"Te loukkaannuitte", vakuutti Brissenden.
"Hetkiseksi, kyllä. Tottumus poikavuosilta, näettehän. Sellaista minä silloin opin, mutta ne tavat ovat menettäneet merkityksensä sen jälkeen. Ne ovat kuitenkin luurankoja minun mieleni kammioissa."
"Mutta tottahan te nyt jo suljette niiden ovet?"
"Olen ne jo sulkenut."
"Todellako?"
"Todella."
"Mennään siis ja otetaan jotakin syötävää."
"Minä suoritan tämän", vastasi Martin aikoen maksaa tilaamansa skotlantilaisen kahden dollarinsa viimeisillä rippeillä, mutta näki Brissendenin kehottavan kapakan palvelijaa jättämään nuo kolikot pöydälle.
Martin pisti ne hieman irvistäen taskuunsa ja tunsi hetkisenBrissendenin käden ystävällisesti lepäävän olkapäällään.
Heti seuraavana iltapäivänä hämmästytti Mariaa Martinin toinen vieras.Mutta tällä kertaa hän ei menettänytkään malttiansa, vaan pyysiBrissendeniä kaikella kunnioituksella istuutumaan salinsa loistoon.
"Toivon, ettette pahastu tulostani", alkoi Brissenden.
"Ei, ei; ei ollenkaan", vastasi Martin puristaen kättä ja istuttaen vieraansa ainoalle tuolille, sillä itselleen hänelle jäi paikka sängyn reunalla. "Mutta mistä te tiesitte minun osoitteeni?"
"Soitin Morselle. Neiti Morse vastasi puhelimeen. Ja tässä minä nyt olen." Hän kaivoi takkinsa taskua saaden sieltä esille ohuen kirjan, jonka heitti pöydälle. "Siinä on eräs kirja runoja. Lukekaa ja pitäkää se." Ja sitten vastaukseksi Martinin väitteeseen: "Mitä minä kirjoilla teen? Tänä aamuna minä taas syljin verta. Onko teillä viskiä? Ei, tietysti ei. Odottakaa hetkinen."
Hän lähti ja meni. Martin katseli hänen pitkää vartaloaan, kun hän ulkona astui portaita alas, ja huomasi hänen kääntyessään sulkemaan porttia surukseen, miten nuo ennen leveät hartiat olivat nyt kumartuneet kokoonlyhistyneen rinnan yli. Martin hankki kaksi lasia ja painautui lukemaan saamaansa runovihkosta, Henry Vaughan Marlown viimeistä teosta.
"Ei ollut skotlantilaista", virkahti Brissenden palatessaan. "Sillä kerjäläisellä ei ole mitään muuta kuin amerikkalaista viskiä. Mutta tässä on sitä neljännes."
"Minä lähetän jonkun lapsista hakemaan sitruunoita, niin saamme tuutingit", tarjosi Martin. "Mitähän tällainen kirja on mahtanut tuottaa Marlowlle?" hän lisäsi kohottaen mainittua kirjaa.
"Mahdollisesti viisikymmentä dollaria", kuului vastaus, "vaikka onni on, jos hän saa niin paljon, tai ehkä hänen täytyi houkutella kustantajaa julkaisemaan se."
"Silloinhan ei ihminen voi elää runoilemisella?"
Martinin ääni ja ilme kavalsivat selvästi hänen mielensä masennuksen.
"Eipä tietenkään. Eikö olisi hullua odottaakin sitä? Mutta loppusoinnuilla elää aivan erinomaisesti. Meillä on Bruce, Virginia Spring ja Sedgwick. He ansaitsevat hyvin. Mutta runous — — Tiedättekö te, millä Vaughan Marlow ansaitsee leipänsä?"
Opettamalla eräässä poikakoulussa Pennsylvaniassa, ja se on oikea pikku helvetti, siihen voitte luottaa. Minä en vaihtaisi hänen kanssaan, vaikka hänellä olisi vielä elettävänä viisikymmentä vuotta. Ja kuitenkin eroaa hänen runoutensa nykyisten runoseppien tuotteista kuin granaattiomena porkkanoista. Ja millaisia arvosteluja hän saa! Piru heidät periköön jokikisen!
"Liian paljon kirjoittavat miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa, miehistä, jotka osaavat kirjoittaa", vakuutti Martin. "Katsokaas, minä olen ollut aivan hämmästynyt siitä suunnattomasta määrästä roskaa, jota on kirjoitettu Stevensonista ja hänen tuotannostaan."
"Ne inhoittavat pikkusielut!" sähähti Brissenden hammasta purren. "Kyllä minä tunnen sen roskan — ystävällisesti nokkia häntä hänenIsä Damienin kirjeistään, eritellen häntä, punniten häntä — —"
"Mitaten häntä heidän omalla surkean nuoruutensa mittapuulla", keskeyttiMartin.
"Niin, niin juuri — se on oikea lausetapa — märehtivät ja häväisevät ensin kaikkea, Totta, Kaunista ja Jumalaista, ja sitten taputtavat häntä selkään sanoen: 'Hyvä koira, Fido.' Hyi! 'Ne pienet räkättävät ihmislokit', kuten Richard Realfe nimitti heitä kuoliniltanaan."
"Osoittelevat tähtien välkettä", tarttui Martin lämpimästi, "mestarien meteorimaista lentoa. Kerran minä kyhäsin pilkkakirjoituksen heistä — arvostelusta, tai oikeammin arvostelijoista."
"Näyttäkää se minulle", pyysi Brissenden kiihkeästi.
Niinpä Martin etsi papereistaan jäljennöksen "Tähti-sumustaan", ja lukiessaan sitä Brissenden nauroi, hykersi käsiänsä ja unohti tuutinkinsa.
"Minusta te itse olette tuollaista tähtisumua, joka on joutunut maailmaan valaisemaan mitään näkemättömäin sokkojen elämää", kuului hänen päätöksensä päästyään loppuun. "Tietysti, sen sieppasi mielihyvällä ensimmäinen aikakauslehti, jolle sitä näytitte?"
Martin selaili ja tarkasteli käsikirjoitustensa luetteloa.
"Kahdessakymmenessäseitsemässä lehdessä se on käynyt ja palautettu hylättynä."
Brissenden purskahti pitkään sydämelliseen nauruun, joka keskeytyi ankaraan yskänpuuskaan.
"Katsokaapas, teidän ei tarvitse koettaa vakuuttaa minulle, ettette olisi koettanut runoilla", hän köhästeli. "Näyttäkää minulle joitakin."
"Älkää lukeko niitä nyt", pyysi Martin. "Minä tahdon jutella teidän kanssanne. Minä laitan teille paketin, jonka voitte ottaa kotiinne."
Brissenden lähti vieden mukanaan "Rakkaussikermän" ja "Peri ja helmen" palatakseen seuraavana päivänä, jolloin tervehti Martinia sanoen:
"Minä tahdon saada lisää."
Hän ei ainoastaan vakuuttanut, että Martin oli todellinen runoilija, vaan Martin sai vielä tietää, että Brissenden oli myös runoilija. Hän oli aivan ihastunut ja hämmästynyt Martinin tuotannosta ja ihmetteli, ettei niitä oltu koetettu julkaista.
"Vieköön hitto kaikki aikakauslehdet!" kuului Brissendenin tuomio vastaukseksi Martinin tarjoukseen saada myydyksi ne hänelle. "Rakastakaa kauneutta sen itsensä tähden", kuului hänen neuvonsa, "ja jättäkää aikakauskirjat rauhaan. Palatkaa takaisin laivoihinne ja merellenne — se on minun vilpitön neuvoni teille, Martin Eden. Mitä teillä on tekemistä näissä ihmisten sairaissa ja mätänevissä kaupungeissa? Te katkaisette kaulanne joka päivä, jonka te kulutatte täällä, ja koetatte häväistä kauneutta tyrkyttämällä sitä aikakauslehtien tarpeihin. Mitä te sanoittekaan minulle tässä toissa päivänä? Ah, niin se oli: 'Ihminen, viimeinen päiväperhonen.' Niinpä niin, mitä te, viimeinen päiväperhonen, teette maailman maineella? Jos te sen saavutatte, myrkyttää se teidät. Te olette liian vaatimaton, liian yksinkertainen ja liian järkevä, minun uskoni mukaan, voidaksenne unelmoida onnea sellaista! Minä toivon, ettette ikinä myisi riviäkään aikakauskirjoille. Kauneus on ainoa herra, jota kannattaa palvella. Palvelkaa sitä ja heittäkää roskaväki hiiteen! Menestys! Mikä hitto sitten saavuttaa menestystä, elleivät juuri teidän Stevensoninne sonetit, jotka johtavat Henleyn 'Näyn' ohi teidän 'Rakkaussikermäänne' ja 'Merilauluihinne'. Eihän teille tuota iloa se, minkä menestyksen ne saavuttavat, vaan niiden luominen. Teidän ei tarvitse sanoa minulle. Minä tiedän sen. Te tiedätte myös. Kauneus kiduttaa teitä. Se on ikuinen tuska teissä, haava, joka ei koskaan parane, tulisäilä. Miksi te keploittelisitte aikakauslehtien kanssa? Olkoon kauneus lopullinen päämääränne. Miksi te tahtoisitte lyödä kauneuden kultarahaksi? Te ette kuitenkaan voi; silloinhan ei hyödytä mitään, että minä siitä kiihotun. Te saatte lukea aikakauskirjoja tuhannen vuotta, ettekä kuitenkaan löydä riviäkään, joka vetäisi vertoja Keatsille. Jättäkää maine ja kulta oman onnensa nojaan, ottakaa huomenna pesti laivaan ja palatkaa takaisin merelle."
"Ei ole kysymys maineesta, vaan rakkaudesta", nauroi Martin. "Rakkaudella ei tunnu olevan mitään paikkaa teidän maailmassanne; minun maailmassani kauneus on Rakkauden kamarineideksi."
Brissenden katsoi häneen säälitellen ja ihaillen: "Te olette niin nuori, Martin poikaseni, niin nuori. Te voitte lentää korkealle, mutta teidän siipenne ovat liian hienorakenteiset, ja niihin on tuhlattu suloisimmat värit. Älkää polttako niitä. Mutta, tietysti, te olette ne jo polttanut. Joku palvottu hame on ollut tuon 'Rakkaussikermän' aiheuttajana, ja siinä on niiden häpeä."
"Se jumaloi rakkautta samalla kuin hametta", nauroi Martin.
"Hulluuden filosofiaa", iski vastaus. "Siitä minä olen tullut vakuuttuneeksi kulkiessani unelmaini viidakoissa. Mutta varokaa. Nämä porvarien kaupungit tappavat teidät. Katsokaa nyt sitäkin kauppasaksojen pesää, missä minä teidät tapasin. Kuivaa roskaa ei ole kyllin sopiva nimitys. Eihän ihminen voi pysyä terveenä sellaisessa ilmapiirissä. Se rappeuttaa. Ei siellä ole ainoatakaan, joka ei vetäisi alaspäin, ei miestä eikä naista, kaikki he ovat pelkkiä eläviä vatsoja, joita johtaa alkueläinten korkea henkinen vaisto…"
Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Martiniin. Välähdyksenä hänelle selvisi koko tilanne. Ilme hänen kasvoillansa muuttui ihmetteleväksi kauhuksi.
"Ja te kirjoititte tämän ihanan 'Rakkaussikermän' hänelle — tuolle kalpealle, kurtistuvalle naisolennolle!"
Seuraavana hetkenä oli Martinin oikea käsi iskenyt hänen kurkkuunsa ja ravisti häntä niin, että hampaat kalisivat. Mutta Martin katsahti häntä silmiin eikä nähnyt niissä pelkoa — näki vain ihmettelevän, ilakoivan paholaisen. Martin voitti itsensä taas ja heitti Brissendenin pitkin pituuttaan sänkyynsä hellittäen samalla otteensa.
Brissenden puuskutti ja ähki tuskallisesti hetkisen ja alkoi sitten nauraa hykertää.
"Te olisitte tehnyt minusta ikuisen velallisenne, jos olisitte pudistanut pois hengen saman tien", hän sanoi.
"Hermoni ovat lopen pingoittuneet nykyään", selitti Martin anteeksi pyydellen. "Toivon, etten loukannut teitä. Saanko minä sekoittaa uuden?"
"Ah, te nuori kreikkalainen!" jatkoi Brissenden. "Pelkäänpä, ettette osaa antaa oikeata arvoa tuolle verrattomalle ruumiillenne. Te olette hiton vahva. Te olette kuin nuori pantteri tai leijonan vesa. Niin, niin, kyllä te vielä joudutte maksamaankin tuosta voimasta."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin uteliaana tarjoten hänelle lasin."Tuossa, juokaa se pohjaan, ja olkoon se teille terveydeksi."
"Koska…", Brissenden lipaisi huulillansa ja hymyili kiitokseksi, "koska on kysymys naisista. Ne vielä kiduttavat teidät kuoliaaksi, kuten he ovat teitä jo kiduttaneet, tai minä olen vasta eilispäivänä syntynyt. Katsokaas, nyt teidän ei ollenkaan hyödytä rutistella minua, minä kuitenkin aion puhua suuni puhtaaksi. Tämä on epäilemättä teidän vasikkarakkauttanne, mutta kauneuden nimessä osoittakaa toki parempaa makua ensi kerralla. Mitä taivaan nimessä teillä on tekemistä noiden poroporvarien tyttärien kanssa? Jättäkää ne rauhaan. Valitkaa itsellenne jokin suuri, vallaton, leimuava nainen, joka nauraa elämälle, ilakoi kuolemalle ja rakastaa teitä silloin kuin tarvitsee. Sellaisia naisia on olemassa, ja ne rakastavat teitä yhtä rehellisesti kuin joku noista poroporvarillisen elämän lellitellyistä, raukkamaisista tuotteista."
"Raukkamaisista?" pani Martin vastaan.
"Niin juuri — raukkamaisista — jotka lörpöttelevät helppohintaisesta siveydestä, jonka toiset ovat heihin lörpötelleet, ja pelkäävät elää elämää. He kyllä rakastavat teitä, Martin, mutta he rakastavat noita helppohintaisia tottumuksiaan enemmän. Mitä te tarvitsette, on suurenmoista antaumusta, suuria vapaita sieluja, loistavia perhosia, ettekä noita pieniä harmaita kointoukkia. Oh, te kyllä väsytte niihin, samalla kun väsytte koko naissukuun, jos olette kyllin onneton elääksenne kauan. Mutta ettehän te tahdo elää. Te ette halua mennä takaisin laivoihinne ja merelle, sen tähden te kiertelette näitten kaupunkien mätäpesien ympärillä, kunnes luunne ovat mädäntyneet ja kuolema teidät korjaa."
"Te voitte saarnata minulle niin paljon kuin tahdotte, mutta tällä kertaa ette saa minua väittämään vastaan", sanoi Martin. "Kun tarkemmin asiaa katselee, teillä on vain se viisaus, jonka teidän luonnonlaatunne teille antaa, mutta minun luonnonlaatuni antama viisaus on yhtä vaativa ja vastustamaton."
He olivat eri mieltä rakkaudesta ja aikakauskirjoista ja monista muista asioista, mutta he pitivät toisistaan, ja Martinin puolelta tuo pitäminen oli ehyttä ja syvällistä. Päivästä päivään he olivat yhdessä, ellei kauempaa, niin ainakin sen tunnin, minkä Brissenden vietti Martinin ahtaassa huoneessa. Brissenden ei koskaan saapunut ilman viski-neljännestänsä, ja kun he söivät yhdessä päivällistä kaupungilla, hän joi skotlantilaista koko ajan lihaakin syödessään. Joka kerta hän maksoi poikkeuksetta heidän molempien puolesta, ja häneltä juuri Martin oppi hienostuneen maun ruokaan nähden, joi hänen kanssaan ensimmäisen kerran samppanjaa ja tutustui Reinin viineihin.
Mutta Brissenden oli ja pysyi arvoituksena. Huolimatta itsensäkiduttajan kasvoista hän oli, vähäverisyydestään välittämättä, todellinen nautintojen ihminen. Hän ei pelännyt kuolemaa, katseli katkerasti ja kyynillisesti kaikkea elämässä, ja vielä kuolevanakin hän rakasti elämää sen jokaista atomia myöten. Hulluuteen asti hän rakasti elämää ja sen iloa "kiemurrellakseni lyhyen aikani kosmoksen tomussa, josta minä olen tullut", kuten hänellä oli itsestänsä tapana sanoa. Hän oli tottunut myrkkyihin ja tehnyt monen monta merkillistä koetta saadakseen elämän värähtelemään uudella tavalla ja uusia kokemuksia. Kuten hän Martinille sanoi, hän oli ollut kerran kolme päivää ilman vettä, tehnyt sen vapaaehtoisesti saadakseen sitten nauttia siitä tunteesta, jonka tuollaisen janon sammuttaminen synnytti. Kuka tai millainen hän oli, sitä ei Martin koskaan saanut tietää. Hän oli mies ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus oli edessä ammottava hauta ja jonka nykyisyys oli katkera elämän kuume.
Martin joutui yhä edelleenkin taistelussaan häviölle. Säästipä hän kuinka paljon hyvänsä, hänen tulonsa täytetyöstä eivät korvanneet menoja. Joulujuhlan saapuessa oli hänen musta pukunsa pantissa, ja näin hänen oli mahdoton käyttää hyväkseen morselaisten päivälliskutsua. Ruth ei ollut tullut onnelliseksi hänen kieltonsa syyn kuultuaan, ja tästä syntynyt kirjeenvaihto oli saattaa Martinin epätoivoon. Hän ilmoitti hänelle, että hän sittenkin tulisi; että hän menisi San Franciscoon ja ottaisiTranscontinentalintoimistosta ne viisi dollaria, jotka se oli velkaa, ja lunastaisi pukunsa.
Aamulla hän lainasi Marialta kymmenen senttiä. Mieluummin hän olisi lainannut sen Brissendeniltä, mutta tämä merkillinen henkilö oli kokonaan kadonnut. Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Martin oli häntä nähnyt, ja turhaan hän mietti päänsä puhki keksiäkseen syyn hänen poissaoloonsa. Ne kymmenen senttiä veivät Martinin lahden yli höyrylautalla San Franciscoon, ja astellessaan Market Streetiä hän mietiskeli, mikä hänen eteensä tulisi, ellei hän nyt saisikaan rahoja. Hänellä ei olisi mitään keinoa palata Oaklandiin eikä hän tuntenut San Franciscossa ketään, jolta olisi voinut lainata toiset kymmenen senttiä.
OviTranscontinentalintoimistoon oli raollaan, ja Martin aikoi juuri avata sen, kun äkkiä pysähtyi kuullessaan sisältä kovaäänistä puhetta:
"Siitä tässä ei ole kysymys, herra Ford", (Ford, Martin tiesi kirjeenvaihdostaan, että tuo oli päätoimittajan nimi) "kysymys on siitä, oletteko te valmis maksamaan? Käteisellä maksamaan ja heti paikalla, minä tarkoitan. Minua eivät ollenkaan huvitaTranscontinentalintulevaisuudensuunnitelmat, enkä minä välitä, mitä mahdollisuuksia sillä on ensi vuonna. Minä tahdon vain saada palkan työstäni, ja minä sanon teille heti paikalla, ettäTranscontinentalinjoulunumero ei mene painoon, ennen kuin minulla on rahat käsissäni. Hyvästi! Kun olette saanut rahat, tulkaa, niin saammepahan nähdä."
Ovi paiskattiin auki, ja joku mies hyökkäsi Martinin ohi vihaisin ilmein ja riensi käytävän läpi, mutisten kirouksia ja pudistellen nyrkkejänsä. Martin päätti, ettei hän nyt heti paikalla mene sisään, ja viivytteli käytävässä neljännestunnin; sitten hän avasi oven ja astui sisään. Tämä oli hänelle uusi kokemus. Ensimmäistä kertaa hän astui jonkun sanomalehden toimistoon. Käyntikortit eivät nähtävästi olleet tarpeellisia tässä toimistossa, sillä poika vei sanan sisempään huoneeseen, että siellä oli muuan mies, joka tahtoi puhutella herra Fordia. Palattuaan poika viittoi hänelle puolilattiasta ja johti hänet yksityistoimistoon, toimituksen kaikkein pyhimpään. Martinin ensimmäinen vaikutelma oli, että siellä vallitsi hirvittävä epäjärjestys ja kauhea sekamelska. Toiseksi hän huomasi parroittuneen nuorekkaan miehen, joka istui ison pöydän ääressä ja katseli häntä uteliaana. Martinia hämmästytti hänen kasvojensa tyyni ilme. Selvää oli, että sanasota kirjanpainajan kanssa ei ollut järkyttänyt hänen mielenrauhaansa.
"Minä… minä olen Martin Eden", Martin alkoi keskustelun ("ja minä tahtoisin saada viisi dollariani", teki hänen mielensä heti paikalla lisätä).
Mutta tämä oli hänen ensimmäinen persoonallinen tutustumisensa toimittajaan, eikä hän näissä olosuhteissa tahtonut syyttä suotta suututtaa häntä. Hänen suureksi ihmeekseen herra Ford hypähti seisoalleen, huudahtaen: "Ei, mutta todellakin!" ja seuraavana hetkenä hän molemmin käsin sydämellisesti pudisteli Martinin käsiä.
"Ette voi sanoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, herra Eden.Usein minä olen miettinyt, minkähän näköinen te lienette."
Sitten hän piti Martinia kädenmatkan päässä ja antoi säteilevien silmiensä kiertää yli Martinin toiseksi parhaan puvun, joka samalla oli hänen huonoimpansa ja joka oli rääsyinen ja paikattu, vaikka housujen sauma oli aivan suora, sillä Martin oli juuri sen tehnyt Marian silitysraudalla.
"Minä tunnustan, tuota, että minä pidin teitä paljon vanhempana miehenä kuin te olette. Teidän kertomuksenne, tiedättekö, osoitti sellaista voimaa, ajatuksen ja esitystavan kypsyyttä. Se oli mestarituote kerrassaan, tuo teidän kertomuksenne. Minä tiesin sen, kun minä olin lukenut ensimmäiset rivit. Antakaa minun kertoa teille, miten minä ensin sitä luin. Mutta ei; sallikaa minun ensiksi esitellä teidät toimitukselle."
Yhä puhuessaan herra Ford vei hänet yleiseen toimistoon, jossa hän esitti hänet aputoimittajalle, herra Whitelle, joka oli laiha, ryppyinen mies ja jonka käsi tuntui oudon kylmältä, aivan kuin hän olisi sairastanut vilutautia, ja jonka leukoja peitti harva, silkin hieno parta.
"Ja herra Ends, herra Eden. Herra Ends on meidän taloudenhoitajamme."
Martin tapasi itsensä pudistamassa kipeäsilmäisen, kaljupäisen miehen kättä. Miehen kasvot olivat kylläkin nuorekkaat niin paljon kuin niitä saattoi nähdä, sillä suurinta osaa niistä peitti valkoinen parta, joka oli huolellisesti hoidettu, — hänen vaimonsa hoiti sitä sunnuntaisin, jolloin hän saman tien ajeli puhtaaksi hänen niskansa.
Nämä kolme miestä ympäröivät Martinin, puhuen yhtaikaa ja ihaillen, kunnes äkkiä Martinista tuntui, että he puhuivat rahan edestä.
"Me olemme usein ihmetelleet, minkä tähden te ette ole tullut ennemmin käymään", herra White sanoi.
"Minulla ei ollut lauttarahaa, jolla olisin päässyt yli lahden", vastasi Martin koruttomasti, toivoen, että kun hän tällä tavalla näyttää tarpeensa, rahat heltiävät itsestään.
"Todentotta", hän ajatteli itsekseen, "minun repaleitteni pitäisi kaunopuheisesti ilmoittaa tarpeeni!" Uudestaan ja uudestaan, kun vain tilaisuus sattui, hän viittasi käyntinsä tarkoitukseen. Mutta hänen ihailijainsa korvat olivat kuurot. He veisasivat hänen ylistystään, kertoivat hänelle, mitä he olivat ajatelleet lukiessaan ensi kertaa hänen kertomustaan ja mitä he myöhemmin olivat ajatelleet. Mitä heidän vaimonsa ja sukulaisensa olivat siitä ajatelleet, mutta eivät pienimmälläkään tavalla viitanneet siihen, että he myös aikoivat sen maksaa.
"Enkö sanonut teille, mitä ajattelin, kun luin ensi kertaa teidän kertomustanne"? lörpötteli herra Ford. "Tietystikään minä en sanonut. Minä olin tulossa Länteen New Yorkista, ja kun juna pysähtyi Ogdeniin, toi sanomalehtipoika viimeisen Transcontinental-numeron."
"Herra nähköön", ajatteli Martin. "Sinä voit matkustaa Pullman-vaunuissa sillä aikaa kun minä näännyn nälkään sen viheliäisen viiden dollarin vuoksi, jonka sinä olet minulle velkaa", ja vihanaalto tuntui läikähtävän hänen povessaan. Transcontinentalin tekemä vääryys tuntui suunnattomalta, sillä hänen mieleensä muistuivat ne monet surkeat kuukaudet, jolloin hän oli tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja kieltäytynyt, ja hänen nälkänsä tällä hetkellä puri hänen sisuksiaan ja muistutti hänelle, ettei hän ollut maistanut jumalan jyvää sitten kuin eilen ja silloinkin vain vähän. Sinä hetkenä hän karahti hehkuvan punaiseksi. Nuo olennot eivät olleet ainoastaan ryöväreitä, he olivat käärmemäisiä rosvoja. Valheilla ja rikotuilla lupauksilla he olivat riistäneet häneltä hänen kertomuksensa. Hyvä, hän kyllä näyttäisi heille. Ja suurenmoinen päätös syntyi hänen mielessään, ettei hän jättäisi toimistoa, ennen kuin olisi saanut rahat kouraansa. Hän muisti, että ellei hän niitä saisi, hänellä ei olisi mitään keinoa päästä takaisin Oaklandiin. Hän ponnisti voimansa hillitäkseen itsensä, mutta ei kuitenkaan voinut estää susimaisen ilmeen kohoamasta kasvoilleen, ja sillä hän tahtoi heitä pelottaa.
He muuttuivat vielä kohteliaammiksi kuin ennen. Herra Ford alkoi uudestaan kertoa, miten hän oli ensikerran lukenut "Kellojensoiton", ja herra Ends saman tien ruikutti toiseen kertaan, miten hänen sisarensa oli ollut ihastunut "Kellojensoittoon", ja sanoi tuon sisaren tytön olevan opettajana eräässä Alamedan koulussa.
"Minä tahtoisin sanoa teille, mitä varten minä olen tullut", sanoi Martin vihdoin. "Saadakseni maksun siitä kertomuksesta, josta te niin erittäin paljon pidätte. Viisi dollaria se muistaakseni oli, jonka te lupasitte minulle maksaa heti, kun se julkaistaisiin."
Herra Fordin ilme muuttui aivan kuin hän olisi muistanut mieluisan sopimuksen. Ja melkein hätkähtäen hän pisti kätensä taskuunsa, mutta kääntyi sitten äkkiä herra Endsiin ja sanoi, että häneltä oli jäänyt rahakukkaro kotiin. Ilmeisesti tuo herra Endsistä oli ikävää, ja Martin näki hänen nytkäyttelevän käsiään aivan kuin hän tahtoisi suojella housujensa taskuja. Martin tiesi, että juuri tuolta se raha oli tuleva.
"Minä olen pahoillani", sanoi herra Ends, "mutta ei ole tuntiakaan siitä, kun minä maksoin kirjanpainajan, ja hän otti kaikki minun käteiset rahani. Menettelin aivan ajattelemattomasti tyhjentäessäni itseni niin kovin, vaikka lasku ei olisi ollutkaan vielä maksettava, vaan painaja pyysi ja pyysi, että se suoritettaisiin etukäteen, ja sen tähden se tuli näin yllätyksenä."
Molemmat miehet katsoivat odottaen herra Whiteen, mutta tämä herrasmies vain nauroi ja kohautteli olkapäitään. Hänen omatuntonsa oli puhdas joka tapauksessa. Hän oli tullut Transcontinentaliin oppiakseen tuntemaan aikakauskirjallisuutta, mutta sensijaan häntä oli opetettu pääasiallisesti tuntemaan taloudenhoitoa. Transcontinental oli velkaa hänelle neljän kuukauden palkan, ja hän tiesikin, että kirjanpainajan täytyi saada palkkansa, ennen kuin aputoimittajan.
"Sepä oli todellakin ikävää, herra Eden, että teidän nyt piti tavata meidät tässä tilassa", puheli herra Ford ujostelematta. "Kaikki on pelkkää huolimattomuutta, sen vakuutan teille, mutta minä sanon teille, mitä me teemme. Me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna ensi töiksemme. Onhan teillä herra Edenin osoite, eikös olekin, herra Ends?"
Olipa tietenkin, herra Endsillä oli osoite, ja maksuosoitus lähetettäisiin huomenaamuna ihan ensi töiksi. Martinin tiedot pankeista ja maksuosoituksista olivat epämääräiset, mutta ei hän kuitenkaan osannut käsittää, mitä järkeä oli jättää antamatta tuo maksuosoitus juuri tänään, mikä parempi olisi huomenna lähettää sitä postissa.
"Sovimme siis, herra Eden, että me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna", sanoi herra Ford.
"Minä tarvitsen rahan tänään", sanoi Martin horjumattomasti.
"Onneton sattuma — jos te olisitte sattunut tulemaan tänne jonakin muuna päivänä", alkoi herra Ford kierrellä, mutta herra Ends keskeytti hänet, sillä hänen kipeät silmänsä jo osoittivat hänen kärsivällisyytensä lyhyyttä.
"Herra Ford on jo teille selittänyt tilanteen", hän sanoi karkeasti, "ja minä myös. Maksuosoitus lähetetään — —"
"Minä olen myös selittänyt", keskeytti Martin, "ja minä olen selittänyt, että minä tarvitsen rahan tänään."
Hän oli tuntenut valtimonsa alkavan jyskyttää tuon rahastonhoitajan hävyttömyydestä, ja hän piti miestä silmällä, sillä juuri tuon herrasmiehen housuntaskuista hänen täytyisi kaivaa saatavansa, koskaTranscontinentalinpääomat asuivat siellä.
"On hyvin ikävää — —", alkoi herra Ford.
Mutta samassa tehden kärsimättömän liikkeen herra Ends kääntyi jättääkseen huoneen. Samalla kuitenkin Martin juoksi hänen eteensä, tarttui hänen kurkkuunsa toisella kädellään niin, että herra Endsin valkea parta keikotti ylös muodostaen kattoon neljänkymmenenviiden asteen kulman. Kauhukseen herra White ja herra Ford näkivät heidän liikkeensä rahastonhoitajaa pudisteltavan kuin astrakaanimattoa.
"Kaivakaa esille, te nousevien nuorten kykyjen kunnioitettava nylkijä!" huusi Martin. "Kaivakaa esille, tai minä pudistan ulos, vaikka ne olisivat viisisenttisiä." Sitten kahdelle pelästyneelle katselijalle: "Pysykää edempänä. Jos tulette liian likelle, saattaa ruveta tekemään kipeää."
Herra Ends oli tukehtua, eikä hän ennen kuin ote oli hellittänyt voinut osoittaa eleitä suorittaakseen esillekaivuohjelmansa. Monen perinpohjaisen kaivamisen perästä hänen housunsa taskut hellittivät neljä dollaria viisitoista senttiä.
"Kääntäkää ne nurin", komensi Martin.
Ja vielä putosi lisäksi kymmenen senttiä. Martin laski uudestaan saamansa pääoman ollakseen varma asiasta.
"Nyt on teidän vuoronne!" huudahti Martin herra Fordille. "Minun tulee saada seitsemänkymmentäviisi senttiä vielä."
Herra Ford ei odottanut, vaan tutki taskujaan tuloksella, että löytyi vielä kuusikymmentä senttiä.
"Onko varma, että siinä on kaikki?" kysyi Martin uhaten. "Mitä teillä on liivinne taskuissa?"
Todistukseksi hyvästä tahdostaan herra Ford käänsi kaksi niistä nurin. Sieltä putosi pieni pahvilappunen lattialle. Hän otti sen ja aikoi juuri pistää taskuunsa, kun Martin huudahti:
"Mikä se on? Lauttalippu? Tänne, antakaa se minulle. Sen arvo on kymmenen senttiä. Minä ostan sen. Nyt minä olen saanut neljä dollaria yhdeksänkymmentä viisi senttiä, kun otetaan lippu lukuun. Olette velkaa vielä viisi senttiä."
Hän katsoi kiukkuisesti herra Whiteen ja huomasi, että tämä oli juuri ojentamaisillaan hänelle viisisenttistä.
"Kiitoksia paljon", sanoi Martin tarkoittaen sillä koko joukkoa."Hyvästi ja voikaa hyvin."
"Ryöväri!" irvisti herra Ends hänen jälkeensä.
"Varas, käärme!" vastasi Martin lyöden oven perässään kiinni.
Martin oli innostunut — niin innostunut, että hän muistaessaanHornetinolevan hänelle velkaa viisitoista dollaria "Peri ja helmestä" päätti yksin tein käydä nekin perimässä. Mutta sen toimituksen muodosti joukko sileänaamaisia rotevia nuoria miehiä, oikeita merirosvoja, jotka ryöstivät kaikki ja jokaisen, tekemättä erotusta edes toisiinsa nähden. Kun oli säretty muutamia huonekaluja, onnistui päätoimittajan (entinen ammattinyrkkeilijä ja ylioppilas) rahastonhoitajan ja ovenvartijan avulla saada Martin ulos toimistosta ja lähettää hänet hieman tavallista pikemmin alas portaista.
"Tervetuloa takaisin, herra Eden; mieluista on aina teitä nähdä", he nauroivat hänelle alas portaan päästä.
Martin puri hammasta noustessaan seisomaan.
"Lurjukset", hän mörisi vastaan,"Transcontinentalissaolivat vuohipukkeja, mutta te olette sirkusnyrkkeilijöitä."
Uusi naurun hohahdus tervehti sitä.
"Minun täytyy sanoa, herra Eden", huudahtiHornetintoimittaja alas, "runoilijana te lienette kyllä omintakeinen. Mutta mistä te olette oppinut tuon oikean nyrkin alaiskun, jos saan luvan kysyä?"
"Mistä te opitte tuon puoli-Nelsonin?" vastasi Martin. "Joka tapauksessa te saatte mustan silmän."
"Toivon, ettei niskanne kangistu", toivoi toimittaja huolestuneena."Mitäs sanotte, jos me lähtisimme kaikki ryypylle?"
"Olkoon menneeksi", myönsi Martin.
Ja ryövärit ja ryövätty joivat yhdessä kaikessa ystävyydessä, päätellen, että taistelu oli ollut sangen ankara ja että ne viisitoista dollaria "Peristä ja helmestä" nyt oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluivatHornetintoimitukselle.
Arthur pysähtyi portille, kun taas Ruth asteli Marian portaita ylös. Ruth kuuli kirjoituskoneen sukkelan naputuksen, ja kun Martin johti hänet sisään, Ruth huomasi, että käsikirjoituksen viimeinen sivu juuri oli lopussa. Hän oli tullut saadakseen varmuuden, tulisiko Martin heille joulupäivälliselle vai ei, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt asiaan, oli Martin alkanut esittää sitä, mitä hänen mielensä oli täynnä.
"Katsos, anna minun lukea sinulle tämä!" hän huudahti erottaen pois jäljennössivut käsikirjoituksesta. "Se on minun viimeiseni ja eroaa kaikista minun entisistä töistäni. Se on niin kokonaan toisenlainen, että minä melkein pelkään sitä, ja kuitenkin minulla on salainen hiipivä toivo, että se on hyvä. Sen nimi on 'Wiki-Wiki'."
Hänen kasvonsa hehkuivat luomisen ilosta, vaikka Ruth värisi kylmässä huoneessa ja oli oikein hämmästynyt Martinin käden kylmyyttä tervehtiessään. Ruth kuunteli tarkasti hänen lukemistaan, ja vaikka Martin silloin tällöin vilahdukselta oli nähnyt tyytymättömyyttä hänen kasvoillaan, hän kuitenkin kysyi:
"Sano rehellisesti, mitä siitä ajattelet?"
"Minä — minä en tiedä", vastasi Ruth. "Luuletko sinä — luuletko sinä voivasi sen myydä?"
"Pelkään, etten", kuului tunnustus. "Se on liian järeätä aikakauskirjoille. Mutta se on totta — siitä minä voin antaa sanani!"
"Mutta miksi sinä kirjoitat tuollaista, vaikka kuitenkin tiedät, etteivät ne mene kaupaksi?" jatkoi Ruth taipumattomasti. "Kirjoittamisesi tarkoitus on kai hankkia sinulle toimeentulo, vai kuinka?"
"On, niin se on, mutta tuo onneton juttu pakottaa minua. Minä en voi olla kirjoittamatta; se vaatii tulla kirjoitetuksi."
"Mutta tuon Wiki-Wikin luonne, miksi sinä panet hänet puhumaan niin raa'asti? Varmasti se loukkaa lukijoitasi, ja varmasti juuri sen tähden toimittajat hylkäävät sinun kirjoituksesi."
"Koska todellinen Wiki-Wiki olisi puhunut juuri niin kuin minä annan hänen puhua."
"Mutta se ei osoita hyvää makua."
"Se on elämää", vastasi Martin varmasti. "Se on totta ja todellista. Ja minun täytyy kirjoittaa elämästä sellaisena kuin minä sen näen."
Ruth ei vastannut, ja kiusallisen hetken he istuivat aivan äänettä. Siksi, että Martin rakasti häntä, hän ei oikein voinut häntä ymmärtää, eikä Ruth voinut ymmärtää häntä, koska Martin oli niin suuri, että hän ulottui kauas Ruthin näköpiirin ulkopuolelle.
"Katsos, minä olen perinyt saatavani Transcontinentalilta", sanoi Martin kääntääkseen puheen miellyttävämmälle alalle. Kuva tuosta partaniekasta kolmikosta, sellaisena kuin hän oli heidät lähtiessään nähnyt riistettyään heiltä neljä dollaria yhdeksänkymmentä senttiä ja lauttalipun, sai hänet mielessään hykähtelemään naurusta.
"Sittenhän sinä tulet!" huudahti Ruth riemuissaan. "Sitä minä juuri tulin sinulta kysymään."
"Tulen?" mutisi Martin hajamielisesti. "… Minne?"
"No, päivällisille huomenna! Sinähän lupasit lunastaa pukusi, jos saat ne rahat."
"Sen minä olin kokonaan unohtanut", sanoi Martin tyhmistyneenä. "Katsos, vartiomiehet ottivat tänä aamuna Marian kaksi lehmää ja pienen vasikan takavarikkoon, ja… tuota, sattui ettei Marialla ollut rahaa, ja niin minun piti lunastaa nuo hänen lehmänsä. Siihen menivät ne Transcontinentalin viisi dollaria — 'Kellojensoitto' meni vartiomiehen taskuun."
"Sinä et sitten tule?"
Martin katsahti pukuunsa.
"En voi."
Pettymyksen ja mielipahan kyyneleet kiilsivät Ruthin silmissä, mutta hän ei puhunut mitään.
"Ensi jouluna sinä syöt päivällistä minun kanssani Delmonicoksessa", sanoi Martin reippaasti, "tai Lontoossa tai Pariisissa, tai missä vain haluat. Minä tiedän sen!"
"Minä näin sanomalehdestä muutamia päiviä sitten", virkahti Ruth äkkiä, "että on nimitetty useita uusia virkailijoita paikalliseen rautatien postiin. Sinähän läpäisit ensimmäisenä, etkö läpäissytkin?"
Martinin oli pakko tunnustaa, että hänelle oli tullut kutsu ja että hän oli kieltäytynyt. "Minä olin niin varma — minä olen niin varma — itsestäni", hän päätti. "Vuosi eteenpäin ja minä ansaitsen enemmän kuin tusina miehiä rautatien postissa. Odota, niin näet."
"Oh!" oli ainoa, mitä Ruth sanoi hänen lopetettuaan. Hän nousi napittaen käsineitään. "Minun täytyy lähteä, Martin. Arthur odottaa minua."
Martin otti hänet syliinsä ja suuteli häntä, mutta Ruth näytteli kylmää lemmittyä. Hänen ruumiissaan ei ollut värähtelevää eloa, kädet eivät kiertyneet hänen kaulaansa, eivätkä huulet vastanneet hänen puserrukseensa.
Ruth oli suuttunut häneen, Martin päätteli palatessaan portilta. Mutta miksi? Olipa onnetonta, että vartiomiehet olivat sattuneet nappaamaan kiinni Marian lehmät. Mutta sehän oli vain salliman oikku. Ketään ei voinut moittia siitä. Eikä edes johtunut hänen mieleensäkään, että hän olisi voinut menetellä toisin. Kyllä, niin, kyllä häntä voitiin syyttää siitä, ettei hän ollut ottanut tuota tarjottua paikkaa postissa, oli hänen seuraava ajatuksensa. Eikä Ruth ollut pitänyt "Wiki-Wikistä".
Portaan päässä hän kääntyi ottaakseen vastaan iltapäivän postin. Ainainen kuumeinen odotus valtasi Martinin mielen ottaessaan vastaan kasan pitkiä kirjekuoria. Yksi ei ollut pitkä. Se oli lyhyt ja ohut, ja ulkopuolelle oli painettuNew York Outviewnosoite. Hän pysähtyi repiäkseen kirjekuoren auki. Se ei voinut olla hyväksymys. Hän ei ollut lähettänyt ainoatakaan käsikirjoitusta sille julkaisulle. Ehkäpä — hänen sydämensä melkein pysähtyi villistä ajatuksesta — ehkä ne tilaavat häneltä jonkun kirjoituksen, mutta heti hän karkoitti tuon hullun toivon mahdottomana.
Kirje oli lyhyt toimitussihteerin selitys, että he olivat saaneet nimettömän kirjeen, jonka he liittivät mukaan vakuuttaen, ettei Outviewn toimitus missään tapauksessa kiinnitä mitään huomiota nimettömiin kirjeisiin.
Mukana seuraava kirje oli raapustettu huonolla käsialalla. Siinä oli kaikenlaista hölynpölyä Martinia vastaan ja siinä vakuutettiin, että "niin kutsuttu Martin Eden", joka myi juttuja aikakauslehdille, ei ollut kirjailija ollenkaan, vaan varasti vain kertomuksia vanhoista aikakauskirjoista, joita, kirjoitettuaan ne koneella uudestaan, kaupitteli ominaan. Kuoressa oli leima: "San Leandro". Martinin ei tarvinnut kauan miettiä saadakseen selville lähettäjän. Higginbothamin murre, Higginbothamin sanontatapa, Higginbothamin ajatuksenjuoksu oli ilmeisen selvä. Martin näki jokaisella rivillä — ei hienoa italialaista käsialaa — vaan karkean vihanneskauppiaan ja lankonsa käsialan.
Mutta miksi? hän turhaan kyseli itseltään. Mitä pahaa hän oli tehnyt Bernard Higginbothamille? Koko juttu oli niin järjetön, niin hävytön. Sille ei keksinyt mitään selitystä. Viikon kuluessa lähettivät Idän aikakauslehdet Martinille tusinan verran samanlaisia kirjeitä. Toimittajat käyttäytyivät kuitenkin reilusti, päätteli Martin. Hän ei tuntenut heistä ainoatakaan, ja kuitenkin he nyt olivat osoittaneet hänelle myötätuntoansa. Ilmeistä oli, että heitä nimettömät kirjeet inhottivat. Hän näki, että häntä vastaan tähdätty konnanpeli oli armotta epäonnistunut. Tosiasiassa, jos tästä seuraisi jotakin, olisi se hyvää, sillä ainakin muutamat noista toimittajista muistaisivat hänen nimensä vastaisuudessa. Ehkäpä joskus heidän lukiessaan hänen käsikirjoitustaan muistuisi heidän mieleensä, että tässä oli se nuorukainen, josta heitä oli nimettömällä kirjeellä varoitettu. Ja kukapa voi sanoa, eikö sellainen muisto ehkä muuttaisi heidän arvosteluaan hänen edukseen?
Juuri näihin aikoihin Martinin arvo laski suunnattomasti Marian silmissä. Hän tapasi eukon eräänä aamuna itkemässä ja valittamassa keittiössä, ja tuskan ja väsymyksen kyyneleet juoksivat hänen silmistään, kun hän koetti silittää suurta pyykkiään. Martin heti ilmaisi, että Maria nyt oli "kylmettynyt", antoi hänelle aika kulauksen viskiä (jäännös siitä pullosta, jonka Brissenden oli tuonut) ja komensi hänet heti vuoteeseen. Mutta silitys täytyi saada loppuun ja pyykki viedyksi vielä tänä iltana, Maria väitti, muuten ei huomenna olisi seitsemälle pienelle Silvalle mitään syötävää.
Suureksi hämmästyksekseen — ja se oli jotakin, jota hän ei lakannut ylistämästä kuolinpäiväänsä asti — Maria näki Martin Edenin ottavan raudan kuumennusuunilta ja heittävän pitsisen liivinsuojustan silityspöydälle. Se oli Kate Flanaganin parhain sunnuntailiivi, eikä Marian maailmassa ollut ainoatakaan sen hienompaa ja loistavammin puettua naista. Neiti Flanagan oli lähettänyt vielä erikoisen määräyksen, että tuo hänen hienoin suojustansa tulisi saada valmiiksi tänä iltana. Kuten kaikki tiesivät, hän seurusteli John Callinsin, sepän, kanssa, ja kuten Maria oli yksityistietä saanut vihiä, neiti Flanagan ja herra Callins menisivät seuraavana päivänä Golden Gate-puistoon. Turhaa oli Marian yritys koettaa pelastaa tuo kallis vaatekappale. Martin johti hänen horjahtelevat askeleensa tuolille, johon hän hänet istutti, ja täältä nyt Maria katseli häntä pullistuvin silmin. Neljännessä osassa sitä aikaa, joka häneltä olisi mennyt tuon hienon liivin silittämiseen, hän näki sen valmistuvan aivan yhtä hyvin kuin hän itse olisi sen tehnyt, kuten Martin vakuutti.
"Minä voisin silittää nopeammin", hän selitti, "jos raudat olisivat vain kuumempia."
Mariasta nuo raudat olivat kuumempia kuin mitä hän ikinä uskaltaisi käyttää.
"Te kostutatte liian huonosti", moitti Martin kohta tämän jälkeen. "Katsokaa, antakaa minun opettaa, miten on kostutettava. Niitä pitää puristaa. Kostutettua niitä pitää puristaa, jos tahtoo silittää joutuin."
Hän haki pakkilaatikon kellarista, laittoi siihen kannen, kostutti vaatteet uudestaan ja mytisti ne painon alle. Vasta sitten ne olivat hänen mielestään silitettäviksi kelvollisia.
"Katsokaahan nyt, Maria", hän sanoi riisuutuen paitahihasilleen ja tarttuen rautaan, jota hän sanoi "todella kuumaksi".
"Ja kun hän lopettaa silitys, hän pestä Villaset", Maria kuvaili jälkeenpäin. "Hän sanoi: 'Maria, te olla iso hullu. Minä näyttää teille, miten pestä villaset', ja hän näyttää myös. Kymmenessä minuutissa hän tehdä kone — yksi tynnyri, yksi pyörä, kaksi lautaa, näin juuri."
Martin oli oppinut taidon Joelta Shelley Hot Springsissä. Vanha pyörä, jonka navat asetettiin poikittain kiinnitettyihin keppeihin, muodosti sotkijan. Pantuaan pyörän käymään se hämmensi villaisia tynnyrissä ja hän saattoi hoitaa sitä toisella kädellään.
"Maria ei pestä enää itse villaset", hän päätti aina juttunsa. "Minä panna lapset tekee se työ ja ne jaksaa hyvin kääntää se pyörä. Hän olla viisas mies, herra Eden."
Tästä mestarinäytteestä ja hänen keittiöpyykistään huolimatta Martin putosi kuitenkin suunnattomasti Marian silmissä. Romanttinen loisto, joka hänen mielikuvituksessaan oli yhä kirkastunut, häipyi sen kylmän tosiasian valossa, että Martin olikin vain entinen työmies, jostakin pesulasta. Kaikki hänen kirjansa ja hänen ylhäiset vieraansa, jotka kävivät vaunuilla hänen luonaan tuoden lukemattomat määrät viskipulloja, eivät enää merkinneet mitään. Hän oli sittenkin vain pelkkä työmies, hänen oman luokkansa jäsen. Hän oli nyt inhimillisempi ja saavutettavissa eikä suinkaan enää mikään salaisuus.
Martinin jännittynyt suhde sukulaisiinsa jatkui yhä. Seuraten herra Higginbothamin turhaan rauennutta yritystä kohotti herra von Schmidt kätensä. Martinin oli onnistunut myydä useita pikku jutuistansa, muutamia leikillisiä runoja ja joitakin sanaleikkejä, ja se antoi hänelle melkoisen tilapäisen varallisuuden. Hän kykeni paitsi maksamaan suurimman osan veloistaan myös lunastamaan mustan pukunsa ja pyöränsä pantista. Tämä viimeksimainittu tarvitsi korjausta, ja ystävyydestä tulevaa lankomiestänsä kohtaan Martin lähetti sen von Schmidtin liikkeeseen.
Saman päivän iltana Martinia ihastutettiin sillä, että pieni poika toi takaisin tuon pyörän. Von Schmidtin mieli oli siis muuttunut ystävälliseksi Martinia kohtaan, päätti Martin nähdessään tuon tavattoman suosionosoituksen. Korjatut pyörät tavallisesti oli aina haettava. Mutta kun hän tutki tarkemmin pyöräänsä, hän huomasi, ettei sitä oltu ollenkaan korjattu. Hiukan myöhemmin hän soitti puhelimella sisarensa sulhaselle ja sai tietää, että tämä erinomainen ihminen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan "ei ajatuksin sanoin eikä töin".
"Hermann von Schmidt", vastasi Martin reippaasti, "minulla on hyvä muisti, ja jonakin päivänä minä annan iskun teidän saksalaiselle kuonollenne."
"Jos te tulette minun liikkeeseeni, minä kutsun poliisin. Teidän ei kannata yrittää minun kanssani, kyllä minä teidät tunnen. Minä en tahdo olla missään tekemisissä teidänlaistenne kanssa. Te olette vetelehtijä, siinä sen kuulette, ja sen kaikki ihmiset tietävät. Minun täytyy saada olla rauhassa teiltä, vaikka minä aionkin mennä naimisiin teidän sisarenne kanssa. Miksi te ette mene työhön ja ansaitse rehellisesti elatustanne? Vastatkaa minulle siihen."
Martin huomasi, että parasta oli ottaa kaikki tuo filosofin tyyneydellä, ja hilliten itsensä hän heitti kuulotorven kädestään päästäen pitkän vihellyksen. Tuo kaikki oli niin järjettömän hullua, että se oikein huvitti. Mutta huvittavan ajatuksen jälkeen tuli vastavaikutus, ja hänen mielensä täytti suunnaton yksinäisyydentunne. Kukaan ei häntä ymmärtänyt, kenellekään ei näyttänyt olevan hänestä mitään hyötyä eikä iloa paitsi Brissendenille, ja Brissenden oli hävinnyt, Jumala tiesi minne.
Hämärä alkoi verhota maita, kun Martin lähti hedelmäkaupasta kotiin pain joukko paketteja käsivarrella. Eräällä raitiovaunupysäkillä hän pysähtyi ja huomasi laihtuneen, tutun olennon, joka sai hänen sydämensä riemusta sykähtelemään. Siinä oli Brissenden, ja samalla silmäyksellä, ennen kuin toinen ehti astua alas, Martin huomasi hänen päällystakkinsa toisessa taskussa kasan kirjoja ja toisessa neljänneksen viskipullon.
Brissenden ei antanut mitään selityksiä, poissaoloonsa, eikä Martinkaan huolinut udella. Hän oli tyytyväinen saadessaan katsella ystävänsä aavemaisia kasvoja tuossa vastapäätä häntä läpi tuutinkilasista kohoavan höyryn.
"En minäkään ole aikaani aivan toimetonna viettänyt", selitti Brissenden kuultuansa Martinin luettelevan, mitä kaikkea hän oli ehtinyt saada aikaan hänen poissaollessaan.
Hän veti esille takkinsa povitaskusta käsikirjoituksen ja antoi senMartinille, joka katsoi uteliaana sen nimikirjoitusta.
"Kas niin, siinä se on", nauroi Brissenden. "Erittäin hyvä nimi, eikös olekin? 'Päiväperhonen' — se on juuri sopiva sana. Ja te kannatte siitä vastuun. Se on teidän ihmisestänne, joka aina käy suorassa, jossa eloton saa elämän, viimeinen päiväperhonen, kurja olento, joka hetkisen pöyhistelee tullakseen huomatuksi. Minä en voinut saada sitä pois päästäni, ja minun täytyi kirjoittaa päästäkseni siitä vapaaksi. Sanokaa minulle, mitä siitä ajattelette."
Aluksi Martinin kasvot punastuivat, mutta kalpenivat vähitellen hänen lukiessaan. Se oli täydellistä taidetta. Muoto ja sisällys riemuitsivat yhdessä, jos riemuksi voidaan sanoa sellaista, jossa viimeinenkin elinvoimainen aihehiukkanen on saanut täydellisen ilmaisumuotonsa, niin että Martinin päätä huimasi ihastuksesta, kiihkon kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissänsä. Se oli pitkä, kuusi tai seitsemänsataa säettä käsittävä runoelma, ja se oli kuvituksellinen, hämmästyttävä ja ylimaallinen. Se oli kauhistava, mahdoton. Ja kuitenkin se oli tuohon raaputettu musteella paperiarkille. Se tutki ihmistä ja hänen sielunsa kurjaa taistelua lopullisesta päämäärästä, tunkeutuen äärettömien avaruuksien tuolle puolen, tutkiakseen kaukaisimpien etäisyyksien aurinkoja ja niiden sateenkaarien värivivahduksia. Mielikuvitus piti siinä hullua, raivokasta leikkiään, mässäten kuolevan miehen aivoissa, miehen, joka melkein nyyhkytti tuntiessaan sydämensä villin sykinnän vähitellen vaimenevan. Majesteetillisissa rytmeissä runo kuvasi kylmää, ihmeellistä taistelua meidän aurinkokuntamme ulkopuolella, tähtisotajoukkojen hyökkäyksiä, kylmentyneitten aurinkojen yhteentörmäyksiä ja sumujen leimahteluja pimeässä äärettömyydessä; ja sen kaiken läpi heikkona ja loputtomana, kuten hopean helinä, kuului uupumaton, piipittävä ihmisen ääni, valittava sirinä taivaankappalten äärettömien voimien jymistessä.
"Tällaista ei ole koskaan kirjallisuudessa ilmestynyt", sanoi Martin, kun hän vihdoin kykeni puhumaan. "Se on ihmeellistä — ihmeellistä! Se on mennyt minun päähäni. Minä olen juopunut siitä. Tuo suunnattoman suuri, äärettömän pieni kysymys — minä en voi saada sitä ajatuksistani. Tuo kysyvä, iankaikkinen, aina uudistuva, heikko ja vapiseva ihmisen ääni lakkaamatta soi minun korvissani. Se on kuin hyttysen kuolinmarssia elefanttien ammunnan ja leijonain karjunnan keskellä. Ihmisen sammumaton kaipaus siinä lakkaamatta uudistuu. Minä tiedän, että minä saatan näyttää hullulta, mutta tämä on kerrassaan lumonnut minut. Te olette — minä en tiedä, mitä te olette — te olette ihmeellinen, siinä kaikki. Mutta kuinka te saatatte tällaista tehdä? Kuinka te saatatte?"
Martin lopetti hajanaiset lauseensa, mutta vain alkaakseen heti uudestaan.
"Minä en enää milloinkaan kirjoita. Minä olen tuhrija, joka laahustan maan mudassa. Te olette näyttänyt minulle, millainen on todellinen taidetyö. Nero! Tämä on jotain enemmän kuin neroutta, se kohoaa yläpuolelle kaiken nerouden. Se on totuutta, joka on tullut hulluksi. Ja se on totta, mies, jokainen rivi siitä. Tahtoisinpa tietää, ymmärrättekö sitä te, te dogmaatikko. Tiede ei voi tehdä teitä valehtelijaksi. Se on totta, jota omin silmin on nähty ja taottu määrättyyn muotoon kosmoksen mustasta raudasta ja puhdistettu mahtavassa rytmistössä, niin että siitä on tullut loiston ja kauneuden ihmeellinen mestariteos, ja nyt minä en enää sano ainoatakaan sanaa. Minä olen voitettu, muserrettu. Kuulkaas, minä tahdon sen tehdä. Minä tahdon myydä sen teidän puolestanne."
Brissenden irvisti. "Ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka uskaltaisi julkaista sen — te tiedätte sen."
"Sitä minä en ollenkaan voi sanoa. Minä tiedän vain, että ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka ei riemulla heti paikalla sitä omaksuisi. Tällaisia nerontuotteita he eivät saa joka päivä. Se on ainoa tosirunoelma vuodessa. Se on vuosisadan korkein saavutus."
"Minun tekisi mieleni panna teidät tässä kovalle koetukselle."
"Katsokaas, älkää nyt olko kyynillinen", huudahti Martin. "Aikakauskirjojen toimittajat eivät nyt kuitenkaan ole kokonaan järkeä vailla. Minä tiedän sen.. Ja minä uskallan lyödä vaikka veikkaa teidän kanssanne tästä. Minä uskallan kaikki, mitä te tahdotte, siitä että 'Päiväperhonen' tulee hyväksytyksi heti ensimmäisellä tai toisella tarjouksella."
"On vain eräs seikka, joka estää minua panemasta teitä koetukselle." Brissenden odotti hetkisen. "Tuo runo on suuri — suurin kaikista, mitä minä olen tehnyt. Minä tiedän sen. Se on on minun joutsenlauluni. Minä olen äärettömän ylpeä siitä, minä jumaloin sitä. Se on parempi kuin viski. Se on sitä, mistä minä olen unelmoinut — suurin ja täydellisin saavutus — unelmoinut jo kun minä olin vasta nuorukainen, jolloin suloiset toiveet ja kuvat ja puhtaat ajatukset mieleni täyttivät. Ja nyt minä olen sen saavuttanut viimeisenä yrityksenäni, enkä minä suinkaan tahdo sitä antaa sikalauman tallattavaksi enkä liattavaksi. Ei, minä en tahdo lyödä teidän kanssanne vetoa. Se on minun; minä olen sen tehnyt, ja minä olen jakanut sen teidän kanssanne."
"Mutta ajatelkaa koko muuta maailmaa", väitti Martin. "Kauneuden vaikutus on ihmeitä tekevä."
"Se on minun kauneuttani."
"Älkää olko itsekäs!"
"Minä en ole itsekäs." Brissenden hymyili hiljaa, kuten aina, kun hänen ohuet huulensa tahtoivat lausua jotakin miellyttävää. "Minä olen yhtä epäitsekäs kuin nälkäinen karju."
Turhaan Martin koetti horjuttaa hänen päätöstänsä. Martin selitti hänelle, että hänen vihansa aikakauslehtiä vastaan oli äkkipikaista ja liioiteltua ja että hänen päätöksensä oli tuhatkertaa järjettömämpi kuin sen nuorukaisen toiminta, joka poltti Dianan temppelin Efesoksessa.
Kuullessaan toisen kiihkeää tuomitsemista Brissenden maisteli tuutinkiansa myönnellen, että toinen oli oikeassa kaikessa, mitä hän sanoi, paitsi siinä, mitä hän puhui aikakauskirjoista ja niiden toimittajista. Hänen vihansa niitä kohtaan ei tuntenut mitään rajoja, ja hän kiihotti Martinin tuomiota, kun se kääntyi niitä kohti.
"Minä toivoisin, että kirjoittaisitte sen koneella puhtaaksi minulle", hän sanoi. "Te ymmärrätte sen tuhatkertaa paremmin kuin mikään puhtaaksikirjoittaja. Ja nyt minä annan teille erään neuvon." Hän veti paksun käsikirjoituksen päällystakkinsa taskusta. "Tässä on teidän 'Auringon häpeäpilkkunne'. Minä olen lukenut ne kerran, ei vain kerran, vaan monta kertaa — ja se on korkein kiitos, mitä minä voin teille siitä antaa. Kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanonut 'Päiväperhosesta', minun täytyy vaieta. Mutta tämän minä tahdon sanoa: kun 'Auringon häpeäpilkut' julkaistaan, herättävät ne suunnatonta huomiota. Se tulee herättämään suunnattoman kiistan, joka tekee teidät tunnetuksi paremmin kuin tuhannet dollarit."
Martin nauroi. "Minä otaksun, että teidän seuraava neuvonne on, että minä tarjoaisin sitä aikakauslehdille."
"Ei suinkaan, ei — jos tahdotte nähdä sen painettuna. Tarjotkaa se jollekin ensiluokkaiselle kustannusliikkeelle. Jotkut kustantajani arvostelijat saattavat olla kyllin hulluja tai juopuneita ehdottaakseen sitä painettavaksi. Te olette lukenut kirjoja. Niiden sielun te olette sulattanut ajatuksenne ahjossa, Martin Eden, ja vuodattanut sitten 'Auringon häpeäpilkkuihin', ja jonakin päivänä Martin Edenistä tulee kuuluisa, ja hänen maineensa suuressa määrässä johtuu tästä hänen työstään. Teidän täytyy siis toimittaa se painetuksi — mitä pikemmin sen parempi."
Brissenden meni kotiin myöhään sinä iltana, ja juuri, kun hän astui raitiovaunun ensimmäiselle portaalle, hän käännähti äkkiä Martiniin ja pisti hänen käteensä pienen, lujalle käärityn paperin.
"Kas tässä, ottakaa se", hän sanoi. "Minä olin kilpa-ajoissa tänään, ja minulla oli onni mukana."
Kello helähti, ja vaunu lähti liikkeelle, jättäen Martinin ihmettelemään, mitä tuossa hieman ryppyisessä paperissa oli, mitä hän käsissään piti. Palattuaan huoneeseensa hän kiersi sen auki ja löysi sieltä sadan dollarin setelin. Hän ei arvellut käyttäessään sitä. Hän tiesi, että hänen ystävällään aina oli runsaasti rahaa, ja hänessä oli horjumaton varmuus, että hänen menestyksensä maailmassa antaisi tilaisuuden maksaa takaisin. Heti aamulla hän maksoi jokikisen velkaeränsä, antoi Marialle kolmen kuukauden vuokran etukäteen ja lunasti jokikisen esineensä panttilainastosta. Sitten hän osti Marianille häälahjan ja yksinkertaisempia lahjoja joululahjoiksi Ruthille ja Gertrudelle, ja lopuksi sillä jäännöksellä, mitä hänellä oli taskussaan, hän vei koko Silvan perheen Oaklandiin. Yhtä talvea liian myöhään hän kävi täyttämään lupaustaan, mutta täytetyksi se tuli, sillä lopultakin viimeinenkin Silva oli saanut kenkäparin samoin kuin Maria itsekin. Sen lisäksi tuli torvia, nukkeja ja kaikenlaisia leikkikaluja ja paketteja ja pähkinä- ja karamellilaatikkoja, jotka täyttivät Silvojen kädet, kun he riemuissaan tallustivat katua.
Hänellä oli tämä merkillinen saattojoukko jäljessään, kun hän Marian rinnalla kulki sen johtajana heidän saapuessaan suurimpaan makeispuotiin, jossa he tapasivat Ruthin ja hänen äitinsä. Rouva Morse oli kerrassaan loukkaantunut. Ruth oli myös pahastunut, sillä hän piti arvossa ulkonaista säädyllisyyttä, ja hänen rakastajansa kulku Marian rinnalla tuollaisen portugalilaisen ryysyarmeijan saattamana ei ollut kaunis näky. Mutta se ei oikeastansa häntä loukannut niinkään paljon kuin ajatus, että Martinilta puuttui ylpeyttä ja itsekunnioitusta. Ja kaikista enimmin se, että hän huomasi tämän tapauksen osoittavan, ettei Martin voisi koskaan kohota oman luokkansa yläpuolelle. Tuo tosiasia jo itsessäänkin oli tuskallinen, mutta uhmailla sillä koko maailman edessä — hänen maailmansa — oli todellakin liian hävytöntä. Vaikka hänen kihlauksensa Martinin kanssa oli pidetty salassa, oli kuitenkin heidän pitkällinen seurustelunsa saanut juorujen kielet liikkeelle; ja puodissa, johon hänen rakastajansa tuon merkillisen seurueen mukana oli saapunut, oli hänen monia tuttaviaan. Häneltä puuttui Martinin jaloa vapaamielisyyttä, eikä hän voinut kohota ympäristönsä yläpuolelle. Hän tunsi syvästi loukkaantuneensa, ja hänen tunteellinen luontonsa värisi tämän tapauksen tuottamasta häpeästä. Niinpä tapahtui, että kun Martin myöhemmin samana päivänä tuli häntä tapaamaan, hän katsoi parhaaksi säästää sen lahjan, joka hänellä oli Ruthille toiseen sopivampaan tilaisuuteen. Ruthin silmistä juoksivat kyyneleet, kiihkeät vihan kyyneleet olivat aivan outoja hänelle. Nähdessään hänen kärsimyksensä ja kyyneleensä Martin ajatteli, että hän oli ollut raaka elukka, mutta sielussaan hän ei voinut selvittää, missä ja millä tavalla. Koskaan ei hänen mieleensä voinut juolahtaa, että hänen olisi pitänyt hävetä tuttujaan, ja Silvojen kuljettaminen kaupungilla saamassa hiukan jouluiloa, niin hänestä tuntui, ei millään tavalla osoittanut kunnioituksen puutetta Ruthia kohtaan. Toiselta puolen hän ymmärsi Ruthinkin käsityskannan sitten, kun Ruth oli sen selittänyt, ja hän piti sitä naisellisena heikkoutena, sellaisena, joka tahrasi kaikkia naisia, parhaimpiakin heistä.
"Tulkaa mukaan — minä näytän teille todellisen pohjasakan", sanoiBrissenden hänelle eräänä tammikuun iltana.
He olivat yhdessä syöneet päivällistä San Franciscossa ja olivat jo lautta-asemalla matkalla takaisin Oaklandiin, kun hänen mieleensä johtui näyttää Martinille "todellinen pohjasakka". Hän kääntyi palaten kaupunkiin, laihtunut varjo liehuvassa, pitkässä päällystakissa, astellen niin kiivaasti, että Martinilla oli täysi työ pysyä rinnalla. Eräästä viinikaupasta hän osti kaksi pulloa vanhaa portviiniä, toinen toisessa ja toinen toisessa kädessä hän nousi Misson Streetin raitiovaunuun, ja Martin kantaen viskipulloja seurasi jäljessä.
"Jos Ruth näkisi minut nyt", hän ajatteli miettiessään, millaista todellinen pohjasakka saattoi olla.
"Voi olla, ettei siellä ole ketään", sanoi Brissenden heidän laskeutuessaan vaunusta ja sukeltaessaan työväen viheliäisten asumusten keskukseen Market Streetin eteläpuolella. "Siinä tapauksessa te menetätte sen, jota olette kauan etsinyt."
"Mitä hittoa se voi olla?" kysyi Martin.
"Miehiä — viisaita miehiä — eikä sellaisia lörpötteleviä nollia kuin ne, joiden kanssa keskustelemasta minä teidät tapasin tuossa kauppasaksain pesässä. Te olette lukenut kirjoja ja huomannut olevanne yksin. Nyt minä näytän teille muutamia miehiä, jotka myöskin ovat lukeneet, niin ettette te enää ole niin kokonaan yksin."
"Eipä sillä, että minä vaivaisin päätäni heidän loppumattomilla väittelyillään", hän sanoi heidän käveltyään taas yhden kadun välin. "Minua ei kiinnosta kirjafilosofia. Mutta te huomaatte, että nuo miehet ovat neroja eivätkä poroporvallisia sikoja. Mutta pitäkää varanne, ne voivat puhua teidät pussiin, olkoonpa kysymys mistä tahansa auringon alla.
"Toivon, että Norton olisi siellä", hän puuskutti hylätessään Martinin avuntarjouksen. "Norton on idealisti — oikea ilmestys. Muisti erehtymätön. Idealismi on johtanut hänet filosofiseen anarkiaan, ja hänen sukunsa on hänet sen vuoksi hylännyt. Isä on suuren rautatien presidentti ja miljonääri, mutta poika näkee nälkää Friscossa, toimittaen anarkistista sanomalehteä kahdenkymmenenviiden kuukausipalkalla."
Martin tunsi sangen vähän San Franciscoa ja vielä vähemmän Market Streetin eteläpuolta, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin olivat matkalla.
"Jatkakaa", hän sanoi, "ja kertokaa minulle niistä enemmän etukäteen.Millä he elävät? Kuinka ne sattuvat olemaan täällä?"
"Toivon, että Hamilton olisi siellä", Brissenden pysähtyi lepuuttamaan käsiään. "Pahna-Hamiltoniksi häntä sanotaan — polveutuu jostakin vanhasta Etelän suvusta. Maankiertäjä — laiskin ihminen, mitä minä koskaan olen tuntenut, vaikka hän on, tai on olevinaan, kirjanpitäjänä eräässä sosialistisessa osuuskauppaliikkeessä, kuuden dollarin viikkopalkalla. Hän on oikea jätkätyyppi. Joutunut kiertäessään kaupunkiin. Minä olen nähnyt hänen istuvan koko päivän samalla penkillä viemättä muruakaan huulilleen, ja kun illalla pyysin häntä päivälliselle — kahden kulmanvälin päässä olevaan ravintolaan — hän vastasi: 'Liian paljon vaivaa, hyvä mies. Ostakaa minulle sen sijaan laatikko sikareja.' Hän oli aluksi spenceriläinen, kuten tekin, kunnes Kreis käänsi hänet materialistiseen monismiin. Minä koetan saada hänet puhumaan monismista, jos suinkin voin. Norton on toinen monisti, vaikkei hän usko muuhun kuin henkeen. Hän voi antaa Kreisille ja Hamiltonille, mitä ne tarvitsevat."
"Kuka on Kreis?" kysyi Martin.
"Hänen asuntoonsa olemme nyt matkalla. Entinen professori — erotettu yliopistosta — vanha juttu. Järki kuin partaveitsi. Hankkii toimeentulonsa miten voi. Tiedän, että hän pahimmillaan ollessa on kiertänyt tekemässä temppuja. Häikäilemätön lurjus. Voisi ryöstää vaikka ruumiin käärinliinat. Ero hänen ja poroporvarien välillä on, että hän ryöstää ilman harhakuvitelmia. Puhuu Nietzschestä, Schopenhauerista, Kantista tai mistä vain, mutta ainoa, mistä hän todella välittää maailmassa, Marykin mukaan luettuna, on hänen monisminsa. Haeckel on hänen pieni tinajumalansa. Ainoa keino loukata häntä on hyökätä Haeckelin kimppuun."
"Tuossa on pesä." Brissenden lepuutti hetkisen käsiään portaan juurella laahustaakseen sitten ylös. Se oli tavallinen kaksikerroksinen kulmatalokapakka ja sekatavarakauppa kivijalassa. "Liittokunta asuu täällä — se on ottanut koko yläkerran haltuunsa. Mutta Kreis on ainoa, jolla on kaksi huonetta. Tulkaa." Yläeteisessä ei ollut mitään valoa, mutta Brissenden kulki pimeässä kuin tuttu kotitonttu. Hän seisahtui puhumaan Martinille.
"Muuan pojista — Stevens, on teosofi. Pitää aika melun, kun alkuun pääsee. Nykyään hän toimii astianpesijänä eräässä hotellissa. Pitää hyvistä sikareista. Minä olen nähnyt hänen syövän perunamuhennosta kymmenellä sentillä ja sitten polttavan viidenkymmenen sentin sikarin päälle. Minulla on taskussani pari hänelle, jos hän ilmestyy näkyville.
"Ja vielä täällä on eräs — Parry — australialainen, tilastotieteilijä, joka urheilee ensyklopedialla. Kysykää häneltä, paljonko Paraguay tuotti vehnää vuonna 1903 tai paljonko Englanti vei lakanapalttinaa Kiinaan 1890 tai paljonko Jimmy Britt painoi Nelsonin kanssa otellessaan tai kuka oli Yhdysvaltain nyrkkeilykuningas 68, ja erehtymätön vastaus tulee automaatin nopeudella. Sitten on vielä Andy, kivenhakkaaja, omaa mielipiteitä joka asiasta, hyvä shakinpeluri; ja vielä toinen, Harry, leipuri, tulipunainen sosialisti ja innokas yhdistyksen jäsen. Sivumennen, muistattehan te keittäjä- ja tarjoilijalakon - se oli juuri Hamilton, joka järjesti ammattiyhdistyksen ja sai toimeen lakon — suunnitteli kaikki yksityiskohtia myöten valmiiksi juuri täällä Kreisin huoneissa. Teki sen huvin vuoksi, mutta oli liian laiska johtaakseen taistelua loppuun. Hän olisi voinut kohota korkealle, jos olisi tahtonut. Sen miehen mahdollisuuksilla ei olisi mitään rajoja, ellei hän olisi niin perin juurin laiska."
Brissenden tassutteli pimeässä sinne, missä valonsäteet lankesivat raosta kynnykselle. Naputus ja vastaus, ja he avasivat oven, ja Martin tapasi itsensä pudistamassa kättä Kreisin kanssa. Tämä oli tumma, kaunis mies, jolla oli hohtavanvalkoiset hampaat, riippuvat, pitkät viikset ja suuret, säteilevät silmät. Mary, lihavahko vaalea neitonen, pesi astioita pienessä takahuoneessa, joka oli sekä keittiö että ruokasali. Etuhuonetta käytettiin arkihuoneena ja makuukamarina. Katossa riippui viikon pyykki niin alhaalla, että Martin ei nähnyt aluksi niitä kahta miestä, jotka keskustelivat nurkassa. He hoilasivat Brissendenin ja hänen pullonsa tervetulleiksi, ja tullessaan esitellyksi Martin sai tietää, että he olivat Andy ja Parry. Hän liittyi heihin ja kuunteli tarkasti kertomusta nyrkkeilykilpailusta, jonka Parry oli edellisenä iltana nähnyt. Brissenden sitä vastoin laittoi kuntoon tuomisiaan voidakseen tarjota tuutinkia tai viiniänsä, mitä vain kullekin halutti. Hänen komennettuaan "joukko kasaan" Andy lähti kiertämään huoneesta huoneeseen saadakseen sanan kaikille talon asukkaille.
"Meillä on onni, että melkein kaikki ovat täällä", kuiskasi Brissenden Martinille. "Tuossa on Norton ja Hamilton; tulkaa, niin mennään vastaan. Stevens ei ole kotona, kuulin. Minä johdan heidät keskustelemaan monismista, jos voin. Odottakaa, kunnes he ovat saaneet muutaman lasin, että lämpenevät."
Aluksi keskustelu oli aivan hajanaista. Martin huomasi kuitenkin, että nämä miehet olivat erittäin teräväpäistä väkeä. Heillä oli kullakin omat mielipiteensä, vaikka nuo mielipiteet olivatkin usein ristiriitaiset, ja vaikka he olivat sukkelasanaisia ja leikillisiä, eivät he koskaan olleet pintapuolisia. Hän huomasi heti, että mitä he puhuivatkin, heidän puheessaan oli varmaa tietoa ja heillä oli syvällinen ja yhtenäinen käsitys yhteiskunnasta ja elämän kaikkeudesta. Kukaan ei ollut märehtinyt heidän mielipiteitään heille valmiiksi; he olivat kukin tavallaan uudistusmiehiä, ja jokapäiväinen tyhmä lörpöttely oli heidän huulillensa vierasta. Koskaan ei Martin ollut kuullut Morsen talossa keskusteltavan niin monenlaisista aiheista. Heidän keskustelunsa ei tuntunut tietävän mistään rajoituksista. He siirtyivät rouva Humphry Wardin uusimmasta kirjasta Shawin viimeiseen näytelmään, draaman tulevaisuudesta Nat Goodwinin muistoihin. He kehuivat tai pilkkasivat aamulehtien toimittajia, hyppäsivät Uuden Seelannin työväen oloista Henry Jonekseen ja Brander Matthewsiin ja näistä taas saksalaisten suunnitelmiin Kaukaisessa Idässä ja keltaisen vaaran tuottamiin taloudellisiin tekijöihin, kiistelivät Saksan vaaleista ja Babelin viimeisestä puheesta ja lopuksi pysähtyivät paikallispolitiikkaan, häväistysjuttuihin, joita työväen puolueen johtomiesten viimeiset suunnitelmat olivat aiheuttaneet, ja varsinkin viimeiseen yritykseen koettaa saada syntymään merimieslakko. Martin hämmästyi sitä syvällistä tietoa, jonka he kaikki näyttivät saavuttaneen. He tiesivät, mitä ei koskaan oltu painettu sanomalehtiin — he voivat paljastaa ne salaiset langat ja näkymättömät kädet, jotka panivat nuket tanssimaan. Martinin suureksi hämmästykseksi otti Marykin osaa keskusteluun ja teki sen niin suurella henkevyydellä ja taidolla, ettei Martin ollut sellaista tavannut niissä naisissa, joita oli oppinut tuntemaan. He puhuivat Swinburnesta ja Rossettista, jonka jälkeen Mary sukelsi ranskalaisen kirjallisuuden syvyyksiin, jossa Martin ei tuntenut olevansa kotonaan. Martin sai kuitenkin kostaa, kun Mary alkoi puolustaa Maeterlinckia ja hän sai käyttää avukseen "Auringon häpeäpilkuissa" käyttämiään huolellisesti harkittuja väitteitä. Useita miehiä oli tullut lisäksi sisään, ja huone oli täpötäynnä tupakan savua, kun Brissenden heilutti punaista lippua.
"Tässä on tuoretta lihaa teidän kirveellenne, Kreis", hän sanoi — "ruusunvalkoinen nuorukainen, joka vimmatusti rakastaa Herbert Spenceriä. Tehkää hänestä haeckeliläinen … jos voitte." Kreis näytti havahtuvan ja leimahtavan kuin metallinen taikakone, kun taas Norton katseli Martiniin osanottavasti, suloisesti ja tyttömäisesti hymyillen aivan kuin tahtoen sanoa, ettei ole hätää, hänellä on kyllä suojaa ja puoltajia.
Kreis hyökkäsi suoraan Martinin kimppuun, mutta askel askeleelta Norton seurasi mukana ja sotkeutui keskusteluun, kunnes hän ja Kreis olivat joutuneet täydelliseen kaksintaisteluun aatteen aseilla. Martin kuunteli ja hieroi silmiään. Olihan mahdotonta, että tällaista voisi sattua, vielä vähemmän jossain työväen kaupunginosassa Market Streetin eteläpuolella. Nämä miehethän olivat kuin eläviä kirjoja. Heidän puheessaan oli innostusta ja tulta, ja henkinen juopumus valtasi heidät, kuten hän oli nähnyt väkijuomain valtaavan miehiä ennen. Hänen kuulemansa ei ollut enää myytillisten puolijumalain, kuten Kantin ja Spencerin, kirjoittamaa kuivaa filosofiaa ja painettuja sanoja. Se oli elävää filosofiaa, lämmintä, punaista verta, sielua, joka oli ruumiillistunut näissä kahdessa miehessä, joitten koko olemus tuntui sen innoittamana syntyvän uudestaan. Silloin tällöin liittyi keskusteluun muitakin miehiä, jotka seurasivat sitä niin kiihkeästi, että usein sikari sammui heidän kädessään ja kasvoilla kuvastui kiihkeä jännitys.
Idealismi ei ollut koskaan kiinnittänyt Martinin mieltä, mutta sellaisena kuin Norton sitä esitti, se oli hänelle kuin ilmestys. Sitä johdonmukaista todennäköisyyttä, joka häneen niin valtavasti vaikutti, eivät Kreis ja Hamilton näyttäneet huomaavankaan, vaan irvistelivät Nortonille, että tämä oli metafyysikko, ja tämä puolestaan irvisteli, että nämä olivat metafyysikolta; aistimuksia ja ilmiöitä koetettiin selitellä molemmin puolin. He syyttivät häntä siitä, että hän koetti selittää itsetietoisuutta oman itsensä perusteella. Hän moitti heitä sanahelinästä, väittipä heidän johtuvan sanoista teoriaan sen sijaan, että johtuisivat tositapahtumista teoriaan. Tästä he kiivastuivat. Sehän oli kaiken heidän keskustelunsa pohja ja perusta, he vain koettivat tosiasioille antaa tosiasiain nimen.
Kun Norton vaelsi Kantin filosofian hämärille poluille, Kreis huomautti hänelle, että kaikki pienet saksalaiset filosofit ovat kuollessaan muuttaneet Oxfordiin. Hetkistä myöhemmin Norton huomautti heitä Hamiltonin säästäväisyyden laista, jonka alle he arvelematta kaikki heti paikalla alistivat omat ajatusjärjestelmänsä. Ja Martin löi rintoihinsa ja iloitsi kaikesta. Mutta Norton ei ollut spenceriläinenkään, ja samalla kun hän väitteli näiden kahden vastustajansa kanssa, hän myös tahtoi selvitellä Martinin filosofista käsityskantaa.
"Te tiedätte, etteivät Berkeleyn väitökset ole tulleet kumotuiksi", hän sanoi kääntyessään suoraan Martiniin. "Herbert Spencer pääsi lähelle, vaikkei hänkään erittäin lähelle. Innokkainkaan Spencerin seuraaja ei voi mennä pitemmälle. Minä luin erään Saleebyn tutkielman tässä toissa päivänä, ja parasta, mitä Saleeby tahtoi sanoa, oli että Herbert Spencerin melkein onnistui kumota Berkeleyn väitteet."