Ruth omaisinensa oli palannut, ja kun Martin oli kotiutunut Oaklandiin, tapasivat he usein toisensa. Suoritettuaan loppututkintonsa ei Ruth enää jatkanut tutkintolukuja, ja kun Martin oli työllä uuvuttanut sekä sielunsa että ruumiinsa, ei hän ollenkaan kirjoittanut. Tämä antoi heille tilaisuuden seurustella ahkeraan toistensa kanssa, jota tilaisuutta heillä ei ollut ennen ollut, ja heidän kiintymyksensä kypsyi nopeasti.
Aluksi ei Martin ollut tehnyt mitään muuta kuin levännyt. Hän nukkui pitkiä unia ja vietti aikaansa ajatellen ja laiskotellen. Hän oli kuin ihminen, joka vähitellen tointuu vaikeasta sairaudesta. Ensimmäisenä heräämisenmerkkinä hän huomasi tuntevansa taas mielenkiintoa päivän sanomalehtiin. Sitten hän alkoi lukea, keveitä novelleja ja runoja, ja kun vielä oli muutamia päiviä kulunut, hän oli jo suinpäin hautautunut kauan laiminlyömäänsä Fiskeen. Hänen verraton terveytensä ja voimakas ruumiinsa sai uutta elämää, ja pian hän tunsi omistavansa nuoruuden jäntevyyden ja reippauden olemuksessaan.
Ruth osoitti ilmeisesti pettymystä, kun Martin aikoi merelle toiselle pitkälle matkalle heti, kun oli kylliksi levännyt.
"Miksi teidän tekee sinne mieli?" hän kysyi.
"Raha", kuului vastaus. "Minun täytyy hankkia sotatarpeita alkaakseni uuden yrityksen toimittajia vastaan. Raha on tärkein tekijä sodassa, ainakin minun sodassani — raha ja kärsivällisyys."
"Mutta jos kysymys on vain rahoista, miksi ette jäänyt pesulaitokseen?"
"Siksi, että se laitos oli tehdä minut eläimeksi. Sellainen liian ankara työ pakottaa ihmisen juomaan."
Ruth tuijotti häneen kauhistunein katsein.
"Tarkoitatteko te…?" hän kysyi.
Martinin olisi ollut helppo pelastua tästä, mutta hän oli luonteeltansa avomielinen ja hän muisti vanhan päätöksensä esiintyä aina rehellisenä, mitä ikinä sitten tapahtuisikin.
"Tarkoitan", hän vastasi. "Juuri niin. Useita kertoja."
Ruth värisi ja vetäytyi hänestä loitommalle.
"Ei ainoakaan mies, jonka minä olen tuntenut, ole koskaan, koskaan menetellyt niin."
"He eivät ole myöskään koskaan työskennelleet Shelly Hot Springsin pesulassa", naurahti Martin katkerasti. "Työ on tärkeä olemassa. Se on välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille, kuten kaikki saamamiehet sanovat, ja taivas tietää, etten minä milloinkaan ole sitä pelännyt! Mutta on olemassa jotakin, jota sanotaan liiaksi hyväksi, ja tuossa pesulassa työn hyvää oli liiaksi. Ja sen tähden minä aion lähteä vielä kerran merelle. Se tulee olemaan minun viimeiseni, sillä kun minä tulen takaisin, minä voin vallata itselleni sijan aikakauskirjojen palstoilla. Siitä minä olen aivan varma."
Ruth oli vaiti ja apealla mielellä, ja Martin katseli häntä surullisena huomaten, kuinka mahdotonta Ruthin oli ymmärtää, missä rääkissä hän oli ollut.
"Jonakin päivänä minä kirjoitan siitä — 'Työn alentava vaikutus' tai'Juoppouden psykologia työväen luokassa' tai jollakin muulla nimellä."
He eivät olleet kertaakaan ensimmäisen tapaamisensa jälkeen olleet niin kaukana toisistaan kuin tuona päivänä. Hänen tunnustuksensa, jonka hän oli tehnyt rehellisessä mielessä, vaikkakin taistelunhaluisella uhmalla, oli vaikuttanut Ruthiin poistyöntävästi. Mutta Ruth oli enemmän järkyttynyt itse tästä kohtauksesta kuin siitä, mikä oli sen aiheuttanut. Se osoitti hänelle, kuinka lähelle hän oli häntä tullut, ja ymmärrettyään tämän hänen täytyi antautua vielä läheisempään suhteeseen. Siihen tuli vielä lisäksi sääli ja viattomat, ihanteelliset ajatukset saada hänet parannetuksi. Hän tahtoi pelastaa tämän kypsymättömän nuoren miehen, joka oli eksynyt niin kauas. Hän pelastaisi hänet aikaisempien erehdysten kirouksesta, vieläpä hänen omalta itseltäänkin ja vaikka vasten hänen tahtoansa. Se tehtävä tuntui niin suurelta ja jalolta, eikä hän uneksinutkaan, että sen takana ja pohjalla piili mustasukkaisuus ja rakkauden kaipuu.
He pyöräilivät paljon näinä ihanina syyspäivinä, ja vuorilla he lukivat ääneen milloin minkin runoilijan jaloja, ylentäviä säkeitä, jotka kohottivat heidän ajatuksensa korkeimpiin asioihin. Itsensä kieltäminen, uhrautuvaisuus, kärsivällisyys, ahkeruus ja korkeat pyrkimykset olivat niitä aiheita, joihin heidän ajatuksensa epäsuorasti johdettiin, — pohjan niille oli Ruth jo aikaisemmin perinyt isältänsä, ja herra Butler ja Andrew Carnegie, jotka köyhistä siirtolaispojista olivat kohonneet sellaiseen maineeseen, otettiin esimerkiksi useammin kuin kerran.
Martin ylisti heitä ja iloitsi heidän onneaan. Hän seurasi nyt paljoa selvemmin Ruthin ajatusten juoksua, eikä hänen sielunsa enää ollut Martinille mikään suljettu ihme. Martin tunsi henkisesti olevansa hänen vertaisensa. Mutta erimielisyys joissakin asioissa ei ollenkaan vaikuttanut hänen rakkauteensa. Se oli kuumempi kuin koskaan ennen, sillä hän rakasti häntä juuri sellaisena kuin hän oli, vieläpä Ruthin fyysillinen heikkouskin antoi hänelle aivan erikoisen viehätyksen hänen silmissään. Hän oli lukenut sairaalloisesta Elizabeth Barrettista, joka ei vuosikausiin ollut voinut astua jalallansa maahan, kunnes hän tuona suurena hehkun päivänä pakeni Browningin kanssa ja seisoi suorana maalla paljaan taivaan alla; ja mitä Browning oli tehnyt hänelle, saman Martin päätti tehdä Ruthille. Mutta sitä ennen Ruthin täytyi rakastaa häntä. Loppu olisi helppoa. Hän antaisi hänelle voimaa ja terveyttä. Ja hän näki välähdykseltä heidän tulevaa elämäänsä vuosien päästä, työn ja vaivannäön tuottaman onnen ja hyvinvoinnin taustaa vasten, jolloin he yhdessä lukisivat ja keskustelisivat runoudesta, Ruth loikoen maassa monien tyynyjen välissä Martinin lukiessa hänelle ääneen. Se oli kuin avain siihen elämään, jota he viettäisivät. Ja aina hän näki tämän erikoisen kuvan. Joskus näissä unelmissa Ruth nojasi häneen pää hänen rintaansa vasten, ja hän käsi hänen vyötäröllään luki hänelle. Joskus he taas kumartuivat yhdessä sivujen yli juoden sieltä lakkaamatta elämän kauneutta. Sitten vielä, koska Ruth rakasti luontoa, muuttui tuo mielikuvituksen unelma ja heidän lukupaikkansa vaihtui. Joskus he lukivat laaksoissa, joita ympäröivät pilviätavoittelevat vuorten seinät, tai istuivat vuoriniityllä. Toisinaan he vaelsivat meren rannoilla pitkin hohtavaa hietikkoa tai kaukana troopillisen vyöhykkeen saarilla, jossa vesiputoukset levittivät usvapilviä peittäen koko meren kuin hienonhienoon untuvaharsoon, jota pieninkin ilmanväre leyhyttelee. Ja aina tämän unelmoidun onnen keskellä vaelsivat he kaksi, hän ja Ruth, iloisina ja onnellisina nauttien siitä vapaudesta, jonka ankara työ ja ponnistus vaivojen ja vastusten jälkeen oli tuottanut, tehden heidät riippumattomiksi koko maailmasta ja sen rikkauksista.
"Minä tahtoisin neuvoa pikku tyttöäni olemaan varovainen", Ruthin äiti varoitti eräänä iltana.
"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta se on mahdotonta. Hän ei ole…"
Ruth punastui, mutta se oli neitseellisyyden punaa, joka oli lehahtanut hänen kasvoillensa hänen puhuessaan ensi kerran elämän pyhistä asioista äidin kanssa, jota hän piti yhtä pyhänä.
"Sinun arvoisesi", täydensi äiti hänen lauseensa.
Ruth nyökkäsi.
"En tahtonut sanoa juuri niin, mutta eihän hän ole. Hän on karkea, raaka, voimakas — liian voimakas. Hän ei ole…"
Hän epäröi eikä voinut jatkaa. Oli aivan uutta keskustella äidin kanssa tällaisesta asiasta. Ja taaskin äiti täydensi hänen ajatuksensa.
"Hän ei ole viettänyt puhdasta elämää, sinä kai tahdoit sanoa." Ruth nyökkäsi taas, ja taas karahtivat hänen kasvonsa punaisiksi.
"Sitä juuri", hän myönsi. "Eihän se ole hänen syynsä, mutta hän on leikkinyt niin paljon…"
"Loassa?"
"Niin, loassa. Ja hän pelottaa minua. Joskus hän suorastaan kauhistuttaa minua, kun hän kertoo tuolla keveänhuolettomalla tavalla tapauksista, joissa hän on ollut mukana — aivan kuin niissä ei olisi mitään pahaa. Mutta onhan niissä pahaa, eikö olekin?"
He istuivat käsi toisen vyötäröllä, ja syntyneen äänettömyyden aikana äiti hyväili hänen kättään odottaen.
"Mutta hän kiinnostaa minua tavattomasti", jatkoi Ruth. "Jollakin tavalla hän on minun suojattini. Sitten hän on myös minun ensimmäinen poikaystäväni — ei sentään oikeastaan ystävä; paremminkin suojatti ja ystävä yhdistettynä. Joskus taas, kun hän pelottaa minua, minusta tuntuu kuin hän olisi verikoira, jonka olen ottanut leikkikalukseni, kuten jotkut amatsoonineitoset, ja hän riuhtoo kovasti ja irvistelee hampaillaan säiky telien minua, että pääsisi irti."
Taas hänen äitinsä odotti.
"Hän kiinnostaa minua luultavasti samalla tavalla kuin verikoira. Ja hänessä on kuitenkin paljon hyvää, mutta samalla hänessä on paljon, josta minä en voi pitää … toiselta puolen. Näethän, että minä olen ajatellut. Hän kiroilee, hän tupakoi, hän juo, hän on tapellut; hän on itse sanonut sen minulle, ja hänestä se on hauskaa — niin hän sanoo. Hän on kaikkea sitä, mitä mies ei saisi olla — mies, jonka minä tahtoisin ottaa", hänen äänensä aleni kuiskaukseksi "miehekseni. Hän on sitä paitsi liian roteva. Minun prinssini pitää olla pitkä, solakka ja tumma — notkea ja oikein viehättävä prinssi. Ei. Ei ole vaaraa, että rakastuisin Martin Edeniin. Se olisi pahin kohtalo, joka osakseni voisi langeta."
"Mutta en minä juuri siitä oikeastaan tahtonut puhua", vastasi hänen äitinsä epävarmasti. "Oletko sinä ajatellut häntä? Hän on niin sopimaton joka suhteessa, ja otaksupas nyt, että hän rakastuisi sinuun."
"Mutta hän on jo … rakastunut!" Ruth huudahti.
"Sitä saattoi odottaa", puheli rouva Morse lempeästi. "Kuinka voisi kukaan, joka sinut tuntee, olla rakastumatta sinuun?"
"Olney vihaa minua!" huudahti Ruth kiivaasti. "Ja minä vihaan Olneytä. Minä olen aina kuin kissa, kun hän on lähettyvillä. Minusta tuntuu, että minun täytyy olla ilkeä hänelle, ja jos minun joskus onnistuu vapautua tuosta tunteesta, hän on kuitenkin ilkeä minulle. Mutta minä olen onnellinen Martin Edenin kanssa. Ei kukaan ole rakastanut minua ennen — ei kukaan mies, tarkoitan, sillä tavalla. Ja on ihanaa tulla rakastetuksi… sillä tavalla. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, äitikulta. Ihanaa on tuntea, että sinä olet oikea ja todellinen nainen." Hän kätki kasvonsa äidin helmaan ja nyyhkytti: "Sinä ajattelet, että minä olen kauhea puhuessani näin, tiedän sen, mutta minä olen rehellinen ja sanon, mitä tunnen."
Rouva Morsen oli vallannut syvä surumielisyys ja onnen tunne. Hänen lapsukaisensa, joka oli filosofian kandidaatti, oli iäksi mennyt, mutta sijalle oli ilmestynyt naiseksi kypsynyt tytär. Koe oli onnistunut. Outo tyhjyys Ruthin luonteessa oli täytetty, täytetty ilman vaaroja ja seikkailuja. Tuo karkea merimies oli ollut välikappaleena, ja vaikka Ruth ei rakastanut häntä, oli Martin kuitenkin herättänyt hänet tietoiseksi hänen naisellisuudestaan.
"Hänen kätensä vapisee", tunnusti Ruth kasvot yhä kainosti kätkettyinä. "Se on melkein huvittavaa ja järjetöntä, mutta minun tulee sääli häntä. Ja kun hänen kätensä värähtelevät liiaksi ja hänen katseensa on liian loistava, silloin minä läksytän häntä hänen entisestä elämästään ja miten hän on lähtenyt väärälle tielle korjatakseen kaiken, mitä on itseään vastaan rikkonut. Mutta hän jumaloi minua, minä tiedän sen. Hänen silmänsä ja kätensä eivät valehtele. Se tekee minut aivan kuin täysikasvuiseksi, kun sitä ajattelen. Silloin minusta tuntuu, että olen saanut jotakin, joka oikeudella on minun omaani, — joka tekee minut toisten tyttöjen kaltaiseksi… ja … ja nuoreksi naiseksi. Ja sitten minä tiedän, etten ollut heidän kaltaisensa ennen, ja tiedän, että se suretti sinua. Sinä luulit, ettet sinä antanut huomata tuota rakasta suruasi, mutta minä huomasin sen ja minä tahdoin 'korjata sen', kuten Martin Eden sanoo."
Se oli pyhä hetki äidin ja tyttären välillä, ja heidän silmänsä olivat kosteat, kun he keskustelivat puolihämärässä, Ruth viattomana ja rehellisenä, hänen äitinsä myötätuntoisena, vastaanottavana ja kuitenkin tyynenä selittäen ja johtaen.
"Hän on neljä vuotta sinua nuorempi", hän sanoi. "Hänellä ei ole mitään paikkaa maailmassa. Hänellä ei ole asemaa eikä tuloja. Hän on epäkäytännöllinen. Rakastuneena sinuun hänen tulisi kaiken järjen ja viisauden mukaan tehdä jotakin, joka oikeuta taisi häntä ajattelemaan naimisiin menoa sen sijaan, että hän nyt uinailee noissa vähäpätöisissä jutuissaan ja lapsellisissa unelmissaan. Martin Eden tuskin pääsee koskaan kohoamaan. Hän ei voi suhtautua vakavasti vastuunalaisuuteen ja miehen työhön, kuten sinun isäsi on tehnyt tai kuten meidän ystävämme herra Butler. Martin Eden ei varmaankaan tule koskaan ansaitsemaan rahaa. Ja tämä maailma on kuitenkin järjestetty niin, että raha on välttämätön onnelle — oh, en minä tarkoita noita suunnattomia rikkauksia, mutta sellaista varallisuutta, joka suo riippumattoman ja säädyllisen aseman.Hän... hän ei ole koskaan puhunut?"
"Ei halaistua sanaa. Hän ei ole edes yrittänyt, mutta jos hän koettaisi, minä en antaisi hänen puhua, koska minä en rakasta häntä."
"Minä olen iloinen siitä. En voisi nähdä tyttäreni, minun ainoan tyttäreni, joka on niin puhdas ja tahraton, rakastuvan sellaiseen mieheen kuin hän. Maailmassa on jaloja miehiä, jotka ovat puhtaita ja tahrattomia ja miehekkäitä. Odota niitä. Sinä tapaat sellaisen jonakin päivänä, sinä rakastat häntä ja hän rakastaa sinua, ja sinä olet onnellinen hänen kanssaan, kuten sinun isäsi ja minä olemme olleet. Ja sitä paitsi on eräs asia, joka sinun aina tulee pitää mielessäsi…"
"Niin, äiti."
Rouva Morsen ääni oli hyvin hiljainen ja vieno, kun hän sanoi: "Se on lapset."
"Minä… minä olen ajatellut niitä", tunnusti Ruth, ja muistaessaan niitä ihmeellisiä ajatuksia, jotka olivat joskus kiihkeinä täyttäneet hänen mielensä, hän sävähti punaiseksi neitseellisestä kainoudesta, kun hänen täytyi puhua sellaisista asioista.
"Ja ne ovat juuri nuo lapset, jotka tekevät Martin Edenin mahdottomaksi", jatkoi rouva Morse harkitusti. "Heidän perintönsä täytyy olla puhdas, mutta pelkään, että hän ei ole puhdas. Sinun isäsi on kertonut minulle merimieselämästä ja … ja sinä ymmärrät."
Ruth puristi äitinsä kättä myöntävästi, tuntien, että hän todellakin ymmärsi, vaikka hänen käsityksensä oli jotakin epämääräistä, kaukaista ja kauheata, joka oli ulkopuolella hänen tajuntansa rajojen.
"Sinä tiedät, etten minä tee mitään kertomatta sinulle", hän alkoi. "Sinun täytyy vain joskus kysyä minulta, kuten tänään. Minun teki mieleni puhua, mutta minä en tiennyt, miten. Se on väärää kainoutta — minä tiedän, että se on sitä — mutta sinä voit sen tehdä minulle helpoksi. Joskus, kuten tänään, sinun täytyy kysyä minulta — sinun täytyy antaa minulle tilaisuus. Oi, äiti, sinäkin olet nainen!" hän huudahti ihastellen heidän noustessaan ylös ja hänen seistessään suorana äidin edessä ja koettaessaan hämärän läpi katsoa hänen silmiinsä, samalla kun hänelle selvisi outo ja suloinen yhtäläisyys heidän välillään. "Minä en olisi ikinä voinut ajatella sinua tällä tavalla, ellei meillä olisi ollut tätä keskustelua. Minun täytyi oppia ymmärtämään, että minä olin nainen käsittääkseni, että sinäkin olet nainen."
"Naisia me olemme molemmat", vastasi hänen äitinsä vetäen häntä lähemmä suudellakseen häntä. "Me olemme molemmat naisia", hän kertasi, kun he astuivat käsi toisen vyötäröllä ulos huoneesta sydän täynnä äskensyntynyttä lämmintä toveruuden tunnetta.
"Meidän pikku tyttärestämme on tullut täysi nainen", sanoi rouva Morse miehelleen tuntia myöhemmin.
"Se merkitsee", vastasi mies katsoen pitkään vaimoonsa — "se merkitsee, että hän on rakastunut."
"Ei, vaan että hän on rakastettu", kuului hymyilevä vastaus. "Koe on onnistunut. Hän on vihdoinkin herännyt."
"Silloin meidän pitää vapautua siitä miehestä", sanoi herra Morse reippaasti ja päättävästi, kuin olisi sovittu jostakin liikeasiasta.
Mutta hänen vaimonsa pudisti päätänsä. "Se ei ole tarpeellista. Ruth sanoo, että hän lähtee merille muutaman päivän kuluttua. Kun hän palaa takaisin, ei Ruth ole täällä. Me lähetämme hänet Klara-tädin luo. Ja sitä paitsi, vuosi Idässä, ilmanalan vaihdos, uudet ihmiset, ajatukset ja kaikki ovat juuri sitä mitä hän tarvitsee."
Halu kirjoittaa oli vastustamattomalla voimalla vallannut Martinin vielä kerran. Kertomuksia ja runoja syntyi suunnattomat määrät hänen aivoissaan, ja hän pani niiden aiheita muistiin sen ajan varalta, jolloin hän voisi antaa niille lopullisen muodon. Mutta hän ei kirjoittanut. Tämä oli hänen lyhyt loma-aikansa; sen hän oli päättänyt omistaa levolle ja rakkaudelle, ja hän onnistui molemmissa suhteissa. Pian hän uhkui voimaa ja elämänhalua, ja hänen tavatessaan joka päivä Ruthin tämä tunsi, kuten ennen, miten voima ja terveys virtasi häneen.
"Ole varovainen", hänen äitinsä huomautti vielä kerran. "Minä pelkään, että sinä tapaat Martin Edeniä liian usein."
Mutta Ruth nauroi itsevarmasti. Hän oli varma itsestään, ja muutamien päivien perästä Martin olisi merillä. Sitten, hänen palatessaan, hän olisi Idässä matkoillaan. Jotakin salaperäistä taikavoimaa oli joka tapauksessa Martinin uhkuvassa terveydessä ja jäntevyydessä. Martinille oli myös kerrottu Ruthin aiotusta Idänmatkasta, ja hän tunsi tarvetta kiirehtiä. Hän ei vieläkään tiennyt, miten tuli rakastaa Ruthin kaltaista tyttöä. Kuitenkin hän oli saavuttanut suurenmoisen taidon seurustella tyttöjen ja naisten kanssa, jotka olivat kerrassaan erilaiset kuin Ruth. He olivat tienneet jo ennestään, mitä on rakkaus ja keimailu ja hakkailu, mutta Ruth ei tiennyt sellaisista asioista yhtään mitään. Hänen ihmeellinen viattomuutensa vangitsi häntä, jäädytti jo huulille kaiken hehkun hänen sanoistaan ja sai hänet pakostakin lakkaamatta tuntemaan oman kelvottomuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut kokemusta toisella alalla. Hän ei ollut milloinkaan itse rakastunut. Hän oli kyllä pitänyt naisista kuohuvassa menneisyydessään, joskus ollut kiintynytkin muutamiin, mutta hän ei ollut tiennyt, millaista olisi rakastaa heitä. Hän oli vain viheltänyt mestarillisella, huolettomalla tavalla, ja he olivat tulleet hänen luokseen. Heitä oli käytetty ajanvietteenä, noin vain satunnaisesti, osina miesten leikeissä, enimmäkseen vähäpätöisinä osina. Ja nyt ensi kertaa, nyt oli juuri hän rukoileva, hellä, arka ja epäilevä. Hän ei tuntenut rakkauden teitä, ei myöskään sen kieltä, ja niin hän pelkäsi rakastettunsa puhdasta viattomuutta.
Oppiessaan tuntemaan maailman, keinuen sen ikuisesti kuohuvilla laineilla, hän oli oppinut erään käyttäytymissäännön, ja se oli, että kun hänen tuli ottaa osaa outoon leikkiin, hän antoi vastapelaajansa alkaa ensin. Tuhansia kertoja se oli auttanut häntä ja johtanut häntä tekemään samalla tarkkoja huomioita. Hän tiesi, kuinka katsella outoja asioita ja odottaa heikkoa hetkeä, jolloin voisi heittäytyä mukaan. Se oli kuin jonkinlaista taistelun alkuvalmistelua. Ja kun sellainen tilaisuus ilmestyi, hän tiesi pitkän kokemuksen opettamana, kuinka pelata tehokkaasti.
Niinpä hän katseli Ruthia ja odotti tilaisuutta haluten kiihkeästi puhua rakkaudestaan, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi säikyttävänsä häntä eikä ollut varma itsestään. Vaikkei hän sitä tiennyt, hän kuitenkin oli valinnut oikean tavan. Rakkaus ilmestyi maailmaan, ennen kuin kieli osasi siitä kertoa, ja aikaisimmassa nuoruudessaan se oli opettanut ilmaisumuodot, joita ei ole koskaan unohdettu. Seuraten näitä vanhoja, yksinkertaisia muotoja Martin koetti tavoitella Ruthia. Aluksi hän ei tiennyt, että niin oli asianlaita, mutta myöhemmin se selvisi hänelle. Hänen kätensä kosketus puhui sanomattoman paljon enemmän kuin mitkään sanat, jotka hän olisi voinut lausua; hänen alkuperäinen voimansa viehätti Ruthin kiihkeää mielikuvitusta enemmän kuin tuhansien sukupolvien rakastajien painetut runot ja intohimoiset kuiskaukset. Mitä hän olisi voinut sanoa, olisi osaltansa kaikissa tapauksissa vaikuttanut hänen arvostelukykyynsä, mutta käden puristus, sivumennen tapahtunut ruumiillinen kosketus, vaikutti suoraan hänen vaistoihinsa. Hänen arvostelukykynsä oli yhtä vanha kuin hän itsekin, mutta hänen vaistonsa olivat yhtä vanhat kuin ihmissuku ja vieläkin vanhemmat. Ne olivat olleet nuoret silloin, kun rakkaus oli nuori, ja ne olivat viisaammat kuin puhetaito, yleinen mielipide tai mikään myöhäsyntyinen taito. Siksipä ei Ruthin arvostelukyky toiminut. Kukaan ei sitä kysynyt eikä hänelle selvinnyt, millaisella voimalla Martin hetki hetkeltä yhä kiihkeämmin kosketteli hänen rakkautensa perussäveliä. Että Martin rakasti häntä, oli toiselta puolen selvä kuin päivä, ja tietoisena hänen sielunsa ihastuksesta läikähteli hänen omansa saadessaan todistuksia tuosta rakkaudesta — hehkuvat silmät helline katseineen, värähtelevät kädet ja voimakas puna, joka läikähteli näkyville auringon polttamasta ruskeudesta huolimatta, olivat sen selvimpiä ilmenemismuotoja. Hän meni pitemmällekin kiihottaen hänen rakkauttaan, mutta teki sen niin suloisesti, ettei Martin koskaan sitä huomannut, puoliksi tiedottomasti tuskin itsekään itseänsä tajuten. Hän värisi riemusta kokeillessaan näillä naisen ihastuttavilla voimilla käyttäessään mestarin tavalla kaikkia Eevan viehätyskeinoja kiduttaaksensa toista.
Kieli kokemattomuuden ja rajattoman kiihkeyden kahleissa koetti Martin vaistomaisesti ja kömpelösti jatkaa lähentelemisyrityksiänsä. Hänen kätensä kosketus viehätti Ruthia. Martin ei sitä tiennyt, mutta sen hän tiesi, etteivät ne olleet Ruthille vastenmielisiä. Ei niin, että heidän kätensä olisivat koskettaneet usein, lukuunottamatta tapaamista ja eroa; mutta pyörällä kuljettaessa, sitoessa runokirjoja, joita he veivät mukanaan vuorille, ja selaillessa niiden sivuja rinnakkain istuen sattui sopivia hetkiä, jolloin kädet koskettivat käsiin. Ja olipa vielä tilaisuuksia, jolloin Ruthin hiukset liehuen hyväilivät Martinin kasvoja ja olkapäät painuivat yhteen, kun he kumartuivat tutkimaan kauneutta kirjojen sivuilta. Ruth hymyili itsekseen ajatellessaan niitä rohkeita päähänpistoja, jotka välähtelivät hänen aivoissaan, varsinkin kun hänen teki mielensä hyväillä Martinin kiharoita; Martin taas halusi kuollakseen, kun he olivat väsyneet lukemiseen, painaa päänsä hänen helmaansa ja unelmoida silmät ummessa siitä tulevaisuudesta, joka olisi heidän. Sunnuntaisissa juhlissa Shellmoundin ja Schuetsonin puistoissa menneinä aikoma hän oli lepuuttanut päätään monen tytön helmassa, ja tavallisesti hän oli itsekkäästi nukkunut syvää unta, jolloin tytöt olivat varjostaneet hänen kasvojaan auringolta ja lakkaamatta katselleet häntä ja ihmetelleet hänen ylhäistä välinpitämättömyyttään heidän rakkaudestaan. Laskea päänsä tyttöjen helmaan oli hänestä tähän hetkeen asti ollut maailman helpoin asia, mutta nyt hänestä tuntui Ruthin helma suljetulta ja luoksepääsemättömältä. Kuitenkin hänen tavaton vetovoimansa piili juuri tässä arkuudessa. Juuri tuo arkuus esti häntä peloittamasta Ruthia. Ollen itse tässä suhteessa ujo ja arka ei Ruth koskaan herännyt ajattelemaan, että heidän seurustelutapansa saattaisi johtaa vaaralliseen lopputulokseen. Ovelana ja varomattomana Ruth läheni häntä liittyen häneen yhä lujemmin, jolloin Martin, tuntien tuon lähestymisen, toivoi uskaltavansa, mutta pelkäsi samalla.
Kerran hän uskalsi, eräänä iltapäivänä, jolloin hän tapasi hänet hämäräksi laitetussa arkihuoneessa kuolettavassa päänsäryssä.
"Mikään ei voi sitä auttaa", vastasi Ruth hänen kysymykseensä. "Ja sitäpaitsi, minä en ota päänsärkypulveria. Tohtori Hall ei määrää sitä minulle."
"Minä voin parantaa sen, toivoakseni, ja ilman rohtoja", kuului Martinin vastaus. "En tietenkään voi olla varma, mutta koetan kuitenkin. Se on vain hierontaa. Minä opin taidon ensiksi eräältä japanilaiselta. Ne ovat oikeata hierojan heimoa. Sitten minä opin siihen lisää erilaisia muunnoksia Hawaijisaarilla. Heidän kielellään se onlomi-lomi. Se saa aikaan monia asioita yhtä hyvin kuin rohdotkin, vieläpä muutamia asioita, joihin rohdot eivät mitään vaikuta."
Tuskin olivat hänen kätensä koskettaneet hänen päähänsä, kun Ruth huokasi syvään.
"Se on niin hyvää", hän sanoi.
Hän puhui uudestaan puolta tuntia myöhemmin kysyen: "Eikö teitä väsytä?"
Kysymys oli tarpeeton, ja hän tiesi, mikä vastaus olisi. Sitten hän uinui rauhoittuneena, jolloin voima Martinin sormista virtasi häneen kuin lievittävä balsami, tuska hävisi ja vihdoin lakkasi kokonaan, ja kun hän oli vaipunut syvään uneen, hiipi Martin tiehensä.
Ruth soitti hänelle samana iltana saadakseen kiittää häntä.
"Minä nukuin päivälliseen asti", hän sanoi. "Te paransitte minut täydellisesti, herra Eden, enkä minä tiedä, kuinka teitä kiittäisin."
Martinin mieli oli lämmin ja sykähteli onnesta vastatessaan hänelle, ja jo puhelimessa keskustellessa hänen ajatuksissaan väikkyi muisto Browningista ja sairaasta Elizabeth Barrettista. Mitä kerran oli tehty, tehtäisiin uudestaan, ja hän, Martin Eden, tekisi sen, tekisi sen Ruth Morselle. Hän palasi huoneeseensa ja tarttui Spencerin "Yhteiskuntaoppiin", joka oli selällään hänen sängyssään. Mutta hän ei voinut lukea. Rakkaus kidutti häntä ja hallitsi hänen tahtoansa, niin että hän päätöksestään huolimatta löysi itsensä mustetäpläisen pöytänsä äärestä. Se sonetti, jonka hän runoili sinä iltana, oli ensimmäinen siitä viidenkymmenen rakkausrunon sarjasta, jonka hän valmisti kahtena kuukautena. Hänellä oli "Portugalilaiset rakkaussonetit" mielessään kirjoittaessaan, ja hän kirjoitti esikuvanaan parhaat ja suurimmat teokset, niiden kiihottamana ja oman suloisen rakkautensa hulluudessa.
Ne monet tunnit, jolloin hän ei ollut Ruthin kanssa, hän vietti muovaillen "Rakkaussikermäänsä", luki kotona tai lukutuvissa, joissa hän sai käsiinsä päivän tuoreimmat aikakauskirjat, tutki niitä ja tutustui kirjoitusten rakenteeseen ja aatesisältöön. Ne hetket, jotka hän vietti Ruthin parissa, olivat täynnä hulmuttavia toiveita ja sitomattomia lupauksia. Viikon kuluttua siitä, kun hän oli parantanut Ruthin päänsäryn, ehdotti Norman eräänä iltana Arthurin ja Olneyn kannattamana, että he lähtisivät kuutamoretkelle Lake Merrittille. Martin oli ainoa, joka kykeni hoitamaan venettä, ja hänen täytyi luonnollisesti lähteä mukaan. Ruth istui häntä lähellä perässä, kun taas nuo kolme herraa loikoivat keskellä venettä kiihkeästi väitellen "vapaista aineista".
Kuu ei ollut vielä noussut, ja Ruth tuijottaessaan siinä tähtikirkkaaseen avaruuteen tunsi äkkiä oudon yksinäisyyden valtaavan mielensä, sillä he eivät olleet vaihtaneet Martinin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän katsahti Martiniin. Tuulenpuuska kallisti silloin venettä, niin että alahanka kallistui aivan vedenpinnan tasalle, jolloin Martin, toinen käsi peräsimessä ja toinen purjenuorassa antoi veneen kiitää kevyessä kaaressa, katse tähdättynä läheiseen pohjoisrantaan. Hän ei huomannut hänen katsettaan, ja Ruth katseli häntä henkeä pidätellen ja kuvitellen samalla, mikä mahtoi olla se sielunvoima, joka johti häntä, tuota nuorta miestä, jonka olemus uhkui kiihottavaa alkuvoimaa, tuhlaamaan aikansa juttujen ja runojen kirjoittamiseen, jotka jo edeltäpäin olivat tuomitut epäonnistumaan ja tuhon omiksi.
Hänen silmänsä harhailivat jäntevästä niskasta, jonka tähtien valossa saattoi vain epäselvästi erottaa, voimakkaasti muodostuneeseen päähän, ja vanha halu kiertää kätensä tuohon kaulaan valtasi hänet uudestaan. Voima, jota hän inhosi, kiehtoi häntä. Yksinäisyyden tunne painoi häntä yhä selvemmin, ja hän tunsi väsymystä. Hänen asemansa tässä keinuvassa purressa oli kyllästyttävä, ja hän muisti, miten Martin oli parantanut hänen päänsä ja millainen hyväilevä lepo ja rauha hänestä säteili. Martin istui hänen lähellään, aivan hänen vieressään, ja veneen keinunta tuntui työntävän häntä yhä lähemmäksi perämiestä. Äkillinen mielijohde nojautua häneen ja saada hänestä voimaa valtasi Ruthin — heikko, puolivalmis mielijohde se oli, mutta kuitenkin se hänen ajatellessaan sai hänet lopulta nojaamaan häneen. Vai saiko sen aikaan veneen heilahdus? Ruth ei sitä tiennyt — hän ei koskaan saanut tietää. Hän tiesi vain, että hän nojasi häneen, ja helpotus ja tyynnyttävä rauha tuntui niin suloiselta. Ehkä se oli ollut veneen syy, mutta ei Ruth tehnyt pienintäkään yritystä korjatakseen sitä. Hän nojasi keveästi hänen olkaansa vasten, mutta hän nojasi kuitenkin ja hän nojasi edelleenkin, vaikka Martin korjasi asentoaan, että hänen olisi mukavampi.
Se oli hulluutta, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta tuota hulluutta. Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan nainen, jolla oli naisen taipumus antautua; ja vaikka hän nojasi niin kevyesti, tuo taipumus tuntui saavan tyydytyksensä. Häntä ei enää väsyttänyt. Martin ei puhunut. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi lumous heti särkynyt. Hänen rakkautensa vaiteliaisuus pitensi sitä. Martin oli huumaantunut ja päästänsä pyörällä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Se oli liian ihmeellistä ollakseen muuta kuin unihouretta. Hän voitti hullun halun heittää irralleen peräsimen ja purjeet ja sulkea hänet syliinsä. Hänen tajuntansa sanoi hänelle, että se olisi väärin, ja hän oli iloinen, että peräsin ja purjeet pitivät hänen käsiänsä kiinni ja estivät häntä antautumasta kiusaukselle. Mutta hän kaarteli venettä vähemmän notkeasti estäen tuulta tarttumasta purjeisiin pidentäen siten matkaa pohjoiselle rannalle. Ranta pakottaisi häntä suuriin liikkeisiin, ja lumous särkyisi. Hän purjehti taidolla ja pysähdytteli veneen kulkua herättämättä kinastelijain huomiota. Sielussaan hän antoi anteeksi kaikki vaikeimmat matkat ja ankarimmat ponnistelut, jotka olivat lahjoittaneet hänelle tämän taivaallisen yön tehden hänet veneitten, meren ja tuulen herraksi, niin että hän saattoi purjehtiahänrinnallaan, hänen rakas painonsa olkapäätä vasten.
Kun nousevan kuun ensimmäiset säteet lankesivat purjeelle ja loivat veneeseen kalpeata hohtoansa, siirtyi Ruth eroon hänestä. Ja sitä tehdessään hän tunsi Martinin myös vetäytyvän poispäin. Halu säilyä ilmitulemiselta oli molemminpuolinen. Kohtaus oli äänetön ja salaisen tuttavallinen. Ruth istui nyt erossa hänestä polttavin kasvoin, samalla kun jälkimainingit tulvahtivat koko voimallansa hänen olemukseensa. Hän oli tehnyt itsensä syylliseksi johonkin, jota ei olisi tahtonut näyttää veljilleen eikä myöskään Olneylle. Miksi hän oli sen tehnyt? Koko elämässään hän ei ollut tehnyt kertaakaan niin, ja hän oli kuitenkin purjehtinut kuutamossa ennenkin nuorten miesten kanssa. Hän ei koskaan ollut halunnut tehdä sellaista. Hän oli menehtyä häpeästä, ja hänen nupulleen puhkeavan naisellisuutensa salaisuudet herättivät hänessä pelkoa. Hän katsahti salaa Martiniin, joka oli ahkerassa toimessa kääntäessään venettä toiseen suuntaan, ja hän olisi saattanut vihata häntä, joka oli tehnyt hänet epähienoksi ja häväistyksi olennoksi. Ja vielä juuri hän kaikkien miesten joukosta! Ehkäpä hänen äitinsä oli oikeassa sanoessaan, että hän näki häntä liian usein. Se ei tapahtuisi enää koskaan uudestaan, ja hän päätti vastaisuudessa kohdata häntä harvemmin. Hänen mieleensä johtui villi ajatus selittää heti, kun he olisivat ensi kerran kahden kesken, että äkillinen pyörryttävä raukeus oli vallannut hänet juuri ennen kuun nousua, jolloin hän oli nojautunut häneen. Sitten hän muisti, miten he yksimielisesti olivat vetäytyneet eroon juuri ennenkuin kuun säteet ehtivät heitä kavaltaa, ja hän ymmärsi, että Martin tietäisi sen valheeksi.
Hurjalla vauhdilla kuluvina seuraavina päivinä hän ei enää ollut oma itsensä, vaan outo, arvoituksellinen olento, joka itsepintaisesti tahtoi käydä tilille itsensä kanssa ja kuitenkin sitä kaikin voimin karttoi, kieltäytyen kurkistelemasta tulevaisuuteen ja mietiskelemästä, minne oli ajautumassa. Hän oli kuin kuumeessa kiihottavien salaisuuksien vuoksi, toisinaan pelästynyt tai riemastunut, toisinaan taas haikean surumielinen. Erään asian hän oli kuitenkin järkähtämättömästi päättänyt, ja se tekisi varmaksi hänen turvallisuutensa. Hän ei antaisi Martinin puhua rakkaudesta. Niin kauan kuin hän estäisi sen, olisi kaikki hyvin. Muutamien päivien kuluttua lähtisi Martin pois. Ja vaikka hän puhuisikin, olisi kuitenkin kaikki hyvin. Asiat eivät mitenkään voisi muuttua, sillä hän ei rakasta häntä. Se olisi luonnollisesti tuskallinen puolituntinen Martinille ja hämmentävä puolituntinen hänelle, sillä olisihan se ensimmäinen kerta, kun joku kosisi häntä. Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä ajatellessa. Hän oli todellakin nainen, täysin kypsynyt nainen ja valmis avioliittoon, jos tilaisuus sattuisi. Se kiihotti hänessä kaikkea, mikä on hänen sukupuolellensa ominaista. Koko hänen elämänsä ja olentonsa jännittyi äärimmilleen. Hän meni niin pitkälle, että hän itse asetti Martinin suuhun tuon hetken sanat, ja itseänsä hän harjoitti moneen kertaan, miten hän hylätessään menettelisi ja miten ystävällisesti hän puhuisi, ettei loukkaisi jalointa ja miehekkäintä toisessa. Sen pitäisi olla Martinille portaana. Hänen täytyisi luopua huonoista taipumuksistaan, erikoisesti tupakasta. Hän oikein vaatisi sitä. Mutta ei, hän ei antaisi hänen ollenkaan puhua. Hän voisi keskeyttää hänet, ja hän oli luvannut äidillensä tehdä sen. Punastuneena ja polttavin kasvoin hän työnsi luotaan nuo ajatukset. Suotuisampana aikana ja soveliaampi kosija saisi vasta johtaa hänet ensimmäiseen kokeeseen.
Oli kaunis syksyinen päivä, lämmin ja tyyni, väreillen vuodenajan muuttuvaisuutta, yksi noita ihmeellisiä kalifornialaisia intiaanikesän päiviä, jolloin aurinko ui autereessa eivätkä vienot tuulenhenkäykset voi häiritä ilman uinailua. Ohut, purppurainen sumu, joka ei ollut usvaa, vaan ilman väriloistoista auteretta, peitti kevyesti vuorten kukkulat. San Francisco uinui kukkuloillansa kuin suunnaton savuläikkä. Maahan tunkeutuva lahti hohti ja välkkyi tyynenä kuin sulatettu metalli, ja purjealukset lekottivat siinä liikkumattomina tai ajautuivat ulomma hidastelevan vuoksen mukana. Kaukainen Tamalpais, jota tuskin saattoi erottaa hopeisesta autereesta, näytti kaareutuvan suunnattomalle kuvulle Kultaisen Portin vieressä, joksi sanottiin vaaleata, kullanhohtoista kulkulaaksoa vuorten välissä lännelle vaipuvan auringon alla. Kaukaa utuisen ja häämöttävän näköpiirin takaa kohosi epämääräinen pilvien rykelmä vetäytyen mantereelle päin ja antaen ensimmäisen varoittavan huomautuksen, että talvi oli lähestymässä.
Kesän loppu oli tullut. Vielä kesä kuitenkin viivytteli, kuihtuen ja lakastuen vuorilla, syventäen purppuraisia vivahduksia niiden rinteillä, kutoen utuisia käärinliinojaan vaipuvista voimistaan ja kyllästetystä ihanuudestaan, hiljaa ja tyytyväisenä, kuollen, mutta tietäen, että on elänyt ja elänyt hyvin. Ja vuoristossa lempikukkulallansa istuivat Martin ja Ruth vieretysten päät kumartuneina yli saman kirjan, Martin lukien ääneen rakkaussonetteja siitä naisesta, joka oli rakastanut Browningia sellaisella suuruudella, että vain harvat miehet voivat sellaista osaksensa saada.
Mutta lukeminen kävi vaikeaksi. Häipyvän kauneuden lumous heidän ympärillänsä oli liian voimakas. Kultainen vuosi vaipui loppuansa kohden, sellaisena kuin oli elänytkin, kauniina ja paatuneen hekumallisena, ja ihanuuden muisto ja tyytymys lepäsi raskaana ilmassa. Se tunkeutui heihinkin unettavana ja veltostavana, heikentäen päättäväisyyden säikeitä, peittäen opitut siveysmääritelmät ja kylmän harkinnan autereen purppuraiseen sumuun. Martin tunsi sydämensä heltyvän ja sulavan, ja silloin tällöin lämmin tuulahdus hulmahti hänen lävitseen. Hänen päänsä oli aivan Ruthin pään vieressä, ja kun tuskin tuntuva tuulenleyhkä pani Ruthin kiharat liehumaan niin, että ne koskettivat hänen kasvojansa, tuntui kuin sivut olisivat uineet hänen edessään.
"En usko, että tajuatte sanaakaan siitä, mitä luette", sanoi Ruth kerran, kun Martin oli joutunut pois riviltä.
Martin katsahti häneen palavin silmin, ja kömpelyys tuntui valtaavan hänen kielensä, kun vastaus kohosi hänen huulillensa.
"Enpä usko, että tekään tiedätte. Mikä oli viimeinen sonetti?"
"En tiedä", nauroi Ruth rehellisesti. "Minä olen sen jo unohtanut. Ei lueta enää tänään. Päivä on liian ihana."
"Se onkin meidän viimeisemme joksikin aikaa täällä vuoristossa", huokasi Martin surumielisesti. "Myrsky kokoilee voimiansa tuolla kaukana meren yllä."
Kirja liukui maahan, ja he istuivat siinä toimettomina ja äänettöminä katsellen uneksivaan lahteen unelmoivin silmin. Ruth katsahti sivulta hänen kaulaansa. Hän ei nojannut häntä vasten. Jokin ulkonainen voima veti häntä, ja se voima oli väkevämpi kuin painolaki, väkevä kuin kohtalo itse. Välimatkaa oli vain tuuma, ja se tapahtui ilman vähintäkään aikomusta Ruthin puolelta. Hänen olkapäänsä koski toista kevyesti kuin perhosen siipi kukkaa, ja yhtä kevyt oli puristus Martinin puolelta. Hän tunsi Martinin olkapään painon ja sen väristyksen, joka kävi Martinin läpi. Silloin oli aika hänen vetäytyä takaisin. Mutta hän oli muuttunut jonkinlaiseksi automaatiksi. Hänen toimintansa oli astunut hänen tahtonsa rajan ulkopuolelle — hän ei ajatellut tahtoa eikä rajoja ihanan hulluuden vallatessa hänen olentonsa.
Martinin käsi alkoi kiertää salaa hänen taaksensa ja ympärillensä. Ruth odotti sen hidasta toimintaa ihastuksen tuskassa. Hän odotti tietämättä, mitä, puuskuttaen, kuivin, polttavin huulin, sykkivin sydämin ja odotuksen kuumeen palaessa hänen veressänsä. Tuo kiertävä käsi kohosi ylemmä ja veti häntä toisen puoleen, veti hitaasti ja hyväillen. Hän ei voinut odottaa kauempaa. Väsyneesti huoaten ja tahdottomasti liikahtaen hän värähdellen painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Martin kumartui äkkiä, ja kun hänen huulensa lähestyivät, kohosivat Ruthin vastaan.
Tämän täytyy olla rakkautta, Ruth ajatteli sinä ihmeellisenä hetkenä, joka vierähti. Jos se ei ole rakkautta, on se liian häpeällistä. Se ei voinut olla mitään muuta kuin rakkautta. Hän rakasti tätä miestä, jonka käsi oli hänen ympärillään ja huulet painettuina hänen huuliansa vastaan. Hän painautui lujemmasti häntä vastaan. Ja hetkistä myöhemmin hän puoliksi irtautui hänen syleilystään, ojentausi ja kiersi äkkiä voiton riemulla molemmat kätensä Martin Edenin päivettyneeseen kaulaan. Niin syvästi hän tunsi rakkauden tuskan ja kaipauksen täyttymyksen, että häneltä pääsi hiljainen valitus, kädet herpaantuivat, ja puoleksi tajuttomana hän lepäsi Martinin sylissä.
Ei puhuttu sanaakaan, ei sanaakaan pitkään aikaan. Kahdesti Martin kumartui suutelemaan, ja kummallakin kertaa Ruthin huulet kohtasivat häntä kainosti, samalla kun vartalo teki onnelliset vaistomaiset liikkeensä. Ruth puristui häntä lähemmä voimattomana vapautumaan hänestä, ja Martin istui painaen häntä rintaansa vasten ja katsellen mitään näkemättömin silmin lahden toisella puolella uinuvaa kaupunkia. Hänen sieluunsa ei kerta kaikkiaan sopinut mitään näkyjä. Siellä vaihtelivat vain valot ja värit kuumina kuin tämä päivä ja hänen rakkautensa. Hän kumartui hänen ylitsensä. Ruth puhui.
"Milloin sinä rakastuit minuun?" hän kuiskasi.
"Ensi hetkestä, ihan ensi hetkestä — ensimmäisestä silmänräpäyksestä, kun minä sinut näin. Minä olin silloin hulluna rakkaudesta sinuun, ja koko ajan sen jälkeen minä olen tullut vain yhä hullummaksi. Hulluin minä olen nyt, rakkahin. Minä olen melkein mielipuoli, minun pääni menee ilosta sekaisin."
"Minä olen iloinen, että minä olen nainen, Martin… rakas", kuiskasiRuth huoattuaan syvään.
Martin puristi hänet syliinsä uudestaan ja yhä uudestaan ja kysyi sitten:
"Ja sinä — milloin sinä ensi kerran tiesit?"
"Oh, minä tiesin sen koko ajan, melkein alusta asti."
"Ja minä olen ollut sokea kuin lepakko!" huudahti Martin äänessään epätoivoa. "Minä en koskaan uneksinutkaan, ennen kuin juuri nyt, kun minä … kun minä suutelin sinua."
"En minä sitä tarkoittanut", Ruth vetäysi hieman erilleen ja katsoi häneen. "Minä tiesin, että sinä rakastit minua melkein alusta asti."
"Ja sinä?" kysyi Martin.
"Minulle se tuli ihan äkkiä." Ruth puhui hyvin hitaasti katseessaan lämpö, levottomuus ja hellyys ja kasvoillaan lämmin puna, joka ei ottanut paetakseen. "Minä en tiennyt sitä, ennen kuin juuri nyt, kun… kun sinä kiersit kätesi minun ympärilleni. Enkä minä koskaan aikonut mennä sinun kanssasi naimisiin, ennen kuin juuri nyt. Miten sinä sait minut rakastamaan itseäsi?"
"En tiedä", nauroi Martin, "ellen siten, että rakastin sinua, sillä minä rakastin sinua kyllin suuresti sulattaakseni kivisenkin sydämen, saati sitten elävän, sykkivän sydämen, kuten sinun."
"Tämä on niin erilaista, kuin mitä minä ajattelin rakkauden olevan", virkahti Ruth hajamielisesti.
"Millaiseksi sinä rakkautta kuvittelit?"
"Minä en kuvitellut sitä tällaiseksi", Ruth katsoi hetkisen hänen silmiinsä, mutta katse painui alas, kun hän jatkoi: "Katsos, minä en tiennyt, millaista tämä oli."
Martin tahtoi vetää hänet uudestaan puoleensa, mutta se jäi yritykseen, sillä hänet valtasi pelko, että hän olisi liian kiihkeä. Mutta silloin hän tunsi Ruthin lähestyvän liikkeen, ja taas hän lepäsi hänen sylissään, ja huulet painettiin huulia vasten.
"Mitä minun omaiseni sanovat?" hätäili Ruth todellisuuteen heräten lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"En tiedä. Sen me kyllä saamme selville sangen helposti niin pian kuin haluamme."
"Mutta jos äiti asettuu vastaan? Minua pelottaa puhua siitä hänelle."
"Anna minun puhua se hänelle", sanoi Martin reippaasti. "Minä luulen, ettei sinun äitisi pidä minusta, mutta minä voitan hänet kuitenkin jollakin tavalla. Mies, joka on voittanut sinut omaksensa, voi voittaa kaiken muun. Ja ellemme me…"
"Mitä?"
"No, tietysti me saamme toisemme. Ei ole ollenkaan pelkoa, ettemme voittaisi sinun äitiäsi avioliittomme puolelle. Hän rakastaa sinua liian paljon."
"Minä en tahtoisi murtaa hänen sydäntänsä", sanoi Ruth miettivästi.
Martinin teki mieli vakuuttaa, ettei äidin sydän murru niin helposti, mutta sen sijaan hän sanoi: "Rakkaus on suurinta maailmassa."
"Tiedätkö, Martin, sinä joskus pelotat minua. Minä pelkään sinua nyt, kun minä ajattelen sinua ja sitä, mitä sinä olet ollut. Sinun täytyy olla hyvin, hyvin hyvä minulle. Muista, että minä sittenkin olen vain lapsi. Minä en ole koskaan ennen rakastanut."
"En minäkään. Me olemme lapsia molemmat. Ja me olemme yli kaiken onnellisia, sillä me olemme löytäneet ensimmäisen rakkautemme toisissamme."
"Mutta se on mahdotonta!" huudahti Ruth riistäytyen äkillisellä liikkeellä hänen syleilystään. "Mahdotonta sinuun nähden. Sinä olet ollut merimies, ja merimiehillä, kuten olen kuullut, on … on…"
Hänen äänensä värähteli ja sammui.
"On vaimo jokaisessa satamassa", täydensi Martin. "Sitäkö sinä tarkoitat?"
"Sitä", vastasi Ruth hyvin hiljaa.
"Mutta se ei ole rakkautta." Hän puhui varmalla asiantuntemuksella. "Minä olen ollut monessa satamassa, mutta en ole tuntenut rakkauden hengähdystäkään, ennen kuin minä näin sinut tuona ensimmäisenä iltana. Tiedätkö, että kun minä menin kotiin tuona iltana, minä olin joutua kiinni?"
"Kiinni!"
"Niin. Poliisi luuli, että minä olin juovuksissa, ja minä olinkin … rakkaudesta sinuun."
"Mutta sinä sanoit, että me olimme lapsia, ja minä sanoin, että tuo oli mahdotonta sinuun nähden, ja niin me olemme joutuneet pois asiasta."
"Minä sanoin, etten minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua", vastasi Martin. "Sinä olet minun ensimmäiseni, minun ensi rakkauteni."
"Ja kuitenkin olet ollut merimies", väitti Ruth.
"Mutta se ei estä sinua olemasta minun ensimmäinen rakkauteni."
"On kuitenkin ollut naisia … muita naisia — oh!"
Ja Martin Edenin suunnattomaksi ihmeeksi hän purskahti myrskyisään itkuun, jonka tyynnyttäminen vaati enemmän kuin yhden suudelman ja paljon hyväilyä ja hellyyttä. Ja kaiken aikaa Martinin mielessä soi Kiplingin säe: "Ja kenraalin rouva ja Judy O'Grady ovat siskoja luonnoltansa." Se oli totta, vaikka hänen lukemansa romaanit olivat saaneet hänet uskomaan toisin. Hän oli luullut ja siihen tulokseen hän oli kirjoistakin päässyt, että kosiminen ylemmissä luokissa tapahtuisi kankeitten sääntöjen mukaan. Siellä, mistä hän oli tullut, löysivät nuorukaiset ja neitoset toisensa seurustellessaan yhdessä, mutta että kaikki voisi tapahtua samalla tavalla ylhäällä korkeuksissa, sitä tuskin saattoi ajatella. Kuitenkin olivat kirjat väärässä. Tässä oli hänellä todistus. Samat sanattomat kädenpuristukset, samat hyväilyt, jotka vaikuttivat työläisluokan tyttöihin, vaikuttivat myös työläisluokkaa ylempänä oleviin tyttöihin. Kaikki he olivat samaa lihaa ja verta — siskoja luonnoltansa, ja se hänen olisi itsestäänkin pitänyt tietää, jos vain olisi sattunut Spenceriänsä muistamaan. Kun hän piti siinä Ruthia sylissään tyynnytellen ja hyväillen, tuotti hänelle suurta lohdutusta ajatus, että kenraalin rouva ja Judy O'Grady olivat pohjimmaltaan samanlaisia. Se toi Ruthin lähemmäksi häntä, teki hänet mahdolliseksi. Hänen kallis ruumiinsa oli kuten muidenkin ruumis — kuten hänen omansa. Ei ollut estettä heidän avioliitolleen. Luokkaerotus oli ainoa, mutta sehän oli ulkopuolinen. Sen asettamat esteet saattoi murtaa. Orja, niin hän oli lukenut, oli kantanut Rooman purppuraa. Koska niin oli voinut tapahtua, saattoi hänkin kohota Ruthin luo. Puhtaudestaan, pyhyydestään, sivistyksestään ja sielunsa ihanuudesta huolimatta Ruth pohjaltaan oli sittenkin ihminen, aivan kuin Lizzie Connolly ja kaikki Lizzie Connollyt. Kaikki, mikä oli mahdollista heille, oli mahdollista hänelle. Hän saattoi rakastaa ja vihata, ehkä tulla hysteeriseksi, ja hän tietysti saattoi tulla mustasukkaiseksi, kuten hän oli mustasukkainen nyt, tukahduttaessaan nyyhkytyksiänsä hänen sylissään.
"Sitä paitsi, minä olen sinua vanhempi", Ruth huomautti äkkiä, avaten silmänsä ja katsoen häneen — "neljä vuotta vanhempi."
"Vaiti! Sinä olet vain lapsi, ja minä olen kokemuksissa neljäkymmentä vuotta vanhempi sinua", kuului Martinin vastaus.
Tosiasiassa he olivatkin molemmat kuin kaksi lasta rakkauteen nähden, ja he ilmaisivat sen toisillensa ujosti ja koruttomasti kuin lapset, huolimatta siitä, että Ruth oli suorittanut loppututkintonsa yliopistossa ja Martinin pää oli täynnä vuosisatain filosofien viisautta ja elämän raskasta todellisuutta.
He istuivat siinä iltapäivän hohtavassa kullassa, puhellen, kuten rakastavaisilla on tapana, ihmetellen rakkauden kummallisia teitä ja kohtalon oikkuja, jotka niin merkillisellä tavalla olivat heittäneet heidät yhteen, ja sananmukaan he uskoivat täydellisesti, ettei näin ihmeellistä rakkautta ollut koskaan ennen maailmassa ollut. Ja itsepintaisesti palasi ajatus uudestaan ja uudestaan ensimmäisiin hetkiin, jolloin he olivat heränneet toisensa tuntemaan, ja turhaan he koettivat eritellä, mitä he toisiansa kohtaan tunsivat ja miten paljon siinä oli.
Pilviröykkiöt läntisellä taivaalla ottivat syliinsä laskevan auringon, ja pilvien reunat hohtivat, ja taivaan kupu loisti ruusunpurppurassa. Ruusuinen hohto leijaili heidän ympärillään Ruthin laulaessa "Hyvästi, sä päivä suloinen". Hän lauloi vienosti toisen käsien häntä keinuttaessa, heidän istuessaan käsi kädessä ja sydän sydäntä vasten.
Rouva Morse luki äidinvaistollaan tapauksen Ruthin kasvoista, kun tytär palasi kotiin. Punastus, joka ei poistunut kasvoilta, kavalsi tuon yksinkertaisen totuuden, ja vieläkin selvemmin nuo silmät, suuret ja loistavat, kuvastivat kaunopuheisesti sisäistä riemua.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi rouva Morse annettuaan hänelle rauhoittumisaikaa, kunnes hän oli mennyt vuoteeseen.
"Tiedätkö sinä sen?" ihmetteli Ruth värähtelevin huulin.
Vastaukseksi äidin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja toinen käsi hyväili lämpimästi hänen kiharoitansa.
"Hän ei puhunut mitään", kuului ryöppynä Ruthin huulilta. "Minä en tahtonut, että se tapahtuisi enkä minä olisi koskaan antanut hänen puhua … mutta hän ei vain puhunut."
"Mutta ellei hän puhunut, ei mitään voinut tapahtuakaan, vai voiko?"
"Mutta kuitenkin, siitä huolimatta."
"Herran nimessä, lapsi, mitä sinä lörpöttelet?" hätäili rouva Morse. "En luule ymmärtäväni, mitä kuitenkin on tapahtunut. Mitä se oli?"
Ruth katsahti äitiinsä hämmästyneenä.
"Minä ajattelin, että sinä tietäisit. No, me olemme kihloissa, Martin ja minä."
Rouva Morse nauroi epäillen ja harmistuneena.
"Ei, ei hän puhunut", selitti Ruth. "Hän vain rakasti minua, siinä kaikki. Minä olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Hän vain kiersi kätensä minun ympärilleni. Ja … ja minä en ollut oma itseni. Ja hän suuteli minua, ja minä suutelin häntä. Minä en voinut sitä auttaa. Minun vain täytyi. Ja silloin minä tiesin, että minä rakastin häntä."
Hän vaikeni odottaen äitinsä siunausta ja suudelmaa, mutta rouva Morse vaikeni kylmästi.
"Se oli kauhea tapaus, minä tiedän sen", alkoi Ruth epävarmalla äänellä. "Enkä minä tiedä, kuinka sinä koskaan voit antaa anteeksi minulle. Mutta minä en voinut sitä auttaa. Minä en tiennyt, että minä rakastin häntä, tuohon hetkeen asti. Ja sinun täytyy kertoa isälle minun puolestani."
"Eikö olisi parempi olla kertomatta siitä isälle? Anna minun tavata Martin Edeniä ja puhua ja selittää. Hän kyllä ymmärtää ja vapauttaa sinut."
"Ei, ei!" huudahti Ruth ponnahtaen ylös. "Minä en tahdo tulla vapautetuksi. Minä rakastan häntä, ja rakkaus on äärettömän suloista. Minä menen hänen kanssaan naimisiin — tietysti, jos sinä sallit."
"Meillä on toisia suunnitelmia sinun suhteesi, Ruth rakas, sinun isälläsi ja minulla — oh, ei, ei! Ei niin, että olisimme valinneet sinulle jonkun tai jotain sellaista. Meidän suunnitelmamme eivät ulotu pitemmälle kuin siihen, että sinä menet naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla on jokseenkin sama asema elämässä kuin sinullakin, hyvän ja kunniallisen herrasmiehen kanssa, jonka voit itse valita, kun rakastat häntä."
"Mutta minä rakastan jo Martinia", kuului selvä vastaväite.
"Me emme tahdo millään tavalla vaikuttaa sinun vaaliisi; mutta sinä olet meidän tyttäremme, emmekä me voi nähdä sinun astuvan sellaiseen avioliittoon kuin tämä. Hänellä ei ole muuta kuin karkeutta ja raakaa voimaa tarjottavana sinulle vastalahjaksi siitä, mikä sinussa on hienostunutta ja ihanaa. Hän ei ole millään tavalla sovelias puoliso sinulle. Hän ei voi edes pitää toimeentulostasi huolta.. Meillä ei suinkaan ole hulluja ajatuksia rikkaudesta, mutta hyvinvointi on kuitenkin toinen asia, ja meidän tyttäremme tulee mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka vähintäänkin sitä voi hänelle tarjota, eikä miehen kanssa, joka on pennitön seikkailija, merimies, salakuljettaja ja taivas tietää, mitä kaikkea hän on ollut, — joka kaiken lisäksi on ajattelematon, häilyväinen ja kaikkea vastuuntunnetta vailla." Ruth vaikeni. Hänen täytyi myöntää jokainen sana todeksi. "Hän tuhlaa aikansa kirjoituksiinsa, koettaen saada aikaan jotakin, johon harvinaiset ja lahjakkaat, korkeimman yliopistollisen sivistyksen saaneet miehet ovat kyenneet. Miehen, joka aikoo avioliittoon, tulee valmistua sitä varten. Mutta mitä hän! Kuten olen sanonut ja tiedän sinun myöntävän todeksi, hän on edesvastuuton. Ja kuinka hän ei sitä olisi? Merimiehet ovat sellaisia. Hän ei ole koskaan tottunut olemaan taloudellinen ja tarmokas. Seikkaileva elämä on painanut leimansa häneen. Luonnollisesti se ei ole hänen syynsä, mutta se ei muuta hänen luonnettaan. Ja oletko sinä ajatellut niitä vuosia, jotka hän hillittömänä riehuen on elänyt? Oletko sinä ajatellut sitä, tyttäreni? Sinä tiedät, mitä avioliitto tarkoittaa." Ruth värisi ja painautui lähemmäksi äitiänsä. "Minä olen sitä ajatellut." Ruth odotti pitkään antaakseen ajatuksen kypsyä selväksi. "Ja se on kauheata. Se tekee minut sairaaksi, kun minä sitä ajattelen. Minä sanoin sinulle, että oli kauhea tapaus, että minä rakastuin häneen; mutta minä en voi sitä auttaa. Voisitko sinä olla rakastamatta isää? Samoin on asia minuun nähden. On jotakin minussa, hänessä — en minä tiennyt, että sellaista olisi, ennen kuin tänä päivänä; mutta se on olemassa, ja sen vuoksi minä rakastan häntä. Minä en koskaan ajatellut rakastaa häntä, mutta nyt näet, että minä rakastan", hän lopetti ja heikko riemun värähdys helähti hänen äänessään.
He puhuivat kauan, mutta saattoivat vain päästä siihen tulokseen, että oli odotettava ja annettava ajan kulua.
Samaan tulokseen pääsivät hetkistä myöhemmin samana iltana rouva Morse ja hänen miehensä, kun äiti oli kertonut, miten tytär oli tehnyt tyhjäksi heidän avioliittosuunnitelmansa.
"Toisin saattoi tuskin tapahtuakaan", kuului herra Morsen tuomio. "Tämä merimies oli ainoa mies, jonka kanssa hän joutui lähempään kosketukseen. Ennemmin tai myöhemmin hän kaikissa tapauksissa oli heräävä; ja hän heräsi, ja katso, sillä hetkellä oli saatavilla vain tuo meripoika, ja tietysti Ruth heti rakastui häneen tai luuli rakastuneensa, joka nyt kuitenkin on sama asia."
Rouva Morse otti tehtäväkseen vaikuttaa hitaasti ja varmasti Ruthin mieleen mieluummin kuin käydä pakottamaan häntä. Siihen olisi kylliksi aikaa, sillä Martin ei kykenisi ajattelemaan pitkiin aikoihin naimisiin menoa.
"Anna hänen tavata häntä niin usein kuin hän tahtoo", kuului herra Morsen neuvo. "Mitä enemmän Ruth oppii häntä tuntemaan, sitä vähemmän hän häntä rakastaa, siitä olen varma. Ja toimita hänelle runsaasti vastakohtia. Ota tehtäväksesi kutsua taloon nuorta väkeä, nuoria naisia ja nuoria miehiä — kaikenlaisia nuoria miehiä, sukkelia ja kykeneviä, jotka ovat tehneet jotakin ja myös kykenevät johonkin, miehiä hänen omasta luokastaan — herrasmiehiä. Silloin hän voi arvostella häntä heihin verraten. He näyttävät hänelle, millainen tuo mies on. Ja sitä paitsi, hänhän vain on kaksikymmenyksivuotias poika. Ruth ei ole paljon muuta kuin lapsi. Heidän rakkautensa on vain penikkatautia, josta he kyllä vapautuvat."
Siihen asia jäi. Perhepiirissä pidettiin Martinia ja Ruthia kihlautuneina, mutta sitä ei julkaistu. Perhe ajatteli, ettei se koskaan olisi tarpeellista. Se myös selvään käsitettiin, että kihlausaika tulisi olemaan pitkä. He eivät kehottaneet Martinia tarttumaan johonkin työhön eikä myöskään lakkaamaan kirjoittamasta. He eivät tahtoneet innostaa häntä parantamaan itseään. Ja hän auttoi ja tuki heitä heidän epäystävällisissä toiveissaan, sillä kaikkein kauimpana hänen ajatuksistaan oli tarttua johonkin työhön tai hankkia itsellensä toimi.
"Minä ihmettelen, miellyttääköhän se sinua, mitä olen tehnyt", sanoi Martin Ruthille muutamia päiviä myöhemmin. "Olen päättänyt, että täyshoito sisareni luona tulee liian kalliiksi, ja sen tähden olen päättänyt ruveta itse laittamaan ruokaa itselleni. Olen vuokrannut pienen huoneen Pohjois-Oaklandista — se on tässä lähellä ja siinä on muitakin hyviä puolia — ja minä olen ostanut öljykeittimen, jossa minä laitan ruokani."
Ruth ilostui ikihyväksi. Öljykeitin häntä miellytti aivan erikoisesti.
"Sillä tavalla herra Butler alkoi erinomaisen uransa", hän huomautti.
Martin rypisti kevyesti otsaansa kuullessaan mainittavan tämän merkillisen miehen ja jatkoi:
"Minä panin postimerkit kaikkiin käsikirjoituksiini ja lähetin ne toimittajille uudestaan. Tänään minä muutan, ja huomenna minä tartun työhön."
"Sinä olet hankkinut itsellesi paikan!" huudahti Ruth kavaltaen koko olemuksellaan suunnattoman riemunsa painautuessaan häntä lähelle ja hyväillessään hänen käsiään. "Etkä sinä ole koskaan siitä puhunut minulle! Mitä se on?"
Martin pudisti päätä.
"Minä tarkoitin, että tartun kirjoituksiini." Ilo katosi Ruthin kasvoilta, ja Martin jatkoi vilkkaasti: "Älä tuomitse minua väärin. Tällä kertaa ei ole kysymys loistavista unelmista. Siitä tulee kylmää, proosallista rahahommaa. Se on kuitenkin parempaa kuin lähteä taas merelle, ja minä ansaitsen siinä rahaa enemmän kuin mikään ala voi Oaklandissa tuottaa jollekin vähälahjaiselle miehelle.
"Katsos tämä loma-aika, jota olen pitänyt, on antanut minulle aikaa suunnitella. Minä en ole raatanut henkeä pois ruumiistani, enkä kirjoittanut mitään — en ainakaan julkisuutta varten. Ainoa mitä minä olen tehnyt, on ollut rakastaa sinua ja ajatella. Olen minä kyllä vähän lukenut, mutta se on ollut osa minun ajattelustani, sillä pääasiassa minä olen tutkinut aikakauskirjoja. Olen koettanut ajatella maailmaa sellaisena kuin se on, omaa asemaani siinä ja kaikkia mahdollisuuksiani voittaa siinä kelvollinen asema sinulle. Olen myös lukenut Spencerin teosta 'Filosofia ja tyyli' ja huomannut koko joukon seikkoja, joissa olen tehnyt virheitä — tai oikeammin, mikä on ollut virheellistä minun kirjailijatoimessani ja myöskin siinä, mitä julkaistaan joka kuukausi aikakauskirjoissa.
"Mutta tulos kaikesta — minun ajattelemisestani, lukemisestani ja kirjoittamisestani ja rakkaudestani on — että minä olen päättänyt antautua leipätyöhön. Minä olen päättänyt jättää mestariyritykset sikseen ja tehdä tilapäistyötä — pilajuttuja, sanaleikkejä, päivän kuvia ja leikillisiä runonpätkiä — kaikkea tuota roskaa, josta näyttää olevan niin suuri kysyntä. Onhan olemassa tuhansia liittoja ja sanomalehtiyhtiöitä, jotka tarvitsevat ainesta viikko- ja sunnuntainumeroltansa varten. Minä voin kirjoittaa kaikkea tuota, koska he sitä haluavat, ja ansaitsen siitä hyvän palkan. Onhan vapaita ammatteja, joissa saatetaan ansaita aina neljäsataakin kuussa. En välitäkään saada niin paljoa, mutta minä voin kuitenkin ansaita siksi, että tulen toimeen ja saan runsaasti aikaa itselleni, johon minulla ei olisi tilaisuutta missään toimessa.
"Siten minä säästän aikaa opintoihin ja todelliseen työhön. Noissa vähäpätöisissä yrityksissä minä harjoitan kättäni mestariteoksia varten, ja minä luen ja valmistelen itseäni tuottaakseni kerran jotakin kunnollista. Katsos, joskus minä oikein hämmästyn, miten pitkälle minä olen päässyt! Kun minä ensin aloin kirjoittaa, minulla ei ollut mitään, mistä kirjoittaa, lukuunottamatta omia vähäpätöisiä kokemuksiani, joita en ymmärtänyt enkä osannut käsitellä. Mutta minulla ei ollut mitään ajatuksia — todellakaan minulla ei ollut. Minulla ei ollut edes sanoja ajatusten ilmaisemiseksi. Kokemukseni olivat pelkkiä tarkoituksettomia kuvia ja kuvasarjoja. Mutta kun minä aloin laajentaa tietojani ja sanavarastoani, minä näin kokemuksissani jotakin muutakin kuin pelkkiä kuvia. Minä kävin tarkastamaan noita kuvia ja huomasin, mihin niitä voisi käyttää. Silloin minä aloin tehdä hyvää työtä ja kirjoitin 'Seikkailun', 'Ilon', 'Ruukun', 'Elämän viinin', 'Katujen viereksijät', 'Rakkaussikermän' ja 'Merilaulut'. Minä voin kirjoittaa enemmänkin sellaisia ja parempiakin, mutta siihen minun täytyy saada aikaa. Minun jalkani ovat nyt varmalla kamaralla. Tilapäistyötä ja tuloja ensin, mestariteokset jälkeenpäin. Näyttääkseni sinulle, minä kirjoitin puolitusinaa pilajuttuja viime yönä pilalehtiä varten; ja juuri kun olin menossa vuoteeseen, valtasi minut ajatus koettaa kirjoittaa trioletteja — leikillisiä nekin — ja tunnissa minä olin kirjoittanut neljä. Niiden tulisi olla arvoltansa dollari kappaleelta. Neljä dollaria ajatusten loppuvälähdyksenä matkalla vuoteeseen.
"Tietysti se kaikki on arvotonta — tyhmää ja arvotonta lörpöttelyä; mutta se ei ole kehnompaa ja arvottomampaa kuin kirjanpito kuudestakymmenestä dollarista kuukausi, jolloin lasketaan yhteen rivi rivin jälkeen järjettömiä numeroita, kunnes kuolema korjaa. Ja sitä paitsi tämä tilapäistyö johtaa minut kosketuksiin kirjallisuuden kanssa ja antaa minulle aikaa koettaa suurempia tehtäviä."
"Mutta mitä hyötyä on noista suuremmista töistä, noista mestarikappaleista?" kysyi Ruth. "Sinä et voi myydä niistä yhtään ainoata."
"Oh, kyllä, kyllä minä voin", alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti.
"Kaikkia noita, joita mainitsit, sinä sanot parhaiksesi — sinä et ole kuitenkaan saanut niistä yhtään kaupaksi. Me emme voi mennä naimisiin noiden mestariteosten varassa, kun sinä et voi ainoatakaan niistä myydä."
"Silloin me menemme naimisiin triolettien varassa, joita voi myydä", päätti Martin hyväntuulisesti kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja vetäen hellästi puoleensa levottoman lemmittynsä.
"Kuuntelepas tätä", hän sanoi tehdyniloisesti. "Se ei ole taidetta, mutta se tuottaa dollarin:
"Minä riennän ulos, kun sisään astut sinä, on turha sinun tulos, en lainaa tinaa minä, pois tyhjin toimin sinä; kun sisään astun minä, sinä riennät ulos."
Se iloinen veitikkamaisuus, jolla hän oli lausunut tekeleensä muuttui alakuloisuudeksi. Hän ei ollut houkutellut hymynhäivettäkään Ruthin kasvoille. Ruth katsoi häneen vain vakavasti ja huolestunein ilmein.
"Se saattaa tuottaa dollarin", hän sanoi, "mutta se on ilveilijän dollari, narrin palkkio. Etkö sinä huomaa, Martin, että koko juttu on alhainen? Minä tahdon, että se mies, jota minä rakastan, on hienompi ja ylevämpi kuin turhanpäiväinen värssymestari tai ilveilijä."
"Sinä tahdot, että hän olisi… sanokaamme, olisi kuin herra Butler?" iski Martin. "Minä tiedän, ettet sinä pidä herra Butlerista — —" alkoi Ruth.
"Herra Butler on mies paikallaan", keskeytti Martin. "Ainoa virhe, jonka hänessä löydän, on hänen vatsakatarrinsa. Mutta selittääkseni tarkoitukseni: minä en voi nähdä mitään erotusta toiselta puolen pilarunojen ja toiselta puhtaaksikirjoituksen ja kirjanpidon välillä. Kaikki riippuu lopputarkoituksesta. Sinun ohjeesi minulle on alkaa kirjanpidolla tullakseni eteväksi asianajajaksi tai liikemieheksi. Minun tarkoitukseni on alkaa tilapäisillä jutuilla tullakseni lopulta kelvolliseksi kirjailijaksi."
"Siinä on kuitenkin erotus", väitti Ruth.
"Mikä erotus?"
"No, katsos, sinun hyvät tuotteesi — joita sinä itse kutsut hyviksi — eivät mene kaupaksi. Sinä olet koettanut — sinä tiedät sen — mutta toimittajat eivät tahdo ostaa niitä."
"Anna minulle aikaa, rakkaani", pyysi Martin. "Nuo pilajutut ovat vain täytetyötä, enkä minä ota sitä vakavasti. Anna minulle kaksi vuotta. Minä tulen onnistumaan siinä ajassa, ja toimittajat tulevat kilpailemaan minun hyvistä tuotteistani. Minä tiedän, mitä minä sanon; minulla on usko itseeni. Minä tiedän, mitä minussa on; minä tiedän nyt, mitä on kirjallisuus; minä tunnen ne suunnattomat määrät tuotteita, joita pienten miesten kynistä on vuotanut; ja minä tiedän, että minä kahden vuoden kuluessa olen astunut hyvän matkaa onnistumisen tietä. Liikemiehenä minä en ikinä onnistuisi. Minä en ole ollenkaan mieltynyt siihen toimeen. Se ehdottomasti tuntuu minusta synkältä ja tyhmältä, omanvoitonpyyteiseltä ja veijarimaiselta. Joka tapauksessa, siihen minä en kelpaa. Minä en koskaan pääsisi siinä konttoristia ylemmäksi, ja kuinka voisimme sinä ja minä olla onnellisia konttoristin tuloilla? Minä tahdon saavuttaa parhainta, mitä maailmassa on, sinun tähtesi ja lakkaan pyrkimästä vasta sitten, kun parempaa ei ole saavutettavissa. Ja minä saavutan sen kerran, saavutan sen kokonaan. Onnistuneen kirjailijan tulot saavat herra Butlerin näyttämään halpahintaiselta. 'Kalleimmat' ansaitsevat vuodessa viidenkymmenen- ja sadantuhannen dollarin väliltä — joskus enemmänkin, joskus vähemmän, mutta niille main kuitenkin."
Ruth pysyi vaiti; hänen pettymyksensä oli ilmeinen.
"No?" kysyi Martin.
"Minä olin toivonut ja suunnitellut toisin. Minä olin ajatellut ja ajattelen vieläkin, että sinulle olisi hyödyllisintä opetella pikakirjoitusta — sinä osaat jo konekirjoitusta — ja mennä isän toimistoon. Sinulla on hyvä pää, ja minä olen varmasti vakuuttunut, että sinä onnistuisit erinomaisesti asianajajana."