The Project Gutenberg eBook ofMartin Eden: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Martin Eden: RomaaniAuthor: Jack LondonTranslator: Ville HynynenRelease date: October 19, 2014 [eBook #47155]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTIN EDEN: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Martin Eden: RomaaniAuthor: Jack LondonTranslator: Ville HynynenRelease date: October 19, 2014 [eBook #47155]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Martin Eden: Romaani
Author: Jack LondonTranslator: Ville Hynynen
Author: Jack London
Translator: Ville Hynynen
Release date: October 19, 2014 [eBook #47155]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTIN EDEN: ROMAANI ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Otava, Helsinki, 1920
Suomentanut Ville Hynynen
Edellinen osa
Toinen avasi oven ja astui sisään mukanaan nuori mies, joka kömpelösti otti hatun päästään. Seuralaisen puku oli karkea ja tuoksui mereltä, ja näytti ilmeiseltä, ettei hän ollut kotonaan siinä upeassa salissa, johon oli joutunut. Kun hän ei tietänyt, mihin hattunsa panisi, hän alkoi tukkia sitä takkinsa taskuun, mutta silloin toinen otti sen häneltä. Se tapahtui tyynesti ja luontevasti, ja kömpelö nuorukainen oli kiitollinen. "Hän ymmärtää", hän ajatteli. "Hän kyllä auttaa minua selviämään tästä."
Hän asteli aivan toisen kintereillä väännellen hartioitansa ja toikkaroiden hajalla säärin, aivan kuin sileän lattian palkit olisivat nousseet ja laskeneet kuin meren mainingit. Avarat huoneet tuntuivat olevan liian ahtaat hänen hoippuvalle käynnilleen, ja hän ajatteli kauhulla, että hänen leveät hartiansa tarttuisivat oviin tai että hän tyrkkäisi matalalle uunin reunalle asetetut koristeet lattialle. Hän aivan kuin kimmahteli esineestä toiseen ja suurensi moninkertaiseksi vaaran, jota todellisuudessa ei ollut muualla kuin hänen mielikuvituksessaan. Sohvapöydälle oli ladottu korkea kasa kirjoja, ja sen ja suuren flyygelin välillä oli tilaa niin runsaasti, että puoli tusinaa olisi mahtunut kulkemaan siitä rinnan, mutta hän hiipi siitä varovasti peläten ja vavisten. Hänen jäntevät käsivartensa riippuivat velttoina sivuilla. Hän ei keksinyt, mihin panna kätensä; kun hän kiihtyneessä mielessänsä kuvitteli, että oli ollut kyynärpäällään tyrkkäämäisillään pöydällä olevaa kirjakasaa, hän kavahti kuin pelästynyt hevonen ja oli potkaista pianotuolin nurin. Hän katseli toisen miehen notkeata käyntiä edessä ja ensi kertaa elämässään hän havaitsi kulkevansa toisella tavalla kuin muut miehet. Hän tunsi äkillisen häpeänpiston povessa, että hän saattoi esiintyä niin kömpelösti. Hikihelmet kihosivat hänen otsalleen, ja hän pysähtyi kuivaamaan ahavoituneita kasvojaan nenäliinalla.
"Pysähdy nyt hetkeksi, Arthur, poikaseni", hän virkkoi koettaen leikillä verhota suunnatonta hämminkiään. "Tämä on jo sentään sinun seuralaisellesi liian paljon yhdellä kertaa. Anna minulle aikaa hengittää edes hetkinen. Sinähän tiedät, etten edes tahtonut tulla, ja tuskinpa ne sinun omaisesikaan hetipaikalla haluavat minua nähdä."
"Älä ole ollenkaan hämilläsi", kuului tyynnyttävä vastaus. "Ei sinun tarvitse ujostella meitä. Me olemme sangen vaatimatonta väkeä. Kas vain, tuollahan on kirje minulle!"
Hän astui pöydän luo, repäisi kuoren auki ja alkoi lukea kirjettä antaen siten vieraalle aikaa rauhoittua. Vieras ymmärsi hänen tarkoituksensa ja oli kiitollinen. Syntymälahjaksi hän oli saanut herkän mielen ja terävän älyn, ja vaikka pinnalla näkyi vähän, hänen mielessänsä risteilivät kuitenkin tuhannet tunteet. Hän kuivasi otsansa ja katseli ympärilleen. Kasvot olivat rauhalliset, mutta silmissä oli samanlainen ilme kuin villieläimellä, kun se vainuaa vaaraa. Tuntematon ympäröi häntä joka puolelta; levottomana hän odotti; mitä tapahtuisi. Hän ei keksinyt, mitä tekisi, ymmärsi vain, että hän käyttäytyi kuin moukka, ja kaikki mitä hänessä oli, tuntui kelvottomalta tähän ympäristöön. Hän oli arka ja äärimmilleen itserakas, ja se veitikkamainen katse, jonka toinen salaa kirjeen takaa häneen heitti, tuntui lävistävän kuin tikari hänen olemuksensa. Hän huomasi tuon katseen, mutta ei ollut siitä tietävinäänkään, sillä ainoa, jonka hän perin juurin oli oppinut, oli mielenmaltti. Mutta tikarinpisto sattui hänen ylpeyteensä. 'Hän kirosi tuloaan, mutta päätti samalla, että kun kerran oli tullut, hän tahtoi kestää kaiken. Hänen kasvojensa ilme koveni, ja katseessa välähteli taisteluhalu. Hän katseli levollisemmin ympärilleen, teki selviä havainnolta ja painoi tämän kauniin huoneen sisustuksen yksityiskohdat tarkasti mieleensä. Hänen silmänsä olivat terävät, eikä mikään jäänyt huomaamatta, ja kuta kauemmin hänen katseensa joi tästä kauneuden lähteestä, sitä tarkemmin häipyi uhma hänen kasvoiltaan ja sijalle ilmestyi lämmin innostus. Hän oli altis kauneuden vaikutukselle, ja täällä sitä oli runsaasti nähtävänä.
Muuan öljymaalaus kiinnitti hänen mieltänsä. Mahtava aalto vyöryi pirstoutuen yli kalliokielekkeen, raskaat myrskypilvet peittivät taivaan, ja edempänä aallokossa purjeet pingoittuneina luovi luotsialus kohden ilta-auringossa rusottavaa myrskyistä taivaanrantaa. Alus oli kallistunut niin, että kannelta saattoi erottaa kaikki yksityiskohdat. Siinä oli kauneutta, ja se vangitsi hänet kokonaan. Hän unohti kömpelön käyntinsä ja asteli lähemmäksi taulua, aivan lähelle. Silloin häipyi kokonaan kankaan kauneus. Hänen kasvojensa ilme kuvasti hänen hämmästystään. Hän tuijotti taulua, mutta näki vain huolimattomasti läiskittyjä värilänttejä, ja siksi hän vetäytyi takaisin. Samana hetkenä kauneus palasi takaisin kankaalle. "Pilakuva", hän ajatteli kääntäen katseensa taulusta, mutta kesken niiden lukemattomien vaikutelmien, jotka valtasivat hänen mielensä, hänellä oli aikaa ihmetellä, että niin paljon kauneutta oli tuhlattu pelkkään pilaan. Hän ei tuntenut maalaustaidetta. Hän oli kasvanut sellaisissa oloissa, joissa värit ja ääriviivat esiintyvät pettämättöminä, katselipa niitä läheltä tai kaukaa. Hän oli kyllä nähnyt öljymaalauksia näyteikkunoissa, mutta ikkunoiden lasit olivat estäneet häntä työntämästä kiihkeitä silmiään liian lähelle.
Hän katsahti ystäväänsä, joka yhä luki kirjettä, ja tarkasteli pöydällä olevia kirjoja. Hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä kiihkeä halu ja kaipaus, kuten nälkäisen katseeseen, kun hän näkee herkullisen aterian. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, astui pöydän luo, jossa melkein hellästi tarttui kirjoihin. Hän tavaili kirjojen ja tekijäin nimiä, luki rivin sieltä, toisen täältä hyväillen teoksia sekä katsein että käsin, kunnes äkkiä silmään sattui kirja, jonka hän oli ennen lukenut. Muuten kirjat yhtä hyvin kuin niiden tekijätkin olivat hänelle ventovieraita. Hän valitsi erään Swinburnen teoksen, jota alkoi lukea kasvot hehkuen ja unohtaen, missä oli. Kahdesti hän sulki kirjan pitäen kuitenkin etusormeansa välissä lukeakseen tekijän nimen. Swinburne! Sen nimen hän tahtoi pitää mielessään. Tuolla miehellä oli silmät, ja hän oli varmaan nähnyt värejä, joita osasi selittää. Mutta kuka oli Swinburne? Oliko hän kuollut jo sata vuotta sitten, kuten useimmat muut runoilijat? Vai elikö hän vielä ja kirjoitti? Hän katsoi nimilehteä. Kas niin, hän on kirjoittanut muitakin teoksia. Mikäpä siinä, huomenna hän menee kirjastoon ja koettaa lainata sieltä jonkin Swinburnen teoksen. Hän alkoi lukea edelleen ja unohti kaiken muun. Hän ei huomannut sitäkään, että nuori nainen oli tullut huoneeseen. Hän tajusi sen vasta, kun kuuli Arthurin äänen:
"Ruth, tässä on herra Eden."
Hän sulki kirjan jättäen etusormensa väliin, mutta ennen kuin hän ehti kääntyä, valtasi hänet uusi ihmeellinen tunne, jota kuitenkaan ei ollut herättänyt tyttö, vaan hänen veljensä sanat. Hänen jäntevässä ruumiissaan piili runsas määrä värisevää tunteellisuutta. Pieninkin ulkonainen tapaus, joka koski hänen herkkään mieleensä, sai hänen ajatuksensa, tunteensa ja innostuksensa leimahtamaan liekkiin. Lakkaamatta hänen mielikuvituksensa oli äärimmilleen jännittynyt, ja pienimmätkin seikat herättivät joko mieltymystä tai vastenmielisyyttä. "Herra Eden" oli nyt saanut hänen mielensä kuohuksiin; olihan hänen nimensä ollut "Eden" tai "Martin Eden" tai pelkkä "Martin" koko hänen ikänsä. Ja "herra"! Se oli lausuttu luonnollisesti vain erehdyksestä, se oli hänen varma vakaumuksensa. Sinä hetkenä hänen mielensä muuttui suunnattomaksi camera obscuraksi, jossa hän näki lukemattomia kuvia omasta elämästään: pimeistä hiiliruumista ja laivankansista, majapaikoista ja laitureista, poliisityrmistä ja kapakoista, sairaaloista ja köyhäinkodeista, ja kaikissa näissä kuvissa oli punaisena lankana se tapa, jolla häntä eri tilanteissa oli puhuteltu.
Ja sitten hän kääntyi ja näki tytön. Sinä hetkenä katosivat kaikki houreelliset mielikuvat hänen sielustaan. Tyttö oli kalpea, eteerinen olento, jolla oli suuret syvät sinisilmät ja runsaat kultakiharat. Poika ei tiennyt, kuinka hän oli puettu, tajusi vain, että hänen pukunsa oli yhtä ihmeellinen kuin hän itsekin. Hän vertasi häntä kalpeaan kultaiseen kukkaan, joka hymysi hennossa vanassa. Ei, hän oli henki, taivainen olento, jumalatar; sellainen yliluonnollinen kauneus ei ollut tästä maailmasta. Tai ehkäpä kirjat puhuivat totta kertoessaan, että saattoi löytää monta hänenkaltaistansa elämän päivänpaisteisilta rinteiltä. Hän kyllä saattoi olla yksi tuon merkillisen Swinburnen ylistyksen kohteista. Kukapa tietää, eikö hänellä ollut mielessä joku tämänkaltainen olento kuvatessaan Iseultea kirjassa, joka on pöydällä. Näiden ajatusten, tunteitten ja kuvien paljous valtasi voimakkaana vuoksena sinä hetkenä hänen mielensä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella todellisuutta. Hän näki tytön ojentavan kätensä hänelle, ja tyttö katsoi häntä suoraan silmiin pudistaessaan hänen kättään reippaasti ja sydämellisesti. Ne naiset, joita hän oli tuntenut, eivät tervehtineet tuolla tavalla. Useimmat niistä eivät juuri koskaan kädestä pudistaen ketään tervehtineet. Nyt vyöryi hänen ylitsensä uusi muistojen virta, kangastivat kuvat, joista hän näki, miten hän ennen oli tehnyt tuttavuutta monenlaisten naisten kanssa, ja hän luuli hukkuvansa. Mutta hän karkoitti kaikki mielestään ja katsoi häneen. Ei hän ikinä ollut nähnyt tuollaista naista. Ne naiset, joita hän oli tuntenut! Äkkiä hän oli näkevinään heidät kaikki rivissä tämän molemmilla puolilla. Yhden ainoan sekunnin hän seisoi muotokuvakokoelman edessä, jossa tämä muodosti keskipisteen ja jossa hän vain pikaisella silmäyksellä arvosteli ja punnitsi noita toisia, koska tämä ainoa oli kaiken arvon mitta. Hän näki kalpeat ja sairaalloiset tehtaantyttöjen kasvot sekä kiepsuttelevat, rivonauruiset tytöt etelän loistokaduilta. Siinä oli tyttöjä paimenmajoista, tummia meksikolaisnaisia, jotka löyhyttelivät sikareja. Nämä vuorostansa sysäsivät syrjään nukkemaiset japanittaret, jotka sievistellen kiepsuttelivat puukengissä; Intian sekarotuiset suloisine piirteineen, joille oli painunut rappeutumisen leima; täyteläiset Etelämeren saarten naiset ruskeine ihoineen ja kukkaseppeleineen. Kaikki nämä karkoitti taaskin merkillinen ja kauhistuttava painajaismainen hourekuva: likaisia, horjuvia olentoja Whitechapelin syrjäkaduilta, noita juopuneita raivottaria salaonkaloista, kaikkia noita lukemattomia helvetillisiä verenimijöitä, jotka kammottavina naisen irvikuvina vaanivat merimiehiä, satamien hylkytavara, kuohuva vaahto ihmiselämän haisevassa likalätäkössä.
"Ettekö tahdo istua, herra Eden?" sanoi tyttö. "Minä olen toivonut saavani tavata teitä aina siitä asti, kun Arthur kertoi tuosta tapauksesta. Siinä te menettelitte sankarillisesti — —"
Nuorukainen teki kädellään torjuvan liikkeen mutisten, ettei tuosta kannattanut puhua ja että kuka tahansa olisi tehnyt samoin. Tyttö huomasi, että kädessä oli ruvella oleva haava, ja luodessaan silmäyksen hänen sivullaan riippuvaan käteen hän huomasi, että siinäkin oli samanlainen paraneva haava. Tytön nopsa katse keksi arven hänen poskessaan, toinen pilkisti esille otsalta tukan alta, ja kolmas katosi pitkin kaulaa kovan kauluksen alle. Hän pidätti hymyä, joka pyrki hänen huulilleen, kun hän näki punaisen juovan, jonka kaulus oli kalvanut hänen pronssinväriseen kaulaansa. Ilmeisesti mies oli tottumaton tällaisiin kovetettuihin kauluksiin. Yhtä vähän hänen naisellinen silmänsä saattoi olla huomaamatta, että vaatteitten laatu oli halpa ja kuosi kelvoton, niin että takin olkapäille muodostui rumia poimuja, kun taas hihat pingoittuivat suojatessaan hänen pulleita, jänteviä lihaksiaan.
Tehdessään torjuvan eleensä ja mutistessaan, ettei se ollut puhumisen arvoista, mies koetti seuraten tytön kehotusta päästä tuolille istumaan. Hänellä oli kuitenkin aikaa ihailla, miten sulavasti toinen istahti, ja sitten hän tarttui häntä vastapäätä olevaan tuoliin ja painui siihen tuntien syvästi, miten kömpelön kuvan hän siinä muodosti. Tämä oli uusi kokemus hänelle. Koko elämänsä ajan hän oli ollut tietämätön siitä, oliko hän miellyttävä vai vastenmielinen. Sellaiset ajatukset eivät milloinkaan olleet johtuneet hänen mieleensä. Hän istahti varovasti tuolin reunalle, ja hänellä oli hirvittävä vastus käsistänsä. Ne olivat aina tiellä, mihin ikinä hän yrittikin niitä asettaa. Arthur lähti huoneesta, ja Martin Eden seurasi hänen poistumistaan kaihoisin katsein. Hän tunsi olevansa mennyttä miestä, jos jäisi kahden kesken huoneeseen tämän enkelimäisen naisen kanssa. Eihän täällä ollut kapakoitsijaa, jolta olisi voinut tilata juotavaa, ei edes pientä poikaa, joka olisi pistäytynyt kadun kulmasta hakemassa kannun olutta, jonka avulla olisi helpommin voinut alkaa hieroa ystävyyttä.
"Teillä on arpi kaulassanne, herra Eden", sanoi tyttö. "Kuinka te sen olette saanut? Olen varma, että se tapahtui jossakin seikkailussa."
"Muuan meksikolainen koetteli siihen veistänsä, neiti", hän vastasi kostutellen polttavia huuliaan ja koettaen selvitellä kurkkuansa. "Se oli vain tavallinen tappelu. Kun minä riistin häneltä veitsen, hän yritti purra poikki minun nenäni."
Hänen lausuessaan nämä vaatimattomat selityksensä hänen mieleensä muistui elävästi kuuma tähtikirkas yö Salina Cruzissa, valkoinen rantahietikko, satamassa majailevien sokerilaivojen valot, juopuneitten merimiesten äänet edempänä, tungettelevat rantajätkät, hehkuva raivo meksikolaisen kasvoilla, joka oli kuin välähdys parista villipedon silmästä tähtien valossa, teräksen pisto niskassa, vuolas verivirta, melu ja huudot, kaksi ruumista, hänen ja meksikolaisen, tarrautuneina yhteen ja kieriskellen toistensa yli hiekassa, joka pilvenä kohosi ilmaan, ja jostakin kaukaa säesti tätä kaikkea haikeansurullinen kitaran sävel. Sellainen kuva ilmestyi hänen sieluunsa, ja väristys kävi hänen lävitsensä. Hän mietti, voisikohan se mies, joka oli maalannut tuon seinällä olevan luotsilaivan, maalata myös tämän. Valkoinen ranta, tähdet ja sokerilaivojen valot vaikuttaisivat suurenmoisilta, hän ajatteli, ja keskellä hietikolla olisi tummien miesten ryhmä taistelijain ympärillä. Veitsen tuli myös saada sijansa taulussa, hän päätti, sehän sopisi mainiosti välähtämään tähtien valossa. Mutta kaikesta tästä ei ollut jälkeäkään hänen puheessaan. Hän sanoi vain: "Hän koetti purra poikki minun nenäni."
"Oh", pääsi tytöltä hiljaa, ja poika huomasi pelon häivähdyksen hänen suloisilla kasvoillaan.
Hän itsekin pelästyi, mutta vain heikko puna näkyi hänen kasvoillaan, vaikka hän tunsi poskiansa polttavan, kuin olisi seisonut höyrypannun avonaisen ahjon edessä. Sellaiset likaiset jutut kuin tappelut ja puukotukset eivät ilmeisesti sopineet keskustelunaiheeksi ylhäisen naisen kanssa. Kirjojen henkilöt, jotka elivät hänen asemassaan, eivät koskaan puhuneet moisista asioista, tuskinpa edes tiesivät sellaisista tapauksista.
Keskustelussa, jota he olivat koettaneet saada käyntiin, syntyi lyhyt äänettömyys. Tyttö yritti uudestaan kysyen varovasti hänen poskessaan olevasta arvesta. Mutta vaikka hän vain kysyi, huomasi poika, että toinen koetti käyttää hänen puhetapaansa, ja hän puolestansa päätti hylätä sen ja yrittää puhua tytön kieltä.
"Se oli vain tapaturma", hän sanoi vieden kätensä arvelle. "Eräänä tyynenä yönä, jolloin merellä kävi vielä levottomat mainingit, irtaantui päämaston raakapuun touvi. Se oli punottu teräslangoista ja se roikkui kuin käärme ilmassa. Koko miehistö koetti siepata sen kiinni, ja siinä rytäkässä se osui poskeeni."
"Oh", virkahti tyttö äänessään ymmärtämyksen väre, vaikka selitys olikin ollut hänelle melkein käsittämätöntä, ja hän mietti, mitä "touvi" mahtoi merkitä.
"Tuo Swainburne", alkoi poika johtaakseen päätöksensä mukaan keskustelun alalle, jota tyttö ymmärsi.
"Kuka?"
"Swainburne", toisti poika lausuen taaskin nimen samalla tavalla väärin."Runoilija."
"Swinburne", korjasi tyttö.
"Niin, juuri hän", sammalsi poika ja hänen kasvonsa hehkuivat taas."Kuinka kauan siitä on, kun hän kuoli?"
"Onko hän kuollut? Sitä minä ei ole kuullutkaan!" Tyttö näytti hyvin uteliaalta lisätessään: "Missä te olette häneen tutustunut?"
"En minä ole häntä koskaan nähnyt", kuului vastaus. "Mutta juuri kun te tulitte minä luin hänen runojaan kirjasta, joka on tuossa pöydällä. Mitä pidätte hänen runoistaan?"
Silloin tyttö alkoi jutella vilkkaasti ja sujuvasti aiheesta, jonka hän oli esittänyt. Poika tunsi olonsa helpommaksi, ja asettautui hieman varmemmin tuolille pitäen lujasti kiinni käsinojasta ikään kuin peläten, että se muuten karkaa häneltä. Hänen oli onnistunut saada tyttö puhumaan hänen omaa kieltänsä, ja kun tämä nyt jutteli, koetti hän seurata mukana salaa ihmetellen hänen tietojensa paljoutta ja juopuen hänen kasvojensa kalpeasta kauneudesta. Hän seurasi häntä, vaikkakin hänen huuliltansa tuli lakkaamatta ventovieraita sanoja ja kriitillisiä lausetapoja ja ajatusyhtymiä, jotka olivat hänen käsitystavallensa aivan outoja. Siitä huolimatta se kiihoitti hänen mieltänsä ja teroitti hänen ajatuskykyänsä. Tässä oli henkistä elämää ja tässä oli kauneutta niin lämmintä ja ihmeellistä, ettei hän ollut koskaan voinut sellaisesta edes uneksia. Hän unohti itsensä ja tuijotti häneen nälkäisin katsein. Tässä oli jotakin, jonka puolesta kannatti elää, taistella ja voittaa — oh, vaikkapa kuollakin. Kirjat puhuivat totta. Sellaisia naisia on todellakin olemassa. Tämä oli yksi niistä. Hän lainasi siivet hänen sielullensa, ja suuret ihmeelliset taulut avautuivat hänen eteensä, ja ne kuvasivat loistavin värein rakkautta ja unelmia ja kuolemattomia sankaritöitä naisen puolesta — kalpean, kultaisen kukan vuoksi. Ja läpi tämän häilyvän, väreilevän unikuvan, joka oli kuin satumainen kangastus, hän näki todellisen naisen, joka istui tuossa ja puhui hänelle kirjallisuudesta ja taiteesta. Hän kuunteli kyllä tarkasti, mutta tuijotti samalla, vaikka itse sitä tajuamatta, toista niin kiihkeästi, että kaikki, mikä hänessä oli miehekästä, loisti hänen katseestaan. Mutta toinen, joka oli nainen ja tunsi sangen vähän miesten maailmaa, huomasi kyllä hänen polttavan katseensa. Tyttö ei ollut koskaan nähnyt ainoankaan miehen katsovan häneen tuolla tavalla, ja hän tuli aivan hämillensä. Hän änkytti ja lopetti puheensa. Hänen konseptinsa olivat menneet sekaisin. Mies pelotti häntä, mutta samalla oli merkillisen suloista olla tuollaisten katseitten kohteena. Hänen kasvatuksensa varoitti häntä vaarasta, viekkaasta vihollisesta, joka salaperäisen viehättävästi tahtoi kietoa hänet pauloihinsa. Mutta hänen vaistonsa sai hänen olemuksensa väreilemään, ja sielussa soivat ihmeelliset sävelet pakottaen häntä unohtamaan paikan ja heidän välillään olevan eron. Hänen vaistonsa kehotti häntä valloittamaan tämän toisesta maailmasta tulleen muukalaisen, tämän jörön nuorukaisen, jonka käsissä oli paranevat haavat ja kaulassa punainen juova, koska hän oli tottumaton koviin kauluksiin, ja joka varmaankin oli tahraantunut taistellessaan kurjaa kohtaloaan vastaan. Itse hän oli puhdas ja hänen puhtautensa huusi vastaan, mutta hän oli nainen ja alkoi juuri aavistaa olentonsa syvimpiä voimia.
"Kuten sanoin — mitä minä sanoinkaan?" Hän vaikeni äkkiä ja alkoi iloisesti nauraa omalle hämmingilleen.
"Te sanoitte, ettei tästä Swinburnesta koskaan tullut suurta runoilijaa, koska … niin kauaksi te pääsitte, neiti", selitti poika kiihkeästi, kuin hänet olisi äkkiä vallannut suunnaton nälkä, samalla kun suloiset väreet kiiriskelivät alas ja ylös pitkin hänen selkäpiitänsä tuota naurua kuullessaan. Kuin hopea, hän ajatteli itsekseen, kuin hopeakellojen kaiku. Sinä hetkenä hän joutui silmänräpäykseksi kaukaiseen maahan, jossa hän kukkivan vaaleanpunaisen kirsikkapensaan alla poltteli savuketta ja kuunteli suippotornisen intialaistemppelin kelloja, kun ne kutsuivat olkisandaaleihin pukeutuneita uskovia hartaudenharjoitukseen.
"Niin, — kiitos", sanoi tyttö. "Swinburne epäonnistui sen tähden, että hän oli, jos niin saan sanoa, epähieno. Hänen runoissaan on monta, joita ei pitäisi lukea. Todella suuren runoilijan tuotannossa on jokainen rivi täynnä kauneutta ja totuutta ja herättää ihmisessä eloon kaiken, mikä hänessä on suurta ja jaloa. Niistä ei voi riviäkään ottaa pois ilman, että maailma tulee siitä köyhemmäksi."
"Minusta se oli suurta", sanoi poika viivytellen, "se vähä, mitä minä luin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli sellainen — sellainen lurjus. Se tulee kai esille hänen muissa kirjoissaan, luulisin."
"Tuostakin kirjasta, jota luitte, olisi huoletta saanut jättää pois monta riviä", vastasi tyttö varmasti, melkein papillisesti.
"Ne minä varmaan hyppäsin yli", virkkoi poika. "Se, mitä luin, oli todella hyvää. Aivan kuin salamoi, loisti ja säteili, ja ihmeellinen valo tulvi minun sieluuni aivan kuin auringosta tai valonheittäjästä. Niin se minuun vaikutti, mutta pelkään, etten ymmärrä paljoa runoista."
Hän vaikeni hämillään. Hän tiesi kyllä, ja se tuotti hänelle tuskaa, ettei hän kyennyt miellyttävästi tulkitsemaan tunteitansa. Hän oli tuntenut elämän suuruuden ja täydellisyyden hehkuvan siinä, mitä hän oli lukenut, mutta hän ei voinut sanoin sitä selittää. Hän tunsi olevansa avuton kuin merimies, joka on joutunut pimeänä yönä ohjaamaan outoa laivaa tuntemattomilla vesillä. Mutta samalla hän järkähtämättömästi päätti tutustua tähän uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, jota ei olisi voinut oppia, jos vain oikein tahtoi, ja nyt oli hänen aika oppia ilmaisemaan, mitä hänen sielussaan liikkui, sillä tavalla, että toinen saattoi häntä ymmärtää.Tuotyttö näytti alkavan hallita hänen ajatusmaailmaansa.
"Longfellow sitä vastoin — —" sanoi tyttö.
"Niin, ne minä olen lukenut", keskeytti poika innokkaasti koettaen tuoda esille vähäiset kirjatietonsa, ettei tuo toinen pitäisi häntä aivan auttamattomana tomppelina. "'Elämän laulun', 'Ecxelcior' ja … tuota, siinäpä ne taitavat ollakin kaikki."
Tyttö nyökäytti päätänsä ja hymyili, ja pojasta tuntui, että tuo hymy sisälsi sääliä, alentuvaa ymmärtämystä. Hän oli tyhmyri koettaessaan tekeytyä viisaammaksi kuin oli. Tuo Longfellow vekkuli on saattanut kirjoittaa lukemattoman joukon kirjoja ja runoja.
"Anteeksi, neiti, että minä lörpöttelen tällä tavalla. Luulenpa itseasiassa, etten minä ymmärrä hölynpölyä tuollaisista asioista. Minä kuulun siihen luokkaan, jolle nämä ovat vieraita. Mutta minä aion tutustuttaa meikäläisetkin niihin."
Se kuului uhkaukselta. Hänen äänensä oli päättävä, hänen silmänsä leimahtelivat ja hänen kasvojensa piirteet kovenivat. Ja tytöstä tuntui, että hänen leukansa asento oli muuttunut: alaleuka oli työntynyt niin epämiellyttävänä ja uhkaavana eteenpäin. Mutta samalla hänestä tuntui virtaavan miehekästä voimaa häneen.
"Minä luulen, että voitte viedä ne omaan ihmisryhmäänne", sanoi tyttö nauraen. "Te olette kovin voimakas."
Hänen katseensa lepäsi hetkisen pojan melkein härkämäisessä niskassa, jonka lihakset näyttivät tavattoman kehittyneiltä ja jossa täyteläiset valtimot sykähtelivät. Se oli auringon polttama ja näytti ihan uhkuvan terveyttä ja voimaa. Ja vaikka hän istui tuossa punastuvana ja nöyränä, tunsi tyttö merkillistä vetoa häneen. Hän aivan hämmästyi niitä omituisia ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Hänestä tuntui, että kaikki tuo voima ja jäntevyys virtaisi häneen, jos hän voisi kietoa molemmat kätensä tuon kaulan ympäri. Hän melkein säikähti tätä ajatusta. Sehän tuntui paljastavan tavattoman huonon piirteen hänen luonteessaan. Sitä paitsi, olihan hänestä voima jotakin raakaa ja eläimellistä. Hänen ihanteensa oli aina vaatinut miehiseltä kauneudelta joustavuutta ja hienoutta. Mutta sittenkään ei tuo ajatus jättänyt häntä. Häntä hämmästytti, että hänen todella teki mielensä kietoa kätensä tähän päivettyneeseen kaulaan. Itse asiassa hän oli heikko ja hento, ja ainoa, mitä hänen ruumiinsa ja sielunsa tarvitsi, oli juuri voima. Mutta sitä hän ei tiennyt. Hän ymmärsi vain, ettei ainoakaan mies tähän asti ollut vaikuttanut häneen sillä tavalla kuin tämä, vaikka hän lakkaamatta hämmästytti häntä kauhealla murteellansa.
"No, enhän minä ole mikään vaivainen raukka", sanoi poika. "Jos on pakko, voin sulattaa vaikka rautanauloja. Nyt minä kuitenkin olen tainnut saada vatsakatarin. Suurinta osaa siitä, mitä sanotte, en voi sulattaa. En näet ole tottunut sellaiseen. Minä pidän kirjoista ja runoista ja aina, kun saan aikaa, luen niitä, mutta en ole koskaan ajatellut niistä, kuten te. Siksi en voi niitä arvostella. Minä olen kuin merimies tuuliajolla vierailla vesillä ilman karttaa ja kompassia. Nyt tahdon alkaa alusta. Ehkäpä te voitte ohjata minua oikealle tolalle. Kuinka te olette oppinut kaiken tuon, josta olette puhunut?"
"Koulussa, luullakseni, ja sitten opiskelemalla", vastasi tyttö.
"Minäkin kävin koulua ollessani pikku vekara", huomautti poika.
"Niin, mutta minä tarkoitan korkeakoulua, luentoja ja yliopistoa."
"Oletteko te käynyt yliopistoa?" kysyi poika poissa suunniltaan. Hänestä tuntui, että tyttö lensi hänen luotansa hyvin kauas.
"Minä käyn sitä parhaillaan. Minä suoritan erikoiskursseja englannissa."
Poika ei tiennyt, mitä tässä "englannilla" tarkoitettiin, mutta hän päätti ottaa siitä selvää ensi tilassa.
"Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella päästäkseni yliopistoon?" hän kysyi.
Tyttö tahtoi kiihottaa hänen tiedonhaluansa ja sanoi: "Se riippuu siitä, kuinka paljon te olette opiskellut aikaisemmin. Ette suinkaan te ole käynyt oppikoulua? Ette tietenkään. Mutta oletteko käynyt läpi kansakoulun?"
"Se oli kahta vuotta vailla, kun lopetin", vastasi poika. "Mutta sieltä minä sain aina hyvän todistuksen."
Harmistuneena siitä, että oli käynyt kerskumaan, hän tarttui tuolin käsinojiin ja puristi niin, että sormenpäitä kivisti. Samassa hän huomasi, että joku nainen oli astunut huoneeseen. Hän näki tytön nousevan ylös ja rientävän tulijaa vastaan. He suutelivat toisiaan, ja kädet toistensa vyötäröllä he lähestyivät häntä. Tuo on varmaankin hänen äitinsä, hän ajatteli. Tulija oli pitkä, solakka, vaalea nainen, arvokas ja kaunis. Hänen pukunsa oli juuri sellainen, kuin tällaiseen taloon sopikin. Pojan silmät viipyivät sen sulavissa laskoksissa. Hän ja hänen pukunsa toivat hänen mieleensä naiset, joita hän oli näyttämöllä katsellut. Sitten hän muisti, että hän oli nähnyt yhtä ylhäisiä naisia komeissa puvuissa astelevan Lontoon teattereihin ja hän oli ihmetellen katsellut heitä, kunnes poliisi oli ajanut hänet liikkeelle. Seuraavana hetkenä hän oli olevinaan Yokohaman Grand Hotelin edessä, jossa hän sivukäytävältä ihaili ylhäisiä naisia. Pian taas kaupunki ja Yokohaman. satama tuhansine väreineen alkoi läikehtiä hänen silmissään. Mutta äkkiä hän riistäytyi muistoistaan pakottaen itsensä ajattelemaan tämän hetken vaatimuksia. Hän ymmärsi, että hänen täytyi nousta tullakseen esitellyksi, ja vaivoin hän pääsi jaloilleen seisoen siinä housut polviin kohonneina, kädet velttoina sivuilla ja kasvoilla ilme, kuin olisi valmistunut pahimman varalta.
Tulo ruokasaliin oli kiduttava kuin painajainen. Päästä eteenpäin kaikkien noitten estävien esineitten välitse tuntui aivan mahdottomalta, ja ihmekö siis, että täytyi hidastella ja aivan kokonaankin pysähtyä silloin tällöin. Mutta vihdoin se oli onnistunut, ja nyt hän istui Hänen rinnallaan. Haarukkain ja veitsien komeus pelotti häntä. Niiden säteilyyn tuntui sisältyvän omituisia vaaroja, ja siksi hän tuijotti niihin kuin noiduttuna, kunnes niiden loiste muodosti taustan, jota vastaan kuvastuivat harhanäkyinä hänen toverinsa syöden suolaista häränlihaa sormilla ja tuppipuukoilla tai pistellen sakeaa hernerokkaa suoraan kattilasta kömpelöillä ja tummuneilla rautalusikoilla. Nenässään hän tunsi eltaantuneen lihan hajun ja syömistä säesti laivan liitosten natina, laipioitten valitus ja syöjien suun maiskutus. Hän katseli tuota toimitusta, ja hänestä he olivat kuin sikoja. Mutta hänpä tahtoikin pitää varansa. Hänen suunsa ei maiskuttaisi, sitä hän ei tahtonut hetkeksikään unohtaa.
Hän katsahti ympäri pöytää. Häntä vastapäätä oli Arthur ja Arthurin veli, Norman. He ovat tuon tytön veljiä, hän selitti itsellensä, ja hänen sydämensä lämpeni heitä kohtaan. Kuinka he rakastivatkaan toisiansa, nämä tämän perheen jäsenet! Välähdyksenä muistui mieleen, miten äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa, tervehdyssuudelma, ja kuinka he sitten kädet toistensa vyötäröllä olivat tulleet häntä vastaan. Hänen maailmassaan ei saanut hellyys sillä tavalla ilmetä lasten ja vanhempien välillä. Se oli ilmestys siitä toisesta maailmasta, joka oli hyvin korkealla hänen maailmansa yläpuolella. Tuo oli kauneinta, mitä hän siitä toisesta maailmasta oli saanut välähdyksenä nähdä. Ajatellessaan sitä hän liikuttui syvästi, ja hänen sydämensä suli osaaottavasta hellyydestä. Hän oli himoinnut menehtyäkseen rakkautta koko elämänsä. Hänen syvin luonteensa vaati rakkautta. Se oli koko hänen olemuksensa elämisen ehto. Hänen oli kuitenkin täytynyt elää ilman sitä, ja siksi hän aikaa myöten oli kovettunut. Hän ei kyllä ollut tiennyt, että hän tarvitsi rakkautta. Ei hän sitä nytkään tiennyt. Hän aavisti sen olemassaolon vain sen ilmenemismuodoista ja ajatteli, että se oli jotakin suloista, korkeaa ja suurenmoista.
Hän oli iloinen, ettei herra Morse ollut kotona. Hänen oli jo kyllin vaikeata tutustua tyttöön, hänen äitiinsä ja veljeensä Normaniin. Arthuria hän tunsi jo ennestään jonkin verran. Isä olisi hänelle ollut liikaa, sen hän tajusi. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut askarrellut näin kovasti. Ankarinkin ponnistus oli lapsen leikkiä tämän rinnalla. Pienet hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen, ja hänen paitansa oli märkänä hiestä, koska hänen täytyi niin ankarasti ponnistella voidakseen suorittaa niin monta outoa asiaa yhtaikaa. Hänen tuli syödä aivan toisin kuin koskaan ennen, käsitellä outoja esineitä, vilkuilla salaa ympärilleen huomatakseen, kuinka hänen tuli kussakin eri tapauksessa menetellä, ottaa vastaan, järjestellä ja luokitella eri vaikutelmat, jotka tulvien täyttivät hänen mielensä. Samanaikaisesti hän tunsi sydämessään kiihkeää kaihoa ja hellyyttä vierustoveriaan kohtaan. Se täytti hänen olemuksensa oudolla, tuskaisella levottomuudella, saiko hän antaa valtaa jäytävälle halulleen kulkea niitä teitä, joita hän kulki. Samalla hänen mielessään askartelivat suloiset toiveet ja epämääräiset suunnitelmat, kuinka saavuttaa hänet. Kun hän siis katsahti Normaniin tai johonkin muuhun saadaksensa tietää, mitä haarukkaa hänen missäkin tapauksessa oli käytettävä, valtasivat tuon henkilön olemus ja ilmeet hänet niin kokonaan, että hän koetti vaistomaisesti jäljitellä niitä, varsinkin sitä tapaa, millä he suhtautuivat tyttöön. Edelleen hänen täytyi keskustella, kuunnella, mitä hänelle sanottiin, tarkata toisten vastauksia ja vastata itsekin, vaikka kieli tuntui lamaantuneelta, niin että oli vaikeata saada mitään sanotuksi. Ja jotta hänen hämminkinsä olisi täydellinen, oli siellä vielä palvelija, joka lakkaamatta uhkasi häntä hiipien äänettömästi hänen taaksensa, kamala sfinksi, joka esitti hänelle arvoituksiansa vaatien niihin vastauksen silmänräpäyksessä. Koko aterian ajan hän kauhulla ajatteli sormikulhoja. Lakkaamatta ja itsepintaisesti palasi ajatus niihin, milloin ne tuotaisiin esille ja mitä niillä tehtäisiin. Hän luuli joskus kuulleensa puhuttavan sellaisistakin esineistä, ja ennemmin tai myöhemmin lähinnä seuraavan viiden minuutin kuluessa ne ilmestyisivät käytettäviksi, istuihan hän pöydässä ylhäisessä seurassa, joka käytti niitä ja — ah, hän käyttäisi niitä myös itse. Mutta ensimmäisenä ja viimeisenä hänen ajatuksissansa oli kysymys, kuinka hänen tuli suhtautua näihin ihmisiin. Kuinka hänen tuli käyttäytyä heitä kohtaan? Levottomana ja tuskaisena hän koetti lakkaamatta ratkaista tätä probleemia. Arka pelko kuiskasi hänelle, että hän tahtoi näytellä erityistä osaa, ja vielä arempi pelko vakuutti hänelle, ettei hän onnistuisi esittäessään sellaista, johon hän ei ollut tottunut ja joka ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja että hän siten tekisi vain narrin itsestään. Päivällisen alkuosan aikana, jolloin hän näin taisteli itsensä kanssa, hän oli hyvin vaitelias. Hän ei tiennyt, että hän siten teki Arthurin valehtelijaksi, koska tämä oli edellisenä päivänä sanonut sisarellensa, että hän toisi villin ihmisen heille päivälliselle, mutta heidän ei ollenkaan tarvitsisi pelätä, koska he huomaisivat, että hän oli sangen mielenkiintoinen villi. Martin Eden ei olisi voinut kuvitella, että tytön veli olisi voinut tehdä itsensä syypääksi sellaiseen petokseen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli pelastanut tuon samaisen veljen sangen epämieluisasta tilanteesta. Niin hän istui pöydässä hämillään oman mahdottomuutensa vuoksi, mutta samalla ihastuneena kaikkeen siihen, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Ensi kertaa hän tajusi, että syöminen oli jotakin muuta kuin ruumiin luonnollisten vaatimusten tyydyttämistä. Hän ei kiinnittänyt huomiotansa siihen, mitä hän söi. Se oli vain ruokaa. Hänen kauneuden kaipuunsa ja rakkautensa vietti juhlaa tässä seurassa, jossa syöminenkin oli esteettinen toimitus. Se oli myös henkistä askartelua. Hänen aistinsa olivat kiihottuneet. Hän kuuli lausuttavan sanoja, jotka olivat hänelle merkityksettömiä, ja toisia, joita oli nähnyt vain kirjoissa ja joita ei kukaan hänen tuttavapiirissään osannut oikein lausua. Kun hän kuuli näiden sanojen huolettomasti kirpoilevan tämän merkillisen perheen, tytön perheen, huulilta, hän värisi ihastuksesta ja mielihyvästä. Kaikki kaukainen, kaunis ja korkea, josta kirjoissa puhuttiin, näytti toteutuvan tosielämässä. Hän oli siinä ihmeellisessä ja autuaallisessa tilassa, jolloin ihminen näkee kauneimpien unelmiensa kumpuavan esille mielikuvituksen salaperäisiltä mailta ja muodostuvan eläväksi todellisuudeksi.
Koskaan hän ei ollut ollut tällaisessa tilanteessa, missä hänen vaistomaisesti täytyi vetäytyä taka-alalle kuunnellen, havaintoja tehden ja vastaillen yksikantaan, kun oli pakko "kyllä, neiti" ja "ei, neiti" tai "kyllä, rouva" ja "ei, rouva". Hän hillitsi merimiesvaistojansa ja tottumuksiansa voidakseen vastata hänen veljelleen "kyllä, herra", tai "ei, herra". Ellei hän niin tekisi, käyttäytyisi hän sopimattomasti ja tunnustaisi alemmuutensa, mikä ei mitenkään kävisi päinsä, mikäli hän tahtoi valloittaa tytön. Hänen tuli pitää huolta omasta arvostaan. "Niin totta kuin elän", hän huudahti mielessään, "minä olen yhtä hyvä kuin hekin, ja jos he tietävät paljon sellaista, mitä minä en tiedä, voin minä puolestani opettaa heille yhtä ja toista, ja niin ollen olemme tasaveroiset!" Kun seuraavassa hetkessä tyttö tai hänen äitinsä häntä puhutellessaan sanoi "herra Eden" unohti hän kapinallisen ylpeytensä ja punastui ja lämpeni mielihyvästä. Hän oli sivistynyt ihminen — sellainen hän juuri oli — ja söi päivällistä rinnatusten ihmisten kanssa, jollaisista hän oli lukenut kirjoista. Itsekin hän oli kertomuksen aiheena ja ponnisteli läpi paksujen teosten sivujen.
Mutta samalla kun hän teki Arthurin arvostelun valheeksi ja esiintyi lauhkeana lampaana villin ihmisen asemasta, hän mietti päänsä puhki, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Hän ei suinkaan ollut mikään lauhkea lammas, ja toisen viulun soittaminen ei ollenkaan soveltunut hänen korkealentoiselle luonteellensa. Hän puhui vain silloin, kun täytyi, ja tällöin hänen puheensa muistutti hänen käyntiänsä ruokapöytään. Syntyi pysähdyksiä ja vaikenemisia, kun hän koetti kaiken maailman kieliä käsittävästä sanavarastostaan etsiä ne sanat, joiden luuli soveltuvan, vaikkakin pelkäsi, ettei osaisi niitä lausua virheettömästi, samalla hän karttoi vaikeasti ymmärrettäviä tai karkeita sanoja. Mutta koko ajan häntä kiusasi tunne, että tämä varovaisuus teki hänestä tyhmyrin ja ettei hän voinut sanoa juuri sitä, mitä tahtoi. Hänen vapaudenrakkautensa soti tällaista teennäisyyttä vastaan yhtä paljon, kuin kova kaulus kiusasi hänen niskaansa. Hän tiesi sitä paitsi, ettei hän voisi pitemmän päälle jatkaa samalla tavalla. Hänen luonnettaan hallitsivat voimakkaat ajatukset ja tunteet, ja hänen luova henkensä oli sekä itsepäinen että intoisa. Nyt oli äkkiä hänen mieleensä tullut niin paljon ajatuksia ja tunteita, joille tuli sinä hetkenä keksiä muoto ja ilmaisutapa, että hän unohti itsensä ja paikan, missä oli, ja vanhat sanat, puheen alkutekijät, jotka hän tunsi, kohosivat mieleen.
Kerran kun hän tahtoi sanoa palvelijalle, ettei hän tahtonut enää sitä, mitä tämä hänelle tarjosi, hän virkahti lyhyesti ja mahtipontisesti: "Olen täysi!"
Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat häneen tuijottaen, ja palvelija hymyili salaa huvitettuna, mutta hän toivoi häpeissänsä, että maa nielaisisi hänet. Pian hän kuitenkin voitti itsensä.
"Se on kanakkilainen tapa lopettaa", hän selitti, "ja merkitsee samaa kuin 'kiitos'. Se on vain lyhyt ja käskevä lausua."
Hän näki tytön uteliaana katselevan hänen käsiänsä, ja koska hän oli alkanut selitellä, hän virkahti:
"Minä olen juuri kulkenut rannikkoa muutamalla valtameren postihöyryllä. Se oli myöhästynyt, ja kiertäessämme Puget Soundin satamissa me teimme työtä kuin neekerit purkaessamme tavaroita, kaikenlaista rihkamaa, — jos ymmärrätte, mitä sellainen on. Siinä tohinassa minä haavoitin käteni."
"Oh, en minä sillä katsonut", kiiruhti tyttö selittämään. "Teidän kätenne tuntuivat minusta liian pieniltä vartaloon verraten."
Vieraan posket karahtivat punaisiksi ja korvat kuumenivat. Hänestä tuntui, että toinenkin hänen suurista virheistään oli paljastettu.
"Niin", hän sanoi kuin anteeksi pyydellen, "ehkeivät ne sukuuni katsoen ole kyllin suuret. Käyttäessäni hartiavoimia voin kyllä iskeä nyrkilläni muulin kuoliaaksi. Ne ovat liian voimakkaat, mutta jos minä ruhjon jonkun kallon, ruhjoutuvat myös minun nyrkkini."
Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut. Hän oli päinvastoin suuttunut itsellensä. Hän oli päästänyt kielensä siteet ja puhui asioista, jotka eivät olleet kauniita.
"Oli urhoollisesti tehty, että autoitte Arthuria sillä tavalla — te, joka olitte aivan vieras", sanoi tyttö hienotunteisesti huomatessaan hänen hämmennyksensä, vaikka ei voinutkaan ymmärtää syytä siihen.
Vieras puolestaan tajusi, mitä tyttö oli tehnyt hänen hyväkseen, ja lämmin kiitollisuuden laine tulvi läpi hänen olemuksensa, niin että hän kokonaan unohti liian puheliaan kielensä.
"Eihän se ollut kerrassaan mitään", hän virkahti. "Sen olisi kuka hyvänsä toisen puolesta tehnyt. Se roikaleitten sakki oli ojennusta vailla, mutta Arthur ei ollut tottunut nutistamaan niitä. He kävivät kiinni häneen ja minä hyökkäsin heidän kimppuunsa ja löylytin heitä vähän. Siinä mylläkässä he purivat kättäni. Mutta en minä kuitenkaan mistään hinnasta olisi jättänyt sitä tekemättä. Kun minä näin…"
Hän vaikeni äkkiä masentuneena omasta turmeltuneisuudestaan ja viheliäisyydestään, sillä se teki hänet mahdottomaksi hengittämään samaa ilmaa, jota tyttö hengitti. Ja kun Arthur vielä kerran alkoi selittää seikkailuaan juopuneitten roistojen kanssa ja kuinka Martin Eden oli hyökännyt niiden kimppuun ja pelastanut hänet, istui tuo mies otsa rypyssä mietiskellen, millainen tomppeli hän oli ollut, ja koettaen yhä tarmokkaammin ratkaista probleemia, miten hänen tulisi käyttäytyä näiden ihmisten seurassa. Luonnollisesti hän ei vielä ollut päässyt pitkälle. Hän oli eri heimoa kuin he eikä osannut edes puhua heidän mongerrustaan, kuten hän mielessään päätteli. Hän ei voinut teeskennellä olevansa heidän vertaisensa. Aikanansa naamio putoaisi pois, ja sitä paitsi naamarissa esiintyminen oli hänen luonteellensa kokonaan vierasta. Hänen sydämessään ei ollut tilaa vilpille eikä petokselle. Tapahtukoon mitä tahansa, hänen täytyi olla tosi. Vielä hän ei kyennyt puhumaan heidän kieltänsä, mutta sekin aika kerran tulisi, siitä hän oli vakuuttunut. Ennen sitäkin hänen täytyisi puhua, mutta hänen tuli käyttää omaa kieltään, tietysti hieman hillittynä, ettei kovin heitä hämmästyttäisi ja että he voisivat häntä käsittää. Sen vuoksi hän ei tahtonut teeskennellä, eikä äänettömyydellä luulotella tietävänsä asioita, joita ei tiennyt. Kun hän siis oli tämän päätöksensä tehnyt, ja veljekset puhuessaan yliopiston asioista usein käyttivät sanaa "trig", hän kysyi:
"Mitä ontrig?"
"Trigonometria", vastasi Norman. "Korkeampi muoto matikkaa."
"Ja mitä matikka sitten on?" kuului seuraava kysymys, joka veti Normanin suun hymyyn.
"Matematikkaa — aritmetiikkaa", oli vastaus.
Martin Eden nyökkäsi. Vilahdukselta hän oli saanut silmätä tiedon ilmeisesti rajattomia näköaloja. Se, mitä hän näki, sai määrätyn muodon. Hänen harvinainen mielikuvituksensa antoi ajatuskuville todellisen, käsitettävän muodon. Hänen aivojensa sulatuskammioissa trigonometria ja matematiikka ja koko se tiedon laaja kenttä, jota ne tarkoittavat, muuttui tavallansa äärettömäksi maisemaksi. Ne näköalat, joita hän silmäsi, olivat täynnä suloista vihreyttä ja ihania metsäpylväkkeitä, jotka lempeästi loistivat tai välähtelivät lukemattomien salamain risteillessä. Taka-alalla katosivat yksityiskohdat purppuraiseen usvaan, mutta tuon usvan takana, sen hän tiesi, alkoi tuntemattoman salaperäinen viehätys, joka houkutteli ihmeellisiin seikkailuihin. Se juovutti häntä kuin viini. Tässä oli jotakin, johon kannatti tarttua, oli koko maailma valloitettavana; ja samalla hänen olemuksensa syvyyksistä nousi ajatusvalloituksesta, jolla voittaisi hänet, tuon liljanvalkoisen henkiolennon, joka istui hänen vierellään.
Tämän loistavan näyn turmeli Arthur, joka koko illan oli koettanut saada hänestä villi-ihmisen esille. Martin Eden muisti päätöksensä. Ensi kertaa hän muuttui omaksi itseksensä, aluksi tosin arkana ja mietiskelevänä, mutta pian hän kuitenkin unohti kaiken luomisen riemussa ja kuvasi elämää sellaisena kuin sen tunsi kuulijainsa silmäin eteen. Hän oli kuulunut salakuljetuslaivan, Halcyonin, miehistöön silloin, kun tullialukset pakottivat sen antautumaan. Hän katseli avoimin silmin ja osasi kertoa, mitä näki. Hän maalasi heidän silmäinsä eteen kuohuvan meren sekä ne laivat ja ihmiset, jotka siellä taistelivat. Hänen mielikuvituksensa voima valtasi heidät niin, että he tarkastelivat hänen silmillänsä kaikkea, mitä hän itse oli nähnyt. Taiteilijan vaistolla hän valitsi yksityiskohtia, maalasi elämästä kuvia, joissa valo ja värit loistivat ja hehkuivat, sovitti tapaukset yhteen niin, että kuulijat seurasivat ihastuneina hänen korutonta kaunopuheisuuttansa. Joskus hänen kertomuksensa vilkkaus ja omituiset lauseparret hämmästyttivät heitä, mutta kauneus seurasi aina kauhun kantapäillä ja huumori loi lievitystä murheellisiin tarinoihin, kun hän kuvasi merimiehen omituisia aatemaailmoja ja elämänkäsitystä.
Ja hänen puhuessaan katseli tyttö häntä hämmästynein silmin. Kertojan innostus lämmitti häntä. Hän ihmetteli, oliko hän ollut kylmä koko elämänsä ajan. Hänen teki mielensä nojautua tähän hehkuvaan, säkenöivään mieheen, joka oli kuin tulivuori uhkuen voimaa, terveyttä ja tarmoa. Hänestä tuntui, että hänen täytyy nojata häneen, ja vain vaivoin hän pystyi vastustamaan mielitekoaan. Mutta sitten tulvahti mieleen toinen tunne, joka työnsi häntä pois tuosta miehestä. Häntä karkoittivat nuo haavaiset kädet, jotka olivat niin tahraantuneet, että elämän loka oli syöpynyt lihaan asti, tuo kauluksen hieroma punainen juova niskassa ja nuo pullistelevat lihakset. Hänen karkeutensa pelotti häntä. Kertojan hiomaton puhetapa loukkasi hänen korvaansa, jokainen karkea piirre hänen elämässään tahrasi tytön sielua. Mutta lakkaamatta palasi tuo hänen puoleensa vetävä tunne, kunnes hän ajatteli, että tuo mies on paha, koska hänellä oli niin suuri valta häneen. Kaikki, mikä hänen mielessään oli syvimpään juurtunut, alkoi horjua. Tuon miehen jutut ja seikkailut tuntuivat hävittävän kaikki sovinnaisuuden rajat. Kun saattoi noin huolettomasti kohdata vaaroja ja nauraa kaikelle, ei elämä enää ollut vakavaa ponnistelua ja vaivaa, vaan pelkkää leikkiä, jonka voi kääntää ylösalaisin ja josta saattoi huolettomasti nauttia tai heittää menemään. "Leiki siis!" kaikui huuto hänen olemuksensa läpi. "Nojaa häneen, jos niin tahdot, ja kiedo kätesi hänen kaulaansa!" Hänen teki mielensä parahtaa näiden ajatusten hurjuutta, ja turhaan hän vetosi omaan puhtauteensa ja hienoon sivistykseensä asettaen kaiken sen, mitä hän oli, kaikkea sitä vastaan, mitä tuo toinen ei ollut. Hän katsahti ympärilleen ja näki toisten suunniltaan ihastuksesta tuijottavan tuota miestä, ja hän olisi tuntenut asemansa toivottomaksi, ellei olisi havainnut kauhua äitinsä katseessa. Tuo mies, joka oli ilmestynyt synkimmästä pimeydestä, oli pahasta. Hänen äitinsä näki sen, ja hänen äitinsä oli oikeassa. Hänen tuli luottaa äitinsä tuomioon, kuten hän aina oli kaikissa asioissa tehnyt. Tuon miehen tuli ei enää lämmittänyt, pelko tuon miehen vuoksi ei enää ollut vaarallinen.
Myöhemmin päästyään pianon ääreen hän soitti hänelle osoittaaksensa, että kuilu heidän välillänsä oli syvä ja ylitsepääsemätön. Hänen musiikkinsa oli kuin haaste, jonka hän välinpitämättömästi oli heittänyt toiselle. Vieras tuijotti kauhistuneena häneen. Hänestä samoin kuin tytöstäkin tuntui, että kuilu laajeni heidän välillänsä, mutta nopeammin kuin se laajeni, kasvoi hänen halunsa voittaa hänet sittenkin. Mutta hänen tunteensa olivat liian voimakkaat ja vaativat, että hän olisi voinut istua ja tuijottaa eteensä avautuvaan kuiluun varsinkin, kun oli kuultavana musiikkia, jonka vaikutukselle hän oli erittäin altis. Se oli kuin päihdyttävää juomaa, joka kiihotti hänen tunteensa tuleen, huumaava aine, joka valtasi hänen mielikuvituksensa lennättäen häntä läpi avaruuksien tutkimusmatkalle. Se karkoitti kaikki surulliset asiat, täytti hänen sielunsa kauneudella, vapautti ajatuksen ja antoi unelmille siivet. Hän ei ymmärtänyt sitä musiikkia, jota tyttö esitti. Se oli aivan toista kuin tanssisaleissa tai räikyvät torvien säveleet, joita hän oli kuullut. Mutta kirjoista hän oli saanut jonkinlaisen aavistuksen siitä, ja hän uskoi hänen soittoonsa odotellen kärsivällisesti jokaista uutta aihetta tai rytminvaihdosta pahoitellen vain, että ne loppuivat niin lyhyeen. Tuskin hän oli ne tajunnut ja päästänyt mielikuvituksensa lentoon, kun ne vaihtuivat hänelle merkityksettömään sävelkeinuntaan, mielikuvitus lakkasi toimimasta, ja hän vaipui maan päälle takaisin.
Kerran hänen mieleensä tuli, että tuolla kaikella oli jokin tarkoitus häneen nähden. Hänestä tuntui, että hän oli tytölle vastenmielinen, ja koetti arvailla, mitä hänen kätensä hänelle koskettimilla puhuivat. Mutta sitten hän hylkäsi ajatuksen arvottomana ja mahdottomana ja antautui vapaasti nauttimaan musiikista. Entinen, ihastunut mieliala palasi. Hänen jalkansa eivät olleet enää multaa ja hänen ruumiinsa henkevöityi; hänen silmissään, vieläpä sielläkin, mihin katse ei ulottunut, loisti ihana valo; ja silloin kaikki hänen ympärillänsä katosi ja hän siirtyi kauaksi, jossa liiteli sen maailman yläpuolella, jota hän niin suuresti rakasti. Tunnettu ja tuntematon vietti yhtymäjuhlaa hänen unelmoivassa mielikuvituksessaan. Hän astui sisään oudoista porteista aurinkoisiin maihin, ja kierteli toreilla outojen kansojen joukossa, joita ei yksikään ihminen ole koskaan nähnyt. Hänen sieraimissaan oli maustesaarien lemu sellaisena, kuin hän oli sen tuntenut lämpiminä, tyyninä öinä merellä. Hän matkusti kohden eteläisiä seutuja, joissa päivät ovat pitkät ja polttavat, hän risteili turkoosimeren palmujen reunustamien saarien keskellä. Ajatuksen nopeudella nuo kuvat tulivat ja menivät. Jonakin hetkenä hän istui villihevosen selässä kiitäen satumaisesti valaistujen värikkäitten seutujen läpi, seuraavassa hetkessä hän taas tuijotti häikäisevän kuumuuden läpi kuolemanlaakson valkeisiin hautapatsaisiin tai souti jäätävänkylmää valtamerta, jossa suunnattomat jäävuoret säteilivät ja hohtivat auringonpaisteessa. Hän loikoili korallirannikoilla, joissa kookospähkinät riippuivat alas hiljaa lepattaviin aaltoihin. Vuosisatoja sitten haaksirikkoutuneen laivan ruho paloi sinisissä liekeissä ja sen valossa "hulat" hyppivät helisevien ukuleleittensa ja pärisevien rumpujensa säestyksellä villejä tanssejaan. Oli aisteja kiihottava troopillinen yö. Kauempana kuvastuivat tulivuoren ääriviivat taivasta vasten. Taivaalta pilkisti kalpea uusikuu ja Etelän risti oli painunut alas taivaan rannalle.
Hän oli kuin harppu. Kaikki se elämä, jota hän tunsi tai oli kuvitellut, muodosti sen kielet, sävelvirta oli se tuuli, joka pani nuo kielet väräjämään muistoja ja unelmia. Hän ei ainoastaan tuntenut. Tunne pukeutui selvään muotoon, väreihin ja sädeloistoon, ja mitä hänen ajatuksensa uskalsi kuvitella, se sai heti kuin taikavoimasta jalostuneen muodon. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuivat yhteen, ja hän liiteli yli avaran, lämpimän maailman läpi seikkailujen ja sankaritekojen tuon tytön luo, jonka hän voitti ja nosti hellästi käsivarsilleen, ja pakeni hänen kanssaan unelmiensa valtakuntaan.
Ja kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta hänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine silmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen takana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset harhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt. Huonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat jääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki suuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot huulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä hän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi oikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli huomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä, hän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän luki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta änkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän laineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut tolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen miehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki edessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin että hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.
"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut tällaiseen", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen. "Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä pidän siitä."
"Toivon, että tulette uudestaan", sanoi tyttö, kun vieras lausui jäähyväisiä hänen veljilleen.
Hän pisti hatun päähänsä, työntyi vitkastellen ulos ovesta ja oli kadonnut.
"No, mitä ajattelet hänestä?" kysyi Arthur.
"Hän on sangen mielenkiintoinen, toi tullessaan raikkaan tuulahduksen", vastasi sisar. "Kuinka vanha hän on?"
"Kaksikymmentä, melkein kaksikymmentä yksi. Minä kysyin häneltä tänä iltana. En luullut, että hän olisi niin nuori."
Ja minä olen kolme vuotta vanhempi, ajatteli sisar antaessaan veljelleen hyvänyönsuukon.
Kun Martin Eden astui portailta kadulle, hän pisti kätensä takkinsa taskuun. Esille tuli levy ruskeata riisipaperia ja hyppysellinen meksikolaista tupakkaa, joista hän kätevästi pyöräytti savukkeen. Ensimmäiset savut hän veti syvälle keuhkoihinsa ja puhalsi sitten ulos viivytellen haihtuvina haikuina. "Jumaliste!" hän virkahti kuuluvasti äänessä hämmästys ja ihastus. "Jumaliste!" hän kertasi. Ja hetkisen päästä hän vielä mutisi: "Jumaliste!" Sitten käsi kohosi kaulukseen, jonka hän riuhtaisi irti paidasta ja työnsi taskuun. Sataa tuhutti kylmästi, mutta hän paljasti päänsä, avasi liivinsä ja asteli suruttomana tietänsä. Hän tuskin huomasi, että satoi vettä. Hän oli haltioissaan, mielen täyttivät tuhannet unelmat, ja hän eli äskeiset tapaukset uudestansa.
Vihdoinkin hän oli kohdannut naisen — naisen, jota hän ei ollut paljoa ajatellut, koska hänen mielensä ei juuri naisissa askarrellut, mutta jonka hän kuitenkin oli epämääräisesti unelmoinut joskus kohtaavansa. Hän oli istunut hänen vieressään pöydässä. Hän oli pitänyt tuon tytön kättä omassaan, katsonut häntä silmiin ja nähnyt vilahduksen kauniista sielusta, yhtä kauniista kuin ne silmät, joista se kuvastui tai se ruumis, joka antoi sille ilmeen ja muodon. Hän ei ajatellut hänen ruumistaan ruumiina, mikä oli uutta hänelle, sillä kaikkia tähän asti tuntemiansa naisia hän ajatteli yksistänsä sillä tavalla. Hänen ruumiinsa oli jotakin aivan toista. Hän ei voinut ajatella, että hänen ruumiinsa olisi muiden kaltainen ja sellaisena altis sairaudelle ja kurjuudelle. Hänen ruumiinsa oli jotakin muuta kuin sielun asuinpaikka. Se oli hänen henkensä ilmaus, hänen jumalaisen olemuksensa puhdas ja suloinen kristallikuva. Tämä tunne jumalaisesta sai hänet hätkähtämään. Se herätti hänet unelmista todellisiin mietelmiin. Ei ainoakaan sana eikä vihjaus ollut tähän asti mistään jumalaisesta saavuttanut häntä. Hän ei ollut koskaan uskonut jumaluuteen. Hän oli aina pysynyt uskonnolle vieraana ja hyvätuulisesti laskenut leikkiä taivaan luotseista ja heidän lörpötyksistään sielun kuolemattomuudesta. Elämää ei ollut tämän jälkeen, se oli hänen päätelmänsä; kaikki, mitä oli, ilmeni täällä jo nyt, sitten seurasi ikuinen pimeys. Mutta mitä hän oli nähnythänensilmistään, oli juuri sielu, iankaikkinen, kuolematon sielu. Ei ainoakaan mies tai nainen, jotka hän oli tähän asti tuntenut, ollut tuonut hänelle viestiä kuolemattomuudesta. Muttahänoli. Hän oli kuiskannut siitä ensi hetkestä, kun hän katseli häneen. Hänen siinä kulkiessaan kangastivat tytön kasvot hänen silmissään kalpeina ja vakavina, suloisina ja tunteellisina, hymyillen osanotosta ja hellyydestä kuin henki vain voi hymyillä ja puhtaampana kuin hän koskaan oli voinut puhtautta unelmoida. Hänen puhtautensa vaikutti häneen kuin ruoskan isku. Se sai hänet hätkähtämään. Hän oli oppinut erottamaan hyvän ja pahan, mutta puhtaus olemuksen perustana ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Mutta hänessä hän nyt oli oppinut tajuamaan puhtauden ja hyvyyden hänen olemuksensa korkeimpana tarkoitusperänä, josta ikuinen elämä oli jatkuva.
Ja hänen sielussaan syntyi kiihkeä kaipaus omistaa iankaikkinen elämä. Hän ei olisi sovelias tarjoamaan hänelle vettä juotavaksi — sen hän tiesi. Onnen ihmeellinen oikku oli heittänyt hänet hänen seuraansa täksi illaksi ja antanut hänelle tilaisuuden puhella hänen kanssaan. Se oli vain sattuma. Siitä ei kannattaisi paljoa toivoa. Hän ei ansainnut sellaista onnea. Pohjaltaan hänen luonteensa oli taipuvainen uskonnollisuuteen. Hän tunsi itsensä nöyräksi ja heikoksi, kurjaksi ja kelvottomaksi. Sellaisessa tilassa synnintekijät kääntyvät parannukseen. Hän oli julkisyntinen. Mutta kuten nöyrät ja katuvaiset saavat vilahdukselta nähdä sen ihanuuden, johon he kerran joutuisivat, sai hänkin välähdyksenä tuntea sitä autuutta, mikä hänen osaksensa tulisi, jos saisi hänet omakseen. Mutta tämä omistaminen oli kaukainen ja sumun peitossa ja kokonansa toisenlainen kuin hän oli osannut sitä kuvitella. Hänen kunnianhimonsa oli riistänyt hulluudelta siivet, ja hän näki kohoavansa korkeuksiin hänen rinnallaan, jakavansa kaikki ajatukset hänen kanssaan ja nauttivansa elämän kauneudesta ja suuruudesta hänen toverinaan. Hän unelmoi sielun omistamisesta, jostakin suuresta ja pyhästä, josta kaikki alhainen olisi hävinnyt, sielujen vapaasta ystävyydestä, jolle hänen ajatuksensa ei kyennyt antamaan määrättyä muotoa. Hän ei ajatellut juuri tällä tavalla. Oikeastaan hän ei ajatellut yhtään mitään. Tunne voitti järjen, ja hän värähteli ihmeellisistä ajatuksista ja mielialoista, joista hänellä ei koskaan ennen ollut ollut aavistustakaan, kiisi purjeet levällään oudolle unelmien merelle, jossa tunteet olivat puhdistuneet ja henkevöityneet ja jossa tajusi elämän ihmeellisen suuruuden ihanimmassa loistossaan.
Hän hoippui tietänsä kuin juopunut mutisten intohimoisesti: "Jumaliste, jumaliste!"
Poliisi katseli häntä muutamassa kadunkulmassa epäluuloisesti ja pani merkille hänen horjuvan merimieskäyntinsä.
"Mistä te olette saanut päänne täyteen?" kysäisi poliisi.
Sinä hetkenä oli Martin Eden jälleen maan pinnalla. Hän oli kuin juoksevaa ainetta, joka helposti muutti muotoaan ja saattoi tunkeutua kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin rakoihin ja sokkeloihin. Poliisin puhutellessa häntä hän oli heti oma itsensä taas käsittäen yhdellä silmäyksellä koko tilanteen.
"Eikös kelpaa, vai?" hän naurahti vastaukseksi. "Minä en tiennyt, että puhuin ääneen."
"Pian te myös laulatte", päätteli poliisi.
"Ei, sitä minä en tee. Antakaahan tulta, niin ajan ensimmäisellä raitiovaunulla kotiin."
Hän sytytti savukkeensa, sanoi hyvää yötä ja lähti matkaansa. "Luuli mokoma, että olen humalassa, hitto vie?" hän huudahti mielessään. "Sehän aikoi pistää putkaan." Hän hymyili ja jatkoi mietiskelyänsä. "Luulenpa olleenikin", hän lisäsi, "mutta en voinut arvata, että jonkun naisen kasvot voisivat huumata."
Hän otti Telegraph Avenuen vaunun, joka kulki Berkeleyyn. Se oli täpötäynnä nuoria miehiä, jotka laulelivat kaikenlaisia rallatuksia ja hurrasivat. Uteliaana hän tarkasteli heitä. He olivat ylioppilaita. He kävivät samassa yliopistossa kuin tyttö, joka oli hänen mielensä vallannut, olivat samalla yhteiskunnallisella tasolla hänen kanssaan, saattoivat tutustua häneen ja nähdä hänet joka päivä, jos tahtoivat. Hän ihmetteli, etteivät he sitä tahtoneet, vaan olivat olleet tänäkin iltana ulkona huvittelemassa sen sijaan, että olisivat istuneet piirissä hänen ympärillään kunnioittaen ja palvoen häntä. Hänen ajatuksensa harhailivat edelleen. Hän kiinnitti erikoista huomiota erääseen vinosilmäiseen nuorukaiseen, jonka alahuuli oli lerpallaan. Tuo kuitenkin on turmeltunut rahjus, hän päätteli. Laivassa hän olisi ruikuttava raukka ja suunsoittaja. Hän, Martin Eden, oli parempi mies kuin tuo. Se ajatus ilahdutti häntä. Se tuntui vievän häntä lähemmäksi unelmainsa valittua. Hän alkoi vertailla itseänsä noihin ylioppilaihin. Hän tunsi ruumiinsa lihasrakenteen ja tiesi, että hän ruumiinvoimiltansa oli heitä etevämpi. Mutta heidän päänsä oli täynnä tietoa, jonka avulla he kykenivät keskustelemaan tytön tavoin. Se ajatus masensi häntä. Mutta mitä varten olivat aivot olemassa? hän kysyi kiihkeästi. Mitä he olivat tehneet, sen hänkin voisi tehdä. He olivat tutkineet elämää vain kirjoista, mutta hän oli koko ajan itse elänyt mukana. Hänen aivonsa olivat yhtä täynnä tietoa kuin heidänkin, vaikka se tieto oli toisenlaista. Kuinka moni heistä osaisi sitoa taljaköyden, hoitaa peräsintä tai toimia tähystäjänä? Hänen elämänsä muodosti hänen eteensä sarjan kuvia, jotka olivat täynnä vaaroja, rohkeita tekoja, työtä ja ponnistusta. Hän muisti epäonnistumisiansa ja iskuja ja naarmuja, joita oli saanut oppivuosinaan. Ne hän toki voi joka tapauksessa omaksi edukseen lukea. Myöhemmin heidän on lähdettävä todelliseen elämään ja he saavat käydä samaa koulua, jossa hän oli jo valmis mestari. Ympäri käydään, yhteen tullaan. Kun he nyt opettelisivat tätä, hän tutkisi elämän toista puolta kirjoista.
Kun vaunu oli kulkenut yli sen vyömäisen kadun, joka sulki piiriinsä joukon yksinäisiä taloja ja erotti Oaklandin Berkeleystä, hän odotti muuatta kaksikerroksista tuttua rakennusta, jonka päädyssä oli ylpeä ilmoituskilpi "Higginbothamin Rahaksimuutto Liike". Sen nurkalla laskeusi Martin Eden alas. Hetkisen hän katseli tuota kilpeä. Se sanoi hänelle enemmän kuin nuo sanat. Itsekäs, pikkumainen, laiska ja viekas ihminen tuntui kirjainten takaa ilmestyvän hänen eteensä. Bernard Higginbotham oli nainut hänen sisarensa, ja hän tunsi hänet hyvin. Hän avasi oven avaimella ja asteli portaita toiseen kerrokseen. Täällä asui hänen lankonsa. Rihkamatavara- ja vihannespuoti oli alakerrassa. Ummehtuneitten kasviksien haju täytti ilman. Kompuroidessaan eteisen läpi hän kompastui joihinkin leikkivaunuihin, jotka joku hänen monilukuisista sisarensa lapsista oli jättänyt, ja horjahti jyrähtäen ovea vasten. "Se saivarennylkijä!" hän mielessään kuohahti. "On liian saita polttaaksensa parin sentin edestä kaasua, etteivät hänen vuokralaisensa taittaisi niskojansa."
Haparoiden hän löysi ovenrivan ja astui valaistuun huoneeseen, jossa istui hänen sisarensa ja Bernard Higginbotham. Sisar paikkasi miehensä housuja, sillä aikaa kun mies istui puoliksi loikoen kahdella tuolilla jalassaan risaiset tohvelit, joista varvas pisti esille. Hän katsahti yli sanomalehden, jota luki, ja mustien, levottomien silmien katse oli terävä ja tuijottava. Martin Eden ei koskaan katsahtanut häneen tuntematta suunnatonta vastenmielisyyttä. Mitä hänen sisarensa oli tuossa miehessä nähnyt, sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hänestä mies oli kuin jokin alempirotuinen elukka, ja aina hänen teki mielensä murskata hänet jalkoihinsa. "Jonakin päivänä minä isken hänen päänsä mäsäksi", hän lohdutti usein itseänsä voidakseen sietää hänen läsnäoloaan. Nuo kärppämäiset, julmat silmät tuijottivat tyytymättöminä häneen.
"Mitä nyt?" kysäsi Martin. "Antaa kuulua."
"Minä olen maalauttanut oven viime viikolla", sanoi herra Higginbotham puoliksi ulvoen ja vikisten, "ja sinä tiedät, millaiset ovat yhtiön taksat. Sinun tulisi käsitellä varovammin toisten tavaroita."
Martin oli aikonut vastata, mutta käsitti samalla koko yrityksen toivottomuuden. Hän käänsi katseensa tuosta ihmisen irvikuvasta seinällä riippuvaan öljypainokseen. Se hämmästytti häntä. Hän oli aina pitänyt siitä, mutta nyt hänestä tuntui, että näki sen vasta ensimmäisen kerran. Se oli yhtä viheliäinen kuin kaikki muukin tässä talossa. Hänen mielensä palasi taloon, josta hän juuri oli lähtenyt, ja hän näki ensiksi maalaukset ja sitten Hänet, joka katseli häntä suloisesti puristaessaan hänen kättään jäähyväisiksi. Hän unohti, missä oli, sekä myös Bernard Higginbothamin läsnäolon, kunnes mies kysäisi:
"Oletko nähnyt kummituksia?"
Martin palasi todellisuuteen taas ja katsoi noihin pieniin, julmiin, vaaniviin ja inhottaviin silmiin ja näki samalla kuin kangastuksena noiden silmien omistajan alakerrassa olevassa puodissaan myymässä rihkamaansa, jolloin tuo katse oli sievistelevä, liukas ja imarteleva.
"Olen", vastasi Martin. "Minä olen nähnyt henkiolennon. Hyvää yötä,Gertrude."
Hän pyörähti ympäri jättääkseen huoneen astuen kuin unessa repaleista, tahraista mattoa pitkin.
"Älä heittele ovea", varoitti herra Higginbotham.
Hän tunsi verensä kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä ja sulki hiljaa oven jäljessään.
Herra Higginbotham katsoi voitonriemuisena vaimoonsa.
"Hän on ollut juopottelemassa", hän selitti käheästi kuiskaten."Sanoinhan sinulle, että hän niin tekisi."
Vaimo nyökäytti alistuvasti.
"Hänen silmänsä kovin loistivat", hän tunnusti, "eikä hänellä ollut kaulusta, vaikka lähtiessä oli. Mutta ehkäpä hän sentään ei ole ottanut kuin pari lasia."
"Hän ei voinut oikein seistä", päätti hänen miehensä. "Minä tarkastin häntä. Hän ei voinut astua lattian poikki hoippumatta. Kuulithan itse, että hän oli kaatua eteisessä."
"Luulen, että hän kompastui Alicen vaunuihin", puolusteli vaimo. "Hän ei nähnyt niitä pimeässä."
Herra Higginbothamin kiukku ja ääni alkoi kohota. Kun hänen koko päivä täytyi näytellä sivistynyttä ihmistä alhaalla puodissa, varasi hän edes iltahetket saadakseen perheensä piirissä olla oma itsensä.
"Minä sanon sinulle, että tuo sinun verraton veljesi oli humalassa."
Hänen äänensä oli kylmä, terävä ja päättäväinen. Hänen vaimonsa huokasi ja vaikeni. Hän oli kookas, uhkea nainen, aina huolimattomasti puettu, aina väsynyt ja kyllästynyt lihavuuteensa, työhönsä ja mieheensä.
"Hän on perinyt sen isältään, sen sanon sinulle", herra Higginbotham päätti syytellen. "Ja lopettaa päivänsä kyllä katuojassa, samalla tavalla, sen sinä hyvin tiedät."
Vaimo nyökkäsi, huokasi ja jatkoi paikkaustaan. He olivat yksimieliset siitä, että Martin oli tullut kotiin juovuksissa. Heillä ei ollut pienintäkään aavistusta elämän kauneudesta, sillä siinä tapauksessa he olisivat tienneet, että nuo loistavat silmät ja punottavat posket kertoivat siitä ihanasta tunteesta, jonka rakkaus ensi kertaa oli tuon nuorukaisen sielussa synnyttänyt.
"Siinä on lapsille oiva esimerkki", mörisi herra Higginbotham katkaisten äkkiä hiljaisuuden, joka vaimon vuoksi oli syntynyt ja joka häntä raivostutti. Joskus hän oikein toivoi, että vaimo olisi vastustanut häntä enemmän. "Jos se tapahtuu vielä kerran, on hänen lähdettävä täältä, ymmärrätkö? Minä en halua sietää, hänen renttuilemistaan, enkä salli hänen turmelevan viattomia lapsia mässäilevällä elämällään." Sana oli uusi herra Higginbothamin sanavarastossa. Hän oli juuri saanut sen sanomalehdestä, ja siksi hän siitä erikoisesti piti. "Se on juuri oikea sana, turmella mässäilemisellä, muuten sitä ei voi sanoa."
Hänen vaimonsa huokasi taas, pudisti surullisesti päätä ja jatkoi paikkausta. Herra Higginbotham tarttui jälleen sanomalehteensä.
"Onko hän maksanut viime viikon laskun?" hän kysyi katsahtaen sanomalehden yli.
Vaimo nyökkäsi ja lisäsi: "Kyllä hänellä vielä on rahaa!" "Milloin hän aikoo taas lähteä merille?"
"Sitten kun aika tulee, luulisin", vastasi vaimo. "Hän oli eilen San Franciscossa tiedustelemassa laivoja. Mutta hänellä on vielä rahaa, eikä hän lähde ensimmäiseen laivaan, joka eteen sattuu, olkoon se millainen hyvänsä."
"Ei passaa tuollaisen kansiluudan paljoa valita ja määräillä", mörähti herra Higginbotham. "Valitsemassa! Hän!"
"Hän puhui jostakin aluksesta, joka aikoo lähteä johonkin kauas etsimään maanalaisia aarteita. Sillä hän lähtisi, jos hänen rahansa riittäisivät niin kauan, että se valmistuisi."
"Jos hän käyttäytyisi ihmisiksi, antaisin hänelle työtä, hän saisi ajaa hevosta", sanoi hänen miehensä ilman pienintäkään hyväntahtoisuuden vivahdusta äänessä. "Tom on laputtanut tiehensä."
Hänen vaimonsa katsahti häneen kysyvästi ja kauhuissaan.
"Meni tänä iltana. Hän saa työtä Carrutherilta, joka maksaa enemmän kuin minä voin."
"Minähän sanoin sinulle, että sinä menettäisit hänet", huudahti vaimo."Hän oli enemmän arvoinen, kuin mitä sinä hänelle maksoit."
"Kuule sinä, saatanan akka", kivahti herra Higginbotham. "Enkö minä ole tuhannesti sinulle sanonut, että älä pistä nokkaasi liikeasioihin? Minä en tahdo sitä lakkaamatta jankuttaa."
"Siitä minä en välitä", intti vaimo puolestaan, "Tom oli hyvä poika."
Hänen miehensä katsahti tuimasti häneen. Tuo oli kerrassaan sopimatonta uhmaa.
"Jos tuo sinun veljesi olisi penninkään arvoinen, hän voisi saada rattaat huostaansa", hän murahti.
"Hän maksaa kuitenkin ruokansa ja sillä hyvä", kiivasteli vaimo. "Vaikka hän onkin minun veljeni, ei sinulla ole oikeutta haukkua häntä lakkaamatta, niin kauan kuin hän ei ole sulle penniäkään velkaa. Vielä minussakin on tunteita jäljellä, vaikka olenkin ollut sinun kanssasi naimisissa nämä seitsemän vuotta."
"Oletko sinä sanonut hänelle, että hän saa maksaa erikseen kaasusta, jos hän yhä aikoo lukea vuoteessa?" kysyi mies.
Rouva Higginbotham ei vastannut mitään. Hänen kapinanhalunsa haihtui, hänen tarmonsa hukkui hänen väsyneeseen lihavuuteensa. Hänen miehensä näytti riemuitsevan. Nyt hän oli voittanut hänet. Hänen silmänsä räpyttelivät hävyttömästi, samalla kun hänen korvansa riemuitsivat vaimon alistuvista huokauksista. Hän oli ylen onnellinen voidessaan mykistää hänet, mikä nyt jo oli helppoa, vaikka asianlaita olikin ollut toinen heidän ensimmäisinä avioliittovuosinaan, ennen kuin lasten paljous ja hänen lakkaamaton nakertelunsa oli riistänyt vaimolta kaiken tarmon.
"No niin, sinä saat luvan sanoa hänelle huomenna kaiken tuon", päätti mies. "Ja minä sanonkin nyt, ennen kuin unohdan, että sinun on kutsuttava Marian lasten luo. Koska nyt Tom on poissa, pitää minun itseni ajaa hevosta ja sinä saat pitää huolta myymälästä sillä aikaa."