Hän nukkui raskaasti koko yön eikä avannut silmiään ennen kuin postinkantaja saapui aamukierrollaan häntä tervehtimään. Martin tunsi itsensä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi ja silmäili huolimattomasti kirjeitään. Eräs ohut kirje joltakin ryöväriaikakauskirjalta toi hänelle shekin, jonka summa oli kaksikymmentäkaksi dollaria. Hän oli karhunnut sitä puolitoista vuotta. Hän huomasi tuon summan välinpitämättömänä. Ennen aikaan oli maksuosoitusten saaminen herättänyt ihmeellisen riemun hänen mielessään, mutta se aika oli nyt mennyt. Silloin ne olivat merkinneet ihania lupauksia ja suurempia mahdollisuuksia. Nyt tuo maksuosoitus merkitsi kahtakymmentäkahta dollaria — siinä kaikki — ja hän saattoi ostaa sillä jotakin syötävää.
Muuan newyorkilainen viikkolehti oli lähettänyt samassa postissa maksuksi eräästä hänen leikillisestä runostaan, joka oli painettu kuukausia sitten, kymmenen dollarin maksuosoituksen. Mieleen johtui ajatus, jota hän tyynesti harkitsi. Hän ei tiennyt, mitä hän aikoi tehdä, eikä hän tuntenut kiirettä tehdä mitään. Sittenkin hänen täytyi elää. Hänellä oli kuitenkin useita velkoja. Mahtaisikohan olla viisasta pääoman käyttöä ostaa postimerkkejä tuohon suunnattomaan käsikirjoituskasaan, joka pöydän alla odotti päästäkseen matkalle? Ehkä niistä joku taaskin hyväksyttäisiin. Se auttaisi häntä elämään. Hän päätti sijoittaa pääomansa, ja muutettuaan sekit rahaksi eräässä Oaklandin pankissa hän osti kymmenellä dollarilla postimerkkejä. Ajatus mennä kotiin keittämään ruokaa pienessä, ikävässä huoneessa tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä. Ensi kertaa elämässään hän viivytteli velkainsa maksua. Hän tiesi, että hän omassa huoneessaan saattoi valmistaa ravitsevan aterian, joka tulisi maksamaan viidestätoista kahteenkymmeneen senttiin. Mutta sen sijaan hän kuitenkin meni Forum kahvilaan — ja tilasi aamiaisen, joka maksoi kaksi dollaria. Hän antoi tarjoilijalle kaksikymmentäviisi senttiä ja tuhlasi viisikymmentä senttiä ostaessaan laatikollisen egyptiläisiä sikareja. Nyt hän tupakoi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Ruth oli pyytänyt häntä lopettamaan. Mutta nyt hän ei nähnyt mitään syytä, miksi hän ei tupakoisi, ja sitä paitsi hänen teki mielensä tupakoida. Ja mitäpä arvoa rahalla oli? Viidellä sentillä hän olisi voinut ostaa paketin ruohotupakkaa ja pakan ruskeata paperia, josta olisi voinut kiertää neljäkymmentä savuketta — mutta entä sitten? Rahalla ei ollut hänelle mitään merkitystä nyt, lukuunottamatta sitä, että sillä saattoi heti maksaa. Hän oli kartaton ja peräsimetön, eikä hänellä ollut mitään satamaa johon ohjata, sillä hän oli joutunut ajelehtimaan elämänsä viimeisiä päiviä, elämän, joka oli hänelle tuska.
Päivät kuluivat jotenkuten, ja hän nukkui säännöllisesti kahdeksan tuntia joka yö. Vaikka hän nyt odottikin lisää maksuosoituksia, hän söi japanilaisissa ravintoloissa, joissa ateria tarjottiin kymmenellä sentillä, mutta siitä huolimatta hänen nälkiintynyt ruumiinsa täyttyi ja poskien kuopat pyöristyivät. Hän ei enää kiduttanut itseään liian vähällä unella, ylenmääräisellä työllä eikä liiallisilla opinnoilla. Hän ei kirjoittanut mitään, ja kirjat olivat suljetut. Hän teki pitkiä kävelymatkoja aina vuoristoon asti ja maleksi pitkiä tunteja hiljaisissa puistoissa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä tuttavia, eikä hänen tehnyt mielensä hankkia niitä. Siihen hänellä ei ollut mitään taipumusta. Hän odotti jotakin ihmeellistä sysäystä, vaikkei tiennyt, mistä, joka panisi hänen pysähtyneen elämänsä uudestaan liikkeelle. Ja niin hänen elämänsä kulki alaspäin, tarkoituksettomana, tyhjänä ja laiskotellen.
Kerran hän pistäytyi San Franciscoon tervehtiäkseen "todellista pohjasakkaa", mutta viime hetkenä, kun hän jo seisoi portaitten yläpäässä ja aikoi avata oven, hän peräytyi ja pakeni kiireesti tätä viehättävää pesää. Häntä pelotti ajatus, että hän saisi kuunnella filosofista keskustelua, ja hän pakeni salaa ja peläten, että joku "todellisen pohjasakan" jäsenistä tulisi vastaan ja tuntisi hänet.
Joskus hän silmäili aikakauskirjoja ja lehtiä, nähdäksensä, miten "Päiväperhosta" siellä reposteltiin. Se oli herättänyt suunnatonta huomiota, mutta millaista huomiota! Jokainen oli lukenut sen ja jokainen keskusteli, oliko se todellista runoutta vai eikö ollut. Paikalliset sanomalehdet olivat ottaneet sen palstoilleen, ja joka päivä julkaistiin palstan pituisia viisaita arvosteluja, toimittajain huomautuksia ja lukijoitten vakavamielisiä kirjeitä. Helen Della Delmar — jota torvilla ja rummuilla toitotettiin Yhdysvaltain suurimmaksi naisrunoilijaksi — kielsi Brissendeniltä rinnallaan paikan Parnassolla ja kirjoitti loistavia kirjeitä yleisölle koettaen selittää, ettei Brissenden ollut mikään runoilija.
Parthenonseuraavassa numerossaan ylisti itseänsä siitä suunnattomasta löydöstä, minkä se oli tehnyt ja mitä runo oli saanut aikaan, ivaili herra John Valueta ja käytti Brissendenin kuolemaa hyväkseen mitä häpeämättömimmällä liikemiehen tavalla. Eräs sanomalehti levitti puolen miljoonan painoksena Helen Della Delmarin alkuperäistä, upeata runoa, jossa tämä ivasi ja piti hauskaa Brissendenin kustannuksella. Vielä hän häpäisi itseänsä toisellakin runolla, jossa ivaten mukaili häntä.
Monesti Martin oli äärettömän iloinen, että Brissenden parka oli kuollut. Hän oli vihannut joukkoja ja joukkosielua, ja tässä kaikki, mikä oli suurinta ja pyhintä hänessä, oli heitetty tuon joukon jalkoihin. Joka päivä kauneuden häpeällinen paloittelu jatkui. Jokainen tolvana maassa esiintyi viisaana nerona ja kynäniekkana, seuloen lyhytjärkistä sumua yleisön silmiin, koettaessaan vähentää Brissendenin suuruutta. Lainaukseksi mainittakoon: "Me olemme saaneet kirjeen eräältä herrasmieheltä, joka kirjoitti juuri tuollaisen runon, vain pikkuisen paremman, joku aika sitten". Toinen sanomalehti suunnattomalla vakavuudella kirjoitti Helen Della Delmarin ivarunosta seuraavalla tavalla: "Mutta epäilemättä neiti Delmar kirjoitti sen kateuden hetkenä eikä juuri sillä kunnioituksella, jota jonkun suuren runoilijan pitäisi osoittaa toiselle ja ehkä suuremmalle runoilijalle. Olkoonpa neiti Delmar mustasukkainen tai ei sille miehelle, joka sepitti 'Päiväperhosen', varmaa vain on, että hän, kuten tuhannet muut, on ihastunut lukiessaan tuota runoelmaa, ja ehkäpä tulee päivä, jolloin hän itse koettaa kirjoittaa jotakin samanlaista."
Papit alkoivat saarnata "Päiväperhosta" vastaan, ja jos joku liian rohkeasti uskalsi puolustaa sitä, pidettiin häntä harhaoppisena. Tuo suuri runoelma sai maksaa koko maailman huvin. Ivarunojen rustaajat ja pilkkakuvien piirtäjät koettivat kutkutella nauruhermoja, ja ihmisten sanoja lainattiin viikkolehdissä herättäen ivallista mieltä, kuten esimerkiksi Charley Ranskalaisen kerrottiin sanoneen Archie Jenningille kaikessa vakavuudessa, että viisi riviä "Päiväperhosta" saattaa tehdä ihmisen hiukan höperöksi, mutta kymmenen riviä voi jo saada hänet hyppäämään järveen.
Martin ei nauranut eikä purrut hammasta vihasta. Ainoa vaikutelma, mikä tuosta kaikesta tuli, oli suunnaton murhe. Koko hänen maailmansa pirstoutuessa ja hänen rakkautensa hautautuessa aikakauslehtien tyhmyys ja pikkumaisuus tuntui vähäpätöiseltä. Brissenden oli ollut täysin oikeassa tuomitessaan aikakauskirjoja, ja hän, Martin, oli tuhlannut kiihkeän elämän ja toiminnan vuosia oppiakseen itse ymmärtämään tämän. Aikakauskirjat olivat kaikkea sitä, mistä Brissenden oli niitä syyttänyt, ja vieläkin enemmän. No niin, ja hän oli valmis, hän lohdutti itseään. Hän oli valjastanut vaununsa tähden perään ja ajautunut rannattomalle, epäterveelliselle suolle. Haavekuva Tahitista — puhtaasta, suloisesta Tahitista — palasi yhä useammin hänen mieleensä, ja siellä oli myös matala Paumotus ja korkea Marquesas; hän näki yhä useammin nyt itsensä jossakin kuunarissa tai pienessä huvipurressa lekottelevan Papeeten riuttojen välitse, tai hän teki pitkiä matkoja helmisaarien Nukanivan ja Taiohae-lahden välillä — Taiohaen, jossa Tamari teurastaisi syötetyn vasikan hänen kunniakseen ja Tamaris, hänen kukin koristettu tyttärensä, puristaisi hänen käsiään ja laulaen ja nauraen koristaisi hänetkin kukkasin. Etelämeret kutsuivat, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi tuota kutsua.
Sillä aikaa hän ajelehti, leväten ja laiskotellen pitkän matkansa jälkeen, jonka hän oli tehnyt tietojen valtakuntaan. Kun Parthenonin kolmensadan viidenkymmenen dollarin maksuosoitus lähetettiin hänelle, hän toimitti sen sille asianajajalle, joka Brissendenin perheen pyynnöstä hoiti tämän asioita. Martin otti kuitin shekistä, ja samalla hän antoi tunnusteen siitä sadasta dollarista, jonka Brissenden oli hänelle lainannut.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Martin lakkasi vierailemasta japanilaisissa ravintoloissa. Sinä hetkenä, kun hän oli lakannut taistelemasta, oli onni ottanut hänet siivilleen. Mutta se oli kääntynyt liian myöhään. Ilman kiihkoa hän avasiMillenniuminohuen kirjekuoren, jossa tuli kolmensadan dollarin maksuosoitus ja ilmoitus, että se oli "Seikkailun" julkaisemisoikeudesta suoritettu summa. Kaikki hänen velkansa tässä maailmassa, mukaan luettuina panttilainat suunnattomine korkoineen, eivät kohonneet sataankaan dollariin, ja kun hän oli maksanut kaikki ja lunastanut sadan dollarin tunnusteen Brissendenin asianajajalta, hänellä oli vielä enemmän kuin sata dollaria taskussaan. Hän tilasi räätäliltä hienon puvun ja söi ateriansa parhaimmissa ravintoloissa. Hän yhä nukkui yönsä Marian luona pienessä huoneessaan, mutta kun naapurien lapset näkivät hänen uudet vaatteensa, he lakkasivat halkovajojen katoilta ja aitojen takaa huutelemasta hänelle "kiertolainen" ja "jätkä".Warreninkuukausijulkaisu osti hänen "Wiki-Wikinsä", hawaijilaisen kertomuksensa, kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista.Northern Reviewhyväksyi hänen esseensä "Kauneuden Kehto" jaMackintoshinaikakauskirja osti "Povarin" — jonka hän oli kirjoittanut Marianille. Toimittajat ja lukijat olivat palanneet kesälomiltansa, ja käsikirjoitukset lentelivät vilkkaasti. Mutta Martin ei mitenkään voinut ymmärtää, mikä ihme heihin oli nyt mennyt, kun he järjestään hyväksyivät kaikki ne kirjoitukset, mitkä he yhtä säännöllisesti ennen olivat hylänneet kahden vuoden aikana. Mitään hänen teoksistaan ei oltu julkaistu. Kukaan ei häntä tuntenut Oaklandin ulkopuolella, ja Oaklandissakin ne muutamat, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä tulipunaisena sosialistina. Ei ollut siis mitään selitystä, minkä tähden hänen tuotteitansa niin kiihkeästi kysyttiin. Se oli vain kohtalon ilakoivaa leikkiä.
Sen jälkeen kuin monet aikakauskirjat olivat sen hylänneet, hän seurasi Brissendenin neuvoa ja lähetti "Auringon häpeäpilkut" kustannusliikkeille. Usean hylkäyksen jälkeenSingletree, Darnley ja Cohyväksyi sen, luvaten julkaista sen kokonaan. Kun Martin kysyi etukäteen osaansa voitosta, kirjoitettiin hänelle, että heillä ei ollut tapana maksaa sellaista ja että tuollaiset kirjat tuskin maksoivat itseään, ja he epäilivät, voitaisiinko sitä myydä tuhattakaan kappaletta. Martin laski, kuinka paljon tuo kirja tuottaisi hänelle, jos otaksuttiin, että hän saisi viisitoista senttiä jokaisen kappaleen hinnasta, joka oli dollari; teos tuottaisi hänelle sataviisikymmentä dollaria. Hän päätti, että jos hän nyt uudestaan alkaisi, hän kirjoittaisi pelkästään romaaneja ja kertomuksia. "Seikkailu", joka oli vain neljäs osa tuosta, oli tuottanut hänelle kaksi kertaa niin paljonMillenniumilta. Se sanomalehtijuttu, jonka hän oli lukenut jo kauan aikaa sitten, oli kuitenkin kaikitenkin totta. Ensiluokkaiset aikakauskirjat maksoivat hyväksyessään ja maksoivat hyvin. Ei vain kahta senttiä sanalta, vaan neljä senttiä sanalta oliMillenniummaksanut hänelle. Ja sen lisäksi ne ostivat myös hyviä tuotteita, sillä eivätkö ne ostaneet hänen tuotteitaan? — tätä viimeistä ajatusta seurasi aina iloinen hymy.
Hän kirjoittiSingletree, Darnley ja Co:lletarjoutuen myymään heille "Auringon häpeäpilkkujen" kustannusoikeuden sadasta dollarista, mutta hepä eivät välittäneet antautua niin vaaralliseen yritykseen. Rahapulaa hänellä nyt ei ollutkaan, sillä useita hänen myöhemmistä kertomuksistaan oli hyväksytty ja maksettu. Alkoipa hän vielä toimitella asioitaan pankissakin, jossa hänen tilillään oli useita satoja dollareita, eikä koko maailmalle ollut sentinkään velkaa. Kun "Myöhästynyt" oli julkaistu monissa aikakauskirjoissa, joutui se vihdoinMeredith-Lowellinkustannusliikkeelle. Martin muisti Gertruden antaman viisidollarisen ja oman lupauksensa suorittaa se satakertaisesti takaisin; hän kirjoitti siis pyytäen viisisataa dollaria voitto-osuuttansa etukäteen. Hänen hämmästyksekseen tuli sekki tuolle summalle sopimuskirjan mukana heti seuraavassa postissa. Hän vaihtoi sekin viiden dollarin kultarahoiksi ja soitti Gertrudelle tahtovansa tavata häntä.
Gertrude saapui hikoillen ja puuskuttaen sen suunnattoman kiireen vuoksi, mikä hänellä oli ollut. Aavistaen, että huolet saattoivat olla kysymyksessä, hän oli pistänyt laukkuunsa ne muutamat dollarit, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan; ja niin varma hän oli veljen onnettomuudesta, että nyyhkyttäessään veljensä sylissä ilman muuta työnsi hänelle käsilaukkunsa.
"Minä olisin tullut itse", sanoi Martin, "mutta minä en tahtonut joutua riitaan herra Higginbothamin kanssa, ja niin kuitenkin olisi käynyt."
"Hän kyllä tyyntyy ajan oloon", vakuutti sisar ihmetellen, mitä mahtoivat ne huolet olla, jotka Martinia vaivasivat. "Mutta parasta olisi, että sinä hankkisit paikan ensin. Bernard tahtoo nähdä ihmiset rehellisessä työssä. Tuo sanomalehtikirjoitus saattoi hänet raivoon. Minä en milloinkaan ole nähnyt häntä niin hulluna ennen."
"Minä en aio ottaa paikkaa", sanoi Martin hymyillen. "Ja sinä voit sanoa minulta sellaisia terveisiä hänelle. Minä en tarvitse paikkaa, ja tässä on todistus siitä."
Hän kaasi nuo sata kultarahaa hänen helmaansa välkkyvänä helisevänä virtana.
"Muistatko sen viitosen, jonka annoit minulle, kun minulla ei ollut raitiotielippua? Katsos, tässä se tulee takaisin yhdeksänkymmenenyhdeksän veljensä kanssa, kaikki eri-ikäisiä, mutta laadultaan ja kooltaan yhtä suuria."
Jos Gertruden mieltä jo tullessa oli painanut raskas huoli, joutui hän nyt pois suunniltaan pelästyksestä. Se ei ollut enää pelkoa, se oli varmuutta. Hän katsoi kauhuissaan Martiniin, ja hänen raskaat jäsenensä näyttivät vetäytyvän kasaan kultavirran painosta, aivan kuin se olisi polttanut häntä. "Se on sinun", nauroi Martin.
Gertrude purskahti itkuun ja alkoi valittaa: "Onneton poikani, onneton poikani!"
Martin seisoi hetkisen hämmästyneenä. Sitten hän huomasi syyn sisaren kiihtymykseen ja antoi hänelle Meredith-Lowellin kirjeen, jossa tuo sekki oli tullut. Gertrude tavasi läpi kirjeen, pysähtyi silloin tällöin pyyhkimään silmiään ja loppuun päästyään sanoi:
"Merkitseekö tämä sitä, että sinä olet saanut rahat rehellisesti?" "Rehellisemmin kuin jos olisin saanut ne arpajaisista. Minä olen ansainnut ne."
Hitaasti epäilys alkoi haihtua, ja Gertrude luki uudestaan kirjeen hyvin tarkasti. Martin sai kauan selittää, miten nuo kultarahat olivat joutuneet hänelle, ja vielä kauemmin, että nuo rahat olivat nyt hänen, Gertruden, ettei hän itse niitä tarvitsisi.
"Minä panen ne pankkiin sinun nimellesi", sanoi Gertrude vihdoin.
"Ei, sitä sinä et saa tehdä. Se on sinun, sinä saat tehdä sillä, mitä tahdot, ja ellet halua sitä, minä annan sen Marialle. Hän tietää, mihin raha on tarpeellista. Minä ehdotan kuitenkin, että sinä otat itsellesi palvelijan ja lepäät kerrankin oikein perin pohjin."
"Minun täytyy kertoa tämä Bernardille", sanoi sisar lähtiessään.
Martin virnisti, ja sitten hän nauroi.
"Kerro, kerro vain", hän myönsi. "Ehkäpä hän sitten kutsuu minut taas päivälliselle."
"No, sen hän tekee — siitä olen aivan varma!" huudahti Gertrude kiihkeästi syleillen ja suudellen häntä kerta kerran perästä.
Eräänä päivänä Martinille selvisi, että hänellä oli ikävä. Hän oli terve ja voimakas, eikä hänellä ollut mitään tekemistä. Kirjoittamisen ja opintojen lopettaminen, Brissendenin kuolema ja välien rikkoutuminen Ruthin kanssa olivat jättäneet suuren tyhjän sijan hänen elämäänsä, eikä se tyhjyys tuntunut täyttyvän siitä, että asusteli hienoissa kahviloissa ja poltteli egyptiläisiä sikareja. Oli totta, että Etelämeret kutsuivat häntä, mutta hän tunsi, ettei ollut vielä suorittanut kaikkia toimiaan loppuun Yhdysvalloissa. Kaksi kirjaa oli jo ilmestynyt, ja toiset odottivat tilaisuutta päästäkseen julkisuuteen. Ne tuottaisivat rahaa, ja hän ottaisi sitä säkillisen mukaansa Etelämerille. Hän muisti laakson ja lahden Marquesas-saarilla, ja sen hän voisi ostaa tuhannella Chilen dollarilla. Laakso tunkeutui hevosenkengän muotoisesta lahdesta pilviä tavoittelevien vuorten väliin ja oli alaltaan ehkä tuhannen eekkeriä. Se kasvoi etelämaan hedelmiä, siellä vilisi viljalti villikanoja ja -sikoja, joskus eksyivät sinne villikarjain laumat, kun taas vuorten huipuilla ilakoivat vuorikauriit tai ne kiitelivät pakoon villikoirien huohottavia parvia. Koko paikka oli villi. Siellä ei asunut ainoatakaan ihmisolentoa. Ja hän saattoi ostaa sen ja tuon lahden tuhannella Chilen dollarilla.
Ihanana oli tuo paikka hänen muistossaan. Lahti oli niin syvä, että suurimmatkin laivat saattoivat sinne purjehtia, ja niin suojaisa, että Etelämerien laivayhtiöt pitivät sitä parhaimpana ankkuripaikkana satojen mailien säteellä. Hän ostaisi kuunarin — huvipursia muistuttavan aluksen, joka uisi kuin sorsa — ja sillä hän kiertelisi saaristossa helmiä pyydystellen. Laakso lahtinensa tulisi hänen päämajakseen. Hän rakentaisi perinteellisen turveasumuksen, samanlaisen kuin Tatilla oli, ja sen ja kuunarinsa hän täyttäisi tummaihoisilla palvelijoilla. Siellä hän ottaisi vastaan Taiohaen käskynhaltijan, laivojen kapteenit ja kaikki parhaat Etelämerien kiertäjät. Hänen talonsa olisi aina avoinna, ja hän eläisi kuin prinssi. Ja hän unohtaisi kaikki kirjat ja koko maailman, joka oli hänelle vain pettävä harhakuva.
Voidakseen toteuttaa kaiken tämän hänen täytyi vielä odottaa Kaliforniassa täyttääkseen säkkinsä rahalla. Sitä oli jo alkanut virrata sinne runsaanlaisesti. Jos yksi kirjoista saavuttaisi menestyksen, tekisi se hänelle mahdolliseksi myydä koko tuon käsikirjoituskasan. Niin hän voisi yhdistellä runonsa ja pienet kertomuksensa kirjoiksi, ja silloin hän saisi olla varma sekä laaksosta että lahdesta ja kuunarista. Hän ei enää koskaan kirjoittaisi. Siitä hän oli tehnyt järkkymättömän päätöksen. Mutta sillä aikaa, odottaessaan kirjojensa ilmestymistä, hänen tulisi tehdä jotakin eikä vain elää tässä tyhmässä hämäryydessä ja kuolleisuuden tilassa, johon hän oli vaipunut.
Hän huomasi eräänä sunnuntaiaamuna, että muurarien ammattiosasto aikoi viettää ulkoilmajuhlaa Shell Mound Parkissa, ja sinne hän lähti. Hän oli muinaisina päivinä ollut kyllin usein mukana samanlaisissa työväen edesottamuksissa, tietääkseen, millaisia ne olivat, ja hänen astuessaan puistoon tulvehtivat mieleen vanhat unohtuneet tunnelmat. Kaikesta huolimatta, ne olivat hänen omiaan, kaikki nuo raskaan työn raatajat. Hän oli syntynyt heidän keskuudessaan, hän oli heidän kanssaan elänyt, ja vaikka hän oli kauan harhaillut heistä erossa, oli kuitenkin hyvä tulla vihdoin takaisin heidän joukkoonsa.
"Mutta eikö tuo ole Mart?" hän kuuli jonkun sanovan, ja samassa ystävällinen käsi taputti häntä olalle. "Missä sinä olet ollut koko tämän pitkän ajan? Merellä? Tule, niin otamme ryypyn."
Hän tapasi itsensä vanhan sakin keskeltä — vanha sakki, vain siellä täällä uusia kasvoja entisten sijalla. Eivät he olleet muurareita, mutta heillä oli kuitenkin tapana, kuten ennenkin käydä sunnuntaijuhlissa tanssimassa ja pitämässä hauskaa — ehkä tappelemassakin. Martin joi heidän kanssaan ja alkoi tuntea olonsa inhimilliseksi vielä kerran. Hän oli ollut hullu lähtiessään heidän luotaan, hän ajatteli, ja hän oli aivan varma, että hänen elämänsä onnen määrä olisi ollut suurempi, jos hän olisi jäänyt näiden luo ja jättänyt rauhaan kirjat ja ihmiset, jotka olivat kiivenneet korkeihin asemiin. Mutta olut ei tuntunut maistuvan yhtä hyvältä kuin ennen. Brissenden oli kuohuvalla oluellaan turmellut hänen makunsa, hän päätti ja mietti, eivätköhän myös kirjat olleet turmelleet hänen makuaan seuraan ja näihin hänen nuoruudenystäviinsä nähden. Hän arveli, ettei häntä kuitenkaan oltu aivan pilattu ja lähti tanssilavalle. Hän tapasi siellä Jimmyn, katonpanijan, erään rotevan, vaalean tytön seurassa, mutta tyttö luopui hänestä heti Martinin nähtyään.
"Katsos poikaa, niin on kuin ennen muinoin", päivitteli Jimmy, sakki purskahti nauruun hänen kustannuksellaan, kun Martin pyöri valssiin tuo vaalea ja roteva käsivarrellaan. "Enkä minä siitä tappele. Minä olen niin saakelin iloinen nähdessäni hänet. Katsokaas, miten hän tanssii! Se on kuin silkkiä. Kuka voi siitä tyttöä syyttää?"
Mutta Martin palautti vaalean Jimmylle, ja he kolme katselivat tanssia, ympärillään puolisen tusinaa ystäviä, katselivat keimailevia pareja, jotka nauroivat ja ilkamoivat keskenään. Kaikki iloitsivat Martinin takaisintulosta. Ei ainoakaan hänen kirjoistaan ollut tullut vielä kirjakauppaan, eikä siis mikään ulkonainen arvo hänessä heitä viehättänyt. He pitivät hänestä hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi kuin prinssi, joka on palannut pitkästä maanpaosta, ja hänen surullinen sydämensä riemuitsi siitä ystävyyden ylenpalttisuudesta, jolla sitä valeltiin. Hän teki siitä hulluttelujen päivän ja oli parhaimmalla tuulellaan. Sitä paitsi hänellä oli rahaa, kuten muinoin palatessaan mereltä tili taskussansa, ja hän antoi setelien lentää.
Kerran hän näki tanssiessaan Lizzie Connollyn astelevan käsi kädessä erään nuoren työmiehen kanssa, ja kun hän myöhemmin kiersi tarjoiluhuoneessa, hän tapasi hänet muutaman pöydän ääressä nauttimassa virvokkeita. Kun hämmästys ja tervehdykset olivat ohi, hän johti hänet ulommas, jossa he voisivat keskustella tarvitsematta huutaa yli musiikin pauhinan. Siitä hetkestä, jolloin hän oli alkanut puhutella, oli tyttö hänen. Hän tiesi sen. Sen näki tytön ylpeästä katseesta, jokaisesta hänen vartalonsa hyväilevästä liikkeestä ja tavasta, jolla hän imi itseensä Martinin jokaisen sanan. Lizzie ei ollut enää se nuori tyttö, jollaisena hän oli oppinut hänet tuntemaan. Hän oli nyt nainen, ja Martin huomasi, että hänen villi kesytön kauneutensa oli lisääntynyt, menettämättä mitään viileydestään, vaikka tuli tuntui nyt hillitymmältä. "Kaunotar, täydellinen kaunotar!" hän mutisi ihaillen. Ja hän tiesi, että tyttö oli hänen, että hänen tarvitsi vain sanoa: "Tule!" ja tyttö antaisi viedä itsensä vaikka maailman loppuun.
Juuri kun nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, hän sai päähänsä ankaran iskun, joka oli vähällä tuuperruttaa hänet maahan. Se oli miehen nyrkki, joka vihan kiukussa oli iskenyt sellaisella raivolla, ettei se ollut sattunut leukaan, johon se oli tarkoitettu. Horjahtaen Martin käännähti ja näki nyrkin juuri iskevän uudestaan samalla raivolla. Vaistomaisesti hän painoi päänsä alas ja vaaratta nyrkki sujahti ohi, ja mies menetti tasapainonsa. Martin auttoi vasemmallansa lisäten koko ruumiinsa voimalla tuupertuvan miehen vauhtia. Pitkin pituuttaan mies mätkähti maahan, hypähti samassa jaloilleen ja teki raivokkaan hyökkäyksen. Martin näki hänen vihan vääntämät kasvonsa ja ihmetteli, mikä mahtoi olla miehen raivon syynä. Mutta miettiessään sitä hän antoi miehelle keskelle kasvoja sellaisen iskun, että tämä tuupertui silmät tulta iskien maahan. Jimmy sakkeinensa juoksi heitä kohden.
Martinia tuo kaikki värisytti. Tässä olivat vanhat ajat kostoineen, tansseineen, tappeluineen ja hauskuuksineen. Pitäessään vihollistansa silmällä hän katsahti Lizzieen. Tavallisesti tytöt kirkuivat, kun syntyi tappelu, mutta Lizzie ei ollut kirkumat. Hän katseli henkeä pidätellen, kurkoittaen hieman eteenpäin, toinen käsi painettuna rintaan, posket punoittavina ja silmissä suuri, hämmästynyt ihastus.
Mies oli noussut ylös ja koetti riuhtoa itseään irti miesten käsistä, jotka pitivät häntä kiinni.
"Hän odotti minun paluutani!" hän huohotti hampaittensa välistä. "Hän odotti minun paluutani, ja sitten tuo vietävä tunkeutuu väliin. Päästäkää minut, saatana! Minä näytän hänelle!"
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Jimmy auttaessaan poikia pitämään häntä kiinni. "Tuo vietävä on Mart Eden. Hän ei ole naukumaijan poika, sen sanon sinulle, ja hän syö sinut sorkkinesi, jos aiot pesiä hänen nenälleen."
"Ei hän saa ryöstää tyttöä minulta tuolla tavalla", väitti toinen vastaan.
"Hän höyhensi Lentävän Hollantilaisen, ja sinä tunnethänet", varoitti Jimmy vakavasti. "Hän teki sen viidessä minuutissa. Sinä et kestä kuin yhden!"
Tällä selityksellä näytti olevan lievittävä vaikutus, ja kiihottunut nuorukainen kuritti Martinia vain katseillaan.
"Siltä hän ei näytä", hän koetti ivata, mutta iva tuntui kärjettömältä.
"Niinhän Lentävä Hollantilainenkin ajatteli", vakuutti Jimmy. "Tule pois, unohda koko juttu. Onhan niitä muitakin tyttöjä."
"Tule!" Nuorukainen antoi toisten johtaa hänet tanssilavalle, ja sakki seurasi mukana.
"Kuka hän on?" kysyi Martin Lizzieltä. "Ja mitä tämä merkitsee?"
Taistelun vimma, joka ennen oli ollut hänessä niin kiihkeä ja kestävä, oli jo asettunut, ja hänelle selvisi, että hän oli liian vakava ja mietiskelevä elääkseen uudestaan samalla tavalla.
Lizzie keikautti niskojaan.
"Oh, ei hän ole mikään!" hän sanoi. "Hän on vain seurustellut kanssani. Minulla oli, näet…", hän selitti hetkisen vaiettuaan. "Minulle alkoi tulla ikävä. Mutta minä en milloinkaan unohtanut." Hänen äänensä hiljeni, ja hän tuijotti suoraan eteensä. "Minä hylkään hänet milloin tahansa sinun tähtesi."
Martin katseli hänen poiskäännettyjä kasvojaan tietäen, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa, miettien samalla, oliko todellakin kannattanut opetella oikeata englantia ja lukea ja nähdä vaivaa, ja siksi hän unohti vastata hänelle.
"Sinä annoit hänelle tarpeeksi", virkahti tyttö ylimielisesti naurahtaen.
"Reipas poika joka tapauksessa", myönsi Martin jalomielisesti. "Elleivät ne olisi vieneet häntä pois, olisi hän antanut minulle aivan tarpeeksi tekemistä."
"Kuka oli se hieno neiti, jonka kanssa minä näin sinut silloin eräänä iltana?" kysyi tyttö äkkiä.
"Oh, olipahan vain muuan", kuului vastaus.
"Siitä on kulunut jo kauan", mutisi tyttö selitellen. "Tuntuu kuin olisi tuhannen vuotta."
Mutta Martinia ei huvittanut jatkaa tähän suuntaan. Hän käänsi keskustelun toiselle tolalle. He söivät illallista ravintolassa, jossa Martin tilasi viiniä ja muita herkkuja, ja sen jälkeen hän tanssitti tyttöä, eikä ketään muuta kuin häntä, kunnes tyttö oli väsynyt. Martin tanssi hyvin, ja tyttö liiteli ympäri hänen kanssaan kuin taivaan ihanuudessa, nojaten päätään hänen olkaansa vasten ja toivoen, että sitä kestäisi aina. Myöhemmin he harhailivat puistossa, jossa, kuten vanhaan hyvään aikaan, tyttö istuutui maahan ja Martin loikoi hänen vieressään pää hänen polvellaan. Martin uinahti pian uneen, jolloin tyttö hyväili hänen tukkaansa, katseli hänen suljettuja silmiään ja rakasti häntä rajattomasti. Katsahtaen äkkiä ylös Martin näki rajattoman hellyyden hänen kasvoillaan. Tytön silmät sulkeutuivat, mutta sitten hän avasi ne ja katsoi Martinia suoraan silmiin suloisesti uhmaten.
"Minä olen elänyt moitteettomasti kaikki nämä vuodet", hän sanoi alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi.
Sydämessään Martin tiesi, että se oli ihmeellistä totta. Ja suuri kiusaus valtasi hänen olemuksensa. Hänen vallassaan oli tehdä hänet onnelliseksi. Kieltäessään onnen itseltään, miksi hän kieltäisi sen toiselta? Hän voisi naida hänet ja viedä hänet mukanaan turvelinnaansa Marquesasiin. Halu tehdä se oli suuri, mutta vielä suurempi oli hänen olemuksessaan vaatimus jättää se tekemättä. Huolimatta omasta itsestään hän yhäkin oli uskollinen Rakkaudelle. Entiset vapauden ja kevytmielisyyden päivät olivat ohi. Hän ei voinut enää kutsua niitä takaisin eikä myöskään mennä niiden luo. Hän oli muuttunut — kuinka muuttunut, hän ei tiennyt sitä ennen kuin nyt.
"Minä en ole sopiva mies menemään naimisiin, Lizzie", hän sanoi hiljaa.
Käsi, joka hyväili hänen tukkaansa, pysähtyi hetkiseksi, mutta alkoi taas silitellä sitä yhä hellemmin. Martin huomasi piirteitten kovenevan, mutta se oli vain päätöksen lujuutta, sillä yhä oli kasvoilla lämmin väri ja koko olemuksessa riutuva antaumus.
"En minä sitä tarkoittanut — —", hän alkoi ja sitten sammalsi. "Tai miten tahansa, minä en välitä! Minä en välitä!" hän kertasi. "Olen ylpeä saadessani olla sinun ystäväsi. Voisin tehdä mitä tahansa sinun tähtesi. Minut kai on sellaiseksi luotu, luulisin."
Martin kohosi istualleen. Hän otti tytön käden omaansa. Hän teki sen viehättävästi ja lämmöllä, mutta ilman kiihkoa, ja tuo lämpö jäähdytti tyttöä.
"Älkäämme puhuko siitä", hän sanoi.
"Sinä olet suuri ja jalo nainen", puheli Martin. "Ja minun tulisi olla ylpeä sinusta. Ja minä olenkin! Sinä olet valon säde minun pimeässä maailmassani, ja minä tahdon olla sinulle suora, aivan yhtä suora kuin sinä olet ollut minulle."
"Minä en välitä, oletko sinä minulle suora vai et. Sinä saat tehdä minulle mitä tahdot. Sinä voit tallata minut lokaan. Ja sinä olet ainoa mies maailmassa, joka sen saa tehdä", hän sanoi kiivaana ryöppynä. "En minä turhan vuoksi ole pitänyt huolta itsestäni aina siitä asti, kuin olin pikku lapsi."
"Ja juuri sen tähden minä en aiokaan sinua alhaisesti kohdella", vastasi Martin hellitellen. "Sinä olet niin suuri ja jalomielinen, että sinä kiihotat minua samaan jalomielisyyteen. Minä en aio mennä naimisiin, enkä minä — no, enkä minä aio rakastaa naimisiin menemättä, vaikkakin olen menneinä aikoina sellaista harrastanut. Olen pahoillani, että minä tulin tänne tänään ja tapasin sinut. Mutta sitä ei voi auttaa, vaikken ajatellut, että asiat olisivat näin. Mutta katsos, Lizzie! Minä en voi alkaa selittää sinulle, kuinka paljon sinusta pidän. Minä teen vielä enemmänkin kuin pidän sinusta. Minä ihailen ja kunnioitan sinua. Sinä olet suurenmoinen ja sinä olet suurenmoisen hyvä. Mutta mitä hyödyttävät sanat? On jotakin, jonka minä tahdon tehdä. Sinun elämäsi on ollut kovaa — anna minun tehdä se sinulle helpoksi." (Riemun välähdys heijastui tytön silmistä, mutta sammui sitten taas.) "Minä olen aivan varma, että minä saan pian rahaa — paljon rahaa."
Sinä hetkenä hän oli hylännyt ajatuksen laaksosta ja lahdesta, turvelinnasta ja valkoisesta, kiitävästä kuunarista. Mitä merkitystä sittenkään kaikella sellaisella oli? Hän saattaisi lähteä matkoille, kuten hän oli lähtenyt niin monesti ennen, minkä laivan kokassa tahansa ja mihin hyvänsä.
"Minä tahtoisin antaa ne rahat sinulle. Täytyyhän olla jotakin, jota sinun mielesi tekee — käydä jotakin koulua tai kauppaopisto. Ehkä sinä haluat opiskella ja tulla pikakirjoittajaksi. Minä voin auttaa sinua siinä. Tai ehkä sinun äitisi ja isäsi elävät. Minä voisin hankkia heille jonkin kaupan tai mitä muuta hyvänsä. Mitä sinä vain tahdot, sano se minulle, ja minä järjestän sen mielesi mukaan."
Tyttö ei vastannut, vaan istui silmät kuivina tuijottaen suoraan eteensä hievahtamatta paikoiltaan rinnassaan niin viiltävä tuska, että Martin huomatessaan sen tunsi polton omassakin povessaan. Hän katui, mitä oli sanonut. Tuntui niin alhaiselta, mitä hän oli tarjonnut — pelkkää rahaa — sen rinnalla, mitä tyttö oli tarjonnut hänelle. Hän tarjosi tuolle tytölle ulkonaista rihkamaa, josta hän voisi tuskatta erota, kun taas tyttö tarjosi oman itsensä, antautui hänen vuokseen alennukseen, häpeään ja syntiin luopuen taivaankin toivosta.
"Älkäämme puhuko siitä", pyysi tyttö niellen nyyhkytyksen, joka pani hänet yskähtelemään. Hän nousi pystyyn. "Tule, mennään kotiin. Minua väsyttää."
Päivä oli illassa, ja huvien pitäjät olivat melkein kaikki lähteneet. Mutta kun Martin ja Lizzie tulivat metsästä, he tapasivat sakin odottamassa heitä. Martin tiesi heti, mikä oli tarkoitus. Taistelu oli tulossa. Tämä joukko oli Martinin ystäviä. He kulkivat ulos puiston porteista jäljessään toinen joukko — Lizzien seuralaisen ystäviä, jotka tämä oli koonnut kostaakseen lemmittynsä menetyksen. Useita poliiseja oli kokoontunut paikalle epäillen ikävyyksiä, ja heidän olikin onnistunut pitää joukot erossa ja saada heidät San Franciscon junaan. Martin sanoi Jimmylle, että hän aikoi pysähtyä kuudennentoista kadun asemalle ja ajaa raitiovaunulla Oaklandiin. Lizzie oli aivan tyyni, eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnostavan, mitä oli tekeillä. Juna pysähtyi kuudennentoista kadun asemalle, ja siellä oli odottava raitiovaunu, jonka kuljettaja lämpytti kärsimättömänä kelloa.
"Tuolla se on", virkahti Jimmy. "Juoskaa sinne, niin me pidätämme niitä.Matkaan nyt ja pian!"
Vihollissakki joutui ymmälle tämän sotaliikkeen vuoksi, sitten se hyökkäsi alas junasta ajaakseen jäljestä. Kunnioitettavat ja hiljaiset oaklandilaiset tuskin huomasivat nuorta miestä ja tyttöä, jotka saivat kaksi viimeistä paikkaa etusillalta. He eivät ymmärtäneet mitään yhteyttä tämän parin ja Jimmyn välillä, joka hyppäsi portaalle ja huudahti kuljettajalle. "Antakaa mennä, ukkoseni, tällä iankaikkisella pilkulla!" Samassa Jimmy pyörähti ympäri, ja matkustajat näkivät hänen iskevän nyrkillään miestä, joka koetti päästä vaunuun. Samoin nyrkit heiluivat koko vaunun sivulla. Vaunu lähti liikkeelle läikyttäen suurta kelloaan, jolloin Jimmy potkaisten alas viimeisen mukaan yrittävän vihollisen itsekin hypähti maahan lopettaaksensa tehtävänsä ystäväinsä rinnalla. Vaunu kiisi matkaansa jättäen tyhmistyneet matkustajat ihmettelemään, sillä kenelläkään ei ollut aavistusta, että tuo hiljainen nuori mies ja kaunis työläistyttö vaunun etusillalla olivat olleet syynä tappeluun.
Martinia oli huvittanut tuo taistelu, ja menneen ajan taisteluvaistot olivat leimahtaen heränneet. Mutta pian ne vaimenivat, ja hänet valtasi suunnaton apeus. Hän tunsi itsensä hyvin vanhaksi — vuosisatoja vanhemmaksi kuin nämä hänen nuoruutensa välinpitämättömät, huolettoman vapaat toverit. Hän oli ajautunut heistä kauas — liian kauas voidakseen enää palata takaisin. Heidän elämäntapansa, joka kerran oli ollut hänenkin, tuntui nyt äärettömän vastenmieliseltä. Hän oli pettynyt tuosta kaikesta. Hän oli sittenkin tullut heille kokonaan vieraaksi. Yhtä ilkeältä kuin oli tuntunut se olut, jota hän oli heidän kanssaan juonut, tuntui heidän seuransa. Hän oli kulkenut liian kauas. Liian monta tuhatta avattua kirjaa oli asetettu heidän välilleen. Hän oli itse tuominnut itsensä maanpakoon. Hän oli kulkenut tiedon äärettömässä valtakunnassa, kunnes ei voinut enää palata kotiin. Toiselta puolen hän oli ihminen, ja hänen ääretön ystävyyden ja toveruuden kaipuunsa jäi tyydyttämättä. Hän ei ollut löytänyt uutta kotia. Samoin kuin tuo sakki ei voinut häntä ymmärtää, eivät häntä ymmärtäneet hänen omat sukulaisensa. Eivät keskiluokan ihmiset häntä ymmärtäneet, ei myöskään tämä tyttö hänen rinnallaan, jota hän niin suuresti kunnioitti, voinut ymmärtää häntä eikä sitä kunniaa, jota hän hänelle osoitti. "Sovi hänen kanssaan", hän neuvoi Lizzietä heidän erotessaan, kun he seisoivat työväen asumuksen edessä torin ja kuudennen kadun kulmassa. Hän tarkoitti sitä nuorukaista, jonka paikan hän oli tänä päivänä vallannut.
"Minä en voi… nyt", sanoi tyttö.
"Oh, helpostihan se käy!" sanoi Martin iloisesti. "Sinun tarvitsee vain viheltää, ja heti hän juoksee sinun luoksesi."
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Ja Martin kyllä tiesi, mitä hän tarkoitti.
Tyttö kumartui häneen päin, kun hän aikoi sanoa hänelle hyvästinsä.
Mutta ei hän kumartunut kiihottavasti eikä keimaillen, vaan surumielin ja yksinkertaisesti. Se liikutti Martinia sydänjuuria myöten. Suurenmoinen suvaitsevaisuuden tunne valtasi hänet. Hän kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, ja hän tiesi, että se suudelma, joka viilentyi hänen huulillaan, oli niin tosi kuin ikinä mies on toden suudelman saanut.
"Jumalani!" nyyhkytti tyttö. "Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Minä voisin kuolla sinun puolestasi."
Hän riuhtaisi äkkiä itsensä irti hänen syleilystään ja juoksi portaita ylös. Martin tunsi äkillisen kosteuden kohoavan silmiinsä.
"Martin Eden", hän puheli itsekseen. "Sinä et ole elukka, mutta kelvoton nietzscheläinen sinä olet. Sinun tulisi mennä naimisiin hänen kanssaan, jos sinä voisit, ja täyttää hänen värähtelevä sydämensä onnella. Mutta sinä et voi, sinä et voi! Ja se on kirottu häpeä!"
"'Onneton kulkija puristelee vanhaa onnetonta mätähaavaansa'", hän mutisi muistaen Henleytä. "'Elämä on, niin minusta tuntuu, erehdys ja häpeä!' — Se on — erehdys ja häpeä."
"Auringon häpeäpilkut" ilmestyi painosta syyskuussa. Kun Martin avasi pakettia, jossa toimittaja oli lähettänyt hänelle suoraan kuusi vapaakappaletta, raskas surumielisyys valtasi hänen olemuksensa. Hän ajatteli sitä villiä iloa, joka olisi voinut vallata hänet, jos tämä olisi tapahtunut muutamia lyhyitä kuukausia aikaisemmin, ja mitä olisikaan tuo riemu ollut verrattuna tämän nykyisen hetken kylmään välinpitämättömyyteen! Hänen kirjansa, hänen ensimmäinen kirjansa, eikä hänen valtimonsa ollut kuitenkaan alkanut sykkiä yhtään vilkkaammin, ja hän oli vain surullinen! Se merkitsi hänelle niin vähän nyt. Sen suurin merkitys oli siinä, että se toi hänelle jonkin verran rahaa, ja sangen vähän hän nyt rahasta välitti.
Hän vei yhden kappaleen keittiöön ja antoi sen Marialle.
"Minä olen sen kirjoittanut", hän selitti tyynnyttääkseen hänen hämmästystään. "Kirjoitin sen tuossa huoneessa tuolla, ja luulenpa, että monet teidän soppavatinne ovat auttaneet minua siinä työssä. Pitäkää se. Se on teidän. Se on muistona minulta, ymmärrättehän."
Hän ei suinkaan kehunut eikä kerskunut. Hänen ainoa halunsa oli tehdä hänet onnelliseksi, tehdä hänet ylpeäksi hänestä, antaa hänelle tunnustusta hänen suuresta uskostaan häneen. Maria vei saaliinsa perheraamatun päälle. Se oli pyhä esine, jonka hänen vuokralaisensa oli tehnyt, ystävyyden pantti. Se lievitti sen iskun vaikutusta, jonka hän oli saanut huomatessaan, että hänen vuokralaisensa olikin vain entinen pyykinpesijä. Ja vaikka hän ei voinut ymmärtää riviäkään siitä, hän tiesi, että jokainen rivi oli jotakin suurta. Hän oli yksinkertainen, käytännöllinen, kovaa työtä tekevä nainen, mutta hänellä oli suuri usko suuriin luonnonlahjoihin.
Aivan yhtä tunteettomana, kuin hän oli ottanut vastaan "Auringon häpeäpilkut", hän luki niitä arvosteluja, joita eräs toimisto leikkeinä hänelle lähetti. Kirja teki suurenmoisen vaikutuksen, se oli selvä. Se merkitsi enemmän rahaa hänen säkkiinsä. Hän saattoi tyydyttää Lizzien toiveet, lunastaa kaikki lupauksensa, ja sittenkin hänellä olisi kylliksi rakentaakseen turveseinäisen linnansa.
Singletree, Darnley ja Cooli varovasti painattanut kirjaa vain tuhatviisisataa kappaletta, mutta ensimmäinen arvostelu oli jo tuottanut toisen painoksen, joka oli kaksi kertaa niin suuri; ennen kuin tämä oli ehditty jakaa, toimitettiin kolmatta viidentuhannen painosta. Eräs lontoolainen kustannusliike sopi englantilaisesta painoksesta, ja sen kintereillä seurasivat uutiset ranskalaisista, saksalaisista ja skandinavisista käännöksistä. Hyökkäys maeterlinckiläistä koulua vastaan ei olisi voinut tapahtua sopivampaan aikaan. Tulinen taistelu syntyi. Saleeby ja Haeckel kävivät lämpimästi puolustamaan "Auringon häpeäpilkkuja", sillä he olivat aina ajatelleet samalla tavalla. Crookes ja Wallace asettuivat päinvastaiseen leiriin, samalla kun herra Oliver Lodge koetti keksiä viisaan yhdistelmän, joka olisi voinut tyydyttää heitä molempia. Maeterlinckin seuraajat koettivat herättää eloon jo painuvaa mystillisyyttä. Chesterton narrasi koko maailman nauramaan kirjoittaessaan muka puolueettomia esseitä asiasta, ja niin puolustajat kuin vastustajatkin saivat puolueettoman arvostelijan George Bernard Shawista. Turhaa on sanoa, että sotakenttä vilisi sotaurhoja, hiki valui virtanaan ja pöly oli kauhistuttava.
"Tämä on ihmeellisintä, mitä milloinkaan on tapahtunut",Singletree, Darnley ja Cokirjoitti Martinille. "Kriitillis-filosofista esseetä myydään aivan kuin novellia. Te ette olisi voinut valita aihettanne paremmin, ja kaikkia todistuskappaleita on siinä käytetty mitä mestarillisimmalla taidolla. Meidän tuskin tarvitsee vakuuttaa teille, että teemme heinää silloin kun aurinko paistaa. Yli neljänkymmenen tuhannen kappaleen on jo myyty Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja uusi kahdenkymmenentuhannen painos on juuri tekeillä. Meillä on aivan hirvittävä työ voida tyydyttää kaikkia tilauksia. Siitä huolimatta me olemme kuitenkin kaikin voimin koettaneet lisätä tuota kysyntää. Me olemme jo käyttäneet viisituhatta dollaria ilmoituksiin. Tuolla kirjalla tulee olemaan ennen kuulumaton menestys.
"Pyydämme teitä ottamaan huomioon mukana seuraavan välisopimuksen seuraavasta kirjastanne. Pyydämme saada huomauttaa, että olemme kohottaneet voitto-osuutenne kahteenkymmeneen prosenttiin, joka on korkein, mihin yksikään kustantaja koskaan uskaltaa nousta. Jos tarjouksemme tyydyttää teitä, pyydämme teitä kirjoittamaan tyhjälle paikalle seuraavan teoksen nimen. Meillä ei ole minkäänlaisia vaatimuksia sen laadusta. Mikä kirja tahansa ja mistä aiheesta tahansa. Jos teillä on joku jo valmiina, sen parempi. Nyt on aika takoa. Rauta ei voisi olla kuumempi.
"Saatuamme teidän allekirjoittamanne sopimuksen meillä on oleva ilo lähettää teille etukäteen viisituhatta dollaria voitto-osuudestanne. Kuten näette, me luotamme teihin ja aiomme täten saada jotakin suurenmoista aikaan. Meidän tekisi mielemme tehdä teidän kanssanne sopimus joksikin ajaksi — sanokaamme kymmeneksi vuodeksi — jolloin meillä olisi yksinoikeus julkaista kaikki teidän tuotteenne. Mutta siitä enemmän tuonnempana."
Martin heitti kirjeen kädestä ja laski päässä saaden selville, että viisitoista kertaa kuusikymmentätuhatta tuottaa hänelle yhdeksäntuhatta dollaria. Hän kirjoitti sopimuksen tyhjälle paikalle "Ilon soihtu" ja lähetti tämän mukana kaksikymmentä pikku kertomustaan, jotka hän oli kirjoittanut ennen kuin keksi merkillisen kaavansa sanomalehtikertomuksia varten. Ja niin pian kuin Yhdysvaltain posti ehti kulkea edestakaisin, saapuiSingletree, Darnley ja Conviidentuhannen dollarin sekki.
"Minä pyytäisin teitä tulemaan kaupunkiin, Maria, kello kaksi tänään iltapäivällä", sanoi Martin sinä aamuna, kun vekseli saapui, "tai paremminkin tulkaa tapaamaan minua Neljännentoista kadun ja Broadwayn kulmaan. Minä odotan teitä siellä." Määrättynä aikana Maria oli paikalla.Kengätoli se salaperäinen lahja, joka hänen mielessään kangasti, ja hän tunsi pettyneensä, kun Martin kuljetti häntä kenkäkaupan ohi, johtaen hänet oikein kiinteimistötoimistoon. Mitä sittemmin tapahtui, se jäi ikuisiksi ajoiksi hänen mieleensä kauniina unena. Hienot herrat hymyilivät hyväntahtoisesti hänelle puhuessaan Martinin kanssa tai keskenään, kirjoituskoneet naputtivat. Hänen oma isäntänsäkin oli siellä ja kirjoitti myös nimensä alle. Kun kaikki oli ohi ja hän meni ulos ja kulki katua pitkin, hänen isäntänsä jutteli hänelle: "No, Maria, teidän ei tarvitse enää maksaa minulle seitsemää ja puolta dollaria tässä kuussa." Maria oli liian hämmästynyt voidakseen puhua. "Eikä seuraavassa kuussa, eikä sitä seuraavassa eikä sitäkään seuraavassa", puheli hänen isäntänsä.
Maria kiitti häntä hämillään aivan kuin suurenmoisesta hyväntahtoisuudesta. Eikä hän tiennyt, ennen kuin oli tullut kotiinsa Pohjois-Oaklandiin ja jutellut ystäviensä kanssa, joista portugalilainen sekatavarakauppias oli huomattavin, että hän todellakin nyt oli tämän pienen talon omistaja, jossa hän oli elänyt ja josta hän oli maksanut vuokraa niin kauan.
"Miksi te ette osta minun puodistani?" kysyi portugalilainen kauppias Martinilta samana iltana odotettuaan varta vasten hänen astumistaan alas raitiovaunusta hänen puotinsa edessä. Martin selitti, ettei hän enää keittänyt itse, ja sitten hän pyysi kauppiasta kanssaan ryypylle. Ja se viini, jota hän tarjosi, oli parhainta, mitä sekatavarakauppias oli koskaan saanut.
"Maria", virkkoi Martin sinä iltana, "minä aion nyt jättää teidät, ja te itsekin jätätte sangen pian tämän talon. Silloin te voitte sen vuokrata ja olla itse isäntänä. Teillähän on San Leandrossa tai Haywardsissa veli, jolla on maitokauppa. Minä tahdon, että te lähetätte kaikki pyykit takaisin pesemättöminä — ymmärrättekö? — pesemättöminä, ja sitten teidän tulisi mennä San Leandroon tai Haywardsiin huomenaamuna tervehtimään tuota teidän veljeänne. Teidän olisi kutsuttava hänet minun luokseni. Minä jään asumaan Metropoleen Oaklandissa. Hän varmaankin ymmärtää, millainen karjakartano on hyvä."
Ja niin tuli Mariasta talonomistaja, ja hän omisti yksinään vielä meijerinkin, jossa kaksi palkattua miestä teki kaiken työn, ja pääoma pankissa kasvoi hitaasti, mutta varmasti, vaikkakin koko Silvan perhe kävi kengissä ympäri vuoden ja opiskeli koulussa. Harvat ihmiset kohtaavat niitä sadun prinssejä, joista he uneksivat, mutta Maria, joka teki kovaa työtä ja jonka pää oli niin kova, ettei hän koskaan uneksinut satuprinsseistä, oli sittenkin suosinut sadun prinssiä entisen pyykin pesijän valepuvussa.
Sillä aikaa oli maailma alkanut kysellä: "Kuka on tämä Martin Eden?" Hän oli kieltäytynyt antamasta mitään elämäkerrallisia tietoja itsestään kustantajilleen, mutta sanomalehdet eivät olleetkaan niin vähällä tyydytettyjä. Oakland oli hänen oma kaupunkinsa, ja kirjeenvaihtajat tarkalla vainullaan löysivät sellaisia henkilöitä, jotka saattoivat antaa heille tarvittavia tietoja. Kaikki, mitä hän oli tai ei ollut, ja kaikki se, mitä hän oli tehnyt, ja vielä enemmän se, mitä hän ei ollut tehnyt, levitettiin maailmalle lukijain uteliaisuutta tyydyttämään. Vieläpä julkaistiin valokuviakin — tämän oli eräs paikallinen valokuvaaja, joka oli kerran Martinin kuvan ottanut, lähettänyt markkinoille, hankittuaan kuvalleen jäljennöskiellon. Aluksi oli Martinin vastenmielisyys aikakauskirjoja ja porvarillista seuraelämää kohtaan niin suuri, että hän taisteli kaikkea julkisuutta vastaan, mutta lopuksi hän huomasi helpommaksi antautua. Hän käsitti, ettei hän voinut kieltäytyä keskustelemasta reportterien kanssa, jotka olivat tulleet pitkiä matkoja tavataksensa häntä. Sitä paitsi jokaisessa päivässä oli monta pitkää tuntia, ja kun hän nyt ei enää lukenut eikä kirjoittanut, täytyihän nuo tunnit kuitenkin jollakin tavalla kuluttaa; niinpä hän myöntyi sellaiseen, joka häntä väsytti, myöntyi haastatteluihin, lausuen mielipiteensä kirjallisuudesta ja filosofiasta, vieläpä noudatti yksityisiä päivälliskutsujakin. Hän oli tyynnyttänyt mielensä outoon ja omituiseen rauhaan. Hän ei enää välittänyt mistään. Hän antoi kaikille anteeksi, vieläpä sille poikavekarallekin, joka uutisten kerääjänä oli maalannut hänet punaiseksi, osoittipa hänelle vielä erikoista suosiotaankin antaen hänen täyttää koko sanomalehden sivun mitä erilaisimmissa tilanteissa otetuilla kuvilla.
Hän näki Lizzietä silloin tällöin, ja ilmeistä oli, että tyttöparka oli tavattoman pahoillaan hänen suuruudestaan. Se syvensi kuilua heidän välilleen. Ehkäpä hän juuri täyttääksensä sitä hyväksyi Martinin ehdotuksen mennä iltakouluun ja kauppaopistoon ja puki itsensä niihin koreihin ja kallisarvoisiin vaatteihin, joiden hinta häntä oikein kauhistutti. Hän kehittyi ilmeisesti edukseen, kunnes Martin alkoi mietiskellä, menettelikö hän oikein, sillä hän tiesi, että tyttö koetti tehdä kaikki vain häntä varten. Lizzie koetti tehdä itsensä kyllin arvokkaaksi hänen silmissään — ahersi hankkiakseen niitä hyveitä, joille tiesi Martinin panevan suurinta arvoa. Kuitenkaan ei Martin antanut hänelle mitään toivoa, vaan kohteli häntä veljellisesti ja tapasi yhä harvemmin.
"Myöhästynyt" joutui markkinoilleMeredith-LowelljaCo:nkustannuksella, juuri kun hän oli yleisön kiihkeimmän huomion kohteena, ja koska se oli romaani, sillä oli vielä suurempi menestys kuin "Auringon häpeäpilkulla". Viikosta viikkoon hänen tulonsa kasvoivat, sillä kaksi huomatuinta liikettä kilvan myi hänen kahta kirjaansa. Tämä romaani ei saanut lukijoita vain tavallisista romaanien lukijoista, vaan kaikki muutkin, jotka olivat lukeneet "Auringon häpeäpilkut", suunnattomalla mielenkiinnolla lukivat hänen merikertomuksensa, johon hän mestarin kädellä oli sovittanut ihmeellistä mystillisyyttä. Ensiksi hän oli hyökännyt mystillistä kirjallisuutta vastaan ja tehnyt sen erinomaisen hyvin, ja seuraavaksi hän kirjoitti ihmeellisen kaunokirjallisen teoksen, jossa juuri edusti korkeinta mystillisyyttä, osoittaen siten olevansa harvinainen nero, arvostelija ja luova taiteilija samassa persoonassa.
Rahaa virtasi hänelle, samoin mainetta ja kunniaa; hän loisti kuin pyrstötähti kirjallisuuden taivaalla, ja häntä huvitti enemmän kuin innosti tämä suurenmoinen huomio. Eräs seikka häntä hämmästytti — pikkuseikka, mutta se olisi hämmästyttänyt maailmaa, jos se olisi sen tiennyt. Mutta maailma olisi hämmästynyt hänen hämmästystänsä enemmän kuin sitä pikkuseikkaa, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä. Tuomari Blount kutsui hänet päivällisille. Se oli se pikku seikka, tai alku siihen pikku seikkaan, joka oli pian muuttuva suureksi asiaksi. Hän oli loukannut tuomari Blountia, kohdellut häntä halveksien, ja tuomari Blount tavatessaan hänet kadulla kutsui hänet päivällisille! Martin muisteli niitä monia kertoja, jolloin hän oli tavannut tuomari Blountin Morsen talossa, mutta silloin ei tuomari Blountin mieleen ollut johtunut kutsua häntä päivällisille. Miksi hän ei ollut silloin kutsunut? hän kysyi itseltään. Hän ei ollut muuttunut. Hän oli sama Martin Eden. Mistä ero johtui? Siitäkö että hänen kirjoituksensa olivat ilmestyneet kirjankansien sisällä? Mutta työhän oli jo silloin ollut valmis. Sen jälkeen hän ei ollut mitään tehnyt. Kaikki, mitä hän oli saanut aikaan, oli syntynyt silloin, kun tuomari Blount ivasi häntä ja hänen opettajaansa Spenceriä. Sen vuoksi ei tuo kutsu ollut johtunut hänen henkilökohtaisesta arvostaan, vaan siitä kuvitellusta arvosta, jonka tuomari Blount oli tullut antaneeksi hänelle.
Hymyillen Martin kiitti kutsusta, samalla ihmetellen omaa kohteliaisuuttaan. Päivällisillä, joilla puolisen tusinaa "korkeita herroja" naisineen oli saapuvilla, Martin tunsi olevansa päivän sankari, ja tuomari Blount ehdotti tuomari Hanwellin lämpimästi kannattamana, että Martin antaisi valita itsensä jäseneksi Styxiin — kaupungin kaikkein hienoimpaan klubiin, johon ei otettu jäseniä vain varallisuuden perusteella, vaan kyky määräsi pääsyn. Martin kieltäytyi ja ihmetteli yhä enemmän.
Hänellä oli paljon työtä myydessään käsikirjoituksiaan. Lakkaamatta tuli kyselyjä kaikenlaisilta toimittajilta. Nyt oli saatu selville sekin, että hän oli erinomainen tyylitaituri, mutta hänen tuotannossaan oli ydintä tyylin takana. KunNorthern Reviewoli julkaissut "Kauneuden Kehdon", pyysi se häneltä vielä puolisen tusinaa samanlaisia esseitä, jotka hän helposti löysikin käsikirjoituskasasta. Mutta sillä välin oliBurton's Magazinepyytänyt häneltä viisi samanlaista esseetä luvaten hänelle viisisataa dollaria kustakin. Martin vastasi, että hän kyllä voi toimittaa nuo pyydetyt kirjoitukset, mutta ne maksavat tuhat dollaria kappaleelta. Hän muisti, että juuri nuo samat aikakauskirjat olivat palauttaneet samat esseet, joita he nyt häneltä pyysivät. Hylkäyslippu oli ollut kylmäverinen, automaattinen ja koneellakirjoitettu. He olivat panneet hänet hikoilemaan ja nyt hän puolestaan pani heidät hikoilemaan.Burton's Magazinemaksoi vaaditun hinnan viidestä esseestä, ja loput neljä sieppasi Mackintoshin kuukausijulkaisu, koskaNorthern Reviewoli liian köyhä kestääkseen tuollaisia menoja. Niinpä ilmestyivät "Salaisuuden Korkeat Papit", "Ihme-Uneksijat", "Oman minän mittapuu", "Filosofia ja kuvittelu", "Jumala ja maantomu", "Taide ja biologia", "Arvostelu ja koe-eläimet", "Tähtisumua", "Koronkiskurin suuruus" — herättääkseen hirmumyrskyn, joka läikkyi, kuohui ja kohisi ja asettui muutaman päivän kuluttua.
Toimittajat kirjoittivat hänelle pyytäen häntä ilmaisemaan ehtonsa, jonka hän tekikin, mutta aina hän lähetti heille valmiita tuotteitaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti ryhtymästä mihinkään uuteen työhön. Pelkkä kirjoittamisen ajatuskin tuntui tekevän hulluksi. Hän oli nähnyt joukkojen repivän Brissendenin kappaleiksi, ja huolimatta siitä, että joukot osoittivat hänelle suosiotaan, hän halveksi tuota joukkoa eikä millään ehdolla oppinut sitä kunnioittamaan. Hänen suurenmoinen menestyksensä tuntui häpeältä ja petokselta Brissendeniä kohtaan. Se pani hänet kiemurtelemaan tuskasta, mutta hän oli päättänyt kulkea edelleen alkamaansa tietä ja täyttää rahasäkkinsä.
Hän saattoi saada toimittajilta kirjeitä, joitten sisällys oli seuraava: "Noin vuosi sitten me kaikeksi onnettomuudeksi kieltäydyimme julkaisemasta teidän rakkausrunojanne. Me olimme suuresti ihastuneet niihin, mutta erinäisten asianhaarain vuoksi ja koska me olimme jo tehneet suunnitelman pitemmäksi aikaa, meidän täytyi silloin kieltäytyä julkaisemasta. Jos ne ovat teillä vielä ja jos te hyväntahtoisesti tahtoisitte luovuttaa ne meille, me olisimme iloiset saadessamme julkaista ne teidän määräämillänne ehdoilla. Me olemme myös valmiit erinomaisilla ehdoilla toimittamaan ne julkisuuteen erikoisena kirjana."
Martin penkoi esille runotragediansa ja lähetti sen pyydetyn asemesta. Ennen lähettämistään hän luki sen ja aivan hämmästyi huomatessaan, kuinka koulupoikamaisen mahdoton ja tyhjänpäiväinen se oli. Mutta hän lähetti sen, ja se julkaistiin ikuiseksi murheeksi ja harmiksi toimittajalle. Yleisö oli suuttunut ja ilmaisi äänekkäästi vastenmielisyytensä ja epäilyksensä. Tuo oli liian kaukana Martin Edenin korkeasta taiteesta. Pääteltiin, ettei hän ikinä ollut sitä kirjoittanut, että aikakauskirja oli haalinut sen jostakin, tai Martin Eden oli omaksunut vanhemman Dumas'n tavat ja antoi toisten kirjoittaa puolestaan. Mutta kun hän selitti, että tragedia oli hänen aikaisimmilta vuosiltaan, jolloin hän käveli lastenkengissä kirjallisuuden vainiolla, ja että aikakauskirja oli ilmoittanut olevansa ikuisesti onneton, ellei sitä saisi, syntyi suunnatonta naurua aikakauskirjan kustannuksella, ja toimitus vaihtui kokonaisuudessaan. Tätä tragediaa ei koskaan julkaistu kirjan muodossa, vaikka Martin pisti taskuihinsa ennakolta maksetut voitto-osuudet.
Colemaninviikkolehti lähetti Martinille pitkän sähkösanoman, joka maksoi lähes kolmesataa dollaria, pyytäen häntä kirjoittamaan kaksikymmentä artikkelia, joista he maksaisivat tuhat dollaria kappaleesta. Hän saisi toimituksen kustannuksella matkustaa Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kaikesta, mikä häntä vain miellyttäisi. Sähkösanomassa tahdottiin osoittaa sitä suurenmoista luottamusta, jota hänen erinomainen kykynsä oli herättänyt. Ainoana rajoituksena mainittiin vain, että hänen tulisi pysytellä Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella. Martin sähkötti vastaan ilmaisten mielipahansa, ettei voinut tarjousta hyväksyä.
"Wiki-Wikin" julkaisiWarreninkuukausilehti, ja se saavutti suunnattoman menestyksen. Myöhemmin se toimitettiin kirjana, leveäreunaisena ja upeana painoksena, joka levisi kulovalkean tavoin ja jonka ensimmäisistä painoksista oli suoranainen kiista. Arvostelijat tunnustivat yksimielisesti, että tällä teoksella oli oleva pysyvä sija suurimpien klassikkojen rinnalla.
"Ilon soihdun" yleisö otti kuitenkin vastaan epäillen ja kylmäkiskoisesti. Sen rohkea esitystapa ja omituinen muoto tuntui järkyttävän porvarillista moraalia ja ennakkoluuloja, mutta kun se heti paikalla käännettiin ranskaksi, herätti se Pariisissa suunnatonta huomiota, ja Amerikan ja Englannin kirjallinen maailma seurasi esimerkkiä ja osti niin monta painosta, ettäSingletree, Darnley ja Coomasta aloitteestaan tarjosi kolmannesta painoksesta kaksikymmentäviisi prosenttia ja neljännestä kolmekymmentä prosenttia voitto-osuutta. Näitä kahta teosta seurasi kokoelma pienempiä juttuja, jotka julkaistiin erikoisina sarjoina. "Kellojen soitto" ja hänen kauhukuvauksensa muodostivat yhden kokoelman, toiseen tulivat "Seikkailu", "Ruukku", "Elämänviini", "Kurimo", "Katusulku" ja neljä muuta pikku kertomusta.Meredith-Lowell Coosti hänen esseensä jaMaximilian Cohänen "Merilaulunsa", kun taas "Rakkaussikermä" lähtiLadies Home Companioninpainosta, jonne se oli satumaisesta hinnasta luovutettu.
Martinilta pääsi helpotuksen huokaus, kun viimeinen käsikirjoitus oli pantu postiin. Turveseinäinen linna ja valkean ja kuparin hohtoinen kuunari tuntuivat olevan nyt hyvin lähellä. No niin, joka tapauksessa hän oli tutkinut Brissendenin väitettä, etteivät aikakauskirjat kelpaisi mihinkään. Hänen oma menestyksensä todisti, että Brissenden oli ollut väärässä, ja kuitenkin tavallaan hänellä oli sellainen tunne, että Brissenden sittenkin oli ollut oikeassa. "Auringon häpeäpilkut" oli ollut hänen menestyksensä pohjana enemmän kuin mikään muu. Sen aihe oli ollut melkein satunnainen, mutta se oli kääntänyt kaikkien huomion häneen. "Auringon häpeäpilkkujen" julkaisu oli saanut aikaan ihmeellisen maanrepeämän hänen hyväkseen. Ellei olisi ollut "Auringon häpeäpilkkuja", ei olisi ollut myöskään maanrepeämää, ja ellei "Auringon häpeäpilkkujen" suhteen olisi tapahtunut ihme, ei olisi ollut maanrepeämää.Singletree, Darnley Cotodisti, että ihme oli tapahtunut. He olivat aluksi painattaneet vain tuhatviisisataa kappaletta ja olivat epäilleet, voisivatko myydä edes niitä. He olivat kokeneita kustantajia, eikä kukaan ollut enemmän hämmästynyt sen suunnattomasta menestyksestä kuin he. Heistä se totisesti oli ollut ihme. He eivät koskaan olleet ymmärtäneet sitä, ja jokaisessa kirjeessään, minkä he hänelle lähettivät, he ilmaisivat ihmetystään pitäen sitä merkillisimpänä tapauksena, mitä milloinkaan oli nähty. He eivät koettaneet selittää sitä. Siihen ei ollut mitään selitystä. Se oli vain tapahtunut. Kaikista tosiasioista ja vastaväitteistä huolimatta se oli tapahtunut.
Asiain näin ollen Martin alkoi kysellä, mitä arvoa oli sillä kunnioituksella, jota hänelle osoitettiin. Ne olivat poroporvareita, jotka ostivat hänen kirjojaan ja kantoivat kultaa hänen rahasäkkiinsä, ja siitä vähästä, mitä hän tiesi korkeimmista piireistä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka paljon siellä käsitettiin sitä, mitä hän oli kirjoittanut. Se todellinen kauneus ja voima, mikä ilmeni hänen tuotannossaan, ei merkinnyt mitään sadoille tuhansille, jotka kuitenkin taputtivat hänelle käsiään ja ostivat hänen kirjojaan. Hän oli päivänsankari, seikkailija, joka oli hyökännyt Parnassolle, jossa jumalat vain nyökyttelivät hänelle päätään. Sadattuhannet lukivat hänen kirjojaan ja huusivat hänelle kunnioitustaan samalla eläimellisellä ymmärtämättömyydellä, jolla he olivat hyökänneet Brissendenin "Päiväperhosen" kimppuun ja repineet sen kappaleiksi, — susimainen roskajoukko, joka mielisteli häntä ensin kynsittyään häntä arvokkaampaa, — mielistely ja raapiminen, ne olivat kaksi eri asiaa, jotka hän asetti rinnakkain. Yhden asian hän kuitenkin varmasti tiesi. "Päiväperhonen" oli ehdottomasti suurempi kuin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut. Vuosisatoihin ei ilmestyisi sellaista runoelmaa. Siksipä se vero, jota roskaväki hänelle kantoi, oli surullinen saalis, sillä tuo sama roskaväki oli heittänyt "Päiväperhosen" lokaan tallattavaksi. Hän huokasi raskaasti, mutta oli kuitenkin tyytyväinen. Hän oli iloinen, että viimeinen käsikirjoitus oli myyty ja että hän sangen pian pääsisi tästä kaikesta.
Herra Morse tapasi Martinin Metropole-hotellin suuressa eteisessä. Oliko hän sattumalta siellä joissakin muissa asioissa, vai oliko hän vartavasten tullut pyytämään häntä päivällisille, sitä Martin ei koskaan saanut selville, vaikka hän oli taipuvainen uskomaan viimeistä otaksumaa. Joka tapauksessa herra Morse, Ruthin isä, joka oli kieltänyt häntä astumasta hänen kotiinsa ja purkanut kihlauksen, oli pyytänyt häntä päivällisille.
Martin ei ollut vihainen. Hän ei tuntenut itseään loukkaantuneeksi. Hän surkutteli herra Morsea, ihmetellen, miltähän mahtoi tuntua nielaista niin katkera pilleri. Hän ei kieltäytynyt kutsua noudattamasta. Hän vain antoi epämääräisen lupauksen ja kiitti kysellen, kuinka perhe jaksaa, erittäinkin rouva Morse ja Ruth. Hän lausui hänen nimensä arvelematta ja luonnollisesti, vaikka salaisesti mielessään hämmästyen, ettei hänen rinnassaan ollenkaan värähtänyt, kuten ennen muinoin, eikä tuttu kiihtymys jyskyttänyt hänen valtimoissaan tai puna hyökännyt hänen kasvoilleen.
Häntä oli kutsuttu monille päivällisille. Muutamia kutsuja hän oli noudattanut. Ihmiset esittelyttivät itsensä hänelle saadakseen kutsua hänet päivällisille, ja hän oli perin hämmästynyt siitä pikku seikasta, joka oli muuttumassa suureksi asiaksi. Bernard Higginbotham kutsui hänet päivällisille. Se hämmästytti häntä yhä enemmän. Hän muisteli niitä epätoivoisia nälänpäiviä, jolloin kukaan ei ollut häntä kutsunut päivällisille. Niihin aikoihin hän olisi tarvinnut päivällisiä, sillä hän heikkeni ja hänen päätänsä huimasi ruoan puute, ja hän laihtui ja menetti iloisen mielensä. Siinä oli koko asian järjettömyys. Kun hän tarvitsi päivällisiä, ei kukaan niitä antanut hänelle, ja nyt, kun hän saattoi ostaa satatuhatta päivällistä ja oli menettämäisillään ruokahalunsa, päivällisiä tyrkytettiin hänelle oikealta ja vasemmalta. Mutta miksi? Hänellä puolestaan ei ollut mitään oikeutta niihin, eikä hän ymmärtänyt syytä. Hän ei ollut muuttunut. Kaikki se työ, jonka hän oli tehnyt, oli niihin aikoihin ollut lopetettu. Herra ja rouva Morse olivat tuominneet häntä laiskuriksi ja vetelehtijäksi, ja Ruthin kautta he olivat tarjonneet hänelle tointa jossakin toimistossa. Sitä paitsi he olivat tienneet, mitä kaikkea hän oli tehnyt. Käsikirjoituksen käsikirjoituksen perästä he olivat saaneet Ruthilta luettavakseen. He olivat lukeneet ne. Ne olivat juuri samoja töitä, jotka olivat saaneet hänen nimensä kaikkiin sanomalehtiin, ja juuri siitä syystä, että hänen nimensä oli kaikissa sanomalehdissä, he kutsuivat häntä.
Yksi asia oli varma: Morset eivät välittäneet hänestä eivätkä hänen töistään. Siksipä he eivät voineet pyytää häntä hänen itsensä tähden tai hänen töittensä tähden, vaan hänen maineensa vuoksi, koska hän olijokuihmisten joukossa ja — miksikä ei, — koska hän omisti satatuhatta dollaria. Se oli juuri se tapa, jolla porvarillinen seuraelämä arvostelee ihmistä, ja mikä hän oli odottaakseen siltä jotakin muuta? Mutta hän oli ylpeä. Hän halveksi sellaista arviointia. Hän tahtoi tulla arvostelluksi oman itsensä vuoksi tai ainakin töittensä tähden, jotka joka tapauksessa olivat hänen olemuksensa ilmauksia. Sillä tavalla Lizzie arvosteli häntä. Hän ei ottanut edes hänen töitänsä lukuun. Hän arvosti häntä itseään. Sillä tavalla Jimmy, katonpanija, ja kaikki toiset hänen vanhat toverinsa arvostelivat häntä. Se oli tullut kyllin selvästi esille niinä aikoina, jolloin hän oli ollut heidän kanssaan, se oli tullut todistetuksi tuona sunnuntaina Shell Mound Parkissa. He heittivät hänen työnsä menemään. Mitä he rakastivat ja minkä puolesta he olivat valmiit taistelemaan, oli juuri Mart Eden, "tuo reilu poika ja hitonmoinen hulivili"!
Sitten oli vielä Ruth, joka oli rakastanut häntä hänen itsensä vuoksi — siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Ja kuitenkin niin paljon kuin hän oli häntä rakastanutkin, hän oli rakastanut enemmän porvarillista ihmisten arviointia. Hän oli vastustanut hänen kirjailijatointansa ja pääasiallisesti, niin hänestä tuntui, sen vuoksi, koska siitä ei voinut saada rahaa. Sellainen oli ollut hänen arvostelunsa "Rakkaussikermästä". Hänkin oli kehottanut häntä menemään työhön. Oli kyllä totta, että hän käytti siitä hienompaa nimeä "ottaa toimi", mutta sehän merkitsi samaa, ja hänen mielestään siinä oli vain nimenvaihdos kysymyksessä. Martin oli lukenut hänelle kaikki kirjoitelmansa — runonsa, romaaninsa, esseensä — "Wiki-Wikin", "Auringon häpeäpilkut", kaikki. Ja hän oli kuitenkin aina ja lakkaamatta houkutellut häntä ottamaan toimen, menemään työhön. Hyvä Jumala! Niin kuin hän ei olisi tehnyt työtä, ryöstänyt itseltään unen, raatanut itsensä kuoliaaksi tullakseen hänen arvoisekseen!
Niin se pikku seikka kasvoi suuremmaksi. Hän oli terve ja rakenteeltaan säännöllinen, söi määräajoilla, nukkui pitkiä tunteja, ja niin tuo pikku seikka alkoi häntä inhottaa ja kyllästyttää.Työ on tehty. Tuo ajatus poltti hänen aivoissaan. Hän istui vastapäätä Bernard Higginbothamia upeilla sunnuntaipäivällisillä Higginbothamin "Rahaksimuutto Liikkeen" yläpuolella, ja kaikki voimansa ponnistaen hän saattoi olla huutamatta:
"Työ on tehty! Ja nyt sinä syötät minua, kun sinä silloin annoit minun nääntyä nälkään, kielsit minua astumasta taloosi ja kirosit minua, koska minä en tahtonut ottaa tointa. Ja työ oli jo tehty — kaikki tehty. Ja nyt, kun minä puhun, sinä itse vaikenet ja riippuen minun huulissani kunnioittaen kuuntelet jokaista sanaa, minkä minä suvaitsen lausua. Minä sanon sinulle, että sinä ja kaikki sinunlaisesi olette mätiä, ja sen sijaan, että te raivostuisitte, te hymähtelette ja myöntelette, että minun puheeni sisältää suurta totuutta ja — minkä tähden? Koska minä olen kuuluisa, koska minulla on paljon rahaa. Ei sen tähden, että minä olen Martin Eden, melko hyvä ihminen, enkä aivan tyhmä! Minä voisin sanoa teille, että kuu on tehty suuresta juustokiekosta, ja te nielaisisitte tuon hulluuden — ainakin te ette kävisi väittämään vastaan — koska minulla on dollareja vuorittaan. Ja kaikki työ on tehty kauan sitten; työ oli loppuun suoritettu, minä sanon sinulle, kun sinä syljit minun päälleni, aivan kuin minä olisin ollut likaa, jota sinä jaloillasi tallasit."
Mutta Martin ei huutanut sitä julki. Tuo ajatus jäyti vain hänen aivojaan tuottaen lakkaamatonta tuskaa, vaikka hän hymyili onnistuen salaamaan kärsimyksensä. Kun hän vaikeni, Bernard Higginbotham tarttui ohjaksiin ja alkoi puhua. Hänellä itsellään oli ollut menestystä, ja hän oli ollut ylpeä siitä. Hän oli omin voimin päässyt siihen, missä nyt oli. Kukaan ei ollut häntä auttanut. Hän ei ollut kenellekään kiitollisuuden velassa. Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa ja kasvatti suurta lapsilaumaa, ja tuolla oli Higginbothamin Rahaksimuutto Liike, joka oli hänen kuntonsa ja työteliäisyytensä näkyvä muistomerkki. Hän rakasti Higginbothamin Rahaksi Muutto Liikettä, kuten muutamat miehet rakastavat vaimoaan. Hän avasi sydämensä Martinille, osoitti hänelle, millaisia suurenmoisia ja kunnianhimoisia suunnitelmia hänen mielessään oli syntynyt. Naapurit tuossa menestyivät suurenmoisesti. Liike oli todellakin liian pieni. Jos hänellä olisi enemmän tilaa, hän voisi säästää työtä ja saada liikkeensä vähemmillä kustannuksilla suurenmoisemmaksi. Ja sen hän tekisikin. Joka päivä hän odotti tilaisuutta, jolloin hän voisi ostaa viereisen tontin ja rakentaa toisen kadunviereisen rakennuksen liikkeensä yhteyteen. Yläkerran hän vuokraisi pois, ja koko alakerta järjestettäisiin Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeeksi. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän puhui uudesta nimikilvestä, joka ulottuisi molempien rakennusten yli.
Martin unohti kuunnella häntä. Kertosäe "työ tehty on" soi hänen aivoissaan vaientaen toisen lörpötyksen kuulumasta. Tuo säe hullaannutti häntä, ja hän koetti päästä sitä pakoon.
"Kuinka paljon sinä sanoitkaan sen maksavan?" hän kysäisi äkkiä.
Hänen lankonsa lakkasi kuvailemasta naapuriensa suunnattomia liike-etuja. Hän ei ollut puhunut mitään hinnasta. Mutta hän tiesi. Hän oli laskenut sitä monen monta kertaa.
"Nykyisten rakennuskustannusten mukaan se voisi nousta neljääntuhanteen dollariin", hän selitti.
"Nimikilpi mukaan luettuna?"
"Sitä minä en ole laskenut. Se kyllä ehtii ilmestyä, kunhan nyt ensin saadaan rakennus."
"Entäs pohja?"
"Kolmetuhatta enemmän."
Hän kumartui eteenpäin nuoleskellen huuliaan ja levitellen sormiaan, kun hän näki Martinin kirjoittavan maksuosoitusta. Kun se ojennettiin hänelle, hän silmäsi summaa - seitsemän tuhatta dollaria. "Minä — minä en voi maksaa korkoa kuin kuusi prosenttia", hän mutisi neuvotonna.
Martin oli purskahtaa nauruun, mutta kysyikin sen sijaan:
"Kuinka paljon se olisi?"
"Annas kun katson! Kuusi prosenttia — kuusi kertaa seitsemän — neljäsataakaksikymmentä."
"Siitä tulisi kolmekymmentäviisi dollaria kuussa, eikö niin?"
Higginbotham nyökkäsi.
"Sitten, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, me järjestämme asian näin." Martin katsahti Gertrudeen. "Sinä saat olla itse isäntänä uudessa talossasi, jos sinä tahdot käyttää nuo kolmekymmentäviisi dollaria ruoanlaittoon, pesemiseen ja puhdistamiseen. Nuo seitsemäntuhatta ovat sinun, jos lupaat, ettei Gertruden enää tarvitse raataa, kuten tähän asti. Sovimmeko niin?"
Herra Higginbotham nieleksi ankarasti. Ettei hänen vaimonsa tarvitsisi enää raataa varhaisesta aamusta myöhään iltaan, oli kerrassaan mahdotonta tälle ahneelle sielulle. Tuota suurenmoista lahjaa seurasi pilleri, katkera pilleri. Ettei hänen vaimonsa tekisi työtä! Se salpasi häneltä kurkun.
"Kuten haluat sitten", sanoi Martin. "Minä maksan nuo kolmekymmentäviisi dollaria kuussa, ja — —"
Hän ojensi pöydän yli kätensä ottaakseen maksuosoituksen takaisin. Mutta herra Higginbotham laski ennen kätensä raskaasti sen päälle ja huudahti:
"Minä hyväksyn! Minä hyväksyn!"
Kun Martin saapui raitiovaunun luo, hän oli sekä väsynyt että sairas.Hän katsahti tuohon merkitsevään nimikilpeen. "Sika!" hän valitti."Sika! Sika!"
KunMackintosh's Magazinejulkaisi "Povarin" Berthierin ja Wennin loistavasti kuvittamana, unohti Hermann von Schmidt, että hän oli sanonut sitä siveettömäksi. Hän kertoi, että hänen vaimonsa oli innoittanut runoilijaa tuohon aiheeseen, ja piti huolen, että uutinen levisi sanomalehden reportterin korviin, ja siitä oli seurauksena haastattelijan ja valokuvaajan vierailu hänen kodissaan. Seurauksena oli täytetty sivu sunnuntainumerossa, jossa oli valokuva ja ihannoituja kuvauksia Marianista ja Martin Edenin läheisestä suhteesta sukulaisiinsa, ja samalla julkaistiin korukirjaimin koko "Povari"Mackintosh's Magazinenerikoisella suostumuksella. Se herätti suoranaisen myrskyn naapuristossa, ja kelpo rouvat olivat ylpeitä tuntiessaan suuren kirjailijan sisaren, ja ne, jotka eivät olleet ennestään tuttavia, pitivät kiirettä tuttavaksi tullakseen. Hermann von Schmidt hykerteli puodissa käsiään ja päätti hankkia uuden sorvin. "Se on parempaa kuin ilmoitus", hän selitti Marianille, "eikä maksa mitään".