Se, että Ruthilla oli vähän uskoa hänen kirjailijakykyihinsä, ei muuttanut häntä ollenkaan Martinin silmissä. Ottamansa loman aikana oli Martin viettänyt monta tuntia itsetutkiskelussa ja siten oppinut suuresti tuntemaan itseänsä. Hänelle selvisi, että hän rakasti kauneutta enemmän kuin mainetta, ja jos hänellä oli maineenhimoa, oli sitä vain Ruthin vuoksi. Siitä syystä hänen kunnian- ja maineenhimonsa oli voimakas. Hän tahtoi olla suuri maailman silmissä — "tulla kunnolliseksi", kuten hän sanoi — että se nainen, jota hän rakasti, olisi ylpeä hänestä ja pitäisi häntä vertaisenaan.
Mitä häneen itseensä tuli, hän rakasti kauneutta intohimoisesti, ja ilo palvella sitä oli hänen suurenmoinen palkkansa. Ja enemmän kuin kauneutta hän rakasti Ruthia. Rakkaus oli suurinta maailmassa. Rakkaus juuri oli saanut hänessä tapahtumaan vallankumouksen, muuttanut hänet raa'asta merimiehestä opiskelijaksi ja taiteilijaksi. Sen vuoksi hänestä ihaninta ja korkeinta näistä kolmesta, suurempaa kuin sivistys ja taide, oli rakkaus. Hän oli jo saanut selville, että hänen henkiset kykynsä olivat etevämmät kuin Ruthin, yhtä paljon kuin ne olivat suuremmat kuin hänen veljiensä tai isänsä. Huolimatta heidän yliopistollisesta sivistyksestään, huomioonottaen myös Ruthin kandidaattitutkinnon, Martin tunsi henkisten voimainsa saattavan Ruthin varjoon, sillä hänen itsetutkistelunsa ja kokemuksensa antoivat hänelle niin laajan ja monipuolisen käsityksen maailmasta, elämästä ja taiteesta, ettei Ruthin koskaan tarvinnut toivoa niin pitkälle pääsevänsä.
Vaikka hän saikin tämän selville, ei se kuitenkaan vaikuttanut hänen rakkauteensa Ruthiin eikä Ruthin rakkauteen häneen. Rakkaus oli liian korkea ja jalo, ja hän oli liian uskollinen rakastaja voidaksensa tahrata rakkautta kylmällä harkinnalla. Mitä oli rakkaudella tekemistä sen kanssa, että Ruthilla oli erilainen käsitys taiteesta, käytöstavoista, Ranskan vallankumouksesta ja yleisestä äänioikeudesta? Ne olivat älyllisiä ilmiöitä, mutta rakkaus oli järjen yläpuolella — kävi yli ymmärryksen. Hän ei voinut vähennellä rakkauden arvoa. Hän jumaloi sitä. Rakkaus asui vuorten huipuilla, kaikkien järjen alankojen yläpuolella. Se oli olemassaolon täydellistyminen, elämän korkein huippu ja ilmeni harvoin. Hänen ihailemiensa vuosisataisten filosofien ansiosta hän tunsi rakkauden luontoperäisen tarkoituksen, mutta saman vuosisataisen hienostuneen käsitystavan mukaan hän tuli siihen lopputulokseen, että inhimillinen maailman järjestys saavutti korkeimman tarkoituksensa rakkaudessa, ettei rakkaudesta saisi väitellä, vaan se olisi otettava vastaan elämän korkeimpana palkintona. Näin hänestä rakastaja oli saavuttanut korkeimman osan, mikä jollekin olennolle saattoi langeta, ja häntä riemastutti ajatella "rakkaudesta hulluja", jotka saattoivat kohota yläpuolelle kaiken maisen ja matalan, hyvinvoinnin ja järjen harkinnan, yleisen mielipiteen ja suosion — kohota yläpuolelle itse elämän ja "kuolla suudelmaan". Paljon tästä Martin oli jo saanut selville, ja vielä lisää hänelle selvisi myöhemmin. Sillä aikaa hän raatoi lakkaamatta suomatta itselleen mitään huvia, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin kävi tervehtimässä Ruthia, ja hän eli kuin spartalainen. Hän maksoi kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa siitä pienestä huoneesta, jonka hän oli vuokrannut portugalilaiselta emännältään, Maria Silvalta. Maria Silva oli miesmäinen leski, karkea työssä ja vielä karkeampi luonteeltaan. Hän kasvatti jollakin keinolla suurta lapsilaumaansa ja hukutti joskus, milloin sattui, surunsa ja köyhyytensä olueen tai viinilasiin, jota hän osti kadun kulmassa olevasta kapakasta viidellätoista sentillä. Karteltuaan aluksi häntä hänen kelvottoman kielensä vuoksi Martin alkoi ihailla häntä huomattuaan, millaista taistelua hän kävi. Talossa oli vain neljä huonetta — kolme, kun Martinin huone laskettiin pois. Yksi näistä, sali, teki kirjavine mattoineen iloisen vaikutuksen, jonka kuitenkin muutti surulliseksi valokuva hautajaissaatosta, jossa yksi Marian monista pienokaisista lepäsi arkussa, ja tätä huonetta käytettiin vain vierashuoneena. Verhot pidettiin aina alhaalla, eivätkä hänen paljasjalkaiset jälkeläisensä saaneet astua sinne kuin harvinaisina juhlahetkinä. Keittiössä keitettiin ja syötiin, siellä hän myös pesi pyykit, tärkkäsi ja silitti vaatteita päivät päästään paitsi sunnuntaina. Pääasiallisimmat tulonsa hän sai vaatteitten pesusta, jota hän teki suotuisammissa oloissa eläville naapureilleen. Vielä oli makuuhuone, yhtä pieni kuin Martinille vuokrattu, ja sinne hän kokosi iltaisin kaikki seitsemän lastansa luokseen nukkumaan. Martinista oli ikuinen ihme, kuinka se kävi päinsä, ja omalle puolelleen hän saattoi ohuen väliseinän läpi kuulla kaikki nuo vuoteeseenmenon yksityiskohdat: kirkunan ja torailut, hiljaisen sirkutuksen ja unisen, vikisevän äänen kuin lintujen pesästä. Toisena tulolähteenä Marialla olivat hänen kaksi lehmäänsä, joita hän lypsi aamuin ja illoin ja jotka keräsivät ruokansa autioilta tonttimailta tai teitten varsilta. Silloin paimensi niitä yksi tai useampi hänen risaisista pojistansa, jotka huolellisesti niitä vartioivat pitäen lakkaamatta silmänsä auki, etteivät järjestysmiehet saisi sulkea niitä kulkurielukkain karsinoihin.
Omassa pienessä huoneessaan Martin asui, luki, kirjoitti ja hoiti talouttansa. Longottavalle pääovelle avautuvan ikkunan edessä oli vanha keittiöpöytä, joka toimitti ruokapöydän, kirjoituspöydän ja kirjahyllyn virkaa. Vastaisella seinällä oleva sänky vei kaksi kolmasosaa koko huoneesta. Aivan pöydässä kiinni oli korea kaappi, joka oli valmistettu myyntiä eikä käytäntöä silmällä pitäen, koska sen liimattu päällyskerta mureni päivä päivältä. Tämä piironki oli nurkassa, ja vastaisessa nurkassa oli keitin — öljykeitin asetettuna pakkilaatikon päälle, samalla kun itse laatikossa säilytettiin astiat, keittokalusto ja ruokatarpeet, ja sen vieressä lattialla oli vesisankko. Martinin oli kannettava vesi keittiöstä, koska hänen huoneeseensa ei ollut johtoa. Joskus kun keitettäessä tuli runsaammin höyryä, piirongin liistaroitu kerros loksahteli helposti irti. Sängyn yläpuolella, ihan katonrajaan hakatussa naulassa oli hänen polkupyöränsä. Aluksi hän oli koettanut säilyttää sitä kivijalassa, mutta pikku Silvat vääntelivät irti ruuvit ja pistelivät reikiä kumeihin, ja siksi täytyi se muuttaa sieltä pois. Sen jälkeen hän pani sen hataraan eteiseen, mutta riehuva kaakkoistuuli jyskytti sitä yökaudet, ja silloin hänen oli täytynyt raahata se oman huoneensa katonrajaan.
Pienessä komerossa olivat hänen vaatteensa ja kirjat, jotka eivät huoneessa sopineet pöydälle eivätkä pöydän alle. Lukujensa rinnalla hän oli alkanut tehdä muistiinpanoja, ja niin perinpohjaisesti hän ne teki, että ne olisivat täyttäneet häneltä koko huoneen, ellei hän olisi repinyt kangaskaistaleita, joihin hän ne niputti. Ja sittenkin se oli niin täysi, että hänen suorastansa täytyi luovia huoneessansa. Hän ei voinut avata ovea sulkematta ensin komeroaan ja päinvastoin. Mahdotonta oli huoneessa kulkea suoraan mihinkään suuntaan. Matka ovelta sängyn pääpuoleen kävi kiertotietä, eikä hän koskaan pimeässä voinut käydä sitä kompastelematta johonkin. Saatuaan järjestetyksi ovien tuottamat vaikeudet hänen tuli tarkasti varoa oikealla puolella olevaa keitintään. Hän kaartoi vasemmalle varoen kompastumasta vuoteen pukkeihin, mutta tämä kaarros, vaikka vaatimatonkin, tyrkkäsi hänet pöydän nurkkaan. Nämä kierrot ja kaarrot johtivat hänet kanavaan, jonka äyräänä oli toisella puolen sänky, toisella pöytä. Kun ainoa huoneen tuoli oli tavallisella paikalla pöydän edessä, oli tuo kanava kulkureitiksi kelvoton. Kun tuota tuolia ei käytetty, oli se nostettu sängyn päälle, vaikka tavallisesti hän istui sillä keittäessään, jolloin hän luki veden kuumetessa, ja saavuttipa hän sellaisenkin taidon, että kirjoitti kappaleen tai pari lihakimpaleen paistuessa. Niin pieni oli tuo hänen pesänsä, että hän keittäessään ulottui istualtaan saamaan kaikki, mitä tarvitsi. Itse asiassa istuallaan keittäminen oli erittäin tarkoituksenmukaista, ylös noustua saattoi koko keittämisen unohtaa.
Koska hänen erinomainen vatsansa kykeni sulattamaan vaikka mitä, hän käytti hyväksensä tietoa erilaisista ruoka-aineista, jotka olivat sekä halpoja että ravitsevia. Hernesoppa oli ainainen ruokalaji hänen pöydällänsä, samoin perunat ja pavut, viimeksimainitut olivat suuria ja ruskeita ja ne oli keitetty meksikolaiseen tapaan. Riisi, jonka hän oli keittänyt tavalla, jota amerikkalaiset emännät eivät käytä eivätkä ikinä opi käyttämään, ilmestyi ainakin kerran päivässä hänen ruokapöytäänsä. Kuivatut hedelmät olivat huokeampia kuin tuoreet, ja hänellä olikin aina niitä varastossa valmiiksi keitettyinä, että saattoi käyttää niitä leivällä voin asemesta. Ylellisyyttä tavoitellen hän joskus kustansi pöydällensä kimpaleen paistia tai osti luuta keitoksi. Kahvia hän nautti kahdesti päivässä ilman kermaa ja sitä paitsi illalla teetä, mutta sekä kahvi että tee olivat erinomaisella taidolla keitettyjä.
Hänen täytyi välttämättä olla taloudellinen. Hänen loma-aikansa oli niellyt melkein kaiken, mitä hän oli ansainnut pesulaitokselta, ja hän oli niin kaukana päämäärästään, että saattoi kestää viikkoja, ennen kuin hänellä olisi toivoa saada ensimmäiset lähetykset tilapäistyöstänsä. Lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kävi Ruthin luona tai pistäysi tervehtimässä sisartansa Gertrudea, hän eli kuin erakko, raataen työtä kolmen tavallisen miehen edestä. Hän nukkui tuskin viittä tuntia, ja vain rautaisen ruumiinrakenteen omaava ihminen saattoi lopen uupumatta tehdä työtä melkein katkeamatta yhdeksäntoista tuntia päivässä. Koskaan hän ei hukannut hetkeäkään. Peilissä oli luetteloita ja määritelmiä, ja kun hän pukeutui tai kampasi tukkaansa, hän tankkasi niitä päähänsä. Samanlaisia listoja oli seinässä öljykeittimen yläpuolella, ja samalla tavalla hän painoi niitä muistiinsa keittäessään tai pestessään astioita. Uusia listoja lakkaamatta ilmestyi entisten paikalle. Jokainen lukiessa esiintyvä uusi sana kirjoitettiin muistiin, ja kun niitä tuli kyllin paljon, naputettiin ne koneella listalle ja naulattiin joko seinään tai peiliin. Hänellä oli noita listoja taskussaankin, josta hän ne veti esille joko kadulla tai odotellessansa vuoroansa lihakaupassa tai muissa puodeissa.
Hän meni vieläkin pitemmälle. Lukien niiden miesten töitä, jotka olivat saaneet mainetta, hän tutki tarkasti saadaksensa selville heidän näppärät keinonsa, joista tuo onnistuminen riippui — keinonsa kertomatapaan, suunnitelmaan, tyyliin, laajuuteen, vertauskuviin ja otsikkoihin nähden, ja kaikista näistä hän laati opintolistoja. Hän ei apinoinut ketään. Hän etsi menettelytapoja. Hän kirjoitti muistiin listoja vaikuttavista ja hienoista tyyleistä, kunnes näitten johdolla, vertailtuaan monien kirjailijain tuotteita toisiinsa, hänkin saattoi vapaasti hallita eri tyylilajeja, ja näin hän järkiperäisesti muovaili ja kehitteli itselleen oman tyylinsä, jota arvosteli ja punnitsi ja hallitsi perinpohjaisesti. Samoin hän kirjoitti listoihin voimakkaita lausemuotoja, elävän kielen vilkkaita sanontatapoja, lauseita, jotka purivat kuin myrkky ja polttivat kuin tuli tai jotka liekehtivät ja olivat meheviä ja hyväileviä kohoten korkealle jokapäiväisen puheen tyhjyydestä. Hän etsi aina johtolankoja muodoista ja muotojen takaa. Hän tahtoi saada selville, miten kirjoitus oli tehty, voidakseen itse tehdä samoin. Hän ei tyytynyt pelkkään kauneuden viehättävään ulkomuotoon. Hän tutki ja eritteli kauneutta oman asumuksensa pienessä laboratoriossa, jossa keittopadan höyryt sekaantuivat Silvan perheen hajuihin; ja kun hän oli oppinut tuntemaan kauneuden rakenteen ja lait, hän oli päässyt lähemmäksi sitä mahdollisuutta, että hän itsekin voisi luoda kauneutta.
Hänen olemuksensa oli sellainen, että hän saattoi tehdä vain sellaista työtä, jota hän ymmärsi. Hän ei voinut tehdä työtä sokeana ja pimeydessä, tietämättömänä siitä, mitä hän tuotti ja luottaen sattumaan ja kohtalonsa tähteen, että ne johtaisivat lopputuloksen oikeaan. Hän ei voinut sietää sattumalta saatuja vaikutuskeinoja. Hän tahtoi tietää miten ja minkätähden. Hän arvosteli kaikkea, mitä aikoi luoda, ja ennen kuin hän alkoi kertomuksen tai runon, eli se koko elämänsä hänen aivoissaan, ja hän selvitteli samalla muodon ja tarkoitusperän. Muussa tapauksessa hänestä hänen yrityksensä oli jo edeltä käsin tuomittu epäonnistumaan. Toiselta puolen hän ei kuitenkaan halveksinut tilapäisiäkään vaikutuskeinoja vaikuttavien sanankäänteiden ja lausetapojen muodossa, jos ne työn kestäessä helposti johtuivat hänen mieleensä ja kuvasivat kauneutta ja voimaa. Sellaisten edessä hän kumarsi päänsä ihmetellen ja tietäen, että ne olivat jotain korkeampaa ja suurempaa kuin ihminen tahtonsa voimalla voi luoda. Kuinka paljon hän erittelikin kauneutta ja koetti päästä selville sen perusluonteesta, tuli hän kuitenkin varmasti vakuutetuksi, että tässä oli salaisuus, jonka ytimiin ei hän eikä kukaan muukaan ollut voinut tunkeutua. Hän tiesi Spenceristänsä, ettei ihminen voi mistään saada lopullista tietoa ja ettei kauneuden salaisuus ollut pienempi kuin itse elämän salaisuus — ei, suurempi se oli —, että elämän ja kauneuden langat olivat punoutuneet yhteen ja että hän itse oli vain tilkkunen tuosta auringon, tähtisumun ja ihmeitten muodostamasta järjellä tajuamattomasta kankaasta.
Näiden ajatusten askarrellessa hänen aivoissaan hän kirjoitti esseen, nimeltä "Tähtien sumua", jossa hän ei käynyt oikeutta vain arvostelun perusteita, vaan myös arvostelijoita vastaan. Se oli loistava, syvällinen, filosofinen ja herkullisen naurettava. Tietenkin se heti paikalla palautettiin takaisin, mille aikakauskirjalle hän sen ikinä lähettikin. Mutta kun hän oli saanut sen ajatuksistansa pois, hän kulki tyynesti tietänsä edelleen. Vähitellen hänelle tuli tavaksi, että hän mietti ajatuksensa aivan valmiiksi ja sen tehtyään hyökkäsi kirjoituskoneen luo ja naputti sen valmiiksi. Ettei se sitten tullut painetuksi, se merkitsi hänelle vähemmän. Itse kirjoitus oli hänelle pitkän ajatussarjan korkein huippu, jolloin hän veti yhteen tuhansien aatosten hajanaiset langat ja lopullisesti vapautui siitä kuormasta, joka hänen mieltään oli painanut. Sellaisen artikkelin kirjoittaminen oli hänelle tietoinen ponnistus, jolloin hän vapautti mielensä ja valmistui etsimään uusia aiheita ja probleemeja. Se oli jotenkin samaa kuin mitä tapahtuu joskus miehille ja naisille, jolloin he hautovat todellisia tai luuloteltuja murheita ja ikävyyksiä ja vihdoin pitkän kiusallisen äänettömyyden perästä purkautuvat, "puhuvat suunsa puhtaaksi", kunnes ovat lausuneet viimeisen sanan.
Viikot vierivät. Martinin rahat hupenivat lopullensa ja kustantajani kukkarolle oli yhtä pitkä matka kuin aina ennenkin. Kaikki hänen parhaat käsikirjoituksensa tulivat takaisin ja lähetettiin uudestaan, eivätkä hänen tilapäistyönsä olleet sen kiihkeämmin kysyttyjä. Hänen pienessä keittiössään ei enää ollut kovin suuria ja vaihtelevia varastoja. Saatuansa viimeisen pussillisen riisiä ja kuivattuja aprikooseja hän käytti niitä vaihtelutta kolme kertaa päivässä viisi päivää. Kun ne loppuivat, alkoi hän käyttää luottoaan. Portugalilainen sekatavarakauppias, joka tähän asti oli myynyt Martinille käteisellä, teki tenän, kun lasku oli kohonnut tuohon huimaavaan summaan, kolmeen dollariin kahdeksaankymmeneenviiteen senttiin.
"Te ymmärtää", sanoi kauppias, "te ei saada työ, minä menettää raha."
Eikä Martin voinut mitään vastata. Ei ollut mitään keinoa selittää. Eihän kuulunut liikemiesperiaatteisiin antaa velkaa vankkarakenteiselle työläisnuorukaiselle, joka oli liian laiska mitään tehdäkseen.
"Te hakea joku työ, ja minä antaa paljo ruoka", vakuutti kauppiasMartinille. "Ei työ, ei ruoka. Niin vaatii liike." Ja sitten hänosoittaakseen, että liikenerous todellakin vaati sellaista, lisäsi:"Sinä ottaa ryyppy minun tykönä, hyvät ystävät yhtäkaikki."
Niinpä Martin joi reippain ilmein näyttääkseen, että hän oli talon hyvä ystävä, ja meni sitten illallisetta vuoteeseen.
Hedelmäkauppias, jolta Martin oli ostanut vihanneksensa, oli amerikkalainen, ja hänen liikemiesperiaatteensa olivat niin höllät, että hän antoi Martinin laskun kohota viiteen dollariin, ennenkuin teki luotosta lopun. Leipuri lopetti kahteen dollariin ja lihakauppias neljään. Martin laski velkansa ja huomasi, että koko hänen maallinen velkansa oli neljätoista dollaria ja kahdeksankymmentäviisi senttiä. Kirjoituskoneen vuokra tosin oli maksamatta, mutta hän laski, että hän voisi pitkittää sitä kahteen kuukauteen, ja silloin se olisi kahdeksan dollaria. Kun tämä loppuisi, silloin hän olisi käyttänyt hyväksensä kaiken mahdollisen luoton.
Viimeinen ostos vihanneskauppiaalta oli ollut säkki perunoita, ja viikon kestivät nuo perunat, joita hän söi paljaaltaan kolme kertaa päivässä. Satunnainen päivällinen Ruthin luona auttoi häntä pitämään yllä ruumiinsa voimia, vaikka tuntuikin kiduttavalta kieltäytyä käyttämästä hyväkseen tarpeellisessa määrässä niitä kiihoittavia herkkuja, joita niin runsaasti hänen eteensä oli kannettu. Silloin tällöin hän pistäytyi sisartansa tervehtimään, vaikkakin salaisesti häveten, ruoka-aikoina ja söi niin paljon kuin uskalsi — kuitenkin enemmän kuin Morsen pöydässä.
Päivästä päivään hän työskenteli, ja päivästä päivään toi postinkantaja takaisin hänen hylättyjä käsikirjoituksiaan. Hänellä ei ollut enää rahaa lähettää niitä uudestaan, ja ne kokoontuivat suureen kasaan pöydän alle. Tuli päivä, jolloin hän ei ollut neljäänkymmeneen tuntiin maistanut ruoan murua. Hän ei voinut toivoa saavansa ateriaa Morsella, sillä Ruth oli kahden viikon vierailulla San Rafaelissa, eikä hän häpeän vuoksi voinut mennä siskonsa luo. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi toi postinkantaja illalla viisi hylättyä käsikirjoitusta takaisin. Siksipä lähti Martin päällystakki yllään Oaklandiin ja tuli takaisin ilman sitä, mutta viisi kilisevää dollaria taskussaan. Silloin hän maksoi yhden dollarin kullekin neljästä saamamiehestä; ja hänen keittiössään paistettiin pihviä ja sipuleita, kiehautettiin kahvia ja laitettiin koko purkillinen luumuhilloa. Syötyään päivällisensä hän istahti pöytänsä ääreen ja lopetti ennen puoliyötä esseen nimeltä "Koronkiskurin ylevyys". Saatuaan sen naputetuksi valmiiksi hän pisti sen pöydän alle, sillä niistä viidestä dollarista ei ollut jäänyt senttiäkään postimerkkeihin.
Myöhemmin hän panttasi kellonsa ja vielä myöhemmin pyöränsä käyttäen käsikirjoitustensa postimerkkeihin suuren osan siitä rahasta, joka olisi kipeästi tarvittu ruokaan. Hän oli pettynyt tilapäistyönsä suhteen. Kukaan ei halunnut niitäkään ostaa. Hän vertasi tuotteitansa viikkolehtien, sanomalehtien ja halpahintaisten aikakauskirjojen julkaisuihin ja päätti, että hänen olivat paremmat, paljon paremmat kuin niiden artikkelit ylimalkaan; ei kuitenkaan kukaan tahtonut niitä ostaa. Sitten hän keksi, että useimmat sanomalehdet saivat suurimman osan ns. "palstatäytteestä" eräältä yhtiöltä, joka niitä kaikille toimitti, ja hän hankki tuon yhtiön osoitteen. Kirjoitukset, joita hän lähetti sinne, palautettiin kuitenkin, ja mukana seuraavassa konekirjoitetussa lappusessa oli, että toimisto oli täpötäynnä käsikirjoituksia jo ennestään.
Kerran hän suuressa nuorekkaan innostuksen puuskassa kirjoitti koko joukon sukkeluuksia ja pikku juttuja. Tässä nyt vihdoinkin oli auennut tilaisuus. Ne kuitenkin palautettiin, ja vaikka hän lähetti ne uudestaan, ei hänen onnistunut saada ainoallekaan sijaa. Myöhemmin, kun häntä eivät nämä ikävyydet enää vaivanneet, hän sai tietää, että toimittajat ja aputoimittajat itse kyhäsivät niitä lisätäkseen tulojaan. Pilalehdet palauttivat hänen pilajuttunsa ja leikilliset runonsa, eivätkä hänen arvokkaammat säkeensä saaneet paikkaa suurten aikakauslehtien palstoilla. Erittäin hän ajatteli sanomalehtien pikkujuttuja. Hän tiesi, että hän voi kirjoittaa parempia kuin nuo julkaistut. Onnistuttuaan saamaan parin sanomalehtiyhtiön osoitteen hän oli hukuttaa ne tuollaisilla pikkujutuilla. Kun hän oli kirjoittanut kaksikymmentä onnistumatta julkaisemaan ainoatakaan, hän lopetti. Ja sittenkin, päivästä päivään, hän luki juttuja päivä- ja viikkolehdistä — kymmenistä lehdistä kymmeniä juttuja — eikä niistä ainoatakaan voinut verrata hänen kynänsä tuotteisiin.
Epätoivoissaan hän päätteli, ettei hänellä ollut arvostelukykyä, että hän luki kuin unessa omia kirjoituksiaan ja että hän oli itsehyväinen kunnian tavoittelija.
Ihmistunteeton toimituskone toimi yhtä tasaisesti kuin ennenkin. Hän sulki käsikirjoituksensa postimerkkeineen kirjekuoreen ja pisti ne kirjelaatikkoon, ja kolmesta viikosta kuukauteen lähettämispäivästä postinkantaja toi ne takaisin. Toden totta, toisessa päässä ei ollut eläviä, lämmintunteisia toimittajia. Ne olivat vain pyöriä, nappuloita ja öljykuppeja — viisas koneisto, joka toimi automaattisesti. Silloin hän oli joutunut aina syvimpään epätoivoon, kun hän luuli, ettei toimittajia ollut olemassakaan. Hän ei ollut koskaan saanut pienintäkään todistusta niiden olemassaolosta, ja kirjoitustensa armottomasta hylkäämisestä hän päätti, että toimittajat olivat joitakin taruolentoja, joita toimistopojat, latojat ja painajat olivat mielikuvituksessaan keksineet.
Ne ajat, jotka hän vietti Ruthin seurassa, olivat hänen ainoat onnelliset hetkensä, eivätkä nekään kaikki sekoittumattoman onnellisia. Häntä kidutti lakkaamatta jäytävä levottomuus, joka oli vielä kauheampi kuin se, jota hän oli tuntenut ennen kuin hän oli saanut Ruthin rakkauden; sillä nyt kun hänellä oli hänen rakkautensa, oli hänen onnistumisensa kauempana kuin koskaan ennen. Hän oli pyytänyt kaksi vuotta, ja aika riensi kuin siivillä, eikä hän saanut mitään aikaan. Sitä paitsi hän tiesi varmasti sen tosiasian, ettei Ruth hyväksynyt hänen turhia yrityksiään. Hän ei koskaan sanonut suoraan, mutta hän antoi sen ymmärtää yhtä selvästi kuin olisi puhunut. Se ei ollut hänessä loukkautunutta katkeruutta, vaan mielipahaa, vaikka vähemmän jaloluontoinen nainen olisi suuttunut ja iäksi loukkaantunut silloin, kun Ruth vain tunsi pettymystä. Hänen pettymyksensä oli siinä, että se mies, jonka hän oli ottanut muovatakseen, kieltäytyi antamasta itseänsä muovata. Määrätyissä suhteissa hän oli tuntenut raaka-aineen notkeaksi, mutta äkkiä se oli kovettunut, eikä sitä voinutkaan enää muovata herra Butlerin ja hänen isänsä esikuvan mukaan.
Mitä Martinissa oli suurta ja voimakasta, sitä hän ei nähnyt tai ymmärsi sen väärin. Tuo mies, joka oli niin notkea, että oli taipunut elämään inhimillisen elämän tuhansissa sokkeloissa, tuntui hänestä villiltä ja uppiniskaiselta, koska ei nyt antanut itseänsä tunkea siihen ainoaan sokkeloon, jonka hän, Ruth, tunsi. Ruth ei voinut seurata hänen ajatustensa lentoa, ja kun ne menivät yli hänen ymmärryksensä, hän luuli hänen erehtyvän. Kenenkään ajatusten juoksu ei ollut koskaan ennen mennyt hänen ymmärryksensä yli. Hän saattoi aina seurata isäänsä ja äitiänsä, veljiänsä ja Olneytä. Senpä vuoksi, kun hän nyt ei jaksanut seurata Martinia, oli se myös hänestä Martinin syy. Tässä esitettiin taas ihmisten ikuista murhenäytelmää, jolloin rajoitettu käy parantamaan rajoittamatonta.
"Sinä uhraat oman itsesi auktoriteettien alttarille", sanoi Martin kerran, kun he olivat väitelleet Prapsista ja Vanderwaterista. "Myönnän kyllä, että auktoriteetteihin turvauduttaessa he ovat kerrassaan erinomaiset — ovathan he Yhdysvaltain suurimmat kirjallisuuden tuntijat ja arvostelijat. Jokainen koulunopettaja pitää Vanderwateria amerikkalaisen arvostelun mestarina. Minä olen lukenut hänen tuotantonsa, ja se tuntuu minusta lopultakin tyhjyyden perinpohjaiselta ilmaisulta. Eihän hän sittenkään ole mitään muuta kuin suurisuinen kerskuri. Eikä Praps ole sen parempi. Hänen 'Kuusen naavansa' esimerkiksi ovat erinomaisesti kirjoitetut. Ei ainoatakaan pilkkua ole poissa; ja sävy — ah! — se on niin ylhäinen. Hän on paraspalkkainen arvostelija koko Yhdysvalloissa, vaikkei hän, taivas nähköön, ole arvostelija ollenkaan. Arvostelu on korkeammalla Englannissa.
"Mutta asia on niin, että he koskettavat oikeihin kieliin yleisössä, ja se tuntuu niin kauniilta, siveelliseltä ja tyydyttävältä. Heidän arvostelunsa muistuttaa minusta brittiläistä sunnuntaita. Ne ovat yleisön makupaloja. Nuo herrat leipovat teidän englannin kielen professorejanne ja nuo englannin professorit ylistävät heitä. Eikä ole ainoatakaan omintakeista ajatusta yhdenkään heidän kallossaan. He osaavat vain apinoida — tosiasiassa ovat itsekin apinoita. He ovat heikkoluontoisia raukkoja, ja otaksumat vaikuttavat heihin yhtä helposti kuin uljuus olutrattiin. Heidän tehtävänsä on vaania ja siepata kiinni aloittelijoita, kitkeä heistä pois kaikki, mikä heissä on arvokasta ja omintakeista, että yliopistollinen keskinkertaisuus kohoaisi kunniaan ja heihin saataisiin lyödyksi sovinnaisen latteuden häpeämerkki."
"Minä luulen olevani lähempänä totuutta", vastasi Ruth, "pitäessäni kiinni tunnustetuista periaatteista kuin sinä raivotessasi kuin Etelämeren saarilta tuotu villi kaikkia vastaan."
"Ne ovat juuri lähetyssaarnaajat, jotka lyövät rikki epäjumalain kuvat", nauroi Martin. "Pahaksi onneksi ovat kuitenkin kaikki lähetyssaarnaajat menneet pakanamaille, niin ettei ole jäänyt ainoatakaan, joka voisi kaataa nuo vannat epäjumalat, herra Vanderwaterin ja herra Prapsin."
"Ja yliopiston professorit saman tien", lisäsi Ruth.
Martin pudisti päätä kiihkeästi. "Ei, oikeat professorit ja tiedemiehet saavat kyllä elää. He ovat todella suuria. Mutta saattaisipa olla hyvä syy lyödä pää poikki monilta yhdeksännentoista vuosisadan englannin kielen professoreilta — vähäpätöisiltä ja pikkumaisilta papukaijoilta!"
Se oli kovakouraista professorien kohtelemista, mutta Ruthista se oli suoranaista jumalan pilkkaa. Hän ei voinut olla vertaamatta professoreja — siistejä, kouliutuneita, hienosti puettuja, soinnukkaan harkitsevalla äänellä puhuvia, korkeaa sivistystä ja hienoutta henkiviä professoreja — tähän melkein käsittämättömään nuoreen mieheen, jota hän jostakin syystä rakasti, jonka vaatteet eivät koskaan sopineet, jonka pullistelevat lihakset kertoivat kovasta, alentavasta työstä, joka puhuessaan joutui kiihkon valtaan, turvautui tyynen harkinnan sijasta loukkauksiin ja kokonaan menetti itsehillintänsä. He saivat nyt kuitenkin hyvän palkan ja olivat — niin, hän pakotti itsensä katsomaan suoraan tätä tosiasiaa silmiin — olivat herrasmiehiä; kun taas Martin ei voinut ansaita penniäkään eikä muutenkaan ollut sellainen kuin he.
Hän ei punninnut Martinin sanoja ja hänen todistelutapojansa tarkasti ja sellaisinaan. Hän oli tehnyt loppupäätoksensä, että Martin oli väärässä — tosiasiassa vaistomaisesti — ulkonaisten seikkojen perustalla. He, professorit, olivat oikeassa kirjallisissa arvosteluissaan, koska he olivat onnistuneet. Martinin kirjallinen arvostelu oli väärä, koska hän ei kyennyt myymään tuotteitaan. Ja sitä paitsi, eihän näyttänyt ollenkaan järjelliseltä ajatella, että hän, Martin, voisi olla oikeassa — hän, joka niin vähän aikaa sitten seisoi tässä samassa huoneessa punastuvana ja kömpelönä, tunnustaen tietämättömyytensä, katsellen pelokkaasti ympärilleen, väännellen huojuvia hartioitaan, kysyen, kauanko oli siitä, kun Swinburne kuoli ja kerskuen suurisanaisesti lukeneensa "Excelsiorin" ja "Elämän laulun".
Tietämättään Ruth tuki hänen väitöstään, että hän, Ruth, uskoi ennakkoluuloihin. Martin seurasi hänen ajatustensa juoksua ja kulki vieläkin edemmäksi. Hän ei rakastanut häntä sen vuoksi, mitä hän ajatteli Prapsista ja Vanderwaterista tai englannin professoreista, ja hän alkoi saada selville yhä suuremmalla tyydytyksellä, että hänen ajatuskykynsä oli niin suuri ja tietämisen mahdollisuudet niin laajat, että hän saattoi päästä niiden avulla pitemmälle kuin Ruth ikinä saattoi kuvitellakaan. Musiikissa Ruth piti häntä arvostelukyvyttömänä ja oopperaan nähden ei vain arvostelukyvyttömänä, vaan suorastaan mahdottomana. "Mitä pidit siitä?" hän kysyi eräänä iltana heidän palatessaan kotiin oopperasta.
Sinä iltana Martin oli pyytänyt häntä oopperaan kuukautisten niukkojen ruokarahojensa kustannuksella. Turhaan odottaen, että toinen puhuisi, itse vielä liikuttuneena ja värähdellen kuulemastaan ja näkemästään Ruth oli tehnyt tuon kysymyksen.
"Minä pidin alkusoitosta", kuului hänen vastauksensa. "Se oli komea."
"Kyllä, mutta itse ooppera?"
"Se oli komea myös, tarkoitan orkesteria, vaikka minä olisin pitänyt enemmän, jos ne lavalla hyppivät jänikset olisivat pysyneet hiljaa tai laputtaneet tiehensä."
Ruth aivan kauhistui.
"Et suinkaan tarkoita Tetralania tai Barilloa?" hän kysyi.
"Kaikkia — koko joukkoa niin miehiä kuin naisiakin!"
"Mutta he ovat suuria taiteilijoita", väitti Ruth.
"He pilaavat musiikin siitä huolimatta teennäisyydellään ja valheellisuudellaan."
"Mutta etkö sinä pidä Barillon äänestä?" ihmetteli Ruth. "Hän on melkein yhtä suuri kuin Caruso, sanotaan."
"Tietysti minä pidin hänestä, ja Tetralanista minä pidin vielä enemmän.Hänen äänensä on ihastuttava — tai, ainakin, minusta tuntui siltä."
"Mutta, mutta — —", änkytti Ruth. "Minä en ymmärrä, mitä sinä sitten tarkoitat. Sinä ihailet heidän ääniään, mutta kuitenkin sanot heidän pilaavan musiikin."
"Juuri niin. Minä antaisin mitä tahansa saadakseni kuulla heitä konsertissa, ja minä antaisin vielä enemmän, jos minun ei tarvitsisi kuunnella heitä, kun orkesteri soittaa. Pelkään, että olen auttamaton realisti. Suuret laulajat eivät ole suuria näyttelijöitä. Kuulla Barillon laulavan rakkauden tunnustuksensa enkelin äänellä ja kuulla Tetralanin vastaavan siihen kuin toinen enkeli, samalla kun tuota kaikkea säestää uhkuva, värikäs musiikki, on hurmaavaa — hurmaavinta, mitä ajatella saattaa. Minä myönnän ja vakuutan sen. Mutta koko vaikutus on rikottu, kun minä katson heihin — Tetralaniin, joka on viisi jalkaa ja kymmenen sukkasillaan ja painaa satayhdeksänkymmentä naulaa; ja Barilloon, joka ei ole viittäkään jalkaa ja on lihavahko nahjus, jolla on niska kumara kuin kangistuneella sepällä, — koko tuohon pariin, kun he vääntelehtivät, lyövät rintoihinsa, levittelevät käsiään kuin mielipuolet hullujenhuoneissa; ja kun minun nyt tulisi pitää tätä uskottavana kuvana hennon ja suloisen prinsessan ja kauniin, romanttisen nuoren prinssin välisestä rakkauskohtauksesta — ah, en minä sitä voi uskoa, siinä kaikki! Se on roskaa, järjetöntä ja epätodellista. Siinä on vika. Se ei ole todellista. Älä sano minulle, että kukaan tomppeli tässä maailmassa rakastaa tuolla tavalla. Katsos, jos minä olisin lähestynyt sinua tuollaisin elein, sinä olisit antanut minulle korvapuustin!"
"Mutta sinä ymmärrät väärin", väitti Ruth. "Jokaisella taidelajilla on omat rajoituksensa." Hän muisti, mitä hän oli kuullut eräällä luennolla yliopistossa yhdistetyistä taiteista. "Maalauksissa on vain kaksi ulottuvaisuutta kankaalla, kuitenkin sinä kuvittelet siinä kolme ulottuvaisuutta, jotka taiteilijan nero on kankaalle loihtinut. Romaaneissa taaskin on kirjailija kaikkivaltias. Sinä pidät täysin oikeana, että kirjailija kuvaa sankarittaren salaisia ajatuksia, vaikka sinä kuitenkin koko ajan tiedät, että sankaritar oli yksin miettiessään noita ajatuksiansa ja ettei kirjailija enempää kuin joku muukaan voinut niitä kuulla. Se koskee näyttämöä, kuvanveistoa, oopperaa ja kaikkia taiteita. Määrättyjä, ihan asiaankuulumattomia seikkoja on otettava huomioon."
"Kyllä, sen minä hyvin ymmärrän", vastasi Martin. "Kaikki taiteet ovat määrätyllä tavalla sovinnaisia." Ruthia hämmästyttivät hänen sanansa. Tuntui kuin Martin olisi opiskellut itse yliopistossa, sensijaan, että oli vain kirjastossa lukenut, mitä sattumoin oli käsiinsä saanut. "Mutta sovinnaisuudenkin täytyy olla todellista. Puut, jotka ovat maalatut kankaalle ja asetetut kahden puolen näyttämöä, me otaksumme metsäksi. Siihen otaksumaan onkin kyllin todellisuuden pohjaa. Mutta toiselta puolen, me emme voi otaksua järvimaisemaa metsäksi. Se sotii meidän järkeämme vastaan. Etkä sinä voi — tai oikeammin sinun ei pitäisi — pitää noiden kahden hullun raivokkaita vääntelemisiä ja kiemailuja vakuuttavan rakkauden ilmaisuina."
"Mutta et suinkaan tahtone asettaa itseäsi kaiken musiikin arvostelun yläpuolelle?" väitti Ruth.
"En, en, en suinkaan. Minä vain pidän kiinni yksilöllisistä oikeuksistani. Olen juuri koettanut selittää sinulle, miksi minusta madame Tetralanin elefanttimaiset loikkaukset turmelivat musiikin. Maailman arvostelu musiikista saattaa olla paikoillansa. Mutta minä olen minä enkä voi alistaa makuani yleisen mielipiteen mestaroitavaksi. Ellen minä jostakin pidä, minä en siitä pidä, siinä kaikki; eikä ole mitään järkeä auringon alla, jonka vuoksi minun pitäisi apinoiden olla pitävinäni siitä, mistä minun kanssaihmisteni enemmistö pitää tai luulee pitävänsä. Minä en voi seurata yleistä muotia pitäessäni jostakin tai ollessani siitä pitämättä."
"Mutta musiikkia, tiedäthän, täytyy oppia ymmärtämään", selitti Ruth, "ja ooppera vaati vieläkin suurempaa harjaannusta. Ehkäpä se riippuu — —"
"Siitä, etten minä ole oppinut ymmärtämään oopperaa?" keskeytti Martin.
Ruth nyökkäsi.
"Juuri niin", myönsi Martin. "Ja minä pidän itseäni onnellisena, kun minua ei opetettu silloin, kun minä olin nuori. Jos minut olisi valettu niihin kaavoihin, minä olisin vuodattanut sentimentaalisia kyyneleitä tänä iltana, ja tuon mainion parin klovnimaiset temput olisivat vain lisänneet heidän kauniin äänensä ja kauniin orkesterin herättämää nautintoa. Sinä olet oikeassa. Melkein kaikki riippuu tottumuksesta. Ja nyt minä olen liian vanha. Minun täytyy saada todellista tai ei mitään. Illusioni ei voi todeksi muuttaa ilmeistä valhetta, jollaista tänä iltana esitettiin suuressa oopperassa, kun pieni Barillo tehdyn intohimoisesti sulkee valtavan Tetralanin syliinsä ja kertoo, miten kiihkeästi häntä jumaloi."
Taas punnitsi Ruth hänen ajatuksiensa verraten ulkonaisia seikkoja siihen, mitä asiantuntijain lausunnot hänen uskoonsa olivat vaikuttaneet. Kuka oli tuo mies ollakseen oikeassa koko sivistyneen maailman ollessa väärässä? Martinin sanat ja ajatukset eivät mitään häneen vaikuttaneet. Hän oli omaksunut auktoriteettiuskon liian täydellisesti voidaksensa enää antaa sijaa vallankumouksellisille mielipiteille. Häntä oli kasvatettu ymmärtämään musiikkia, ja lapsesta alkaen hän oli suuresti nauttinut oopperasta, kuten koko hänen maailmansa. Millä oikeudella sitten esiintyi tämä Martin Eden, kuten äsken oli tehnyt, maailman musiikin arvostelijana, vaikka hänen korvissaan vielä varmaankin soivat työväenluokan laulunrenkutukset? Ruth oli suuttunut häneen astuessansa siinä hänen rinnallaan. Käyttäen tuekseen kaikkia hyväntahtoisuutensa avuja hän selitteli hänen ajatuksensa turhiksi oikuiksi ja mielettömyydeksi. Mutta kun Martin ovella otti hänet syliinsä ja suuteli hyvästellessä hellän rakastajan tavalla, unohti Ruth koko maailman rakkaudesta häneen. Ja myöhemmin, kun hän lojui unettomana tyynyillä, hän ihmetteli, kuten niin monesti ennen, miksi hän rakasti tuota kummallista miestä, rakasti huolimatta koko sukunsa vastustuksesta.
Seuraavana päivänä työnsi Martin Eden syrjään tilapäistyönsä ja tulisella kiireellä takoi valmiiksi tutkielman, jolle antoi nimen "Illusionin filosofia". Oli postimerkki, joka pani sen liikkeelle, mutta tähdissä oli päätetty, että se vaatisi monta postimerkkiä ja lähtisi monesti matkalle seuraavien kuukausien kuluessa.
Jälkimmäinen osa
Maria Silva oli köyhä, ja kaikki köyhyyden ilmenemismuodot olivat hänelle tutut. Ruthille köyhyys merkitsi jotakin rumaa ja epämieluista olemassaolon muotoa. Se oli hänen kokonaistietonsa siitä asiasta. Hän tiesi, että Martin oli köyhä, ja hänen asemansa hän sovitti mielikuvituksessansa yhteen Abraham Lincolnin, herra Butlerin ja kaikkien niiden miesten lapsuuden kanssa, jotka olivat elämässä onnistuneet. Samalla siis kun hän oli selvillä siitä, että köyhyys oli kaikkea muuta kuin joku elämän ihannemuoto, hänellä oli se omituinen keskiluokan tunne köyhyyden jalostavasta vaikutuksesta, että se oli jokin terävä kannus, joka pakotti ponnistelemaan menestykseen asti kaikkia niitä miehiä, jotka eivät olleet aivan rappiolla ja toivottomia laiskureita. Niinpä hänen tietonsa, että Martin oli niin köyhä, että hänen oli täytynyt pantata kellonsa ja päällystakkansa, ei ollenkaan häirinnyt häntä. Se seikka oli päinvastoin toivorikkain puoli asiassa, sillä hän uskoi varmasti, että ennemmin tahi myöhemmin se herättäisi hänet ja pakottaisi hänet hylkäämään turhan kirjoittelemisen.
Ruth ei koskaan lukenut nälkää Martinin kasvoista, jotka olivat tulleet laihoiksi ja joissa poskikuopat olivat painuneet hiukan syvemmiksi. Tosiasiassa hän huomasi muutoksen hänen kasvoissaan suurella tyydytyksellä. Se tuntui hienostavan häntä, samalla kun se vähentäisi hänen suunnatonta eläimellistä voimaansa ja tuota lihasten uhkeutta, joka häntä sekä viehätti että kammotti. Joskus ollessaan Martinin kanssa hän huomasi tavattoman kirkkauden hänen silmissään ja ihaili sitä, sillä sen vuoksi hän näytti sekä runoilijalta että oppineelta — sellaiselta kuin Martin itse halusi näyttää ja jollaiseksi Ruth olisi hänen toivonut tulevan. Mutta Maria Silva luki toisenlaisen kertomuksen hänen kasvoistaan ja palavista silmistään — ja hän huomasi tuon muutoksen yhä paremmin päivästä päivään johtuvan hänen vähenevistä aineellisista varoistaan. Hän näki hänen jättävän talon päällystakki yllänsä ja palaavan ilman sitä, Vaikka päivä oli kylmä ja sumuinen, ja heti hän näki hänen kasvojensa täyttyvän hieman ja nälän tulen jättävän hänen silmänsä. Samalla tavalla hän oli nähnyt hänen pyöränsä ja kellonsa häviävän ja joka tapauksen perästä huomannut hänen voimainsa kukoistavan jälleen.
Samalla Maria piti silmällä hänen työtänsä hoitaessaan hänen öljykeitintään. Työ! Hän tiesi, että vuokralainen siinä suhteessa oli etevämpi häntä, vaikka heidän työnsä oli eri laatua. Ja häntä hämmästytti, kun sai selville, mitä vähemmän ruokaa Martin sai, sitä enemmän hän teki työtä. Silloin tällöin aivan sattumalta, kun hän ajatteli, että nälkä kuristeli Martinia ankarammin, hän saattoi lähettää hänelle kimpaleen vastapaistettua leipää, kömpelösti peittäen tekoansa sillä, että hän muka osasi paistaa parempaa leipää kuin Martin. Samoin hän saattoi lähettää jonkun pojanvekaroistansa tuomaan hänelle maljallisen kuumaa soppaa, vaikkakin hän samalla mielessänsä selvitteli ajatusta, oliko hänellä oikeutta ottaa sitä omien nälkäisten lastensa suusta. Martin ei myöskään ollut kiittämätön tietäessään, millaisessa köyhyydessä nuo toiset elivät, ja hänestä tämä oli hyväntekeväisyyttä, jos mikään maailmassa hyväntekeväisyyttä on.
Eräänä päivänä, kun Maria oli valanut poikueeseensa kaiken, mitä talossa oli, hän osti viimeisellä viidellätoista sentillänsä pullollisen halpaa viiniä. Kun Martin tuli keittiöön vettä hakemaan, pyydettiin häntä istumaan pöydän ääreen ja juomaan lasi. Hän joi emäntänsä terveydeksi, ja emäntä vastasi samalla mitalla. Sitten emäntä joi hänen edesottamustensa menestykseksi, ja Martin joi siinä toivossa, että James Grant tulisi ja maksaisi Marialle pyykkinsä. James Grant oli kiertelevä puuseppä, joka ei aina maksanut laskujaan ja oli nyt Marialle velkaa kolme dollaria.
Sekä Maria että Martin joivat hapanta viiniä tyhjiin vatsoihinsa nopeasti, ja se kohosi nopeasti heidän päähänsä. Niin kokonaan erilaisia olentoja kuin he olivatkin, oli kuitenkin eräs surullinen tosiasia, köyhyys ja kaikki sen tuottamat koettelemukset, jotka veivät heitä yhteen. Maria oli hämmästynyt kuullessaan, että Martin oli ollut Azoreilla, missä Maria oli ollut yhteentoista ikävuoteensa asti. Kaksinverroin hämmästynyt hän oli kuullessaan, että Martin oli ollut Havaijisaarilla, jonne Maria oli siirtolaisena muuttanut vanhempiensa kanssa Azoreilta, mutta hänen hämmästyksensä meni yli kaikkien rajojen, kun Martin kertoi hänelle olleensa Mauissa, tuolla merkillisellä saarella, jossa Maria oli viettänyt kukkeimmat nuoruusvuotensa ja mennyt naimisiin. Kahuluissa, jossa hän ensi kerran oli kohdannut miehensä, Martin oli ollut kaksi kertaa! Kyllä, kyllä hän muisti sokerilaivat, ja Martin oli ollut yhdessä niistä — voi, voi toki kuitenkin, se oli oma pieni maailmansa! Ja Wailuku! Ollut sielläkin! Oliko hän koskaan tavannut erään puutarhan vartijaa? Oli kai, ja ehkäpä oli juonutkin pari lasia hänen kanssaan.
Ja niin he muistelivat ja hukuttivat nälkänsä raakaan, happamaan viiniin. Martinista tulevaisuus ei näyttänyt niin synkältä. Menestys ja onni olivat juuri hänen silmäinsä edessä. Hän oli aivan saavuttamaisillaan ne. Sitten hän tutki noita työn ja vaivannäön uurtamia kasvoja edessään, muisti hänen soppansa ja äsken paistetut leipänsä, ja mitä lämpimin kiitollisuus ja hyväntekeväisyys tuntui virtaavan hänen olentoonsa.
"Maria", hän huudahti äkkiä, "mitä te tahtoisitte kaikista mieluimmin?"
Eukko katsahti häneen hämmästyneenä.
"Mitä te tahtoisitte saada juuri nyt, jos teillä olisi mahdollisuus siihen?"
"Kengät koko tuolle lapsilaumalle — seitsemän paria kenkiä."
"Te saatte ne", virkahti Martin, samalla kun eukko nyökytti surumielisesti päätänsä. "Mutta minä tarkoitan suurta toivomusta, jotakin hyvin suurta, mitä te haluatte."
Eukon silmät säteilivät hyväntuulisesti. Tuo mies laski leikkiä hänen kanssaan — hänen, Maria Silvan, jonka kanssa harva laski leikkiä näinä aikoina.
"Miettikää tarkasti", kehotti Martin, juuri kun Maria oli avaamaisillaan suunsa.
"Kyllä niin", vastasi eukko. "Minä juuri miettiä tarkkaan. Minä pitää tämä talo koko talo — olla minun, ei maksa vuokra, seitsemän dollari kuukausi."
"Te tulette saamaan sen", vakuutti Martin, "ja hyvin pian. Mutta nyt toivokaa jotakin oikein suurta. Uskokaa, että minä olen Jumala, ja minä lupaan teille kaikki, mitä osaatte toivoa. Toivokaapa nyt sitä, ja minä kuuntelen."
Maria mietti juhlallisesti hetkisen.
"Eikö te pelkää?" hän kysyi varoittaen.
"Ei, ei", nauroi Martin. "Minua ei yhtään peloita. Antakaa kuulua."
"Se on iso", varoitti eukko uudestaan.
"Hyvä on, antaa kuulua."
"Kuulla nyt sitten…" — Maria huokasi syvään kuin lapsi aikoessaan lausua julki kaikki ne toivomukset, mitä hänellä elämältä oli. "Minä tahtoo saada yksi maitokartano — hyvä maitokartano. Paljo lehmä, paljo maa, paljo heinä. Minä myydä maito Oaklandi. Minä tekee paljo raha. Joe ja Nick ei paimenta lehmä. Ne menee koulu. Bimeby tulee hyvä koneenkäyttäjä. Tekee työ rautatiellä. Niin, minä tahtoo saada maitokartano."
Hän vaikeni ja katseli Martinia välkkyvin silmin.
"Te saatte sen", vastasi Martin arvelematta.
Eukko kumarsi päätänsä ja kosketti kunnioittavasti huulillansa viinilasia ylistääksensä antajaa lahjasta, jota hänelle ei koskaan annettaisi. Tuon nuorukaisen sydän oli jalo, ja omassa sydämessään eukko pani sille arvoa yhtä paljon, kuin jos lahja todella olisi annettu.
"Ei, Maria", jatkoi Martin, "Nickin ja Joen ei tarvitse myyskennellä maitoa, ja koko pipanaparvi saa käydä koulua, ja heillä on varaa pitää kenkiä ympäri vuoden. Sen tulee olla ensiluokkainen maitokartano — kaikki pitää olla erinomaista. Siellä täytyy olla asuinrakennus, talli hevosille ja navetta, tottakai nyt navetta. Siellä pitää olla kananpoikia, sikoja, vihannestarha, hedelmäpuita ja kaikkea sellaista, ja siellä täytyy olla lehmiä niin paljon, että te voitte ottaa itsellenne pari renkiä. Sitten teillä ei itsellänne ole mitään muuta tehtävää kuin pitää huolta lapsista. Mitä taas siihen tulee, että jos te tapaatte hyvän miehen, te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, ja sitten teille tulee vielä helpompaa, kun hän pitää huolta maitokartanosta."
Ja tehtyään nämä suurenmoiset lahjoitukset tulevaisuutensa varoista Martin lähti tiehensä ja otti ainoan hyvän pukunsa viedäkseen sen panttilainakonttoriin. Tuo tehtävä oli hänelle raskas, sillä siitä syystä hän joutuisi kokonaan eroon Ruthista. Hänellä ei ollut toista siistiä pukua, jolla saattoi esiintyä, ja vaikka hän saattoi mennä lihakauppaan ja leipuriin vieläpä silloin tällöin sisarensakin luokse tässä puvussa, oli kaiken mahdollisuuden ulkopuolella edes uneksiakaan, että voisi astua Morsen taloon niin epäedullisessa asussa.
Martin raatoi surullisena ja melkein toivottomana. Hänestä alkoi näyttää, että toinen taistelu oli menetetty ja että hänen täytyisi mennä ruumiilliseen työhön. Jos hän sen tekisi, hän tyydyttäisi kaikkia — sekatavarakauppiasta, sisartansa, Ruthia ja vieläpä Mariaakin, jolle hän oli velkaa kuukauden huoneenvuokran. Kirjoituskoneen vuokranmaksu oli kaksi kuukautta myöhässä, ja toimistosta vaadittiin heti paikalla joko maksua tahi koneen palauttamista. Epätoivoissaan, kaikkea muuta kuin valmiina antautumaan, hän tahtoi tehdä välisopimuksen kohtalonsa kanssa siksi, kunnes pääsisi uudestaan alkamaan, ja sitä varten hän suoritti tutkinnon päästäkseen palvelemaan rautatien postiin. Hämmästykseksensä hän pääsi ensimmäiselle sijalle. Toimi luvattiin hänelle, vaikka sitä, milloin hänen tuli siihen astua, ei kukaan tiennyt.
Tapahtuipa juuri tähän aikaan luoteen ollessa matalimmillaan, että jokin toimittajakone joutui epäkuntoon. Joku naula oli varmaankin päässyt irti tai öljykuppi juossut kuiviin, sillä postinkantaja toi hänelle eräänä päivänä lyhyen, ohuen kirjekuoren. Martin katsahti vasemmanpuoliseen yläkulmaan ja luki nimen ja osoitteen:Transcontinentalin Kuukausijulkaisu. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän tunsi äkkiä huimausta, ja samalla tuo suunnaton tunteenpuuska pani hänen polvensa vapisemaan. Hän hoippui huoneeseensa ja istahti sitten sängynlaidalle kirjekuori vielä avaamattomana, ja tänä hetkenä hän oppi ymmärtämään, että ihmiset saattavat joskus äkkiä kuolla saatuansa joitakin erinomaisen hyviä uutisia.
Tietysti tässä oli hyviä uutisia. Mitään käsikirjoitusta ei ollut tuossa ohuessa kirjekuoressa, ja senvuoksi se oli hyväksytty. Hän muisti kertomuksen, jonka hän oli lähettänyt Transcontinentalille. Se oli "Kellojensoitto", yksi hänen kauhistuttavista kertomuksistaan, ja pituudeltaan se oli viisituhatta sanaa. Ja koska ensiluokkaiset aikakauskirjat aina maksavat hyväksyessään kirjoituksen, siellä oli varmaan maksuosoitus sisässä. Kaksi senttiä sanalta — kaksikymmentä dollaria tuhannelta; maksuosoituksen täytyi olla sata dollaria. Sata dollaria! Hänen repiessään auki kirjekuorta jokainen erä hänen veloistaan kohosi hänen mieleensä — 3.85 dollaria sekataravakauppaan; lihakauppiaalle täsmälleen 4 dollaria; leipurille 2 dollaria; hedelmäkauppaan 5 dollaria; yhteensä 14.85 dollaria. Siihen tuli lisäksi huoneen vuokra 2.50 dollaria; toisen kuukauden vuokra etukäteen 2.50 dollaria; kahden kuukauden kirjoituskoneen vuokra 8 dollaria; kuukauden vuokra etukäteen 4 dollaria; kaikkiaan 31.85 dollaria. Ja siihen lisäksi laskettiin hänen panttauksensa korkoineen — kello 5.50 dollaria; päällystakki 5.50 dollaria; polkupyörä 7,75 dollaria; juhlapuku 5.50 dollaria (niistä meni 60 senttiä korkoja, mutta mitäs väliä sillä oli?) — kokonaissumma oli 56.10 dollaria. Hän näki aivan kuin kangastuksena ilmassa edessänsä valaistuina nuo numerot, koko summan ja samalla vähennyslaskun, joka seurasi. Jäännökseksi tuli 43.90 dollaria. Kun hän oli maksanut kaikki velkansa, lunastanut kaikki panttauksensa, hänellä olisi taskussansa ruhtinaallinen kilisevä 43.90 dollarin pääoma, ja kaiken kukkuraksi hänellä olisi vielä maksettuna yhden kuukauden vuokra etukäteen kirjoituskoneesta ja asunnosta. Silläaikaa hän oli vetänyt ohuen konekirjoitetun paperin ulos kirjekuoresta. Siellä ei ollut maksuosoitusta. Hän tuijotti kirjekuoreen, katsoi sitä valoa vasten, mutta ei voinut-uskoa silmiänsä, ja vapisevalla kiireellä hän repi kirjekuoren kahtia. Siellä ei ollut sittenkään maksuosoitusta. Hän luki kirjeen, ahmi rivi riviltä välittämättä toimittajan kehuskelusta, etsiessään kirjeen lihavaa palaa — selitystä, miksi maksuosoitusta ei oltu lähetetty. Hän ei löytänyt tuota selitystä, mutta löysi sieltä muuta, joka pani hänet äkkiä pois suunniltaan. Kirje putosi kädestä. Hänen silmänsä mustenivat, ja hän makasi selällään vuoteella vetäen peitteen kasvoihin asti.
Viisi dollaria "Kellojensoitosta" — viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta! Kahden sentin asemesta sanalta kymmenen sanaa yhdestä sentistä! Ja toimittaja kehui sitä vielä, ja hän saisi maksuosoituksen, kun kertomus julkaistaisiin. Silloin oli kaikki se lörpötystä, että saisi kaksi senttiä sanalta vähintään ja maksun hyväksyttäessä. Se oli valhe, ja se oli johtanut hänet harhaan. Hän ei olisi koskaan yrittänytkään kirjoittaa, jos hän olisi sen tiennyt. Hän olisi mennyt työhön — työhön Ruthin tähden. Hän palasi siihen päivään, jolloin hän oli ensikerran yrittänyt kirjoittaa, ja valitti tätä hirvittävää ajanhukkaa — ja kaikki tuo vain siksi, että piti kirjoittaa kymmenen sanaa sentistä. Ja kaikki muutkin korkeat ylistykset, joita hän oli kirjailijoista lukenut, olivat varmaankin samanlaisia valheita. Hänen kaikki ajatuksensa kirjailijoista olivat väärät, sillä tässä oli esimerkki. Transcontinentalia myytiin kahdestakymmenestäviidestä sentistä, ja sen arvokas ja taiteellinen ulkomuoto ilmaisi sen kuuluvan ensiluokkaisiin aikakausjulkaisuihin. Se oli hieno, arvossa pidetty aikakauskirja, ja sitä oli keskeytymättä julkaistu jo ennen kuin hän oli syntynytkään. Huomattavalla paikalla kannessa oli painettuna erään maailman suurimman kirjailijan sanat, joissa tämä selitti, että Transcontinental oli loistava tähti aikakauskirjojen taivaalla. Ja tuo suurenmoinen ja korkea taivaihin ylistetty Transcontinental maksoi viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta! Tuo suuri kirjailija oli juuri äskettäin kuollut ulkomailla — kuollut suurimmassa köyhyydessä. Martin muisti sen nyt, eikähän se ollut ihmekään, katsoen niihin loistaviin korvauksiin, joita kirjailijat saivat.
No niin, hän oli nielaissut sanomalehtien valheitten heittämän syötin ja tuhlannut sen vuoksi kaksi kokonaista vuotta. Mutta nyt hän oksentaisi pois tuon syötin. Hän ei kirjoittaisi enää riviäkään. Hän tekisi kuten Ruth toivoi — kuten kaikki toivoivat — ottaisi jonkin toimen. Ajatus mennä työhön toi hänen mieleensä Joen — Joen kiertämässä maailmaa mitään tekemättä. Martinilta pääsi kateudesta syvä huoahdus. Laukeaminen monen yhdeksäntoistatuntisen työpäivän jälkeen oli liian ankara. Mutta sittenkin, Joe ei ollut rakastunut, hänellä ei ollut rakkauden tuottamaa vastuunalaisuutta kannettavanaan, ja siksi hän saattoi kiertää maita mantereita mitään tekemättä. Hänellä, Martinilla, oli jotakin, jonka puolesta tehdä työtä, ja työhön hän tahtoi mennä. Hän lähtisi varhain seuraavana aamuna etsimään jotakin tointa. Ja hän antaisi myös Ruthin tietää, että hän oli parantanut tapansa ja menisi hänen isänsä toimistoon.
Viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä — siinä oli palkkio taiteellisesta työstä! Sen tuottama pettymys, sen valheellisuus, sen häpeällisyys valtasi hänen ajatuksensa kokonaan, ja hänen suljettujen luomiensa alla paloivat tulimerkein ne 3.85 dollaria, jotka hän oli sekatavarakauppiaalle velkaa. Hän värisi ja tunsi pakotusta luissa. Hänen sivujansa erikoisesti pakotti. Hänen päätänsä pakotti — pakotti päälakea, pakotti takaraivoa, pakotti ohimoita, jotka tuntuivat turpoavan, kun pakotus kulmissa oli niin sietämätön. Ja kulmien alla, tulikirjaimin poltettuna suljettujen luomien sisäpintaan, hohti hänelle armoton "3.85 dollaria". Hän avasi silmänsä vapautuaksensa siitä, mutta valo viilsi silmäteriä ja pakotti hänet sulkemaan silmänsä, jolloin "3.85 dollaria" sukelsi uudestaan esille.
Viisi dollaria viidestä tuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä — tämä merkillinen ajatus otti asuntonsa hänen aivoissaan, eikä hän voinut sitä paeta enempää kuin "3.85 dollaria" silmäluomiensa alla. Tämä viimemainittu tuntui kuitenkin muuttuvan, ja hän katseli ihmetellen, kun "2 dollaria" poltettiin sijaan. Ah, hän ajatteli, tuo on leipuri! Seuraava summa, joka ilmestyi, oli "2.50 dollaria". Se hämmästytti hänet pois suunniltaan, ja hän mietti sitä kuin elämä ja kuolema olisi siitä riippunut. Hän oli velkaa jollekin kaksi ja puoli dollaria, se oli varma, mutta kenelle? Vastauksen löytämisen oli antanut hänelle jokin ylimielinen ja myrkyllinen elämän kaikkeus, ja hän laahusti läpi kaikki sielunsa loputtomat käytävät, avaten kaikki muistojensa romusäiliöt ja kamarit, jonne oli kasattu mitä erilaisinta rihkamaa ja loputtomasti muistoja ja tietoa, ja sittenkin hän turhaan etsi tuota vastausta. Kuin monen vuosisadan takaa se äkkiä helposti ja ponnistuksetta selvisi, että Marialle hän oli sen velkaa. Tuntien suunnatonta helpotusta hän käänsi sielunsa silmät siihen kidutuskuvaan, joka oli hänen luomiensa alla. Hän oli ratkaissut probleemin, nyt hän saattoi levätä. Mutta ei: "2.50 dollaria" häipyi pois, ja niiden sijalle poltettiin "8 dollaria". Mitä tuo oli? Hänen täytyi penkoa sielunsa vaikeakulkuiset komerot uudestaan ja saada se selville.
Kuinka kauan häneltä nämä kysymykset olivat vieneet, ei hän tiennyt, mutta ikuisuudelta tuntuvan ajanjakson jälkeen kutsui hänet todellisuuteen naputus oveen, jolloin Maria ilmestyi ja kysyi, oliko hän sairas. Hän vastasi äänellä, jota hän ei omakseen tuntenut, että hän vain oli hieman uinahtanut ruokalevolle. Hän hämmästyi, huomatessaan yön pimeyden vallitsevan huoneessa. Hän oli saanut tuon kirjeen kello kaksi iltapäivällä, ja hänelle selvisi, että hän oli sairas.
Tuo "8 dollaria" alkoi taas ilmestyä hänen mieleensä, ja hän palasi orjuuteensa takaisin. Mutta nyt hän muuttui viekkaaksi. Eihän hänen ollenkaan tarvinnut penkoa niin perin pohjin sieluansa. Hän oli ollut hullu. Hän keksi vivun, jolla pani mielessään kieppumaan suunnattoman onnen pyörän, iloisten muistojen rattaan, joka hyrräsi hänen ympärilleen viisauden ilmakehän. Se pyöri yhä kiivaammin, kunnes sen pyörre nielaisi hänet, ja hän huojui ja leijui läpi mustan kaaoksen.
Aivan luonnollisesti hän joutui mankelin ääreen syöttäen siihen kovetettuja kalvosimia. Mutta siinä syöttäessään hän huomasi numeroita kalvosimissa. Sepä oli uusi tapa merkitä liinavaatteita, hän ajatteli, kunnes hän katsoi tarkemmin, jolloin näki "3.85 dollaria" muutamassa kalvosimessa. Silloin hänen mieleensä johtui, että se oli vihanneskauppiaan lasku ja että nuo olivat kaikki hänen laskujaan, jotka lentelivät mankelin ympärillä. Ovela ajatus välähti hänen mielessänsä. Hän heittäisi kaikki nuo laskut lattialle ja pääsisi siten maksamasta niitä. Ajatuksen nopeudella se oli tehtykin, ja häijynsisuisesti hän rutisti kasaan nuo kalvosimet ja paiskeli ne menemään tavattoman likaiselle lattialle. Laskujen kasa kasvoi suunnattomasti, ja vaikka ne kaikki olivat tuhansin kerroin monistetut, oli siellä kuitenkin vain yksi kahden ja puolen dollarin lasku osoittamassa velkaa, jonka hän oli Marialle. Se todisti, ettei Maria tahtonut kovistaa häneltä tuota summaa, ja sen vuoksi hän rehellisesti päätti, että tuo oli ainoa lasku, jonka hän maksaisi. Niinpä hän alkoi etsiä noista poisheitetyistä laskuista Marian ainoata. Hän etsi sitä epätoivon vimmalla vuosisatoja, ja etsi yhä, kun sisään astui hotellin omistaja, lihava hollantilainen. Hänen kasvonsa leimusivat vihasta, ja hän huusi jyrisevällä äänellä, joka kaikui kaikkeuden läpi: "Minä kiskon näiden kalvosimien hinnan teidän palkastanne!" Kalvosinkasa kasvoi vuoreksi, ja Martin tiesi, että hänen tulisi raataa tuhannen vuotta saadakseen ne maksetuksi. No hyvä, ei ollut muuta keinoa kuin lyödä kuoliaaksi tuo omistaja ja pistää tuleen koko pesula. Mutta hollantilainen teki tyhjäksi hänen aikeensa siepaten häntä niskasta kiinni ja tanssittaen häntä ylös ja alas. Hän tanssitti häntä yli silityspöydän, uunin ja mankelin ja roikotti pesuhuoneeseen, jossa pyöritti häntä pesukoneessa ja lingossa. Martin tanssi, kunnes hänen hampaansa kalisivat ja päätä porotti, ja hän ihmetteli tuon hollantilaisen suunnattomia voimia.
Ja sitten hän löysi itsensä taaskin mankelin äärestä vastaanottamassa kalvosimia; muuan aikakauskirjojen toimittaja syötti niitä toiselta puolen. Jokainen kalvosin oli maksuosoitus, ja Martin tarkasteli niitä kiihkeästi, kuumeisella odotuksella, mutta ne olivatkin ihan puhtaita. Hän seisoi siinä ottamassa vastaan noita pankkiosoituksia miljoonan vuotta, koskaan antamatta yhdenkään tarkastamatta mennä ohi peläten, että se olisi täytetty. Vihdoin hän tapasi sellaisen. Vapisevin sormin hän piti sitä valoa vasten. Siihen oli merkitty viisi dollaria. "Ha, ha!" nauroi toimittaja toisella puolen mankelia. "Vai niin, silloin minä tapan teidät", kivahti Martin. Hän riensi pesuhuoneeseen hakemaan kirvestä ja tapasi Joen kovettamassa käsikirjoituksia. Hän koetti saada hänet lakkaamaan ja sinkosi sitten kirveen häntä kohden. Mutta se jäi riippumaan ilmaan, ja Martin tapasi itsensä jälleen silityshuoneessa hirveässä lumipyryssä. Ei, ei tuo ollut lunta, jota satoi, vaan pankkiosoituksia, jotka oli kirjoitettu suurille summille, pienimmät vähintäänkin tuhat dollaria. Hän alkoi koota ja järjestellä niitä sadan kappaleen nippuihin, sitoen varmuuden vuoksi nuoralla kunkin nipun.
Hän katsahti ylös työstään ja näki Joen seisovan edessään ilveillen silitysrautoinensa ja kovettaen paitoja ja käsikirjoituksia. Yhä uudestaan hän sinkosi kädestään tuota pahantekijää kohden nipun nipun jälkeen noita pankkiosoituksia jolloin ne lensivät läpi katon ja kiersivät ympäriinsä suunnattomassa ympyrässä. Martin tarttui häneen käsin, mutta hän ryösti kirveen ja heitti sen pyörimään mukana tuossa suunnattomassa ympyrässä. Sitten hän tarttui Martiniin ja lennätti hänetkin. Martin lensi katon läpi keräten käsikirjoituksiansa, niin että hänellä alas tullessaan oli niitä sylin täysi. Mutta heti kun hän oli päässyt alas — ylös taas toisen ja kolmannen kerran tuossa suunnattomassa ympyrässä. Kaukaa hän kuuli lapsen kimeän äänen laulavan: "Valssi kanssani, Willie, valssi vain, valssi vain, valssi vain."
Hän sai kiinni kirveen hirveästä maksuosoitusten, kiilloitettujen paitojen ja käsikirjoitusten sekamelskasta ja valmistautui tappamaan Joen, kun tulisi alas. Sen sijaan, kello kaksi aamulla, tuli Maria huoneeseen, kuullessaan ohuen seinän läpi hänen valituksensa, ja asetti märkiä kääreitä hänen kivistävään päähänsä.
Martin Eden ei mennyt työtä etsimään sinä aamuna. Oli jo sangen myöhä iltapäivällä, kun hän havahtui houreistaan ja katseli ympärilleen huoneessaan kirvelevin silmin. Kahdeksanvuotias tyttönen Silvan suuresta laumasta, Mary, joka piti vahtia sängyn vieressä, päästi huudahduksen nähdessänsä hänen tulevan tajuihinsa. Maria riensi silloin keittiöstä huoneeseen. Hän laski työnkovettaman kätensä hänen kuumalle otsalleen ja koetteli valtimoa.
"Tahtooko te syödä?" hän kysyi.
Martin pudisti päätä. Syöminen oli kaikista kaukaisin hänen toiveistaan, ja hän ihmetteli suuresti, oliko hän koko elämässään tuntenut jotain sellaista, jota sanotaan näläksi.
"Minä olen sairas, Maria", hän sanoi heikosti. "Mitä se on? Tiedättekö?"
"Kylmettyminen", vastasi Maria. "Kaksi, kolme päivä, kaikki on hyvä.Parempi ei syödä nyt. Ehkä voi syödä huomenna."
Martin ei ollut tottunut sairaustapauksiin, ja kun Maria ja hänen pikku tyttärensä olivat jättäneet huoneen, hän koetti nousta ylös ja pukeutua. Yliluonnollisella tahdon ponnistuksella hän todellakin pääsi ylös sängystä, mutta aivoissa hyrräsi kaikki sekaisin ja silmiä särki niin, ettei niitä voinut pitää auki, ja menettäen tajuntansa hän kaatui pöydälle. Puolta tuntia myöhemmin hänen onnistui päästä takaisin vuoteeseen, jossa hän tyytyväisenä, silmät suljettuina, makasi eritellen moninaisia kidutusmuotojansa ja tutkien heikkoutensa syitä. Maria tuli sisään useita kertoja muuttamaan käärettä hänen päässänsä. Muuten hän jätti hänet rauhaan ollen liian viisas tuottaaksensa hänelle levottomuutta lörpötyksillään. Se herätti hänessä kiitollisuutta, ja hän mutisi itseksensä: "Maria, teidän tulee saada tuo karjakartano, aivan varmaan, aivan varmaan."
Sitten muistui mieleen kauan sitten unheeseen haudattu eilinen päivä. Tuntui kuluneen iäisyys siitä, kun hän oli saanut tuon turmiollisen kirjeenTranscontinentalilta— koko elämä oli siihen loppunut, ja nyt oli alkanut uusi sivu elämänkirjaan. Ellei hän olisi nälällä uuvuttanut itseään, hän ei olisi ollut niin altis kylmettymiselle. Hän oli lopen kuihtunut, eikä hänellä sen vuoksi ollut ollut voimaa vastustaa taudin siemeniä, jotka olivat tunkeutuneet hänen elimistöönsä. Tämä oli tulos kaikesta.
"Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän yksin täyttäisi koko kirjaston, ja siinä menettäisi oman elämänsä?" hän kysyi ääneen. "Se ei ole minun tehtäväni. Kirjallisuus ei kuulu minulle, vaan joku konttori kirjanpitoineen, kuukausipalkka ja pieni koti Ruthin kanssa."
Kun hän kaksi päivää myöhemmin oli syönyt munan ja kaksi pientä voileipää ja juonut kupin teetä, hän kysyi postia, mutta hänen silmänsä olivat liiaksi turvonneet, että hän olisi voinut lukea sitä.
"Lukekaa te minulle, Maria", hän pyysi. "Älkää välittäkö suurista, pitkistä kirjeistä. Heittäkää ne pöydän alle ja lukekaa vain pienet kirjeet."
"Ei minä osaa", kuului vastaus. "Teresa, hän käy koulu, hän lukea."
Niinpä Teresa, yhdeksänvuotias typykkä, avasi hänen kirjeensä ja luki ne hänelle. Hän kuunteli hajamielisesti, ja hänen ajatuksensa koko ajan askartelivat, mistä hän saisi jonkun toimen. Äkkiä hän hätkähtäen heräsi kuuntelemaan.
"Me tarjoamme teille neljäkymmentä dollaria saadessamme yksinoikeuden julkaista kertomuksenne", tavasi Teresa hitaasti, "sillä ehdolla, että saamme oikeuden tehdä erinäisiä korjauksia."
"Mikä aikakauslehti se on?" huudahti Martin. "Kuule, anna kirje minulle."
Hän saattoi nähdä nyt, eikä hän tuntenut lukemisen tuottamaa tuskaa. Kustantaja, joka tarjosi neljäkymmentä dollaria, oliWhite Mouse, ja kertomus oli nimeltä "Kurimo" — toinen hänen aikaisemmista järkyttävistä kertomuksistaan. Hän luki kirjeen läpi uudestaan ja uudestaan. Kustantaja sanoi selvästi, ettei hän ollut käsitellyt aihetta oikein, mutta tuon aiheen he juuri tahtoivat ostaa, koska se oli omaperäinen. Jos he saisivat lyhentää kertomusta kolmannella osalla, he ostaisivat sen ja lähettäisivät neljäkymmentä dollaria saatuaan hänen vastauksensa.
Hän pyysi heti paperia ja mustetta ja kirjoitti toimittajalle, että hän saisi lyhentää kertomusta vaikka kolme kolmasosaa, jos tahtoisi, ja pyysi, että nuo neljäkymmentä dollaria heti lähetettäisiin.
Teresa meni viemään kirjettä laatikkoon, ja Martin makasi selällään ja mietti. Ei se sittenkään ollut valhe.White Mousemaksoi heti hyväksyessänsä. "Kurimossa" oli kolmetuhatta sanaa. Kun siitä lyhennettiin pois kolmasosa, jäi siihen kaksituhatta sanaa. Neljäkymmentä dollaria siitä oli juuri kaksi senttiä sanalta. Maksetaan hyväksyttäessä ja kaksi senttiä sanalta — sanomalehdet olivat sittenkin puhuneet totta. Ja hän oli ajatellutWhite Mouseakolmannen luokan lehdeksi! Ilmeistä nyt oli, ettei hän tuntenut aikakauskirjojen kustannusliikkeitä. Hän oli pitänytTranscontinentaliaensiluokan liikkeenä, ja se maksoi yhden sentin kymmeneltä sanalta. Hän oli laskenutWhite Mousenmelkein maksukyvyttömien joukkoon, ja se kuitenkin maksoi kaksikymmentä kertaa enemmän kuinTranscontinentalja maksoi jo hyväksyttäessä.
No niin, yksi asia kuitenkin oli varma: kun hän paranisi, hän ei menisi mihinkään toimeen. Hänen päässään oli monta yhtä hyvää kertomusta kuin "Kurimo", ja neljäkymmentä dollaria kappaleelta oli enemmän kuin hän saisi mistään työstä tai toimesta. Juuri kun hän luuli taistelun menettäneensä, se olikin voitettu. Hän oli kestänyt koetuksen. Nyt oli tie auki. Hän alkaisi yhteistyönWhite Mousenkanssa ja tunkeutuisi yhä useamman aikakauskirjan suosioon. Tilapäistyö oli heitettävä syrjään, sillä se ei ollut tuottanut dollariakaan. Hän pyhittäisi itsensä kokonaan työlle — hyvälle työlle — ja hän antaisi vuotaa ilmoille kaikki, mitä hänessä oli. Hän toivoi, että Ruth olisi täällä jakamassa hänen iloansa, ja kun hän katseli vuoteelle jätettyjä kirjeitänsä, hän huomasi, että yksi oli juuri Ruthilta. Se oli suloisen nuhteleva, eikä Ruth voinut ymmärtää, mikä oli Martinia pitänyt poissa hänen luotansa niin kauhean kauan. Martin luki jumaloiden kirjeen uudelleen, imien itseensä tuon käsialan ja rakastaen jokaista kynänpiirtoa, ja lopuksi hän suuteli allekirjoitusta.
Vastatessaan hän kertoi hänelle kiertelemättä, ettei ollut voinut tulla hänen luoksensa, koska hänen paras pukunsa oli panttilainastossa. Hän sanoi hänelle, että hän oli ollut sairas, mutta oli jo taas melkein terve ja että hän kymmenen päivän tai parin viikon kuluttua (niin pian kuin kirje ehtisi kulkea edestakaisin New Yorkista) lunastaisi pois pukunsa ja saapuisi hänen luoksensa.
Mutta Ruthpa ei tahtonut odottaa kymmentä päivää tai kahta viikkoa. Sitä paitsi, hänen rakastettunsa oli sairas. Seuraavana iltana hän saapui sinne Arthurin seurassa Morsen vaunuilla Silvan jälkeläisten ja kaikkien katuvekarain suunnattomaksi iloksi ja Marian suureksi hämmästykseksi. Maria jakoi muutamia roimia korvapuusteja tenavilleen, jotka suu auki olivat kerääntyneet töllistelemään tulijain ympärille, ja hirvittävällä englannillansa koetti pyytää anteeksi, että hän oli sen näköinen. Hihat ylöskäärittyinä saippuavaahdossa kuohuvilta käsivarsilta ja märkä viholaissäkki sidottuna vyötärölle hänen ulkomuotonsa selväsanaisesti kertoi, missä työssä hänet oli yllätetty.
Niin hämmästynyt hän oli kahden noin korkean ja ylhäisen nuoren vieraan vuoksi, jotka kysyivät hänen vuokralaistaan, että kokonaan unohti pyytää heitä istumaan pieneen saliinsa. Päästäkseen Martinin huoneeseen he kulkivat keittiön läpi, joka oli kuuma ja kostea ja täynnä suuresta pesusoikosta kohoavaa höyryä. Maria innostuksessaan paukautti makuuhuoneen ja konttorin ovia yhteen, ja viiden minuutin ajan puoleksi avoimesta ovesta vyöryi höyrypilvi, joka haisi saippuavaahdolle ja lialle.
Ruthin onnistui, kaarrellen oikealle ja vasemmalle ja taas oikealle päästä kapeaa käytävää pöydän ja sängyn välitse Martinin vuoteen ääreen; mutta Arthur kaarsi liian kauas ja pudotti kolisten ja helisten pannun ja padan Martinin keittiön nurkasta maahan. Arthur ei voinut sitä kauan sietää. Nähtyään, että Ruth valtasi ainoan tuolin, ja täytettyään tervehtimisvelvollisuutensa hän meni ulos ja seisoi portilla seitsemän ihailevan Silvan keskellä, jotka katselivat häntä, niin kuin hän olisi ollut harvinainen ulkomaan eläin.
Vaunujen ympärille oli kokoontunut lapsia ainakin kahdestatoista korttelista kiihkeästi odottaen jotakin surullista ja kauheata kulkuetta. Vaunuja nähtiin heidän kadullansa vain häiden ja hautajaisten aikana; täällä ei ollut nyt häitä eikä kuolleita, sen tähden oli täällä varmaankin jotakin aivan erinomaista nähtävänä, ja siksi kannatti odottaa.
Martin oli ikävöinyt kuollakseen Ruthia. Hänen luonteensa oli taipuvainen rakkauteen, ja hän kaipasi paljon enemmän kuin miehet tavallisesti hellyyttä ja osanottoa. Osanottoa kaivatessaan hän tarkoitti sillä sielujen sopusointua ja keskinäistä ymmärtämystä; ja hän oli vielä oppinut, että Ruthin osanotto oli erittäin herkkä ja säädyllinen, joka johtui enemmänkin hänen luonteensa hienostuneisuudesta ja jaloudesta kuin osaaottavasta ymmärtämyksestä. Niinpä kun nyt Martin piti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle rakkaudestaan, hän tunsi Ruthin puristavan vastaan ja huomasi hänen suloisten silmiensä kostuvan nähdessään hänen avuttomuutensa ja kärsimyksen jäljet hänen kasvoillaan, eikä hänen rakkaudellaan tuntunut olevan mitään rajoja.
Mutta kun hän kertoi hänelle noista kahdesta hyväksytystä kirjoituksesta ja epätoivostaan saatuansaTranscontinentalinkirjeen ja siitä suunnattomasta riemusta, mitäWhite Mousenvastaus oli hänelle tuottanut, ei Ruth voinut seurata häntä. Hän kuuli kyllä hänen lausumansa sanat ja ymmärsi niiden sananmukaisen merkityksen, mutta hän ei voinut sydämestään ottaa osaa hänen epätoivoonsa ja riemuunsa. Hän ei voinut vapautua omasta itsestään. Hänelle ei tuntunut tuottavan mitään mielenkiintoa juttujen myynti aikakauskirjoille. Mikä oli tärkeätä hänelle, oli avioliitto. Hän ei kuitenkaan ollut siitä selvillä enempää kuin siitäkään, että hänen kiihkeä halunsa saada Martin johonkin asemaan tai toimeen johtui vaistomaisesta ja pakottavasta äitiyden halusta. Hän olisi punastunut, jos joku olisi sanonut hänelle sen selvin, suorin sanoin, ja sitten hän olisi suuttunut ja selittänyt, että hänen mielenkiintonsa ja rakkautensa tuohon mieheen johtui yksinomaisesta halusta auttaa tuota miestä vapautumaan omasta itsestään. Niinpä kun Martin vuodatti sydämensä hänelle innostuneena siitä ensimmäisestä menestyksestä, jonka hänen työnsä oli maailmassa saavuttanut, Ruth saattoi kuulla ainoastaan hänen sanansa katsellessaan ympäri huonetta ja joutuessaan melkein pois suunniltaan siitä, mitä siellä näki.
Ensi kertaa elämässään Ruth katsoi köyhyyttä suoraan kasvoista kasvoihin. Nälkään nääntyvät rakastajat olivat hänestä aina tuntuneet romanttisilta, mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavalla nuo nääntyvät rakastajat elivät. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että se voisi olla tällaista. Lakkaamatta hänen katseensa siirtyi huoneesta Martiniin ja Martinista huoneeseen. Höyryn ja likaisten vaatteiden haju, joka oli hänen mukanaan tullut keittiöstä huoneeseen, oli ellottava. Martinin täytyi olla perin juurin kyllästetty sillä, päätti Ruth, jos tuo kauhea nainen usein pesi. Tuollaisen surkeuden täytyi olla epäedullista luonteelle. Kun hän katsoi Martiniin, hän luuli näkevänsä tämän kauhean ympäristön jäljet hänessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen partaansa ajamattomana, ja kolmen päivän kasvu Martinin kasvoilla vaikutti häneen poistyöntävästi. Se ei ainoastaan antanut hänen ulkomuodolleen samaa synkkää ja pelottavaa näköä, kuin mikä oli tällä Silvojen talolla sisältä ja ulkoa, vaan se näytti erikoisesti saavan esille hänessä sen eläimellisen voiman, jota hän pelkäsi. Ja täällä Martin nyt oli ollut tuon ihmeellisen hulluutensa vallassa ja ottanut vastaan nuo kaksi hyväksymistä sellaisella riemulla, että oikein kertoi niistä hänelle. Jos toimittajain järkkymättömyys olisi kestänyt hetkisen kauemmin, olisi Martin antautunut ja mennyt työhön. Nyt hän varmaankin jatkaisi elämäänsä tässä kauheassa talossa kirjoittaen ja nähden nälkää vielä muutamia kuukausia.
"Mikä on tuo haju?" hän kysyi äkkiä.
"Marian pesuaineista, luulisin", kuului vastaus.
"Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Se on jotakin muuta — tuo ummehtunut, ellottava haju."
Martin tunnusteli sitä, ennen kuin vastasi.
"Minä en voi tuntea mitään muuta lukuunottamatta väljähtynyttä tupakanhajua", hän virkkoi.
"Sitä se on, se on kauheata. Minkä tähden sinä tupakoit niin paljon,Martin?"