Hetken perästä tuli Martta takaisin ja sanoi, että Severi ja Impelän toiset rengit olivat tulleet kuormia ottamaan. Hevoset olivat jo pihassa.
"Vai ovat, no hyvä, Kunigundan arkku näkyykin jo kohta olevan täysi.Kysy Taavalta, onko hän muistanut panna munkki- ja lättypannut mukaan.Ai, lääkepotit myöskin vielä ovat paperiin käärittävät. Kunigunda, mitälääkkeitä me otamme mukaamme?"
"Koinruohon ja Tiilemannin tippoja. Jos Inkerin vatsa kipeäksi tulisi, niin kyllä niitä tarvitaan. — Mutta oletko pannut vaksinahkaa mukaan kylmiä kääreitä varten?"
"En ole. Martta, piironkini vasemmanpuolisessa laatikossa on vaksinahka-käärö, tuo se tänne. — Älä vielä mene, kuule, siellä on myöskin isävainajani pitkä harmaa sukka, tuo sekin tänne."
Tuokion kuluttua toi Martta sekä nahkakäärön että sukan.
"Kas niin, nyt minä menen panemaan potit tähän sukkaan", sanoi Kunigunda. "Mitä siihen nyt panisinkaan? Täytyy kirjoittaa lapulle ensin, että muistan kaikki."
"Saahan niitä jäljestäpäinkin, jos unohtuisi jotakin, mutta Kiinan pulveria kuitenkin täytyy ottaa ja puhdistettua tärpättiä sekä terveydensuolaa", tuumi Agaata.
"Prinssintippoja myöskin tarvitaan; jos Inkeri sattuisi peljästymään, niin silloin ne ovat suuresta tarpeesta."
"Niin, ja Valleriaana tippoja täytyy myöskin ottaa — jos sattuisi saamaan kohtausta, niin 15 tahi 20 tippaa tekisi hyvän vaikutuksen ensi hädässä."
Kunigunda neiti rupesi nyt etsimään apteekistansa kaikkia näitä mukaan otettavia potteja ja kun hän oli ne paperiin käärinyt ja pistänyt sukkaan, oli siinä vieläkin hyvää tilaa.
"Vielä tähän mahtuu muutama pullo Maria Farinaa. Tuo, Martta, ne ovat piironkini päällä ja Amykos-potti myöskin."
"Mutta välttämättömästi täytyy Martan sitte mennä apteekiin tuomaan lyijyvedellä sekotettua ruusuvettä; sattuu usein maalla olemaan vetoa, että silmät tulevat kipeiksi, mutta tuollaisella ruusuvedellä kun hautoo, niin tulevat terveiksi."
"Niin, lähde vain oitis apteekiin, että tämä sukka saadaan täyteen ja sitte kiinni", sanoi Kunigunda.
Martta läksi. Pihalla seisoi Severi kuormien vieressä, mutta Martan oli niin kiire, ett'ei hän orpanaansa huomannutkaan.
"Hei kuinka ylpeä", sanoi Severi, "eikö enään hyvää huomentakaan mainita maalaiselle?"
"Hyvää päivää, en huomannutkaan sinua, kun on kova kiire apteekiin. Kyllä sitten maalla sanon sinulle vaikka hyvää päivää ja iltaa, kun sinne vain kerran taas pääsisin." Martta kiirehti apteekiin eikä kauan siellä viipynytkään.
Raitis kevättuuli suhahteli ilmassa ja kaupungin puutarhoissa linnut livertelivät. — "Oi, miten kaunista on kaikkialla!" ajatteli Martta, Hän muisti kotilampea, jossa hän näin keväällä oli käynyt verkkoja laskemassa, kotirantaa, jossa hän monesti oli jalkojansa huuhdellut. — Paljon muistoja johtui hänen mieleensä, mutta kiire, kiire oli, ei Martta joutunut uneksimaan. "Olen toisen palkkalainen, täytyy kiirehtiä kotia", tuumi hän. Hetkeksi nousi raskas tunne Martan sydämmeen, vaan samassa tämä raitismielinen tyttö taas ajatteli: "Kukapa ei ole toisen palkkalainen? — sitähän kaikki ihmiset ovat — sekä ylhäiset että alhaiset, ja kaikilla on velvollisuuksia täytettävänä; mitäpä minä nureksisin." Impelän miehet ja kyökki-Taava olivat sillä aikaa saaneet kuormat valmiiksi ja Severi ajoi Impelän vaunut esiin.
"Joko nyt lähdette? Odottakaa vähän, että kuulen, mihinkä minä asetun", sanoi Martta.
"Vaunuissa sinä menet, kuten röökinä vain", pilkkasi Taava.
"Jahka kysyn; olisihan hauskaa kerran koettaa, millaiselta vaunuissa ajaminen tuntuu." Martta meni sisälle ja Kunigunda neiti otti häneltä pullon, joka vielä sai tilansa tuohon pitkään sukkaan.
"Menenkö minä kuormien muassa, miehet ovat jo lähdössä?"
"Et, sinä istut kuskipenkille Severin kanssa, ja Inkerin me pidämme sylissämme. Rupea nyt vain panemaan vaatteita tytön päälle, sillä nyt mennään."
"Nyt mennään", huudahti Inkeri ja hyppi iloissaan niin, että Martan oli vaikea saada päällysvaatteita hänen yllensä.
"Inkeri pääsee maalle", sanoi Martta, "ja siellä Impelässä on suuri, suuri piha, jossa Inkeri saa juosta niin paljo kuin haluttaa."
"Niinkö kovaa, että oikein? Eikö Martan yhtään tarvitse huutaa, ettäInkeri lankee?"
"Ei yhtään."
"Kovasti on lystiä!"
Martta sai vaatteet lapsen ylle, ja sitte mentiin ulos. Kaikki istuivat he jo vaunuissa. Severi tarttui ohjin, Martta hyppäsi kuskipenkille Severin rinnalle ja sitte lähdettiin kaupungista.
Nyt Martastakin tuntui hauskalta, kun kaupungista maalle ajettiin, vasta nyt hän oikein tiesi, että kesä tuloaan teki, sillä niityt ja pellot olivat vehmasta kasvia täynnänsä, ja leivot liitelivät livertäen ilmassa. Hänen ajatuksensa lentelivät kotia ja hän kysyi Severiltä: "Muistatko tuota Jylhämäen vuorenloukeroa, jota me kammarina pidimme lapsena ollessamme?"
"Muistan minä, mutta lammella minusta hauskinta oli."
"Niin, kun kalassa oltiin. Ovatkohan Miina ja Maalu nyt saaneet kaloja?Mitähän siellä nyt tehnevät?"
"Eikö ole heistä mitään tietoja ollut?"
"Ei ole. Eivät käy kaupungissa, kun on pitkä matka. Mutta katso, tuolla tulee kyyti, kun ajaa noin kovasti, väistyppäs aikoinaan."
"Kyllä sitä vielä ennättää, ei ole kiirettä", vastasi Severi.
Vastaan tulia ajoi aika vauhtia, ja juuri kuin Severi aikoi väistää, ajoi hän niin läheltä tuliaa, että vaunun pyörät sattuivat vastaantulian rattaisiin.
"Hyvää päivää, Miila", sanoi Kunigunda.
"Aih, kah, kapteeni ja Miila!" huudahti Agaata.
"Nöyrin palvelianne!"
"Hyvää päivää! Menikö mitään rikki?"
"Ei vaaraa mitään. Polleni pysähtyi kuin naulattu. Tuo kuski lurjus ei osannut väistyä aikoinaan."
"Jaa, se oli aivan hänen syynsä", myönsi Kunigunda.
Muutamia sanoja vaihetettiin ja sitte sanottiin hyvästi. Agaata vielä huusi, että Miila vain kaikella muotoa pian kävisi Impelässä. Sitten he taas ajoivat kukin eri suunnallensa, ja olivat pian ehtineet toistensa näkyvistä.
"Miksikä ei Severi väistynyt aikoinaan, kun Martta juuri huomautti?" kysyi Agaata vähän terävästi.
"Mitä hekin ajoivat niin hurjasti", vastasi Severi aivan levollisesti.
"Parempi on aikoinaan varoa, ett'ei vaaraan joudu, se on paras kaikissa asioissa", neuvoi Agaata. "Severi panee vain sen toistaiseksi mieleensä. Hyvä, ettei sentään mitään vahinkoa tullut."
He ajoivat eteenpäin ilman mitään muuta tapahtumaa ja puolen tunnin kuluttua joutuivat Impelään.
Tämän kartanon asuinrakennus oli puusta ja vanhan-aikuinen. Sen ylikerrassa oli kaksi kammaria ja näitten akkunoista oli näkö-ala erittäin kaunis: saarikas järvi, jota koivujen ja kuusien koristamat niemekkeet ympäröivät, tekivät sen mitä viehättävimmäksi. Alikerrasta ei näkö-ala ollut yhtä kaunis, sillä puutarha oli niin tuuhea, että esti järveä näkymästä. Puutarhan käytävät olivat, kuten vanhaan aikaan oli tapana, suorat, ja niitten molemmilla puolin kasvoi kaikellaisia harvinaisia, vanhoja lehtipuita, joittenka latvakset muodostivat katoksia noihin käytäviin. Piha oli tasainen ja ruohokas, siellä oli ainoastaan yksi puu, vanha lehmus, mutta se oli niin suuri, että lukuisakin seura sen alla olisi mahtunut istumaan. Tämän suojassa Viirisen neidet tavallisesti istuivatkin kahvia juomassa sekä yksin ollessaan että vieraittensa seurassa.
Martan mielestä Impelä oli niin kaunis paikka, että hän sanoi: "Mitä sitten taivaassa, kun täälläkin jo on näin ihanaa." Ja vaikea on sanoa, kumpika täällä oli onnellisempi, Inkerikö vai hänen hoitajansa.
Talon rengit ja piiat katselivat uteliaasti uutta tulokasta ja kylläpä Marttaa sopi katsella, ei suinkaan muodossa eikä käytöksessä ollut moitteen sijaa. Renki Matti, kun päivälliselle tuli, sanoi: "Ai sentään, kun toimme tänne nätin tytön, sitä nyt taas kelpaa tämän kesän katsella."
"Hm, kaupungin tyttö, tietäneekö paremmin kuin Kiven Eeva, kasvaako 'nakriit puussa vai maassa,'" ivaili vouti.
"Kyllä se tyttö tietääkin vähän enemmän, kuin moni muu", vakuuttiSeveri.
"Muutenko Severinkin on aina tehnyt mieli kaupunkiin, kun vain vähänkin asiaa on ollut", sanoi Impelän karjakko, Anna-Maija.
"Mitäpä muuten", sanoi Severi. "Ehkä et muista, että kotini on kaupungissa."
"No kyllä sinne vain Martankin vuoksi sopii mennä", vakuutti Matti, "se on niin heikkarin sievä tyttö, että voi veikkonen sentään. Ruvetaanpa tytöstä kilpailemaan, Severi!"
"Kaikki räppänät tässä, tuskin reserviin kelpasit."
"Mutta kun kelpasin hyvinkin, sitte kun kerran sinne otettiin, ja ampuminen kävi kuin pästä pojilta vain."
"Kas noin, kyllä Matti itseänsä kiittää osaa."
"Totta kai, eihän sitä muutkaan tee", vastasi Matti ja nousi ruoalta sekä läksi iloisena taas ulos toimiinsa. Mutta Martta asetteli Viirisen neitojen kanssa kapineita paikoilleen eikä tietänyt ensinkään, minkä leikkipuheen esineenä hän ruokatuvassa oli.
7. Kirkkomatkalla.
Päivä paistoi paahtavan kuumana ja taivas oli kirkas, ainoastaan muutama vaalea hattara näkyi siellä täällä sen sinisellä laella. Martta istui kangaspuissa ja kutoi, että jyskyi. Posket punottivat ja otsa hikoili, mutta samaa vauhtia sukkula yhä lenteli. Kun kuumuus kävi liian polttavaksi, aukaisi hän akkunan ja alkoi sitten taas yhä raittiimmasti työtään jatkaa. Samassa viskattiin akkunasta sisään kimppunen mustikanvarsia, jotka olivat täynnänsä kypsiä mustikoita, "Kah, hyvänen aika, kankaani likauntuu", huudahti Martta äänellä, joka oli nuhtelevainen olevinaan, mutta hän hymyili kuitenkin katsellessaan päin akkunaa, jonka ääressä Severi seisoi.
"Sinä vain täällä kudot, etkä ollenkaan tule niitylle! Tänään saamme hyvästi kuivia heiniä, väkeä vain tarvittaisiin lisää."
"Kai maar teitä siellä tarpeeksi on, vaan kyllä sentään halusta tulisinkin; ulkotyö olisi taas muutteesta hyvin hauskaa."
"Kas vain Severiä, kun olikin niin kova nälkä, että kiirehti ennen meitä ruoalle", ivaili Matti, joka voudin ja muun heinäväen parissa meni akkunan sivutse ruokatupaan. "Hyvästi nyt, Severi, teemme sinulle lepästä lusikan."
Mutta nytkös Severi yhdellä hyppäyksellä astui akkunasta kammariin, josta ovi kävi ruokatupaan. Silmänräpäyksessä oli hän rientänyt pöydän ääreen ja kun Matti astui sisään, istui Severi syömässä kaikessa rauhassa, ikään kuin hän siinä olisi jo kauan istunut.
"Hyvä että kuitenkin ennätit päästä ruoalle, minun tulikin sinua jo sääli, kun noin kovasti sinua säikähytin tuolla leppäisellä lusikalla."
"Kas vain, mikä erinomainen yhtäläisyys meissä vallitsee, minäkin niin kovin säälin sinua tuon pitkän nenäsi takia, jonka sinulle toimitin."
Martta meni nyt myöskin ruokatupaan. Vouti loi häneen vähän veitikkamaisen katseen ja sanoi: "Paras on, Martta, että pyydät röökinäin laskemaan sinua niitylle, että pikemmin saamme kuivat heinät kokoon, sillä nyt tulee varmaankin roska-ilma, koska kukonpojat tappelevat".
"Eihän niitä meillä olekkaan".
"Onpa vain, tässä kaksi hyvää veitikkaa, jotka kielillään toisiansa pieksivät. Mutta totta puhuen, mene sinä sanomaan Agaata röökinälle, että minä tahdon sinunkin niitylle. Eihän ne kangaspuut perässä kulje."
Martta läksi Agaata neiden luo ja kysyi, pääsisikö hän heinäniitylle, kun vouti oli käskenyt.
"Kyllä, koska heinänteolla kuuluu olevan kiirettä, mutta jos vieraita tulee, pitää sinun palata kotia".
"Niin, tietysti, kyllä sitten tulen. Odottavatko röökinät vieraita?"
"Kapteeni tässä tuonaan lupasi sisarineen kohdakkoin tulla meille, ja neiti Visaa myöskin olemme odottaneet. Mutta tuskin he tänään tulevat, mene sinä nyt vain".
"Kiitoksia, kyllä on kovin hauskaa mennä vähän ulkotyöhönkin". Martta lähti ulos ja hetken perästä hän harava olalla meni heinäväen parissa niitylle. Severi ja Matti kulkivat taas rinnakkain, kuten hyvät ystävät ainakin, ja Matti kehui ampumistaitoaan. "Niin me ammuimme vain, että joka laakilta meni pilkkuun".
"Tokkohan?"
"Meni kun menikin ja kotia päästyämme sitten laulettiin ja pidettiin hauskaa". Muistellessaan reservi-aikaa Matti rupesi laulamaan että koko seutu kaikui:
"Sinisilmän lammen rannallaOn mua kasvatettu,Suomen saaren vartiaksiKoht' olen koulutettu".
Mutta nyt ennätettiin niitylle, jossa sitten ahkera työ alkoi. Martta, joka oli sisätyössä koko kesän ollut, paistoi niin hohtavan valkoiselta toisten rinnalla, että oli ikäänkuin joku hienompi olento, mutta työ sujui niin hyvin, että kyllä piankin huomasi hänen ulkotyössä olevan paikallaan yhtä hyvin, kuin kangaspuissakin. Ahkeraan tehtiin työtä, ei Mattikaan joutunut laulamaan. Päivällisen jälkeen vasta pieni ruokalepo suotiin heinäväelle ja silloin Matti kiirehti Martan lähelle. Hän koetti saada kaikellaista puhetta alkuun, mutta Martta ei paljoa viitsinyt häntä kuunnella. "Ruvetaanpa aprikoimis-arvoituksia arvottelemaan, Martta", sanoi hän vihdoin, koettaaksensa tällä tyttöä huvitella.
"Ruvetaan vain".
"Kuka alkaa? Martta, ala sinä".
"En minä, mutta kyllä jatkan".
"Entäs jos minä sen teen, mutta kuka arvaa? Jos alan k:lla, olen piikkejä täynnä, vaan jos alan M:llä, olen kaunis tyttö".
"Se on kartta ja Martta", sanoi Anna-Maija karjakko.
"Tiedän minä sopivammankin arvoituksen: Jos alan K:lla, olen liukas eläin, jos alan M:llä, olen viekas poika, ja sen saa Matti arvatakseen".
"En minä vain sitä arvaa, huomaan sen liika vaikeaksi".
"Tulenpa avuksesi sitten, se on Katti ja Matti".
"Siinä sait Matti. Niinpä kärpänenkin siipensä polttaa, kun hän valkean ympäri lentelee", sanoi vouti. "Mutta arvoitukset jääkööt sikseen, tässä on nyt jo taas työhön ryhtyminen, että saamme aikoinaan heinät korjuun, kuu on lauantai-ilta".
Heinäväki, voutia totellen, ryhtyi heti ahkeraan työhön. Heinät saatiin kokoon ennen iltaa, ja väki läksi kotia. Anna-Maija pani saunan lämpiämään ja sitten heinäväki, joka päivän oli työtä tehdessä hikoillut, otti saunassa vielä aika löylyn, jonka jälkeen heidän väsyneet jäsenensä tuntuivat niin nuorteilta ja virkistyneiltä, etteivät he päivän uuvuttavaa hellettä enää muistaneetkaan.
Seuraavana päivänä eli pyhänä, pääsi Martta kirkkoon, sillä Viirisen neidet olivat molemmat kotona. Jalkaisin hän meni, koska kirkolle oli ainoastaan vähän toista virstaa. Kirkolle Severikin lähti, mutta hän meni jo aikaisemmin kuin Martta. Kotomatkalla he sentään tapasivat toisensa, vaikka oli siinä paljon muitakin, jotka kirkosta palasivat, ja pari muijaa sekä kolme lasta tuli heitä vastaan. "Vastako nyt kirkolle aiotte?" kysyi eräs muija tulioilta.
"Emme ikään, mansikkaan vain mennään. Ajattelin että Impelässä ehkä ostaisivat. Jaa niin, siinähän Impelän kuski onkin, tunnen vielä, kun tässä tuonaan olitte meidän miehen kanssa yhdessä muurarin työssä Impelässä, ja kun vein päivällistä äijälleni, niin näin teidän siellä. Tiedättekö, ottavatko röökinät marjoja?"
"Kyllä maar".
Eräs tyttö, joka kirkolta tuli, saapui nyt myöskin näitten puhuvien joukkoon.
"Kah, naapurin Viinu! Hyvää päivää!" sanoi marjamuija. "Mitä kirkolta kuuluu?"
"Anttilan Santra kuulutettiin jo!"
"Vai niin, soo, soo! Koskahan nyt häät tulee? No kylläpä se paras olikin. Mitäpä he siinä suotta nuoruuttaan olisivat kuluttaneet odottaen. Onhan nikkari-Kallu kelpo työmies, ei Anttilan yhtään tarvinnut estellä tytärtään Kallua ottamasta, kyllä siinä vain miestä on. Vai kuulutettiin nyt".
Muija läksi seuroineen ja kirkolta tuliat jatkoivat matkaansa. TultiinImpelään vievälle tienhaaralle, jonnekka Severi ja Martta poikkesivat.Kun kahdenkesken jäivät, sanoi Severi: "Martta, mitäs tässä mekäänsuotta nuoruuttamme kulutamme".
"Eihän se suotta kulukkaan, työhön kuin hyvin kelpaamme kumpikin".
"Mutta kulutamme itseämme toisten työssä, kun omaammekin voisimme tehdä".
"Siitähän palkan saamme".
"Mutta minä haluaisin omaan olooni jo, etkö sinä suostu tulemaan kumppanikseni?"
"Kyllä kai sitten, enhän minä kestään muusta huoli kuin sinusta".
"Ja syksyllä mennään kuulutukseen, minä aion ruveta muurariksi kaupungissa".
"Ja minä muurarin vaimoksi. Minä autan sinua sekoittamalla vettä, savea ja soraa; siten olemme taas yhdessä työssä, kuten ennen lapsena ollessamme".
"Niin ollaan, ja toivon että hyvin toimeen tullaan".
"Eiköhän sentään maalla olisi parempi oltava, kaupungissa sanotaan miesten joutuvan moniin kiusauksiin".
"Enhän ole viinaan menevä, kyllä siellä pysyn sellaisena kuin ennenkin".
Näin jutellessaan olivat jo ennättäneet Impelään. Muutamilla yksinkertaisilla sanoilla olivat he elämäänsä koskevan tärkeän päätöksen tehneet.
Iltapäivällä Martta käveli Inkerin kanssa puutarhassa, hän oli iloinen kuten ennenkin ja jutteli lapselle kaikenmoisia kukista ja linnuista, mutta sydämmensä tuntui niin täydeltä, että hän kaipaili omaisia, joille olisi saattanut puhua kaikki. — "Jospa Miina olisi täällä, ei, äiti — voi jos saisin nähdä äitini", huokasi Martta, ja hän, jonka heleää ääntä ei kukaan ollut kuullut, siitä asti kuin hän palvelukseen tuli, hän nyt huojensi sydämmensä laulamalla Jylhämäessä sepitettyjä laulujansa:
Minun jos hän unhottaisi, ei hän mull' oo luotu.Mutt' en toista kullaks ota, vaikka oiskin suotu.
"Mitä Martta huutaa?" kysyi Inkeri ihmeissään, hän kun ei koskaan ennen ollut Martan lauluääntä kuullut, eikä täditkään milloinkaan hänelle laulaneet.
"Minä vain laulan", vastasi Martta,
"Laula vielä, Martta laulaa nyt Inkerille!"
Martta otti tytön syliinsä ja rupesi hänelle laulamaan kaikellaisia kansanlauluja, joita hän ennen oli laulanut kotilammella kalassa ollessaan. Lapsi kuunteli noita yksitoikkoisia, surunsekaisia ääniä siksi, että hän uneen vaipui. Martta nousi, viedäkseen Inkeriä sisään, ja samassa häntä jo huudettiinkin. Haalmanska ja Hilma olivat tulleet häntä katsomaan. Martta vei Inkerin sisälle ja pani vuoteelle lapsen lepäämään sekä meni sitten Haalmanskaa ja Hilmaa tapaamaan.
"Hyvää päivää, Martta", sanoi Hilma, "mitenkä sinä täällä maalla nyt olet voinut? Tulin Haalmanskan kanssa sinua helssaamaan. Kun Haalmanskan teki mieli poikaansa katsomaan, niin minä heti lupasin tulla mukaan, on hauskaa nähdä Severiäkin, hänpä oli aina niin kovin snälli poika, että minä oikein tykkäsin hänestä."
"Missä Severi on? Vieläkö tänne jäätte?" kysyi Haalmanska.
"En tiedä, minnekkä lienee mennyt", vastasi Martta, ja jätti viimeisen kysymyksen ilman vastausta. "Ehkä on mennyt levolle tallinparveen."
"Ai, häntä täytyy herättää. Mennään ulos häntä hakemaan." Mutta ulos kun tulivat, näkivätkin Severin voudin keralla istuvan tallin kynnyksellä. "Päivää, Severi, nyt minä tulin tänne teitä helssaamaan, mutta tulevana pyhänä täytyy teidän tulla vastavuoroa Hämeenlinnaan, siellä tulee kovasti hauskaa. Prankoori pitää silloin juhlaa parkissa. Sinne laitetaan lava, jossa tanssitaan ja prankoorin oma musiikki soittaa. Tulkaa oikein varmaan."
"Tokkohan sopii päästäkkään; en nyt vielä tiedä", vastasi Severi.
"Juu, juu, kyllä maar, sanokaa vain, että tahdotte mennä. Minun luokseni teidän sopii tulla kortteeriin ja sitte pidetään oikein hauskaa."
"Kiitos vain, mutta äidin luo me kortteeriin menisimme."
"Tietysti, mitähän everstin herrasväki siitä sanoisi, jos me heidän kyökkiinsä tulisimme", sanoi Martta.
"En minä enään everstillä olekkaan, olen omassa olossani. Tykkäsin että oma priiheeti sentään on parempi, kuin vieraita palvella."
"Miten sinä nyt toimeen tulet?" kysyi Martta.
Vouti, joka ääneti oli kuunnellut Hilman puhetta, sanoi nyt varsin vakavasti: "No näes, se priiheeti kai niitä kaupungin likkoja elättää."
Hilma ei ollut tuota kuulevinaan, vaan vastasi: "Minä stryykään ja ompelen."
"Mennään nyt sisälle, täti jo odottaa", sanoi Martta.
"Onko äiti täällä?"
"On hän. Hyvänen aika, emmekö siitä puhuneetkaan!" huudahti Martta.
"Ette ikään, menkää nyt sitte edellä, minä tulen kohta."
Kun tytöt olivat menneet, sanoi vouti: "Tuo Hilma on aika tytön kekkuli, kyllä hänen näin ennen, kun hän röökinöillä palveli; keikkui ja kieppui, että harmitti. Varo itseäsi vain, Severi, nyt hän sinua mielittelee."
"Ei ole hätää."
"No niin — kyllä ymmärrän, pysy sinä vain paremmassa kiinni."
Severi meni äitiänsä tervehtimään. Hilma oli neitien luona ja Martta keitti kahvia vieraillensa.
"Mitä nyt tuumaatte, jäättekö tänne tulevaksi vuodeksi?" kysyiHaalmanska.
"Emme", vastasi Severi. "Ajattelin juuri, että osui hyvin, kun tänne nyt tulitte, sillä pyytäisin teitä katselemaan minulle sopivaa huonetta tulevaksi vuotta, minä kun aion omaan olooni ruveta, aion kaupunkiin muurariksi."
"Mikähän sinun päähäsi nyt on pistänyt, täytyy kai sinulle sitten katsoa muijaakin, et suinkaan sinä itse rupea keittämään?"
"Se on katsottuna jo",
"Ethän vain tuota Hilma häiläkkää aikone ottaa?"
"Hui hai, arvatkaa paremmin vain."
"Täti, kelpaanko minä miniäksenne?" sanoi Martta ja tarttui ystävällisesti tätinsä käteen.
"Hyvä lapsi, kyllähän se käy päinsä näinkin, vaikka olettekin sisarusten lapsia. — Olisittehan saattaneet mennä suvusta edemmäksi, — mutta onpa niitä ennenkin tapahtunut liittoja orpanien välillä. Hm — vai niin, te ette siis enään jää tänne, enkä teitä muuallekaan saa toimittaa, Röökinäthän tarvitsevat nyt toiset palkolliset teidän sijaanne. Jahka nyt Hilma tulee pois tuolta sisältä, niin minun täytyy mennä asiasta puhumaan röökinöille. Se on varsin välttämätöntä, sillä parhaat palkolliset jo ottavat paikat itselleen. Tietävätkö täällä jo liitostanne?"
"Ei kukaan", vastasi Severi, "vasta tänään se tapahtuikin."
"Vai niin, antakaas kun minä sitten puhun röökinöille."
"Juokaa nyt ensin kahvia ja menkää sitten vasta."
"No niin, paras ehkä on, sopiihan minun käskeä Hilmaa sitten tänne kahvia juomaan, niin saan röökinäin kanssa kahdenkesken jutella."
Haalmanska joi kahvinsa ja meni sitten Viirisen neitien luo kammariin. "Suokaa anteeksi, että tulin näin rohkeasti oikoiseen tänne vain, vaikka olen tämmöinen ämmän-kakkula kuin olenkin — mutta röökinäthän aina ovat olleet niin erinomaisen heveliä minulle. Hilma, mene sinä kyökkiin, Martta odottaa sinua kahvia juomaan." Hilma meni ja Haalmanska jatkoi: "Niin maar, niin maar, on se kumma, miten kaikki ihmiset ovat hyviä, kapteenska Plomroosikin aina minulle sanoo: 'sööta snälla madam', niin hän sanoo."
"Istukaa, Haalmanska", kehotti Agaata neiti.
"Kiitoksia, hyvää se tekeekin, istuminen, kun on kulkenut pitkän matkan. Tulin kuulemaan, kuinka täällä poikani on toimeen tullut. Ajattelin, että ottaisin samalla selkoa, vieläkö herrasväki pitää häntä, mutta kuulin tuolla kyökissä, että poika paha ei enään aiokkaan palvella."
"Eikö, siitä ei meillä ole ollut aavistustakaan. Mitä hän aikoo?"
"Hm — hankkii kaupunkiin omaan oloonsa, on näette oman pesän toimeenpano tullut mieleen; poika on Martan kihlannut, heidän on ollut hyvä väli jo lapsuudesta."
"Martan!" huudahti Kunigunda, "no enpä minä halusta olisi Marttaa antanut pois. — Vai vie Severi Martan meiltä!"
"Kai maar sitten, koska käski minun toimittaa huonetta kaupungista itselleen. Hän aikoo muurariksi ruveta."
Inkeri, joka tätinsä huudahdukseen oli herännyt ja kuullut, kun täti sanoi, että Severi vie Martan, seisoi nyt aivan suorana vuoteellaan ja kysyi pelästyneen näköisenä: "Mihinkä Severi Martan vie?"
Tädit joutuivat vähän hämilleen, eivätkä tietäneet heti, mitä vastata, mutta Haalmanska sanoi aivan iloisesti: "Severi vie syksyllä Martan omaan kotiinsa kaupunkiin ja pikku Inkeri tulee sitten häntä katsomaan."
"Ei saa viedä", sanoi lapsi ja juoksi oikopäätä kyökkiin. Siellä kun näki Severin, meni hänen eteensä ja löi jalkaansa lattiaan, huutaen: "Ei Severi saa! Ei Severi saa!"
"Mitä en saa? Enkö saa juoda kahvia?" kysyi Severi, joka juuri joiMartan tarjoamaa kahvia.
"Ei saa viedä Marttaa", sanoi lapsi, jonka silmistä kyyneleet rupesivat tipahtelemaan.
Severi ja Martta punastuivat, mutta Hilma rupesi nauramaan ja kysyi:
"Kuka niin on sanonut, että Severi Martan vie?"
"Ämmä sanoi", nyyhkytti Inkeri.
"Vai niin, katsoppas vain! Kratulus sitten", lausui Hilma.
"Niitä lapsia", sanoi Martta itsekseen, vaan samassa osui hän katsomaan ulos ja huudahti:
"Vieraita tulee, Inkeri menee röökinöille sanomaan."
Inkeri juoksi, unhottaen surunsa, tätiensä luo ilmoittamaan, että vieraita tulee.
"Ai, vai tulee, minunkin täytyy mennä kyökkiin sitten", sanoiHaalmanska ja lähti, mutta neidet riensivät vieraitansa vastaan.
8. Rakkaita vieraita.
"Näkyy olevan Ristimäen kapteeni sekä Miila ja Mimmi Visa! Hyvänen aika, hänkin sattui tulemaan, sepä hauskaa!" huudahti Kunigunda.
Etehisessä nyt sanottiin mitä lämpimimmät tervetuliaiset ja mentiin sitte sisälle.
"Tämäpä on ihana paikka, olen jo aikoja sitten Miilan kanssa tuumannut tulla tänne, mutta yksinäisellä miehellä, kuin minäkin olen, on aina niitä esteitä."
"Yksinäisellähän sitä aikaa pitäisi ollakkin", sanoi Agaata.
"Pannahinen kanssa, suokaa anteeksi, tuollaiset sanat eivät juuri sovi hienojen naisten parissa eikä kenenkään muittenkaan, vaan pahoista tavoista on vaikea päästä. — Mutta mistä tässä puhuimmekaan — kiireestä ajasta — niin tosiaankin, maanviljelijällä sitä on niin paljo puuhaa, että vaikka sisareni kyllä on ollut uskollinen auttajani, niin kyllä meillä työtä riittää molemmille, vähän liikaakin. Vaan, Jumalan kiitos, terveinä olemme saaneet olla."
"Jaa, minä luulen, että maanviljelyksen hoitaminen on hyvin terveellistä", lausui Agaata. "Siihen toimeen tarvitsisi vain olla enemmän pyrkijöitä, mutta kaikki nyt vain tahtovat virkamiehiksi."
"Aivan oikein, vieläpä naisetkin."
"Niin, miksikä ei naiset, kuten miehetkin", sanoi neiti Visa.
"Vai niin, onko neiti noita tasa-arvon saarnaajoita, ei, suokaa anteeksi, sitä minäkin puolustan, naisella on miltei suuri-arvoisempi tehtävä, hän kun kasvattaa nuorisoa nousevata, mutta te olette noita yhtäläisyyden puolustajoita."
"Olen aivan, nainen siinä, missä mieskin!"
"Ilman poikkeuksettako? — pysykää kiinni sitten siinä, mitä sanotte.— Nainen asevelvollisena, pappina y.m."
"Ei asevelvollisena, se ei hänelle sovi." —
"No niin, älkää sitten puhuko yhtäläisyyksistä, kun yhtäläisyys ei ole mahdollinen. Eihän nainut vaimokaan voi samati hoitaa virkaa kuin mies, ja jos hän sitä hoitaa, niin jää se, mikä on paljon suuri-arvoisempaa, hänen lapsensa hoitaminen, laimiinlyödyksi."
"Kyllähän naisilla nyt jo on oikeuksia, mutta myöntää täytyy, että heitä ennen on liiaksi sorrettu", sanoi Kunigunda.
"Aivan oikein, neiti Kunigunda", lausui kapteeni, ja loi häneen ystävällisen katseen.
"Kunigunda on vielä tuollainen vanhoillaan olia", sanoi Agaata.
"En maar, kyllä se on hyvä minun mielestäni, että muutoksia parempaan on tullut, ja aivan välttämättömän tarpeellistakin, mutta jos mennään yhdestä liiallisuudesta toiseen, niin ei sekään ole hyvä."
Martta toi kahvia vieraille ja kun hän meni pois, juoksi Inkeri, joka aina vielä pelkäsi Severin vievän Martan, hänen perässään, pitäen kiinni hänen hameestansa.
"Katsokaapas, miten tyttö pitää hoitajastansa", sanoi neiti Visa."Oletteko aina vielä yhtä tyytyväisiä Marttaan?"
"Olemme", vastasi Agaata, "mutta niin harmillista, me emme saakkaan häntä pitää tulevana vuonna enään — tyttö raukka menee naimisiin."
"Sepä vahinko, ja hän kun on ollut niin hauska ja kelvollinen teidän mielestänne."
"Saako tyttö kelvottoman miehen, koska häntä noin surkuttelette?" kysyi Miila neiti, joka hiljaisena ja ääneti tähän asti oli kuunnellut veljensä ja tuttaviensa keskustelua.
"Ei, hän on hyvä työmies ja hänen äitinsä kertoi, että poika aikoo kaupunkiin muurariksi. Muuten hän tätä nykyä on meillä tallirenkinä."
"Hah, hah, todellakin raukka tuo tyttö", nauroi kapteeni. "Mutta myöntäkää toki, hyvät naiset, että liioittelette. Emmehän me miehet sentään metsänpetoja liene."
"Ei suinkaan, eihän sitä ole tarkoitettu", sanoi Kunigunda, "mutta köyhät vaimot usein haluaisivat takaisin onnellista palvelus-aikaansa, ja siitähän näkyy, että se aika on heille onnellisin ja suruttomin ollut."
"Jaa, Kunigunda neiti, se on tosi kyllä, sillä heidän palvelus-aikansa on heidän nuoruutensa aika, ja kenpä meistä, vaikka kuinka onnellisia olisimme, ei tahtoisi takaisin parhaan nuoruutensa aikaa? Mutta kysykää tuollaiselta vaimolta, haluaako hän tulla palvelukseenne, tahi olla omassa köyhässä kodissaan, niin varmaan koti on hänelle kultala, vaikka onkin köyhä ja matala, ja niin rakas, ettei hän halua ruualla täytetyn pöytänne ääreen, niin kauan, kuin hänelle kehnoinkin ruoka omassa kodissa on riittävä."
Näin ajatuksiaan vaihetellen ja jutellen vieraissa-olijat hauskasti iltansa viettivät. Kapteeni ja Miila jäivät vielä illallisellekkin, jota syötiin lampunvalossa. Lampun punainen silkkihuntu levitti ympärilleen hienon purppurahohteensa ja lieneekö se ollut tuo hohde, joka vielä heijasti Kunigundan silmissä, kun hän maata pantuaan ei unta saanut, vaan ajatteli, että kyllä hän halusta jättäisi kaikki ulkonaiset huolet ja murheet miehelle, kun se mies esimerkiksi olisi kapteeni, ja kyllä hän vain halusta hoitaisi ja sulostuttaisi kotia, jotta se olisi lämmin, herttainen ja hauska, kun tuo mies, kapteeni, kotiin palaisi. —
* * * * *
Seuraavana päivänä Haalmanska ja Hilma menivät hyvästi sanomaan Viirisen neideille. "Kiitoksia paljon nyt, kun olemme täällä saaneet yösijan, ruoat ja kahvit ja kaikki", sanoi Haalmanska. "Kyllä kai minä sitten taas toimitan röökinöille Martan ja Severin sijaan toiset palkolliset".
"Meneekö Martta nyt todellakin naimisiin?"
"Kyllä, mitä siitä viivyttämisestäkään on, turhaahan se olisi."
"Martta rukka, kyllä hän vielä olisi joutanut palvella", sanoi Agaata.
"Mikä rukka, kun miehen saa. — Kyllä Severiä vain ottaa kelpaa, vaikka en minä sen puolesta yllyttää pyydä, tehkööt miten hyvään, mutta en minä näe tässä mitään surkuttelemisen syytä."
"No hyvänen aika, hauskaahan se on, kun kelpo miehen saa", virkkoiHilma.
"Niin, ottas maarin röökinäkin miehen, kun niin vain soveltuisi." —
"Ei, Haalmanska hyvä, en minä hyviä päiviäni huonoihin vaihettaisi.Miehet ovat itsekästä joukkoa."
"Käyhän sitä niinkin sanominen, ja kai siinä röökinä jo vanhana piikana pysyykin, mutta Kunigunda röökinä nyt saattaisi vielä naimiseen mennä, eihän tämä vielä järki vanha ole."
"Kyllä maar minä olen samaa mieltä kuin sisareni", sanoi Kunigunda, mutta punaiseksi kävi kuitenkin, sillä hän muisti, miten ystävällisesti kapteeni oli häntä kehottanut tulemaan Ristimäkeen ja ajatteli, ettei hän suinkaan luulisi sitä onnettomaksi, joka kapteenin saisi, vaikka se nainen olisikin — — hän itse.
Haalmanska ja Hilma sanoivat nyt hyvästi ja läksivät kyökkiin mennäksensä pois. Väki oli juuri päässyt ruoalta.
"Tuleeko Matti tulevana pyhänä Hämeenlinnaan?" kysyi Hilma.
"En, mitä minä sinne tulisin, kun ei Marttaakaan haluta. Eikä minulla sitä paitsi hänestä mitään hauskuutta ole, vaikka tulisikin, kun jo on toisen morsian."
Nyt läksivät ulos kaikin ja Hilma rupesi taas kehottamaan Marttaa jaSeveriä sekä varsinkin Mattia tulemaan Hämeenlinnaan, vaikka turhaan.Matti sanoi vain: "En viitsi, kun ei ole henttuakaan enään, jonkakanssa kulkisi." Ja sitten rupesi hän laulamaan:
Nätin tytön aioin minä kullakseni ottaa,Mutta sen jo toinen kohta omaksensa noppaa.
"Mitä annoit ottaa", sanoi Hilma.
"Ei sillä väliä ole", vastasi Matti ja jatkoi lauluaan:
Kyllä noita likkoja on, saanhan vaikka kuusi,Tulevana kesänä jo mull' on kulta uusi.
"Kyllä Matti pian itsensä lohduttaa", virkkoi vouti, "laulaa vähän ja on yhtä tyytyväinen taas."
"Mitä hän suotta hentusta puhuu, kun sitä ei ole ollutkaan", lausuiMartta vähän harmistuneena.
"No tykkäsinhän vähän sentään", väitti Matti. "Mutta, Haalmanska, toimittakaa vain sievä tyttö Martan sijaan, jotta hän minulle hentuksi sopisi tulevaksi kesää."
"Kyllä, kyllä. Hyvästi vain!"
9. Vihkiäiset.
Syksy oli tullut ja Viirisen röökinätkin jo olivat muuttaneet kaupunkiin maalta. Kaikki hillo- ja marjanmehu-pullot ja pöntöt olivat täysinäisinä talvenvaraksi varustettuina kellarissa. Martta oli ollut neitien ahkerana apulaisena noitten säälimisessä, nyt hän taas pesi, paikkasi ja parsi, jotta kaikki kunnossa jättäisi toisen käteen talosta lähtiessään.
Näitä toimia tehdessään Martan iloinen luonto oli käynyt vähän alakuloiseksi. Tulevaisuus oli hämäränä, tietämättömänä hänen edessään — no niinhän se ainakin oli ollut, mutta ennen ei hän sitä ajatellutkaan — päivä tuli ja meni ja hän otti sen vastaan raittiilla mielellä semmoisenaan kuin se oli. Nyt hänen tuli tuumia monta asiaa, joista ei hänellä ennen ollut mitään huolta ja elämä muuttui paljon vakaammaksi. Jospa Severi olisi jäänyt maalle, mutta kun tahtoi kaupunkiin ja se kaupungin elämä oli aivan outoa Martalle, ei hän tietänyt, miten köyhät alkavaiset kaupungissa toimeen tulevat. Äitiään hän kovin kaipasi, äiti olisi tietänyt antaa monta hyvää neuvoa. Mutta ei nyt kotiinkaan sopinut lähteä, sillä se olisi maksanut liian paljon. Martan vähät varat kyllä tarvittiin kodin perustamiseen. Martta meni etsimään Inkerin vaatteita pestäksensä niitä sadevedellä, jota hän äsken oli koonnut, kun satoi. Puuvajan eteen hän sitte asetti pesin-astian ja rupesi vaatteita siinä huuhtomaan. Inkeri juoksenteli pihalla ja huusi: "Martta!"
"Täällä olen", vastasi Martta.
"Mitä Martta tekee? Pesetkö sinä?"
"Pesen minä Inkerin vaatteet puhtaiksi."
"Minä autan Marttaa", sanoi Inkeri ja pyysi astiaa, missä saisi vaatteita huuhtoa. Lapsi tietysti häiritsi Marttaa, mutta tämä hyväsydämminen tyttö ymmärsi lapsen hyvän tarkoituksen ja riensi hakemaan hänelle sopivaa astiaa ja asetti vyöliinan hänen eteensä sekä saippuaa hänen käteensä ja nytkös Inkerin oli hauska pulikoida käsillään vedessä.
Hilma, joka sattui kadulla kulkemaan, näki Martan vaatteita hieromassa ja pistäysi pihaan häntä tervehtimään.
"Vieläkö sinä nyt vaatteita peset täällä, vaikka jo lauantaina pois lähdet, viitsis häntä nyt enään touhua toisen työssä. Olisi sitä itselleenkin laittamista."
"Tietysti tahdon jättää puhtaana kaikki, kun lähden."
"Kyllä lapset aina uudestaan likaiseksi saa, peskööt nyt muut vain."
"Mutta minä autan kanssa Marttaa, ei hänen tarvitse niin kovin paljon tehdä", vakuutti pikku Inkeri.
"Kutsu vain minuakin häihisi tanssimaan."
"Ei minun häissäni tanssita, emmekä me häitä pidäkkään, tädin luona vain vihitään."
"Kuules, Hilma, minä autan Marttaa, kuules, etkö näe, minä niin kovasti pesen puhtaaksi", puhui Inkeri ja nyki Hilmaa hänen äsken silitetystä hameestansa, joten siihen tuli suuri märkä paikka hänen saippuaisista käsistään.
"Soo, soo; no hyi kuinka se Inkeri klottaa, hameeni ihan pilaantuu", harmitteli Hilma.
"Inkeri niin pesee puhtaaksi", toisti tyttö vain, eikä hänkään vuorostaan taas kuunnellut Hilman äkäistä puhetta, toimessaan kun oli.
"Etkö sinä sitten koreillakaan anna itseäsi?" kysyi Hilma taas vähän ivallisesti.
"Tietysti, Kunigunda röökinä on luvannut minua vaatettaa."
"Kyllä te vain joutavan tyystät olette, kun ette häissänne tanssia anna. Vaikka rahat lainaisin, niin tanssittaman sitä pitäisi. Ethän sinä sitäpaitsi mikään köyhä ole, torpan tyttö."
"Voi, voi, Hilma, sinun puheitasi! Vaikka meillä varojakin olisi, en minä sittenkään tanssista huolisi, kun ei se ole minua milloinkaan huvittanut, mutta vallan hurjaahan olisi lainata, saadaksensa tanssia."
"Jotakin sitä kumppaniensakin huviksi tekee — eikä sinun lainata tarvitsekkaan, kai maar sinä kodistasi tavaroita saat."
"Mitä minä sieltä saan, kyllä äitini omansa tarvitsee, niin kauan kuin hän elää, ja Miina, joka torppaan jää ja siinä työtä tekee, tarvitsee myöskin. Lehmän ja porsaan Miina meille tuo, kun hän tulee tänne."
"Tulee kai nyt häihinne."
"Tulee. Äitiäni olisin tahtonut nähdä, mutta hän on jo niin vanha, ei hän enään liikkeelle lähde."
"Aiotko sinä lehmää pitää kaupungissa?"
"Aion, sen olen itse vasikasta kasvattanut. Etpä usko, miten hauska elukka se on. Kun vain huusin: Herttike hoi! niin oikein juoksemalla se tuli luokseni. Raukka saa vain kulkea pitkän matkan."
"Martta, väsyykö se Herttike kovasti? Eikö se saa maata ollenkaan?" kysyi Inkeri.
"Kyllä se maata saa."
"Miksi Martta sitten sanoi, että se on raukka?"
"No kun sillä sentään on koko matka kulkea, ennenkuin pääsee tänne, ennenkuin pääsee Marttaa katsomaan." Inkeri tuli lohdutetuksi, mutta Hilma kysyi vielä kerran, eikö sentään tanssittaisi Martan häissä, mutta kun Martta varsin varmasti vakuutti, ett'ei sitä tehdä, sanoi Hilma: "Minäkin tässä suotta taas aikaani kulutan, täytyy tästä mennä. Hyvästi nyt!"
Inkeri oli vettä puolikoidessaan kastanut itsensä niin läpimäräksi, että Martan täytyi viedä hänen sisälle sekä pukea kuivat vaatteet hänen yllensä. Sen tehtyä jätti hän tytön neitien huostaan ja aikoi lähteä pesoansa jatkamaan, mutta Inkeri huusi hänen peräänsä:
"Koska Herttike tulee?"
"Tuota lasta", Martta hymyili, "lauantaina varmaan." Hän lähti taas työhönsä.
Loppuviikko Martalta kului kaikenlaisissa toimissa.
Lauantai-aamuna tuli Taava torilta ja sanoi Martalle: "Luulen, ettäJylhämäestä tultiin kaupunkiin, sillä kaksi naishenkilöä ajoi KaihillaHaalmanskan portista sisään ja kyllä se vain oli teidän Kailunne."
"Kaksi naishenkilöä? — Kulkiko ratasten perässä lehmä?"
"Kulki niinkin."
"Mutta kuka se toinen nainen oli? Entä jos Maalu? — Kentiesi Kontiosta joku?" —
"Vanha muija siinä istui rattahilla nuoremman rinnalla."
"Vanhako? — Hyvänen aika, entä jos äiti sentään olisi tullut! — Tekisipä mieleni juosta katsomaan. Täytyy mennä röökinöiltä kysymään, saanko mennä tätini luo."
Martta riensi Agaata neideltä pyytämään lupaa mennäksensä katsomaan, oliko hänen omaisiaan Haalmanskalla.
"Kyllä saat mennä", sanoi Agaata. "Kai se olisi hyvin hauskaa, jos äitisi olisi tullut!"
"Olisi oikein kovasti. Kuitenkin pelkään sitä vähän, kun ajattelen, että hän on jo vanha ja saattaisi matkasta rasittua liiaksi, mutta voi toki, kuinka hauskaa sentään olisi häntä nähdä!"
Ja Martan silmistä loisti iloinen toivo. Hän läksi nyt menemään Haalmanskalle, joka ei kaukana asunutkaan. Sielläpä tallinkujassa Kailu kaikessa rauhassa apettaan pureskeli sekä näytti niin tutulta ja hyvältä, että Martan oikein teki mieli mennä sitä hyväilemään, mutta ei, sitä ei hän nyt joutanut, sillä mahdollistapa oli, että äiti, rakas vanha äiti istui Haalmanskalla, ja häntä Martta nyt hartaasti toivoi näkevänsä. Tyttö siis vain kiirehti eikä hän toivossaan pettynytkään. Äiti, Jylhämäen vanha muori, istui Haalmanskan huoneessa ja joi kahvia par'aikaa. Kun hän tyttärensä Martan näki, rupesi tassilta kahvi maahan läikkymään ja hänen täytyi laskea se pöydälle. Sitte pisti hän kättä tyttärelleen sanoen: "Terveisiä Maalulta", mutta hihaansa pyyhki hän silmistään kyyneleitä, joita ei hän voinut estää vierimästä. Martta vuoron itki ja nauroi ilosta tavatessaan omaisiansa sekä kysyi, miten äiti oli jaksanut tulla tuon pitkän matkan Jylhämäestä tänne. "Eikö teitä nyt kovin väsytä?"
"Ei sentään, täytyihän minun tulla teitä katsomaan, ei tiedä olisiko toisten enään ollut voimia senkään vertaa, mitä nyt on."
"Mitenkä Severi jaksaa?" kysyi Miina.
"Hyvin vain, hän meni jo eilen uuteen kotiimme, mutta täällä tädin luona hän sentään on syömässä käynyt. Meidän kammarin muurissa on pieni hella, joten mukavasti saatamme siinä keittää."
"Miina, tuo se säkki tänne, jonka Martalle toimme." Miina läksi konttoorista tuomaan säkin, joka oli niin täynnä, että tuskin sen suu siteessä pysyi.
"Mitä kaikkia siinä nyt sitten on?" uteli Martta.
"Tässä on 40 kyynärää palttinaa, jota Maalu kehräsi ja kutoi itseänsä varten, mutta kun kuuli sinun naimisiin meneväsi, päätti hän antaa tämän sinulle morsiuslahjaksi", sanoi Miina, "ja tässä", lisäsi hän, "on puolivillainen hamekangas, jonka olen sinulle kutonut; saat itse viedä sen värjärille rassattavaksi. Nämät loput ovat äidin antamia: kuusi täysvarttista raitia sekä peitto, jonka äiti ompelutti räätälin Annilla, ja tässä on vaippa sekä patjojen päällisiä, saat itse täyttää ne heinillä tahi oljilla. Pohjalla on vielä puulusikoita ja kauhoja sekä voipytty."
"Toinen säkki on vielä, johon panin kaikellaista ruokatavaraa, jotta teillä olisi vähän, millä alatte", sanoi äiti.
"Kiitoksia paljon, enhän nyt tyhjänä pesääni mene. Sitä äitiä, kun muisti puulusikatkin, kyllä täällä vain kaikki hyvästä tarpeesta on. En yhtään olisi muistanut, että niitäkin puuttui. Miinan ei tarvinnutkaan tuollaisia ajatella naimisiin mennessään, hänellä kun oli kaikkia kotona."
"Siksipä minun täytyi tulla katsomaan tänne, millä lailla sinä, joka et mitään mukaasi vienyt, alkaisit pesääsi rakentaa", sanoi äiti. "Rupesimme kokoon haalimaan kukin, mitä mielestämme tärkeintä oli, jotta alkuun pääsisitte."
"Maalukin jo on osannut noin kaunista palttinaa valmistaa."
"Maalu saa aikaan jo mitä hyvään", kerskaili Miina.
"Vanhako se tyttö nyt on?" kysyi Haalmanska.
"Täyttää Anttina 14 vuotta", sanoi Jylhämäen muori.
"Niin, silloin kuin Martta kotoa lähti, oli hän kahdentoista", lisäsi Miina, "täytti sitte Anttina kolmetoista, nyt olet sinä vuoden ollut poissa ja hän siis tulee nyt taas Anttina neljäntoista vanhaksi. — Mutta ei uskos, kuinka suureksi se likka on kasvanut, ei Martta mihinkään hänen rinnallaan riitä, ja oikein on lihonutkin niin pulskaksi että oikein, aivan on täysi ihminen, hyvin minun mittaisen!"
"Voi, voi, kuinka hauskaa olisi nähdä häntäkin, vaan enhän minä sentään mitään tahdo toivoa, kun sain äidinkin tänne, olihan se jo aivan odottamaton ilo."
"Kuules, lapsi parka, eikö sinun jo tarvitse mennä kotia?" muistutti äiti.
"Oi täytyy kyllä mennä ja huomenna tulen sitte valmiiksi puettuna tänne. Kunigunda neiti on luvannut minua koreilla."
"Kirkosta kai pappi tulee teidät vihkimään?"
"Niin, kirkosta tulee. Hyvästi nyt sitte."
Martta lähti kotia.
Seuraavana päivänä eli Pyhäinmiesten päivänä puki Kunigunda neiti Marttaa morsiuspukuun. Tyttö oli ihmeen sievän ja suloisen näköinen; muotonsa oli tavallista vakavampi, juhlallinen tyyneys vallitsi koko hänen olennossaan. Pikku Inkeri katseli häntä tarkasti koko pukemisen aikana, vaan kun Martta oli täydessä morsiushankkinassaan, niin Inkeri ihastuneena huudahti: "Martta on kovasti kaunis nyt! Täti, puetko Inkerinkin yhtä kauniiksi morsiameksi, kun tulen isoksi?"
"Mutta joll'ei Inkeri tulekkaan morsiameksi", sanoi Kunigunda.
"Tulen minä vissiin, kun täti vain pukee."
"No kyllä puen."
"Ja sitte Inkeri syö paljo konvehtia ja Martta saa myöskin."
"Saako Marttakin? Kiitoksia vain, mutta ei minulla olekkaan antaaInkerille konvehtia."
"Eikö ole? Syökö Martta itse kaikki?"
"Ei minulla ole ollenkaan konvehtia. Martta on köyhä tyttö vain, eikä sellaisten häissä sokerileivoksia syödä."
"Ja Martta syö itse koko rasiallisen."
"Minkä rasiallisen?" —
"Täti sanoi, että ne ovat Martan, ne konvehdit tuolla rasiassa, tuolla pöydällä."
"No niitä lapsia! Me ostimme sinulle vähän hääkonvehtia", sanoi Agaata, "ja aioimme lähettää ne Haalmanskalle tietämättäsi, mutta Inkeri sai niistä vihiä ja ilmoitti taas koko asian; vaan samahan se on."
"Hyvänen aika, kiitoksia paljon! Röökinät ovat kovin hyviä, mutta antakaa nyt Inkerillekkin."
Lapsi sai toivottuja makeisiansa ja oli sitte tyytyväinen taas.
Taava tuli ilmoittamaan, että Severi oli tullut morsiantansa noutamaan issikalla, ja Martta kiiruhti sanomaan hyvästi. Oikein sydämmellisesti hän haltijoitansa kiittikin, sillä heidän ja hänen välinsä oli ollut erittäin hyvä, mutta pikku Inkerin hän syliinsä sulki ja näyttipä hänen olevan oikein ikävä erota tuosta lapsesta, joka vuoden kuluessa oli käynyt hänelle kovin rakkaaksi. Vaan hetket riensivät ja Martan täytyi lähteä. Severikin oli oikein siistinnäköinen mustissa vaatteissaan. Martta pani päällystakin ylleen, mutta päässä ei ollut mitään muuta, paitsi ruunu huntuineen. Melkein kohta sen jälkeen, kuin Haalmannille olivat joutuneet, oli kirkonmenot loppuneet ja pappi tuli heitä vihkimään. Juhlallisilta vihkisanat kuuluivat. Jylhämäen muori pyyhkieli silmiään, siinä kun seisoi ikkunan pielessä kädet ristissä. Haalmanska kutsui vihkimiseen jälkeen häävieraat päivälliselle. Sitten kun päivällistä oli syöty, annettiin kahvia ja sitte konvehtia. Vihkiäiset olivat nyt päättyneet ja vieraat läksivät pois. Näitten joukossa oli Hilmakin, mutta ei hän sellaisista juhlallisista häistä pitänyt. Nyt olivat vain sukulaiset yhdessä ja he menivät kaikin saattamaan Severiä ja Marttaa heidän omaan kotiinsa.
"Jumala huoneenne siunatkoon", lausui Martan äiti sisään tullessaan. Haalmanska oli tavallista äänettömämpi, mutta puuhasi ja toimieli sitä enemmän. Ei vieraat monta hetkeä ennättäneet olla Severin ja Martan kodissa, ennenkuin iloinen tuli paloi pesässä ja kahvi kiehua porisi, ja se oli Haalmanska, joka tätä toimitti. Pian siinä tuo mieluisa neste olikin valmista ja sitte juotiin tervetuliaiskahvia taas. Hauskasti kului ilta, mutta täytyihän senkin loppua. Jylhämäen muori sanoi Martalle hyvästijättäessään, kun Martta itki:
"Lapsi, tee aina velvollisuutesi ja pysy nöyränä Jumalassa."
Seuraavana aamuna Jylhämäkeläiset lähtivät kotia. Martta katseli portilla siksi, että Kailu ennätti kadun ristiykseen. Silloin äitikin vielä kerran katsoi taaksensa, vaan sitte he poikkesivat toiselle kadulle ja joutuivat näkyvistä, jättäen Martan ja Severin oman onnensa nojaan, koettelemaan elämän monivaiheellisuutta!
10. Martan kodissa.
Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein Martan näimme; silloin näimme hänen hääpäivänänsä elämänsä käännekohdassa, ikäänkuin uutta elonrataa alkamassa. Samassa huoneessa hän asuu kuin silloinkin, huonekalutkin ovat samat: ikkunan alla kaappi, jonka päällystä muodostaa pöydän, sivulta ulos päin vedettävä sänky jonka päällä on mustan- ja punaisenkirjava peitto; vielä löytyy huoneessa piironki, muutamia tuoleja sekä yksi huonekalu, jonka kuitenkin ovat saaneet lisää; pieni soma kätky, ja sillä on jo omistajansa. Pieni poika veitikka siinä potkielee.
"Oma kultani, tui, tui!" sanoi Martta, mennessään takan luo, jossa perunapata kiehui, ja rupesi sitte laittamaan pannussa perunankastetta. Poika närähteli. "Ole kiltti, että saan isälle ruokaa laittaa, isä tulee kohta! Tui, tui, pikku Toppo!" Lapsi vaikeni tytyväisenä, kun kuuli äitinsä äänen. Vähän aikaa tätä tyytyväisyyttä kesti, mutta kun äiti yhä vain puuhaili, alkoi lapsi uudestaan narinaansa ja Martta samati uudestaan lohdutustaan, mutta tällä välin olikin ruoka valmistunut ja vahvoja askeleita kuului porstuasta. Severi astui sisään. Hän oli iloisen ja reippaan näköinen, vaatteet olivat vähän savessa, mutta sehän oli luonnollista, sillä hän oli ollut muurarin työssä.
Kätkyessä oleva lapsi kävi malttamattomaksi ja rupesi katkerasti itkemään, osottaen sillä, ettei hän enään aikonut tyhjiin lohdutuksiin tyytyä.
"Mikäpä pikkua vaivaa? Isä ottaa lapsen", sanoi Severi.
"Älä nyt, ennenkuin asetan hänet syliisi. Pidä häntä siksi, että saan ruoan pöytään asetetuksi. Sitte otan oman poikani."
"Eipä ole hätää isänkään sylissä."
"Soh, nyt on ruoka pöydällä; äiti ottaa poikansa."
Pariskunta rupesi ruoalle ja Severi kertoi, että hänelle riitti pitkäksi aikaa työtä polttimossa. "Sinä aina pelkäsit kaupungin elämää", sanoi hän, "mutta kyllä täällä sentään toista on työtä tehdä kuin maalla, mitä siellä voi kokoon saada?"
"Niin, minä vain pelkäsin, että kaupungissa paremmin joutuisi kiusauksiin. Mutta ehkä niistä päästään Jumalan avulla."
"Mitä niistä tarvitsee huolia, on heistä erillään vain. Ei täällä mitään hätää ole."
"Kentiesi ei. 'Älä ota koskaan ensimmäistä ryyppyä', sanoi Kontion muori pojalleen, ja siinä hän kyllä hyvän neuvon antoikin."
Severi punastui vähän. Muuraustyössä kun oli ollut polttimossa, oli hänelle viinaa tarjottu ja hän oli maistanut vähän vain, mutta kun tarjooja oli sanonut: "kyllä tuollaisen miehen ruumis vain pienen lasillisen sietää", niin täytyihän se pohjaan juoda, eikä se hullumpaa ollutkaan, oikein se lämmitti, vaikka vähän karvaalta maistui. Ei hän tästä vaimolleen sentään mitään maininnut, sanoi vain: "Mitäpä sillä väliä on, vaikka vähän maistaisikin, kun tarjotaan, ei siihen sen vuoksi opi, kun ei itse ostamaan rupea."
"Ei tiedä, mitä tekisit. En vain uskokkaan — makeisista sinä enemmän pidät kuin viinasta. Nisusia sinä ostit, silloin kuin muut ikäisesi poikanulikat tupakkaan rahansa panivat. Se minusta hauskaa on, kun miehet makeisista pitävät, silloin eivät karvaista huoli."
Heidän tässä keskustellessa kuului vilkkaita askeleita ja Haalmanska astui sisälle.
"Hyvää päivää, eipä äiti ole täällä käynyt moneen aikaan, kun ette ole tullut Toppoakaan katsomaan."
"Päivää. En ole joutunut, kun on sitä työtä ja tointa aina niin yltäkylläisesti, ja kiirettä nytkin olisi ollut, kun täytyy noita likkoja asetella kullekkin sopivaan paikkaan."
"Mitäs nyt muuten kuuluu?" kysyi Severi.
"En minä juuri mitään tiedä. — He noh, kun olin unhottamaisillani — sitähän tulin puhumaankin, että Viirisen Kunigunda röökinä nyt on kihloissa. Jaa, ei nyt uskos! Sanoinhan minä, että kyllä miehen ottaisivat, kun saisivat vain — ja sanoin Agaata röökinälle suoraan, ettei hänen enään tarvinnut toivoakkaan miestä, vaan Kunigunda röökinällä saattoi vielä olla toivoa, mutta kuka olisi uskonut sentään —"
"Vai niin. Kenenkä kanssa menee naimisiin?"
"No kapteenin kanssa, Ristimäen kapteenin."
"Kyllä hän vain hyvän rouvan Kunigunda röökinästä saa, se on varma, mutta mitenkä Inkeri raasun sitte käy? Sitä lasta minun tulee säälini."
"Kunigunda röökinä ottaa hänen luoksensa, ja sitte kun tyttö koulua rupeaa käymään, tulee hän taas Agaata röökinän luo, minä kysyin röökinältä itseltä ja kyllä hän minulle puhui kaikki meiningit."
"Koska häitä pitävät?" kysyi Severi.
"Ennen joulua jo. Nähkääs, kapteeni tietysti jouluksi tahtoo emännän taloonsa, ja mitäpä he vanhat ihmiset odottamaan rupeaisivat? Kylläpä Kunigunda röökinällä on ollut aikaa sitten kapiot valmiina. Mukamat mitat kun sinäkin heille kudoit. Hyvä on vain, että nyt tulevat käytetyksi, etteivät murtumaan jää."
"Katsokaa, äiti, miten Toppo osaa seisoa jo, kun vain pikkuisen sormesta kiinni pitää."
"Kyllä siitä jo miestä paisuu, kohta rupeaa isälle kiviä kantamaan", virkkoi Haalmanska.
"Ja tulee aina enemmän isänsä näköiseksi."
"Ole vaiti, te äidit näette kummilla silmillä, sinun näköisesipä Toppo on, ja se onkin hyvä, sillä poika, joka tulee äitiin, on onnelliseksi tuleva."
"Rikkaaksi, minä olen kuullut", sanoi Martta.
"No niin, sehän sama, kun on rikas, niin on onnellinen."
"Onkohan se niin? — Me olemme niin kovin onnellisia, vaikka emme rikkaita olekkaan. Jos meillä olisi puutetta, niin eihän silloin olisi hyvä oltava, mutta kun on terve, että jaksaa työtä tehdä, niin kyllä silloin on onnellinen."
"Hm, tyytyväinen mieli on hyvä kyllä, enkä minäkään ole tyytymätön ollut, mutta kun vanhuus tulee ja voimat pettävät, ajattelen välistä, että rikkaat ovat toki onnellisia, joitten ei tarvitse niin paljo juosta leipää haaliakseen."
"Emme me, Toppo parka, vain mistään rikkauksia saa, hyvä vain, kun olisi meillä aina suruti jokapäiväinen leipä", sanoi Martta, katsellen hellästi pienokaista, joka hymyili hänelle vastaukseksi.
"Jahka tästä kesään ennätetään, pääsee Toppo isän ja äidin kanssa Jylhämäkeen, muoria katsomaan ja tätejä. Olen luvannut äidille, että silloin lähdetään."
"Niin, olen Maalulle vielä velkaa kauniin huivin, jonka hänelle lupasin kotoa lähtiessäni; lupasin tuoda, jahka rikkaaksi tulen, ja onhan minulla nyt sentään varoja sen verta. Kovin hauskaa lähteä sinne, mutta pitkä on kesään, kun vasta syksyn lopussa ollaan. Silloin Toppo jo osaa kävellä ja puhua. Kuules Toppo, kesällä lähdetään mummoa katsomaan, ai, ai sitä poikaa, kun pääsee hummalla ajamaan pitkän matkan."
Poika liverteli vastaukseksi jotakin ääniä, näki äidin silmäin ilosta säteilevän ja katsoi siis tarpeelliseksi, että hänkin pienellä hymyllä otti osaa äitinsä iloon.
Severi lähti jälleen polttimoon työhönsä ja Haalmanska kotiansa.
11. Onni vaihtelee.
Välistä aika rientää niin tasaisesti, että muutamassa vuodessa tuskin mitään tapahtuu. Kun luomme taakse päin katseen, tuntuu melkein siltä, kuin aika olisi seisonut paikallaan, menemättä askeltakaan eteen päin. Toisinaan neljässä vuodessa on saattanut tapahtua kokonaisia elämän muutoksia ja ihmisluonnon vaihdoksia. Nuot viimemainitut ne kyllä usein elämänmuutoksia vaikuttavat, mutta useimmiten juuri elämänmuutokset tehokkaasti luontoon vaikuttavat.
Haalmannin Severi oli muurariksi tultuaan joutunut, kuten olemme nähneet, viinapolttimoon työhön, ja heikkoluontoinen kun oli, kävi hän vähitellen viinapaholaisen orjaksi. Hänellä ei enään ole kaupungissa siistiä asuntoa, nyt on hän muuttanut Myllymäkeen, Hämeenlinnan etukaupunkiin. Täällä on hän nyt asunut huonossa hökkelissä neljä vuotta.
Martta kutoo kangasta että jyskyy, oikein kuumeen tapaisesti hän sukkulaa heittää, kun tuon kankaan murun saisi valmiiksi ja myydyksi, niin vuokraisi hevosen ja lähtisi Jylhämäkeen. Jos saisi Severin tulemaan mukaan, sitte hän voisi lähteä ja saisi kerran nähdä vanhan äitinsä, joka vielä elää, ja näyttää hänelle lapsensa — äiti ei enään jaksa kaupunkiin tulla. Tätä ajatellessaan sukkula yhä kiivaammin kulkee. Martan ennen täyteläiset posket ovat käyneet kapeiksi ja nenä ohueksi, mutta silmät ovat kauniit ja lempeät, näyttävät kentiesi vähän suuremmilta kuin ennen.
Vanhat irtaantuneet porstuanpalkit kolahtivat ja Mäkipään Leena-Kaisa astui sisään.
"Hyvää päivää!" lausui eukko.
"Jumal' antakoon! Mitä Leena-Kaisalle kuuluu?"
"Ei mitään erittäin, olin yksin tuvassani, ja tuumin, että tarvitsisi tästä lähteä Marttaa katsomaan. Otin sukankutimeni mukaani, mutta kentiesi tarvitsisit puolia. Niin, kyllä sinun käskee toimeen tulla kolmen lapsesi kanssa, kun Severi vain vie kapakkaan kaikki, mitä itse kokoon saa — kentiesi enemmänkin…"
Martta ei puhunut mitään, mutta kyyneleet tipahtelivat kankaalle.
"Semmoinen mies-juntti ei olisi kelpo vaimoa ansainnut", jatkoiLeena-Kaisa.
"Kyllä Severi oli hyvä ja kelpo mies, silloin kun naimisiin menimme, kykeni työtäkin tekemään mitä lajia vain halusi, mutta kun viina villitsee, niin — niin sitte eivät enään mistään huoli."
"On se Hilmakin sentään kumma, kun on viitsinyt ruveta kapakkaa pitämään, sinne Severikin aina menee ja tiesi minkälaista elämää siellä pidetään…"
Martta punastui; taaskin sukkula lensi kiivaasti, mutta silmät eivät enään olleet kyynelissä. Hänen muuten lempeä muotonsa kävi jäykäksi ja hän vastasi: "Kyllä sen tietää, minkälaista elämää juomari pitää, juo niin kauan kuin pennikin kukkarossa kilisee ja laahustaa kotia sitte, miten jaksaa, ja ellei jaksa, niin kaatuu jonnekkin tien syrjään."
"Hm, niin kai, niin, mitäs muuta, vaan puhutaanhan sitä kaikellaista. Uh, uh, kun se yskä pahakin vaivaa. Olin pellavia likoon panemassa ja kylmetytin jalkani. Minulla oli Kankaantaustassa pellavansiemeniä pari kappaa kylvössä, otin Kostukselta maata päivätöistä. Pellavista sitte taas saan työtä talveksi. Se everstinna, joka rouvasseuran päänä on, ostaa minulta langat, hän kun tietää, ett'en mitään vilunkkia tee, vaan aina säntillistä työtä."
Martta oli käynyt vakavaksi, hän, joka aina ennen puhui iloisesti kaikkien kanssa, oli nyt tullut harvapuheiseksi ja umpimieliseksi; vaivojaan ei hän kenellekkään valittanut, miehensä, juomarin, häpeällinen tila, oli ikään kuin hänen omansa, sillä he kaksi olivat yksi. Leena-Kaisa oli kyllä hyvä ja avulias, mutta hän morkkasi aina Severiä eikä Martta siitä pitänyt, se koski häneen kovasti.
Toppo ja pikku Riitta leikkivät lattialla, vaan samassa nousi Toppo kulkemaan hoiperrellen pitkin huonetta ja Riitta nauroi; sanoen: "Noin isä menee, tun juossissa on."
Martta punastui ja hänen muuten lempeät silmänsä katsoivat ankarasti lapsiin:
"Toppo, kävele oitis kauniisti, jos kerrankin tuolla tavalla teet, niin Jumala rankaisee, entä jos vielä jalkasi poikki menisivät!… Leikkikää siivosti!"
"Mitäs lapset ymmärtää…"
"Leena-Kaisa, mitä eivät ymmärrä, koetan Jumalan avulla saada heitä ymmärtämään."
Martta astui pois kangaspuistaan, meni ulkoa tuomaan pieniä kiviä, neuvoi lapsiansa rakentamaan kivinavettaa lattialle, ja nämät, jotka äidin ankarista sanoista olivat käyneet ihan vakaviksi, rupesivat nyt iloisesti leikkimään. Kun olivat kivien kanssa hommissa, jatkoi Martta jälleen kutomistaan.
"Sievää kangasta tuo, siitä karttuu koko joukko rahaa, jahka se myydyksi tulee."
"Kyllä. Lähden sitte vielä tänä syksynä Jylhämäkeen, kun kankaani myytyä saan. Äitikin vielä elää."
"Niin kyllä sopisikin, jätä Severi oman onnensa nojaan tänne; hyvä vain, kun saa sinua kaivata vähäsen."
"Kyllä hän minua kaipaa aina kun selkeänä on, jos poissa vähänkin olen; juopuneelta ei mitään vaatiakkaan voi, se on mieletön. Jos minä lähtisin lasten kanssa pois, tulisi hänen aikansa niin pitkäksi, että hän oitis lähtisi kapakkaan huvitusta hakemaan. Paras on, että tulee mukaan."
"Sitte vasta kovat koettaa saat, jos hänen kanssaan matkalle lähdet, hän juo itsensä viinaan tiellä ja miten sitte pelailet, kun on lapsijoukkokin vielä muassa? Monta juonta juopuneella, eikä yhtään hyvää."
"Saa sitte nähdä, mitä tehdään."
Martan sydän oli huolia täynnä, viisi vuotta oli hän tuuminut Jylhämäen matkaa, mutta kun sai tuota matkaa varten kootut rahat käteensä, oli niin monta tärkeämpää tarvetta taas, etteivät rahat siihen riittäneetkään. Ja nytkin Leena-Kaisan puhe häneltä vei viimeisenkin toivon. Hän tunsi itsensä nyt niin uupuneeksi ja olisi halusta itkenyt, mutta kun Leena-Kaisa oli siinä, koetti hän vain estää itkuansa. Kuului jalan astuntaa — Martan katse lensi kelloon, se kävi yhdeksättä. Aika oli kuitenkin joutunut Leena-Kaisan jutellessa niin pian, ettei Martta huomannutkaan sen näin pitkälle kuluneen, ennenkuin kuuli nuot haparoivat askeleet porstuasta. Severi astui sisälle. Toppo katsoi isäänsä ja sitte taas äitiinsä, ikäänkuin olisi ajatellut: 'käveleepä isä sillä tavalla, kuin minä näytin'. Mutta äidin vakaa muoto vaikutti, että poika siirtyi ääneti nurkkaan istumaan. Leena-Kaisa otti lattialla konttaavan Jaakon syliinsä.