"Kyllä mielelläni", hän sanoi kiihkeästi. "Ja minä lupaan teille, neiti Morse, että minä vielä pääsen perille. Olen jo päässyt pitkälle, tiedän sen, ja minun on päästävä vielä paljoa kauemmaksi, minun tulee päästä perille, vaikka minun sitten pitäisi ryömiä käsin ja jaloin." Hän otti esille kimpun käsikirjoituksia. "Tässä on 'Merilauluja'. Kun te palaatte kotiin, lähetän ne teille saadaksenne lukea ne joutoaikoina. Ja teidän täytyy luvata minulle, että sanotte minulle, mitä niistä todella ajattelette. Ja minä pyydän teitä puhumaan minulle suoraan!"
"Minä puhun teille aivan suoraan", lupasi Ruth mielessään kiusallinen ajatus, ettei hän ollut hänelle nyt ollut suora.
"Ensimmäinen taistelu on käyty ja lopetettu", sanoi Martin katsellen peiliin sinä iltana. "Mutta vielä on edessä toinen ja kolmas ja taistelu taistelun perään loppumattomiin, ellei…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan katseli hetkisen pientä, kehnoa huonettaan antaen silmäinsä surullisina viipyä palautetuissa käsikirjoituskasoissa, jotka oli kasattu erääseen nurkkaan lattialle. Hänellä ei ollut varaa lähettää niitä uudelle matkalle, ja viikon kuluessa niitä oli kasaantunut kokonainen pino. Niitä tulisi lisää huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana, kunnes kaikki olisivat kotona. Ja nyt hän olisi kykenemätön lähettämään niitä uudelle kiertomatkalle. Hänellä oli kirjoituskoneen kuukauden vuokra maksamatta, eikä hän voinut sitä suorittaakaan, koska hänellä nipin napin oli rahaa viikon täyshoitoon, joka myös oli langennut maksettavaksi.
Hän istahti ja katseli pöytää miettivästi. Siinä oli runsaasti mustepilkkuja, ja äkkiä hänelle selvisi, että hän piti siitä.
"Rakas vanha pöytä", hän puheli, "minä olen viettänyt muutamia onnellisia hetkiä sinun ääressäsi, ja sinä olet ollut minulle oikein hyvä ystävä, kun katselemme asiaa tarkemmin ja tunnustamme kaiken. Sinä et koskaan sysännyt minua luotasi, et koskaan tyrkyttänyt minulle painettuja hylkäyslippujasi etkä valittanut liian pitkistä työpäivistä."
Hän laski kätensä pöydälle ja hautasi päänsä niihin. Hänen kurkkuaan kuristi, ja hänen mielensä teki itkeä. Se muistutti häntä hänen ensimmäisestä tappelustaan, kun hän oli kuuden vuoden vanha, kuinka hän oli antanut iskuja kyynelten juostessa pitkin poskia, jolloin häntä kahta vuotta vanhempi poika oli lyönyt häntä niin, että hän oli hetkeksi lakannut hengittämästä. Hän näki poikajoukon ympärillään piirissä ulvovan kuin villit, kun hän viimein kaatui kuin meritaudin tuskissa veren juostessa nenästä ja kyynelten kirvelevistä silmistä.
"Pieni nulikkaraukka!" hän mutisi. "Ja nyt sinä olet yhtä pahoin piesty.Sinut on hakattu mäskiksi. Sinut on lyöty maahan ja olet lopussa."
Mutta tuon ensimmäisen taistelun näky viipyi yhä hänen luomiensa alla, ja kun hän katseli, hän näki sen muuttuvan ja liittyvän pitkään tappelujen sarjaan, joka sitä seurasi. Kuutta kuukautta myöhemmin "Juustonaama" (se oli pojan haukkumanimi) oli pieksänyt häntä uudestaan. Mutta sillä kertaa oli Juustonaama saanut mustelman silmäänsä. Niin se jatkui. Hän näki kaikki, taistelun taistelun perästä, jolloin hän aina joutui alakynteen ja Juustonaama kerskui ja irvisteli. Mutta koskaan hän ei ollut juossut pakoon. Hänen voimansa tuntuivat vahvistuvan sitä muistellessa. Hän oli aina pysynyt paikoillaan ja niellyt tappionsa. Juustonaama oli ollut oikea pikku taistelupukari eikä ollut koskaan tuntenut häntä kohtaan vähintäkään sääliä. Mutta hän oli pysynyt paikoillaan. Hän oli kestänyt kaiken!
Seuraavana kuvana hän näki kapean sivukujan ränsistyneitten talorähjien välissä. Sen päässä oli yksikerroksinen tiilirakennus, josta kuului säännöllinen painokoneen jytinä, kun se valmisti ensimmäistä "Enquirerin" painosta. Hän oli yhdentoista ja Juustonaama kolmentoista, ja molemmat he möivätEnquireriä. Siinä oli syy, miksi he olivat täällä, he odottivat lehtiänsä. Ja tietysti Juustonaama oli sielläkin hyökännyt hänen kimppuunsa ja syntyi taas taistelu, joka kuitenkin jäi ratkaisematta, koska viittätoista minuuttia vaille neljä painohuoneen ovi heitettiin auki ja poikajoukko hyökkäsi sisään taittamaan sanomalehtiänsä.
"Minä löylytän sinut huomenna", hän kuuli Juustonaaman uhkaavan; ja hän kuuli oman äänensä piipittävän ja värisevän pidätetystä itkusta ja lupaavan, että hän kyllä saapuisi huomenna.
Ja hän oli siellä seuraavana päivänä kiiruhtaen koulusta ollakseen ensimmäisenä paikalla ja joutuenkin kahta minuuttia ennen Juustonaamaa. Toiset pojat kehuivat häntä, selittivät hänen virheitänsä taistelussa ja vakuuttivat hänelle voittoa, jos hän tekisi heidän neuvojensa mukaan. Samat pojat neuvoivat myöskin Juustonaamaa. Kuinka he olivatkaan nauttineet tuosta taistelusta! Hän viipyi muistoissaan kyllin kauan voidakseen kadehtia noilta pojilta sitä näytelmää, minkä hän ja Juustonaama olivat heille tarjonneet. Niin he aina jatkoivat kolmenkymmenen minuutin ajan, kunnes taas painohuoneen ovi avattiin.
Hän näki itsensä päivästä päivään rientävän koulustaEnquirerinkujalle. Hän ei voinut kulkea nopeasti. Hän oli kankea ja jäykistynyt ainaisesta tappelusta. Hänen kyynärvartensa olivat kyynärpäästä ranteeseen mustat ja siniset annetuista iskuista, ja siellä täällä kidutettu liha alkoi pullistella paiseihin. Hänen päätänsä, käsivarsiansa ja olkapäitänsä pakotti, hänen selkäänsä vihloi — koko hänen ruumistaan kivisti; ja hänen aivonsa olivat raskaat ja vaivaantuneet. Hän ei leikkinyt enää koulussa eikä myöskään mitään lukenut. Vieläpä hiljainen paikallaan istuminenkin kidutti häntä. Vuosisatoja tuntui kuluneen siitä, kun hän oli alkanut nuo jokapäiväiset tappelut, ja aika tuntui vierivän hitaasti, ja edessä aina olisi odottamassa loppumattomiin tappelu tappelun jälkeen. Miksi hän ei voinut Juustonaamaa kerran kurittaa niin, että olisi riittänyt? hän usein ajatteli. Se olisi päästänyt hänet, Martinin, vapaaksi tuosta ainaisesta tuskasta. Milloinkaan ei ollut juolahtanut hänen mieleensä lakata taistelusta ja antaa Juustonaaman pieksää häntä.
Ja niin hän kuhnustiEnquirerinkujalle sielultaan ja ruumiiltaan sairaana, mutta oppien kärsivällisyyttä, kohdatakseen ikuisen vihollisensa Juustonaaman, joka oli aivan yhtä kipeä kuin hänkin ja aivan yhtä halukas lopettamaan koko taistelun, ellei koko sanomalehtipoikien joukko olisi katsellut ja kiihoittanut ylpeyttä ja voitonhimoa. Eräänä iltana heidän koettaessaan epätoivon vimmalla kahdenkymmenen minuutin ajan nujertaa toisiaan, kuitenkin seuraten sääntöä, joka kielsi potkimisen, päättäen olla lakkaamatta, ennen kuin toinen olisi maassa, Juustonaama kesken kaiken puuskuttaen ehdotti, että he lopettaisivat. Ja Martin muistellessaan siinä pää käsien varassa värisi nähdessään tuon kuvan itsestään tuona kauheana iltana kauan sitten, jolloin hän horjuen ja puuskuttaen oli sylkenyt haljenneesta huulesta juoksevan veren suustaan voidakseen huutaa Juustonaamalle, ettei hän tahtonut lopettaa, ellei Juustonaama tunnustaisi hävinneensä. Juustonaama ei tunnustanut, ja niin taistelu jatkui.
Seuraavan ja sitä seuraavana päivän ilta, aina loputtomiin, näki noiden taistelujen uudistuvan. Joka päivä, kun hän ojensi mustelmaiset kätensä alkaaksensa, niitä pakotti kauheasti, ja jo ensimmäiset saadut ja annetut iskut aivan kuin halkaisivat hänen aivonsa. Sen jälkeen kaikki musteni hänen ympärillään, ja hän tappeli sokeasti kuin unessa, nähden vain Juustonaaman suuren hahmon ja palavat eläimelliset silmät, kaikki yhtenä tanssivana ja keinuvana sekamelskana. Hän keskitti kaiken huomionsa noihin kasvoihin, kaikki muu häipyi tyhjyyteen. Koko maailmassa ei ollut mitään muuta kuin nuo kasvot, eikä hän saisi koskaan rauhaa, siunattua rauhaa, ennen kuin hän olisi hakannut verisillä nyrkeillänsä liiskaksi nuo kasvot tai ennen kuin nuo toiset veriset nyrkit, jotka jollakin tavalla kuuluivat noille kasvoille, olisivat nakanneet liiskaksi hänet. Ja sitten vasta, tavalla tai toisella, seuraisi hänelle lepo ja rauha. Mutta lopettaa kesken oli hänelle, Martinille, kerrassaan mahdotonta. Tulipa kerran päivä, jolloin hänen nuhjustettuaanEnquirerinkujalle ei siellä ollutkaan Juustonaamaa. Juustonaama ei tullut ollenkaan. Pojat onnittelivat häntä ja kehuivat, että hän oli voittanut Juustonaaman. Mutta Martin ei ollut tyytyväinen. Hän ei ollut voittanut Juustonaamaa, eikä Juustonaama häntä. Probleemi oli jäänyt ratkaisematta. Vasta jälkeenpäin he saivat tietää, että Juustonaaman isä oli kuollut juuri sinä päivänä.
Martinin ajatus kiisi nyt vuosien halki erääseen iltaan, jonka hän oli viettänyt teatterin ylimmällä parvella. Hän oli seitsemäntoista ja oli juuri palannut mereltä. Syntyi käsikähmä. Joku oli käynyt kurittamaan jotakuta, ja Martin kävi välittämään, kun joutui ihan Juustonaaman kiiluvien silmäin eteen.
"Minä annan sinulle näytelmän jälkeen", hänen vanha vihollisensa kähisi.
Martin nyökkäsi. Ylimmän parven järjestysmies oli matkalla rauhanhäiritsijäin luo.
"Minä kohtaan sinut teatterin edustalla viimeisen näytöksen jälkeen", kuiskasi Martin kasvoillaan kiihkeä jännitys, jonka vuoksi hän tuskin kuuli ja näki mitään esityksestä.
"Onko sinulla apumiehiä?" hän kysyi Juustonaamalta näytöksen lopussa.
"Totta kai."
"Silloin minäkin hankin jonkun", virkahti Martin.
Näytelmän väliajalla hän keräsi ystävänsä: kolme naulatehtaalla työskentelevää poikaa, jotka hän tunsi ennestään, erään veturinlämmittäjän ja puolisen tusinaa markkinahuijareita.
Kun teatteri tyhjeni, kerääntyivät molemmat vihamieliset joukot toiselle puolen katua herättäen niin vähän huomiota kuin mahdollista. Kun he tulivat yksinäiseen paikkaan, he yhtyivät ja pitivät sotaneuvottelun.
"Kahdeksannen kadun silta on paras paikka", sanoi muuan punatukkainen nuorukainen Juustonaaman joukosta. "Te voitte tapella keskellä siltaa sähkölampun valossa, ja miltä puolen tahansa nuuskijat ilmestyvät, me voimme aina livistää tiehemme toisesta päästä."
"Minulle se kyllä sopii", sanoi Martin neuvoteltuaan seuralaistensa kanssa.
Kahdeksannen kadun silta kulki yli erään San Antonio Estuaryn haaran ja oli yhtä pitkä kuin kolme kaupungin korttelia. Sillan keskellä ja molemmissa päissä paloi suuret katulyhdyt. Ainoakaan poliisi ei voinut lähestyä noiden päälyhtyjen ohi huomaamatta. Se oli sopiva paikka sille tappelulle, johon Martinin muisto oli palannut. Hän huomasi noiden kahden ryhmän taisteluhaluisina ja synkkinä pysyvän tarkasti erossa toisistaan ja muodostavan sopivan välimatkan, ja samalla hän näki itsensä ja Juustonaaman riisuutuvan. Vähän matkan päähän asetettiin varmuuden vuoksi vartijat, joiden tuli pitää silmällä sillan valaistuja päitä. Muutamat markkinahuijareista pitivät Martinin takkia, paitaa ja hattua ollakseen valmiina livistämään niiden kanssa turvallisempaan paikkaan, jos poliisi ilmestyisi. Martin näki itsensä astuvan keskelle tuijottaen Juustonaamaa ja kuuli itsensä sanovan nyrkkiänsä varoittavasti kohottaen:
"Tämä ei ole mikään kädenpudistus, ymmärrätkö? Tämä on ratkaiseva taistelu, ja se käydään vihdoinkin loppuun. Toisen meistä on nutistuttava."
Juustonaama halusi tehdä vastaväitteitä, Martin saattoi huomata sen, mutta lopuksi voitti hänen vanha vaarallinen ylpeytensä, jota kiihotti näiden kahden joukon läsnäolo.
"No, käy kiinni!" hän vastasi. "Mitä saatanaa sinä siinä loruilet? Minä teen siitä lopun."
Silloin he hyökkäsivät toistensa kimppuun kuin nuoret sonnit nuoruuden koko kiihkolla, vihan vimmalla ja paljain nyrkein järkähtämättä aikoen loukata, ruhjoa ja vahingoittaa toista niin paljon kuin suinkin. Kaikki vaivalloinen ja ankara vuosituhantinen ponnistus ihmisyyden puolesta oli menettänyt heissä kaiken merkityksensä. Vain sähkölamppu tolpan päässä osoitti, että elettiin ihmisten mailla. Martin ja Juustonaama olivat kuin kaksi metsäläistä kivikaudelta, jotka kynsin hampain hyökkäsivät vihollista vastaan suojellakseen alkuperäistä turvapaikkaansa. He painuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle maan tomuun muodostuakseen alkuaineeksi, josta heidän ruumiinsa oli peräisin, niin kuin kaikki hornan ja pahuuden vallat olisivat panneet heidät iskemään yhteen ja unohtamaan ihmisen ylemmät tarkoitusperät.
"Jumala! Me olimme eläimiä, villipetoja", mutisi Martin muistoissaan seuraten taistelun kulkua. Hänen loistava mielikuvituksensa loihti sen esiin niin selvänä, kuin hän olisi katsellut elokuvia. Hän oli sekä katselija että esittäjä. Monen kuukauden työ, jota hän oli tehnyt jalostuakseen ja hienostuakseen, sai hänet värisemään tuota kuvaa katsellessaan. Mutta sitten häipyi nykyisyys kokonaan hänen tajunnastaan, ja menneen ajan varjot valtasivat hänet kokonaan, ja hän näki Martin Edenin, joka juuri oli palannut mereltä ja taisteli Juustonaaman kanssa kahdeksannen kadun sillalla. Hän kesti iskut ja hyökkäsi puolestaan, hikoili ja vuosi verta ja iloitsi, kun hänen paljas nyrkkinsä osui oikein arkaan kohtaan.
He olivat kuin kaksi vihan tuulispäätä, jotka sähisten raatelivat toisiansa. Aika kului, ja molemmat vihollisryhmät seisoivat äänettöminä. He eivät olleet koskaan nähneet sellaista rajatonta raivoa, ja se kauhistutti heitä. Nuo molemmat taistelijat olivat suurempia elukoita kuin he. Ensimmäinen nuoruuden tulisuus oli poissa, ja he taistelivat varovammin ja määrätietoisemmin. Kumpikaan ei ollut vielä mitään voittanut. "Tuossa on taistelun merkki", kuuli Martin jonkun sanovan. Sitten hän teki valehyökkäyksen oikealle ja vasemmalle, mutta hänet torjuttiin villitysti, mutta samalla hän tunsi, miten hänen poskensa halkesi luuhun asti. Paljas nyrkki ei sitä ollut tehnyt. Hän kuuli hämmästyksen mutinaa ympärillään tuon kamalan iskun saatuaan, kun hän oli hukkua omaan vereensä. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän muuttui vain äärimmäisen varovaiseksi, sillä hän tunsi perin pohjin kaikki tämän luokan viekkaat konnankoukut. Hän odotti ja katseli tarkasti, kunnes oli tekevinään raivokkaan hyökkäyksen, mutta pysähtyi puolitiehen, sillä hän oli nähnyt metallin välähtävän.
"Ylös kätesi", hän karjaisi. "Sinulla on nyrkkirauta ja sillä sinä minua isket!"
Molemmat ryhmät hyökkäsivät lähemmä kiroillen ja mylvähdellen. Silmänräpäyksessä syntyisi yleinen rysy ja häneltä oltiin ryöstää kostonilo. Hän oli suunniltaan.
"Tiehenne, lurjukset!" hän huusi käheästi. "Ymmärrättekö, vai!"
He vetäytyivät edemmäksi. He olivat eläimiä, mutta hän oli ylielukka, jokin kauhun kuvatus, joka hallitsi heitä kaikkia.
"Tämä on minun asiani, älkääkä pistäkö nokkaanne siihen. Tänne se nyrkkirauta."
Juustonaama hiukan tyyntyneenä ja säikähtäneenä heitti kädestänsä luvattoman aseen.
"Sinä annoit sen hänelle, sinä Punapää, luikerrellessani hänen luokseen tuolla pensaan luona", kiivaili Martin heittäen nyrkkiraudan veteen. "Minä näin sinut kyllä ja ajattelin, mitä sinä luimuilit. Mutta koetapas samaa vielä kerran, niin minä isken, että nuppisi kallistuu. Ymmärrätkö?"
Sitten he hyökkäsivät uudestaan toistensa kimppuun raadellen itsensä ja toisensa väsyksiin ja raivonsa vallassa sittenkin yhä yrittäen, kunnes tuo verenhimoinen elukkaparvi tyydytetty ään verenjanonsa näkemästään kauhistuneena puolueettomasti pyysi heitä lakkaamaan. Ja Juustonaama, joka tunsi olevansa kaatumaisillaan ja kuolemaisillaan ja jonka hakatut kasvot eivät enää muistuttaneet ihmisen muotoa, horjui ja epäröi, mutta Martin hyökkäsi yhä hänen kimppuunsa iskien häntä lakkaamatta.
Mutta keskeltä vuosisadalta tuntuvaa iskusadetta, joka oli Juustonaaman melkein lamauttanut, kuului äänekäs rusahdus, ja Martinin oikea käsi putosi sivulle. Luu oli murtunut. Kaikki kuulivat sen ja ymmärsivät merkityksen. Juustonaama kuuli sen myös ja hyökkäsi kuin tiikeri toisen päälle, ja iskuja satoi lakkaamatta. Martinin ryhmä riensi väliin keskeyttääkseen tappelun. Mutta Martin karkoitti heidät synkästi kiroten takaisin. Hän otteli herkeämättä pelkästään vasemmalla kädellä kuin raivostunut verihurtta melkein tajuttomana, jolloin hän kuuli kuin pitkien matkojen takaa molempien ryhmien äänten sorinan, erottipa vielä vapisevalla äänellä lausutut sanatkin: "Tämä ei ole enää tappelua, pojat. Se on murhaa, ja meidän täytyy tehdä siitä loppu."
Mutta he eivät keskeyttäneet, ja hän iloitsi siitä antaen ainoan kätensä raskaasti ja lakkaamatta iskeä jotakin veristä edessään, joka ei näyttänyt ihmisen kasvoilta, vaan kauhealta — vapisevalta, muodottomalta ja nimettömältä möhkäleeltä, joka itsepintaisesti pysyi hänen edessään eikä paennut tiehensä. Ja hän iski ja iski yhä hitaammin ja hitaammin, aivan kuin viimeiset ihmisyyden säikeet olisivat yksitellen katkeilleet, kunnes hän hämärästi tajusi, että tuo nimetön esine vaipui, vaipui hitaasti alas sillan rosoisille puulaatoille. Seuraavana hetkenä hän seisoi sen päällä horjuvin polvin ja haparoiden terveellä kädellänsä ilmaa kuin tukea tavoitellakseen ja samalla kähisten äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen:
"Tahdotko vielä lisää? Sano, tahdotko vielä lisää!"
Hän toisteli sitä lakkaamatta — kysyen, härnäten ja uhitellen, tahtoiko toinen lisää — kun hän tunsi oman ryhmänsä poikien tarttuvan häneen, taputtelevan häntä ja koettavan vetää takkia hänen päälleen. Ja silloin valahti äkkiä hänen ylitseen synkkä pimeys ja unohdus kätkien hänet helmoihinsa.
Pieni herätyskello pöydällä yhä nakutti, mutta Martin Eden istui pää käsiin haudattuna eikä sitä tajunnut. Hän ei kuullut mitään. Hän ei mitään ajatellut. Niin täydellisesti hän oli elänyt nuo hetket uudelleen, että hän oli pyörtynyt samoin kuin sinä iltana kahdeksannen kadun sillalla. Pimeys ja tajuttomuus kesti kokonaisen minuutin. Sitten, aivan kuin kuolleista heräten, hän hypähti ylös, silmät säteillen ja hien valuessa virtana kasvoilta hän huusi:
"Minä voitin sinut kuitenkin, sinä Juustonaama! Se otti kyllä yksitoista vuotta, mutta minä kuitenkin voitin sinut!"
Hänen polvensa vapisivat ja häntä pyörrytti, kun hän horjahti vuodetta vasten ja istahti sen reunalle. Hän oli yhä edelleenkin menneisyyden vankina. Hän katsahti ympäri huonetta hämillään ja pelästyneenä, ihmetellen, missä oli, kunnes hän keksi käsikirjoituskasan nurkassa. Silloin alkoi muistojen ratas uudestaan pyöriä ja siirtyi neljä vuotta ajassa eteenpäin, ja hänen eteensä kuvastui nykyhetki, kaikki ne kirjat, joita hän oli lukenut, ja se uusi käsitys elämän kaikkeudesta, jonka hän oli niiden sivuilta saanut, hänen unelmansa ja kunnianhimoiset toiveensa ja hänen rakkautensa enkelimäiseen kalpeaan impeen, joka oli hento ja suojattu, melkeinpä henkiolento, ja joka kuolisi kauhusta, jos näkisi vilahduksenkaan sellaisista tapauksista, jotka hän oli juuri uudestaan elänyt, jos katselisi hetkenkään niitä elämän kuohuvia pohjamutia, joita hän oli kahlannut.
Hän nousi ja siirtyi peilin eteen.
"Nouse siis ylös liejusta, sinä Martin Eden", hän sanoi juhlallisesti. "Avaa silmäsi suurelle valolle ja kohota pääsi korkealle, tee kuten koko elämä on tehnyt, anna tiikerien ja apinain kuolla ja pyri yhä korkeammalle saavuttaaksesi ikuisen inhimillisen perintösi."
Hän tarkasti itseään huolellisesti ja nauroi.
"Luulenpa, että olet tullut hieman hysteeriseksi ja makeanrunolliseksi, poikaseni, vai?" hän puheli. "No, älä välitä. Sinä voitit Juustonaaman, ja sinä voitat vielä kustantajatkin, vaikka se ottaisi kaksi kertaa yksitoista vuotta. Sitä et voi pysähtyä tähän. Sinut on määrätty menemään eteenpäin. Sinun täytyy päästä perille, ymmärräthän."
Herätyskello pärähti soimaan, ja Martin havahtui unestaan niin äkkiä, että heikkorakenteinen ihminen olisi varmasti saanut päänsäryn. Vaikka hän nukkui kuin tukki, hän heräsi heti kuin kissa iloiten suuresti, että viiden tunnin tajuttomuuden tila oli vihdoinkin ohi. Hän vihasi unen tuottamaa unohdusta. Olihan paljon tehtävää, niin paljon elämää elettävänä. Hän tahtoi nurista jokaisesta hetkestä, minkä uni ryösti häneltä, ja ennen kuin kello oli lakannut pirisemästä, hän oli paineen ja korvineen pesuvadissa värähdellen kylmän veden hyväilyistä.
Mutta tänään hän ei suorittanut tavallista ohjelmaansa. Ei ollut mitään keskeneräistä juttua odottamassa hänen kättensä työtä, eivätkä uudetkaan tarinat kolkuttaneet ilmoille päästäkseen. Hän oli lukenut myöhään, ja nyt oli melkein aamiaisen aika. Hän koetti lukea kappaleen Fiskeä, mutta hänen aivonsa olivat levottomat, ja hän sulki kirjan. Tämä päivä saisi todistaa uuden taistelun alun, jonka kestäessä kirjoittaminen oli kokonaan heitettävä. Hänen poveansa jäyti melkein samanlainen ikävä, kuin mikä valtaa ihmisen silloin, kun hänen on lähdettävä pois kotoa ja rakkaitten luota. Hän katsahti käsikirjoituksiin nurkassa. Siitä se johtui. Hän lähtisi pois niiden luota, onnettomien, häväistyjen lapsiraukkojensa luota, jotka eivät olleet tervetulleita minnekään. Hän alkoi penkoa niitä lukien palan sieltä, toisen täältä, mikä häntä enin miellytti. "Ruukkua" hän kunnioitti lukemalla sitä ääneen, samoin "Seikkailua". "Ilo", hänen viimesyntyisensä, joka oli saanut lopullisen muotonsa vasta eilen, mutta pistetty kuitenkin postirahan puutteessa toisten joukkoon, sai osakseen aivan erikoista huomiota.
"Minä en voi ymmärtää", hän mutisi. "Tai ehkäpä ne ovat kustantajat, jotka eivät voi ymmärtää. Näissä ei ole mitään virheitä. He julkaisevat huonompia joka kuukausi. Kaikki, mitä he julkaisevat, on huonompaa … ainakin melkein."
Aamiaisen jälkeen hän pisti kirjoituskoneen kuoreensa ja kantoi senOaklandiin.
"Minä olen velkaa yhden kuukauden vuokran", hän sanoi liikkeen apulaiselle. "Mutta sanokaa johtajalle, että minä menen nyt työhön ja kuukauden päästä tai niille main minä kyllä suoritan sen."
Hän meni höyrylautalla San Franciscoon ja suuntasi askeleensa paikanvälitystoimistoon. "Mitä työtä tahansa, joka ei vaadi ammattitaitoa", hän sanoi välittäjälle, mutta hänet keskeytti uusi tulokas, joka oli puettu hieman keikarimaisesti, kuten työmies, jolla on makua käytellä hienompia vaatekappaleita.
"Eikö vieläkään ketään, hä?" sanoi tulija. "Mutta minä olen tullut saadakseni varmasti jonkun tänään."
Hän kääntyi ja katsahti Martiniin, ja Martin katsahti häneen takaisin huomaten hänen hieman pöhöttyneen muotonsa, verettömät ja kauniit, mutta veltot kasvonsa ja päätti, että ne kertoivat yöllisestä humusta.
"Työtä hakemassa, vai?" tiedusteli toinen. "Mitä te osaatte tehdä?"
"Karkeata työtä, olen merimies, konekirjoitusta — en pikakirjoitusta — voin istua hevosen selässä, tartun mielelläni mihin hyvänsä", kuului vastaus.
Toinen nyökkäsi.
"Tuo kuuluu minusta hyvältä. Minun nimeni on Dawson, Joe Dawson, ja olen etsimässä apumiestä erääseen pesulaitokseen."
"Liian vaativaa minulle." Hymy häivähti Martinin kasvoilla, kun hän oli näkevinään itsensä silittämässä valkeita, hienoja vaatteita, joita naisväki käyttää. Mutta hän oli alkanut mieltyä tuohon toiseen ja siksi hän lisäsi: "Tavallista pesua minä nyt ehkä voisin tehdä. Olen oppinut sitä jokseenkin paljon merellä."
Joe Dawson silminnähtävästi mietti hetkisen.
"Katsotaanpas nyt, tästä me kyllä voimme sopia ja selviytyä ilman muuta.Tahdotteko kuulla?"
Martin nyökkäsi.
"Se on pieni pesula maalla, kuuluu Shelly Hot Springsille, se on hotelli, ymmärrättehän. Kaksi miestä tekee työn, mestari ja apulainen. Minä olen mestari. Teidän ei tarvitse tehdä työtä minulle, vaan minun johdollani. Tahtoisitteko oppia sitä?"
Martin vaikeni miettiäkseen. Tarjous oli sangen houkutteleva. Muutamia kuukausia siinä toimessa ja hän saisi aikaa itselleen jatkaakseen lukujaan. Hän kykeni tekemään kovasti työtä ja kovasti myös lukemaan.
"Hyvä ruoka ja oma huone asunnoksenne", lisäsi Joe.
Se ratkaisi asian. Oma huone, jossa voisi polttaa lamppua yösydännäkin tarvitsematta maksaa siitä veroa.
"Mutta työ kuin helvettiä", päätti Joe.
Martin hipaisi merkitsevästi uhkuvia käsivarrenlihaksiansa. "Nämä ovat tulleet kovasta työstä."
"Olkoon se sitten päätetty." Joe piti hetkisen kättänsä otsalla. "Saakeli, miten se humisee ja surisee. Voin tuskin nähdä. Eilen illalla taisi tulla vähän liikaa — joka sorttia — kaikenlaista. Missäs me olimmekaan? Palkka kahdelle on sata ja ylöspito. Minä olen saanut kuusikymmentä ja apulainen neljäkymmentä. Mutta hän osasi työn. Te olette vihreä. Jos minun pitää teitä opettaa, on minun samalla tehtävä aluksi teidänkin työtänne. Ajatellaanpa, että te alatte kolmellakymmenellä, joka nousee neljäänkymmeneen. Minä pelaan rehellisesti. Niin pian kuin osaatte osanne suorittaa, saatte neljäkymmentä."
"Olkoon menneeksi", virkahti Martin ojentaen kätensä, jota toinen pudisti. "Saako käsirahoja — matkalippuun ja tavaroihin?"
"Kaikki on mennyt", kuului Joen murheellinen vastaus, ja hän puristeli ja hieroi uudelleen päätänsä. "Minulla ei ole kuin paluulippu."
"Ja minä olen poikki… kun maksan ylöspitoni."
"Unohtakaa se", neuvoi Joe.
"En voi. Olen velkaa sen sisarelleni."
Joe päästi pitkän epätoivoisen vihellyksen ja vaivasi päätään selvitäkseen pulasta.
"Minulla on pari juomatoveria", hän sanoi lamaantuneena. "Tulkaa, ehkäpä keksimme siellä jonkun keinon."
Martin kieltäytyi.
"Syljet lasiin vai?"
Martin nyökkäsi, ja Joe voivotteli: "Jospa minäkin olisin sellainen! Mutta jostakin syystä minä en voi", hän lisäsi lievitellen. "Kun minä olen raatanut viikon kuin helvetissä, täytyy minun hieman virkistää itseäni. Ellen sitä tekisi, leikkaisin poikki kurkkuni tai pistäisin tulen nurkan alle. Mutta olen iloinen, että te olette vesipoika. Pysykää aina sellaisena."
Martin tunsi suunnattoman kuilun itsensä ja tuon miehen välillä — kuilun, jonka kirjat olivat luoneet — mutta hänestä ei tuntunut liian vaikealta astua takaisin sen yli. Hän oli elänyt koko elämänsä työväestöluokan maailmassa, ja se toveruus, jota työ synnyttää, oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen. Hän selvitti helposti muuttokysymyksen, joka oli liian vaikea toisen kivistävälle päälle. Hän lähettäisi arkkunsa Shelly Hot Springsiin Joen lipulla. Itse hän ajaisi pyörällään. Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja hän ajaisi sen sunnuntaina ollakseen valmis työhön maanantaiaamuna. Nyt hänen oli mentävä kotiin pakkaamaan tavaroitaan. Ei ollut ketään, jolle olisi pitänyt lausua jäähyväiset. Ruth omaisineen oli viettämässä pitkää kesää vuoristossa Lake Tahoen rantamilla.
Hän saapui Shelly Hot Springsiin väsyneenä ja pölyisenä sunnuntai-iltana. Joe tervehti häntä rajattoman ihastuneena. Märkä pyyhe sidottuna kivistävän otsansa ympärille hän oli tehnyt työtä koko päivän.
"Osa viime viikon pyykistä kasaantui tänne, kun minä olin kaupungissahakemassa teitä", hän selitti. "Teidän arkkunne saapui, kuten pitikin.Se on teidän huoneessanne. Mutta arkuksi se on saakelinmoinen kapine.Mitä siinä on? Kultakolikolta, vai?"
Joe istui sängynlaidalla, kun Martin purki tavaroitaan. Arkku oli tavallinen pakkilaatikko, ja herra Higginbotham oli verottanut häntä siitä puolella dollarilla. Kaksi nuorakorvaa, jotka Martin oli siihen naulannut, teki sen arkun näköiseksi, ja niiden vuoksi se kelpasi matkatavaraksi. Joe näki vedettävän laatikosta muutamia paitoja ja useita alusvaatekertoja, ja niitä seurasi kirjoja ja vielä enemmän kirjoja.
"Kirjoja ihan pohjaan asti?" hän kysyi.
Martin nyökkäsi alkaen asetella kirjoja keittiön pöydälle, joka oli huoneessa pesupöydän asemesta.
"Tuota!" huudahti Joe, sitten hän vaikeni ja selvitteli aivoissaan herääviä ajatuksia. Vihdoin se tuli. "Sanokaa, ettehän te ole kovin hassahtunut tyttöihin … tuota, aivan auttamattomasti?" hän tiedusteli.
"En", kuului vastaus. "Hakkailinhan minä niitä tukuttain, ennen kuin tutustuin kirjoihin. Mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut aikaa."
"Eikä siihen ole aikaa täälläkään. Kaikki, mitä voitte täällä tehdä, on työ ja nukkuminen."
Martin ajatteli viiden tunnin yölepoansa ja hymyili. Huone oli pesulaitoksen päällä, ja samassa rakennuksessa olivat koneet, jotka pumppusivat vettä, valmistivat sähköä ja toimittivat konetyöt pesulassa. Koneenkäyttäjä, joka asui viereisessä huoneessa, pilkisti sisään tervehtiäkseen uutta tulokasta ja auttoi Martinia vetämään sähköjohdon niin, että se kiersi pöydän ympäri ja ulottui vuoteen päähän.
Viisitoista minuuttia yli kuusi herätettiin Martin. Hänen piti olla valmis syömään aamiaista viittätoista vailla seitsemän. Sattuipa pesurakennuksessa olemaan pesuamme palvelijoita varten, ja hän kauhistutti Joeta ottamalla kylmän kylvyn.
"Hitto soikoon, tehän olette hummeri", huudahti Joe, kun he istahtivat aamiaiselle hotellin keittiön nurkkaan.
Heidän kanssaan söivät puutarhuri ja hänen apulaisensa, koneenkäyttäjä ja pari kolme tallimiestä. He söivät kiireesti ja ilottomasti, tuskin paljoa keskustellen, ja kun Martin istui ja kuunteli, hän huomasi, kuinka kauas hän todellisuudessa oli joutunut heidän ajatustavastaan. Heidän ahdas henkinen näköpiirinsä kiusasi häntä, ja hän toivoi pääsevänsä pois heidän luotansa niin pian kuin suinkin. Niinpä hän nieleksi aamiaisensa — surullinen ja vastenmielinen tehtävä — yhtä sukkelaan kuin hekin ja päästi helpotuksen huokauksen, kun astui ulos keittiön ovesta.
Se oli mitä täydellisimmin varustettu pieni pesula, jossa kaikkein uudenaikaisimmat koneet suorittivat kaiken, mikä voitiin koneella tehdä. Saatuaan muutamia ohjeita Martin erotteli likaiset vaatteet suuriin kasoihin, samalla kun Joe järjesti vesiä ja laittoi uutta pesuliuosta, johon hän käytti hirveänhajuisia aineita. Suojatakseen itseään niiltä hän sitoi suunsa, sieraimensa ja silmänsä niin moninkerroin pesupyyhkeillä, että hän vihdoin näytti liikkuvalta muumiolta. Kun Martin oli lopettanut erottelemisen, hän auttoi vaatteitten vääntämisessä. Tämä tapahtui siten, että vaatteet työnnettiin pyörivään säiliöön, joka pyöri rattaan ympäri muutamia tuhansia kertoja minuutissa pusertaen veden vaatteista sentrifugaalivoiman avulla. Sitten Martin alkoi liehua kuivaajan ja vääntäjän välillä. Iltapäivällä he ensi töikseen kasasivat läjään lyhyitä ja pitkiä sukkia antaen niiden jyrrätä mankelin läpi sillä aikaa kun raudat kuumenivat. Sitten riitti kuumia rautoja ja alusvaatteita kello kuuteen, jolloin Joe pudisteli epäillen päätä.
"Me olemme myöhästyneet", hän sanoi. "Saamme hieman jatkaa illallisen jälkeen.".
Ja illallisen jälkeen he työskentelivät kello kymmeneen kirkkaan sähkölampun valossa, kunnes viimeinenkin alusvaatekappale oli silitetty ja viety taitettuna varastohuoneeseen. Oli kuuma Kalifornian yö, ja vaikka akkunat olivat selkosen selällään, oli huone tulipunaisine silitysuuneineen kuuma kuin hornan kita. Martin ja Joe ahersivat paitahihasillaan, käsivarret paljaina, hikoillen ja haukkoen ilmaa keuhkoihinsa.
"Onpa tämä samaa kuin laivan lastaus kuumassa vyöhykkeessä", sanoiMartin, kun he astelivat yläkertaan.
"Sinusta tulee hyvä", kehaisi Joe. "Sinä tartut työhön kuin kelpo mies ainakin. Jos sinä jatkat samalla tavalla, tarvitsee sinun olla vain yksi kuukausi kolmellakymmenellä dollarilla. Jo seuraavana saat neljäkymmentä. Mutta älä sano minulle, ettet ole ennen silittänyt. Minä kyllä näen itse paremmin."
"En ole ikinä riepuakaan silittänyt, ennen kuin tänä päivänä, usko, jos tahdot", väitti Martin.
Häntä hämmästytti väsymyksensä, kun hän joutui omaan huoneeseensa, sillä hän oli unohtanut sen tosiasian, että hän oli ollut jaloillansa neljätoista tuntia ja tehnyt työtä hetkeäkään levähtämättä. Hän käänsi herätyskellon kuuteen saadakseen nukkua viisi tuntia, sillä yhteen asti hän lukisi. Riisuen kenkänsä turvonneista jaloista hän istahti kirjojensa seuraan pöydän ääreen. Hän avasi Fisken, jonka oli jättänyt kaksi päivää sitten, ja alkoi lukea. Hän ei tahtonut oikein käsittää ensimmäistä kappaletta ja alkoi lukea sitä uudelleen. Hän heräsi siihen, että hänen puutuneita lihaksiansa pakotti ja vuoriston virkistävä tuuli oli alkanut hyväillä häntä avoimesta ikkunasta. Hän katsahti kelloon. Se osoitti kahta. Hän oli nukkunut neljä tuntia. Hän riisti vaatteet päältään ja heittäytyi vuoteeseen, jossa nukkui jo ennen kuin pää oli ehtinyt painua tyynylle.
Tiistai oli aivan samanlainen kiireen työn ja touhun päivä. Se nopeus, jolla Joe työtänsä suoritti, herätti Martinissa ihailua. Joe oli oikea työn paholainen. Hän oli järjestänyt työt niin, ettei jäänyt hetkenkään väliä. Hän keskitti kaiken tarmonsa työhönsä huomaten tarkasti, missä voi säästää aikaa, osoittaen Martinille, missä hän teki viisi liikettä vaikka saattoi päästä kolmella, tai kolme siinä, missä kaksi riitti. "Ajan säästökeino", sanoi Martin seuraten esimerkkiä. Hän oli itse työmies, joutuisa ja kestävä, ja hänen ylpeytensä oli aina vaatinut, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä hänen työtään, eikä hän saisi uupua toisen rinnalla. Tulos siitä oli, että hän keskitti kaikki voimansa ottaakseen huomioon kaikki toisen viittaukset ja pysyäkseen aina tämän tottuneen toverinsa rinnalla. Hän "lapsutti" kauluksia ja kalvosimia hieroen kovetusaineen pois sisällä olevasta vahvikekankaasta, etteivät kerrokset liimautuisi yhteen, kun tuli silityksen aika, ja teki sen niin hyvin, että sai Joelta korkeimman kiitoksen.
Ei ilmestynyt koskaan hetkenkään väliaikaa, jolloin ei olisi ollut mitään tehtävää. Joe ei odottanut mitään, ei ollut syytä tehtäviä lykätä toistaiseksi, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti työstä toiseen. He silittivät ja tärkkäsivät kaksisataa paitaa sinä päivänä taittaen paidan yhdellä ainoalla yhdistetyllä liikkeellä laskokselle niin, että hihansuut, kaulus ja edus asettuivat oikean käden ympärille. Samalla vasen käsi piti paidan helmaa ja miehustinta, ettei se tahriintuisi, ja heti oikea käsi painoi ne niin kuumaan tärkkiin, että heidän täytyi pistää kiireesti kätensä kylmään veteen. Sinä iltana he tekivät työtä puoli yhteentoista silittäen "houkutuskappaleita" — kaikkia noita poimutettuja, reikäisiä ja ilmavia ihanuuksia, joita hienot naiset käyttävät.
"Minulle on sopivampaa lastaustyö troopillisissa seuduissa kuin tämä vaatteitten vellominen", nauroi Martin.
"Mutta se on minun ainoa askareeni", vastasi Joe vakavasti. "Minä en osaa mitään muuta kuin pesemistä."
"Mutta sitä sinä osaat hyvin."
"Pitäisipä osata. Minä aloin Contra Costan pesulaitoksessa Oaklandissa, kun olin yksitoistavuotias, mankelipoikana. Se tapahtui kahdeksantoista vuotta sitten, enkä minä ole koskaan mitään muuta yrittänytkään. Mutta tämä paikka on kamalin mitä minulla koskaan on ollut. Täällä pitäisi olla vähintäänkin yksi lisämies. Meidän on tehtävä huomeniltana työtä myöhään. Keskiviikkona on aina hurja mankeloiminen — kauluksia ja kalvosimia."
Martin käänsi taas herätyskellonsa määrätylle tunnille ja avasi Fisken. Hän ei lopettanut ensimmäistä kappaletta. Rivit hyppivät ja juoksivat yhteen, ja hänen päänsä nuokkui. Hän käveli edestakaisin ja jyskytti melkein petomaisesti päätään nyrkillä, mutta ei voinut karkoittaa ylivoimaista unen tarvetta. Hän piti kirjaa edessään ja esti sormilla silmäluomia painumasta kiinni, ja niin hän nukkui silmät auki. Sitten hän antautui ja tuskin tajuten, mitä teki, riisti vaatteet päältä ja painui vuoteeseen. Hän nukkui seitsemän tuntia syvää, eläimellistä unta, ja kun hän heräsi kellonpärinään, hän tunsi, ettei ollut saanut kyllikseen.
"Luetko sinä paljon?" kysyi Joe.
Martin pudisti päätä.
"Älä välitä. Tänään kyllä mankeloimme myöhään, mutta torstaina lopetamme kuudelta. Silloin sinulle jää aikaa."
Martin pesi käsin villaisia sinä päivänä loiskuttaen niitä suuressa ammeessa kuohuvassa saippuavaahdossa, josta ne monien vesien kautta joutuivat kuivumaan.
"Käytähän minun keksintöjäni", oli Joe ylpeästi huomauttanut neuvoessaan Martinille oikoteitä, "siten säästät sekä pesupöytää että omia rystysiäsi ja ennen kaikkea aikaa. Aika on kallista. Jos säästät sitä vaikkapa vain viisitoista minuuttia viikossa, on sekin hyvä tässä hiton löyläkässä."
Kaulusten ja kalvosimien mankeloiminen oli myös Joen keksintöä. Sinä iltana, kun he puuhailivat kirkkaassa sähkövalossa, hän selitti sen.
"Näin ei menetellä missään pesulassa, paitsi tässä. Mutta se on tehtävä, jos aikoo päästä lauantaina vapaaksi kello kolmelta. Mutta minä tiedän, miten on meneteltävä, ja siinä onkin ero. Aseta oikea lämpö alustaan ja oikea paino ja anna käydä kolme kertaa läpi. Katsopas tätä!" Hän otti kalvosimen tarkastettavaksi. "Sitä ei voisi tehdä paremmin käsilläkään."
Torstaina Joe joutui raivoihinsa. Oli tuotu nippu ylimääräisiä "houkutuskappaleita".
"Minä jätän ne siihen", hän kiukutteli. "Minä en voi sietää tällaista. Minä jätän ne koskemattomiksi. Mitä hyödyttää raataa kuin orja koko viikon toivoen voivansa säästää edes yhden minuutin, kun sitten paiskataan niputtain ylimääräisiä vaatteita? Tämä on vapaa maa, ja nyt minä menen sen kirotun hollantilaisen möhömahan luo ja sanon, mitä hänestä ajattelen. Minä en aio lirkutella hänelle ranskaa. Puhdas amerikkalainen kaikuu minun suussani kyllin hyvältä. Nuolkoon itse ylimääräiset repaleensa!"
"Me olemme saaneet työtä illaksi", hän sanoi hetken kuluttua muuttaen päätöstänsä ja alistuen kohtaloonsa.
Martin ei lukenut sinä iltana. Hän ei ollut nähnyt sanomalehtiä viikkoon ja ihmeekseen huomasi, ettei niitä ollenkaan edes kaivannut. Häntä eivät mitkään uutiset huvittaneet. Hän oli liian väsynyt ja uupunut tunteakseen mielenkiintoa mihinkään, vaikkakin hän suunnitteli pyörämatkaa Oaklandiin lauantai-iltana, jos he lopettaisivat kolmelta. Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja kun hän palaisi samalla tavalla sunnuntai-iltana, olisi hän saanut kaikkea muuta, vaan ei lepoa toisen viikon työtä varten. Paljon helpompi olisi ollut tehdä tuo matka junalla, mutta lippu edestakaisin maksoi kaksi ja puoli dollaria, ja hän oli päättänyt säästää rahaa.
Martin sai oppia monenlaisia käytännöllisiä niksejä. Eräänä iltana ensimmäisellä viikolla hän ja Joe silittivät kaksisataa ylimääräistä paitaa. Joe hoiti konetta, jossa vietereillä liikkuvaa puristuslaitetta saatettiin kuumentaa. Samalla hän silitti raudalla hihan suut ja kaulukset ja laitettuaan laskokset hihan suissa paikoilleen antoi rintamukselle oikean kiillon. Kun hän oli sen lopettanut, hän heitti ne tangolle itsensä ja Martinin välille, ja Martin "pakkasi" ne. Tähän työhön kuului kovettamattomien paikkojen silittäminen ja laskoksille asettaminen.
Se oli kuluttavaa työtä, jokahetkistä kiirettä ilman lepoa ja rauhaa. Ylhäällä hotellin avarilla parvekkeilla maisteli viileisiin valkoisiin pukuihin pukeutunut herrasväki jääkylmiä virvokkeita tehdäkseen olonsa miellyttäväksi. Mutta pesulassa oli ilma niin kuuma, että pihisi. Suunnaton uuni hohti punaisena ja valkoisena, samalla kun kuumat raudat liukuessaan kosteilla vaatteilla nostivat lakkaamatta ilman täyttäviä höyrypilviä. Näiden rautojen kuumuus oli aivan toisenlainen kuin se lämpö, jota tavalliset taloudenhoitajat silittäessään tarvitsevat. Rauta, jonka kuumuutta saattoi koetella kostutetulla sormenpäällä, oli kelvoton Joelle ja Martinille, ja sellainen koettelu oli heille tarpeetonta. He veivät raudan aivan lähelle poskeansa laskien sen kuumuuden jollakin henkisellä mittarilla, jota Martin saattoi ihailla, mutta ei ymmärtänyt. Kun uusi rauta tuntui liian kuumalta, he kiinnittivät sen rautakoukkuun ja pistivät kylmään veteen. Sekin tuli tehdä tavattoman täsmällisesti ja suurella taidolla. Jos se oli puoli sekuntia liian kauan vedessä, oli sen silkinhieno terä ja sopiva lämpö piloilla; ja Martin saavutti siinä sangen pian ihastuttavan täsmällisyyden ja erehtymättömyyden.
Ei ollut kuitenkaan koskaan aikaa jäädä ihmettelemään, vaikka mitä eteen tuli. Koko hänen tarkkaavaisuutensa oli keskitetty työhön. Hän oli ainaisessa työssä aivoin ja käsin kuin jokin ajatteleva kone, ja kaikki, mikä hänessä muodosti ihmisen, oli keskitetty tuon koneen käyttämiseen. Hänen aivoissaan ei ollut pienintäkään tilaa elämän kaikkeudelle eikä sen mahtaville probleemeille. Kaikki tiet ja käytävät hänen sielussaan olivat suljetut ja sinetillä vahvistetut. Hänen sielunsa kaikuva kamari oli supistunut ahtaaksi huoneeksi, vankilatyrmäksi, josta lähtivät hänen käsivartensa ja olkalihaksensa, jotka liikuttivat hänen kymmentä ketterää sormeansa ja tulisesti kiitelevää silitysrautaa. Rauta kiisi kuin lentäen pitkin höyryäviä lakeuksia kulkien joka kohdasta juuri niin monta kertaa, että tulos oli mahdollisimman hyvä. Jokaisen vedon oli osuttava oikealle kohdalleen, kunnes koko paita oli sileä ja kauniisti laskostettu. Ja ennen kuin edellinen oli valmis, hänen kiirehtivä sielunsa ajatteli jo seuraavaa. Näin jatkui tunnista tuntiin, sillä aikaa kun koko maailma valitti Kalifornian taivaan laelta hellittävän auringon kuumuutta. Mutta ei kuulunut valittelua tässä äärimmilleen tulistetussa huoneessa. Tarvitsivathan toki hotellin parvekkeilla vilvoittelevat vieraat puhtaita vaatteita.
Hiki juoksi virtana yli Martinin ruumiin. Hän joi hirvittävät määrät vettä, mutta niin suunnaton oli kuumuus ja niin kiihkeä toiminta, että vesi tunkeutui sisäelinten ja lihaksien läpi ja norosina juoksi ulos kaikista huokosista. Aina merellä, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli hänellä toki ollut tilaisuutta seurustella oman itsensä kanssa. Laivan päällikkö oli kyllä ollut Martinin ajan isäntä; mutta täällä hotellin taloudenhoitaja hallitsi samalla Martinin ajatuksiakin. Hänellä ei ollut mitään ajatuksia, jotka eivät olisi liittyneet tuohon hermoja kuluttavaan, ruumista turmelevaan raadantaan. Mahdotonta oli ajatella mitään sen ulkopuolella. Hän ei tiennyt, että hän rakasti Ruthia. Ruthia ei ollut olemassakaan, sillä Martinin kiusatulla sielulla ei ollut aikaa muistella häntä. Vain iltaisin, kun hän kuoleman väsyneenä painautui vuoteeseen, tai aamuisin aamiaiselle mennessä leijaili Ruthista jokin hämärä muisto hänen sielussansa.
"Tämä on helvetti, eikös olekin?" virkahti Joe kerran.
Martin nyökkäsi, mutta samalla häntä harmitti. Tuo huomautus oli ollut kerrassaan turha ja tarpeeton. He eivät puhuneet työskennellessään. Keskustelu johti heitä pois työstä, kuten nytkin, koska Martin teki harhavedon, jonka vuoksi oli pakotettu tekemään vielä kaksi ylimääräistä vetoa, ennen kuin sai väärän poimun korjatuksi.
Perjantaiaamuna pesukone kävi kiivaasti. Kahdesti viikossa heidän oli pestävä hotellin liinoja, lakanoita, tyynynpäällisiä, sänkypeitteitä, pöytä- ja lautasliinoja. Saatuaan nämä valmiiksi heidän tuli tarttua uudestaan "houkutuskappaleihin". Se oli hidasta työtä, arkaa ja monimutkaista, eikä Martin sitä oppinut niin helposti. Sitä paitsi, sitä ei edes saanut harjoitella. Erehdykset olivat turmiollisia.
"Katsopas tätä", sanoi Joe kohottaen ohutta liivinsuojustinta, jonka hän olisi helposti voinut rutistaa nyrkkiinsä. "Polta tämä, ja se tekee kahdenkymmenen dollarin loven palkkaasi."
Martin ei polttanut sitä, vaan hellitti lihastensa jännitystä, vaikkakin hermojännitys kohosi korkeammalle kuin koskaan ennen, ja hän kuunteli mielihyvällä toisen loiskutusta, kun tämä valkaisi sellaisia ihastuttavia esineitä, joita käyttävät vain ne naiset, joiden ei itsensä tarvitse niitä pestä. "Houkutuskappaleet" vaivasivat Martinia painajaisena lakkaamatta ja samoin myös Joeta. Ne olivat juuri nuo "houkutuskappaleet", jotka ryöstivät heiltä jokaisen säästetyn lepominuutin. He puuhasivat nytkin koko päivän niiden kimpussa. Kello seitsemän he joutuivat mankeloimaan hotellin liinoja. Kello kymmenen, kun hotellin vieraat jo vetelivät suloisia unia, nuo kaksi pyykkimiestä yhä hikoilivat "houkutuskappaleitten" parissa puoleen yöhön, yhteen ja ylikin. Kello puoli kaksi he vihdoin lopettivat.
Lauantaina olivat kuitenkin kaikki "houkutuskappaleet" ja muutkin ihmeellisyydet valmiina, ja työ loppui kello kolme.
"Et suinkaan sinä aio lähteä pyörällä seitsemänkymmenen mailin matkalle Oaklandiin kaiken tämän kukkuraksi?" kysyi Joe, kun he istuivat portailla ja vetelivät muutamia voitonriemuisia savuja.
"Täytyy kuitenkin", kuului vastaus.
"Minkä vuoksi — jonkun tytön?"
"Ei, vaan säästääkseni kaksi ja puoli dollaria. Minun täytyy uudistaa muutamia kirjoja lainastossa."
"Miksi et lähetä niitä pakettina? Sehän maksaisi vain viisikolmatta molemmin päin."
Martin mietti.
"Ja antaa sinun levätä huomisen päivän", esitteli toinen. "Sinä tarvitset sitä. Tiedät sen itse. Minun lihakseni ovat ainakin haljetakseen turvonneet."
Hän puhui totta. Villi ponnistus, loputon taistelu minuuteista ja sekunneista koko viikon, silmitön hyökkäys työstä työhön ja viivytysten pelko, lakkaamaton tarmon jännitys, joka oli pitänyt käynnissä tuota inhimillistä moottoria ja tehnyt hänestä työn paholaisen, oli nyt lauennut, ja hän oli kuin kokoonlysähtänyt. Hän oli kulunut ja masentunut, ja hänen kauniit kasvonsa riippuivat velttoina. Hän veteli tupakkaansa hengettömästi, ja hänen äänensä oli omituisen kuollut ja yksitoikkoinen. Kaikki vireys ja tuli oli sammunut hänestä. Hänen riemunsakin näytti surulliselta.
"Ja ensi viikolla meidän on tehtävä tuo kaikki uudestaan", hän sanoi surullisesti. ".Ja mitä hyvää siitä kaikesta on, hä? Joskus minä toivon, että minä olisin maantienkiertäjä. He eivät tee mitään ja saavat kuitenkin elatuksensa. Ah! Toivoisinpa, että minulla olisi lasi olutta. Mutta tuskin voin liikuttaa koipiani mennäkseni kapakkaan saamaan sitä. Sinä jäät kotiin ja lähetät kirjasi pakettina, muuten olet kirottu hölmö!"
"Mutta mitä minä täällä teen koko sunnuntain?" kysyi Martin.
"Lepään. Sinä et tiedä, miten väsynyt olet. Katso, minä olen niin väsynyt sunnuntaisin, etten voi lukea edes sanomalehtiäni! Kerran minä olin kipeänä — lavantaudissa. Makasin sairashuoneessa kaksi ja puoli kuukautta. En pannut rikkaa ristiin koko sinä aikana. Se oli ihanaa."
"Se oli ihanaa!" hän kertasi unelmoiden.
Martin meni kylpyyn ja huomasi sen jälkeen, että pääpesijä oli hävinnyt. Varmaan hän oli mennyt saamaan olutlasinsa, päätti Martin, mutta puolen mailin matka kylään ja kapakkaan sen vuoksi tuntui hänestä liian pitkältä. Paisuttuaan kengät jaloista hän makasi selällään vuoteessaan ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hän ei tarttunut mihinkään kirjaan. Hän oli liian väsynyt nukkuakseen, ja niin hän lojui tuskin mitään ajatellen puolityperässä väsymyksen horrostilassa illalliseen asti. Siihen toimitukseen ei Joe ilmestynyt, ja kun puutarhuri huomautti, että Joe luultavasti taas oli menettänyt ruokahalunsa maatessaan kapakan roskaisella lattialla, Martin ymmärsi. Hän meni heti illallisen jälkeen vuoteeseen ja päätti aamulla, että hän oli täydelleen levännyt. Kun Joeta ei vieläkään näkynyt, hankki Martin sunnuntain sanomalehden ja laskeusi nurmelle varjoisan puun alle. Aamupäivä kului hänen ymmärtämättään, kuinka. Hän ei nukkunut, kukaan ei häntä häirinnyt eikä hän lopettanut lehteänsä. Hän tarttui siihen uudestansa päivällisen jälkeen, mutta nukahti se kädessä.
Niin kului sunnuntai, ja maanantaiaamuna hän oli kovassa työssä erotellen vaatteita, samalla kun Joe pyyheliina sidottuna lujasti päänsä ympärille valittaen ja kiroillen laittoi koneita kuntoon ja sekotti aineita pesuaineeksi.
"Minä en yksinkertaisesti voi sille mitään", hän selitti. "Minun täytyy juoda heti, kuin lauantai-ilta saapuu."
Toinen viikko kului samanlaisessa jännittävässä touhussa heidän jatkaessa joka ilta työtään myöhään sähkövalossa, mutta tuo jännitys saavutti huippunsa lauantai-iltana kello kolme, jolloin Joen valtasi hetkeksi voitonriemu, ja sitten hän tallusti kapakkaan unohtamaan. Martinin sunnuntai oli edellisen kaltainen. Hän nukkui puun varjossa silmäillen lehteänsä ja maaten pitkät tunnit selällään tekemättä ja ajattelematta mitään. Hän oli liian väsynyt ajatellakseen, vaikka tiesikin, ettei ollut tyytyväinen itseensä. Hän syytteli itseään, vaikka tiesikin, että hänessä hänen tahtomattaan oli tapahtunut jonkunlainen huonontuminen tai oli hänet vallannut omituinen hulluus. Kaikki jumalainen oli hänestä kitketty pois. Kunnianhimon kannukset olivat tylsyneet. Hänessä ei ollut elinvoimaa tunteakseen niiden pistoa. Hän oli kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut. Hän oli vain eläin, kuormajuhta. Hän ei nähnyt kauneutta vihreitten lehtien lomitse väreilevissä päivänsäteissä, ei avaruuden kuultava kupu kuiskaillut hänelle, kuten ennen, eivätkä kosmillisen äärettömyyden salaisuudet saaneet hänen sydäntänsä sykähtelemään. Elämä oli sietämättömän synkkä ja typerä, ja se maistui pahalta hänen suussaan. Hänen sisäisen näkemyksensä kuvastin oli peitetty mustalla verholla ja mielikuvitus oli suljettu pimeään komeroon, jonne ei päivänsäde löytänyt tietä. Hän kadehti Joeta, joka humalanhiprakassa kapakassa saattoi antautua unohduksen humuun eikä ollenkaan muistanut, että oli olemassa maanantaiaamu ja tuleva kuolettavan raadannan viikko.
Kolmas viikko kului, ja Martin inhosi itseään ja inhosi elämää. Häntä tukahdutti tunne, että hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Toimittajilla oli syytä hylätä hänen tuotteensa. Hän saattoi nähdä sen selvästi nyt ja nauraa itselleen ja kauniille unelmilleen. Ruth palautti "Merilaulut" postissa. Hän luki tunteettomana hänen kirjeensä. Ruth teki parhaansa ilmaistakseen, kuinka paljon hän oli niistä pitänyt ja miten kauniita ne olivat. Mutta hän ei voinut valehdella eikä salata totuutta itseltään. Hän tiesi, että ne olivat kokonaan epäonnistuneita, ja Martin luki hänen tuomionsa jokaiselta hänen kirjeensä pintapuoliselta ja innottomalta riviltä. Ja Ruth oli oikeassa, siitä tuli Martin vakuuttuneeksi luettuansa runojansa uudestaan. Kauneus ja ihmeellinen oli paennut hänestä, ja kun hän niitä nyt luki, hän ihmetteli, mitä hän oli ajatellut kirjoittaessaan niitä. Hänen häikäilemättömät lauseensa tuntuivat eriskummallisilta, hänen onnistuneet ilmaisutapansa muodottomilta, ja kaikki oli mieletöntä, epätodellista ja mahdotonta. Hän olisi polttanut "Merilaulunsa" siinä paikassa, jos hänen tahtonsa olisi jaksanut ponnistaa niin paljon, että olisi saanut ne tuleen. Konehuone oli kyllä likellä, mutta ei maksanut vaivaa raahata niitä pesään. Koko hänen tarmonsa oli käytettävä toisten ihmisten vaatteitten pesemiseen. Rahtuakaan ei jäänyt yksityisille asioille.
Hän päätti, että hän sunnuntaina piristäisi itsensä ja vastaisi Ruthin kirjeeseen. Mutta kun hän lauantai-illan lopetetun työn jälkeen oli ottanut kylvyn, hänet valtasi kiihkeä halu unohtaa kaikki. "Luulenpa, että lähden katsomaan, mitä Joe hommailee", hän puheli itseään viekoitellen ja samalla tietäen, että hän valehteli. Mutta hänellä ei ollut tarmoa tarkemmin miettiä tuota valhetta. Vaikka hänellä olisi ollut tarmoakin, hän olisi kieltäytynyt sitä tekemästä, sillä hän tahtoi unohtaa. Hän lähti kylään hitaasti ja välinpitämättömästi, mutta kiirehti mielialastaan huolimatta askeleitansa yhä enemmän, kuta lähemmäksi kapakkaa hän tuli.
"Minä luulin, että sinä olit vesipoika", kuului Joen tervehdys.
Martin ei huolinut vaivata itseänsä selityksillä, vaan tilasi viskyä ja täytti lasinsa reunoja myöten, ennen kuin antoi pullon mennä edelleen.
"Älä lörpöttele siitä koko iltaa", hän sanoi hiomattomasti.
Toinen viivytteli pulloa käännellen, eikä Martin voinut häntä odottaa, vaan tyhjensi lasin kertasiemauksella ja täytti sen uudestaan.
"Nyt minä voin sinua odottaa", hän sanoi töykeästi, "mutta pidä kuitenkin kiirettä."
Joe piti kiirettä, ja he joivat yhdessä.
"Työ teki sen, eikö niin?" kysyi Joe.
Martin kieltäytyi keskustelemasta tästä asiasta.
"Se on oikeata helvettiä, minä tiedän sen", jatkoi toinen, "mutta siitä huolimatta minua harmittaa, että sinä jätät pois vesipojan tavat, Mart. Kas niin, terve!"
Martin joi äänetönnä antaen vain määräyksiä ja kiukutellen kapakoitsijalle, jolla oli vetiset siniset silmät ja jakaus keskellä päätä ja joka näytti maaseudun tolvanalta.
"On kerrassaan häpeällistä, miten ne antavat meidän raataa, saatanat", virkkoi Joe. "Ellen minä saisi juoda, minä tulisin hulluksi ja pistäisin tuleen koko hökötyksen. Ainoa, joka ne pelastaa, on tämä juominen, sen voin sanoa sinulle."
Mutta Martin ei vastannut. Vielä muutamia ryyppyjä, ja hän alkoi tuntea huumauksen kihisten leviävän aivoihinsa. Ah! se oli elämää — ensimmäinen elämän tuulahdus, mitä hän oli hengittänyt kolmeen viikkoon. Hänen unelmansa palasivat. Mielikuvitus vapautui pimeästä komerostaan ja kiehtoi häntä läikehtivällä kirkkaudellaan. Hänen sisäisen näkemyksensä peili oli hopeankirkas, hohtaen, säteillen ja kimallellen tuhansista kuvitelmista. Kauneus ja elämän ihmeet kulkivat käsi kädessä hänen kanssaan ja kaikki voima oli hänen. Hän koetti kertoa niistä Joelle, mutta Joella oli omat näkemyksensä, joiden sisältönä oli, että hän pakenee tuon kamalan pesulan orjuudesta ja perustaa oman suuren pesulaitoksen kaikkine koneineen.
"Minä sanon sinulle, Mart, ettei minun pesulassani ole työssä mitään kakaroita — ei, niin totta kuin. Eivätkä ne saa panna rikkaa ristiin enää kuuden jälkeen. Kuuletko sinä, mitä minä puhun? Siellä tulee olla koneita ja apulaisia kylliksi, että saadaan kaikki valmiiksi määrättyinä työtunteina, ja Mart auttaa minua! Minä teen sinusta koko roskan ylijohtajan." Siinä oli johtava aihe. "Minä rupean raittiiksi ja säästän rahaa pari vuotta — säästän ja sitten…"
Mutta Martin kääntyi pois jättäen hänet kertomaan suunnitelmistansa kapakoitsijalle, kunnes tämä arvon herra kutsuttiin tarjoamaan juotavaa parille maanviljelijälle, jotka Martinin kutsua seuraten olivat astuneet sisään. Martin tarjosi jokaiselle, joka sattui paikalle, maalaisen rengille, hotellin tallimiehelle ja puutarha-apulaiselle, kapakoitsijalle ja kevytjalkaiselle maankiertäjälle, joka livahti sisään varjona ja liehuen käytti hyväkseen kapakan antimia.
Maanantaiaamuna valitti Joe hirveästi nähdessään ensimmäisen pestäväksi lähetetyn vaateläjän.
"Minä sanon", hän alkoi.
"Älä puhu minulle!" kivahti Martin.
"Minä olen pahoillani, Joe", hän sanoi, kun he lähtivät päivälliselle.
Kyyneleet nousivat toisen silmiin.
"Kaikki hyvin, vanha veikko", Joe hymyili. "Me olemme helvetissä emmekä voi auttaa itseämme. Ja sinä tiedät, että minä pidän aika lailla sinusta. Siksi tämä kiusaa minua. Alusta lähtien olemme me mainiosti tulleet toimeen yhdessä."
Martin pudisti päätä.
"Jätetään kaikki", ehdotti Joe. "Heitetään hiiteen koko roska ja lähdetään maantienkiertäjiksi. Minä en ole koskaan koettanut sitä, mutta se lienee toki hiton helppoa. Eikä mitään tehtävää. Ajattelehan — ei mitään tehtävää! Minä olin kipeänä kerran, lavantaudissa, sairashuoneessa, ja se oli ihanaa. Toivon, että tulisin taas kipeäksi."
Viikko vieri verkalleen. Hotelli oli täynnä, ja ylimääräiset kimput "houkutuskappaleita" soluivat heille lakkaamatta. He tekivät kerrassaan ihmeitä. He heiluivat myöhään yöhön sähkövalossa, hotkivat ruokansa ja alkoivat työnsä jo puoli tuntia ennen aamiaista. Martin ei enää ottanut kylmiä kylpyjä. Joka hetki samaa aherrusta, ja Joe oli mestarillinen ajan vartija, tarkaten hetkiä huolellisesti, koskaan hukkaamatta ainoatakaan, laskien niitä, kuten saituri kultakolikolta, raataen kuin työhullu, kuumeinen kone, jota auttoi toinen kone, joka oli kerran pitänyt itseänsä Martin Edeninä, ihmisenä.
Mutta Martin kykeni ajattelemaan vain harvoina hetkinä. Ajatusten kammiot olivat suljetut, laudat vedetyt ikkunoihin, ja hän oli kuin niiden varjomainen vartija. Hän oli varjo. Joe oli oikeassa. He olivat molemmat varjoja, ja tämä oli työn ja vaivannäön tulinen pätsi. Vai oliko se unta? Joskus, kun hän tässä höyryävässä ja kihisevässä kuumuudessa antoi raskaan silitysraudan liukua vaikeitten hörtylöiden yli, hänestä tuntui, että se kaikki oli unta. Vähän ajan kuluttua, tai ehkäpä vasta tuhannen vuoden päästä hän heräisi pienessä huoneessansa, jonka pöydässä oli mustepilkkuja, ja ottaisi esille kirjoituksensa siitä, mihin oli ne edellisenä päivänä jättänyt. Tai ehkä tämä uni loppuisi siten, että heräisi vahdinvaihtoon, jolloin hänet herätettäisiin pienessä hytissänsä keulakannen alla ja hän astuisi paikallensa pyörän ääreen, jossa viileä kuuman vyöhykkeen pasaatituuli tunkeutuisi läpi hänen ruumiinsa. Tuli lauantai ja sen ontto voitonhetki kello kolme. "Luulenpa, että menen ja otan lasin olutta", sanoi Joe oudolla, yksitoikkoisella äänellä, joka kuvasi hänen suunnatonta väsymystään viikon lopussa.
Martin näytti äkkiä heräävän. Hän avasi keittiön takaoven, otti esille pyöränsä, voiteli sen ja asetti vaihteen oikeaan. Joe oli puolitiessä matkalla kapakkaan, kun Martin ajoi ohi kumartuneena yli ohjaustangon polkien voimakkaassa tahdissa ja kasvoillaan ilme, joka kertoi hänen päätöksestään antaa pyörän kiitää mäet ja tasaiset tällä seitsemänkymmenen mailin matkalla kuumuudesta ja pölystä huolimatta. Hän nukkui Oaklandissa sen yön ja sunnuntaina ajoi saman matkan takaisin. Ja maanantaiaamuna hän alkoi lopen uupuneena uuden viikon työn. Mutta hän oli pysynyt raittiina.
Viides viikko meni ja kuudes, joina hän lakkaamatta raatoi kuin kone, sielussaan vain pieni elonkipinä, heikosti säteilevä säkene, joka johti häntä jokaisen viikon lopussa kiitämään pyörällänsä sataneljäkymmentä mailia. Mutta se ei ollut lepoa. Se oli yliluonnollisen konemaista, ja se auttoi sammuttamaan hänen sielussaan senkin ainoan kipinän, joka sinne oli jäänyt entisestä elämästä. Seitsemännen viikon lopussa hän aikomattaan seurasi Joeta kapakkaan, jossa hän hukutti elämänsä ja löysi uuden maanantaiaamuun asti.
Taas hän seuraavan viikon lopussa ajoi tuon sadan neljänkymmenen mailin matkan hävittääksensä liian suuren ponnistuksen tuottaman puutumuksen vielä suuremmalla ponnistuksella. Kolmannen kuukauden lopussa hän meni Joen kanssa kolmannen kerran kapakkaan. Hän unohti ja eli taas, ja eläessään hän näki selvemmässä valaistuksessa, millaisen eläimen hän oli tekemässä itsestään, ei juonnin, vaan työn avulla. Juominen oli tulos, ei syy. Se seurasi luonnonlain välttämättömyydellä tuota työtä, kuten yö päivää. Hän ei koskaan pääsisi korkeuksiin muuttumalla kuormajuhdaksi, kuului viskyn kuiskaus hänen sielussaan, ja hän nyökkäsi myöntävästi. Visky oli viisas. Se kertoi salaisuuksia itsestään.
Hän pyysi kynän ja paperia, tilasi juotavaa kaikille, ja sillä aikaa kun he joivat hänen terveydekseen, hän kumartui kapakkapöytää vasten ja kirjoitti:
"Sähkösanoma, Joe", hän sanoi. "Lue se."
Joe luki sen juopuneen veisaavalla mahtipontisuudella. Hän katsahti toiseen nuhtelevasti, kyynelten kohotessa silmiin ja juostessa poskia pitkin.
"Et suinkaan tahtone lähteä minun luotani, Mart?" hän kysyi toivottomana.
Martin nyökkäsi ja kutsui muutaman vetelehtijän luokseen lähettääkseen hänet viemään sähkösanomaa.
"Odota!" mutisi Joe käheästi. "Anna minun ajatella."
Hän piti kiinni myymäläpöydästä, koska hänen jalkansa nytkähtelivät hänen aliansa, ja Martinin käsivarsi oli tukien hänen ympärillään, kun hän mietti.
"Muuta tuo kahdeksi pesulaitoksen mieheksi", hän sanoi äkkiä. "Katso, anna minun muuttaa se."
"Minkä vuoksi sinä aiot lähteä?" kysyi Martin.
"Samasta syystä kuin sinäkin."
"Mutta minä voin mennä merille, vaan sinä et."
"Vaikka", kuului vastaus. "Mutta minä voin lähteä maankiertäjäksi aivan hyvin." Martin katsoi häneen hetkisen tutkivasti ja huudahti: "Kunniani kautta, luulenpa, että olet oikeassa! Parempi maankiertäjäkin kuin työjuhta. Katsopas, mies, sinä tahdot elää, ja se on enemmän kuin mitä olet koskaan ennen ymmärtänyt."
"Minä olin kerran sairashuoneessa", korjasi Joe. "Se oli ihanaa.Lavantauti — enkö ole sinulle kertonut?"
Sillä aikaa kun Martin muutti toisen pesumiehen sijalle "molemmat pesumiehet" Joe jatkoi:
"Minun ei koskaan tehnyt mieleni juoda, kun olin sairashuoneessa. Ihmeellistä, eikö totta? Mutta kun minä olen raatanut kuin orja koko viikon, minun pitää päästä pieneen hiprakkaan. Oletteko koskaan kuulleet, että kokit juovat kuin helvetit — ja samoin leipurit? Se johtuu työstä. Heidän täytyy. Näytä, anna minun maksaa puoli sähkösanomasta."
"Siitä minä sinut vapautan", tarjosi Martin. "Tulkaa kaikki, niin saatte tuikun murheeseen", huudahti Joe, kun toiset olivat asettuneet pöydän ympärille pelaamaan.
Maanantaiaamuna Joe oli suunniltaan jännittävästä odotuksesta. Hän ei välittänyt pikku-ukkojen jyskytyksestä päässä, eikä häntä työ huvittanut. Monia hetkiä livahti huomaamatta ohi, sillä aikaa kun niiden huolimaton vartija seisoi ikkunan edessä tuijottaen auringonpaisteeseen ja puihin.
"Katsopas tuonne!" hän huudahti. "Tuo on kaikki minun! Se on vapautta. Minä voin painua levolle noiden puiden alle ja maata sata vuotta, jos haluan. Ah, tule, Mart, lähdetään heti paikalla! Mitä hyödyttää odottaa hetkeäkään kauempaa? Tuolla on maa, jossa ei ole mitään tehtävää — ja minulla on lippu sinne, mutta ei takaisin, hitto soikoon!"
Muutamia minuutteja myöhemmin, kun Joe tunki likaisia vaatteita koneeseen, hän keksi hotellin omistajan paidan. Hän tunsi sen merkistä, ja äkillisen vapaudenriemunpuuskassa hän heitti sen lattialle ja tallasi sitä jaloilla.
"Toivoisin, että itse olisit siinä, sinä paksupäinen hollantilainen!" hän huusi. "Tässä paidassa minun kantapäitteni alla! Tästä saat, ja tästä, ja tästä, sinä kirottu saatana! Hillitkää minua! Minä tallaan sen liiskaksi!"
Martin nauroi ja jatkoi työtään. Tiistai-iltana saapuivat uudet pesijät, ja viikon loppuosa kulutettiin heidän opettamiseen. Joe istui ja selitti pesutapojansa, mutta työtä hän ei juuri enää tehnyt.
"Ei tippaakaan", hän virkahti — "ei niin tippaakaan! Ne voivat korventaa minut, mutta ei sittenkään. Työ ei ole minua varten, kiitoksia paljon! Minulle kuuluvat nyt syötetyt vasikat ja vihreäin puiden varjot. Pinnistäkää pois, te orjat! Se on oikein. Pinnistäkää ja hikoilkaa! Ja kun te kuolette, te mätänette yhtä hyvin kuin minäkin, mitä väliä sillä siis on, miten elää! — häh? Sanokaa minulle, mitä hyödyttää koko touhu?"
Lauantaina he saivat tilinsä, ja heidän tiensä erosivat.
"Ei kai hyödytä pyytää sinua muuttamaan mieltäsi, antamaan palttua merelle ja lähtemään minun kanssani?" kysyi Joe toivottomana.
Martin pudisti päätä. Hän seisoi pyöränsä vieressä valmiina hyppäämään satulaan. He pudistivat kättä, ja Joe puristi hetkisen lujasti ja sanoi:
"Me tapaamme toisemme vielä, Mart, ennen kuin kuolemme. Sen minä tunnen luissani ja munaskuissani. Hyvästi, Mart, voi hyvin. Minä pidän sinusta kuin helvetistä, tiedäthän!"
Hän seisoi allapäin keskellä tietä, katsoen, kunnes Martin oli kääntynyt mutkan taakse ja kadonnut näkyvistä.
"Hän on oikea kultamuru, tuo poika", hän mutisi — "oikea kultamuru".
Sitten hän nahjusti tietä pitkin vesisäiliön luo, jossa puolisen tusinaa tyhjäntoimittajia odotti tavarajunan kulkua.