Yhden iltapäivän viikossa Ruth varasi hänelle, ja kun hän tuli myöhään, hän tavallisesti jäi päivälliselle ja kuunteli sen jälkeen musiikkia. Ne olivat hänelle merkkipäiviä. Talon ilmapiiri, joka oli niin kerrassaan toisenlainen kuin se, missä hän eli, ja Ruthin pelkkä läheisyys saivat hänet joka kerta yhä lujemmin vakaantumaan päätöksessään, että hänen täytyy kiivetä korkeuksiin. Huolimatta sielussaan asuvasta kauneudesta ja tuskaisesta luomisen halusta, hän sittenkin taisteli vain Ruthin vuoksi. Aluksi ja lopuksi hän oli vain rakastaja. Kaikki muu alistettiin rakkauden palvelukseen. Suurempi kuin hänen seikkailunsa aatteitten maailmassa oli hänen rakkausseikkailunsa. Maailma itsessään ei ollut niin ihmeellinen, huolimatta atomeistaan ja molekyyleistään, joista se oli kokoonpantu, tai niitä yhdistävistä voimista, mutta ihmeelliseksi se tuli siitä, että Ruth siinä asui. Ruth oli hämmästyttävin olento, mitä hän koskaan oli tuntenut, unelmoinut tai aavistanut.
Mutta häntä masensi aina, että Ruthin ja hänen välillä oli niin pitkä välimatka. Ruth oli niin kaukana hänestä, eikä hän tiennyt kuinka lähestyä häntä. Hänellä oli aina ollut menestystä oman luokkansa tyttömaailmassa. Kuitenkaan hän ei ollut rakastanut heitä, mutta häntä hän rakasti, eikä Ruthin nähden mitkään luokat tulleet kysymykseenkään. Hänen rakkautensa kohotti hänet kaikkien luokkien yläpuolelle. Ruth oli kaukainen olento, niin kaukainen, ettei hän tiennyt, kuinka lähestyä häntä, kuten rakastajan tulisi. Oli kyllä totta, että hän omaksuessaan tietoja ja taitoja läheni häntä, että hän saattoi puhua hänen kieltänsä ja yhdessä hänen kanssaan iloita ja selvitellä suuria aatteita; mutta se ei tyydyttänyt hänen rakastajantoiveitansa. Hänen mielikuvituksensa oli tehnyt Ruthin pyhäksi, liian pyhäksi, liian henkiseksi, niin ettei hänellä saattanut olla ruumiillista sukulaisuutta hänen kanssaan. Juuri hänen oma rakkautensa työnsi Ruthin pois hänen luotaan ja sai hänet näyttämään saavuttamattomalta. Rakkaus itse kielsi häneltä sen ainoan, mitä hän kaihosi.
Mutta sitten eräänä päivänä silloittui hetkiseksi odottamatta kuilu heidän välillensä, ja vaikka sen jälkeen kuilu yhäkin oli olemassa, oli se kuitenkin entistä kapeampi. He olivat syöneet kirsikoita — suuria, meheviä, mustanpuhuvia kirsikoita joiden mehu muistutti tummaa viiniä. Ja kun Ruth sitten myöhemmin luki hänelle ääneen, huomasi Martin, miten kirsikan mehu oli maalannut juovia hänen huuliinsa. Sinä hetkenä oli hänen jumaluutensa haihtunut. Ruth oli sittenkin lihaa ja verta, tehty maan tomusta, kuten kaikki liha, ja hänen ruumiinsa oli siis samojen lakien alainen kuin muidenkin ihmisten. Ruthin huulet olivat lihaa, kuten hänenkin ja kirsikat saattoivat värjätä niitä aivan kuin hänenkin. Jos tämä laki soveltui hänen huuliinsa, soveltui se koko hänen olemukseensa. Hän oli nainen, nainen kokonaan, kuten muutkin naiset. Tuo ajatus valtasi Martinin äkkiä. Oli kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen, joka huumasi hänet. Tuntui kuin aurinko olisi pilvistä pudonnut tai palvottu puhtaus tahrattu.
Sitten hänelle selvisi, mitä se merkitsi, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti jyskyttää vaatien häntä näyttelemään rakastajaa tälle naiselle, joka ei ollutkaan henkiolento toisista maailmoista, vaan ainoastaan nainen, jonka huulia kirsikat saattoivat värjätä. Tämä aatosten rohkeus värisytti häntä, mutta hänen sielunsa veisasi ylistysvirttä, samalla kun järki riemuiten vakuutti että hän oli oikeassa. Tämä muutos hänessä selvisi jotenkin Ruthille, sillä hän keskeytti lukemisensa, katsoi häneen ja hymyili. Martinin katse laskeutui hänen sinisistä silmistään hänen huuliinsa, ja punaisen mehun jäljet olivat tehdä hänet hulluksi. Hänen kätensä tahtoivat väkisinkin kiertyä tuon hennon vartalon ympäri, kuten hän ennen oli menetellyt toisten tyttöjen suhteen. Tuntui kuin Ruth olisi taivuttanut itseänsä häntä kohden ja odottanut, ja hän sai käyttää kaiken tahtonsa lujuuden pysyäkseen paikoillaan.
"Te ette kuullut sanaakaan, mitä minä luin", sanoi Ruth nyrpistäen huuliansa.
Mutta sitten hän nauroi hänelle, huvittuneena hänen hämmingistään, ja kun Martin katsoi hänen rehellisiin silmiinsä ja huomasi, ettei Ruth aavistanut mitään hänen tunteistaan, hän häpesi. Hän oli totisesti, vaikkakin vain ajatuksissaan, uskaltanut liian kauas. Kaikista naisista, joita hän oli tuntenut, olisi kuka tahansa arvannut ne, paitsi Ruth. Mutta hän ei ollut arvannut. Siinä oli erotus. Siksi Rutholierilainen. Martin kauhistui omaa raakuuttaan, ujostellen toisen puhdasta viattomuutta, ja hän katseli taas häntä kuilun takaa. Silta oli murtunut ja hävinnyt.
Mutta tämä sattuma oli kuitenkin vienyt häntä lähemmäksi. Sen muisto jäi jäljelle, ja synkimmän masennuksensa hetkinä hänen ajatuksensa kiihkeästi askarteli siinä. Kuilu ei enää kuitenkaan koskaan tullut yhtä laajaksi. Hän ei päässyt häntä lähemmäksi pitemmän matkan kuin mikään kandidaattitutkinto tai tusina sellaisia tutkintoja olisi saattanut häntä viedä. Ruth oli puhdas, se oli totta, niin puhdas, ettei Martin koskaan ollut voinut puhtautta sellaiseksi uneksiakaan, mutta kirsikat värjäsivät hänen huuliansa. Ruth oli maailmankaikkeuden lain alainen yhtä järkähtämättömästi kuin hän itsekin. Hänen tuli syödä elääkseen, ja kun hän kasteli jalkansa, hän vilustui. Mutta sitä Martin ei tarkoittanut. Jos Ruth saattoi tuntea nälkää ja janoa, kuumuutta ja kylmyyttä, hän saattoi tuntea myös rakkautta, rakkautta mieheen. Niinpä niin, hän oli mies. Miksi hän ei olisi juuri se mies? "Minusta itsestäni se riippuu", hänen teki mielensä mutista kiihkoisasti. "Minä tahdon tullasiksimieheksi. Minä tahdon olla se mies. Minun tulee onnistua."
Aikaisin eräänä iltana Martinin aherrellassa hiki hatussa rakennellen sonettia, joka pani ihan sekaisin kaiken hänen sielussaan hehkuvan tai hämärinä aavistuksina väikkyvän kauneuden, hänet kutsuttiin puhelimeen.
"Se on jonkun naisen ääni — hienon naisen", irvisteli herraHigginbotham kutsuessaan.
Martin riensi puhelimeen ja tunsi lämpimän laineen läikähtävän suonissa kuullessaan Ruthin äänen. Taistellessaan sonetin kimpussa hän oli unohtanut Ruthin olemassaolon, mutta nyt hänen äänensä kaikuessa hetkeksi uinahtanut rakkaus välähti iskun tavoin hänen olemuksensa läpi. Ja sellainen ääni! — hento ja suloinen, kuin kaukaisen musiikin kaiku, tai paremminkin kuin hopeakellon jalo, kristallinpuhdas sävel. Ei kellään kuolevaisella ollut sellaista ääntä. Siinä oli jotain taivaallista, ja se tuli toisista maailmoista. Hän tuskin saattoi tajuta, mitä se sanoi, niin hurmaantunut hän oli, vaikkakin hän hallitsi kasvojensa ilmeitä tietäessään, että herra Higginbothamin kärppämäiset silmät tarkastelivat häntä.
Ruthilla ei ollut paljoa sanottavana, ainoastaan, että Norman oli aikonut viedä hänet luennolle sinä iltana, mutta oli saanut päänsäryn. Ruth oli pettynyt, ja koska hänellä oli pääsyliputkin hankittuna, hän kysyi, tahtoisiko Martin tulla hänen saattajakseen, ellei hänellä olisi jotakin tärkeämpää käsillä.
Tahtoisiko hän? Hän taisteli ankarasti voidaksensa hillitä äänensä ihastunutta kiihkoa. Se oli käsittämätöntä. Hän oli aina nähnyt Ruthin hänen omassa kodissaan. Eikä hän ollut koskaan uskaltanut pyytää häntä mihinkään mukaansa. Hänen seisoessaan siinä puhelimessa ja jutellessaan hänelle hänet valtasi äkkiä aivan aiheettomasti ylitsevuotava halu kuolla hänen puolestaan, ja läikkyvissä mielikuvissaan hän näki sankareita, jotka olivat uhrautuneet rakastettunsa puolesta. Hän rakasti häntä niin rajusti, niin rajattomasti, niin toivottomasti. Sinä hullun onnen hetkenä, jolloinHänlupasi lähteä luennolle hänen kanssaan — hänen, Martin Edenin, kanssa — Ruth liiteli niin korkealle hänen yläpuolelleen, ettei Martinille jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin kuolla hänen puolestaan. Se oli ainoa sovelias tapa ilmaista sitä ääretöntä, ylevää tunnetta, joka täytti hänen olentonsa. Se oli se todellisen rakkauden ylimaallinen itsensä kieltäminen, joka joskus valtaa kaikki rakastajat, ja se valtasi nyt hänet kuin raju tuuli tai tuli ja liekki, hänen siinä keskustellessaan puhelimessa; hän tunsi, että kuolla hänen puolestansa olisi ollut elää ja rakastaa täydellisesti. Ja hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen eikä ollut koskaan ennen ollut rakastunut.
Hän vapisi pannessaan pois kuulotorven, ja tuo äärimmilleen kiihtynyt tunteenkuohu oli tehnyt hänet heikoksi. Hänen silmänsä loistivat kuin enkelin, hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, puhdistuneet ja pyhittyneet vapaaksi kaikesta maallisesta loasta.
"Sovitaanko kohtauksista talon ulkopuolella, häh?" rämisi lanko. "Sinä tiedät, mitä se merkitsee. Joudut pian poliisin putkaan."
Mutta Martin ei voinut laskeutua alas korkeuksistansa. Eivät edes langon eläimelliset viittaukset voineet kiskoa häntä takaisin maahan. Viha ja loukkaantuminen eivät voineet saavuttaa häntä. Hän oli nähnyt suuren näyn ja oli kuin jumala ja saattoi tuntea vain syvää, järkyttävää sääliä tuohon miehenä esiintyvään matelijaan. Hän ei katsonut häneen, ja vaikka hänen silmänsä vilkaisivat häneen, hän ei häntä nähnyt; ja kuin unessa hän jätti huoneen pukeutuakseen. Vasta kun hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja sitoi jo liinaa kaulaansa, hänelle selvisi, että jokin epämieluisa ääni kiusasi häntä. Tarkatessaan tuota ääntä, hänelle selvisi, että se oli herra Higginbothamin loppuvihjaus, joka ei jostain syystä ollut päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa ennemmin.
Kun Ruthin pääovi sulkeutui heidän takanaan ja hän asteli portaita alas Ruthin rinnalla, Martin tunsi itsensä tavattoman levottomaksi. Ei ollut suinkaan pelkkää autuutta saattaa häntä luennolle. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä. Hän oli nähnyt Ruthin luokkaan kuuluvien naisten kulkevan kadulla käsi saattajan käsivarrella. Mutta sitten hän oli nähnyt heidän kulkevan erilläänkin ja ihmetteli, oliko vain iltaisin tapana kulkea käsikkäin vai oliko sellainen tapa vain miehen ja vaimon ja sukulaisten kesken.
Juuri kun he joutuivat katukäytävälle, hän muisti Minnietä. Minnie oli aina ollut turhantarkka. Kun he olivat toista kertaa olleet kävelemässä, oli Minnie torunut hänet pahanpäiväiseksi siitä, että hän oli kulkenut kadun sisäreunalla, ja selittänyt, että herrasmies kulkee aina ajotien puolella ollessaan hienon naisen kanssa ulkona. Ja Minnie oli aina potkaissut häntä kantapäähän muistuttaakseen, että hänen tuli mennä ulkoreunalle aina, kun he kulkivat kadun yli. Martin ihmetteli, mistä Minnie tuon viisauden oli saavuttanut, oliko tuo tapa ylhäältä pirahdelleita muruja ja siis seurattava.
Eihän tuo nyt vahingoita, jospa tuota koettaa, hän päätti heidän saapuessaan käytävälle, ja niin hän pyörähti Ruthin taitse ajotien puolelle. Mutta sitten ilmestyi eteen toinen pulma. Pitääkö hänen tarjota hänelle kätensä. Koko elämässään hän ei ollut tarjonnut käsivarttaan kenellekään. Ne tytöt, joita hän oli tuntenut, eivät koskaan kulkeneet käsikädessä poikain kanssa. Ensin kuljettiin vapaina rinnakkain ja sitten kierrettiin kädet vyötäisille, ja pimeillä kaduilla painettiin pää saattajan olkapäälle. Mutta tämä oli aivan toista. Ruth ei ollut sellainen tyttö. Jotakin hänen kuitenkin täytyi tehdä.
Hän koukisti kättään hyvin kevyesti kuin kokeeksi, ei tarjoten, vaan kuin sattumalta, aivan kuin hänellä olisi ollut tapana kulkea sillä tavalla. Ja silloin ihme tapahtui. Hän tunsi hänen kätensä käsivarrellaan. Suloiset väreet kävivät hänen lävitseen, ja muutamia silmänräpäyksiä hänestä tuntui, että hän oli jättänyt maan ja liiteli hänen kanssaan ilmojen läpi. Mutta hän oli pian alhaalla taas, sillä eteen ilmestyi uusi pulma. He astuivat yli kadun. Nyt hän joutuisi sisäreunalle. Hänen tulisi olla ajotien puolella. Pitäisikö hänen sen vuoksi päästää hänen kätensä ja vaihtaa paikkaa? Ja jos hän niin tekisi, pitäisikö hänen toistaa äskeinen temppu ja hetken päästä taas uudestaan? Siinä tuntui olevan jotakin väärää, ja niin hän päätti pysyä paikallaan, olkoonpa se kuinka tyhmää tahansa. Hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen tähän päätökseen, ja kun hän joutui sisäreunalle, hän jutteli kiihkeästi ja vakavasti, niin kuin olisi unohtanut kaiken muun sanottavansa vuoksi. Jos hän sitten olisi väärässä, hänen innostuksensa näyttäisi olevan syynä hänen huolimattomuuteensa.
Kun he kulkivat Broadwayn yli, kohtasi häntä uusi vaikeus. Katulyhdyn valossa hän näki Lizzie Connollyn kikattavan ystävättärensä kanssa. Vain hetkisen hän epäröi, sitten hänen kätensä kohosi ja hattu nousi ylös. Hän ei voinut esiintyä vertaistensa pettäjänä, ja kohottaessaan hattuansa tervehtiäkseen Lizzie Connollya hän tarkoitti paljon enempää. Tyttö nyökkäsi ja katsahti häneen rohkeasti, ei lempein ja kainoin silmin, kuten Ruth, vaan kauniilla ja kovalla katseella, joka liukui hänestä Ruthiin tutkien hänen kasvojansa, pukuansa ja asemaansa. Ruth huomasi tuon katseen kainoilla ja lempeillä kyyhkynsilmillään saaden samalla selville, että hänen edessään oli kaksi työväen luokan tyttöä, vaikka he olivatkin koettaneet koota varrellensa hienoutta, joskin halpahintaista.
"Mikä kaunis tyttö!" virkahti Ruth hetkistä myöhemmin.
Martin olisi saattanut siunata häntä, vaikkakin sanoi:
"Enpä tiedä. Luulen, että se on makuasia, minua hän ei hämmästytä erikoisella kauneudellansa."
"Eikö? Ei ole kuitenkaan yhtä kymmenestätuhannesta naisesta, jonka piirteet olisivat noin puhtaat. Ne ovat säännölliset ja kauniit. Ne ovat kuin onnistunut korkokuva. Ja hänen silmänsä ovat ihanat."
"Niinkö teistä tuntuu?" vastasi Martin hajamielisesti, sillä hänelle oli maailmassa vain yksi kaunis nainen, ja se nainen asteli hänen rinnallansa, käsi hänen käsivarrellansa.
"Niinkö minusta tuntuu? Jos tuolla tytöllä olisi tilaisuus pukeutua, herra Eden, ja jos hänelle olisi opetettu, miten käyttäytyä, sokaisisi hän sananmukaisesti sekä teidät että kaikki muut miehet."
"Hänen täytyisi myös oppia puhumaan", lisäsi Martin, "muuten eivät useimmat miehet voisi häntä edes ymmärtää. Olen varma, että te ette ymmärtäisi neljättäosaakaan siitä, mitä hän sanoo, jos hän puhuisi luonnollisesti."
"Lörpötystä! Te olette yhtä itsepintainen kuin Arthur, kun tahdotte saada väitteenne uskotuksi."
"Te olette unohtanut, miten minä puhuin, kun te tapasitte ensi kerran minut. Sen jälkeen minä olen oppinut uuden kielen. Ennen sitä aikaa minä puhuin kuten tuo tyttö nyt. Nyt minä hallitsen teidän kieltänne niin hyvin, että voin ymmärrettävästi väittää, että te ette ymmärrä tuon tytön kieltä. Ja tiedättekö, minkätähden tuo tyttö käyttäytyy niin, kuin hän tekee? Minä ajattelen sellaisia asioita nyt, vaikken minä koskaan ajatellut niitä ennen, ja minä alan ymmärtää — paljon."
"Mutta minkätähden hän sitten käyttäytyy niin?"
"Hän on työskennellyt monta vuotta päivästä päivään koneen ääressä. Kun ruumis on nuori, on se hyvin taipuisa, ja kova työ muodostelee sitä kuin savea työn laadun mukaan. Minä voin yhdellä silmäyksellä nähdä, mitä ammattia harjoittavat monet niistä miehistä, jotka minä tapaan kadulla. Katsokaa minua. Miksi minä huojun tällä tavalla? Sen tähden, että minä olen ollut niin kauan merellä. Jos minä olisin yhtä monta vuotta ollut lehmänlypsäjänä silloin, kun minun ruumiini oli nuori ja taipuisa, en minä nyt keinuisi näin, mutta olisin koukkupolvinen. Niin on tuon tytönkin laita. Te huomasitte, että hänen silmiänsä voisi sanoa koviksi. Häntä ei ole koskaan suojattu. Hänen on täytynyt itsensä pitää huolta itsestään, eikä kukaan nuori nainen voi pitää huolta itsestään ja säilyttää silmiänsä lempeinä ja kainoina, kuten … kuten teidän esimerkiksi."
"Luulen teidän olevan oikeassa", myönsi Ruth hyvin hiljaa. "Se on ikävää. Hän on kuitenkin kovin kaunis tyttö."
Martin katsahti häneen ja huomasi syvän säälin loistavan hänen kosteista silmistään. Ja sitten hän muisti rakastavansa häntä ja ihmetteli ääretöntä onneansa, joka salli hänen rakastaa häntä ja kulkea hänen kanssaan käsi kädessä luennolle.
"Kuka olet sinä, Martin Eden?" hän kysyi itseltään katsellessaan sinä iltana kuvaansa peilistä päästyään omaan huoneeseensa. Hän katseli itseään kauan ja uteliaasti. "Kuka olet sinä? Mikä sinä olet? Mihin sinä kuulut? Oikeuden mukaan sinä kuulut Lizzie Connollyn kaltaisille tytöille. Sinä kuulut työn ja turhan touhun legioonille, kaikelle alhaiselle, alkuperäiselle ja epäkauniille. Sinä kuulut härille ja työnorjille, joiden ympäristö on likaista, haisevaa ja inhoittavaa. Tuolla on ummehtuneita vihanneksia. Täällä on mätäneviä perunoita. Haistele niitä, sinä kirottu — haistele! Ja sinä uskallat avata kirjoja, kuunnella kaunista musiikkia, oppia rakastamaan kauniita maalauksia, puhumaan kaunista kieltä, ajattelet kauniita ajatuksia, joita sinun luokkasi ihmiset eivät ajattele, sinä riistäydyt irti häristä ja kaikista Lizzie Connollyistä ja rakastat vaaleata henkiolentoa naisena, joka on miljoonia peninkulmia sinun yläpuolellasi ja joka asuu tähdissä. Kuka sinä olet? Ja mikä sinä olet? Sinä kirottu! Mitä luulet sinä itsestäsi tulevan?"
Hän pudisti nyrkkiä peilikuvalleen ja istahti vuoteen reunalle unelmoidakseen hetkisen silmät auki. Sitten hän avasi muistikirjansa ja algebransa ja unohti itsensä neljännen asteen yhtälöihin, kunnes tunnit kuluivat, tähdet sammuivat ja kalpea aamunsarastus kurkisti ikkunasta.
City Hall Parkiin kokoontui lämpiminä iltoina joukko moninaisia sosialisteja ja työluokan filosofeja, ja tämä arvokas seura johti häntä tekemään suuren keksinnön. Kerran tai pari kuussa, ajaessaan pyörällään puiston läpi kirjastoon, Martin pysähtyi kuuntelemaan heidän todistelujaan, ja joka kerta hän riisti itsensä sieltä irti yhä vastenmielisemmin. Keskustelun sävy oli paljoa matalampi kuin herra Morsen pöydässä. Miehet eivät olleet ollenkaan vakavia eivätkä arvokkaita. He menettivät helposti malttinsa ja sinuttelivat toisiansa, samalla kun kiroukset ja matalamieliset vihjaukset virtasivat heidän huuliltansa. Pari kertaa hän oli nähnyt heidän ryhtyvän käsikähmään. Ja kuitenkin, hän ei tiennyt miksi, noiden miesten ajatuksissa tuntui olevan eloa ja voimaa. Heidän sanasotansa kiihotti hänen henkeään paljon enemmän kuin herra Morsen pidätetty ja hiljainen mahtipontisuus. Nuo miehet, jotka aivan murhasivat englannin kielen ja huitoivat kuin riivatut hyökäten toisten mielipiteitä vastaan hillitsemättömällä raivolla, näyttivät kuitenkin paljon elävämmiltä kuin herra Morse tai hänen toverinsa herra Butler.
Martin Eden oli kuullut puistossa lainattavan Herbert Spenceriä useita kertoja, ja eräänä iltana esiintyi muuan Spencerin oppilaista, ryysyinen kiertäjä, jonka likainen takki oli napitettu leukaan asti, koska sen tuli salata paidan puute. Kuumin taistelu käytiin sakeassa tupakansavussa. Kiertäjä piti onnellisesti puoliaan silloinkin, kun sosialistinen työmies pilkaten irvisteli: "Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa." Martinille jäi oikeastaan epäselväksi, mitä keskustelu koski, mutta kun hän ajoi kirjastolle, oli hänessä herännyt uusi mieltymys Herbert Spenceriin, ja kun kiertäjä lakkaamatta oli toistanut nimen "Alkuperusteet", Martin veti tämän teoksen esille.
Sillä tavalla alkoi hänen suuri keksintönsä. Hän oli jo ennenkin koettanut tutustua Spenceriin ja valinnut silloin "Sielutieteen perusteet", mutta epäonnistunut yhtä täydellisesti kuin koettaessaan ymmärtää Madame Blavatskya. Hän ei ollut ymmärtänyt kirjaa ollenkaan, ja siksi hän oli palauttanut sen lukematta takaisin. Mutta sinä iltana hän algebran ja fysiikan jälkeen koetettuaan ensin rakentaa sonettia meni vuoteeseen ja avasi "Alkuperusteet". Aamu tapasi hänet vielä lukemassa. Hänen oli kerrassaan mahdoton nukkua. Ei hän myöskään kirjoittanut sinä päivänä. Hän luki ensin vuoteella, kunnes hänen ruumiinsa väsyi, jonka jälkeen hän koetti jatkaa kovalla lattialla selällään maaten kirja ilmassa päänsä päällä tai kieppuen kyljeltä toiselle. Hän nukkui sen yön ja kirjoitti aamulla, mutta sitten kirja viekoitteli häntä, ja hän luki koko illan unohtaen kaiken, unohtaen senkin, että tämä oli ainoa ilta viikossa, jonka Ruth oli hänelle varannut. Hänen ensimmäinen tajuntansa maailmasta heräsi, kun herra Higginbotham heitti oven auki kysyen, luuliko hän heidän pitävän ravintolaa.
Martin Edeniä oli koko hänen elämänsä ajan hallinnut suuri uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, ja tämä halu se juuri oli ajanut häntä seikkailemaan ympäri maailman. Mutta Spenceriltä hän nyt oppi, ettei hän koskaan ollut mitään tiennyt eikä olisi koskaan saanut mitään tietää, vaikka olisi jatkanut purjehtimistaan maailman loppuun asti. Hän oli ainoastaan pinnalta nähnyt asioita, huomannut irrallisia ilmiöitä, poiminut totuuden sirpaleita, tehnyt vähäpätöisiä, pinnallisia johtopäätöksiä — kaikki ilman minkäänlaista yhteyttä tässä oikullisessa harhaluulojen ja sattumain sekamelskaisessa maailmassa. Hän oli tutkinut sitä koneistoa, joka teki linnut kykeneviksi lentämään, ja saattoi sangen järkevästi keskustella siitä, mutta hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut koettaa tutkien saada selville sitä kehityskulkua, jonka aikana linnut muodostuvat elimellisiksi lentokoneiksi. Hän ei ollut koskaan uneksinut, että sellaista kehityskulkua oli olemassakaan. Että linnut kehittyisivät ja vasta sitten ilmestyisivät elämään, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Ne olivat aina olleet olemassa. Se kai oli jokin sattuma sekin.
Ja saman mikä koski lintuja, saattoi sovittaa kaikkeen. Hänen taitamattomat ja valmistamattomat yrityksensä tutustua filosofiaan olivat olleet hedelmättömät. Kantin keskiaikainen metafysiikka ei ollut antanut hänelle avainta mihinkään, vaan saanut hänet ainoastaan epäilemään omia henkisiä voimiaan. Yhtä hyödytöntä oli hänen ollut koettaa tutkia kehitysoppia, ja tuo toivoton yritys oli rauennutkin yhteen ainoaan Romanesin teokseen. Hän ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään, ja ainoa ajatus, jonka hän siitä sai, oli, että kehitysoppi oli jokin rutikuiva järjestelmä, jonka joukko pieniä herroja oli saivarrellut kokoon suunnattomasta käsittämättömien sanojen paljoudesta. Mutta nyt hän oppi, että kehitysoppi ei ollutkaan mikään viisasteleva oppijärjestelmä, vaan se esitti elämän kehitystä hyväksyttävästi ja viisaasti, etteivät tiedemiehet enää olleetkaan eri mieltä itse opista, vaan erosivat vain tutkimusmenetelmiin nähden.
Nyt tuli tuo merkillinen Spencer ja järjesteli kaikki tiedot yhtenäisiksi ja valmiiksi hänelle, selitti kaiken kuuluvan yhteen kokonaisuuteen, teki lopullisia johtopäätöksiä ja asetti hänen eteensä koko maailman kaikkeudesta niin kiteytyneen ja havainnollisen kuvan, että se muistutti mallilaivaa, jonka merimiehet joskus rakentavat ja panevat lasikuvun alle. Siinä ei ollut mitään oikkuja tai sattumia. Kaikki kävi lain mukaan. Sitä lakia totellen lensivät linnut, ja samaa lakia totellen muuttui ja muodostui alkulima, kunnes ilmestyivät jalat ja siivet ja oli syntynyt lintu.
Martin oli astunut älyllisen elämän kukkulalta toiselle ja päässyt siten korkeammalle huipulle kuin koskaan ennen. Kaikki, mikä tähän asti oli ollut peitettyä, paljasti nyt salaisuutensa. Hän oli kuin juopunut. Yöllä unessa hän taisteli jumalten kanssa hirveitä painajaisia vastaan, ja päivällä valveillaan hän kulki kuin unissakävijä tuijottaen hajamielisenä siihen maailmaan, jonka juuri oli keksinyt. Pöydässä hän ei kuullut, mitä sanottiin vähäpätöisistä pikkuseikoista, vaan etsi kiihkeästi mielessään syyn ja seurauksen lakia kaikelle, mitä edessään näki. Hän näki auringon paistavan lautasellaan olevaan lihapalaseen, ja hän tutki sen voimaa kaikissa vaiheissa, kunnes pääsi tuon voiman satojen miljoonien peninkulmien päässä olevaan alkulähteeseen, tai hän huomasi saman voiman käden lihaksissa, joiden avulla hän kykeni leikkaamaan lihaa. Hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi aivoihin, jotka antoivat lihaksille määräyksen leikata lihaa, kunnes hän sielunsa silmällä näki saman auringon paistavan omiin aivoihinsa. Valo oli vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän kuullut Jimin kuiskaavan "hän hourii", tai huomannut sisarensa huolestuneita ilmeitä enempää kuin Bernard Higginbothamin merkitsevää viittausta, että ruuvit muka olivat päässeet irti hänen lankonsa päässä.
Martiniin vaikutti ehkä kaikkein syvimmin se suhde, jonka hän huomasi vallitsevan kaikkien tietojen välillä. Hänessä oli aina ollut tavaton tiedonhalu, ja mitä hän ikinä olikin oppinut, hän oli täyttänyt sillä aivojensa kammioita. Merenkulusta hänellä oli suuri varasto kaikenlaista tietoa. Naisväkeä koskeva varasto oli jokseenkin yhtä suuri. Mutta nämä kaksi kokemusalaa olivat täydellisesti erossa toisistaan. Niiden välillä ei ollut koskaan ollut mitään vertauskohtia. Että tietojen salakammioissa keksisi joitakin yhtäläisyyksiä jonkun hysteerisen naisen ja myötätuuleen kiitävän tai myrskyssä risteilevän kuunarin välillä, olisi tuntunut hänestä hullulta ja mahdottomalta. Mutta Herbert Spencer oli näyttänyt hänelle, että niiden välillä oli suorastaan pakko nähdä yhtäläisyyksiä. Kaikki esineet ja olennot olivat sukua keskenään; kaukaisimmassa avaruuden tähdessä piili samoja voimia kuin pienessä hiekkajyväsessä, jota tallaamme jaloillamme.
Tämä uusi käsitys hämmästytti ja ihmetytti Martinia yhä uudestaan, ja lakkaamatta hän tapasi itsensä etsimässä sukulaisuutta kaiken olevaisen välillä auringon alla. Hän kirjoitti pitkiä listoja esineistä, joilla ei näyttänyt olevan mitään vertailukohtaa. Hän mietti epätoivoisesti, kunnes keksi sukulaisuuden niiden välillä — rakkauden, runouden, maanjäristyksen, tulen, kalkkarokäärmeen, sateenkaaren, jalokivien, epäsikiöiden, auringonlaskun, leijonan kiljunnan, valaisevan kaasun, ihmissyönnin, murhan, kauneuden, vivun ja tukipisteen ja tupakan välillä. Näin hän muodosti olevaisuuden kokonaisuudeksi, asetti sen eteensä katseltavaksi tai kuljeksi sen sivupolkuja, valtateitä ja viidakoita, ei kuten pelästynyt matkustaja, joka salaperäisessä pimeydessä etsii tietänsä, vaan nähden ja kartoittaen kaiken ja tutustuen kaikkeen, josta oli jotain oppimista. Ja mitä enemmän hän tiesi, sitä intohimoisemmin hän ihaili maailman kaikkeutta ja elämää ja ennen muuta omaa elämäänsä sen keskellä.
"Sinä hullu!" huudahti hän kuvallensa katsellen sitä peilistä. "Sinä tahdoit kirjoittaa ja sinä koetit kirjoittaa, eikä sinussa kuitenkaan ollut mitään, mistä kirjoittaa. Mitä sinussa oli? — muutamia lapsellisia mielipiteitä, vähän puoliksi leivottua tunteellisuutta, paljon sulattamatonta kauneutta, hirvittävä määrä tietämättömyyttä, sydän haljetakseen täynnä rakkautta ja kunnianhimo yhä suuri kuin rakkautesi ja yhtä turhamielinen kuin tietämättömyytesi. Ja sinä tahdoit kirjoittaa! Katso, vasta nyt sinä alat saada sieluusi jotakin, josta kirjoittaa. Sinä tahdoit luoda kauneutta, mutta kuinka sinä sitä voit, kun sinä et tiedä mitään kauneuden luonnosta? Sinä tahdoit kirjoittaa elämästä, vaikket tiedä mitään elämän oleellisimmista tunnusmerkeistä. Sinä tahdoit kirjoittaa maailmasta ja olemassaolosta, mutta maailma oli sinulle arvoitus, ja kaikki, mitä sinä olisit voinut kirjoittaa, olisi ollut sitä, mitä sinä et tiedä olemassaolosta. Mutta rohkeutta, Martin, poikaseni! Sinä osaat vielä kirjoittaakin. Sinä tiedät vähän, hyvin vähän, mutta sinä olet oikealla tiellä. Jonakin päivänä, jos sinulla on hyvä onni, sinä ehkä pääset niin lähelle kuin mahdollista kaiken tietämistä. Silloin sinä voit kirjoittaa."
Hän kertoi suuresta keksinnöstään Ruthille jakaen hänen kanssaan sen ihmeellisen ilon ja riemun, joka oli hänen olemuksensa vallannut. Mutta Ruth ei näyttänyt olevan kovinkaan innostunut kaikesta tuosta. Hän kuunteli sitä vaieten ja näytti tavallaan tuntevan nämä asiat omista opinnoistaan. Hänen keksintönsä ei tehnyt Ruthiin ollenkaan niin syvää vaikutusta kuin häneen, ja hän olisi suuresti ihmetellyt sitä, ellei hän olisi ajatellut, ettei se Ruthille ollut niin uutta kuin hänelle. Hän huomasi, että Arthur ja Norman uskoivat kehitykseen ja olivat lukeneet Spenceriä, vaikkei se näyttänyt tehneen heihin todella elävää vaikutusta, mutta silmälaseja käyttävä ja tuuheatukkainen nuorukainen, Will Olney, nyrpisti halveksien huuliaan ja kertasi tunnussanat: "Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa."
Mutta Martin antoi hänelle tämän irvistyksen anteeksi, sillä hän oli alkanut huomata, ettei Olney ollut rakastunut Ruthiin. Myöhemmin monista pikku huomioista hän teki sen johtopäätöksen, ettei Olney ollut vain välinpitämätön Ruthin suhteen, vaan tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. Martin ei voinut sitä ymmärtää. Se oli ihme, jota ei voinut selittää maailman kaikkeuden muiden ihmeitten valossa. Siitä huolimatta hän ajatteli säälillä ja osanotolla tuon nuoren miehen luonteen suuria puutteita, jotka estivät häntä antamasta oikeata arvoa Ruthin hienoudelle ja kauneudelle. He ajoivat usein sunnuntaisin pyörillä vuoristoon, ja Martinilla oli hyvä tilaisuus huomata, millainen aseistettu suhde vallitsi Ruthin ja Olneyn välillä. Viimeksi mainittu liittyi lähemmin Normaniin jättäen Ruthin kokonaan Arthurin ja Martinin hoteihin, mistä Martin oli erittäin kiitollinen.
Nämä sunnuntait olivat Martinille suuria juhlapäiviä ennen kaikkea siksi, että hän sai olla Ruthin kanssa, mutta myös sen tähden, että hän siten pääsi hyvään suhteeseen parin hänen luokkaansa kuuluvan nuoren miehen kanssa. Huolimatta heidän monivuotisesta järjestelmällisestä kasvatuksestaan, huomasi hän henkisesti olevansa heidän vertaisensa, ja ne tunnit, jotka hän käytti heidän kanssaan vilkkaassa keskustelussa, antoivat hänelle erinomaisen tilaisuuden harjoitella käytännössä kaunista kielenkäyttöä, jota hän niin hartaasti oli opiskellut. Hän oli kokonaan hylännyt seurustelun ohjekirjat ja antautui itse tekemään huomioita, miten milloinkin on oikeinta menetellä. Lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin suuri innostus sai hänet unohtamaan kaiken, hän oli lakkaamatta varuillaan tarkastellen heidän tapojaan ja oppien heiltä pieniä temppuja, miten esiintyä hienosti ja miellyttävästi.
Se tosiasia, että Spenceriä luettiin niin vähän, oli joskus hämmästyttänyt Martinia suuresti. "Herbert Spencer", sanoi kirjastoa hoitava mies, "oh, hän oli suuri ajattelija". Mutta mies ei tuntunut tietävän yhtään mitään noista suurista ajatuksista. Eräänä iltana päivällisillä, jolloin herra Butler myös oli mukana, Martin johti keskustelun Spenceriin. Herra Morse soimasi katkerasti englantilaisia filosofeja itsekkyydestä, mutta tunnusti, ettei hän ollut lukenut "Alkuperusteita". Mutta herra Butler vakuutti, ettei hänen kärsivällisyytensä kestänyt tutkia Spenceriä, ettei hän ollut lukenut häneltä riviäkään ja aikoi tulla toimeen ilman häntä. Epäilykset kohosivat Martinin mieleen, ja jos hän ei olisi ollut niin ehyt yksilö, hän olisi hyväksynyt yleisen mielipiteen ja hylännyt Herbert Spencerin. Mutta Spencerin selitykset tyydyttivät häntä, ja hän vakuutti itselleen, että jos hän hylkäisi Spencerin, hän menettelisi samoin kuin merimies heittäessään kronometrin ja kompassin mereen. Niinpä Martin jatkoi kehitysopin opintojaan laajentaen lakkaamatta tietojansa ja vahvistaen niitä rohkeimpien ja riippumattomain kirjailijain ajatuksilla. Mitä enemmän hän luki, sitä laajemmalti hän huomasi tiedon lakeudet vielä tutkimattomiksi, ja suuresti häntä suretti, ettei vuorokaudessa ollut kuin kaksikymmentäneljä tuntia.
Eräänä päivänä, koska päivät olivat niin lyhyet, hän lopetti algebran ja geometrian. Trigonometriaa hän ei vielä ollut yrittänytkään. Hän pyyhki myös kemian opiskelulistaltaan, johon jäi vain fysiikka.
"En minä ole mikään spesialisti", hän selitti Ruthille puolustellen. "Enkä minä aio koettaakaan tulla spesialistiksi. Ovathan erikoisalojen kentät niin laajat, ettei yksi ihminen koko elämänsä aikana voi omaksua kymmenettä osaakaan niistä. Minun täytyy hankkia yleistä sivistystä. Kun minä tarvitsen spesialistien tietoja, valitsen heidän kirjojansa."
"Mutta eihän se ole samaa kuin, että te itse omaisitte tiedon", väittiRuth.
"Eihän olekaan välttämätöntä omata sitä. Me käytämme hyväksemme spesialistien töitä. Sitä vartenhan he ovat olemassa. Tullessani minä näin kaksi nuohoojaa työssä. He ovat ammattimiehiä, ja kun he ovat menneet, on teistä hauskaa, että uuninpiiput ovat puhtaat, eikä teidän tarvitse rahtuakaan tietää uunien rakennuksesta."
"Minusta tuntuu, että nuo ovat liian kaukaa etsittyjä todisteluja."
Ruth katsoi häneen, ja Martin tunsi nuhdetta tuossa katseessa ja ilmeessä. Mutta hän oli vakuuttunut käsityksensä oikeudesta. "Kaikki ajattelijat, itse asiassa maailman suurimmat nerotkin, luottavat erikoistuntijoihin monissa tärkeissä kysymyksissä. Niin teki Herbert Spencer. Hän yleisti tuhansien tutkimukset ja teki niistä tarkat johtopäätöksensä. Hänen olisi pitänyt elää tuhannen elämää ehtiäkseen itse tutkia kaiken. Samoin teki Darwin. Hän käytti hyväkseen kaiken, mitä puutarhurit ja karjanhoitajat olivat oppineet."
"Olette oikeassa, Martin", tarttui puheeseen Olney. "Te tiedätte, mitä tahdotte, mutta Ruth ei sitä tiedä. Hän ei tiedä edes sitä, mitä hän itse tahtoo."
"…Niin kyllä", kiivasteli Olney edelleen huolimatta Ruthin vastaväitteistä, "minä tiedän, että te sanotte sitä yleissivistykseksi. Mutta onhan ihan sama, mitä lueskelee, jos tahtoo saada vain yleissivistystä. Te voitte lukea ranskaa, tai te voitte lukea saksaa, tai voitte hylätä molemmat ja lukea esperantoa; voitte siten saada joka tapauksessa sivistystä. Te voitte myös lukea samassa tarkoituksessa kreikkaa ja latinaa, vaikkei niillä olisikaan mitään käytännöllistä merkitystä. Se on kaikki kuitenkin sivistystä. Te, Ruth, esimerkiksi luitte anglosaksin kieltä ja saavutitte siinä sangen suuren taidon — siitä on nyt pari vuotta, ja kaikki, mitä nyt muistatte, on: 'Kun tuo sulo huhtikuu kukkinensa saa' — eikös yleensä käy niin?"
"Mutta se on tehnyt teistä kuitenkin sivistyneen ihmisen", Olney nauroi hyökäten yhä ankarammin Ruthin kimppuun. "Minä tiedän sen. Mehän kävimme samoilla luennoilla."
"Mutta te puhutte sivistyksestä, niinkuin se olisi keino päästä johonkin", huudahti Ruth. Hänen silmänsä leimahtivat, ja poskille ilmestyi kaksi väritäplää. "Sivistys on päämäärä sinänsä."
"Mutta sitä Martin ei suinkaan tahdo."
"Mistä te sen tiedätte?"
"Mitä te tahdotte, Martin?" kysyi Olney kääntyen suoraan häneen.
Martinin olo tuntui sangen epämiellyttävältä, ja hän katsahti rukoilevasti Ruthiin.
"No, mitä te tahdotte?" kysyi Ruth. "Se ratkaisee asian."
"Kyllä, tietysti minä tahdon saada sivistystä", änkytti Martin. "Minä rakastan kauneutta, ja sivistys antaa minulle hienostuneemman käsityksen kauneudesta."
Ruth nyökkäsi ja näytti voitonriemuiselta.
"Roskaa, sen te kyllä itse tiedätte", väitti Olney. "Martin tahtoo elämässä aseman eikä sivistystä. Nyt sattuu niin onnellisesti, että sivistys tässä tapauksessa on porras tuohon asemaan. Jos hän haluaisi kemistiksi, olisi sivistys tarpeetonta. Martin haluaa kirjoittaa, mutta hän pelkää sanoa sitä, sillä silloin te joutuisitte tappiolle."
"Ja miksi Martin tahtoo kirjoittaa?" hän jatkoi. "Siksi, ettei hänellä ole pääomia käytettävänä. Miksi te täytätte päänne anglosaksien kielellä ja yleisellä sivistyksellä? Koska teidän ei tarvitse itse huolehtia toimeentulostanne. Teidän isänne on täyttänyt tehtävänsä siinä suhteessa. Hän ostaa teille vaatteenne ja kaiken muun. Mitä ihmeessä kasvatus hyödyttää teitä ja minua ja Arthuria ja Normania? Me olemme kyllästetyt yleissivistyksellä, mutta jos meidän isämme jonakin kauniina päivänä tekisivät taloudellisen kuperkeikan, me painuisimme seuraavana päivänä suorittamaan jotakin opettajan tutkintoa. Paras ammatti minkä te, Ruth, voisitte saada, olisi opettajattaren toimi jossakin maaseudulla, tai teistä tulisi musiikin opettaja johonkin naisopistoon."
"Mikäs teistä tulisi, jos suvaitsette?" kysyi Ruth.
"Ei niin mitään. Minä voisin ansaita puolitoista dollaria päivässä tavallisena työmiehenä tai pääsisin ehkä jonkinlaiseksi aliopettajaksi Henleyn laitokseen, jossa leivotaan ylioppilaita — sanon 'ehkä', huomatkaa, mutta jo viikon kuluttua minä saisin potkut kelvottomuuteni tähden."
Martin seurasi tarkasti keskustelua, ja vaikka Olney hänen mielestään oli oikeassa, ei hän kuitenkaan voinut sietää tuon herrasmiehen häikäilemätöntä tapaa, jolla hän kohteli Ruthia. Hänen siinä istuessa ja kuunnellessa ilmeni hänelle rakkaus uudelta puolelta. Järjellä ei ollut mitään tekemistä rakkauden suhteen. Ei ollut ollenkaan väliä, oliko hänen rakastamansa nainen oikeassa vai väärässä väitellessään. Rakkaus oli järjen yläpuolella. Jos Ruth nyt ei sattunut täysin käsittämään hänen pyrkimyksiänsä saavuttaa asema ja elämäntehtävä, ei se tehnyt häntä rahtuakaan vähemmän rakastettavaksi. Ruth oli rakastettava sellaisenaan, ja mitä hän sitten ajattelikin, se ei muuttanut tuota rakastettavuutta.
"Anteeksi kuinka?" hän vastasi Olneyn kysymykseen, jolla tämä katkaisi hänen ajatustensa juoksun.
"Sanoin vain, ettette suinkaan liene niin hullu, että alatte päntätä päähänne latinaa."
"Mutta latina on muutakin kuin vain sivistystä", iski Ruth. "Se on jonkinlainen varustus."
"No, aiotteko siis päntätä päähänne latinaa?" kysyi Olney itsepintaisesti.
Martin oli kovassa pulassa. Hän näki, että Ruth suurella jännityksellä odotti hänen vastaustansa.
"Minä pelkään, ettei minulla ole aikaa siihen", Martin vihdoin virkahti."Tahtoisin kyllä, mutta minulla ei ole aikaa."
"Siitä näette, Martin ei tahdo sivistystä", päätti Olney vahingonilolla."Hän koettaa päästä johonkin, tehdä jotakin."
"Oh, mutta onhan latina henkistä harjoitusta. Se kehittää luonnetta.Luonteen jalostamiseksi se on tarpeellista." Ruth katsoi odottaenMartiniin aivan kuin toivoen, että tämä muuttaisi mielensä."Tiedättehän, että jalkapallon pelaajien täytyy harjoitella ennen suuriakilpailuja. Sama vaikutus on latinalla ajattelijaan. Se harjoittaa."
"Roskaa ja lorua! Niin juuri ne sanoivat meille ollessamme lapsia. Mutta on eräs seikka, josta he eivät mitään puhuneet. He jättivät sen meidän keksittäväksemme myöhemmin." Olney vaikeni hetkeksi tehdäksensä vaikutuksen suuremmaksi ja lisäsi sitten: "Ja se seikka, josta he eivät meille puhuneet, oli, että jokaisen herrasmiehen tulee opiskella latinaa, mutta yhdenkään herrasmiehen ei tule osata latinaa."
"Tuo nyt on kerrassaan kohtuutonta", huudahti Ruth. "Minä kyllä tiesin, että te kääntäisitte keskustelun pois pääasiasta selviytyäksenne siitä jotenkin."
"Se on sekä oikein että kohtuullista", kuului vastaus. "Ainoat, jotka osaavat latinaa, ovat apteekkarit, lakimiehet ja latinan professorit. Ja jos Martin tahtoisi tulla joksikin niistä, tunnustaisin erehtyneeni. Mitä tällä kaikella on tekemistä Herbert Spencerin kanssa? Martin on juuri keksinyt Spencerin ja on rajattomasti häneen ihastunut. Miksi? Koska Spencer johtaa häntä johonkin. Spencer ei voisi johtaa minua mihinkään eikä teitäkään. Meidän ei tarvitse päästäkään mihinkään. Jonakin kauniina päivänä te menette naimisiin, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin pitää silmällä niitä lakimiehiä ja liikeapulaisia, joiden tulee hoitaa niitä rahoja, jotka minun isäni kerran jättää minulle."
Olney nousi mennäksensä, mutta kääntyi ovella takaisin ja paukautti jäähyväislaukauksensa.
"Jättäkää te Martin rauhaan, Ruth. Hän tietää, mikä on hänelle parasta. Katsokaa, mitä hän nyt jo on tehnyt. Hän tekee minut vielä sairaaksi — sairaaksi tyytymättömyydestä itseeni. Hän tietää enemmän maailmasta ja elämästä ja ihmisistä ja kaikkeudesta kuin Arthur tai Norman, minä tai te, huolimatta latinasta, ranskasta, anglosaksien kielestä ja sivistyksestä, joihin olemme aikaamme tuhlanneet."
"Mutta Ruth on minun opettajani", vastasi Martin ritarillisesti."Hänelle kuuluu kiitos kaikesta siitä vähästä, mitä minä olen oppinut."
"Loruja!" Olney katsahti Ruthiin kasvoillaan pahansuopa ilme. "Ehkä te ensi kerralla tahdotte uskotella minulle, että te olette lukenut Spenceriä hänen kehotuksestaan, mikä ei pidä paikkaansa. Hän ei tiedä enempää Darwinista eikä kehitysopista kuin minä kuningas Salomonin kaivoksista. Mitä myllertäviä Spencerin määritelmiä ne olivatkaan, joilla te kurititte meitä tässä eräänä päivänä? — se oli jotakin kappalten rajattomasta yhdenlaatuisuudesta. Puhukaapas niistä hänelle niin näette käsittääkö hän sanaakaan. Se ei ole sivistystä, näettekös. No, niin, tra, la, la! Mutta jos te alatte tankata latinaa, Martin, minä menetän kaiken kunnioitukseni teihin."
Vaikka keskustelu oli suuresti kiinnittänyt Martinin mieltä, se oli kuitenkin väsyttänyt häntä samalla. Se koski opintoja ja läksyjä ja tiedon aikeitten jakamista, mutta tuon keskustelun koulupoikamainen sävy vaikutti ristiriitaisesti niihin suuriin aatteisiin, jotka yhä selvempinä hänen sielussaan liikkuivat. Ne iskivät juurensa yhä syvemmälle häneen herättäen sekä sykähtelevää riemua että jäytävää tuskaa, samalla kun vahvistui halu voida hallita niitä ja ilmaista ne muillekin. Hän vertasi itseään runoilijaan, joka oli haaksirikosta pelastunut oudolle rannalle, jossa kauneuden voima hänet täytti ja hän koetti turhaan laulaen barbaarien tavoin saada tulkituksi voimakkaita tunteitaan. Sellainen hän nyt oli. Hän tajusi syvästi elämän suuruuden ja sen vaatimukset, mutta oli sittenkin pakotettu koulupoikain tavalla miettimään ja kinastelemaan siitä, olisiko hänen luettava latinaa vai eikö.
"Mitä hittoa latinalla on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän kysyi peilinsä edessä sinä iltana. "Toivon, että kuolleet pysyvät kuolleina. Miksi pitäisi kuolleen hallita minua ja sitä kauneutta, mikä on minussa? Kauneus on elämää ja kestää ikuisesti. Kielet syntyvät ja kuolevat. Ne ovat kuolleitten tomua."
Hänen seuraava ajatuksensa oli, että hän oli muodostanut ajatuksensa selviksi lauseiksi, ja hän meni vuoteeseensa ihmetellen, miksi hän ei voinut Ruthin kanssa keskustellessansa puhua samalla tavalla. Hän oli koulupoika, ja hänen kielensä oli koulupojan hänen ollessansa Ruthin seurassa.
"Antakaa minulle aikaa", hän sanoi ääneen. "Antakaa vain minulle aikaa."
Aikaa! Aikaa! Aikaa! kuului hänen loppumaton pyyntönsä.
Ei toki Olneyn vuoksi, vaan yksinpä huolimatta Ruthista ja rakkaudestansa häneen, hän lopultakin päätti, ettei ryhtyisi lukemaan latinaa. Aika oli hänelle rahaa. Oli niin paljon tärkeämpää kuin latina, niin monet opinnot kiinnostivat häntä enemmän. Ja hän tahtoi kirjoittaa. Hänen täytyi ansaita rahaa. Vielä hän ei ollut löytänyt tuotteillensa kustantajaa. Hänen käsikirjoituksensa kulkivat loputonta taivalta aikakauskirjasta toiseen. Mitenkähän toiset olivat selviytyneet tällaisesta? Hän vietti pitkiä tunteja lukusaleissa lukien heidän tuotteitaan kiihkeästi ja arvostelevasti, verraten niitä omiin kyhäelmiinsä ja ihmetellen, minkä tempun he olivat keksineet saadakseen tuotteensa myydyiksi.
Häntä aivan hämmästytti, sillä niin paljon kaikesta kirjoitetusta ja painetusta oli kuolleena syntynyttä. Ei niissä ollut valoa, ei elämää eikä värejä. Ei niissä huomannut ainoatakaan elämän sykähdystä, ja kuitenkin ne saatiin myydyiksi — kaksi senttiä sanalta, kaksikymmentä dollaria tuhannelta — niin hän oli muutamasta pikku uutisesta lukenut. Häntä hämmästyttivät nuo lukemattomat pikku jutut, jotka kieltämättä olivat kevyesti ja taitavasti kyhätyt, sen hän tunnusti, mutta joissa ei ollut ollenkaan elämän todellisuutta. Elämä oli niin yllättävä ja ihmeellinen, rajattomiin täynnä probleemeja, unelmia ja sankaritöitä, ja kuitenkin nuo jutut käsittelivät vain jokapäiväisiä asioita. Hän tunsi povessaan elämän taistelut ja melskeet, sen kuumeisen kiihkon, tuskan ja vaivan ja villin hyörinän ja pyörinän — kas siinä oli aihetta kirjoittaa! Hän halusi ihailla niitä, jotka olivat sortuneet hurjia toiveita toteuttaessaan, kuvata hulluja rakastajia, jättiläisiä, jotka taistelivat kuoleman ja kauhujen keskellä pannen elämän natisemaan saumoissaan heidän yritystensä voimasta. Mutta aikakauskirjojen jutut näyttivät ihannoivan herra Butlereja, inhoittavia dollarin-pyydystäjiä, ja tavallisia pikku rakkaussuhteita yhtä pienten ja vähäpätöisten miesten ja naisten välillä. Johtuiko se siitä, että aikakauskirjain toimittajat olivat tuollaisia vähäpätöisyyksiä? hän kysyi. Vai pelkäsivätkö he elämää nuo kirjoittajat ja lukijat ja kustantajat?
Hänen suurin murheensa oli, ettei hän tuntenut ainoatakaan kustantajaa tai kirjailijaa. Eikä siinä kylliksi, ettei hän tuntenut kirjailijoita, hän ei tuntenut edes niitä, jotka olivat yritelleet kirjoittaa. Ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut ohjata häntä tai antaa edes pienimmänkään neuvon. Hän alkoi epäillä, olivatko kustantajat todellisia ihmisiä. Ne varmaankin olivat jonkinlaisia koneen tappeja. Siinä se oli — vain koneen osia! Hän valoi sielunsa juttuihin, artikkeleihin ja runoihin ja uskoi ne tuolle koneelle. Hän taittoi ne sopivasti, pisti tarpeellisen määrän postimerkkejä sisään käsikirjoituksensa kanssa, sulki pitkän kirjekuoren, liimasi vielä toiset postimerkit päälle ja työnsi sen postilaatikkoon. Niin se lähti matkalle, ja jonkin määrätyn ajan kuluttua se palasi takaisin toisessa pitkässä kirjekuoressa, jonka päällä olivat hänen kirjeeseen liittämänsä postimerkit. Matkan toisessa päässä ei ollut inhimillistä toimittajaa, vaan jonkinlainen taidokas koneenosa, joka oli muuttanut käsikirjoituksen toiseen kirjekuoreen ja liimannut postimerkit päälle. Se oli kuin automaatti, johon pistettiin metallirahaa, ja sitä vastaan jonkinlaisten koneitten avulla saatiin kimpale purukumia tai levy suklaata. Riippui vain siitä, mistä reiästä pisti rahansa, saiko suklaata tai purukumia. Sellainen oli myös kustantajakone. Toiset lähettivät maksuosoituksia, toiset vain hylkäyskirjelmiä. Hän oli sattunut tapaamaan vain noita viimeksi mainittuja.
Ne olivat juuri nuo hylkäysliput, jotka saivat hänet kuvittelemaan kaiken niin suunnattoman konemaiseksi. Ne oli painettu aina samanlaisella kiintokirjainlevyllä, ja hän oli saanut niitä satoja — ainakin tusinan tai enemmänkin jokaisesta aikaisemmasta käsikirjoituksestansa. Jos hän olisi saanut yhdenkään rivin, edes yhden omakätisen ja yksilöllisen rivin kaikkien noiden asemasta, hän olisi ollut iloinen. Mutta ainoakaan toimittaja ei ollut antanut tuota todistusta olemassaolostaan. Ja siksi hän saattoi vain päättää, ettei toisessa päässä ollut inhimillistä olentoa — vaan pelkkiä nappuloita, jotka oli mainiosti öljytty ja täyttivät erinomaisesti tehtävänsä koneessa.
Hän oli hyvä taistelija, sitkeä ja itsepintainen, ja hän olisi saattanut jatkaa koneitten syöttämistä vuosikausia. Mutta hän vuoti samalla kuiviin, eikä tarvittu vuosia, vaan viikot jo ratkaisisivat taistelun. Joka viikko hänen täysihoitolaskunsa vei häntä lähemmäksi perikatoa, samalla kun neljänkymmenen käsikirjoituksen postirahat vaikuttivat melkein yhtä turmiollisesti. Hän ei ollut ostanut enää pitkiin aikoihin kirjoja ja koetti säästää kaikilla mahdollisilla keinoilla viivyttääkseen lopullista romahdusta. Mutta hän ei ollut tottunut säästämään, vaan antoi viimeiset viisi dollariansa sisarelleen Marianille uuteen pukuun.
Hän taisteli pimeässä ilman mitään neuvoa, ilman rohkaisua ja epätoivon kynsissä. Yksinpä Gertrudekin oli alkanut katsella häntä karsaasti. Aluksi hän oli sisarellisessa ihastuksessaan kärsinyt kaikkea, mitä sanoi veljensä hullutteluiksi; mutta nyt hän saman sisarellisen tunteen pakotuksesta alkoi käydä levottomaksi. Hänestä näytti, että veljen hulluttelu alkoi muuttua todelliseksi hulluudeksi. Martin tiesi sen ja kärsi siitä enemmän kuin herra Bernard Higginbothamin avoimesta ja nakertelevasta hävyttömyydestä. Martin uskoi itseensä, mutta hän oli ypöyksin uskoinensa. Ei edes Ruth uskonut häneen. Hän toivoi, että Martin opiskelisi, ja vaikka hän ei avoimesti tuominnutkaan hänen kirjoittamistansa, Martin tiesi kuitenkin, ettei hän sitä hyväksynyt.
Martin ei ollut koskaan tarjoutunut näyttämään hänelle kirjoituksiaan. Jonkinlainen arka hienotunteisuus pidätti häntä siitä. Sitä paitsi Ruth oli lueskellut ahkerasti yliopistossa, eikä Martin ollut tahtonut ryöstää häneltä hetkeäkään aikaa. Mutta kun Ruth oli suorittanut loppututkintonsa, hän pyysi itse saada nähdä joitakin hänen kynänsä tuotteista. Martin oli ylpeä, mutta samalla epävarma. Ruth kykeni arvostelemaan. Hän oli filosofian kandidaatti, joka oli tutkinut taiteita. Hän oli tutkinut kirjallisuutta taitavien opettajain johdolla. Ehkäpä toimittajatkin olivat päteviä tuomareita. Mutta Ruth olisi kuitenkin aivan toisenlainen kuin he. Hän ei antaisi hänelle painettua hylkäyslappusta eikä hän ilmoittaisi hänelle, että hänen töittensä suositusten puute riistäisi niiltä myös kaikki ansiot. Hän puhuisi, tuo lämmin inhimillinen olento, omalla vilkkaalla, reippaalla tavallaan ja, mikä oli kaikista tärkeintä, näkisi samalla vilahduksia todellisesta Martin Edenistä. Hänen kirjoitelmistansa Ruth huomaisi, millainen hänen sydämensä ja sielunsa oli, ja hän oppisi ymmärtämään, mikä oli hänen unelmainsa ja voimainsa lähteenä.
Martin keräsi yhteen muutamia jäljennöksiä lyhyistä kertomuksistaan, epäröi hetkisen ja lisäsi sitten joukkoon "Merilaulunsa". He nousivat pyörillensä eräänä myöhäisenä kesäkuun iltana ja ajoivat vuoristoon. Silloin hän oli toista kertaa näin matkalla Ruthin kanssa kahden, ja kun he siinä ajoivat hiljaisen merituulen viilentäessä kuumaa iltaa, hänelle selvisi innostavana ja ihastuttavana se tosiasia, että maailma oli äärettömän kaunis ja hyvin järjestetty ja ihanaa oli siinä elää ja rakastaa. He jättivät pyöränsä tien viereen ja kiipesivät eräälle ruskealle kukkulalle, jossa auringonpolttama ruoho tuoksui kypsää täyteläisyyttä ja kertoi sadon korjuun saapuneen.
"Tuo ruoho on suorittanut tehtävänsä", sanoi Martin, kun he olivat istuutuneet, Ruth Martinin takille ja hän aivan lähelle lämpimään maahan. Hän hengitti syvään voimakkaita tuoksuja, jotka ikään kuin tunkeutuivat hänen aivoihinsa ja saivat hänen ajatuksensa liitelemään maasta äärettömyyksiin. "Se on täyttänyt elämänsä tarkoituksen", hän jatkoi hyväillen kuivunutta ruohoa. "Se kokosi voimia talven synkkien sateitten aikana, taisteli elämänsä puolesta aikaisin keväällä, kukki ja vietteli hyönteisiä, hajoitti siemenensä, suoritti lopputilinsä itsensä ja maailman välillä ja — — —"
"Miksi te tarkastatte kaikkea elämässä niin hirveän käytännöllisin silmin?" keskeytti Ruth.
"Ehkä siksi, että minä olen tutkinut kehitysoppia, luulisin. Minä olen saanut silmäni auki vasta aivan äskettäin, jos rohkenen totuuden ilmoittaa."
"Mutta minusta tuntuu, että menetätte kauneudentajunne nähdessänne kaikessa vain tarkoituksenmukaisuutta; te turmelette kauneuden aivan kuin poikaset, jotka vangitsevat perhosia ja sitten repivät niiden kauniit siivet." Martin pudisti päätänsä.
"Kauneudella on tarkoituksensa, mutta minä en ole sen tarkoitusta ennemmin tajunnut. Minä käsitin kauneutta jonakin, jolla ei ollut mitään erikoista merkitystä, jonakin, joka oli kaunista ilman järkisyitä tai tarkoitusperiä. Minä en tiennyt mitään kauneudesta. Mutta nyt minä tiedän, tai oikeammin, minä alan tietää. Tämä ruoho on kaunista minulle nyt, kun minä tiedän, miksi se on ruohoa, ja kun minä tunnen sen salatun kemiallisen työn, mitä aurinko, sade ja maa suorittavat kehittääksensä sen ruohoksi. Jokaisen ruohonkorren historiassa on romantiikkaa — niin vieläpä seikkailujakin. Pelkkä tällainen ajatuskin kiihottaa minua. Kun minä ajattelen tuota voiman ja aineen leikkiä, vieläpä sitä ankaraa taisteluakin, mitä käydään niiden välillä, minusta tuntuu, että minä voisin kirjoittaa kokonaisen eepoksen ruohonkorren elämästä."
"Kuinka hyvin te puhutte!" virkahti Ruth hajamielisesti, ja Martin huomasi hänen katselevan tutkivasti häneen.
Hetkiseksi valtasi hänet ankara hämminki, ja tumma puna kohosi hänen kaulalleen ja kasvoilleen.
"Toivon, että vähitellen opin puhumaan", hän änkytti. "Minusta tuntuu, että minussa on paljon sellaista, josta tahtoisin puhua. Mutta se kaikki on niin suurta, enkä löydä ilmaisumuotoa kaikelle sille, mitä minussa todella on. Joskus minusta tuntuu, että koko elämä, koko maailma, kaikki on ottanut asuinsijansa minussa ja vaatii minua puhemiehekseen. Minä tunnen — oh, minä en voi kuvailla sitä — minä tunnen sen suuruuden, mutta kun minä puhun, minä sopertelen kuin pienoinen lapsi. On suuri tehtävä muovata tunteita ja havaintoja puheeksi, kirjoitetuksi tai puhutuksi, niin että ne puolestaan herättävät kuulijassa tai lukijassa juuri samoja tunteita ja havaintoja. Se on jumalainen tehtävä. Katsokaa, minä hautaan kasvoni ruohoon, ja se tuoksu, jota vedän sieraimiini, saa minut vapisemaan tuhansista ajatuksista ja kuvitelmista. Kaikkeuden hengähdys on täyttänyt koko olemukseni. Se on kuin laulua ja naurua, menestystä ja tuskaa, taistelua ja kuolemaa, ja minä näen näkyjä, joita ruohon tuoksu jollakin tavalla sielussani herättää, ja minä tahtoisin kertoa niistä teille ja maailmalle. Mutta kuinka sen voin? Kieleni on sidottu. Olen koettanut sanoin kuvata teille, mitä nyt juuri ruohon tuoksu on minussa herättänyt. Mutta siinä en ole onnistunut. Olen vain kömpelöin sanoin voinut viitata siihen. Soperrukselta tuntuvat minun sanani, ja kuitenkin palan halusta saada kertoa. Oh" — hän kohotti kätensä epätoivoisin elein — "se on mahdotonta! Sitä eivät muut voi käsittää! Eikä sitä sanoin voi ilmaista!"
"Mutta te puhutte hyvin", väitti Ruth itsepintaisesti. "Ajatelkaa, miten te olette harjaantunut sinä lyhyenä aikana, jonka olen teidät tuntenut. Herra Butler on huomattu julkinen puhuja. Häntä aina pyydetään mukaan, kun on kysymys valtionkin julkisista puheista. Kuitenkin te puhuitte aivan yhtä hyvin kuin hän toissa iltana päivällisillä. Hän oli vain hillitympi. Te innostutte liiaksi, mutta harjoittelemalla te vapaudutte siitä. Teistä varmaan tulisi hyvä julkinen puhuja. Te voitte päästä pitkälle, jos haluatte. Te olette hallitseva luonne. Te voitte johtaa ihmisiä, siitä olen varma, eikä ole mitään syytä, joka estäisi teitä onnistumasta kaikessa, mihin ikinä tartuttekin, yhtä hyvin kuin puhetaidossa. Teistä tulisi mainio asianajaja. Te voisitte menestyä poliittisella alalla. Mikään ei voi estää teitä pääsemästä yhtä pitkälle kuin herra Butler on päässyt. Kuitenkin ilman vatsakatarria", hän lisäsi hymyillen.
He puhelivat edelleen, Ruth viehättävällä, itsepäisellä tavallaan palaten aina siihen, että kasvatuksessa on välttämättä luotava luja perustus, johon latinalla on erinomaisen kehittävä vaikutus. Hän kertoi niistä ihannemiehistä, joille kaikki oli onnistunut, kerraten melkein erehtymättä isänsä mielipiteitä ja vahvistaen niitä herra Butlerin viisailla väitteillä. Martin kuunteli häntä kiihkeästi maaten selällään ja katsellen ylös ja nauttien jokaisesta hänen huulensa liikkeestä. Mutta hänen aivonsa eivät olleet yhtä tarkkaavaiset kuin hänen korvansa. Ei ollut mitään mielenkiintoista niissä kuvissa, joita Ruth hänen eteensä maalasi, ja Martin tunsi synkän pettymyksen tunteen ja kiihkeän rakkauden tuskan valtaavan olemuksensa. Yksikään sana Ruthin puheessa ei koskenut hänen kirjallisia harrastuksiaan, ja käsikirjoitukset, jotka hän oli tuonut mukanaan, lojuivat unohdettuina maassa.
Hetken äänettömyyden vallitessa hän katsahti aurinkoon, arvioi sen korkeuden taivaanrannan yläpuolella ja muistutti käsikirjoituksistaan ottamalla ne ylös maasta.
"Minä unohdin ne", virkahti Ruth kiireesti. "Tahdon mielelläni kuulla ne."
Hän luki erään kertomuksen, jota hän itse piti yhtenä parhaimmistaan. Hän nimitti sitä "Elämän viiniksi", ja sama viini, joka oli virrannut salaperäisesti hänen aivoihinsa silloin, kun hän kirjoitti siitä, tuntui virtaavan sinne taaskin, kun hän sitä luki. Tuossa omaperäisessä ajatustavassa oli jotakin taikavoimaa, ja hän oli koristanut sitä viehättävillä lauseparsilla ja liikuttavilla vertauskuvilla. Kaikki se vanha tuli ja intohimo, jota hän oli tuntenut sitä kirjoittaessaan, syttyi hänessä uudestaan, ja hän viehättyi siihen niin, että oli sokea ja kuuro kaikille siinä oleville virheille. Mutta asia oli toinen Ruthiin nähden. Hänen kehittynyt korvansa oli keksivinään helposti sen heikkoudet ja liioittelut, sen koreasanaisen helinän, joka aina ilmaisee aloittelijan, ja jo heti alussa hän oli huomaavinaan lauseitten kömpelön ja tehdyn runollisuuden. Tuskin hän mitään muuta ajatusta saattoi näistä lauseista muodostaa, paitsi silloin, kun ne muuttuivat liian mahtipontisiksi, jolloin ne vaikuttivat mauttomilta ja amatöörimäisiltä. Hänen lopullinen tuomionsa koko jutusta oli: harjoitelma, vaikkei hän sitä sillä tavalla sanonut. Sen sijaan hän huomautti muutamista toisarvoisista seikoista ja sanoi, että hän piti kertomuksesta.
Mutta Martin oli pettynyt. Hänen arvostelunsa oli oikea, sen Martin tiesi, mutta hän tunsi, ettei hän ollut näyttänyt työtänsä hänelle saadakseen siihen virhemerkit, kuten kouluaineeseen. Sivuseikoista ei ollut väliä. Ne saivat itse pitää huolen itsestään. Hän saattaisi korjata ne, hän oppisi ne korjaamaan. Sykkivästä elämästä hän oli siepannut kiinni jotakin suurta ja koettanut vangita sitä kertomukseensa. Juuri tuosta elämästä otetusta suuresta asiasta hän oli lukenut hänelle, eikä siinä saanut olla pelkkiä lausejaksoja välimerkkeineen. Hän tahtoi saada hänet tuntemaan nämä suuret asiat, jotka olivat hänen, jotka hän oli omin silmin nähnyt, omin aivoin muovaillut ja omin käsin kirjoittanut paperille. No niin, hän oli epäonnistunut, oli hänen salainen johtopäätöksensä. Ehkäpä toimittajat sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut suurten ajatusten liikkuvan sielussaan, mutta hänen ei ollut onnistunut ilmaista niitä muille. Hän salasi pettymyksensä ja yhtyi niin helposti Ruthin arvosteluun, ettei tämä ollenkaan huomannut, miten syvällä pinnan alla aaltosi voimakas vastaväitteitten pohjavirta.
"Seuraavan kertomuksen olen nimittänyt 'Ruukuksi'," hän sanoi avaten käsikirjoituksen. "Neljästä tai viidestä aikakauskirjasta se on palautettu, ja kuitenkin se on mielestäni hyvä. Oikeastaan en tiedä, mitä siitä ajatella, paitsi että olen siinä saanut sanotuksi jotakin. Ehkei se vaikuta teihin kuten minuun. Se on hyvin lyhyt, ainoastaan kaksituhatta sanaa."
"Kuinka kauheata!" huudahti Ruth, kun hän oli lopettanut. "Se on hirveätä, sanomattoman kamalaa!"
Martin näki hänen kalpeat kasvonsa, hänen suuret, jännityksestä laajenneet silmänsä ja nyrkkiin puristetut kätensä salaisella tyydytyksellä. Hän oli onnistunut. Hän oli saanut ilmoitetuksi omien aivojensa tunteet ja mielikuvat toiselle. Se oli tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Pitikö hän siitä vai ei, sillä ei väliä, se oli kuitenkin vallannut ja vanginnut hänet, pannut hänet istumaan ja kuuntelemaan siinä ja unohtamaan kaikki sivuseikat.
"Se on elämää", sanoi Martin, "eikä elämä aina ole kaunis. Ehkäpä siksi, että minut on luotu omalla tavallani, minä voin löytää jotakin kaunista siinäkin. Minusta tuntuu, että tuo kauneus on kymmenen kertaa lumoavampaa sen tähden, että — —"
"Mutta miksei se vaimoraukka voinut — —", keskeytti Ruth ristiriitaisesti. Mutta sitten hän jättikin ilmaisematta syyn mielensä kiihtymykseen ja huudahti: "Oh, se on alentavaa! Se ei ole kaunista! Se on ruokotonta!"
Martinista tuntui sinä hetkenä, että hänen sydämensä pysähtyi.Ruokotonta!Sitä hän ei ollut koskaan uneksinut. Hän ei ollut sitä tarkoittanut. Koko kertomus oli tulikirjaimin hänen edessään, ja turhaan hän koetti noista liekeistä löytää mitään ruokottomuutta. Sitten hänen sydämensä alkoi taas sykkiä. Hän ei ollut syyllinen.
"Miksi ette valinnut kauniimpaa aihetta?" kuului Ruth kysyvän. "Me tiedämme hyvin, että likaisuutta on maailmassa, mutta sehän ei ole syy — —"
Ruth puhui loukkaantuneena, mutta Martin ei seurannut hänen sanojansa. Hän hymyili vain itsekseen nähdessään hänen neitseelliset kasvonsa, jotka olivat niin viattomat, niin yliluonnollisen viattomat, että niiden puhtaus tuntui aina tunkeutuvan häneenkin ja karkoittavan hänestä kaiken huonon, ja oli kuin se olisi kylvettänyt häntä jonkinlaisessa eteerisessä loistossa, joka oli viileä, lempeä ja sametinhieno kuin tähtien valo. Metiedämme, että likaisuutta on maailmassa!Hänen mielensä hykähteli ajatellessansa sitä tietoa, mikä mahtoi Ruthilla olla tämän maailman likaisuudesta, ja hänen teki mielensä nauraa sille kuin jollekin rakkauden keksimälle kepposelle. Seuraavana hetkenä hän näki kuin salaman välähdyksenä koko sen elämän likaisuuden meren, jonka yli ja läpi hän oli purjehtinut, ja hän antoi Ruthille anteeksi, ettei hän ymmärtänyt kertomusta. Ei se ollut hänen syynsä, ettei hän sitä ymmärtänyt. Martin kiitti Jumalaa, että Ruth oli syntynyt sellaisissa oloissa ja varjeltu niin tietämättömänä kaikesta tämän maailman pahasta. Mutta hän tunsi elämän, sen rumuuden yhtä hyvin kuin kauneudenkin, sen suuruuden huolimatta pohjaliejusta, joka tahtoi pinnalle pursua, ja jumaliste! hän tahtoi sanoa maailmalle, mitä tiesi. Pyhimykset taivaassa — kuinka he saattoivat olla muuta kuin suloisia ja puhtaita! He eivät ansainneet mitään kiitosta. Mutta pyhimykset pohjamudissa — ah, siinä oli ikuinen ihme! Se juuri antoi elämälle arvon. Saada huomata siveellistä suuruutta kasvavan pahuuden likalätäköissä, kohottaa itsensä ja nähdä edes vilahdukselta kauneutta, vaikka heikosti ja kaukaisenakin mudan sokaisemilla silmillä, nähdä voiman, totuuden ja korkean henkisen lahjakkuuden kehittyvän heikkoudesta, huonoudesta, turmeluksesta ja kaikesta tuosta pohjattomasta eläimellisestä aistillisuudesta, oli — —
Hän tajusi katkonaisia paloja Ruthin lauseista.
"Kertomuksen sävy on kokonaan alhainen. Ja kuitenkin on olemassa niin paljon korkeata. Ajatelkaa vain 'In memoriamia'."
Martinin teki mieli mainita vastaukseksi "Locksley Hall", ja hän olisi sen tehnytkin, ellei uusi näky olisi häntä vallannut ja saanut häntä tuijottamaan häneen, tuohon naiselliseen olentoon, joka tuhat kertaa tuhannen vuosisadan kuluessa alkulimasta oli kehittynyt ja jatkanut kiertokulkuansa, kunnes oli lopulta päässyt harpanneeksi pisimmän askeleen muuttuen Ruthiksi, tuoksi puhtaaksi, suloiseksi ja taivaiseksi olennoksi, jolla oli voima opettaa häntä tuntemaan rakkautta ja pyrkimään puhtauteen, herättäen hänessä kiihkeän halun saada maistaa taivaan suloisuutta, — häntä, Martin Edeniä, joka myös jollakin ihmeellisellä tavalla oli kohonnut liejusta ja lukemattomien kehitysjaksojen ja erehdysten kautta vihdoin tullut siksi, mitä oli. Siinä oli romantiikkaa, ihmeitä ja ihanuutta. Siinä oli aihetta kirjoittaa, kunpa hän vain voisi keksiä sanat. Taivaan enkelit! — he olivat vain enkeleitä eivätkä voineet itseänsä auttaa. Mutta hän oli mies.
"Teillä on voimaa", hän kuuli Ruthin sanovan, "mutta se on raakaa ja kesyttämätöntä."
"Kuten härällä porsliinimyymälässä", välähti Martinin mielessä, ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Ja teidän täytyy kehittää arvostelukykyänne, makuanne, hienotunteisuuttanne ja esityksenne sävyä."
"Minä olen liian rohkea", mutisi Martin.
Ruth hymyili myöntävästi ja asettui mukavasti kuunnellakseen uutta kertomusta.
"En tiedä, mitä tästä ajattelette", sanoi Martin anteeksipyydellen. "Se on humoristinen juttu. Pelkään pahoin, että olen sukeltanut liian syvälle, mutta minun tarkoitukseni oli hyvä. Älkää välittäkö pikku seikoista, vaan koettakaa tuntea ne suuret asiat, joita olen tahtonut saada sanotuksi. Ne ovat suuria ja tosia, vaikka voi olla mahdollista, etten ole onnistunut esittämään niitä kyllin tajuttavasti."
Hän luki ja lukiessaan piti Ruthia silmällä. Vihdoinkin hän oli saavuttanut hänet, hän ajatteli. Tuossa hän istui hievahtamatta paikoiltaan, silmät kiinnitettyinä häneen ja tuskin hengittäen ollessaan kokonaan sen lumon vallassa, hän ajatteli, jonka hänen näkemyksensä oli aikaan saanut. Hän nimitti juttuansa "Seikkailuksi", ja se oli seikkailun jumaloimista — ei satukirjojen, vaan todellista ihmekertomusta villistä työnantajasta, joka rankaisi kauheasti ja palkitsi ruhtinaallisesti ja joka oli uskoton ja oikukas vaatien kauheata kärsivällisyyttä ja murhaavaa yön ja päivän raadantaa, tarjoten loistavaa, aurinkoista kunniaa tai mustaa surmaa tikahduttavan janon tai nälän tai pitkän, hirvittävän, kuumehoureisen tajuttomuuden jälkeen, tai johti hien ja veren pisarrellessa ja hyönteisten ahdistaessa pitkän työn ja vaivan perästä kuninkaalliseen kunniaan ja jumalaiseen toimintaan.
Kaikkea tuota ja vielä paljon muutakin hän oli sovittanut kertomukseensa, ja se oli juuri tuo, kuten hän uskoi, joka lämmitti Ruthia hänen istuessaan ja kuunnellessaan. Kuulijan silmät olivat levällään, kalpeilla kasvoilla leimusi puna, ja ennen kuin hän lopetti, hänestä tuntui, että Ruth hengitti kiivaammin. Totisesti, hän oli lämmennyt, mutta hän ei ollut lämmennyt kertomuksen, vaan kertojan itsensä vuoksi. Hän ei paljoa ajatellutkaan sitä. Se oli Martinin väkevä luonnonvoima, sama vanha voiman säteily, joka tuntui virtaavan hänen ruumiistaan häneen. Näennäisesti oli kertomuksen voima vallannut hänet, mutta se oli vain kuin kanava, jota myöten toisen voima virtasi häneen. Hän tajusi vain tuon voiman eikä sen välittäjää, ja kun hän näytti kiihkeimmin joutuneen kirjoituksen lumoihin, hänet oli vallannut jokin, joka sille oli kerrassaan vieras — ajatus, kauhea ja vaarallinen, joka kutsumattomana kiihkeästi askarteli hänen aivoissaan. Hän oli tavannut itsensä miettimässä, millaista olisi olla naimisissa, ja kun hänelle selvisi tuon ajatuksen kiihottava viehätys, hän pelästyi. Se oli siveetöntä. Se ei saanut soveltua hänelle. Naisen kypsyys ei ollut koskaan vaivannut häntä, ja hän oli elänyt Tennysonin runouden unelmien maassa, tajuamatta selvästi niitä herkullisia kuvauksia, joita mestari maalaili rohkeista suhteista kuningatarten ja ritarien välillä. Hän oli aina uinunut unessa, ja nyt kolkutti elämä vaativana kaikille hänen ovilleen. Ajatuksissaan hän kauhistui ja tahtoi asettaa paikoilleen kaikki salvat ja lukot, samalla kun ihmeelliset vaistot vaativat häntä heittämään portin selko selälleen ja pyytämään tuota merkillistä vierasta astumaan sisälle.
Martin odotti tyydytyksellä hänen tuomiotaan. Hän ei epäillyt, mikä se olisi, ja hän hämmästyi kuullessaan hänen sanovan:
"Se on kaunis!"
"Seonkaunis!" Ruth toisti mahtipontisesti hetkisen vaitiolon jälkeen.
Tietysti se oli kaunis; mutta siinä oli jotakin enemmänkin kuin pelkkää kauneutta, jotakin polttavan loistavaa, joka oli tehnyt kauneuden palvelijakseen. Martin loikoi äänetönnä maassa tarkkaillen, millaisen muodon saisi hänen mieleensä kohoava suuri epäilys. Hän oli epäonnistunut. Hän oli mykkä. Hän oli nähnyt yhden maailman suurimmista ihmeistä, mutta ei ollut voinut ilmaista sitä.
"Mitä te ajattelitte — —", hän epäröi hetkisen koettaessaan ensi kertaa käyttää vierasta sanaa — "sen 'motiivista?'" hän kysyi.
"Se oli epäselvä", vastasi Ruth. "Se on minun ainoa arvosteluni kokonaisuudessaan. Minä seurasin kertomusta, mutta siinä oli niin paljon muuta. Se on liian moninaista. Te sotkette kertomuksen kulun puhuessanne niin paljon muusta, joka ei kuulu asiaan."
"Minä tarkoitin pääaihetta", kiiruhti Martin selittämään, "suurta johtavaa aihetta, sitä joka koski elämän kaikkeutta. Minä koetin sovittaa sen itse kertomukseen, joka muodosti sille vain ulkonaisen kuoren. Minulla kyllä oli oikea suunta, vaikka pelkään, että sittenkin tein sen kovin huonosti. Minun ei onnistunut antaa tajuttavaa ilmaisua sille, mitä tarkoitin. Mutta ajan oloon minä kyllä sen opin."
Ruth ei voinut seurata häntä. Hän oli kyllä filosofian kandidaatti, mutta Martin oli astunut yli hänen käsityspiirinsä. Sitä Ruth ei kuitenkaan ymmärtänyt, ja siksi hän puuttuvasta käsityskyvystänsä syytti kirjoittajan hajanaisuutta.
"Te olette liian kielevä", hän sanoi. "Mutta siitä huolimatta siinä on kauniita kohtia."
Martin kuuli hänen äänensä kuin pitkän matkan päästä, sillä hän mietti ankarasti, lukisiko hän hänelle "Merilaulujansa" vai ei. Hän loikoi siinä synkän epätietoisena, jolloin Ruth katseli tutkistellen häntä, samalla kun hänen mieleensä palasivat itsepintaisesti luvattomat ajatukset avioliitosta.
"Tahdotteko te tulla kuuluisaksi?" hän kysyi äkkiä.
"Kyllä, miksikä ei", tunnusti Martin. "Sekin on osa seikkailua. Kuuluisuuden halu ei kuitenkaan ole pääasia, vaan se työ, joka tuon kuuluisuuden tuottaa. Ja kuuluisaksi tuleminen merkitsisi minulle jotakin vain sikäli, että se auttaisi minua johonkin muuhun. Juuri sen muun tähden minä haluan tulla hyvin kuuluisaksi."
"Teidän tähtenne", hän tahtoi lisätä ja olisi lisännytkin, jos Ruth olisi osoittanut mielenkiintoa siihen, mitä hän oli lukenut.
Mutta Ruth mietti liian kiihkeästi keksiäksensä hänelle jonkin toimialan, joka olisi edes lähimainkaan mahdollisuuksien rajoissa, eikä voinut sen vuoksi kysyä, mikä se "muu" oli, johon hän oli viitannut. Kirjallisella alalla hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, siitä Ruth oli varmasti vakuuttunut. Tänään hän oli todistanut sen alkeellisella ja kaaosmaisella tuotannollaan. Hän osasi puhua hyvin, mutta häneltä puuttui kaikki keinot ilmaista elämyksiään kirjallisesti. Hän vertasi Tennysonia ja Browningia ja suorasanaisia mielikirjailijoitaan häneen, jolloin Martin joutui aivan toivottomaan valoon. Hän ei kuitenkaan sanonut hänelle koko ajatustaan. Hänen ihmeellinen mielenkiintonsa häneen johti häntä lykkäämään sen tuonnemmaksi. Martinin halu kirjoittaa oli kai sittenkin pieni heikkous, josta hän ajan oloon vapautuisi. Sitten hän varmaankin mukautuisi vakavampiin elämänvaatimuksiin. Ja silloin hän varmaan myös onnistuisi. Ruth tiesi sen. Martin oli niin voimakas, ettei hän saattanut tuhoutua … jos hän vain lakkaisi kirjoittamasta.
"Minä toivoisin, että te näyttäisitte minulle kaikki kirjoituksenne, herra Eden", hän sanoi.
Martin karahti punaiseksi mielihyvästä. Ruth osoitti mielenkiintoa, se kuitenkin oli varma. Hän ei ollut antanut suoranaista hylkäystuomiota. Hän oli sanonut muutamia kohtia hänen kirjoitelmistaan kauniiksi, ja se oli ensimmäinen rohkaisu, jota hän koskaan oli keneltäkään saanut.