskellä tätä suurta yksinäistä merta selvisivät suuntaviivat hänelle. Ensimmäisen kerran hän nyt selvästi näki Ruthin ja hänen maailmansa. Se varmistui hänen mielessään jonkinlaiseksi konkreettiseksi esineeksi, jonka hän saattoi ottaa käsiinsä käännellen ja tutkien sitä mielensä mukaan. Paljon siinä maailmassa kyllä oli hämärää ja sumun peitossa, mutta hän näkikin sen kokonaisuutena eikä yksityiskohdissa, ja samalla hän näki tien, jolla pääsisi sen herraksi. Kirjoittaa! Tuo ajatus poltti häntä kuin tuli. Hän alkaisi heti, kun pääsisi kotiin. Ensimmäinen tehtävä olisi kuvata aarteitten etsijäin retkeä. Hän möisi tuon kynänsä tuotteen jollekin San Franciscon sanomalehdelle. Hän ei puhuisi Ruthille sanaakaan siitä, ja Ruth ihastuisi ja hämmästyisi nähdessänsä hänen nimensä sen alla. Kirjoittaessansa hän saattaisi jatkaa opintojansa. Olihan jokaisessa päivässä kaksikymmentäneljä tuntia. Hän olisi voittamaton. Hän tiesi, miten tehdä työtä, ja vastukset murtuisivat hänen tieltänsä. Hän ei enää koskaan palaisi merelle merimiehenä; ja sinä hetkenä hänen mieleensä kohosi viehättävän huvialuksen kuva. Olihan muitakin kirjailijoita, joilla oli omat huvialuksensa. Tietysti, sen hän selvästi ymmärsi, menestys alussa olisi vähäisempi, ja joksikin aikaa hän mielihyvällä tyytyisi, jos saisi kirjoituksistansa edes sen verran, että voisi jatkaa opintojansa. Ja sitten, jonkun ajan kuluttua, kun hän olisi kyllin oppinut ja valmistanut itseänsä, hän kirjoittaisi suuret teoksensa ja hänen nimensä olisi kaikkien huulilla. Mutta suurempaa kuin tämä, sanomattoman paljon suurempaa, kaikista suurinta olisi, että hän osoittaisi olevansa Ruthin arvoinen. Maine kyllä oli hyvä olemassa, mutta vain Ruthin vuoksi hän unelmoi kaikki loistavat unelmansa. Hän ei ollut maineen tavoittelija, vaan rakastaja, joka oli rakkaudesta melkein hullu.
Palattuaan Oaklandiin melkoinen palkkasaaliinsa taskussansa hän vuokrasi entisen huoneensa Bernard Higginbothamilta ja tarttui heti työhön. Hän ei ilmoittanut edes Ruthille, että oli palannut. Hän tahtoi mennä häntä tervehtimään vasta sitten, kun olisi lopettanut kirjoituksensa aarteenetsijöistä. Ei ollutkaan kovin vaikeata kieltäytyä näkemästä ikävöityä, sillä luomisen ilo hehkui kuin kuume hänen sielussaan. Sitä paitsi juuri se artikkeli, jota hän kirjoitti, veisi Ruthin lähemmäksi häntä. Hän ei tiennyt, miten pitkälti hän kirjoittaisi, ja siksi hän laski sanat kahden sivun artikkelista, joka oli ilmestynytSan Francisco Examinerinsunnuntainumerossa, ja sen hän otti ohjeekseen. Kolme päivää hän työssänsä hikoili; mutta kun hän oli sen kirjoittanut puhtaaksi suurilla koukeroilla, joita oli helppo lukea, hän havaitsi kirjastosta löytämästään tyyliopista, että oli olemassa sellaisiakin ihmeitä kuin uudet kappaleet ja lainausmerkit. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut näitä asioita, ja heti hän tarttui työhön kirjoittaen artikkelinsa uudestaan ja verratessaan esitystään lakkaamatta tyyliopin vaatimuksiin hän oppi yhtenä ainoana päivänä ainekirjoitusta enemmän kuin tavallinen koulupoika kokonaiseen vuoteen. Kun hän oli kirjoittanut artikkelinsa toiseen kertaan ja käärinyt huolellisesti rullalle, hän luki eräästä sanomalehdestä neuvoja ja ohjeita aloitteleville ja huomasi sieltä sen rautaisen lain, ettei käsikirjoitusta saa koskaan kiertää rullalle ja että se täytyy kirjoittaa ainoastaan toiselle puolelle liuskaa. Molemmissa suhteissa hän oli rikkonut tätä lakia vastaan. Samalla hän sai tietää senkin, että ensi luokan sanomalehdet maksoivat vähintäänkin kymmenen dollaria palstalta. Niinpä hän kirjoittaessansa artikkeliansa kolmatta kertaa puhtaaksi kertoi kymmenen dollaria kymmenellä, koska palstoja tulisi kymmenen. Laskipa miten päin tahansa, tulos oli sama — sata dollaria — ja hän päätti, että tämä oli parempaa ansiota kuin merten purjehtiminen. Ellei hän olisi ollut niin taitamaton, hän olisi kirjoittanut artikkelinsa kolmessa päivässä. Sata dollaria kolmessa päivässä! Ansaitaksensa semmoisen summan hän olisi saanut olla kolme kuukautta ja enemmänkin merellä. Hän olisi hullu, jos lähtisi merelle, kun kerran voi kirjoittaa, hän päätteli, vaikkei raha itsessänsä merkinnytkään hänelle mitään. Sen arvo olisi siinä vapaudessa, jonka se hänelle antaisi, kelvollisissa vaatteissa, joita voisi sillä ostaa, kaikessa siinä, joka veisi häntä lähemmäksi sitä hentoa, kalpeata tyttöä, joka oli mullistanut hänen elämänsä aivan toiseksi ja antanut hänelle innostuksen lahjan.
Hän pisti kirjoitelmansa suureen kuoreen ja osoittiSan Francisco Examinerintoimittajalle. Hän luuli, että kaikki, mitä otettiin sanomalehteen, julkaistaisiin heti, ja kun oli lähettänyt käsikirjoituksen perjantaina, hän toivoi sen ilmestyvän sunnuntaina. Hän kuvitteli, että olisi suurenmoista ilmoittaa sillä tavalla Ruthille takaisintulostaan. Sitten sunnuntai-iltana hän menisi häntä tervehtimään. Sillä aikaa hän toteuttaisi toisen ajatuksen, joka hänen mielestään oli erittäin järkevä, hyödyllinen ja kaino. Hän kirjoittaisi seikkailukertomuksen pojille ja möisi senYouth's Companionille. Hän meni erääseen lukusaliin ja tarkasteliYouth's Companioninkustantamia sarjoja. Jatkuvat sarjat, hän huomasi, julkaistaan viidessä numerossa samalla viikolla, ja kussakin oli noin kolmetuhatta sanaa. Hän huomasi useita sarjoja, joita oli ilmestynyt seitsemässäkin numerossa, ja niin pitkän hän päätti kirjoittaa.
Kerran hän oli ollut valaanpyyntiretkellä arktisilla seuduilla. Retki, jonka oli määrä kestää kolme vuotta, päättyi haaksirikkoon kuuden kuukauden kuluttua. Vaikka hänen mielikuvituksensa oli oikukas, joskus melkein haaveellinen, hän oli kuitenkin erittäin mieltynyt todellisuuteen, ja se pakotti häntä kirjoittamaan asioista, jotka hän tunsi. Hän tunsi valaanpyynnin, ja tästä todellisesta aineistosta hän sepittäisi seikkailukertomuksen, jossa kaksi poikaa esiintyisi sankareina. Se oli helppoa työtä, hän päätti lauantai-iltana. Hän oli sinä päivänä kirjoittanut ensimmäisen osan, jossa oli kolmetuhatta sanaa, suureksi iloksi Jimille ja ilmeiseksi harmiksi herra Higginbothamille, joka ruoka-aikoina pisteli tuota "kirjallista kykyä", joka oli ilmestynyt perheeseen.
Martin kuunteli tyynesti kuvitellen, miten hänen armas lankonsa hämmästyisi sunnuntaina, kun avaisiExaminerinsaja näkisi kuvauksen aarteenetsijöistä. Varhain hän meni ulos sinä aamuna ja hankki itselleen mainitun monisivuisen sanomalehden. Hän silmäsi sen läpi ja toisen kerran vielä huolellisemmin, ja sitten hän taittoi sen kokoon ja jätti samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut. Hän oli iloinen, ettei ollut maininnut tuosta artikkelista ainoallekaan olennolle. Tarkemmin ajatellessaan hän kyllä huomasi, että oli erehtynyt toivoessaan, että artikkelit joutuisivat niin kovin nopeasti sanomalehden palstoille. Sitä paitsi, hänen artikkelinsa ei sisältänyt mitään kiireellisiä uutisia, ja sen vuoksi toimittaja varmaankin kirjoittaisi siitä hänelle ensin.
Aamiaisen jälkeen hän kävi jatkamaan kirjoitustansa. Sanat juoksivat hänen kynästään, vaikkakin täytyi sangen usein keskeyttää työ, kun oli tutkittava sanakirjan määritelmiä tai vertailtava esitystä tyylioppiin. Sellaisten keskeytysten aikana hän luki ja luki uudelleen kappaleen kerrallaan ja lohdutti itseään sillä, että vaikkei hän kyennyt vielä esittämään niitä suuria asioita, jotka hänen mieltänsä polttivat, hän kuitenkin oppi suunnittelemaan, ja selvitteli itselleen eri tyylejä voidakseen kerran antaa ajatuksilleen tajuttavan muodon. Hän ahersi, kunnes ilta pimeni, ja sitten hän meni lukusaliin, jossa hän selaili ja tutki aikakauskirjoja ja viikkolehtiä, kunnes lukusali suljettiin kello kymmenen. Siinä oli viikon työjärjestys. Joka päivä hän kirjoitti kolmetuhatta sanaa, ja joka ilta hän istui lukusalissa tarkastellen aikakauskirjoja saadakseen selville, millaisia kertomuksia, artikkeleita ja runoja toimittajat pitivät kyllin arvokkaina julkaistaviksi. Yksi asia oli varma. Mitä nuo monenkarvaiset kirjailijat tuottivat, siihen kykeni hänkin, ja kun hän saisi vain aikaa, hän kirjoittaisi sellaista, mihin nuo toiset eivät kyenneet.Pikku Tiedoistahän luki, millaisia palkkioita ensiluokkaiset aikakauskirjat kirjailijoille maksavat. Hän ihastui suunnattomasti saadessaan tietää, ettei ainoastaan Rudyard Kiplingille maksettu dollaria sanasta, vaan muillekin maksettiin niin, että alin palkkio oli kaksi senttiä sanalta.Youth's Companionoli luonnollisesti ensiluokkainen, ja sen mukaan ne kolmetuhatta sanaa, jotka hän oli tänään kirjoittanut, tuottaisivat hänelle kuusikymmentä dollaria, kahden kuukauden palkan merellä!
Perjantai-iltana hän lopetti kertomuksensa, joka käsitti kaksikymmentäyksituhatta sanaa. Kahden sentin mukaan sanalta se tuottaisi hänelle neljäsataakaksikymmentä dollaria, mikä ei ollut ollenkaan huono viikkopalkka. Siinä oli enemmän rahaa, kuin hän oli milloinkaan yhdellä kertaa omistanut. Hän ei tiennyt, mihin hän sen kaiken käyttäisi. Hän oli löytänyt kultakaivoksen. Käytettyään tämän hän saisi yhä lisää. Hän päätti ostaa itselleen enemmän vaatteita, tilata joukon aikakauskirjoja ja ostaa tusinan tietokirjoja, joiden puuttumisen vuoksi hänen nyt kesken työtänsä täytyi mennä kirjastoon. Ja sittenkin olisi jäljellä suuri summa tuosta neljästäsadastakahdestakymmenestä dollarista. Häntä aivan huoletti, mihin hän sen käyttäisi, kunnes keksi, että hän hankkisi Gertrudelle palvelijan ja ostaisi polkupyörän Marianille.
Hän osoitti tuon valtavan käsikirjoituksensaYouth's Companionille, ja lauantai-iltana suunniteltuaan uuden artikkelin helmenpyytäjistä hän lähti tervehtimään Ruthia. Hän oli soittanut, ja Ruth itse tuli hänelle avaamaan. Vanha tuttu terveyden ja voiman tunne tulvehti vieraasta Ruthiin ja vaikutti häneen melkein kuin sähköisku. Se tuntui tunkeutuvan hänen ruumiiseensa ja virtaavan hänen suonissaan kuin hehkuva laava. Martin punastui lämpimästi ottaessaan hänen kätensä ja katsoessaan hänen sinisiin silmiinsä, mutta auringon polttama kahdeksan kuukauden rusketus peitti punastuksen, vaikkei se voinut suojata hänen kaulaansa kovan kauluksen inhoittavalta hankaukselta. Ruth huomasi huvittuneena tuon punaisen juovan, mutta hänen ilkamoiva hymynsä hävisi heti, kun hän katsahti hänen pukuunsa. Se sopi hänelle erittäin hyvin, se oli hänen ensimmäinen tilauksesta tehty pukunsa, ja hänen vartalonsa näytti notkeammalta ja sopusuhtaisemmalta kuin ennen. Sen lisäksi hän oli vielä vaihtanut lippalakkinsa pehmeään hattuun, ja Ruth komensi häntä panemaan sen päähänsä, että hän saisi tarkastaa sitten hänen ulkomuotoansa. Hän ei muistanut, koska oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi. Tuo muutos Martinissa oli hänen kättensä työtä, ja hän oli ylpeä siitä ja paloi halusta saada auttaa häntä edelleen.
Mutta kaikista huomattavin muutos, joka miellytti Ruthia eniten, oli tapahtunut hänen puheessaan. Martin ei puhunut ainoastaan virheettömästi, vaan vapaammin kuin ennen, ja paljon uusia sanoja oli tullut hänen sanavarastoonsa. Mutta kun hän kiihtyi tai innostui, hän alkoi taas solkata vanhaa murrettaan ja heitti pois sananloput. Samalla huomasi jonkinlaista kömpelöä epäröimistä, kun oli lausuttava uusia sanoja, joita hän oli oppinut. Mutta toiselta puolen se keveys ja usein terävä sukkeluus, jolla hän ajatuksensa lausui, ihastutti Ruthia. Martinille tuli avuksi hänen vanha leikillinen tuulensa ja hulluttelutaitonsa, jotka olivat tehneet hänestä hänen oman luokkansa suosikin, mutta jota hän ei tähän asti ollut voinut Ruthin läheisyydessä harjaannuksen ja sopivien sanojen puutteessa käyttää. Hän alkoi juuri tunnustella asemaansa, ja päätti ettei suinkaan esiintyisi tungettelevasta Siksi hän oli hyvin varovainen, oikein arkatuntoisen varovainen, antaen Ruthin yksin määrätä keskustelun sävyn, pysyen hänen rinnallaan, mutta varoen astumasta askeltakaan syrjään.
Martin kertoi hänelle viimeaikaisista puuhistaan ja siitä, että oli alkanut kirjoittaa tullakseen toimeen ja voidakseen jatkaa opintojansa. Mutta hän tunsi suurta pettymystä, kun Ruth ei osoittanutkaan odotettua ihastusta ja hyväksymistä. Ruth ei ilmeisesti uskonut paljoa hänen suunnitelmistaan.
"Katsokaahan", sanoi Ruth rehellisesti, "kirjoittamisen täytyy olla ammatti, kuten mikä muu hyvänsä. Eipä sillä, että minä tietäisin siitä jotakin. Minä sanon vain yleisen mielipiteen asiasta. Te ette voisi tulla sepäksi opiskelematta sepän ammattia kolmea vuotta — vai onko se viisi vuotta? Kirjoittamisesta maksetaan niin paljon paremmin kuin sepän työstä, ettei ole ihme, että on monta, jotka tahtoisivat kirjoittaa, jotka koettavat kirjoittaa."
"Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?" kysyi Martin ihmetellen itsekin kysymyksensä rohkeutta, samalla kun hänen vilkas mielikuvituksensa loihti tämän kohtauksen kuin taululle hänen eteensä erottaen sen tuhansista muista kohtauksista hänen elämässään — kohtauksista, jotka olivat likaisia ja raakoja, karkeita ja eläimellisiä.
Koko tämä monivivahteinen kuva ilmestyi salaman välähdyksenä hänen mieleensä ja katosi samalla aiheuttamatta keskeytystä keskusteluun tai rikkomatta hänen tyyntä ajatustensa juoksua. Tuossa mielikuvituksensa taulussa hän näki itsensä ja tämän suloisen, kauniin tytön katselevan toisiansa kasvoihin ja keskustelevan hyvällä englannin kielellä huoneessa, joka oli täynnä kirjoja ja taideteoksia ja jossa ilmeni hienostunut maku ja korkea sivistys, ja kaikkea valaisi himmenemätön kirkkaus; samalla hän näki tuon taulun reunoilla ja sivuilla häipyviä kuvia itsestään, mutta nyt hän katseli niitä syrjästä ja hänellä oli valta loihtia esille, mitä halusi. Hän näki nämä toiset kuvat kuin leijailevan sumun ja liitelevien synkkien pilvien takaa, joiden läpi niille lankesi punainen, ellottava valo. Hän näki kadunkiertäjiä kapakassa juomassa puhdasta paloviinaa, ilma täynnä rivoutta ja säädyttömiä puheita, ja hän näki itsensä niiden joukossa juomassa ja kiroilemassa kaikkein villeimpien kanssa pöydän ääressä, jota valaisi käryävä lamppu, samalla kun särkyneet lasit helähtelivät ja likaisia kortteja jaettiin ympäri. Hän näki itsensä vyötäisiin asti alastomana käyvän suurta nyrkkitaisteluansa Liverpool Redin kanssaSusquehannankeulakannella, ja samalla ilmestyi esilleJohn Rogersinverinen kansi eräänä harmaana aamuna, jolloin oli koetettu tehdä kapina, perämies kuolemantuskassa voimainsa takaa jyskyttämässä suurta laskuovea, revolveri vanhan miehen kourassa sylkemässä tulta ja savua, miehet raivosta vääntynein kasvoin lausumassa hirveitä kirouksia, kunnes kaatuivat hänen ympärilleen, — ja sitten hän palasi keskikuvaan, joka pysyi liikkumattomana ja puhtaana kirkkaassa valaistuksessa ja jossa Ruth istui kirjojen ja taideteosten keskellä keskustellen hänen kanssaan. Tuossa oli flyygeli, jolla Ruth myöhemmin soittaisi hänelle, ja hän kuuli omien valittujen ja suorien sanojensa kaiun: "Mutta ettekö luule, että minulla on aivan erikoisia kirjailijataipumuksia?"
"Mutta olkoon miehellä millaiset taipumukset tahansa sepän ammattiin", nauroi Ruth, "en kuitenkaan ole koskaan kuullut, että hänestä olisi tullut seppää, ennen kuin on ensin palvellut määrätyt oppivuotensa."
"Mitä te siis neuvoisitte?" kysyi Martin. "Ja älkää unohtako, että minä tunnen itsessäni kyvyn kirjoittaa. Minä en voi sitä selittää, mutta tiedän, että se on minussa."
"Teidän täytyy saada kunnollinen kasvatus", kuului vastaus, "tulkoonpa teistä sitten lopulta kirjailija tai olkoon tulematta. Sellainen kasvatus on teille välttämätön, minkä uran te sitten valinnettekin, eikä se saa olla hutiloitu ja pintapuolinen. Teidän tulee päästä korkeakouluun."
"Kyllä — —" alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti hänet lisäten esitykseensä peräkaneetin:
"Tietysti te voisitte kirjoittaa samalla."
"Niin kyllä täytyisikin", myönsi Martin lyhyesti.
"Kuinka niin?" Ruth katsoi häneen kummastellen ja hieman tyytymättömänä, sillä häntä ei aina miellyttänyt se itsepäisyys, jolla Martin piti kiinni mielipiteistään.
"Siksi, että ilman kirjoittamista ei voi olla puhettakaan mistään korkeakoulusta. Minun täytyy elää ja ostaa kirjoja ja vaatteita, ymmärrättehän."
"Sen minä olin unohtanut", nauroi Ruth. "Miksi te ette syntyessänne saanut myös tuloja?"
"Tyytyväisempi olen siitä, että olen saanut terveyden ja mielikuvituksen", vastasi Martin. "Minä kyllä voin tienata omiksi tarpeikseni, mutta minun täytyy ajatella — —" hän oli sanomaisillaan "teitä", mutta muutti sitten "ajatella jotakin muutakin".
"Älkää sanoko tienata", huudahti Ruth. "Se on katukieltä ja kuuluu kauhealta."
Martin punastui ja änkytti: "Olette oikeassa, ja toivon, että korjaisitte virheitäni joka kerta."
"Minä… minä teen sen mielelläni", vastasi Ruth viivytellen. "Teissä on niin paljon hyvää, että minä mielelläni tahtoisin nähdä teidät täydellisenä."
Martin oli raaka-ainetta hänen käsissään ja toivoi kiihkeästi, että Ruth muovaisi häntä juuri sellaiseksi, kuin hänen miesihanteensa oli. Ja kun Ruth ihasteli, että aika oli erittäin sopiva, koska sisäänpääsytutkinnot korkeakouluun alkaisivat seuraavana maanantaina, Martin lupasi heti arvelematta, että hän ottaisi niihin osaa.
Sitten Ruth soitti ja lauloi hänelle, ja hän seurasi häntä nälkäisin, kaihoisin katsein juopuen hänen suloisuudestaan ja ihmetellen, ettei siellä ollut vähintäänkin sata kosijaa, jotka kuuntelisivat ikävöiden ja kaihoten, kuten hän ikävöi ja kaihosi.
Martin jäi päivälliselle sinä iltana ja Ruthin suureksi mielihyväksi teki erittäin edullisen vaikutuksen hänen isäänsä. He keskustelivat merenkulusta elämäntehtävänä — aihe, jonka Martin tunsi yhtä hyvin kuin viisi sormeaan, ja herra Morse huomautti jälkeen päin, että hän näytti erittäin selväpäiseltä nuorelta mieheltä. Koettaessaan välttää murretta ja etsiessään oikeita sanoja Martin oli pakotettu puhumaan hitaasti, joka taas antoi hänelle tilaisuuden saada esille parhaat ajatukset, mitä hänessä oli. Hän oli vapaampi kuin ollessaan ensi kerran päivällisillä noin vuosi sitten, ja hänen arkuutensa ja kainoutensa miellytti myös rouva Morsea, joka suuresti iloitsi tapahtuneesta edistyksestä.
"Hän on ensimmäinen mies, joka koskaan on herättänyt Ruthissa mitään mielenkiintoa", hän sanoi miehelleen. "Ruth on ollut niin välinpitämätön ja ylimielinen miehiin nähden, että minä olen ollut oikein huolissani."
Herra Morse katsahti uteliaana vaimoonsa.
"Tahdotko sinä käyttää tätä nuorta merimiestä jonkinlaisena herättäjänä?" hän kysyi.
"Minä tahdon, ettei Ruth kuole vanhana piikana, jos minä voin sen estää", kuului vastaus. "Jos tuo nuori Eden voisi herättää hänen mielenkiintoansa yleensä miehiin, olisi se hyvä asia."
"Oikein hyvä asia", vastasi hänen miehensä. "Mutta otaksupa — ja joskus meidän täytyy otaksua, lemmikkini — otaksupa, että hän herättää hänen mielenkiintoansa liian voimakkaasti juuri itseensä, entäs sitten?"
"Mahdotonta", nauroi rouva Morse. "Ruth on kolme vuotta häntä vanhempi, ja muutenkin se on ihan mahdotonta. Siitä ei tule mitään. Jätä se asia minulle."
Näin järjestettiin Martinin asemaa sillä aikaa kun hän itse Arthurin ja Normanin johdolla suunnitteli oikeata hullun yritystä. Sunnuntaiaamuna herrat lähtisivät pitkälle pyörämatkalle vuoristoon, mutta se ei herättänyt Martinin mielenkiintoa, ennen kuin hän sai kuulla, että myös Ruth ajoi pyörällä ja lähtisi mukaan. Martin ei osannut ajaa eikä hänellä ollut pyörääkään, mutta jos kerran Ruth ajaisi, hänkin hankkisi pyörän ja opettelisi, hän päätti, ja kun hän oli heittänyt hyvästinsä, hän poikkesi kotimatkalla erääseen liikkeeseen ja maksoi neljäkymmentä dollaria pyörästä. Se oli enemmän kuin kokonaisen kuukauden raskaan työn palkka, ja se teki hänen varoihinsa hämmästyttävän loven. Mutta kun hän lisäsi sen sata dollaria, jonka hänExamineriltasaisi siihen neljäänsataankahteenkymmeneen dollariin, jonkaYouth's Companionvähintäänkin maksaisi, hän tunsi, että hän todellakin saattoi käyttää tuon mitättömän summan hankkiakseen elämäänsä edes hieman vaihtelua. Ei hän myöskään välittänyt, vaikka turmelikin pahasti pukunsa koettaessaan ajaa pyörällä kotiin. Hän soitti vielä samana iltana räätälille herra Higginbothamin puodista ja tilasi itsellensä uuden puvun. Sitten hän kantoi pyöränsä ylös talon takaosassa kiertäviä portaita, ja kun hän oli siirtänyt sänkynsä hiukan ulommaksi seinästä, hän huomasi, että pienessä huoneessa oli nipin napin tilaa hänelle ja hänen pyörällensä.
Sunnuntain hän oli päättänyt käyttää valmistellaksensa itseänsä korkeakoulun pääsytutkintoon, mutta helmenpyytäjäin artikkeli vietteli hänet pois niistä ajatuksista, ja hän käytti koko päivän koettaen kuumeisella innolla antaa muodon sille romanttiselle kauneudelle, joka poltti hänessä. Se hämmästyttävä tosiasia, ettei Examiner ollut sinä aamuna julkaissut hänen artikkeliansa aarteenetsijöistä, ei ollenkaan masentanut häntä. Hänen ajatuksensa lensivät korkealla, niin korkealla, että hän oli kuuro, vaikka häntä kahdesti kutsuttiin herra Higginbothamin maukkaalle sunnuntaipäivälliselle, ja ilman sitä hän jatkoi työtänsä. Herra Higginbothamille sellainen päivällinen oli juhlahetki maallisessa aherruksessa, ja sen kestäessä hän aina muisti enemmän tai vähemmän onnistuneilla juhlasaarnoilla ylistää Amerikan verrattomia oloja, jotka sallivat kovan työn tekijänkin nousta aina hänenkin asemaansa, johon erehtymättä aina viittasi, sillä hän oli kohonnut puotilaisesta Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeen omistajaksi.
Maanantaiaamuna Martin Eden katsahti huoaten keskeneräiseen "Helmenpyytäjiinsä" ja ajoi raitiotievaunulla Oaklandiin korkeakoululle. Ja kun hän sitten muutamaa päivää myöhemmin tiedusteli kokeitten tulosta, sai hän kuulla, että hänet oli hylätty kaikissa muissa aineissa paitsi kieliopissa.
"Teidän englannin kielen taitonne on erinomainen", sanoi professori Hilton katsoa murjottaen häneen suurten silmälasiensa läpi, "mutta te ette tiedä mitään, ette yhtään mitään muista aineista, ja teidän taitonne Yhdysvaltain historiassa on inhoittava, ei löydy sille toista sanaa — inhoittava. Minä neuvoisin teitä…"
Professori Hilton vaikeni ja katsahti häneen välinpitämättömänä ja elottomasti kuin yhteen koeputkistaan. Hän opetti korkeakoulussa fysiikkaa, hänellä oli suuri perhe, pieni palkka ja valikoitu annos papukaijan tietoja päässään.
"Neuvostanne kiitän, herra", sanoi Martin nöyrästi, toivoen, että sama mies, joka hoiti virkaansa kirjaston pöydän ääressä, olisi sillä hetkellä ollut professori Hiltonin asemassa.
"Ja minä neuvoisin teitä palaamaan kansakouluun vähintäänkin kahdeksi vuodeksi. Hyvästi."
Tämä epäonnistuminen ei järkyttänyt Martinia syvästi, vaikkakin häntä loukkasi Ruthin hämmästynyt ilme, kun hän kertoi, minkä neuvon professori Hilton oli hänelle antanut. Ruthin pettymys oli niin ilmeinen, että Martin pahoitteli hänen vuokseen epäonnistumistaan.
"Näettehän, että olin oikeassa", sanoi Ruth. "Te osaatte paljon enemmän kuin yksikään niistä, jotka hyväksyttiin, mutta kuitenkaan ette voi läpäistä tutkintoa. Se johtuu siitä, että teidän tietonne ovat hapuilevat ja pinnalliset. Te tarvitsette johdonmukaista ohjausta opinnoissanne, ja sitä voi ainoastaan taitava opettaja antaa. Teidän täytyy rakentaa lujalle pohjalle. Professori Hilton oli oikeassa, ja jos minä olisin teidän sijassanne, minä menisin iltakouluun. Puolessatoista vuodessa te kyllä pääsisitte siihen, mitä professori Hilton kahdella tarkoitti. Sitäpaitsi, silloin jäisivät teille päivät vapaiksi, jolloin voisitte kirjoittaa, tai ellette voisi hankkia toimeentuloanne kynällä, voisitte työskennellä jotenkin muuten."
"Mutta jos minun päiväni menevät työssä ja illat koulussa, koska minä tulen teitä tapaamaan?" oli Martinin ensimmäinen ajatus, vaikka hän pidättyi lausumasta sitä julki. Sen sijaan hän virkkoi:
"Minusta tuntuu niin lapselliselta mennä iltakouluun. Mutta sittenkään en siitä välittäisi, jos uskoisin että se maksaa vaivan. Mutta sitä minä en usko. Minä voin itse hankkia nuo tiedot pikemmin kuin mikään opettaja kykenee niitä antamaan. Se olisi ajan hukkaa" — hän ajatteli Ruthia ja kiihkeätä haluansa saada omistaa hänet — "eikä minulla ole varaa siihen. Minulla ei ole hetkeäkään joutilasta aikaa, se on joka tapauksessa varma."
"On kuitenkin paljon, joka on välttämätöntä." Ruth katsahti häneen hellästi, ja hän tunsi olevansa julma vastustaessansa häntä. "Fysiikka ja kemia. Niissä te ette pääse mihinkään ilman laboratoriotöitä; ja huomaatte kyllä algebran ja geometrian toivottomaksi ilman perusteellista ohjausta. Te tarvitsette taitavia opettajia, spesialisteja, jotka osaavat päntätä tietonsa toistenkin päähän."
Martin vaikeni hetkisen miettien sanoja, jotka antaisivat hänen ajatuksilleen vähimmän itserakkaan ilmaisun.
"Pyydän teitä, älkää luulko minun kerskuvan", hän alkoi. "Minä en ole ollenkaan ajatellut menetellä siten. Minusta tuntuu kuin minulla olisi luontaiset opiskelijanlahjat. Minä voin opiskella yksin. Minulle se on yhtä mieluista kuin ankalle vesi. Näettehän, miten minä sain selville kieliopin. Ja minä olen oppinut paljon muutakin — te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon. Ja minä olen päässyt vasta alkuun. Odottakaahan, kunnes minä olen saanut — —". Hän viivytteli, kunnes oli varmistunut, että lausuu oikein ja vasta sitten täydensi: "ladatuksi voimapatterini. Minä olen vasta nyt alkanut tajuta asioita oikealla tavalla. Minä alan osata arvostella ja klareerata asioita — —"
"Oh, älkää sanoko 'klareerata'", keskeytti Ruth.
"Tarkoitan, että olen alkanut päästä tolkulle asioista", selitti Martin kiireesti.
"Ei tuokaan sanontatapa tunnu sujuvalta", väitti Ruth.
Martin yritti uudestansa.
"Mitä tahdon sanoa on, että minä olen alkanut päästä hajulle, missä päin on maa."
Säälistä Ruth vaikeni, ja Martin jatkoi:
"Tieto tuntuu minusta muistuttavan karttahuonetta. Milloin ikinä minä menen kirjastoon, valtaa minut sellainen tunne. Opettajain osa on neuvoa oppilaita tutustumaan tuon huoneen sisältöön määrätyn järjestelmän mukaan. Opettajat ovat tuon karttahuoneen oppaita — siinä kaikki. Heidän oma päänsä on typötyhjä. He eivät keksi itse, mitä opettavat, eivätkä luo mitään. Kaikki on siellä karttahuoneessa valmiina, ja he ovat tutustuneet siihen, ja heidän tehtävänsä on ohjata outoa, joka muuten joutuisi harhaan. Mutta minä en joudukaan niin helposti harhaan. Minulla on kohtuullisen hyvä paikallisvaisto. Minä tavallisesti tiedän, josko olen osunut oikeaan — mikä siinä on väärää taas?"
"Älkää sanoko, 'josko olen osunut oikeaan'."
"Olette oikeassa", myönsi Martin kiitollisena, "olenko osunut oikeaan. Mutta mihinkäs minä jäinkään? Jo muistan, karttahuoneeseen. Muutamat ihmiset tarvitsevat oppaita — ehkäpä useimmat, mutta minä luulen selviytyväni ilmankin. Minä olen nyt jo oleskellut melko kauan karttahuoneessa ja olen juuri saamaisillani selville, mitkä kartat minun on paras valita, mitä rannikoita tahdon tutkia. Ja oman suunnitelmani mukaan minä luulen voivani tutkia yksikseni asioita paljon nopeammin. Laivaston nopeus on järjestettävä hitaimman aluksen mukaan, tiedättehän, ja opettajain nopeus on saman lain alainen. He eivät voi mennä eteenpäin nopeammin kuin heidän oppilaittensa suuri enemmistö, ja minä kyllä pääsen yksikseni nopeammassa tahdissa kuin kokonainen luokka." "Se pääsee nopeimmin, joka matkustaa yksin", myönsi Ruth. "Mutta nopeammin minä matkustaisin teidän kanssanne", teki Martinin mieli lisätä, ja hän näki kuin kangastuksena rajattoman maailman aurinkoisine lakeuksineen ja tähtikirkkaine syvyyksineen, joiden läpi hän leijaili hänen kanssaan käsi hänen vyötäröllään, vaaleitten, kultaisten kiharain hyväillessä hänen kasvojaan. Sinä hetkenä hän tajusi, kuinka surkuteltavan köyhästi kieli kykenee tunteita tulkitsemaan. Jumala! Jospa hän voisi sovittaa sanansa niin, että Ruth voisi nähdä sen, mitä hän silloin näki! Ja hän tunsi povessaan merkillisen piston, niin kuin hänet olisi yllättänyt ääretön tuska ja vaiva, niin kiihkeästi hän olisi tahtonut maalata nähtäville ne ihmeelliset näyt, jotka kutsumattomina välähtelivät hänen sielunsa peilissä. Ah, siinä se oli! Hän keksi nyt menestyksen salaisuuden. Juuri sen olivat suuret kirjailijat ja mestarirunoilijat oppineet. Sen vuoksi he olivatkin sellaisia jättiläisiä. He osasivat ilmaista sen, mitä ajattelivat, tunsivat ja näkivät. Auringonpaisteessa nukkuvat koirat usein vikisevät ja haukahtelevat unissaan, mutta ne eivät kykene ilmaisemaan, mikä panee ne vikisemään ja haukkumaan. Hän oli usein miettinyt, mitä se oli. Ja juuri sellainen hän itse oli, auringonpaisteessa makaava koira. Hän näki uljaita ja ihania näkyjä, mutta hän saattoi vain vikistä ja haukkua Ruthin jalkain juuressa. Mutta hän lopettaisi auringossa makaamisen. Hän nousisi ylös silmät auki, ja hän taistelisi, tekisi työtä ja oppisi, kunnes silmät vapautuisivat sokeuden sumusta ja kieli pääsisi kahleistaan, että hän voisi kertoa hänelle uniensa valtakunnan suuruudesta ja ihanuudesta. Muut ihmiset olivat keksineet keinon, miten ilmaista ajatuksensa, miten tehdään sanat palvelijoiksi ja miten eri tavalla yhdistelemällä noita sanoja annetaan niille suurempi sisällys kuin niiden yksityinen merkitys on. Hän aivan hämmästyi, kun tuo salaisuus selvisi kirkkaana välähdyksenä hänen mielessään, ja taas ilmestyivät rajattomat lakeudet ja tähtikirkkaat syvyydet, kunnes hänestä tuntui, että kaikki oli niin hiljaa, ja hän näki Ruthin tarkastelevan häntä huvitetuin ilmein ja hymyilevin silmin.
"Minun unelmiini ilmestyi suuri näky", Martin sanoi, ja kun nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan, hänen sydämensä ihmeellisesti sykähti. Mistä olivat tulleet nuo sanat? Ne täydellisesti selittivät sen äänettömyyden, jonka hänen näkynsä oli keskusteluun aiheuttanut. Se oli ihme. Hän ei ollut milloinkaan voinut niin ylevästi ilmaista ylevää ajatusta. Mutta hän ei ollut koskaan yrittänytkään pukea yleviä ajatuksia sanoihin. Siinä se oli. Se selitti kaiken. Hän ei ollut koskaan koettanut. Mutta Swinburne oli, ja Tennyson ja Kipling ja kaikki muut runoilijat. Hänen mielensä palasi "Helmenpyytäjiin". Hän ei ollut koskaan uskaltanut yrittää mitään suurta, ei ollut koskaan koettanut antaa henkeä sille kauneudelle, joka tulena paloi hänen sielussaan. Tuosta artikkelista pitäisi tulla aivan toisenlainen, kun hän saisi sen valmiiksi. Häntä oikein kauhistutti se rajaton kauneus, joka siihen sisältyi, ja taas hänen mielensä leimahti ja terästyi, ja hän kyseli itseltään, miksi hän ei ollut voinut esittää tuota kauneutta uljaina säkeinä, kuten suuret runoilijat tekivät. Ja siihen lisäksi tuli se salaperäinen riemu, se henkinen ihme, joka sisältyi hänen rakkauteensa Ruthiin. Miksi hän ei voisi laulaa myös siitä, kuten runoilijat? He olivat laulaneet rakkaudesta. Hän tekisi samoin. "Kunniani kautta!"
Hän kuuli tuon huudahduksen kaikuvan pelästyneissä korvissaan. Ajatustensa liidellessä hän oli lausahtanut sen ääneen. Veri syöksyi hänen kasvoihinsa, aalto aaltoa ajaen, punaten ne voimakkaammin kuin auringon pronssinen väri, kunnes häpeän hehku peitti ne kokonaan kauluksen hankaamasta juovasta hiusmartoon asti.
"Minä — minä — pyydän anteeksi", hän änkytti. "Minä ajattelin."
"Se kuului kuin te olisitte rukoillut", sanoi Ruth rohkeasti, mutta sielussaan hän värisi. Ensimmäisen kerran elämässään hän kuuli jonkun tuntemansa miehen vannovan, ja se järkytti häntä ei ainoastaan kasvatuksen ja tottumuksen vuoksi, vaan siksi, että hän oli sielussaan tuntenut elämän raa'an tuulahduksen tunkeutuneen suojeltuun neitsytkammioonsa.
Mutta hän antoi anteeksi ihmetellen, kuinka helppoa oli antaa anteeksi Martinille mitä tahansa. Martinia ei oltu kasvatettu, kuten muita miehiä, ja hän yritti niin ankarasti ja myös menestyksellisesti. Ruthin päähän ei kertaakaan pälkähtänyt, että hänen kiihkeään hyväntahtoisuuteensa olisi saattanut olla jokin muu syy. Hänen hellemmät tunteensa Martiniin olivat heränneet, mutta sitä hän ei tiennyt. Hänen ei ollut mahdollista tietää sitä. Kahdenkymmenenneljän vuoden tyyni elämä ilman pienintäkään rakkausseikkailua ei ollut johtanut häntä erittelemään tunteitansa, ja koska ei todellinen rakkaus ollut häntä koskaan lämmittänyt, ei hän nytkään ymmärtänyt, että hänen sydämensä vähitellen nyt syttyi ja lämpeni.
Martin kävi uudestaan käsiksi Helmenpyytäjät-artikkeliinsa, joka olisi kyllä valmistunut ennemmin, elleivät runokokeet olisi lakkaamatta johtaneet hänen mieltään siitä pois. Hänen runonsa olivat rakkaudenlauluja, jotka Ruthin innoittamina olivat syntyneet, mutta ne eivät koskaan valmistuneet. Ei voinut yhtenä päivänä oppia käyttämään helkkyviä runomittoja. Runomitta, poljento ja loppusointu olivat jo itsessänsä vakavia asioita, mutta niissä ja niiden takana oli jotakin kaukaista ja saavuttamatonta, jota hän löysi kaikessa suuressa runoudessa, mutta jota hän ei voinut vangita oman henkensä hedelmiin. Se oli runouden petollinen henki, jonka hän vaistoillansa tunsi ja jota etsi, mutta ei voinut valtaansa anastaa. Se oli hänestä kuin loimuava liekki, lämmin ja leijuva auer kaukana saavuttamattomissa, vaikkakin hän joskus sai siitä ahkeruutensa palkinnoksi häipyviä säteitä, jotka hän muodosteli säkeiksi, ja ne kaikuivat kuin hopeakellot hänen aivoissaan tai loihtivat hänen näkyihinsä utuisen aavistuksen näkymättömästä kauneudesta. Se oli kuin ilveilyä. Hän paloi halusta voida tulkita tunteitansa, mutta osasi vain soperrella tyhjiä sanoja, kuten kuka muu tahansa. Hän luki kokeitansa ääneen. Runomitta marssi täydellisin jaloin, ja soinnut olivat moitteettomat ja poljento virheetön, mutta korkeampi hehku ja innostus, jota hän itsessänsä tunsi, puuttui. Hän ei voinut sitä ymmärtää, ja uudestaan ja yhä uudestaan, epätoivoissaan, lyötynä ja masentuneena hän palasi artikkeliinsa. Proosa oli varmaankin helpompi pähkinä purra.
Saatuaan "Helmenpyytäjät" valmiiksi hän kirjoitti artikkelin merenkulusta elämäntehtävänä, toisen merikilpikonnan pyynnistä ja kolmannen luoteisväylästä. Kokeen vuoksi hän päätti kyhätä lyhyen kertomuksen, ja ennen kuin hän oli lakannut tästä, hän oli kirjoittanut kuusi lyhyttä juttua, jotka hän lähetti eri aikakauskirjoille. Hän kirjoitti herkeämättä aamusta iltaan, vieläpä myöhään yöhönkin lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin hän kävi lukusalissa, lainaamassa kirjastosta kirjoja tai tervehtimässä Ruthia. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi. Elämä oli muuttunut korkeaan vireeseen. Hän oli ainaisessa kuumeessa. Luomisen ilo, jonka luullaan kuuluvan vain jumalille, oli vallannut hänet. Koko elämä hänen ympärillään, ummehtuneitten kasviksien ja saippuavaahdon haju, hänen sisarensa löntystävä olemus ja herra Higginbothamin inhoittavat kasvot, oli unta. Todellinen maailma oli hänen sielussaan, ja ne jutut, joita hän kirjoitti, olivat vain ilmauksia hänen mielensä todellisesta maailmasta.
Päivät olivat liian lyhyet. Oli niin paljon, jota hän tahtoi opiskella. Hän lyhensi nukkuma-aikansa viiteen tuntiin ja huomasi, että silläkin voi tulla toimeen. Hän koetti myös neljää ja puolta, mutta hänen täytyi mielipahakseen palata viiteen. Hän oli ilolla omistanut kaiken aikansa mille harrastuksellensa tahansa. Mielipahalla hän lopetti kirjoituksensa saadakseen lukea, lukemisensa mennäksensä kirjastoon, huoaten hän riistäytyi vapaaksi tietojen karttahuoneesta tai lukusalien aikakauskirjoista, jotka olivat täynnä niiden onnellisten kirjailijoitten salaisuuksia, joiden oli onnistunut saada tuotteensa myydyiksi. Oli kuin olisi pitänyt katkoa sydämen kieliä, kun hänen täytyi lähteä pois Ruthin luota; ja hän riensi kuin villitty pitkin pimeitä katuja päästäksensä kirjainsa luo niin pian kuin suinkin. Mutta vaikeinta kaikista oli sulkea algebra tai fysiikka, panna pois kynä ja muistivihko ja sulkea silmänsä uneen. Hänestä oli äärimmäisen vastenmielistä lakata elämästä, vaikkapa vain vähäksikin aikaa, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että herätyskello oli asetettu soimaan viiden tunnin päästä. Olihan ajanhukka vain viisi tuntia, ja silloin kellonpärinä herättäisi hänet tajuttomuuden tilasta, ja hänellä olisi käytettävänä uusi, ihana yhdeksäntoista tunnin työpäivä.
Viikkojen vieriessä hänen rahansa hupenivat peloittavasti, eikä ollut mitään tuloja. Kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli lähettänyt poikain seikkailusarjansaYouth's Companionille, se palautettiin hänelle takaisin. Hylkäämiskirjelmä oli laadittu niin hienotunteisesti, että hän joka tapauksessa ajatteli kustantajaa sangen ystävällisesti. Mutta yhtä ystävällisesti hän ei ajatellutSan Francisco Examinerintoimittajaa. Odotettuaan kaksi kokonaista viikkoa Martin oli kirjoittanut hänelle. Viikkoa myöhemmin hän oli kirjoittanut uudestansa. Kuun lopussa hän oli itse matkustanut San Franciscoon käydäkseen henkilökohtaisesti tervehtimässä toimittajaa. Mutta hän ei saanut tavata tätä ylhäistä herraa punatukkaisen juoksupojan estämänä, joka Kerberoksena vartioi ovia. Viidennen viikon lopulla tuli käsikirjoitus hänelle postissa takaisin ilman ainoatakaan sanaa selitykseksi. Ei ollut mukana hylkäyskirjelmää, ei huomautuksia eikä kerrassaan mitään. Samalla tavalla saivat hänen muutkin kirjoitelmansa lojua San Franciscon toistenkin johtavien lehtien toimistoissa. Saatuaan ne vihdoin takaisin hän lähetti ne Idän aikakauslehdille, joista ne lähetettiin takaisin nopeammin, ja mukana seurasi aina painettu hylkäyskirjelmä.
Lyhyet jutut palautettiin samalla tavalla. Hän luki ne uudestaan ja uudestaan ja piti niistä niin, ettei mitenkään voinut ymmärtää syytä niiden hylkäämiseen, kunnes eräänä päivänä luki sanomalehdestä, että käsikirjoitukset oli aina kirjoitettava koneella. Se selitti kaiken. Tietysti toimittajilla oli niin paljon työtä ja puuhaa, etteivät he mitenkään ehtineet tankata pitkiä käsinkirjoitettuja liuskoja. Martin vuokrasi kirjoituskoneen ja kulutti kokonaisen päivän oppiakseen käyttämään sitä. Joka päivä hän kirjoitti koneella kaikki sepitelmänsä ja myös entiset käsikirjoitukset aina sen mukaan kuin ne palautettiin hänelle takaisin. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä, kun nämä koneella kirjoitetutkin kyhäelmät alkoivat tulla takaisin. Hänen leukansa näytti käyvän jäykemmäksi, hänen ilmeensä uhmailevammaksi, ja hän sinkosi käsikirjoituksensa uusille kustantajille.
Hänen mieleensä iski ajatus, ettei hän voinut pätevästi arvostella omia töitänsä. Niinpä hän koetti Gertruden apua. Hän luki juttujansa ääneen hänelle. Sisaren silmät säteilivät, ja hän katseli ylpeänä veljeänsä sanoessaan:
"Sehän on suurenmoista! Oletko sinä sen itse kirjoittanut?"
"Itse tietysti", myönsi veli kärsimättömästi. "Mutta kertomus, mitä pidit siitä?"
"Suurenmoinen", kuului vastaus. "Aivan suurenmoinen ja niin jännittävä.Olin pelkkänä korvana."
Martin saattoi nähdä, ettei sisko tiennyt, mitä sanoisi. Hämmästys ainoastaan oli levinnyt hänen hyväntahtoisille kasvoilleen. Siksi hän odotti.
"Mutta sano, Mart", kuului pitkän äänettömyyden jälkeen, "miten se päättyy? Saiko se nuori mies, joka puhui niin korkealentoisesta lopulta hänet?"
Kun Martin sitten oli selittänyt lopun, jota piti taiteellisen selvänä ja vaikuttavana, virkkoi Gertrude:
"Sitä minä tahdoinkin tietää. Miksi et kirjoita juttuasi samalla tavalla?"
Yhden asian Martin oppi luettuaan hänelle koko joukon kertomuksia, nimittäin, että sisar piti onnellisista lopuista.
"Tuo kertomus oli kerrassaan suurenmoinen", hän sanoi ojentuen ylös pesupunkkansa äärestä ja pyyhkien punaisella, höyryävällä kädellä hikeä otsaltaan, "mutta se tekee minut surulliseksi. Minä tahtoisin itkeä. Maailmassa on kuitenkin niin paljon surullisia asioita. Minä tulen iloiseksi, saadessani ajatella iloisia asioita. Jos hän nyt nai hänet, ja… Et suinkaan sinä pahastu Mart?" hän kysyi huolestuneesti. "Minä nyt satun tuntemaan tuolla tavalla, kun olen niin väsynyt, luulisin. Mutta kertomus oli suurenmoinen, siitä huolimatta — kerrassaan suurenmoinen. Mihin sinä aiot sen myydä?"
"No, se nyt on hieman toinen juttu", nauroi Martin.
"Muttajossinä sen myisit, paljonko luulisit siitä saavasi?"
"Oh, sata dollaria. Se nyt on ihan pienin summa, tavallisten hintojen mukaan."
"Voi minun päiviäni! Minä toivon, että sinä myisit sen."
"Helposti saatua rahaa, vai?" Sitten Martin lisäsi ylpeästi: "Minä kirjoitin sen kahdessa päivässä. Siitä tulee viisikymmentä dollaria päivälle."
Hän halusi kiihkeästi saada lukea kertomuksiansa Ruthille, mutta ei uskaltanut. Hän odottaisi, kunnes joku niistä julkaistaisiin, hän päätteli, silloin Ruth ymmärtäisi, mitä hän oli tehnyt. Sillä aikaa hän yhä jatkoi työtänsä. Seikkailuhalu ei ollut koskaan kiihoittanut häntä voimakkaammin kuin nämä ihmeelliset löytöretket hänen omaan sieluunsa. Hän osti uusia fysiikan ja kemian oppikirjoja, luki edelleen algebraa ja ratkaisi probleemoja ja todisteli teoreemoja. Hän osoitti suurta luottamusta laboratoriokokeihin, ja hänen voimakas mielikuvituksensa johti häntä käsittämään kemiallisia muutoksia paljoa selvemmin kuin tavalliset laboratorioitten oppilaat. Martin otti selvän vaikeatajuisista sivuista, ja se uusi ja omaperäinen käsitys, jonka hän luonnon laeista sai, oli kerrassaan valtava. Hän oli pitänyt maailmaa vain maailmana, mutta nyt hän alkoi tajuta sen järjestystä, voiman vaikutusta aineeseen. Monet ennen käsittämättömät seikat selvisivät hänelle nyt aivan itsestänsä. Vivut ja väkipyörät kiinnittivät erikoisesti hänen mieltänsä, ja ajatukset palasivat takaisin laivojen vipuihin, väkipyöriin ja köysistöön. Merenkulkuteoria, joka johti laivoja erehtymättä kyntämään suuntaansa viitoittamattomalla merellä, selvisi hänelle täydellisesti. Myrskyn, sateen ja luoteen ja vuoksen salaisuudet paljastuivat, ja tutustuminen pasaatituulten syihin sai hänet miettimään, eikö hän sittenkin ollut kirjoittanut artikkeliansa luoteisväylästä liian aikaisin. Joka tapauksessa hän tiesi, että hän nyt osaisi sen tehdä paljon paremmin. Eräänä iltana hän meni Arthurin mukana Kalifornian yliopistoon ja henkeä pidätellen ja melkein uskonnollisella kunnioituksella kulki siellä laboratorioissa, katseli kokeita ja todistuksia ja kuunteli fysiikan professorin luentoa.
Hän ei kuitenkaan laiminlyönyt kirjoitustansa. Virtana valui lyhyitä kertomuksia hänen kynästään, ja hän alkoi kokeilla helpommilla runomuodoilla — sellaisilla, joita hän näki painettavan aikakauskirjoihin — vaikkakin hän erehtyi tuhlaamaan kaksi kokonaista viikkoa saadaksensa sovitetuksi erään tragedian helkkyviin säkeisiin, ja kun puolisen tusinaa aikakauskirjoja oli sen palauttanut hänelle takaisin, hän oli kerrassaan kummissaan. Sitten hän tutustui Henleyhin ja kirjoitti sarjan merirunoja käyttäen mallinaan tämän "Luonnoksia". Ne olivat yksinkertaisia runoja täynnä valoa ja värejä, haaveellisuutta ja seikkailuja. Hän antoi kokoelmalle nimen "Merilauluja", ja hänestä ne olivat parasta, mitä hän tähän asti oli saanut aikaan. Niitä oli kolmekymmentä runoa, jotka hän oli valmistanut kuukaudessa, sommitellen yhden kunakin päivänä sen jälkeen kun oli saanut säännöllisen suorasanaisen päivätyönsä lopetetuksi, mikä päivätyö oli tuottanut yhtä paljon kuin kokenut ja onnistunut kirjailija saa aikaan kokonaisessa viikossa. Työ ei merkinnyt hänelle mitään. Eikähän se ollut hänestä työtäkään. Hän oli saamaisillaan puheenlahjan, ja kaikki se kaunis ja ihmeellinen, mikä vuosia oli ollut vangittuna hänen mykkien huuliensa taakse, tulvehti nyt esille villinä, vuolaana virtana.
Hän ei näyttänyt "Merilaulujansa" kenellekään, ei edes kustantajille. Hän oli alkanut epäillä kustantajia. Mutta ei johtunut kuitenkaan tuosta epäilyksestä, ettei hän lähettänyt heille "Merilaulujansa". Syy oli se, että ne tuntuivat hänestä niin kauniilta, että hänen täytyi ne säästää voidaksensa joskus kaukaisessa, loistavassa tulevaisuudessa jakaa tuon kauneuden Ruthin kanssa, kun hän uskaltaisi lukea hänelle, mitä oli kirjoittanut. Sitä aikaa odotellen hän säilytti niitä, luki niitä kerta kerran perästä uudestaan, kunnes vihdoin osasi ne kaikki ulkoa.
Valveillaan ollessaan hän eli joka hetki, elipä hän vielä nukkuessaankin, jolloin hänen kiihottunut ajatuksensa valtasi vielä osansa tuosta viiden tunnin levosta väännellen ja käännellen päivän tapauksia ja ajatuksia, niin että ne saivat hirvittäviä ja outoja muotoja. Itse asiassa hän ei koskaan levännyt, ja heikompi ruumis ja huonommin ladatut aivot olisivat sellaisessa rääkissä pian joutuneet turmion omiksi. Hänen myöhäiset iltavierailunsa Ruthin luona kävivät nyt harvemmiksi, sillä lähestyi kesäkuu, jolloin Ruth suorittaisi erotutkintonsa yliopistossa. Filosofian kandidaatti! Kun Martin ajatteli tuota loppututkintoa, tuntui Ruth pakenevan hänen edellään nopeammin kuin hän jaksoi seurata.