"Tiedättekö, mitä Hume sanoo?" kysyi Hamilton. Norton nyökkäsi, mutta Hamilton kävi vastaamaan toisille. "Hän sanoo, että Berkeleyn johtopäätöksiä ei voida kumota, mutta ne eivät myöskään vakuuta."
"Niin, ei Humen mielestä", kuului vastaus. "Humen ajatus oli samanlainen kuin teidänkin, erotus vain oli tämä: hän oli kylliksi viisas tunnustaakseen, ettei Berkeleyn väitöksiä voida kumota."
Norton oli hyvin tunteellinen ja kiihottui helposti, vaikkei hän koskaan menettänyt malttiaan, samalla kun Kreis ja Hamilton olivat kuin pari kylmäverisiä villejä ja etsivät kiihkeästi arkaa kohtaa, johon voisivat nuolensa singahuttaa. Illan kuluessa yhä pitemmälle Nortonia syytettiin yhä ankarammin metafyysikoksi. Hän piti kiinni tuolista, ettei hyökkäisi ylös, hänen pienet harmaat silmänsä säkenöivät ja hänen tyttömäiset kasvonsa kovettuivat, kun hän teki päähyökkäyksensä vastustajainsa kimppuun. "Olkoonpa niin, te haeckeliläiset. Minä voin kyllä keskustella kuin lääkkeitä nauttiva sairas, mutta huomatkaapa, miten te keskustelette. Teillä ei ole minkäänlaista pohjaa, te epätieteelliset dogmaatikot positiivisine tieteinenne, jota te lakkaamatta tyrkytätte sielläkin, missä se ei ollenkaan sovi. Paljoa ennen kuin materialistinen monismikoulukunta syntyi, oli siltä otettu pohja pois niin, että sillä ei ollut, mille se rakentaisi. Locke oli se mies — John Locke. Yli kaksisataa vuotta sitten tutkielmassaan 'Inhimillisestä ymmärryksestä' hän todistaa synnynnäisten ideain olemattomuuden. Parhainta kaikessa on, että se on juuri sitä, mistä te tahdotte pitää kiinni. Tänä iltana uudestaan ja uudestaan te olette koettaneet todistella, että synnynnäisiä mielteitä on olemassa.
"Ja mitä tuo sitten merkitsee? Se merkitsee sitä, ettei teillä ole käsitystä yksinkertaisesta todellisuudesta. Teidän aivonne ovat tyhjät, kun te synnytte. Todennäköisyydet ja ilmiöt ovat ainoat, jotka te voitte käsittää viidellä aistillanne. Aistimuksia, joista teillä ei ollut mitään käsityksiä syntyessänne, teidän on — —"
"Minä kiellän — —", hyökkäsi Kreis keskeyttämään.
"Odota, kunnes minä olen lopettanut", huudahti Norton. "Te voitte saada tietoa aineen ja voiman suhteesta vain sen mukaan, kuin te voitte käsittää sitä aisteillanne. Katsokaas, minä olen valmis myöntämään ja todistusten perusteella, että ainetta on olemassa, ja se, mitä minä oikeastaan tahdon tehdä, on että tahdon hävittää teidän omat todistuskappaleenne. Minä en voi sitä tehdä toisella tavalla, sillä te molemmat olette mahdottomia ymmärtämään filosofista erittelyä.
"Ja nyt, mitä te tiedätte, teidän oman positiivisen tieteenne perustalla? Teidän tietonne perustuvat vain ilmiöihin ja todennäköisyyksiin. Te huomaatte vain sen muutokset, eli oikeammin ne muutokset, jotka aiheuttavat muutoksia teidän tajunnassanne. Positiivinen tiede perustuu yksinomaan ilmiöihin, mutta te olette kylliksi hulluja luulemaan, että te saatte tietoa olevaisuudesta pelkän ajattelun kautta. Jo itse positiivisen tieteen määritelmä ilmaisee, että se tekee johtopäätöksensä suorastaan ilmiöistä. Kuten joku on sanonut, ilmiöistä johdettu tieto ei voi muuttua ilmiöksi.
"Te ette voi kumota Berkeleytä, vaikkapa jättäisitte lukuunottamatta Kantinkin, ja kuitenkin te väitätte, että Berkeley on väärässä, koettaessanne tieteen avulla todistaa Jumalan olemattomuuden, joka tässä tapauksessa on sama kuin aineen… Te muistatte, että minä myönsin aineen olemassaolon vain saadakseni teidät ymmärtämään itseäni. Olkaa positiivisia tieteessänne, jos suvaitsette; ontologialla ei ole mitään sijaa positiivisessa tieteessä, jättäkää se siis rauhaan. Spencer on oikeassa agnostisismissaan, mutta jos Spencer —"
Mutta nyt oli aika lähteä, jos aikoi päästä viimeisellä höyrylautalla Oaklandiin, ja Brissenden ja Martin pujahtivat ulos, jättäen Nortonin yhä puhumaan, ja Kreis ja Hamilton odottivat kuin pari verikoiraa, kunnes hän lopettaisi.
"Te olette näyttänyt minulle vilahduksen satumaata", sanoi Martin höyrylautalla. "Elämä tulee arvokkaaksi, kun saa tavata tuollaisia ihmisiä. Mieleni on aivan kuohuksissa. En ole koskaan hyväksynyt idealismia ennen. Enkä voi sitä omaksua nytkään. Tiedän, että minä olen ja minun tulee olla realisti. Olen kerta kaikkiaan niin rakennettu, luulisin. Mutta olisin tahtonut vastata Kreisille ja Hamiltonille, ja luulenpa, että minulla olisi ollut sana tai pari Nortonillekin. En huomannut, että Spencer joutui millään tavalla tappiolle. Olen yhtä ihastunut kuin lapsi oltuaan ensikerran sirkuksessa. Näen, että minun täytyy lukea hieman lisää. Minun täytyy hankkia itselleni Saleeby. Ajattelen yhä, että Spencer on loukkaamaton, ja ensi kerralla aion itse pitää keskustelusta huolen."
Mutta Brissenden tuskallisesti hengittäen oli uinahtanut uneen ja haudannut leukansa takkinsa kauluksen sisään, samalla kun hänen ruumiinsa käärittynä pitkään takkiin värisi koneen jyskytyksestä.
Ensimmäinen asia, minkä Martin seuraavana aamuna toimitti, oli käydä vastustamaan Brissendenin neuvoa ja käskyä. "Auringon häpeäpilkut" hän pani postiin osoittaenAcropolikselle. Hän uskoi, että hän voisi saada sen julkaistuksi aikakauskirjassa, ja tunsi, että aikakauskirjojen suositus olisi hyvänä apuna hänelle, kun hän tarjoaisi sitä kirjankustantajalle. "Päiväperhosen" hän samoin pani postiin ja lähetti aikakauskirjoille. Huolimatta Brissendenin inhosta aikakauskirjoja kohtaan, joka Martinin mielestä oli suoranaista raivohulluutta, hän päätti, että tuo suurenmoinen runoelma pitäisi saada painetuksi. Hän ei kuitenkaan aikonut julkaista sitä ilman toisen suostumusta. Hänen tarkoituksensa oli vain saada jonkin ensiluokkaisen aikakauskirjan hyväksyminen, ja tämä kädessään hän saattaisi pakottaa Brissendenin julkaisemaan sen.
Samana aamuna alkoi Martin pitemmän kertomuksen, joka oli askarrellut hänen aivoissaan viikkoja, eikä ollut antanut hänelle rauhaa, vaan vaatinut ilmestysoikeutta. Siitä tulisi ilmeisesti merkkikertomus, tarina kahdennenkymmenennen vuosisadan seikkailuista ja ihanteesta, mutta luonteitten ja elämänkuvauksen pitäisi perustua todelliseen elämään. Kuitenkin kaiken tämän alla pitäisi pohjavirtana kertomuksessa kulkea jotakin muuta — jotakin, jota tavallinen lukija ei koskaan löytäisi ja joka toiselta puolen ei kuitenkaan vähentäisi sellaistenkaan lukijain iloa ja mielenkiintoa. Se oli juuri tuo muu eikä paljas kertomus, joka pakotti Martinia kirjoittamaan. Siinä suhteessa hänen sielussaan soivat suurenmoiset motiivit elämänkaikkeudesta. Ja ne ne häntä viehättivät. Saatuaan sellaisen motiivin hän vallitsi henkilöt, tapaukset ja paikan, joissa nuo elämänkaikkeutta käsittävät ajatukset esiintyisivät. "Myöhästynyt" oli kertomuksen nimi, ja sen pituus ei saisi venyä kuuttakymmentätuhatta sanaa suuremmaksi — vähäpätöisyys hänelle, jonka työkyky ei tuntenut mitään rajoja. Tänä ensimmäisenä päivänä hän tarttui siihen itsetietoisella riemulla tuntiessaan voivansa mestarina käsitellä työaseitaan. Häntä ei enää kiusannut pelko, että kärki ja terävyys hänen sanonnastaan häviäisi ja pilaisi hänen työnsä. Monen kuukauden kiihkeä työ ja opiskelu olivat tuottaneet hänelle sen palkinnon. Hän saattoi nyt vapaasti antautua suurimpiin töihin, tuntien kätensä varmaksi muovaamaan niitä, ja tehdessään työtä tunnista tuntiin hän tunsi selvemmästi kuin koskaan ennen, että hän nyt oli varmalla kädellä tarttunut elämään ja osasi kuvata sen ilmiöitä. "Myöhästynyt" kertoisi tapauksista, jotka ihmisten luonteisiin ja tapahtumapaikkoihin nähden olisivat tosia; mutta se kertoisi samalla, hän mielessään päätteli, suurista, tärkeistä asioista, jotka olisivat totta kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja koko elämässä — kiitos Herbert Spencerin, hän ajatteli ojentautuen suoraksi kirjoituksestaan. Ah, kiitos Herbert Spencerin ja mestarillisen elämänavaimen, kehitysopin, jonka Spencer oli antanut hänen käteensä.
Hän oli tietoinen siitä, että hän oli ottanut käsiteltäväkseen suuren aiheen. "Se onnistuu! Se onnistuu!" kaikui kertosäkeenä lakkaamatta hänen korvissansa. Tietysti sen täytyy onnistua. Vihdoinkin hän oli saanut kiinni aiheesta, joka kerrankin kelpaisi aikakauskirjoille. Koko kertomus kuvastui hänen eteensä välähteleväin salamain valossa. Hän keskeytti kuitenkin työnsä niin kauaksi, että saattoi kirjoittaa kappaleen muistikirjaansa. Se olisi "Myöhästyneen", viimeinen kappale, sillä niin kokonaisena oli tuo kirja syntynyt hänen aivoissaan, että hän saattoi kirjoittaa viikkoja ennen, kuin hän ehti loppuun, itse lopun. Hän vertasi kertomusta, vaikka vielä kirjoittamattomana muihin kirjailijain merikuvauksiin, ja hänestä tuntui, että tämä oli kaikkien niitten yläpuolella. "On ainoastaan yksi mies, joka voi lähennellä sitä, ja se mies on Conrad, ja tämä voisi herättää hänetkin ja saattaa hänet puristamaan minun kättäni ja sanomaan: 'Hyvin tehty, Martin poikaseni'."
Hän raatoi, lepäämättä koko päivän, muistaen aivan viime hetkenä, että hänen täytyisi lähteä päivällisille Morsen taloon. Kiitos Brissendenin, hänen musta pukunsa oli vapaana pantista, ja hän oli kelvollinen ottamaan osaa päivälliskutsuihin. Mennessään hänellä kuitenkin oli sen verran aikaa, että hän poikkesi etsimään Saleebyn kirjoja. Hän otti "Elämän kiertokulun" ja istuessaan vaunussa etsi sen tutkielman Spenceristä, johon Norton oli viitannut. Mutta lukiessaan hän suuttui. Hänen kasvonsa tuohtuivat, hampaat pureutuivat yhteen ja hänen tietämättään hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, avautuivat ja puristuivat taas, aivan kuin hän olisi tarttunut johonkin vihattavaan, jonka ruumiista hänen teki mieli pudistaa henki pois. Kun hän jätti raitiovaunun, hän astui katukäytävää kuin vihan vallassa kulkeva mies, ja hän soitti Morsen kelloa niin kiivaasti, että hän itsekin heräsi tajuntaan ja hyväntuulisesti hymyili itsekseen omaa kiihkoaan. Mutta tuskin hän oli päässyt sisään, kun suuri painostus valtasi hänen olemuksensa. Hän oli pudonnut alas niistä korkeuksista, joissa hän mielikuvituksen siivin oli koko päivän liidellyt. "Poroporvarit", "saksojen pesä" — nuo Brissendenin määritelmät soivat lakkaamatta hänen mielessään, mutta mitäpä siitä? hän kysyi suuttuneena. Hän aikoi mennä naimisiin Ruthin eikä hänen sukulaistensa kanssa.
Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt Ruthia niin kauniina, niin henkevänä ja niin eteerisenä ja kuitenkin samalla niin terveenä. Hänen kasvoillaan oli väriä, ja hänen silmänsä — nuo silmät, joita hän aluksi oli pitänyt kuolemattomina — viehättivät häntä vastustamattomasti. Kuolemattomuuden hän oli viime aikoina unohtanut, ja häneltä oli unohtunut myös lukujensa päämäärä, mutta täällä Ruthin silmissä hän luki ne todistuskappaleet, jotka kohosivat kaikkien sanojen yläpuolelle. Hän näki hänen silmissään jotakin, jonka edestä viisasteleva keskustelu karkkosi, hän näki siellä rakkauden. Ja hänen omissa silmissään kuvastui rakkaus, ja rakkaus oli vastustamaton. Sellainen oli hänen intohimoinen uskonsa.
Se puolituntinen, jonka hän sai olla ennen päivällistä kahden kesken hänen kanssaan, teki hänet äärettömän onnelliseksi ja äärettömän tyytyväiseksi elämään. Siitä huolimatta, kun hän oli joutunut pöytään, päivän ankara työ esitti vaatimuksensa. Hän huomasi, että hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hän oli hajamielinen. Hän muisti, että hänellä juuri tässä pöydässä oli monesti ollut kuolettavan ikävä, mutta myös sen, että hän tässä pöydässä oli ensikerran syönyt sivistyneitten ihmisten kanssa, joitten koko ilmapiirin hän oli luullut huokuvan sivistystä ja hienostuneisuutta. Hän näki välähdyksen omasta itsestään juuri sellaisena kuin hän sinä iltana oli ollut, itsetietoinen villi, jonka jokaisesta huokosesta juoksi tuskan ja epätoivon hiki, joka oli hämmästynyt ja villiintynyt kaikesta ja jota yksin palvelijan tarjoilukin kauhistutti, ja tämä muisto sai hänet hillitsemään itsensä ja kehotti häntä esiintymään niitten tietojen arvoisesti, joita sittemmin oli saanut.
Hän katsahti Ruthiin varmuuden vuoksi samoin kuin matkustaja, jonka valtaa äkillinen hurja haaksirikon pelko, ja hän tahtoo saada selvän pelastusvälineistä. Voittona siitä kaikesta oli tullut rakkaus ja Ruth. Mikään muu ei ollut kirjojen avulla tehtyä kokeilua kestänyt. Mutta Ruth ja rakkaus olivat kokeillessa vain kirkastuneet. Rakkaus oli elämän korkein ilmaus. Luonto oli antanut hänelle suuren rakastamisen lahjan, kuten kaikille normaaleille miehille. Luonto oli käyttänyt kymmenentuhatta vuosisataa — ah, satatuhatta ja miljoonan vuosisataa — kehittääkseen ihmistä, ja hän oli sen parhain saavutus. Se oli tehnyt rakkauden hänen olentonsa keskeisimmäksi tekijäksi, lisännyt sen voimaa tuhatkertaisesti lahjoittamalla rikkaan mielikuvituksen, ja siten se oli tehnyt hänestä viimeisen päiväperhosen, joka värähteli, pehmeni ja suli. Kädet etsivät toisiaan pöydän alla hänen istuessaan Ruthin rinnalla, ja lämpimiä puristuksia vaihdettiin. Ruth katsahti häneen sivumennen, ja silmissä loisti lämmin, kirkas säteily, eikä Martin tajunnut, että tuo säteily oli heijastusta siitä, mitä Ruth oli hänen silmissään nähnyt.
Häntä vastapäätä, herra Morsen oikealla puolella, istui tuomari Blount, korkeimman tuomioistuimen jäsen. Martin oli tavannut hänet monta kertaa, oppimatta kuitenkaan pitämään hänestä. Hän ja Ruthin isä keskustelivat työväen ammattiyhdistysten politiikasta, paikallisesta tilanteesta ja sosialismista, ja herra Morse koetti sivumennen ruoskia Martinia sosialististen aatteitten vuoksi. Vihdoin katsahti tuomari Blount pöydän yli silmissä isällinen, surkutteleva ilme. Martin hymyili mielessään. "Te kasvatte siitä kyllä vapaaksi, nuori mies", sanoi tuomari tasoitellen. "Aika on sellaisten nuoruuden hullutusten parhain lääkäri." Hän kääntyi herra Morseen. "Minä en usko, että keskustelusta tällaisessa tapauksessa on mitään hyötyä. Se tekee potilaan vain vastahakoisemmaksi."
"Se on totta", myönsi toinen arvokkaasti. "Mutta eihän haittaa, jos silloin tällöin varoittaa potilasta hänen tilastaan."
Martin nauroi iloisesti, vaikkakin hieman ponnistaen. Päivä oli ollut liian pitkä, ponnistus liian kiinteä, eikä hän enää tuntunut ollenkaan jännittävän ajatustaan säästyäkseen vastavaikutuksilta.
"Epäilemättä te molemmat olette verrattomia lääkäreitä", hän sanoi, "mutta jos te rahtuakaan välitätte potilaan mielipiteestä, sallikaa hänen sanoa teille, että te tunnette sangen huonosti taudin laatua. Tosiasiassa te molemmat sairastatte samaa tautia, josta syytätte minua. Mitä minuun tulee, ei tuo tauti minuun voi tarttua. Sosialistinen filosofia, joka nyt puolivalmiina kuohuu teidän suonissanne, ei ole voinut tehdä minuun mitään vaikutusta."
"Verratonta, verratonta", mutisi tuomari. "Erinomainen kepponen keskustelussa kääntää tekijät ylösalaisin."
"Tepä sen sanotte", Martinin silmät säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä. "Katsokaas, tuomari, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne. Jollakin silmänkääntötempulla te koetatte uskotella, että te uskotte vahvimman voittoon kaikkien sodassa kaikkia vastaan, ja samalla te kuitenkin koetatte kaikin voimin riistää vahvimmalta hänen voimansa."
"Mutta nuori mies — —"
"Muistakaa, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne", kiivasteli Martin. "Tunnettu on teidän mielipiteenne valtioitten välisestä kaupasta, rautatietrustista, Standard Öljy-yhtiöstä, keskustelunne metsätaloudesta ja sadoista muista asioista, jotka eivät ole mitään muuta kuin puhdasta sosialismia."
"Tahdotteko te tällä sanoa, ettei näitä peloittavia voiman välineitä pitäisi lailla säännöstellä?"
"Asia ei koske sitä. Minä tahdon vain sanoa, että te olette huono taudin tuntija. Minä tahdon sanoa teille, etten minä ollenkaan kärsi sosialismin tartunnasta. Minä tahdon sanoa teille, että teidät on turmellut tuon saman taudin peloittava basilli. Mitä minuun tulee, minä olen sosialismin leppymätön vihollinen, aivan kuin minä vihaan teidän sekarotuista demokratiaanne, joka ei ole mitään muuta kuin tekososialismia käärittynä arvostelua kestämättömien sanojen naamioon.
"Minä olen vastustuspuoluelainen, niin täydellinen vastustuspuoluelainen, että teidän on mahdoton käsittää minun asemaani, teidän, jotka elätte sosialististen järjestelmäin valheverhossa niin kokonaan, ettette voi nähdä tuon valheverhon läpi, koska katseenne ei ole kyllin terävä. Te luulottelette itsellenne ja muille, että muka uskotte, että voimakkaan on tulevaisuus ja voimakkaalla on elämän oikeus. Minä en luulottele, minä uskon. Siinä on erotus. Kun minä olin harhaileva nuorukainen — muutamia kuukausia nuorempi — minä uskoin kuten te. Kuten näette, teidän ja teidän kaltaistenne ajatukset ovat vaikuttaneet minuun. Mutta liikemiehet ja kauppasaksat ovat sittenkin huonoja lainlaatijoita; he touhuavat ja tuhertavat ansaitaksensa vain rahaa, ja siksi minä olen eronnut heistä ja kääntynyt mielipiteiltäni ylimysvaltaiseksi. Minä olen ainoa individualisti koko tässä huoneessa. Minä en paljoa toivo valtiolta. Uskon vain voimakkaaseen mieheen, joka nousee hevosen selkään pelastaakseen kaupungin sen omalta mädäntyneeltä vähäpätöisyydeltä.
"Nietzsche oli oikeassa — en halua tuhlata aikaa selittääkseni teille, kuka Nietzsche on. Mutta oikeassa hän oli. Maailma kuuluu voimakkaille, voimakkaille, jotka ovat samalla jaloja eivätkä sotkeudu rahankeinottelijain inhottavaan sikalaumaan. Maailma kuuluu todellisille aatelismiehille, hengenaatelille, joka ei tingi missään eikä taivu lörpöttelijöitten viekoituksiin. Ja ne vielä nielaisevat teidät, te sosialistit, jotka pelkäätte sosialismia ja luulette olevanne individualisteja. Teidän nöyrä ja matala orjamoraalinne ei voi teitä pelastaa. Oh, tämä on kyllä hepreaa teille, tiedän sen, enkä tahdo kauemmin teitä vaivata sillä. Mutta muistakaa kuitenkin: koko Oaklandissa ei ole kuin puolisen tusinaa individualisteja, ja Martin Eden on yksi niistä." Hän nyökkäsi merkiksi, että hän oli puolestaan lopettanut keskustelun, ja kääntyi Ruthiin.
"Olen niukan kiihottunut tänään", hän sanoi pahoitellen. "Minä tahdonkin vain rakastaa enkä puhua." Hän ei välittänyt herra Morsesta, joka sanoi:
"Minua ei ole saatu vakuutetuksi. Kaikki sosialistit ovat jesuiittoja.Sen voimme heille huoletta sanoa."
"Me teemme teistä vielä hyvän tasavaltalaisen", lisäsi tuomari Blount.
"Sitä ennen on kuitenkin sen ihmeellisen ratsumiehen ilmestyttävä", vastasi Martin hyvätuulisesti ja kääntyi Ruthiin.
Mutta herra Morse ei ollut tyytyväinen. Hän ei voinut pitää tulevan vävynsä laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä muodostaa itselleen terve ja säädyllinen elämänkatsomus silloin, kun viisaammat sitä hänelle selvittelivät, sillä tuon tulevan vävyn mielipiteitä hän ei voinut kunnioittaa eikä hänen luonnettaan ymmärtää. Niinpä herra Morse käänsi keskustelun Herbert Spenceriin. Tuomari Blount säesti häntä, ja Martin, joka oli höristänyt korviaan kuullessaan filosofin nimeä mainittavan, seurasi tarkasti tuomarin yrityksiä koettaa häväistä suurta ajattelijaa. Kerta kerran perästä herra Morse katsahti häneen aivan kuin sanoaksensa: "Kas siinä, poikaseni, nyt sen kuulet."
"Räkättäviä harakoita", mutisi Martin partaansa ja jatkoi keskusteluaanRuthin ja Arthurin kanssa.
Mutta pitkä päivätyö ja edellisen illan "pohjasakka" olivat riistäneet häneltä itsehillinnän; ja sitä paitsi hänen mieltään yhä poltti se, mitä hän oli lukenut vaunussa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Ruth nähdessään hänen ponnistuksensa koettaa pysyä tyynenä.
"Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa", kuului tuomari Blount sanovan juuri sillä hetkellä. Martin kääntyi häneen.
"Tuo on halpahintaista arvostelua", hän huomautti tyynesti. "Ensi kerran kuulin tuon lauseen City Hall Parkissa eräältä työmieheltä, jonka olisi tullut tietää parempaa. Sen jälkeen olen kuullut sitä usein, ja joka kerta sen typeryys minua ellottaa. Teidän pitäisi hävetä itseänne. Kuulla tuon suuren ja jalon miehen nimi teidän huuliltanne on samaa kuin löytää kastehelmi likalätäköstä. Te olette inhottava."
Se oli kuin ukkosen isku. Tuomari Blount katsoi häneen aivan kuin olisi ollut saamaisillaan halvauksen, ja syntyi kuolemanhiljaisuus. Herra Morsen täytti salainen mielihyvä. Hän saattoi nähdä, että hänen tyttärensä oli poissa suunniltaan. Sitä hän juuri oli tahtonutkin: saada esille synnynnäinen karkeus tuosta miehestä, josta hän ei koskaan voinut pitää.
Ruthin käsi etsi tyynnytellen Martinin kättä, mutta Martin oli joutunut kuohuksiin. Hän oli leimahtanut tuleen ja liekkiin ajatellessaan niiden miesten henkistä köyhyyttä ja matalamielisyyttä, jotka olivat joutuneet korkeihin asemiin. Ylioikeuden jäsen! Oli kulunut vain muutamia vuosia siitä, jolloin hän oli ihaillen ajatellut niin korkeassa asemassa olevia ihmisiä ja pitänyt heitä puolijumalina.
Tuomari Blount hillitsi itsensä ja koetti jatkaa kääntyen Martiniin suorastaan maailmanmiehen kohteliaisuudella, jonka Martin päätteli johtuvan naisten läsnäolosta. Tämäkin lisäsi hänen kiukkuaan. Eikö maailmassa ollut enää yhtään rehellisyyttä?
"Te ette voi keskustella Spenceristä minun kanssani", hän huudahti. "Te ette tunne häntä enempää kuin hänen omat maanmiehensäkään. Mutta se ei ole teidän syynne, sen myönnän. Se vain kuvastaa tämän aikakauden suunnatonta tietämättömyyttä. Sain siitä taas selvän todistuksen matkallani tänne tänä iltana. Luin Saleebyn tutkielmaa Spenceristä. Teidän pitäisi lukea se. Te voitte ostaa sen jokaisesta kirjakaupasta. Te saisitte hävetä omaa kykenemättömyyttänne ja haukkumasanojenne yksipuolisuutta tästä jalosta miehestä verratessanne ennätystänne siihen, mitä Saleeby on saanut kasaan. Se on hävyttömyyden huippu, joka saattaisi teidän häpeämättömyytenne häpeään.
"'Puolisivistynyt filosofi', sanoi hänestä muuan akateeminen filosofi, joka ei ole kelvollinen saastuttamaan sitä ilmaa, jota Spencer hengittää. En luule, että te olette lukenut kymmentä sivua Spencerin teoksia, mutta on ollut arvostelijoita, otaksuttavasti paljon nerokkaampia kuin te, jotka eivät ole lukeneet Spenceriä enempää kuin tekään, mutta jotka julkisesti väittävät, ettei voi löytää yhtään kypsää ajatusta tämän miehen kirjoituksista, miehen, joka on painanut neronsa leiman kaikkeen, mikä koskee tieteellistä tutkimusta ja uudenaikaista ajattelua; sielutieteen isä, mies, joka teki vallankumouksen kasvatusopissa, niin että Ranskan lapset nyt saavat inhimillistä opetusta hänen periaatteittensa mukaan. Ja nuo pienet ihmisrotat nakertavat hänen muistoaan, vaikka saavat leipänsä hänen aarteittensa perustalla tehtyjen teknillisten keksintöjen avulla. Siitä vähäisestä arvosta mikä heidän järjellään on, heidän tulisi olla kiitollisia hänelle. Varmaa on, että ellei hän olisi koskaan elänyt, sekin vähä, mikä heidän papukaijantiedossaan on oikeata, olisi heille vierasta.
"Ja vielä eräs mies, Oxfordin korkeakoulun rehtori, mies, jolla on vielä korkeampi asema kuin teillä, tuomari Blount, on sanonut, että jälkeen tulevat polvet tulevat tutkimaan Spenceriä paremminkin runoilijana ja uneksijana kuin ajattelijana. Nalkuttajia ja rakkikoiria koko sekasikiöitten lauma! 'Alkuperusteet' eivät ole aivan kokonaan kaikkea kirjallista arvoa vailla, sanoo yksi niistä. Ja joku toinen on sanonut, että hän oli tuottelias huitoja mieluummin kuin itsenäinen ajattelija. Nalkuttajat ja rakkikoirat!"
Martin vaikeni äkkiä, ja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikki Ruthin kotona pitivät tuomari Blountia hyvin lahjakkaana ja toimintakykyisenä miehenä, jonka tuli nauttia kaikkein korkeinta arvonantoa, ja he kauhistuivat Martinin harminpurkausta. Päivällisten loppuosa kului kuin hautajaisissa, tuomari ja herra Morse puhuivat vain keskenään, ja toisten keskustelu oli kokonaan lakannut.. Kun Ruth myöhemmin jäi Martinin kanssa kahden, syntyi kohtaus heidän välillään.
"Sinä olet sietämätön", nyyhkytti Ruth.
Mutta Martinin viha vielä kiehui, ja hän mutisi: "Ne elukat! Ne elukat!"
Kun Ruth vakuutti, että Martin oli loukannut tuomaria, tämä vain kiivaili:
"Sanoessani hänestä totuuden?"
"Minä en välitä, oliko se totuus vai ei", väitti Ruth. "On olemassa varmat rajat, joiden yli ei saa mennä, eikä sinulla ollut mitään oikeutta pilkata häntä."
"Sanopas, milloin tuomari Blount sai oikeuden häväistä totuutta?" kysyi Martin. "Häväistä totuutta on paljon vakavampi rikos, kuin sanoa pari totuuden sanaa sellaiselle tolvanalle kuin tuo tuomari on. Hän teki vieläkin pahempaa. Hän mustasi ja häväisi suurta ja jaloa miestä, joka on kuollut. Oh, se elukka! Se elukka!"
Uudestaan leimusivat hänen kasvonsa vihasta, ja se herätti Ruthissa suorastaan kauhua. Ruth ei ollut koskaan nähnyt häntä vihassa, ja hänestä se oli järjetöntä ja käsittämätöntä. Ja kuitenkin tuon kauhun läpi kulkivat ne salaiset langat, jotka olivat vetäneet ja yhä vetivät häntä tuohon mieheen. Ne pakottivat häntä nojaamaan häneen ja tälläkin ristiriitojen hetkellä kiertämään kätensä hänen kaulaansa. Hän oli loukkaantunut ja poissa suunniltaan kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin hän lepäsi väristen hänen sylissään toisen yhä mutistessa: "Ne elukat! Ne elukat!" Ja hän lepäsi siinä vielä, kun toinen vakuutti: "Minä en enää koskaan tuota harmia teidän pöydässänne, rakkaani. He eivät pidä minusta, ja minä teen väärin tunkeutuessani häiritsemään heidän tasapainoaan. Sitä paitsi, he ovat aivan yhtä vastenmielisiä minulle. Oh, he ovat inhottavia! Ja ajattelepas: tietämättömyydessäni minä uneksin, että ne ihmiset, jotka ovat niin korkeissa asemissa, jotka asuvat kauniissa taloissa ja olivat saaneet kasvatusta ja suorittivat asioitansa pankissa, olisivat jonkin arvoisia."
"Tulkaa! Mennään yhdistyksen talolle!"
Näin puhui Brissenden, vielä heikkona verensyöksystä, joka hänellä oli ollut puolisen tuntia sitten — toinen verensyöksy kolmessa päivässä. Ainainen viskilasi oli hänen kädessään, ja hän tyhjensi sen vapisevin sormin.
"Mitä minulla on sosialismin kanssa tekemistä?" kysyi Martin.
"Puolueeseen kuulumattomat saavat puhua viisi minuuttia", selitti sairas mies. "Lähtekää sinne ja saarnatkaa. Sanokaa niille, miksi ette siedä sosialismia. Sanokaa heille, mitä ajattelette heistä ja heidän kurjasta siveysopistaan. Tankatkaa niiden päähän Nietzscheä ja mullistakaa kaikki ylösalaisin! Iskekää kuin mies. Se tekee niille hyvää. He tahtovat väitellä, ja te tahdotte juuri samaa. Katsokaa, minä tahtoisin nähdä teidät sosialistina, ennen kuin menen pois. Se pyhittää teidän olemassaolonne. Se on ainoa, joka voi pelastaa teidät sitten, kun kärsimysten ja pettymysten päivät teille tulevat."
"Ikinä minä en voi ymmärtää, että te olette sosialisti, vaikka kaikki muut olisivatkin", ihmetteli Martin vakavasti. "Tehän inhoatte joukkoja niin. Totisesti niissä ei ole mitään, joka voi viehättää teidän esteettistä sieluanne!" Hän viittasi syyttävästi sormellansa viskilasiin, jota toinen täytti uudestaan. "Sosialismi ei kuitenkaan näytä voivan pelastaa teitä."
"Minä olen hyvin sairas", kuului vastaus. "Teihin nähden on asia aivan toinen. Te olette terve, ja teissä on paljon, jonka puolesta elää. Ja teidät täytyy edes jollakin tavalla voida kiinnittää elämään. Te ihmettelette, miksi minä olen sosialisti. Minä sanon sen teille. Sen tähden, että sosialismi on välttämätön, sen tähden, ettei nykyinen lahonnut ja sietämätön järjestelmä voi kestää, sen tähden, että aika on ohi, jolloin teidän ratsastava sankarinne olisi voinut ilmestyä. Orjat eivät voi sietää häntä. Heitä on liian monta, ja heidän laumamainen epävarmuutensa riistäisi hänet alas satulasta, ennen kuin hän pääsisi alkuunkaan. Te ette pääse heistä eroon, ja teidän on nielaistava koko heidän orjamoraalinsa. Se ei ole ihana herkku, sen myönnän. Te itse olette Aatamin aikuinen nietzscheläisine aatteinenne. Menneisyys on menneisyyttä, ja se mies, joka sanoo historian kertaavan itseään, on valehtelija. Tietysti minä en pidä joukoista, mutta mitä voi viheliäinen raukka tehdä? Teidän ratsastava sankarinne ei voi ilmestyä, ja mikä tahansa on parempi kuin viheliäisen sikalauman hallitus. Mutta menkäämme joka tapauksessa! Olen saanut nyt tarpeekseni, ja jos vielä istun täällä, tulen humalaan. Ja te tiedätte, mitä tohtori sanoo — piru hänet vieköön! Minä petän hänet vielä!"
Oli sunnuntai-ilta, ja he tapasivat pienen kokoussalin täyteen ahdettuna Oaklandin sosialisteja, enimmäkseen työmiehiä. Puheenjohtaja, taitava juutalainen, herätti heti Martinissa ihastusta, samalla kun kiihotti hänen vastustushaluaan. Miehen kumarat ja kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta todistivat hänet kurjien pesien lapseksi, ja Martin tunsi voimakasta sääliä näihin osattomiin orjiin, ja hänen teki mieli auttaa heitä heidän taistelussaan sitä kourallista etuoikeutettujen joukkoa vastaan, joka oli hallinnut heitä ja hallitsisi aina tuomiopäivään asti. Martinille tuo kuihtunut vartalo oli vertauskuva. Tuo olento oli koko sen heikkojen ja kelvottomien yksilöitten surkuteltavan joukon edustaja, joka valinnan lain ankaralla järkähtämättömyydellä kulki perikatoaan kohti. He eivät soveltuneet elämään. Huolimatta heidän ovelasta filosofiastaan ja taipumuksestaan osuustoimintaan. Luonto hylkäsi heidät elämään kelvottomina. Jakaessaan runsaalla kädellä elämän rikkaita lahjoja se valitsi suojateikseen vain parhaimmat. Samaa menetelmää seuraten ja sitä matkien ihmiset valitsevat hoitaakseen rotuhevoset ja kurkut. Epäilemättä elämän kaikkeuden luoja olisi voinut keksiä paremman menetelmän, mutta tällä erikoisella kaikkeuden osalla oli olentojen taivuttava tähän lakiin. Tietysti he koettivat kiemurrella tuhoutuessaan, kuten sosialistit kiemurtelivat, kuten puhuja korokkeella ja hikoileva joukko hänen ympärillään kiemurteli tälläkin hetkellä, jolloin he olivat yhtyneet neuvottelemaan, miten voisivat pienentää elämän ankaraa rangaistusta ja voittaa viekkaudella luonnon lain.
Niin Martin ajatteli, ja niin hän puhui, kun Brissenden kehoitti häntä antamaan heille kyytiä. Hän totteli vihdoin, asteli korokkeelle ja, kuten tapa oli, kääntyi puheenjohtajaan. Hän alkoi hiljaisella äänellä ja viivytellen, koettaessaan muodostaa selviksi lauseiksi niitä ajatuksia, jotka olivat tulvehtineet hänen mieleensä juutalaisen puhuessa. Tällaisissa kokouksissa annettiin viisi minuuttia kullekin puhujalle, mutta kun Martinin määräaika loppui, oli hän vasta päässyt parhaaseen alkuun, eikä hänen hyökkäyksensä heidän oppejaan vastaan ollut läheskään loppuun suoritettu.
Hän oli saanut heidän mielenkiintonsa herätetyksi, ja kuulijakunta vaati huudahduksin, että puheenjohtaja jatkaisi Martinin määräaikaa. He kunnioittivat häntä arvokkaana vastustajana ja kuuntelivat kiihkeästi seuraten jokaista sanaa. Hänen puheessaan oli tulta ja vakuutusta, eikä hän kaunistellut sanojaan hyökätessään näitten orjain ja heidän siveysoppinsa ja menettelytapojensa kimppuun, ja rehellisesti hän antoi kuulijainsa ymmärtää, että he juuri olivat noita kysymyksessä olevia orjia. Hän lainasi Spenceriä ja Malthusta ja selitti kehitysopin biologista lakia.
"Ja näin ollen", hän lopetti tehden kaikesta pikaisen yhteenvedon, "mikään orjatyyppien valtio ei voi pysyä pystyssä. Vanha olemassaolon laki on vielä voimassa. Olemassaolon taistelussa, kuten olen osoittanut, voimakas ja voimakkaan jälkeläiset säilyvät, kun taas heikko ja heikon jälkeläiset ovat tuomitut turmioon ja perikatoon. Seuraus siitä on, että voimakas ja voimakkaan jälkeläiset jäävät eloon, ja niin kauan kuin taistelua kestää, tuo voima kasvaa jokaisessa sukupolvessa. Se on olemassaolon laki. Mutta te orjat — on surullista olla orja, myönnän sen — mutta te orjat uneksitte yhteiskunnasta, josta olisi tämä kehityksenlaki poistettu, jossa eivät heikot ja voimattomat sortuisi, jossa jokainen voimaton saisi syödäkseen niin paljon kuin tahtoo ja saisi syödä niin monta kertaa päivässä kuin haluaa ja jossa kaikki saavat mennä naimisiin ja saavat jälkeläisiä — heikko yhtähyvin kuin vahvakin. Mikä olisi tulos? Ei enää voima eikä elinkelpoisuus lisääntyisi jokaisessa sukupolvessa, päinvastoin se vähenisi. Siinä on teidän orja-filosofianne kostajatar. Teidän orjayhteiskuntanne — orjien tähden, orjien avulla ja orjien hyväksi — täytyy välttämättömyyden pakolla heiketä ja mennä pirstaleiksi aivan kuin niiden heikkojen elämä, joista tuollainen yhteiskunta on muodostunut, sortuu ja häviää.
"Muistakaa, minä olen selittänyt teille biologiaa enkä hentomielistä siveysoppia. Yksikään orjain yhteiskunta ei voi kestää — —"
"Mitä sanotte Yhdysvalloista?" huudahti eräs mies kuulijain joukosta.
"Minä sanon sen teille", vastasi Martin. "Nuo kolmetoista maakuntaa nousivat herrojansa vastaan ja muodostivat niin sanotun tasavallan. Orjista tuli omia herroja. Heitä ei enää sortanut esivallan miekka. Mutta te ette voi tulla toimeen ilman jonkinlaisia herroja, ja nousi uusi herrojen sarja — ei suuria miehekkäitä, jaloja miehiä, vaan joukko kiipijöitä, kauppasaksoja ja rahanlainaajia. Ja he orjuuttivat teidät uudestaan — mutta eivät rehellisesti, se on totta, rehellinen mies olisi sen tehnyt oikean kätensä raskaalla painolla, vaan salaisesti, punoen kuin hämähäkki verkon teidän ympärillenne ja houkutellen, pettäen ja valehdellen. He ovat ostaneet teidän orjatuomarinne, he ovat turmelleet teidän orjalakinne, ja he ovat pakottaneet teidän orjapoikanne ja -tyttärenne vielä kauheampaan orjuuteen, kuin mikään taloudellinen orjuus on. Kaksi miljoonaa teidän lapsistanne raataen sortuu tänä päivänä tässä harvainvallassa, jota nimitetään Yhdysvalloiksi. Kymmenen miljoonaa teistä, te orjat, on ilman suojaa, ilman kelvollisia vaatteita ja ilman kelvollista ravintoa.
"Mutta palatakseni asiaan. Minä olen näyttänyt teille, ettei mikään orjayhteiskunta voi säilyä, koska sellainen yhteiskunta oman luontonsa pakotuksesta hävittäisi kehityksen lain. Mikään orjayhteiskunta ei voi syntyä uudestaan, ennen kuin häviö on alkanut. Teidän on helppo puhua kehityksenlain hävittämisestä, mutta missä on se uusi kehityslaki, joka tekee teistä voimakkaita? Laatikaa se. Ehkä se laki on jo laadittu? Esittäkää se siis." Martin meni paikalleen äänekkäitten vastaväitteitten kaikuessa. Joukko miehiä hyökkäsi ylös ja puhujapöydän luokse vaatimaan suunvuoroa. Ja yksitellen, raivokkaitten hyväksymismielenosoitusten kannustamina he puhuivat tulisesti ja innostuksella ja kiihtynein ilmein vastaten tuohon kysymykseen. Se oli villi ilta — mutta se oli henkisesti villiä ajatusten taistelua. Joku eksyi pois aiheesta, mutta useimmat puhujat vastasivat suoraan Martinille. He ruhjoivat häntä aatteilla, jotka olivat hänelle uusia ja avasivat hänelle uusia näköaloja, ei siten, että biologian laki olisi tullut uudeksi, vaan siten, että tuota vanhaa lakia saattoi uudella tavalla sovelluttaa. He olivat liian rehellisiä ollakseen aina kohteliaita, ja useammin kuin kerran puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään vaatien järjestystä.
Sattuipa niin, että eräs piimäparta sanomalehden kirjeenvaihtaja oli kuulijain joukossa, koska hänet oli lähetetty sinne uutisten puutteessa saamaan jotakin kiinnostavaa. Hän ei ollut erittäin teräväpäinen kirjeenvaihtaja. Hän oli melkoisen herkkäuskoinen ja kielevä. Hän oli liian typerä voidakseen seurata keskustelua. Tosiasiassa hänellä oli se mieluisa tunne, että hän oli paljon yläpuolella näitä monisanaisia työväenluokkaan kuuluvia vimmapäitä. Sen lisäksi hänellä oli suunnaton kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat kohonneet korkeisiin asemiin ja sieltä sanelevat, millainen tulee kansojen ja sanomalehtien politiikan olla. Lopuksi hänellä oli käsitys, että se vasta oikea kertoja oli, joka kykeni tekemään jotakin tyhjästä.
Hän ei tiennyt, mistä oikeastaan keskusteltiin. Se ei ollut edes hänestä tarpeellista. Sanat, sellaiset kuin vallankumous, antoivat hänelle johtolangan. Aivan kuin muinaismuistojen tutkija kykenee rakentamaan koko luurangon yhdestä ainoasta luusolmusta, hän kykeni rakentamaan kokonaisen puheen yhdestä ainoasta sanasta: vallankumous. Hän teki sen sinä iltana ja teki sen hyvin; ja koska Martin oli synnyttänyt suurinta melua, hän pani kaikki hänen suuhunsa ja teki hänestä arkkianarkistin tässä näytelmässä, muuttaen hänen taantumuksellisen individualisminsa mitä hurjimmaksi ja punaisimmaksi sosialismiksi. Tämä kertojavekara oli oikea taiteilija, ja suurella siveltimellä hän sekoitti paikallisväriä: villisilmäisiä, pitkätukkaisia miehiä, oikeita rappeutuneitten miesten tyyppejä, joiden ääni vapisi intohimosta, tiukkaan puristetut nyrkit huitoivat ilmaa, ja kaikki tämä katsottuna karjunnan, kirousten ja vihaisten huutojen taustaa vasten.
Juodessaan kahvia pienessä huoneessaan seuraavana aamuna Martin luki sanomalehteä. Uusi kokemus hänelle oli nähdä oma nimensä ensimmäisellä sivulla suurin kirjaimin painettuna; ja häntä hämmästytti saada tietää, että hän oli Oaklandin sosialistien tunnetuin ja huomattavin johtaja. Hän luki tuon vallattoman puheen, jonka kertojavekara oli laatinut hänen nimissään, ja vaikka tuollainen aluksi raivostutti häntä, hän kuitenkin purskahti nauruun heittäessään sanomalehden kädestään.
"Joko mies oli juovuksissa tai on hän rikollisen ilkeämielinen", hän virkahti iltapäivällä istuen sänkynsä reunalla, kun Brissenden oli saapunut ja istahtanut väsyneesti ainoalle tuolille.
"Mutta mitä te siitä välitätte?" kysyi Brissenden. "Varmaankaan ette paljoa välitä niiden porvarillisten sikojen mielipiteestä, jotka lukevat sanomalehteä."
"En, minä en todellakaan välitä heidän hyväksymisestään, en hituistakaan. Toisaalta se on kuitenkin omansa vaikuttamaan ikävästi minun suhteeseeni Ruthin perheeseen. Hänen isänsä on aina otaksunut, että minä olen sosialisti, ja tämä onneton juttu tukee hänen uskoaan. Eipä silti, että minä välittäisin hänen mielipiteistään, mutta kuitenkin. Minä haluan lukea teille, mitä olen tänään kirjoittanut. Se on tietysti 'Myöhästynyttä', ja olen päässyt puolitiehen."
Hän luki juuri ääneen, kun Maria avasi oven ja johti sisään nuoren, koreihin vaatteihin pukeutuneen miehen, joka reippaasti katseli ympärilleen huomaten nurkassa olevan öljykeittimen ja keittovälineet, ennen kuin hänen katseensa siirtyi Martiniin.
"Istukaa", sanoi Brissenden.
Martin teki nuorukaiselle tilaa vuoteenreunalle ja odotti, että tämä toimittaisi asiansa.
"Minä kuulin teidän puhuvan eilen illalla, herra Eden, ja minä olen tullut haastattelemaan teitä", hän alkoi.
Brissenden purskahti sydämelliseen nauruun.
"Sosialistitoveri?" kysyi kirjeenvaihtaja luoden pikaisen silmäyksen Brissendeniin, jonka verettömät ja varjomaiset kasvot ilmaisivat kuolevan miehen.
"Ja hän kirjoitti selostuksen", sanoi Martin tyynesti, "no, hänhän on vain poikanen!"
"Miksette te iske häntä?" kysyi Brissenden. "Minä antaisin tuhannen dollaria, jos minä saisin keuhkoni takaisin viideksi minuutiksi."
Kertojavekara näytti hämmästyneeltä siitä, mistä ja mitä hänen ympärillään puhuttiin. Mutta häntä oli kehuttu hänen loistavasta kuvauksestaan sosialistien kokouksesta ja hänelle oli annettu tehtäväksi haastatella persoonallisesti Martin Edeniä, yhteiskunnan vihollisten huomattavinta johtajaa.
"Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että minä otan teistä valokuvan, herra Eden?" hän kysyi. "Minulla on taitava valokuvaaja ulkona, ja hän sanoi, että olisi parasta ottaa valokuva nyt heti, ennen kuin aurinko menee alemmaksi. Sitten otamme haastattelun jälkeenpäin."
"Valokuvaaja", sanoi Brissenden mietiskellen. "Iskekää häntä, Martin — iskekää häntä!"
"Luulen, että alan tulla vanhaksi", kuului vastaus. "Tiedän, että minun pitäisi, mutta minulla ei todellakaan ole sisua. Ei näytä maksavan vaivaa."
"Hänen äitinsä vuoksi", kiihotti Brissenden. "Sitä sietää ajatella", vastasi Martin, "mutta tuntuu, ettei maksa vaivaa tuhlata voimaansa sen vuoksi. Katsokaas, vaatii ponnistusta antaa isku jollekin nuorukaiselle. Sitä paitsi, mitä se hyödyttää?"
"Se on oikein — se on viisain tapa ottaa koko juttu", virkahti vekara ylimielisesti, vaikka hän oli jo alkanut huolissaan katsahdella ovelle päin.
"Mutta sehän ei ollut totta, ei ainoakaan sana siitä, mitä hän kirjoitti", lisäsi Martin puhuen koko ajan vain Brissendenille.
"Sehän oli vain yleinen kuvaus, ymmärrättehän", uskalsi reportteri, "ja sitä paitsi se tekee teidät hyvin tunnetuksi. Se merkitsee jotakin. Se on suosionosoitus teitä kohtaan."
"Se tekee tunnetuksi teidät, Martin, te vanhapoika", kertasi Brissenden juhlallisesti.
"Ja se oli suosionosoitus minua kohtaan — ajatelkaapas sitä!" lisäsiMartin.
"Katsotaanpas — missä te olette syntynyt, herra Eden?" kysyi kirjurivekara, ja oli odottavinaan huomaavaisesti.
"Hän ei ota esille muistikirjaa", huomautti Brissenden. "Hän muistaa ilmankin."
"Se on minulle sangen helppoa", sanoi reportteri koettaen näyttää aivan huolettomalta. "Yksikään kunnollinen reportteri ei välitä vaivata itseään muistikirjoilla."
"Se oli helppoa … eilen illalla." Mutta Brissenden ei ollut leikkituulella, ja sen tähden hän äkkiä muutti puhetapaansa. "Martin, jos te ette iske häntä, minä itse teen sen, vaikka kaatuisin kuoliaana lattialle seuraavassa silmänräpäyksessä."
"Mitä, jos minä antaisin kämmenellä?" kysyi Martin.
Brissenden mietti hetkisen ja nyökkäsi sitten.
Samassa Martin oli istahtanut vuoteen reunalle reportterinalku vatsallaan hänen polvillaan.
"Älkää purko", varoitti Martin, "tai muuten minä annan iskun naamaanne.Olisi sääli tuollaista koreaa naamaa."
Hänen kohotettu kätensä putosi ja sen jälkeen nousi ja putosi vilkkaassa tahdissa. Vekara ponnisteli, kiroili ja kiemurteli, mutta ei yrittänytkään purra. Brissenden katsoi tyynenä sivulta, vaikka kerran hän kiihottuneena tarttui viskipulloon ja pyysi: "Antakaa minun vetää sitä yhden ainoan kerran."
"Vahinko, että käteni on uupunut", sanoi Martin, kun hän vihdoin lopetti. "Se on aivan hervoton."
Hän nosti kirjeenvaihtajan pystyyn ja asetti hänet sängynreunalle istumaan.
"Minä annan vangita teidät tästä", mutisi poika hammasta purren nöyryytyksen kyynelten juostessa hänen tuohtuneita poskiaan pitkin. "Vielä te siitä hikoilette. Saattepa nähdä!"
"Kaunis otus!" huomautti Martin. "Hän ei huomaa, että hän on joutunut luisumaan alamäkeä. Ei ole oikein, ei rehellistä eikä miehekästä valehdella lähimmäisestään sillä tavalla kuin hän on tehnyt, eikä hän edes tiedä sitä."
"Hän on tullut tänne saadakseen sen selville?" Brissenden virkahti hetkisen äänettömyyden jälkeen.
"Niin, saadakseen selitystä minulta, jota hän on loukannut ja vahingoittanut. Kauppiaani epäilemättä kieltää minulta nyt kaiken luoton. Pahinta kaikesta on, että tuo poikapaha jatkaa tuohon suuntaan, kunnes kehittyy ensiluokkaiseksi sanomalehtimieheksi, ja silloin hän on myös ensiluokkainen roisto."
"Mutta vielähän on aikaa", väitti Brissenden. "Kukapa tietää, eikö teistä tullut vähäpätöinen välikappale hänen pelastamisekseen. Miksi te ette antanut minun huitaista häntä yhtä ainoata kertaa? Se olisi suuresti minua huvittanut."
"Minä annan ottaa teidät kiinni, te roistot", nyyhkytti tuo erehtynyt sielu.
"Ei, hänen suunsa oli liian kaunis ja liian heikko", Martin pudisti surullisesti päätä. "Pelkään, että olen turruttanut käteni turhan vuoksi. Tuo nuori mies ei enää parane. Hänestä tulee ajan oloon suuri ja onnistunut sanomalehtimies. Hänellä ei ole omaatuntoa. Se yksin tekee hänet suureksi."
Nyt harppasi nuorukainen ovelle pitäen kiirettä pelätessään, ettäBrissenden voisi huitaista häntä pullolla selkään.
Seuraavan päivän sanomalehdestä Martin sai oppia itsestään melkoisen paljon asioita, jotka olivat hänelle uusia. "Me olemme yhteiskunnan vannoutuneita vihamiehiä", huomasi hän sanoneensa palstan pituisessa haastattelussa. "Ei, me emme ole anarkisteja, vaan sosialisteja." Kun kirjeenvaihtaja oli huomauttanut, ettei näiden molempien koulujen välillä näyttänyt olevan kovin suuria eroja, Martin oli kohauttanut olkapäitään hiljaisen myöntymisen merkiksi. Hänen kasvonsa oli kuvattu epämuodostuneiksi, ja niillä sanottiin ilmenevän selvät rappeutuneisuuden merkit. Erittäin huomattavat olivat hänen vasaramaiset kätensä ja villi hohto hänen veripunaisissa silmissään.
Martin sai myös tietää, että hän joka ilta puhui työväelle City Hall Parkissa ja että hän kaikista niistä anarkisteista ja agitaattoreista, jotka siellä kansaa villitsivät, veti puheillaan puoleensa kaikista enimmän kuulijoita. Poikavekara oli kuvannut erinomaisen tarkasti hänen pientä huonettaan, öljykeitintä ja ainoata tuolia, jolla istui kuolemanhaamuksi kulunut kiertolainen, joka piti toiselle seuraa ja näytti kuin olisi juuri päässyt kahdenkymmenen vuoden ankarasta pakkotyöstä.
Nuorukainen oli ollut ahkerassa toimessa. Hän oli nuuskinut ympäri ja saanut selville Martinin perhehistorian, hankkinut valokuvan Higginbothamin liikkeestä, Bernard Higginbothamin seisomassa liikkeensä ovella. Tätä herrasmiestä kuvailtiin nerokkaaksi, arvossapidetyksi liikemieheksi, joka ei voinut sietää lankonsa sosialistisia mielipiteitä eikä muutenkaan kärsinyt lankoansa, joka on laiska tyhjäntoimittaja eikä ole viitsinyt ottaa edes mitään tointa, vaikka sellaisia on hänelle tarjottu, ja on siis omansa vankilan asukkaaksi. Hermann von Schmidtiä, Marian miestä, oli myös haastateltu. Hän oli nimittänyt Martinia perheen mustaksi lampaaksi, joka oli heille häpeäksi. "Hän kyllä yritti taivuttaa minuakin, mutta minä tein siitä lopun nopeasti ja varmasti", oli von Schmidt sanonut kirjeenvaihtajalle. "Nyt hän ei enää kiertele täällä. Mies, joka ei tahdo tehdä työtä, ei ole oikea, sanokaa minun sanoneen."
Tällä kertaa Martin raivostui täydellä todella. Brissenden koetti katsoa asiaa hassun pilan kannalta, mutta ei voinut rauhoittaa Martinia, joka tiesi, ettei olisi helppoa selittää tuota Ruthille. Mitä isään tulee, hän tiesi hänen olevan poissa suunniltaan riemusta ja tekevän parhaansa purkaakseen heidän kihlauksensa. Kuinka paljon hän todellakin kykenisi tekemään, sen sai Martin pian kokea. Iltapäivän posti toi kirjeen Ruthilta. Martin avasi sen onnettomuutta aavistaen portilla, jossa oli ottanut sen postinkantajalta. Hänen lukiessaan käsi meni taskuun ottaaksensa esille tupakkaa ja paperia, kuten ennen savukkeitten aikakaudella. Hän ei tajunnut, oliko tasku tyhjä, vai oliko hän löytänyt savuketarpeita.
Se ei ollut mikään kiihkomielinen kirje. Ei siinä ollut pienintäkään jälkeä vihasta. Mutta koko ajan, ensimmäisestä rivistä alkaen, huokui siitä suru ja pettymys. Ruth oli odottanut parempaa häneltä. Hän oli luullut, että Martin olisi voittanut nuoruutensa viileyden, että hänen rakkautensa olisi ollut kyllin arvokas herättämään hänessä halua vakavaan, säädylliseen elämään. Nyt olivat hänen vanhempansa tehneet varman päätöksensä ja käskeneet hänen purkaa kihlauksensa. Hänen täytyi myöntää, että he tässä olivat oikeassa. Heidän liittonsa ei kuitenkaan koskaan tulisi onnelliseksi. Se oli onneton alusta alkaen. Yhden ainoan nuhteen hän oli sovittanut kirjeeseen, mutta se olikin kyllin katkera Martinille. "Kunpa sinä olisit tahtonut ottaa vastaan jonkin toimen ja tehdä itsestäsi jotakin!" hän kirjoitti. "Mutta se ei saanut tapahtua. Sinun entinen elämäsi on ollut liian villi ja säännötön. Minä voin ymmärtää, ettei sinua saata siitä moittia. Sinä voit toimia vain luonteesi ja aikaisempien tottumuksiesi mukaan. Minä en siis moiti sinua, Martin. Muista se. Se oli vain ikävä erehdys. Kuten isä ja äiti sanovat, me emme ole luodut toisillemme, ja meidän tulisi olla onnellisia, että olemme huomanneet tämän ajoissa… Ei ole tarpeellista, että sinä koetat tavata minua enää", hän sanoi lopettaessaan. "Se olisi tuskallista meille molemmille yhtä paljon kuin minun äidillenikin. Minä tunnen, että minä, asiain näin ollen, olen jo tuottanut hänelle kyllin suurta surua ja tuskaa. Tulee vaatimaan paljon huolta ja ponnistusta, ennen kuin voi sen sovittaa."
Hän luki huolellisesti kirjeen uudestaan ja istui sitten vastaamaan. Hän kertoi, mitä hän oli sanonut sosialistien kokouksessa, osoittaen, että se oli aivan päinvastaista, mitä oli pantu hänen suuhunsa. Kirjeen lopussa hän oli vain "rakkaudesta hullu", joka kiihkeästi rukoili rakkautta. "Vastaa minulle", hän pyysi, "ja vastauksessasi sinun tarvitsee sanoa vain yksi asia. Rakastatko sinä minua? Siinä kaikki — etkö tahdo vastata minulle tuohon ainoaan kysymykseen?"
Mutta vastausta ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan. "Myöhästynyt" oli koskemattomana pöydällä, ja joka päivä tuli palautettujen käsikirjoitusten kasa pöydän alla yhä suuremmaksi. Ensi kerran vaivasi Martinia unettomuus, ja hän mietti ja kieri levottomana vuoteellaan. Kolme kertaa hän kävi Morsen talossa, mutta palvelija, joka tuli avaamaan, palautti hänet takaisin. Brissenden makasi sairaana hotellissaan ollen liian heikko liikkumaan ulkona, ja vaikka Martin usein oli hänen luonaan, ei hän kuitenkaan tahtonut raskauttaa häntä omilla suruillaan.
Martinin huolet olivat monet. Seuraukset tuon sanomalehtilähetin urotyöstä olivat suuremmat kuin Martin saattoi aavistaakaan. Portugalilainen sekatavarakauppias kielsi häneltä kaiken luoton, kun taas vihanneskauppias, joka oli amerikkalainen ja ylpeä siitä, oli sanonut häntä isänmaan kavaltajaksi ja kieltäytynyt olemasta missään tekemisissä hänen kanssaan — olipa isänmaallisessa kiihkossansa mennyt niin pitkälle, että veti ristin Martinin ostoksien yli ja kielsi häntä koskaan yrittämästäkään maksaa. Naapurien keskusteluista säteilivät samat tunteet, ja pärjääjäin kiihko kuohui korkealla. Kukaan ei tahtonut olla missään tekemisissä sosialistisen kavaltajan kanssa. Maria rukka oli epäröivä ja pelkäsi, mutta hän pysyi kuitenkin puolueettomana. Naapurien lapset olivat vapautuneet siitä kunnioituksen tunteesta Martinia kohtaan, jonka noiden kerrallisten loistovaunujen vierailu oli herättänyt, ja etäämpää he kutsuivat häntä "kiertolaiseksi" ja "jätkäksi". Silvan tenavat puolustivat häntä kuitenkin uskollisesti, käyden monta urheata taistelua hänen kunniansa puolesta, ja mustat silmät ja veriset nenät tulivat säännöllisiksi lisäten yhä Marian huolia ja epätietoisuutta.
Kerran Martin tapasi Gertruden kadulla Oaklandissa ja sai vahvistuksen entiselle otaksumalleen — että Bernard Higginbotham oli raivoissaan hänelle, kun hän oli saattanut perheen häpeään, ja kieltänyt häntä astumasta jalallaan hänen taloonsa.
"Miksi sinä et lähde tiehesi, Martin?" oli Gertrude pyytäen puhellut."Lähde pois täältä ja koeta saada jotain tointa jostain muualta.Myöhemmin, kun kaikki asettuu, voit palata takaisin."
Martin pudisti päätä, mutta ei selittänyt mitään. Kuinka hän voisi selittää? Hän katseli kauhuissaan sitä ääretöntä henkistä kuilua, joka oli avautunut hänen ja hänen sukulaistensa välille. Hän ei voisi enää koskaan astua sen yli ja selittää heille kantaansa, nietzscheläistä kantaansa sosialismiin nähden. Ei ollut mitään sellaisia sanoja englannin kielessä eikä missään kielessä, jotka olisivat voineet selittää hänen käytöksensä kyllin tajuttavasti heille. Heidän korkein suunnitelmansa häneen nähden oli, että hänen tuli ottaa jokin toimi. Se oli heidän ajatustensa ensimmäinen ja viimeinen loppupäätös. "Ota toimi!" — "Mene työhön!" Onnettomat, tyhmät orjat! hän ajatteli, kun hänen sisarensa puhui. Eipä ollut ihme, että maailma kuului voimakkaille. Orjat elivät oman orjuutensa kiroissa. Joku toimi oli heille kultainen jumalankuva, jonka eteen he lankesivat ja jota palvelivat.
Hän pudisti päätään uudestaan, kun Gertrude tarjosi hänelle rahaa, vaikka hän tiesi, että hänen samana päivänä tulisi tehdä matka panttilainastoon.
"Älä tule Bernardin lähettyville nyt", neuvoi sisar. "Muutaman kuukauden kuluttua, kun hän on vähän jäähtynyt, voit kyllä tulla hänelle ajomieheksi, jos haluat. Jos tahdot tavata minua, lähetä vain sana, ja minä tulen. Älä unohda sitä."
Hän lähti ääneensä itkien, ja murhe viilsi Martinin sydäntä hänen katsellessaan sisaren puuskutusta ja raskasta, löntystävää käyntiä. Kun hän katseli häntä, tuntui koko nietzscheläinen rakennus vapisevan perustuksillaan. Orjaluokka abstraktisena käsitteenä oli kyllä samantekevä, mutta ei saattanut aivan tyynenä katsella, kun orjamieli tuotiin omaan perheeseen. Jos oli olemassa yksikään vahvemman sortama orja, oli se juuri hänen oma sisarensa Gertrude. Hän naurahti katkerasti tälle mielijohteelle. Olipa hän kelpo nietzscheläinen, joka antoi ensimmäisen hentomielisen tunteen järkyttää elämänkäsitystään, — antaa tuon saman halveksitun orjamoraalin järkyttää itseään tuntui surkuteltavalta, vaikka säälin kohde olikin hänen oma sisarensa. Todelliset jalot ihmiset olivat säälin ja myötätunnon yläpuolella. Sääli ja myötätunto olivat syntyneet orjain maakuopissa, eivätkä ne olleet muuta kuin viheliäisen, valittavan raukan tuskaa ja hikeä.
"Myöhästynyt" oli yhä unohdettuna pöydällä. Kaikki käsikirjoitukset olivat maailmalta palanneet ja lepäsivät nyt hänen pöytänsä alla. Yksi ainoa käsikirjoitus oli vielä matkalla, ja se oli Brissendenin "Päiväperhonen". Hänen pyöränsä ja musta pukunsa olivat pantissa, ja kirjoituskoneesta vaadittiin taas tiukkaan vuokraa. Mutta sellaiset asiat eivät vaivanneet häntä enää. Hänen tuli saada uusi suunta, mutta ennen kuin se selviäisi, täytyisi hänen elämänsä seistä paikallaan.
Monen monituisen viikon perästä muutos vihdoin tapahtui. Hän tapasi Ruthin kadulla. Oli kyllä totta, että hän oli veljensä Normanin seurassa, että he koettivat olla tuntematta häntä ja että Norman koetti asettua hänen ja Ruthin väliin.
"Ellette anna minun sisareni olla rauhassa, minä kutsun poliisin", uhkasi Norman. "Hän ei tahdo puhua teidän kanssanne, ja teidän tunkeilevaisuutenne on loukkaus."
"Ellette muuta käytöstänne, te saatte kutsua poliisin, mutta silloin te saatte myös nimenne sanomalehteen", vastasi Martin käskevästi. "Ja nyt pois tieltä ja hakekaa poliisi, jos haluatte. Minä tahdon puhua Ruthin kanssa."
"Minä tahdon kuulla sen sinun omilta huuliltasi", hän sanoi Ruthille.
Ruth oli kalpea ja vapisi, mutta hän ponnisti pysyäkseen tyynenä ja katsoi kysyvästi häneen.
"Vastaus siihen kysymykseen, jonka minä kirjeessä tein", lisäsi Martin hellittämättä.
Norman teki kärsimättömän eleen, mutta Ruth hillitsi häntä pikaisella silmäyksellä.
Hän pudisti päätään.
"Onko kaikki tämä tapahtunut sinun omasta vapaasta tahdostasi?" kysyiMartin.
"On." Ruth puhui hiljaa, tyynesti ja varmasti. "Se on tapahtunut minun omasta vapaasta tahdostani. Sinä olet häväissyt minua niin, että en kehtaa näyttäytyä ystävilleni. He puhuvat kaikki minusta, tiedän sen. Se on kaikki, mitä voin sanoa. Sinä olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi, enkä enää milloinkaan tahdo nähdä sinua."
"Ystävät! Juorut! Sanomalehden väärät selostukset! Totisesti sellaiset seikat eivät ole voimakkaammat kuin rakkaus. Minä voin vain uskoa, ettet sinä ole milloinkaan minua rakastanut."
Ruthin kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi.
"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?" ihmetteli Ruth hiljaa."Martin, sinä et tiedä, mitä sinä puhut. Minä en ole, kuten tavalliset."
"Te näette, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne", kuohahti Norman vieden Ruthin mukanaan.
Martin seisoi käytävän sivulla antaen heidän astua ohi ja etsien taskustaan paperia ja tupakkaa, jota siellä ei ollut.
Oli pitkä matka Pohjois-Oaklandiin, mutta vasta kun hän nousi portaita ja astui omaan huoneeseensa hänelle selvisi, että hän oli kävellyt sen. Hän löysi itsensä istumassa sängyn reunalla ja tuijottelemassa ympärilleen kuin herännyt unissakävijä. Hän huomasi "Myöhästyneen" pöydällänsä, veti tuolin lähemmäksi ja kurkotti kynän. Hänen luonteessaan oli ehdoton vaatimus tehdä kaikki loppuun. Tässä oli jotakin keskeneräistä. Sen oli jokin muu tärkeämpi sysännyt syrjään. Nyt tuo jokin muu oli saatu päätökseen, ja hänen tuli lopettaa myös tämä. Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että yksi ikäkausi hänen elämässään oli kulunut loppuun, ja hän tarttui työhön välittämättä siitä sen enempää. Hän ei huolehtinut tulevaisuudesta. Hän kyllä saisi liiankin pian tietää, mitä se toisi tullessaan. Olkoonpa se mitä tahansa, sillä ei väliä. Millään ei ollut väliä.
Viisi päivää hän kirjoitti "Myöhästynyttänsä" käymättä missään, näkemättä ketään ja syöden sangen huonosti. Kuudennen päivän aamuna postinkantaja toi hänelle ohuen kirjeenParthenonintoimittajalta. Ensi silmäys ilmaisi hänelle, että "Päiväperhonen" oli hyväksytty. "Me olemme antaneet runon herra Cartwright Brucen arvosteltavaksi", kirjoitti toimittaja, "ja hänen lausuntonsa on niin suotuisa, ettemme voi päästää runoa käsistämme. Mitä runon julkaisemiseen tulee, olemme ajatelleet painaa sen elokuun numeroon, koska heinäkuun numero on jo valmis. Pyydämme teitä lausumaan herra Brissendenille terveisemme ja kiitoksemme. Pyydämme samalla, että lähettäisitte ensi postissa hänen valokuvansa ja muutamia elämäkerrallisia tietoja. Jos meidän tarjouksemme on epätyydyttävä, olkaa hyvä ja sähköttäkää meille heti ilmoittaen, mitä pidätte kohtuullisena korvauksena."
Koska tuo tarjous oli kolmesataaviisikymmentä dollaria, Martin piti sähköttämistä tarpeettomana. Sitä paitsi, hänen tuli hankkia Brissendenin myöntymys. No niin, hän oli sittenkin ollut oikeassa. Siinä oli kuitenkin yksi aikakauskirjan toimittaja, joka ymmärsi todellisen runon arvon, kun vain näki sen. Ja korvaus oli loistava, vaikkapa olikin kysymys vuosisadan parhaasta runoelmasta. Cartwright Brucesta Martin tiesi, että hän oli ainoa arvostelija, jonka mielipidettä Brissenden piti jossain arvossa.
Martin ajoi raitiovaunulla, ja kun hän katseli taloja ja poikkikatuja, jotka vilahtelivat ohi, hän tunsi mielipahaa, ettei hän ollut enemmän ihastunut ja kiihtynyt ystävänsä menestyksestä eikä hänen omasta osuudestaan siinä. Yhdysvaltain ehkä huomatuin arvostelija oli antanut kiittävän lausunnon, samalla kun hänen oma varma uskonsa, että todella arvokas tuotanto kyllä pääsisi julkisuuteen, oli osoittautunut oikeaksi. Mutta innostuksen kevät oli menettänyt tuoreutensa hänessä, ja hän tunsi, että huoli nähdä Brissenden oli hänessä suurempi kuin halu viedä hyviä uutisia.Parthenoninhyväksyvä kirje oli muistuttanut hänelle, ettei hän ollut nähnyt Brissendeniä viiteen päivään eikä kertaakaan ajatellut häntä, niin kokonaan hän oli antautunut valmistamaan "Myöhästynyttänsä". Ensi kertaa Martin tajusi, että hän oli ollut kuin lumoissa, ja häntä hävetti, että hän niin kokonaan oli unohtanut ystävänsä. Mutta häpeäkään ei polttanut erittäin kirvelevästi. Hän oli tunnoton kaikille muille mielenliikkeille, paitsi sille taiteelliselle antaumukselle, joka hänet oli vallannut hänen kirjoittaessaan "Myöhästynyttään". Kaikki muut asiat olivat saaneet väistyä. Hän oli ollut haltiotilassa ja oli yhä vieläkin. Kaikki tuo elämä, jonka ohi raitiovaunu kiisi, tuntui kaukaiselta ja epätodelliselta, ja häntä olisi vähän liikuttanut ja hämmästyttänyt, jos tuo suuri, kivinen kirkontorni, jonka ohi he kulkivat, olisi suistunut alas ja murskannut hänet allensa.
Päästyään hotelliin hän kiiruhti Brissendenin huoneeseen ja taas alas.Huone oli tyhjä. Kaikki tavarat olivat poissa.
"Jättikö herra Brissenden osoitteensa?" hän kysyi ovenvartijalta, joka katseli häntä hetkisen ihmetellen.
"Ettekö te ole kuullut?" hän kysyi.
Martin pudisti päätä.
"No, olivathan sanomalehdet täynnä siitä. Hänet löydettiin kuolleena vuoteestaan. Itsemurha. Ampui kuulan päähänsä."
"Joko hänet on haudattu?" Martin oli kuulevinaan oman äänensä kuin jonkun muun äänen, joka teki tuon kysymyksen pitkien matkojen päästä.
"Ei. Ruumis lähetettiin Itään heti avauksen jälkeen. Eräs asianajotoimisto järjesti koko asian hänen sukulaistensa pyynnöstä."
"Niiliäpä näyttää olleen kiire", sanoi Martin pahoitellen.
"Oh, enpä tiedä. Se tapahtui viisi päivää sitten."
"Viisi päivää sitten!"
"Niin, viisi päivää sitten."
"Oh", virkahti Martin lähtiessään.
Hän pysähtyi sähkölennätinasemalle ja lähetti sähkösanomanParthenonillekehottaen heitä julkaisemaan runon. Hänellä oli taskussaan vain viisi senttiä kotimatkan lippua varten, ja siksi hän lähetti sähkösanoman vastaanottajan maksettavaksi.
Päästyään huoneeseensa hän jatkoi kirjoitustaan. Päivät ja yöt tulivat ja menivät, ja yhä hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta panttilainaajaa, ei verrytellyt ruumistaan ja söi säännöllisesti, kun oli nälkä ja hänellä oli jotakin keittämistä, ja yhtä säännöllisesti oli ilman, kun ei ollut mitään keittämistä. Vaikka kertomus oli suunniteltu luku luvulta, näki hän siitä huolimatta mahdollisuuksia lisätä esityksen vaikuttavuutta, vaikka se jatkoikin juttua kahdellakymmenellä tuhannella sanalla. Eipä silti, että olisi ollut ainoatakaan elävää sielua, jonka vuoksi olisi tehnyt mieli suorittaa työ mahdollisimman hyvin, mutta siitä huolimatta hänen taiteilijavaistonsa pakotti häntä tekemään sen hyvin. Hän teki työtä kuin taikavalossa, kokonaan erotettuna ympäröivästä maailmasta, tuntien kuin olisi aaveena kohonnut kaikkien näiden entisen elämänsä kääpiöitten yläpuolelle. Hän muisti jonkun sanoneen, että aave on kuolleen miehen henki, jolla ei ole kyllin tajuntaa tietää, että hän on kuollut; ja hän pysähtyi hetkiseksi miettimään, oliko hän todellakin kuollut eikä tiennyt sitä.
Vihdoin tuli päivä, jolloin "Myöhästynyt" oli valmis. Kirjoituskoneen vuokraajan lähetti oli tullut hakemaan pois konetta ja istui odottamassa sängyn laidalla sillä aikaa kun Martin istui ainoalla tuolilla ja kirjoitti loppuluvun viimeistä sivua. "Loppu" hän kirjoitti alle isoilla kirjaimilla, ja hän itsekin oli lopussa. Hän näki kirjoituskonetta kannettavan ulos ovesta, tunsi helpotusta ja hoippui vuoteen luo laskeutuen pitkäkseen. Nälkä huimasi häntä. Ruokaa hän ei ollut saanut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin, mutta sitä hän ei ajatellut. Hän makasi selällään silmät ummessa eikä ajatellut yhtään mitään, jolloin hämäryys tai huumaus hitaasti verhosi hänet vieden hänen tajuntansa. Puolitajutonna hän alkoi ääneen kerrata säkeitä, joita Brissenden oli usein mielellänsä lausunut hänelle. Maria seisoi oven takana kuunnellen tuskaisena tuota yksitoikkoista, valittavaa ääntä. Sanat itsessään eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta enemmän vaikutti Martinin lausumistapa. "Olen valmis" oli kertosäe tuossa runossa.
"Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi. Ohi on kohta jo laulu ja soitto. Hohtaa jo lehdissä purppurakoitto, päivän on varjoista voitto. Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi. Kerran mä lauloin kuin keväinen rastas, kaiku kuin ystävä vuorilta vastas; nyt olen mykkä. Väsynyt olen kuin kulu vaate, laulu on laannut kuin kuollut aate, rinnassan' sävel ei soi. Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi!"
Maria ei voinut kestää kauempaa. Hän riensi uunin luo, jossa täytti maljan keitolla koettaen panna siihen niin paljon lihapalasia ja kasviksia kuin suinkin sai kapustallaan padan pohjalta haalituksi. Martin nousi istualleen ja alkoi syödä vakuuttaen välillä Marialle, ettei hän ollut puhunut unissa ja ettei hänessä ollut kuumetta.
Marian lähdettyä hän istui synkkänä sängyssä katsellen ympärilleen elottomin silmin, jotka eivät mitään nähneet, kunnes vihdoin valo välähti hänen pimenneissä aivoissaan, ja hän huomasi repeytyneestä kääreestä pistävän aikakauskirjan, joka oli tullut aamupostissa ja oli vielä avaamattomana pöydällä. "Se onParthenon", hän ajatteli — "Parthenoninelokuun numero — ja siinä on tietysti 'Päiväperhonen'. Jospa vain Brissenden olisi täällä!"
Hän käänteli lehtiä, mutta äkkiä hän pysähtyi. "Päiväperhonen" oli koristeltu komealla johtokirjoituksella ja vertauskuvallisilla reunapiirroksilla. Toisella puolen päällekirjoitusta oli Brissendenin valokuva; ja toisella puolen herra John Valuen, brittiläisen lähettilään, valokuva. Erityinen toimituksen huomautus kertoi herra John Valuen sanoneen, ettei Amerikassa ole ainoatakaan runoilijaa, ja julkaistessaan "Päiväperhosen"Parthenonhuudahti: "Kas tässä, herra John Value, lukekaa tämä!" Cartwright Brucea pidettiin Amerikan suurimpana arvostelijana ja lainattiin hänen lausuntonsa, että "Päiväperhonen" oli suurin runo, mitä Amerikassa on kirjoitettu. Lopuksi toimitus huomautti: "Me emme ole vielä lausuneet lopullista arvosteluamme (Päiväperhosesta), ehkäpä me emme koskaan kykene tekemään sitä. Mutta me olemme usein lukeneet tuota ihanaa runoa, ihmetellen sen sanoja ja niiden järjestystä kysellen, mistä herra Brissenden on saanut ne ja kuinka hän saattoi ne liittää yhteen." Sitten seurasi runo.
"Olipa hyvä, että sinä kuolit, vanha Briss parka", mutisi Martin antaen vihkon liukua polviensa välitse lattialle.
Tuo halpahintaisuus ja typeryys oli iljettävä, mutta Martin huomasi kuitenkin välinpitämättömyydellä, ettei se ellottanut häntä kyllin kauheasti. Hän toivoi, että hän voisi raivostua, mutta ei tuntenut kyllin suurta tarmoa voidakseen yrittää. Hän oli liian lamaantunut. Hänen verensä oli liian jähmettynyt voidakseen kiihtyä vihan vimmoihin. Ja sittenkin, mitä se hyödyttäisi? Tuo esiintyminen oli vain sen poroporvallisen seuraelämän ilmaus, jota Brissenden oli niin suunnattomasti halveksinut.
"Briss parka", huokasi Martin, "hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi."
Nousten ponnistaen paikaltansa hän otti laatikon, jossa hänellä oli ollut konekirjoituspaperia. Tutkiessaan, mitä siellä oli, hän löysi sieltä yhdeksän runoa, jotka Brissenden oli kirjoittanut. Ne hän repi pitkittäin ja poikittain ja heitti paperikoriin. Hän teki sen hitaasti, ja saatuaan sen suoritetuksi hän istui sänkynsä reunalle ja tuijotti ontosti eteensä.
Kauanko hän siinä istui, ei hän tiennyt, kunnes äkkiä hänen sisäisten silmäinsä eteen ilmestyi pitkänä, valkoisena viivana taivaanranta. Sepä oli ihmeellistä. Mutta hänen tarkastaessaan se muuttui selvemmäksi, ja hän huomasi, että se oli koralliriutta, joka ikään kuin savusi Etelämeren mahtavien aaltojen sitä huuhdellessa. Etempänä, missä aallot murtuivat ulompiin koralliriuttoihin, hän keksi pienen, ulkohankaisen veneen. Veneen perässä hän huomasi nuoren pronssinvärisen jumalan loistavassa purppurapuvussa meloskelevan venettä. Hän tunsi hänet. Hän oli Moti, Tati-päällikön nuorin poika, ja tämä oli Tahiti, ja tuon savuavan riutan takana oli Paparan suloinen maa, ja päällikön ruohoinen asumus oli siellä virran suulla. Oli ilta, ja Moti oli matkalla kotiin kalastusretkeltä. Hän odotti suurta aaltoa, joka heittäisi hänen veneensä riutan yli. Sitten hän näki itsensä istumassa veneen kokalla, kuten hän oli istunut muinaisina päivinä pitäen airoja valmiina ja odottaen Motin kehotusta painaakseen vauhdilla ne turkoosinhohtavaan laineeseen, kun se kuohahtaisi heidän takanaan. Kohta hän taas ei ollut syrjästäkatsoja, vaan hän oli todellakin veneessä; Moti huusi; molemmat he kaikin voimin huhtoivat airoilla, keinuen korkean lentävän turkoosiaallon harjalla. Kuohuessaan aalto lauloi ja vonkui kuin laivan pilli, ilma oli täynnä aaltojen heittämiä hyrskyjä, kuului ruske ja kohina, ja pitkät, pitkät kaiut vastasivat niihin, ja vene heittäytyi suojatun lahden tyyneen veteen. Moti nauroi ja pudisti suolaveden silmistään, ja yhdessä he sousivat hohtavalle koralliniemelle, jossa Tatin ruohoasumuksen seinät välkkyivät pähkinäpuitten välitse ilta-auringon kultaisessa valossa.
Kuva häipyi, ja hänen silmäinsä edessä oli vain hänen surkea, täyteen ahdettu huoneensa. Hän ponnisti turhaan saadakseen uudestaan Tahitin silmäinsä eteen. Hän tiesi, että siellä laulettiin puitten varjossa ja että immet tanssivat kuutamossa, mutta hän ei voinut saada heitä silmäinsä eteen. Hän näki vain pienen kirjoituspöydän, tyhjän sijan, jossa kirjoituskone oli ollut, ja pesemättömän akkunapielen. Valittaen hän sulki silmänsä ja nukkui.